valtio, jonka elintaso on matala verrattuna muihin valtioihin From Wikipedia, the free encyclopedia
Kehitysmaa on teollisuusmaihin tai rikkaisiin maihin verrattuna tietyillä indikaattoreilla katsottuna vähemmän kehittynyt valtio. Usealla kehitysmaalla on kolonialistinen menneisyys siirtomaana.
> 0,800 (Hyvin korkea)
0,700–0,800 (Korkea)
0,550–0,699 (Keskitasoa) |
<0,550 (Matala)
Ei tietoa |
Kehitysmaa ei ole saavuttanut tiettyä yhteiskunnallista ja taloudellista kehitystasoa, joka olisi tuonut mukanaan materiaalisesti korkean elintason. Tunnusomaisia piirteitä ovat alhainen bruttokansantuote, kansalaisten enemmistön vähäinen varallisuus, puutteellinen koulutustaso, etenkin heikko lukutaito, ja terveydenhuollon pulmat, erityisesti korkea lapsi- ja tautikuolleisuus sekä matala elinajanodote, ja siitä seuraava suuri syntyvyys. Demokratiaa sekä siihen liittyvää vakaata poliittista ja oikeudellista yksilönoikeuksien, vapauden, tasa-arvon ja yhteiskuntaluottamuksen ilmapiiriä ei usein ole, tai se on varsin vakiintumatonta.
Kehitysmaat ovat keskenään hyvin hajanainen ryhmä. Aikaisemmin oli yleistä määritellä kehitysmaiksi kaikki Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maat Neuvostoliittoa ja Japania lukuun ottamatta.[1] Nykyisin muutamat niistä ovat kuitenkin jo siinä määrin vaurastuneita, ettei niitä enää lueta kehitysmaihin, kun taas Neuvostoliittoon aikoinaan kuuluneita Keski-Aasian maita voidaan jo sellaisina pitää. Köyhimpiä maita voidaan kuvata omalla termillään: heikoimmin kehittyneet maat tai alikehittyneet maat. Suhteellisesti selvästi eniten tällaisia maita on Afrikassa, jonka tilanteesta esimerkiksi viimeisten vuosikymmenten nälänhädät, sodat ja luonnonkatastrofit, kuten kuivuudet tai tulvat, ovat jättäneet varsin lohduttoman kuvan. Lisäksi etenkin Aasiassa ja Latinalaisessa Amerikassa on paljon kehitysmaan kriteerit täyttäviä valtioita, mutta osa niistä on jo varsin teollistuneita, esimerkiksi Turkki, Intia ja Etelä-Afrikka. Näistä edistyneemmistä maista käytetään usein nimitystä vähemmän kehittyneet maat erotuksena köyhimpiin eli vähiten kehittyneisiin maihin.
Kehitysmaiden määrittelyä vaikeuttaa kuitenkin se, että yhden maan sisällä voi olla kehitystasoltaan keskenään hyvin erilaisia alueita. Esimerkiksi Kiina on edelleen satoine miljoonine maaseudulla asuvine köyhineen kehitysmaa, vaikka jotkut sen rikkaimmista kaupungeista vaikuttavat hyvin vaurailta. Samoin maassa voi olla hyvin korkea lukutaidon ja yleissivistyksen taso, mutta maa voi olla deindustrialisoitunut ja muuttunut diktatuuriksi, jonka talous nojaa raaka-aineiden tuotantoon, kuten Venäjä.
Kehitysmaihin on aiemmin viitattu ilmaisulla kolmas maailma, mutta tämä on jäämässä pois, koska sosialististen maiden muodostamaa toista maailmaa ei enää kylmän sodan päättymisen jälkeen ole ollut entisessä mielessä.
Kehitysmaat käyttävät nykyään usein itsestään kiertoilmausta ”etelä” (tai ”Etelä”, isolla kirjoitettuna), ja sitä on viime aikoina käytetty paljon myös angloamerikkalaisessa lehdistössä kuvaamaan näitä enimmäkseen lähellä päiväntasaajaa sijaitsevia maita, joista osa on myös eteläisellä pallonpuoliskolla.
Jotkut tahot ovat myös kritisoineet käsitettä ”kehitysmaa”. Sen on väitetty olevan subjektiivinen, tietyn diskurssin ja arvomaailman luoma käsite, joka langettaa leiman tiettyjen maiden ja niiden asukkaiden ylle.
Seuraavia maita pidetään kehitysmaina Kansainvälisen valuuttarahaston maailmanlaajuisen talousnäkymäraportin mukaisesti, huhtikuulta 2015.[2][3]
Afganistan
Albania
Algeria
Angola
Armenia
Azerbaidžan
Bahama
Bahrain
Bangladesh
Barbados
Valko-Venäjä
Belize
Benin
Bhutan
Bolivia
Bosnia ja Hertsegovina
Botswana
Brasilia
Brunei
Bulgaria
Burkina Faso
Burundi
Costa Rica
Djibouti
Dominica
Dominikaaninen tasavalta
Ecuador
Egypti
El Salvador
Eritrea
Etelä-Afrikka
Etelä-Sudan
Etiopia
Fidži
Filippiinit
Gabon
Gambia
Georgia
Ghana
Grenada
Guatemala
Guinea
Guinea-Bissau
Guyana
Haiti
Honduras
Unkari
Intia
Indonesia
Iran
Irak
Norsunluurannikko
Jamaika
Jemen
Jordania
Kambodža
Kamerun
Kap Verde
Kazakstan
Kenia
Keski-Afrikan tasavalta
Kiina
Kirgisia
Kiribati
Kolumbia
Komorit
Kongon demokraattinen tasavalta
Kongon tasavalta
Kosovo
Kuwait
Laos
Libanon
Lesotho
Liberia
Libya
Madagaskar
Malawi
Malesia
Malediivit
Mali
Marshallinsaaret
Mauritania
Mauritius
Meksiko
Mikronesia
Moldova
Mongolia
Montenegro
Marokko
Mosambik
Myanmar
Namibia
Nepal
Nicaragua
Niger
Nigeria
Oman
Pakistan
Palau
Panama
Papua-Uusi-Guinea
Paraguay
Peru
Pohjois-Makedonia
Puola
Päiväntasaajan Guinea
Qatar
Romania
Ruanda
Saint Kitts ja Nevis
Saint Lucia
Saint Vincent ja Grenadiinit
Sambia
Samoa
São Tomé ja Príncipe
Saudi-Arabia
Senegal
Serbia
Seychellit
Sierra Leone
Salomoninsaaret
Somalia
Sri Lanka
Sudan
Suriname
Swazimaa
Syyria
Tadžikistan
Tansania
Thaimaa
Itä-Timor
Togo
Tonga
Trinidad ja Tobago
Tšad
Tunisia
Turkki
Turkmenistan
Tuvalu
Uganda
Ukraina
Yhdistyneet arabiemiraatit
Uruguay
Uzbekistan
Vanuatu
Venezuela
Venäjä
Vietnam
ZimbabweIMF:n raportin ulkopuolella
Hongkong (vuodesta 1997)[4]
Israel (vuodesta 1997)[4]
Singapore (vuodesta 1997)[4]
Etelä-Korea (vuodesta 1997)[4]
Taiwan (vuodesta 1997)[4]
Kypros (vuodesta 2001)[5]
Slovenia (vuodesta 2007)[6]
Malta (vuodesta 2008)[7]
Tšekki (vuodesta 2009,[8] vuodesta 2006 (Maailmanpankin arvio)[9]
Slovakia (vuodesta 2009)[8]
Viro (vuodesta 2011)[10]
Latvia (vuodesta 2014)[11]
Liettua (vuodesta 2015)[12]
San Marino (vuodesta 2012)[13]
Puerto Rico (vuodesta 2016)[14]
Macao (vuodesta 2016)[14]
Andorra (vuodesta 2021)[15]
Kroatia (vuodesta 2023)[16]Kehitysmaiden tunnusmerkkejä ovat valtioiden taloudelliset ongelmat; teollisuutta on vähän ja talous on enimmäkseen maataloutta. Tyypillistä on, että suuri osa, joskus jopa yli puolet, väestöstä elää informaalitaloudessa eli virallisen talouden ulkopuolella. Vienti on enimmäkseen maataloustuotteita ja jalostamattomia raaka-aineita. Teollistuakseen moni valtio ottaa lainoja teollisuusvaltioilta ja ajautuu helposti velkakierteeseen. Monien kehitysmaihin kuuluvien maiden ilmasto on maanviljelylle epäsuotuisa ja aiheuttaa paljon ongelmia, muun muassa nälkää. Taloudelliset ongelmat johtavat poliittisiin ongelmiin, kuten toistuviin vallankaappauksiin ja sisällissotiin.
YK:n kauppa- ja teollisuusjärjestö UNCTAD arvioi, että pelkästään Afrikan maat ottivat lainaa 540 miljardia dollaria vuosina 1972–2002. Öljykriisi 1970-luvulla nosti korkoja ja suisti monen kehitysmaan ottamaan lisälainaa ja siten velkakierteeseen. Kehitysmaiden nykyinen velka koostuu korkeasta korosta, jota kehitysmaat maksavat takaisin lainasumman lisäksi.
Vaikka kehitysmaista löytyykin vaurautta, se on normaalisti keskittynyt pienelle osalle väestöstä. UNICEFin mukaan yli neljännes kehitysmaiden lapsista on alipainoisia ja 5,6 miljoonaa lasta kuolee liian vähäisen tai yksipuolisen ruoan vuoksi vuosittain.
Maailmanpankin arvion mukaan vuonna 2015 äärimmäisessä köyhyydessä eli 702 miljoonaa ihmistä, kun vuonna 1990 luku oli 1750 miljoonaa.[17] Prosentteina luvut olivat 37,1 % ja 9,6 %. Vuonna 2015 köyhyys oli ensimmäistä kertaa ikinä alle 10 %.[18]
Näin YK:n tavoite puolittaa äärimmäinen köyhyys vuosina 1990 - 2015 toteutui etuajassa. Vuonna 1990 ihmisistä 43 % eli alle 1,25 dollarilla päivässä, vuonna 2008 enää 22 %, ja lasku jatkui. Vuonna 1981 osuus oli 52 %. Ensimmäistä kertaa sekä äärimmäisen köyhien väestöosuus että heidän lukumääränsä vähenivät kaikilla kuudella alueella (vuodesta 2005). Saharan eteläpuolisessa Afrikassa äärimmäinen köyhyys koski ensi kerran alle puolta kansasta (47 % vuonna 2008). Itä-Aasiassa alle 1,25 dollarilla päivässä eli 77 % vuonna 1981 ja 14 % vuonna 2008. Luvuissa on korjattu inflaatio ja ostovoima.[19][20]
Dollar ja Kraay (2001) osoittivat, että globalisaatioon osallistuneiden kehitysmaiden tulot ovat kasvaneet nopeammin kuin rikkaiden maiden tulot ilman tuloerojen kasvua. Sala-I-Martin (2002) osoitti, että köyhien määrä maailmassa olisi 300–500 miljoonaa pienempi vuonna 1998 kuin 1970-luvulla. Suhteellinen ja absoluuttinen köyhyys olivat kumpikin vähentyneet. Vuonna 2006 Afrikka oli vielä jäänyt pitkälti paitsi tästä ja silloin kansantaloustieteen professori Vesa Kanniainen arvioi, että maanosa tarvitsisi lisää globalisaatiota eli "taloudellista vaihdannan vahvistumista ja tuotannontekijöiden liikkuvuuden lisääntymistä".[21]
Maailmanpankin tutkijat David Dollar ja Aart Kraay (2002) osoittivat, että keskitulojen kasvaessa köyhimmän viidenneksen tulot kasvoivat samassa suhteessa. Tutkimuskirjallisuudessa todetut kasvua lisäävät politiikat ja instituutiot eivät lisänneet tuloeroja. Näitä olivat avoimuus kaupalle, makrotaloudellinen vakaus, rajoitettu julkinen sektori, finanssitalouden kehittyneisyys, vahva omaisuudensuoja ja laillisuusperiaate. Itse asiassa julkisen sektorin pienuus ja korkean inflaation välttäminen näyttäisivät jossain määrin lisäävän köyhimpien osuutta tuloista. Kasvua lisäävät instituutiot siten auttavat köyhiä siinä missä muitakin, myös talouskuri (fiscal discipline).[22]
Politiikat ja instituutiot, joiden piti auttaa köyhiä, eivät nekään vaikuttaneet köyhien tulo-osuuteen. Näitä ovat julkiset sosiaalimenot, demokraattiset instituutiot, peruskouluun osallistuminen ja maatalouden tuottavuus. Niillä ei ollut mitään robustia yhteyttä kasvuun eikä köyhien tulo-osuuteen. Sosiaalimenojen osuus julkisista menoista jopa heikensi köyhien tulo-osuutta melkein tilastollisesti merkitsevästi.[22]
Näin ollen talouskasvu on tärkeää köyhyyden poistamisessa. Keskimäärin köyhien osuus tuloista jopa hieman nousi keskitulojen kasvaessa, ehkä sattumalta. Kasvun ja köyhyyden poistamisen suhde ei ole eronnut eri ajanjaksoina, ei muutu kriiseissä ja on sama rikkaissa ja köyhissä maissa. Näin ollen kasvua lisäävän politiikan, kuten talouskurin ja kaupan avoimuuden pitää olla köyhyyden vähentämispolitiikan keskiössä.[22]
Vuonna 2013 Dollar, Kraay ja Yalen Tatjana Kleineberg tutkivat datan 118 maasta neljältä tuoreimmalta vuosikymmeneltä. Aiemman tutkimuksen tavoin yhä talouskasvu oli tärkein köyhimmänkin viidenneksen rikastumisen tekijä. Köyhimmän viidenneksen tulo-osuudet muuttuivat vain vähän eivätkä riippuneet keskitulon muutoksista. Tulokset pätivät riippumatta epätasa-arvon muutoksista ja maakohtaisista kasvutekijöistä ja osoittivat, että on vaikeaa löytää keinoja vaikuttaa köyhimpien tulo-osuuteen.[23]
YK:n UNDP:n raportti kertoi inhimillisen kehityksen mittareiden osoittavan huomattavaa paranemista 2000-luvulla. Syynä tähän on kaupan kasvu. Globalisaatio on vähentänyt kaupan esteitä ja levittänyt tuotantoketjuja valtionrajojen yli. Tämä on kiihdyttänyt köyhien maiden talouskasvua.[24]
Kehitysmaa ottaa usein vastaan kehitysapua muilta mailta. Suurten kriisien aikaan apu on luonteeltaan pääasiassa suoraa humanitaarista apua, esimerkiksi ruokaa ja lääkintää.
Perinteisesti tyypillinen kehitysavun muoto ovat olleet kehitysprojektit, esimerkiksi veteen liittyvän kriittisen perusinfrastruktuurin (padot, kaivot, kastelujärjestelmät) rakentaminen. Lisäksi erilaiset kehitysmaiden koulutusjärjestelmään liittyvät panostukset ovat voimakkaassa kasvussa. YK:n suosituksen mukaisesti jokaisen maan tulisi antaa 0,7 prosenttia kansantuotteestaan kehitysapuun. Monet maat, kuten Suomi, eivät täytä tätä kriteeriä. Suomen tilanne vuosikymmen sitten oli toisin, ja muut maailman valtiot ottivat oppia Suomesta.
Kehitysprojekteista on siirrytty viime aikoina yhä enemmän suoraan budjettitukeen, jossa rahoitusta kanavoidaan valtiolle käytettäväksi johonkin tiettyyn tarkoitukseen.
Suoran kehitysavun lisäksi kansainvälinen valuuttarahasto IMF ja Maailmanpankki antavat suhteellisen halpaa lainaa usein monimutkaisilla lainajärjestelyillä erilaisiin yhteiskunnallisiin uudistuksiin. Näitä tahoja on kritisoitu liian liberalistisesta ja avointa maailmankauppaa suosivasta linjasta, millä on väitetty olevan epäsuotuisa vaikutus kehitysmaiden talousrakenteille. Uudistukset nähdään yleensä välttämättöminä myös niiden kriitikoiden mielestä, mutta tarvittavien uudistusten luonteesta on paljon erimielisyyksiä.
Maailmanpankki ja IMF siirtyivät vuosituhannen vaihteessa köyhyyden vähentämisen lähestymistapaan (PRS - Poverty Reduction Strategy), jossa eksplisiittisesti painotetaan suoria sosiaalipoliittisia ohjelmia köyhyyden vähentämiseksi, paikallista omistajuutta sekä demokraattista osallistumisprosessia avun suunnittelussa. Vanhaa talouden sopeuttamiseen lähestymistapaa ei ole kuitenkaan hylätty, vaan se on osana köyhyyden vähentämisajattelua. Köyhyyden vähentämisen lähestymistapaa heijastavat myös YK:n vuosituhattavoitteet erilaisten ongelmien poistamiseksi tietyssä määräajassa. Keskustelu oikeanlaisen avun luonteesta jatkuu kiivaana.
1970-luvulla kehitysmaat vaativat kansainvälisillä foorumeilla ”uutta kansainvälistä talousjärjestystä”. Se oli monipuolinen ohjelma maailmantalouden rakenteiden muuttamiseksi. Keskeiset ehdotukset kuitenkin jäivät toteutumatta teollisuusmaiden laimean vastaanoton takia. Myös toisen maailmansodan jälkeen perustettu Sitoutumattomien maiden liike oli kehitysmaiden yhteinen projekti saavuttaa toimintatilaa maailmanpolitiikassa. Viime aikoina kehitysmaat ovat järjestäytyneet taas hieman yhtenäisemmin kansainvälisisissä instituutioissa, kuten Maailman kauppajärjestössä.
Yhtenä ongelman kehityksessä on nähty, että luonnonvarat eivät väitetysti riitä turvaamaan kaikille maailman ihmisille samanlaista materiaalista elintasoa kuin länsimaissa.
On esimerkiksi esitetty, että öljyhuippu ja sitä todennäköisesti seuraava energiapula voi estää kehitysmaita koskaan saavuttamasta länsimaista elintasoa. Optimistit ovat kuitenkin eri mieltä, vaikka siirtymäkausi vaihtoehtoisiin energiamuotoihin voi aiheuttaa väliaikaisia ongelmia. Öljyn hinnan nousu vuosina 2004 ja 2005 on aiheuttanut monissa kehitysmaissa vakavia ongelmia esimerkiksi kuljetusten järjestämisessä ja lisännyt poliittista epävakautta.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
