valtio Kaakkois-Euroopassa From Wikipedia, the free encyclopedia
Serbia (serb. Србија, Srbija) eli Serbian tasavalta (serb. Република Србија, Republika Srbija) on sisämaavaltio Balkanilla. Sen naapurimaita ovat Unkari pohjoisessa, Romania ja Bulgaria idässä, Pohjois-Makedonia, Kosovo ja Montenegro etelässä sekä Kroatia ja Bosnia ja Hertsegovina lännessä. Serbian pääkaupunki on miljoonakaupunki Belgrad (1,18 miljoonaa asukasta vuonna 2015).[2]
| Serbian tasavalta Република Србија (Republika Srbija) |
|||
|---|---|---|---|
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | tasavalta | ||
| Presidentti Pääministeri |
Aleksandar Vučić Miloš Vučević |
||
| Pääkaupunki |
Belgrad |
||
| Muita kaupunkeja | Novi Sad, Inđija, Kragujevac, Kraljevo, Kruševac, Subotica, Niš | ||
| Pinta-ala | |||
| – yhteensä | 88 361 km² (sijalla 116) | ||
| – josta sisävesiä | 0,13 % | ||
| Väkiluku (2022) | 6 739 471 (arvio 2022, ilman Kosovoa) [1] (sijalla 108) | ||
| – väestötiheys | 87 | ||
| – väestönkasvu | −0,75 % [1] (2022) | ||
| Viralliset kielet | serbian kieli1 | ||
| Valuutta | Serbian dinaari2 (RSD) | ||
| BKT (2013) | |||
| – yhteensä | 80,47 mrd. USD (PPP) [2] (sijalla 80) | ||
| – per asukas | 11 100 USD | ||
| HDI (2019) | 0,806 [3] (sijalla 64) | ||
| Elinkeinorakenne (BKT:sta) | |||
| – maatalous | 13 % | ||
| – teollisuus | 22,6 % | ||
| – palvelut | 64,5 % | ||
| Aikavyöhyke | UTC+1 | ||
| – kesäaika | UTC+2 | ||
| Itsenäisyys Serbia ja Montenegrosta |
5. kesäkuuta 2006 (julistus seuraajavaltioksi) |
||
| Lyhenne | RS | ||
| – ajoneuvot: | SRB | ||
| Kansainvälinen suuntanumero |
+381 | ||
| Tunnuslause | (ei mottoa) | ||
| Kansallislaulu | ”Bože Pravde” | ||
|
|
|||
| Edeltäjä(t) |
 Serbia ja Montenegro |
||
|
1 Tunnustetut vähemmistökielet: unkari, bosnia, albania, kroatia, slovakki, romania, bulgaria, ruteeni ja makedonia |
|||
Serbian pohjoisosa on hedelmällistä tasankoa. Itäosissa on kalkkikiviharjanteita ja jokilaaksoja, etelässä vuoria ja kukkuloita. Pohjoisen ilmasto on mantereinen: kylmät talvet, kuumat kesät ja sadetta tasaisesti ympäri vuoden. Keskiosassa on mannerilmaston lisäksi välimerenilmastoa. Etelän vuorilla talvet ovat kylmiä, lumisateet ajoittain sakeita ja kesät puolestaan kuumia ja kuivia.[4]
Serbian maapinta-alasta noin 58 prosenttia on maatalousmaata, 32 prosenttia metsää ja 10 prosenttia on muussa käytössä (Tilanne vuodelta 2011).[2]
Maalla on yhteistä rajaa Romanian kanssa 537 kilometriä, Kosovon 365 kilometriä, Bosnian ja Hertsegovinan 345 kilometriä, Bulgarian 344 kilometriä, Kroatian 314 kilometriä, Unkarin 164 kilometriä, Montenegron 157 kilometriä ja Pohjois-Makedonian 101 kilometriä.[2]
Serbit saapuivat nykyisille asuinsijoilleen kansainvaellusten aikana 600-luvulla. He olivat jakaantuneet kuuteen heimoon: Rascia/Raška, Bosnia, Neretva/Pagania, Zachumlie/Zahumlje.[5]
Ensimmäinen serbien valtio muodostui Časlav Klonimirovićin johdolla 900-luvulla Raškassa. 1000-luvun puolessa välissä nousi valtaan Vojislavljević-suku Zetassa ja 1100-luvulla Raškassa Nemanjić-suku.[5] Nemanjić-suvun valtakunnan perusti 1170 Stefan Nemanja, jonka pojasta Savasta tuli ensimmäinen Serbian ortodoksisen kirkon arkkipiispa ja pyhimys.
Stefan Nemanja laajensi 1180 Serbiaa valloittamalla Zetan (Montenegron). Myös kuningas Stefan Uroš II Milutin laajensi valtiota ja valloitti Makedonian Bysantilta. Hänen aikanaan rakennettiin merkittävimmät keskiaikaisen Serbian rakennukset. Hänen pojanpoikansa Stefan Dušanin (1331–1355) aikana valtakunta saavutti huippunsa ja hallitsi aluetta Tonavalta Kreikkaan. Serbian valtakunta heikkeni Stefanin kuoleman jälkeen ja Kosovo Poljen taistelussa 1389 turkkilaiset löivät serbit. Ruhtinas Lazar Hrebeljanović kuoli taistelussa ja Serbia menetti Kosovon turkkilaisille. Taistelua seurasi epävakaa, mutta kulttuurisesti merkittävä aikakausi Lazarin pojan Stefan Lazarevićin johdolla. Vuonna 1402 Stefan sai Bysantilta arvonimen despootti ja jäljellä olevasta kuningaskunnasta muodostui Serbian despotaatti, joka oli Osmanien valtakunnan vasallivaltio. Vuoteen 1459 mennessä turkkilaiset ulottivat valtansa koko Serbiaan.[4]
Kolmensadan vuoden ajan Serbia oli Osmanien valtakunnan alaisuudessa ja serbiasutus levisi myös Vojvodinaan ja Kroatiaan. Kun Habsburgien joukot työnsivät turkkilaiset Tonavan eteläpuolelle 1699, osa serbeistä vapautui turkkilaisten vallasta.[6]
Serbian itsenäisyysliike alkoi 1800-luvun alussa Karađorđe Petrovićin (1804–1813) ja Miloš Obrenovićin (1815–1817) myötävaikutuksella. Serbia sai ruhtinaskuntana itsehallinnon turkkilaisten alaisuudessa vuosien 1804 ja 1815 kansannousujen jälkeen 1817, vaikkakin turkkilaisten joukot pysyivät pääkaupungissa Belgradissa vuoteen 1867. Venäjän–Turkin vuosien 1828–1829 sodan jälkeen Serbia tunnustettiin ruhtinaskunnaksi osmanien vallan alla ja Venäjän keisarikunnan suojeluksessa. Bosnian vuoden 1875 kapinan jälkeen Serbia soti Venäjän ja Bosnian kapinallisten rinnalla Turkin sodan 1877–1878 heikentyvää Turkkia vastaan, mikä toi Serbialle suurvaltojen tunnustaman täyden itsenäisyyden ja suuria maa-alueita etelässä ja idässä.[4]
Vuonna 1908 Itävalta liitti Bosnian itseensä ja rohkaisi Serbiaa Montenegron, Bulgarian ja Kreikan rinnalla Osmanien valtakuntaa vastaan. Ensimmäisessä Balkanin sodassa Serbia sai Pohjois- ja Keski-Makedonian, mutta Itävalta painosti sitä luopumaan albaanien maista, jotka olisivat tuoneet sille pääsyn merelle. Serbian ja Itävallan suhteet huononivat nationalistien pyrkiessä liittämään Itävallan vallan alle jääneet maat Serbiaan. Ensimmäinen maailmansota alkoi 1914 Itävalta-Unkarin hyökkäyksellä Serbiaan serbinationalistisen Gavrilo Principin tekemän arkkiherttua Frans Ferdinandin salamurhan jälkeen. Itävallan ja Bulgarian joukot miehittivät ympärysvaltojen puolella taistelleen Serbian pian sodan alettua. Ensimmäisen maailmansodan aikana kaatui 1,26 miljoonaa serbiä – yli puolet maan miespuolisesta väestöstä.[5]
Kun Itävalta-Unkari hajosi sodan lopuksi, Serbiaan yhdistyivät Itävalta-Unkarin serbien ja muiden slaavien asuttama alue Baanaatti, Bačka ja Baranja (epävirallisesti Vojvodina), Montenegro sekä Itävalta-Unkarin eteläslaavien asuttamista alueista muodostetusta lyhytikäisestä Sloveenien, Kroaattien ja Serbien valtiosta eronnut Sremin alue marraskuussa 1918. Serbia yhdistyi tuon valtion kanssa nimellä Serbien, kroaattien ja sloveenien kuningaskunta joulukuussa 1918. Valtaosin serbien hallitsemassa valtiossa ilmeni kansallisuuksien välisiä erimielisyyksiä, joten kuningas Aleksanteri I hajotti perinteiset alueet ja muodosti yhdeksän hallinnollista maakuntaa. Vuonna 1929 kuningas teki vallankaappauksen ja muutti maan nimen Jugoslaviaksi.[5]
Toisessa maailmansodassa Saksa ja Italia miehittivät Jugoslavian 1941. Serbian johtoon asetettiin Milan Nedićin johtama "Kansallisen pelastuksen hallitus". Maassa syntyi vastarintaliike, jonka muodostivat aluksi kuninkaallisen armeijan sotilaat, četnikit, mutta kommunistiset partisaanit Neuvostoliiton, Britannian ja Yhdysvaltain tuella vapauttivat koko maan 1944. Sodan aikana muodostettiin Demokraattinen federatiivinen Jugoslavia. Välttääkseen serbien hallitsevan aseman valtiossa Bosnia ja Hertsegovina, Makedonia ja Montenegro saivat yhtäläisen tasavallan aseman sosialistisessa Jugoslaviassa. Kosovosta ja Vojvodinasta tuli sen autonomisia maakuntia. Serbian kommunisteilla oli kuitenkin johtava asema maassa neljä vuosikymmentä. Entinen partisaanijohtaja Josip Broz Tito hallitsi maata aina vuoteen 1980. Tito katkaisi välinsä Staliniin, ja Jugoslavia pysyi Neuvostoliiton valtapiirin ulkopuolella sekä merkittävänä vaikuttajana sitoutumattomien maiden liikkeessä. Kommunistivallassa Jugoslavia kehittyi maatalousyhteiskunnasta teollisuusvaltioksi. Titon kuoleman 1980 jälkeen nationalistiset ja separatistiset mielialat voimistuivat Jugoslaviassa.
Vuonna 1989 Serbian presidentiksi valittu Slobodan Milošević otti autonomiset Kosovon ja Vojvodinan suoraan hallintoon, mikä sai albaanit ryhtymään vaatimaan eroa Serbiasta. Vuosina 1991–1992 Slovenia, Kroatia, Bosnia ja Hertsegovina ja Makedonia erosivat Jugoslaviasta, johon jäljelle jääneet osavaltiot Serbia ja Montenegro julistivat uuden valtion, Jugoslavian liittotasavallan. Bosnian sota päättyi 1995 Daytonin sopimukseen. Miloševićista tuli 1997 Jugoslavian presidentti ja hän pysyi vallassa huolimatta siitä että hänen Serbian sosialistisella puolueellaan ei ollut enemmistöä liittovaltion- tai Serbian parlamenteissa, mutta se piti silti hallussaan kaikki merkittävät tehtävät.
Vuonna 1997 syntyi separatistinen Kosovon vapautusarmeija (KLA), joka pyrki Kosovon itsenäisyyteen ja aloitti Kosovon serbiväestöön kohdistuneet vainoamiset ja murhat. Milošević aloitti loppuvuodesta 1998 poliisi- ja sotilaskampanjan KLA:ta vastaan, johon liittyi myös siviiliväestöön kohdistuneita julmuuksia ja noin 13 000 kuolonuhria eri puolilla[7]. Vuonna 2004 Helena Rannan Berliner Zeitungille antama haastattelu nosti esille paljon kysymyksiä, sillä Ranta antoi ymmärtää että Racakissa Serbien tekemä joukkomurha olisi lavastettu Etyjissä antaen Natolle syyn Serbian kansan kuin Milosevicin pommittamiseen.[8]
Nato pommitti Serbiaa maaliskuusta kesäkuuhun 1999. 79 päivän kampanjan jälkeen Milošević luovutti ja Naton johtamat joukot ottivat Kosovon haltuunsa, vaikka se jäi virallisesti Serbian osaksi. Pommituksissa kuoli 500–1500 siviiliä[9].
Syyskuussa 2000 pidettiin vaalit, joissa virallisten tulosten mukaan Miloševićin hallituskoalitio sai niukan voiton. Välittömästi sen jälkeen kaupungit täyttyivät mielenosoittajista, jotka tukivat demokraattisen opposition Vojislav Koštunicaa. Milošević luopui vallasta 5. lokakuuta 2000, jonka jälkeen hallitusvaltaa piti kahdeksantoista puolueen demokraattinen oppositio (ДОС; DOS), jonka edustaja Koštunica nimitettiin presidentiksi. Koalitio voitti parlamenttivaalit joulukuussa 2000 ja pääministeriksi tuli Demokraattisen puolueen Zoran Đinđić. Milošević pidätettiin huhtikuussa 2001 ja Đinđić luovutti hänet tuomittavaksi Haagiin sotarikostuomioistuimeen. DOSin hallitus oli vallassa joulukuuhun 2003. Koalition välit huononivat muun muassa Miloševićin luovutuksesta johtuen ja Koštunican Serbian demokraattinen puolue lähti hallituksesta loppuvuodesta 2001, jonka jälkeen hallitusvastuussa olivat Demokraattinen puolue (DS) ja G17+. Pääministeri Đinđić salamurhattiin 12. maaliskuuta 2003.
4. helmikuuta 2003 liittovaltion parlamentti hyväksyi uuden perustuslain, joka muodosti Serbian ja Montenegron valtioliiton. Marraskuun 16. 2003 pidettiin parlamenttivaalit, jotka uusittiin 28. joulukuuta liian matalan (< 50 %) äänestysaktiivisuuden vuoksi. Maaliskuussa 2004 Demokraattinen puolue sai tarpeeksi kannatusta uuden hallituksen muodostamiseen G17+:n, monarkistien ja Nova Serbijan kanssa sosialistien tuella. Vojislav Koštunicasta tuli pääministeri. Demokraattisen puolueen Boris Tadić valittiin presidentiksi 27. kesäkuuta 2004 kahden vuoden 2002 epäonnistuneen äänestyksen jälkeen äänestysprosentin jäätyä liian alhaiseksi.
21. toukokuuta 2006 Montenegro piti kansanäänestyksen itsenäisyydestä, joka sai 55,5 prosentin kannatuksen, 0,5 prosenttiyksikköä yli vaaditun, ja maa julistautui 3. kesäkuuta itsenäiseksi. Serbia julistautui Serbia ja Montenegron seuraajavaltioksi.
Euroopan unioni keskeytti lähentymisneuvottelut Serbian kanssa 2006 ja ilmoitti, että niitä jatketaan vasta kun kansanmurhasta Bosniassa syytetty kenraali Ratko Mladić luovutetaan sotarikosoikeudenkäyntiin Haagiin. Nato sen sijaan hyväksyi Serbian joulukuussa 2006 rauhankumppanuusohjelmansa esijäseneksi.
Lokakuun 28. ja 29. päivinä vuonna 2006 pidettiin kansanäänestys, jossa hyväksyttiin uusi perustuslaki, joka korvasi Miloševićin aikaisen perustuslain. Perustuslaissa muun muassa määriteltiin Naton miehittämä albaanienemmistöinen Kosovo kiinteäksi osaksi Serbiaa.
Perustuslain astuessa voimaan järjestettiin 21. tammikuuta 2007 uudet vaalit, joiden voittajaksi julistautui Serbian radikaalipuolue, joka sai 29 % äänistä. Hallitussovun viipyessä 8. toukokuuta Koštunican Serbian demokraattisen puolueen tuella parlamentin puhemieheksi valittiin Radikaalipuolueen Tomislav Nikolić. Nikolić ehdotti 48 tunnin kuluessa valitsemisestaan maan julistamista hätätilaan "Kosovon epävakaan tilanteen vuoksi."[10] Nikolić joutui eroamaan viiden päivän kuluttua nimittämisestään 13. toukokuuta DSS:n vedettyä häneltä tukensa.[11]
Demokraattinen puolue, Serbian demokraattinen puolue, G-17+ ja pieni konservatiivinen DSS:n kanssa liittoutunut Uusi Serbia (Нова Србија) muodostivat hallituksen 11. toukokuuta neljä päivää ennen kuin vaalit olisi jouduttu uusimaan. Parlamentti hyväksyi hallituksen puolisen tuntien ennen aikarajan menoa umpeen. Koštunica jatkoi pääministerinä.
17. helmikuuta 2008 albaanienemmistöinen Kosovon autonominen maakunta julistautui yksipuolisesti itsenäiseksi valtioksi ja sai tukea ja tunnustuksen Yhdysvalloilta ja useilta Euroopan unionin mailta. Kosovon asema suhteessa Serbiaan on edelleen kansainvälisesti avoin kysymys.[12][13][14]
Kosovon tilanne johti maan hallituksen kaatumiseen, minkä jälkeen presidentti hajotti pääministerin suosituksesta parlamentin ja päädyttiin ennenaikaisiin vaaleihin samaan aikaan paikallisvaalien kanssa 11. toukokuuta 2008, vajaan vuoden kuluttua edellisistä vaaleista. Presidentti Boris Tadićin Eurooppalaisen Serbian puolesta (Za Evropsku Srbiju) -vaaliliitto (DS, G17+, SPO, LSV, Sandžak) voitti selvästi, mutta sen paikat eivät riittäneet hallituksen muodostamiseen.
Huhtikuussa 2017 Serbiassa järjestettiin vaalit, joissa pääministeri Aleksandar Vučić valittiin presidentiksi. Aiemmin Miloševićiin Serbian radikaalipuolueeseen kuulunut Vučić perusti vuonna 2008 maltillisemman ja EU-myönteisen Serbian edistyspuolueen yhdessä Tomislav Nikolićin kanssa. Vuonna 2012 Nikolić voitti presidentinvaalit ja hänen tilalleen puolueen johtoon tuli Aleksandar Vučić. Samana vuonna edistyspuolueen johtama koalitio voitti myös parlamenttivaalit ja Vučić nousi Serbian varapääministeriksi. Vuonna 2014 presidentti Nikolić ilmoitti uusista vaaleista. Edistyspuolue sai vaaleissa suuren voiton, ja Vučić valittiin pääministeriksi. Vuonna 2016 Serbiassa pidettiin taas ennenaikaiset parlamenttivaalit ja edistyspuolueen johtama koalitio sai taas vaalivoiton. Pääministeri Vučićin populistisen hallituksen linja muuttui entistä autoritaarisemmaksi ja median vapautta rajoittavaksi. Kannatusmittaukset ennustivat istuvalle presidentille Nikolićille tappiota ja tämän takia pääministeri Vučić lähti puolueen presidenttiehdokkaaksi voidakseen pitää myös presidenttiyden edistyspuolueella. Vaikka presidentin rooli Serbiassa on pitkälti seremoniallinen ja todellinen valta on pääministerillä, niin Edistyspuolueen puheenjohtajana Vučić valitsee myös Serbian seuraavan pääministerin ja pitää käytännössä myös ylintä poliittista valtaa käsissään.[15]
Kesäkuussa 2017 Serbian presidentti Aleksandar Vucic nimitti uudeksi pääministeriksi Ana Brnabićin, joka oli paitsi Serbian ensimmäinen naispääministeri, myös ensimmäinen avoimesti homoseksuaali pääministeri Balkanin alueella.[16]
Serbian oppositiopuolueet ilmoittivat boikotoivansa huhtikuussa 2020 pidettäväksi suunniteltuja parlamenttivaaleja. Hallitseva edistyspuolue ja presidentti Aleksandar Vucic hallitsivat tiukasti Serbian mediaa ja opposition mukaan asetelma oli erittäin epätasainen.[17] Vaaleja lykättiin koronaviruspandemian takia.[18] Kesäkuussa 2020 pidetyt vaalit voitti edistyspuolue, joka sai 62,6 % äänistä. Sen lisäksi hallituskumppani sosialistinen puolue sai 10,9 % äänistä ja isänmaallinen rintama -puolue 4,2 %. Loput puolueet eivät ylittäneet kolmen prosentin äänikynnystä, mutta vähemmistökansojen puolueet, joita äänikynnys ei koske, saivat näiden kolmen lisäksi edustajia parlamenttiin. Äänestysprosentti jäi historian alhaisimmaksi, alle 50 prosentin.[19]
.jpg)
Kun Slobodan Miloševićn valtakausi päättyi 5. lokakuuta 2000, oppositio nousi valtaan. Jännitteet lisääntyivät vähitellen hallinnossa, kunnes Serbian demokraattinen puolue (DSS) jätti hallituksen jättäen Demokraattisen puolueen (DS) yksin valtaan. Serbian pääministeri kesästä 2024 on Ivica Dačić.
Presidentti valitaan suoralla kansanvaalilla viideksi vuodeksi kerrallaan, sama presidentti korkeintaan kahdelle kaudelle. Serbian nykyinen presidentti on Aleksandar Vučić vuodesta 2017.
Yksikamarisessa parlamentissa kansalliskokouksessa on 250 jäsentä, jotka valitaan puoluelistoilta nelivuotiskaudelle.[2] Toukokuun 2012 vaaleissa parhaiten menestyivät Serbian edistyspuolue SNS (73 paikkaa), Demokraattinen puolue DS (67 paikkaa) ja Serbian sosialistipuolue SPS (44 paikkaa).[20]
Huhtikuussa 2013 Serbia ja Kosovo allekirjoittivat Brysselissä Euroopan unionin neuvotteleman sopimuksen, jolla maat normalisoivat suhteensa.[21] Sopimuksella Kosovo sai oman puhelinnumerojen maatunnuksen, ja yhteistyö energia-asioissa ja televiestinnässä normalisoituivat.[22]
Presidentti Nikolić allekirjoitti tammikuun lopussa 2014 määräyksen parlamentin hajottamisesta ja aikaistetuista parlamenttivaaleista. Hajotuksen syynä oli, että hallitus tarvitsi vahvemman mandaatin suunnittelemiensa uudistusten toteuttamiseksi. Laajoja uudistuksia edellyttivät muun muassa aiottu EU-jäsenyys ja maan talouden tila.[23]
Serbiasta tuli EU-jäsenehdokas 1.3.2012, ja jäsenyysneuvottelut sen kanssa alkoivat 21.1.2014. Niiden arveltiin kestävän kuudesta kymmeneen vuotta.lähde? Nykyisen pääministeri Vučićin kunnianhimoinen tavoite oli saada Serbia EU:n jäseneksi vuonna 2020.[2]
Vuoden 2014 ylimääräisten parlamenttivaalien ylivoimainen voittaja oli Serbian edistyspuolue SNS. Sen johtajasta Aleksandar Vučićista tuli uusi pääministeri. Toiseksi parhaiten menestyivät sosialistit.[24]
Vuonna 2016 Serbiassa järjestettiin taas ennenaikaiset parlamenttivaalit, joissa Vučićin Serbian edistyspuolue SNS sai 131 paikkaa, Serbian sosialistinen puolue SPS 29 paikkaa, Serbian radikaalipuolue SRS 22 paikkaa ja Demokraattinen puolue DS 16 paikkaa.[25]
Vuoden 2020 vaaleissa, joita lykättiin parilla kuukaudella koronapandemian takia, sai pääministeri Vučićin edistyspuolue hallituskumppaneineen suuren vaalivoiton opposition boikotoitua vaaleja. Äänestysprosentti jäi alle viidenkymmenen.[26]
Serbia koostuu 24 piiristä, joista seitsemän on Vojvodinan autonomisessa maakunnassa. Piirit muodostuvat 122 kunnasta ja 23 kaupungista. Serbia ei ole tunnustanut Kosovon tasavaltaa, jota pitää edelleen Kosovo-Metohijan autonomisena maakuntana (edellisten lisäksi viisi piiriä, 28 kuntaa ja yksi kaupunki).
 |
Tätä artikkelia tai sen osaa on pyydetty päivitettäväksi, koska sen sisältö on osin vanhentunut. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelia. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: esim. miten kävi, saavuttiko 1989 elintason vuonna 2020? |
Vuonna 2002 arvioitiin että Serbian bruttokansantuote oli puolittunut 1990-luvun alun jälkeen. Syitä tähän olivat muun muassa maata vastaan käytetyt talouspakotteet, Miloševićin jälkeensä jättämä syvä korruption kulttuuri, vuonna 1999 tapahtuneet Nato-pommitukset ja rauhaa seurannut siirtymävaihe asteittain vapautettuun markkinatalouteen. Serbian on arvioitu saavuttavan vuoden 1989 elintason vuonna 2020.[27]
Keskimääräinen nettopalkka on Serbiassa 402 euroa kuukaudessa (tilanne huhtikuussa 2008) ja työttömyysaste on noin 20 prosenttia. Serbiassa on tasavero.lähde?
Maatalous tuottaa kahdeksan prosenttia bruttokansantuotteesta ja työllistää 23,9 prosenttia työvoimasta. Maatalous tuottaa vehnää, maissia, sokerijuurikasta, auringonkukkia ja vadelmia sekä naudan- ja sianlihaa ja maitoa. Vuonna 2013 työttömiä oli 20 prosenttia. Serbian luonnonresursseihin kuuluvat muun muassa öljy, kaasu, rautamalmi, kupari, sinkki, kulta, hopea ja suola.[2]
Serbiassa on 28 lentopaikkaa, joista kahdella on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Rautateitä on 3808 kilometriä ja päällystettyä maantietä 28 000 kilometriä.[2]
Serbian väkiluku oli vuoden 2022 arvion mukaan 6 739 471. Arvio ei sisällä Kosovon väestöä. Vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan asukkaista 83,3 % oli serbejä. Merkittäviin vähemmistöihin lukeutuvat unkarilaiset (3,5 %), romanit (2,1 %) ja bosniakit (2,0 %).[1]
Vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan väestöstä 84,6 % oli ortodokseja, 5,0 % katolilaisia, 3,1 % muslimeja, 1,0 % protestantteja ja 0,8 % ateisteja.[1]
Vuoden 2011 väestönlaskennan mukaan väestöstä 88,1 % puhui serbiaa, joka on maan virallinen kieli. Unkaria puhui 3,4 %, bosniaa 1,9 % ja romanikieltä 1,4 %. Väestöstä 5,7 % puhui jotakin muuta kieltä ja 1,8 %:n kieli ei ollut tiedossa.[1]
Vuonna 2020 serbialaisten keski-ikä oli 43,3 vuotta (miehillä 41,7 ja naisilla 45). Väestöstä 14,1 % on alle 15-vuotiaita, 65,9 % 15–64-vuotiaita ja 20,0 % yli 64-vuotiaita. Serbiassa syntyy vuosittain 8,9 lasta ja kuolee 16,4 ihmistä tuhatta asukasta kohti. Serbialaisten elinajanodote on miehillä 71,5 vuotta, naisilla 77 vuotta ja keskimäärin 74,2 vuotta.[1]
Serbialaisista 14,1 % oli työttömiä vuoden 2017 arvion mukaan. Vuoden 2018 arvion mukaan 23,2 % eli köyhyysrajan alapuolella.[1]
Serbia on yksi Euroopan kulttuurillisesti monimuotoisimmista maista. Suurien valtakuntien väliset rajat kulkivat nykypäivän Serbian kautta pitkiä aikoja historiassa: ne erottivat aluksi Rooman valtakunnan itä- ja länsiosat ja myöhemmin Osmanien valtakunnan ja Itävalta-Unkarin. Tuloksena on se, että pohjoisosa on kulttuurillisesti keskieurooppalaisempi ja etelä taas itämaisempi. Tämä jaottelu on kuitenkin jossain määrin keinotekoinen, sillä molemmat alueet ovat vaikuttaneet toisiinsa.
Serbia voitti ensimmäisellä yrityksellään itsenäisenä valtiona Eurovision laulukilpailun vuonna 2007, edustajanaan Marija Šerifović kappaleella Molitva. Voiton johdosta seuraavan vuoden kilpailu pidettiin pääkaupunki Belgradissa.
Bysantin vaikutus Serbiaan oli ehkä kaikkein suurinta. Serbit ovat pääosin ortodokseja. He käyttävät sekä kyrillisiä että latinalaisia merkistöjä tuloksena itäisistä ja läntisistä vaikutuksista.
Unescon maailmanperintöluettelossa on Serbiasta neljä kohdetta.[28]
Serbia on osallistunut olympialaisiin itsenäisenä valtiona vuonna 1912 sekä vuodesta 2008 alkaen. Vuoteen 2006 asti serbiurheilijat kilpailivat osana Jugoslavian sekä Serbia ja Montenegron joukkueita. Serbian oman joukkueen ainoa olympiavoittaja on vuonna 2012 taekwondossa kultaa voittanut Milica Mandić. Vuoden 2008 olympialaisissa vesipallojoukkue sai pronssia, uimari Milorad Čavić hopeaa ja tennispelaaja Novak Đoković pronssia. Vuoden 2012 olympialaisissa vesipallojoukkue oli jälleen pronssilla, ammunnassa puolestaan Ivana Maksimović saavutti hopeaa ja Andrija Zlatić pronssia.[29]
Serbian jalkapallomaajoukkue on pelannut itsenäisenä valtiona MM-kisoissa vuonna 2010 jääden kuitenkin alkulohkoon voittamalla vain Saksan.lähde?
Tennis on yksi Serbian suosituimmista urheilulajeista. Vuonna 2010 Serbia voitti ensimmäistä kertaa Davis Cupin.[30] Vuonna 2011 Novak Đoković nousi miesten maailmanlistan ykkössijalle, ja hän voitti kauden aikana kolme Grand Slam -turnausta.[31] Naisista maailmanlistan ykkössijalla ovat olleet Ana Ivanović sekä Jelena Janković.[30]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
.svg)
