Rooman valtakunnan vuoteen 1453 säilynyt itäinen osa From Wikipedia, the free encyclopedia
Bysantin valtakunta eli Itä-Rooma (m.kreik. Βασιλεία τῶν Ῥωμαίων, Basileia tōn Rhōmaiōn tai Πολιτεία τῶν Ῥωμαίων, Politeia tōn Rhōmaiōn; lat. Imperium Romanum; ’Rooman valtakunta’) oli Rooman valtakunnan itäosa, joka säilyi länsiosan romahdettua 400-luvulla ja jonka valtakausi kesti yli tuhat vuotta aina vuoteen 1453 saakka. Bysanttilainen identiteetti oli yhdistelmä roomalaisuutta, kreikkalaista (hellenististä) kulttuuria ja ortodoksista kristinuskoa. Bysantti katsoi viimeiseen saakka edustavansa keisarillisen Rooman valtakunnan perintöä keisari Konstantinus Suuren luomassa kristillisessä muodossa.[3][4][5][6]
| Bysantin valtakunta Βασιλεία τῶν Ῥωμαίων Basileia tōn Rhōmaiōn (muinaiskreikaksi) Imperium Romanum (latinaksi) |
|||
|---|---|---|---|
395–1453 |
|||
|
|||
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | keisarikunta | ||
| Keisari |
Viimeinen: Konstantinos XI Palaiologos (1449–1453) |
||
| Pääkaupunki | Konstantinopoli | ||
| Pinta-ala | |||
| – yhteensä | laajimmillaan noin 4 500 000 km² | ||
| Väkiluku | noin 34 000 000[2] | ||
| Viralliset kielet |
latina (vuoteen 620) kreikka (vuodesta 620) |
||
| Kielet | kreikka (Bysantin kreikka) | ||
| Valuutta | solidus | ||
| Edeltäjä | Rooman keisarikunta | ||
| Seuraajat |
Morean despotaatti Osmanien valtakuntaTrebizondin keisarikunta |
||
Nimi Bysantin valtakunta on johdettu valtakunnan pääkaupungin Konstantinopolin aiemmasta nimestä Byzantion. Nimitys on puhtaasti historiankirjoituksellinen ja se on kehitetty 1500-luvulla. Valtakunnan asukkaat itse näkivät itsensä roomalaisina (m.kreik. Ῥωμαῖοι, Rhōmaioi) loppuun saakka, ja nimitys säilyi Kreikassa käytössä 1800-luvulle saakka. Nimitystä Bysantti käytettiin Länsi-Euroopassa lähinnä sen vuoksi, että kyseinen keskiaikainen, myöhäisantiikkisesta Roomasta vähitellen erkaantunut valtakunta haluttiin erottaa historiankirjoituksessa sekä antiikin Roomasta että Kreikasta, joihin suhtauduttiin 1500–1700-luvuilla usein ihannoivasti.[4][5][6]
Bysantin valtakunnan alku ja antiikin Rooman valtakunnan loppu voidaan sijoittaa monella tavalla. Eräänä alkuna voidaan pitää vuotta 330, jolloin Konstantinus Suuri perusti Konstantinopolin Byzantionin kaupungin paikalle. Toinen mahdollisuus on käyttää alkupisteenä keisari Theodosius I:n aikaa 300-luvun lopulta, jolloin Rooman valtakunnan kahtiajako muodostui lopulliseksi. Nykyisin useimmat tutkijat käyttävät nimitystä Bysantti vasta keisari Justinianus I:n ajasta 500-luvun alkupuolelta lähtien.[6][5] Lopullisesti Bysantin voidaan katsoa muuttuneen poliittisena organisaationa antiikin Rooman valtakunnasta erilliseksi 600-luvulla tapahtuneiden muutosten seurauksena.[7] Latina säilyi valtakunnan hallintokielenä 600-luvulle, jolloin sen syrjäytti enemmistön puhuma kreikan kieli.
Alkujaan Bysantin valtakuntaan kuuluivat kaikki Välimeren itäosan rannikot. 600-luvulla se menetti suuren osan alueistaan arabeille, minkä jälkeen se käsitti vain Anatolian ja osan Balkania. Valtakunta koki nousu- ja laskukausia, mutta pysyi Välimeren alueen suurvaltana 1100-luvulle. Valtakunta jaettiin väliaikaisesti neljännen ristiretken jälkeen ja se tuhoutui lopullisesti turkkilaisten valloittaessa Konstantinopolin vuonna 1453.[8] Bysantin kulttuuriperintö elää kuitenkin edelleen esimerkiksi ortodoksisessa kirkossa ja sen luostareissa.[9]
Bysanttia tutkii klassillisesta filologiasta 1800-luvun lopulla eriytynyt oppiaine nimeltä bysantinistiikka.[4]
Erillinen Itä-Rooman hallintoalue syntyi, kun keisari Diocletianus jakoi Rooman valtakunnan kahtia vuonna 293. Syynä jakoon oli se, että laaja valtakunta oli käynyt vaikeaksi hallita. Diocletianus loi tetrarkia-järjestelmän, jossa oli kaksi keisaria (augustus), toinen lännessä ja toinen idässä, ja kummallakin nuorempi hallitsijakumppani eli "alikeisari" (caesar).[10]
Tämä vallanjako jatkui aina siihen asti, kun keisari Konstantinus Suuresta tuli koko valtakunnan hallitsija vuonna 324. Konstantinus valitsi uudeksi pääkaupungikseen Byzantionin kaupungin, Megaran entisen siirtokunnan, ja kaupungin uudeksi nimeksi tuli Konstantinopoli (Konstantinoupolis, "Konstantinoksen kaupunki"). Kaupungin sijainti nähtiin strategisesti keskeisenä, koska siitä oli mahdollista pitää yhteyksiä sekä länteen että itään. Pääkaupungin vaihtuminen merkitsi myös sitä, että Roomassa toimineet hallintoinstituutiot, kuten senaatti, siirrettiin sellaisinaan Konstantinopoliin. Samalla kaupungissa käynnistettiin lukuisia rakennusohjelmia ja se varustettiin vahvemmilla muureilla.[10][11]
Konstantinuksen muita uudistuksia olivat muun muassa rahajärjestelmän uudistaminen ja soliduksen käyttöönotto, sotilas- ja siviilihallinnon erottaminen toisistaan, sekä maaseutuhallinnon uudistaminen. Armeija uudistettiin niin, että rajamaakuntien joukot erotettiin keisarin reserveistä, joita voitiin tarvittaessa siirtää ongelmallisille raja-alueille. Konstantinus oli ensimmäinen kristitty keisari ja tuki kristinuskoa monin tavoin, mutta perinteinen pakanauskonto sallittiin kristinuskon rinnalla 300-luvun lopulle saakka, käytännössä pitempäänkin.[10][11]
Vuonna 364 valtakunnan kahtiajako syveni, kun se jaettiin länsiosan hallintaansa saaneen Valentianianuksen ja itäosan saaneen Valensin kesken. Valtakunta jakautui lopullisesti kahtia vuonna 395, kun Theodosius I jakoi valtakunnan poikiensa kesken:[12] tuolloin Arcadius hallitsi idässä ja Honorius lännessä. Tästä lähtien puhutaan yleensä Itä- ja Länsi-Roomasta.
Länsi-Rooma mureni 400-luvulla germaanien valloitusten takia. Germaanien asettuminen länteen heikensi lännen keisarin asemaa, ja keisarius lakkasi vuonna 476, kun vallan kaapannut goottipäällikkö Odovakar ei ottanut keisarin arvoa vaan palautti muodollisuudeksi käyneen arvonimen Konstantinopoliin. Rooman valtakunnan perinnettä jatkanut valtakunnan itäinen osa säästyi suurilta osin germaanien invaasiolta ja asuttamiselta muun muassa vahvemman taloutensa ja puolustuksensa ansiosta. Theodosiuksen käynnistämä Konstantinopolin muurien uudelleenrakentaminen valmistui vuonna 413. Muurit tulivat kestämään tuhat vuotta aina osmanivalloitukseen saakka.[10]
Bysantin alkuvuosina kristillinen kirkko vahvistui. Toisaalta aikaa leimasivat kiistat opin oikeasta tulkinnasta. Kaksi keskeisintä erityisesti Bysantin kirkkoa koskenutta kiistaa olivat areiolaisuutta koskenut kiista 300-luvun alussa sekä nestoriolaisuutta koskenut kiista 400-luvun alussa. Areiolaisuus tuomittiin Nikean kirkolliskokouksessa vuonna 325, nestoriolaisuus Efesoksen kirkolliskokouksessa vuonna 431. Nestoriolaisuuden vastareaktiona syntyi puolestaan monofysiittinen liike, joka tuomittiin Khalkedonin kirkolliskokouksessa vuonna 451. Myös keisari joutui usein ottamaan kantaa harhaoppikiistoihin, mikä lähensi kirkon ja keisarin suhdetta.[10]
Leo I (keisarina 457–474) oli ensimmäinen keisari, joka ei saanut kruunua roomalaisen perinteen mukaan sotapäälliköltä, vaan Konstantinopolin patriarkalta.[13] Isauriasta kotoisin ollut Zenon meni naimisiin Leon tyttären Ariadnen kanssa, ja he saivat pojan, joka nousi keisariksi nimellä Leo II vuonna 474.
Leo II:n kuoltua Zenonista tuli keisari. Valloittaakseen Italian takaisin hän liittoutui ostrogoottien Teoderikin kanssa, joka sittemmin hallitsi Italian käskynhaltijana. Bysantin vallanperimykseen kuului, että jos keisari kuoli jälkeläisiä jättämättä, oli augustaksi nimitetyllä keisarinnalla valta valita hänelle seuraaja. Augustoja sai olla useitakin ja augusta sai olla muukin keisarin sukulainen kuin puoliso. Niinpä Zenonin kuoltua hänen puolisonsa Ariadne nimitti vuonna 491 keisariksi varakkaan hovimiehen Anastasios I:n (keisarina vuoteen 518).[10][14]
Anastasios loi maan taloudelle suotuisan perustan. Hän edisti idänkauppaa ja teollisuutta. Silkkiä kuljetettiin maitse Persian kautta tai Intiasta meritse Bysantin alueelle, jossa käsityöläiset valmistivat silkkikangasta.[14]
Keisari Justinianus I:n aikana (527–565) Itä-Rooman poliittinen ja sotilaallinen asema vakiintui. Usein keskiaikaisen Bysantin ajan lasketaan alkavan juuri hänen ajastaan.[10] Konstantinopolin keisarit eivät olleet koskaan suostuneet pitämään Länsi-Rooman alueita menetettyinä vaan ainoastaan tilapäisesti keisarin suoran vallan ulkopuolisina alueina. Ne pyrittiin liittämään takaisin valtakuntaan, ja tässä myös onnistuttiin ajoittain ja osittain. Justinianuksen aikana valtakunta taisteli Persiaa, gootteja ja vandaaleja vastaan, sekä valtasi takaisin suuria osia Italian niemimaasta, Pohjois-Afrikan rannikosta ja Espanjasta.[15] Näiden voittojen takana oli suurelta osin sotapäällikkö Belisarius.[12] Lisäksi hän allekirjoitti vuonna 532 rauhansopimuksen Persian hallitsijan Khosrau I:n kanssa.
Vuoden 532 Nika-kapina Konstantinopolissa johti arviolta 30 000 kapinallisen teloitukseen. Historioitsija Prokopioksen teos Salainen historia kertoo keisarin politiikan kohtaamasta vastarinnasta. Belisarius onnistui valtaamaan Pohjois-Afrikan takaisin vandaaleilta vuonna 533, ja vuoteen 548 mennessä paikalliset heimot olivat alistetut. Italiassa sodittiin itägootteja vastaan. Retkikunta nousi maihin Sisiliassa, mutta ei onnistunut murtamaan vastarintaa ennen vuotta 540, jolloin itägoottien pääkaupunki Ravenna vallattiin.[15] Sodat Persiaa vastaan jatkuivat vuoteen 561, jolloin rauhansopimusta jatkettiin. Sodat jatkuivat vuosina 565–591.[12]
Niin sanottu Justinianuksen rutto iski Bysanttiin vuonna 542. Monet tiedemiehet uskovat taudin lähteneen liikkeelle Kiinasta[16]. Se levisi Aasian poikki Egyptiin, josta se kulkeutui viljalaivoilla Konstantinopoliin. Aikalaisen Prokopioksen mukaan tauti olisi tappanut 10 000 ihmistä päivittäin,[17], mutta nykyisin pidetään todennäköisempänä uhrilukuna 5 000 henkeä päivässä. Kaupungin väestöstä puolen arvioidaan kuolleen tautiin. Keisari Justinianuksen kerrotaan itsekin sairastuneen ruttoon, mutta parantuneen siitä.
Justinianuksen aikana Rooman lait koottiin ja kirjoitettiin uudestaan Johannes Kappadokialaisen johdolla Corpus iuris civilis -lakikokoelmaksi. Se koostui kolmesta eri osasta, Digesta (eli Pandektai), Institutiones Iustiniani ja Codex Iustinianus (repetitae praelectionis), ja siihen lisättiin neljäs osa Novellae (constitutiones), joka sisälsi myöhemmin säädettyjä lakeja. Lakikokoelmat muodostivat koko Bysantin myöhemmän lainsäädännön perustan.[18]
Justinianus riitaantui juutalaisten, pakanoiden ja erilaisten kristillisten lahkojen kuten manikealaisten, monofysiittien ja nestorialaisten kanssa. Sitkeä huhu kertoo, että osaksi käytännön syistä ja osaksi pyrkimyksestä hävittää pakanallinen uskonnollisuus Justinianus sulki Ateenan maineikkaan filosofikoulun vuonna 529. Todellisuudessa keisari ei määrännyt koulua suljettavaksi; sen sijaan Ateenan kristityt viranomaiset lakkauttivat koulun julkisen rahoituksen, minkä jälkeen turhautuneet filosofit pakkasivat laukkunsa ja lähtivät Persian kuninkaan suojiin. Siellä ei kuitenkaan ollut sen parempaa, joten suurin osa palasi takaisin kuka minnekin.[19] Kristillinen kulttuuri alkoi saada jalansijaa, mutta perinteisellä kreikkalais-roomalaisella kulttuurilla oli kannattajansa, kuten luonnonfilosofi Johannes Filoponos. Keisarin suuren rakennusohjelman helmi oli Konstantinopolin uusi katedraali Hagia Sofia (Pyhä viisaus).
Justinianuksen seuraajat eivät kyenneet torjumaan uusia ulkoisia uhkia. Italian niemimaa menetettiin langobardeille 500-luvun lopulla, slaavit valtasivat Balkanin, ja Persia puolestaan Syyrian, Palestiinan ja Egyptin. Lisäksi valtakunnan ylläpitämisen vaatimat korkeat verot aiheuttivat sisäistä tyytymättömyyttä.[15]
Fokas (keisarina 602–610), jota pidettiin tyrannina, murhautti keisari Maurikioksen. Persian Khosrau II käytti tätä syynä Anatolian valtaamiseen. Karthagon eksarkki, Herakleios vanhempi, lähetti poikansa Herakleioksen, joka sittemmin kruunattiin keisariksi, valtaamaan Konstantinopolia takaisin. Persialaiset valtasivat kolme vuotta tämän jälkeen Damaskoksen ja Jerusalemin. Herakleioksen vastahyökkäys tuhosi persialaisten pääjoukon Niniven taistelussa. Herakleios oli keisarina vuosina 610–641.
Sota Persiaa vastaan jatkui vuonna 603; tämä niin kutsuttu Bysantin–sassanidien sota kulutti sekä Bysantin että Persian voimia. Persialaiset valtasivat Syyrian, Palestiinan ja Egyptin. Sota kesti vuoteen 628, jolloin Herakleios voitti persialaiset. Näin Bysantti onnistui valloittamaan alueet joksikin ajaksi takaisin. Sodan heikentämänä se ei kuitenkaan pystynyt pitämään takaisin vallattuja alueita hallinnassaan. Valtatyhjiötä käyttivät hyväkseen sen entiset liittolaiset eli alueella asuneet arabiheimot. Arabien keskinäisen välienselvittelyn voitti vuonna 660 Muawija, jonka haltuun joutuivat sekä roomalaisten vanhat alueet että romahduksen kokenut Persia. Erityisen suuri merkitys oli Egyptin menettämisellä, koska se oli ollut valtakunnan vilja-aitta ja merkittävä verotulojen lähde.[12][15][20] Muawija maksoi vasalliveroa Bysantille, mutta myös soti sitä vastaan. Konstantinopolin porteilla koettu tappio johti lopulta Muawijan kukistumiseen vuonna 680.[21]
Herakleioksen aikana kreikasta tuli Bysantin virallinen kieli, mikä näkyi siinä, että keisarista alettiin latinankielisen augustuksen sijasta käyttää arvonimeä basileus, ja valtakunnasta tuli kulttuuriltaan ja uskonnoltaan yhtenäisempi. Arabien valtaamissa eteläisissä provinsseissa vallitsi monofysitismi, joka oli ristiriidassa Khalkedonin kirkolliskokouksessa määritellyn ortodoksisen kristinuskon kanssa. Sovitellakseen khalkedonialaisten ja monofysiittien välistä riitaa Herakleitos ehdotti ratkaisuksi monoteletismiä. Vuoteen 642 mennessä arabit olivat valloittaneet monofysiittisen uskon keskusalueet.[15]
Arabit, jotka nyt hallitsivat Syyriaa ja Palestiinaa, lähettivät ryöstöretkiä Anatoliaan ja vuosina 674–678 piirittivät Konstantinopolia.[12] Toistuvat ryöstöretket Anatoliaan pakottivat Bysantin organisoimaan läänitysjärjestelmän (thema-järjestelmä), jossa maata jaettiin vastineeksi sotilaspalveluksesta. Joukkojensiirrot Balkanilta mahdollistivat slaavien etenemisen etelämmäksi, mistä syystä monet kyläyhteisöt kutistuivat ja linnoittautuivat. Kasaarien ilmaantuminen 670-luvulla ajoi bolgaarit Tonavan eteläpuolelle. Vuonna 681 keisari Konstantinos IV allekirjoitti rauhansopimuksen bolgaarien kaani Aspharukhin kanssa. Tätä ennen paikalliset slaaviheimot olivat ainakin nimellisesti tunnustaneet bysanttilaishallinnon.
Konstans II (keisarina 641–668) jatkoi isoisänsä Herakleioksen aloittamaa monoteletismiä suosivaa politiikkaa, mikä herätti voimakasta vastustusta. Jyrkimmät vastustajat munkki Maksimos Homologetes ja paavi Martinus I vangittiin ja karkotettiin. Konstans joutui luultavasti epäsuosioon pääkaupungissa ja muutti Syrakusaan, missä hänet murhattiin. Justinianus II (keisarina 685–695 ja 705–711) hallitsi tyrannimaisin ottein ja määräsi ankaria veroja. Hän joutui luopumaan kruunusta vuonna 695 ja lähti maanpakoon ensin kasaarien, sitten bolgaarien luokse.
Vuonna 698 arabit valtasivat Karthagon. Näin Bysantti oli lopullisesti menettänyt kaikki Pohjois-Afrikan alueet.[12] Justinianus II palasi Konstantinopoliin kaani Tervelin avulla vuonna 705 ja kaappasi vallan takaisin itselleen. Toisella kaudellaan hän kosti verisesti vihollisilleen, ja vuonna 711 hänet kukistettiin kasaarien tuella. Hänen seuraajakseen nousi Filippikos (keisarina 711–713). Arabit piirittivät Konstantinopolia toistamiseen vuosina 717–718.[12]
600-luvun poliittiset ja alueelliset muutokset saivat aikaan sen, että valtakunta oli poliittisena organisaationa enää muisto entisestään. Siksi Bysantin voidaan katsoa muuttuneen lopullisesti vanhasta Rooman valtakunnasta erilliseksi 600-luvun kuluessa.[7]
Leon III (keisarina 717–741) kaappasi vallan vuonna 717. Hän taisteli menestyksekkäästi arabeja vastaan ja voitti nämä vuonna 740. Leonin valtakauden aikana käynnistyi ikonoklasmi eli kuvainraasto, kun tämä kielsi ikonit ja niille osoitetun kunnioituksen. Myös Konstantinos V (keisarina 741–775) omaksui ikonoklastisen kannan kautensa loppupuolella. Eräänä syynä ikoneja vastustavan kannan syntyyn oli islamin nousu ja arabien menestyksekkäät valloitukset: bysanttilaiset saattoivat ajatella kuvia vastustaneiden muslimien tekevän siis jotakin oikein. Luonnonmullistukset, kuten Santorinin tulivuorenpurkaus vuonna 726, lisäsivät ajatusta, että Bysanttia rangaistaan jonkin asian tähden. Ikonikielto johti kapinointiin sekä monien Bysantin taiteen tuotteiden tuhoamiseen. Ikonoklasmi vaikutti kuitenkin lähinnä hoviin, ylimpiin virkamiehiin ja ylimpään papistoon, ei niinkään tavalliseen kansaan.[15][22]
Vuonna 798 valtaistuimelle astui ensimmäistä kertaa nainen, keisarinna Irene (Eirene). Lännessä voitiin katsoa, että Länsi-Rooman valtaistuin oli jäänyt vapaaksi. Vuonna 800 paavi kruunasi frankkien kuninkaan Kaarle Suuren Rooman keisariksi. Lännessä oli näin keisari yli kolmensadan vuoden tauon jälkeen, eikä Bysantti enää ollut ainoa Rooman imperiumin perillinen; Kaarle Suuren kruunausta pidettiinkin Bysantissa avoimena haasteena.[22]
Keisarinna Irenen vaikutuksesta Nikaiassa pidetty seitsemäs ekumeeninen kirkolliskokous päätti vuonna 787, että ikoneja saa kunnioittaa, mutta ei palvoa. Keisari Leo V palautti ikonoklasmin uudelleen voimaan vuonna 813, koska kuvakiellon katsottiin olevan sodissa saavutettujen voittojen taustalla.[22] Theodora II salli ikonit vuonna 843 patriarkka Methodioksen tuella, ja kirkolliskokous vahvisti Nikean ekumeenisen kirkolliskokouksen päätöksen.[12] Ikonoklasmi sekä paavi Nikolaus I:n ja patriarkka Fotioksen välinen kiista syvensivät entisestään idän ja lännen kirkkojen eroa.
Bysantin kulta-aikana voidaan pitää niin kutsutun makedonialaisen dynastian aikaa vuosina 867–1056. Dynastian aikana Bysantista onnistuttiin jälleen rakentamaan suurvalta, ja se valtasi takaisin maita, joita arabit olivat valloittaneet idässä ja slaavit Balkanilla. Myös eteläinen Italia valloitettiin, ja keisari Johannes I Tzimiskes ulotti taistelut aina Jerusalemiin asti. Vuonna 1014 keisari Basileios II (keisarina 976–1025) kukisti Bulgarian. Voittoisien sotien ja vahvojen hallitsijoiden ansiosta Bysantti oli sekä sotilaallisesti että taloudellisesti vahva, ja pääkaupunki Konstantinopoli oli loistelias kulttuurin ja vallan keskipiste. Kauppa ja käsityöläisyys kukoistivat, Konstantinopoliin perustettiin uusia kouluja, kiinnostus antiikin kulttuuriin ja filosofiaan heräsivät uudelleen, ja maallinen kirjallisuus ja muu kulttuuri elpyivät. Samalla bysanttilainen sivistys levisi myös naapurikansojen alueille.[22][23][24]
Bysantin tiede perustui antiikin lähteisiin ja pääasiassa arabiasta, mutta myös latinasta ja hepreasta käännettyihin teoksiin. Omaperäinen bysanttilainen tiede oli harvinaista, ja ulkomaisen kirjallisuuden kääntäminen amatöörityötä. Bysantissa tiede ei noussut kukoistukseen, ja siihen oli syynsä. Bysantin koulujärjestelmä perustui eurooppalaiseen tapaan triviumiin ja kvadriumiin. Jälkimmäisen oppiaineita olivat aritmetiikka, geometria, astronomia ja musiikki, mutta hallinto ei tukenut varsinaista tieteellistä tutkimusta esimerkiksi rahoittamalla sellaista. Tiedonihanteena oli laajasti sivistynyt ihminen, ei erikoistunut spesialisti, joka olisi etsinyt uutta tietoa.[25]
Kreeta onnistuttiin valtaamaan arabeilta väliaikaisesti vuonna 843, mutta keisarit eivät onnistuneet estämään muslimeita valtaamasta Sisiliaa ja Sardiniaa vähä vähältä vuoteen 902 mennessä. Toisaalta koettiin myös voittoja, kuten Damiettan taistelu vuonna 856. Muslimit liittoutuivat usein itäisissä provinsseissa asuvien paulikiaanien uskonlahkon kanssa, jota vainottiin harhaoppisena. Basileios I (keisarina 867–886) onnistui lopettamaan lahkon vallan. Rusit yrittivät ryöstää Konstantinopolin vuonna 860. Uuden yrityksen yhteydessä heidät lyötiin takaisin vuonna 941 Johannes Kurkuasin johdolla. Hän saavutti muitakin huomionarvoisia voittoja, kuten Edessan kuvan vaihtamisen muslimivankeihin.
900-luvun jälkimmäisellä puoliskolla keisarikunta laajeni jälleen pohjoiseen Syyriaan, valloitti Kreetan ja Kyproksen takaisin, sekä miehitti Antiokian aluetta. Bysanttilaiset sotajoukot etenivät Jerusalemin porteille saakka.[22]
Bulgarian tsaari Simeon I Suuri voitti bysanttilaiset Bulgaryphonin taistelussa vuonna 896, mikä pakotti Bysantin maksamaan veroa Bulgarialle. Myöhemmin keisari Konstantinos VII meni naimisiin Simeonin tyttären kanssa. Romanos I kärsi tappion Anchialusin taistelussa vuonna 917, minkä jälkeen bulgaarit ulottivat sotaretkensä aina Korinttiin asti. Simeonin kuoltua vuonna 927 Bysantin asema parani Balkanilla. Basileios II saavutti ratkaisevan voiton Bulgariasta vuonna 1014 Kleidionin taistelussa. Valtakunta sai uuden liittolaisen vasta perustetusta varjagivaltiosta, kun Basileioksen sisar naitettiin Kiovan hallitsijalle Vladimir Suurelle.
Samaan aikaan pohjoisesta levisi jälleen uusi harhaoppi, bogomilien dualistinen oppi, joka oli saanut vaikutteita paulikiaaneilta. Oppi sai suosiota erityisesti Bulgariassa, mutta se levisi myös bysanttilaisen yläluokan keskuuteen.[23]
Vuonna 1054 ortodoksisen ja katolisen kirkon välit katkesivat lopullisesti (suuri skisma). Samalla Bysanttia uhkasivat uudet vaarat: seldžukit Vähässä-Aasiassa, petsenegit pohjoisessa sekä normannit Italiassa. Manzikertin taistelussa vuonna 1071 seldžukkien sulttaani Alp Arslan kukisti perusteellisesti Bysantin armeijan ja otti keisari Romanos IV Diogenesin vangiksi. Tämän seurauksena Bysantti menetti melkein koko Vähän-Aasian ja parhaimmat maanviljelysalueensa. Tämän lisäksi Bysantti menetti Italian alueet normanneille ja Balkanin petsenegeille vuoteen 1081 mennessä.[23]
Manzikertin jälkeinen sekasorto loppui vuonna 1081 Aleksios Komnenoksen (keisarina 1081–1118) kaapattua vallan. Hän organisoi armeijan uudelleen ja sai vallattua takaisin tärkeitä alueita seldžukeilta. Aleksios joutui myös taistelemaan normanneja vastaan. Eräs vaarallisimmista normanneista oli Robert Guiscard. Bysantti menetti eteläisen Italian normanneille vuoteen 1100 mennessä. Aleksios pyrki myös tukahduttamaan bogomilien liikkeen.[23]
Aleksioksen länteen lähettämän avunpyynnön seurauksena käynnistyi vuonna 1097 ensimmäinen ristiretki, jonka ansiosta Nikaia vallattiin takaisin. Bysanttilaisten ja ristiretkeilijöiden välit eivät koskaan olleet lämpimät, ja kummatkin osapuolet epäilivät toisiaan. Aleksioksen työtä jatkoivat hänen poikansa Johannes ja pojanpoikansa Manuel. Menetetyt Balkanin ja Vähä-Aasian alueet saatiin takaisin. Komnenosten dynastia loppui Andronikos Komnenoksen hirmuvaltaan vuonna 1185. Komnenoksia seurasi heikompi Angelosten dynastia.
Pyrkiessään saamaan tukea lännestä, Bysantti luovutti läntisille kauppiaille merkittäviä kauppaoikeuksia. Seurauksena erityisesti Venetsia sai hallitsevan aseman merellä ja alueen kaupassa, mikä heikensi Bysantin omia asemia. Venetsia sai vähitellen myös huomattavaa poliittista vaikutusvaltaa. Ristiretkeläiset puolestaan sekaantuivat aiemmin Bysantin vaikutuspiiriin kuuluneen alueen asioihin Jerusalemin ympäristöön perustamistaan kuningaskunnista käsin.[23]
1170-luvulla Bysantin ja Venetsian suhteet kiristyivät. 1182 Konstantinopolissa tehtiin länsieurooppalaisten, erityisesti italialaisten, kauppiaiden joukkomurha Andronikos Komnenoksen vallankaappauksen yhteydessä. Tavoitteena oli heikentää läntisten kauppiaiden vaikutusvaltaa. 1192 Bysantti kuitenkin solmi kauppasopimukset Pisan ja Genovan kanssa. Tapahtumien seurauksena Bysantin vastainen liittouma lännessä vahvistui.[23][12]
Venetsia sai kostonsa neljännen ristiretken kautta. Ristiretken oli aluksi pitänyt suuntautua Egyptiin, mutta se päätyi lopulta Venetsian johtamana valtaamaan Konstantinopolin, jotta Venetsian asema alueen kaupankäynnissä vahvistuisi. Ristiretkeläiset valtasivat Konstantinopolin 12. huhtikuuta 1204 ja ryöstivät kaupungin saaden valtavan sotasaaliin, sillä kaupunkiin oli kerätty vaurautta tuhannen vuoden ajan ilman, että sitä oli vallattu tuona aikana kertaakaan.[23]
Bysantin kukistuttua ristiretkeläiset perustivat Bysantin ydinalueelle, Konstantinopolin ympäristöön ja nykyisen Kreikan alueelle, Latinalaisen keisarikunnan, jonka keisariksi tuli Balduin I Flanderilainen. Keisarikunnan alaisuudessa oli useita vasallivaltioita: Akhaian ruhtinaskunta Peloponnesoksella, Naksoksen herttuakunta Egeanmeren saaristossa, Thessalonikan kuningaskunta Pohjois-Kreikassa sekä Ateenan herttuakunta keskisessä Kreikassa.[23]
Bysantin perintöä jatkoivat Latinalaisen keisarikunnan ympärillä sijainneet valtiot: Nikaian keisarikunta, jota hallitsi Laskaris-suku; Trebizondin keisarikunta, jota hallitsivat Komnenokset; sekä Epeiroksen despotaatti, jota hallitsivat Angelokset. Kaikki nämä kolme valtiota pyrkivät valtaamaan Konstantinopolin takaisin ja hakivat tähän tukea lännestä Venetsian vastustajilta, ennen kaikkea Genovalta. Theodoros Laskariksen johdolla Nikaia sai vähitellen valtansa alle muut valtiot. Vuonna 1261 Nikaia valtasi takaisin Konstantinopolin Mikael Palaiologoksen (keisarina Mikael VIII) johdolla.[23] Mikaelin perustamasta Palaiologosten hallitsijasuvusta tuli valtakunnan viimeinen.
Uudelleensyntynyt Bysantti valtasi Mikaelin aikana Peloponnesoksen ja nousi joksikin aikaa poliittisesti merkittäväksi toimijaksi. Neuvottelut idän ja lännen kirkkojen yhdistymisestä aloitettiin 1200-luvun jälkimmäisellä puoliskolla, ja asiaa käsiteltiin Lyonin kirkolliskokouksessa vuonna 1274. Tuolloin keisari Mikael VIII olisi ollut valmis hyväksymään yhdistymisen saadakseen lännestä sotilaallista apua. Yhdistyminen ei kuitenkaan toteutunut yleisen vastustuksen vuoksi.[26] Samaan aikaan Kaarle Anjoulainen suunnitteli valtaavansa Bysantin paavin tuella.[12]
Myös osmanivaltakunnan uhka alkoi nousta vähitellen, ja keisarikunnan viimeiset kaksi vuosisataa olivatkin enimmäkseen vetäytymistä osmanivaltakunnan alta. Turkkilaiset osmanit valtasivat vähitellen alueita Vähä-Aasiassa 1280-luvulta lähtien. Brusa joutui vallatuksi 1326, Efesos 1328, Nikea 1329, ja Nikomedeia ja Bithynia 1337.[23][12]
Viimeisinä vuosinaan Bysantti jatkoi neuvotteluja lännen kanssa idän ja lännen kirkkojen yhdistymiseksi sotilaallisen avun saamiseksi.[26] Yhdistymistä kannattivat jo monet ylimystön jäsenet ja osa papistostakin, mutta luostarit ja väestön enemmistö vastustivat sitä edelleen. Ulkoisen uhan ohella keisarikunta kärsi myös hallitsijasuvun sisäisistä riidoista sekä sosiaalisista ja uskonnollisista erimielisyyksistä. Johannes VI Kantakuzenos nousi vallantavoittelijaksi ja keisariksi (keisarina 1347–1354). Luostariyhteisöissä kehittyi mystiseen mietiskelyyn perustunut hesykastinen liike, joka kytkeytyi myös politiikkaan vastustamalla läntistä vaikutusta ja kirkkojen yhdistymistä. Politiikassa hesykasmi ilmeni Gregorios Palamaksen kannattamana niin kutsuttuna palamismina. Liike sai suosiota, ja myös Kantakuzenos omaksui liikkeen näkemykset. Hesykasmista tuli Bysantin kirkon virallinen kanta vuonna 1351.[23][9]
Traakian osmanit valtasivat 1360-luvulla, Thessalonikin vuonna 1387. Vuonna 1365 vallatusta Adrianoupoliksesta osmanit tekivät pääkaupunkinsa vuoteen 1453 saakka. Vähä-Aasia oli menetetty osmaneille käytännössä kokonaan, kun osmanit valtasivat Filadelfian puoliautonomisen alueen vuonna 1390. Samaan aikaan osmanivalloitusten kanssa serbit käyttivät tilaisuuden hyväkseen ja valtasivat Albanian, Itä-Makedonian ja Thessalian. Osmanit kuitenkin löivät serbit Kosovo Poljen taistelussa 1389 ja valtasivat myös unkarilaisista ja bulgaareista saatujen voittojen jälkeen vähitellen koko Balkanin.[23][12]
1400-luvulle tultaessa Bysantin alue oli kutistunut kattamaan lähes pelkästään Konstantinopolin kaupungin, Thessalonikin, Peloponnesoksen alueen (Morean despotaatti) sekä joitakin Egeanmeren saaria (mm. Lesbos ja Limnos). Konstantinopolista erilliset alueetkin olivat käytännössä itsenäisiä ja ainoastaan nimellisesti ja perinteensä kautta osa valtakuntaa.[23][27] Thessalonikin kaupunki luovutti itsensä venetsialaisten haltuun vuonna 1423. Osmanit valtasivat kaupungin vuonna 1430 ja surmasivat koko väestön ja kaupungissa olleet venetsialaiset sotilaat.[12]
Osmaanien sulttaani Bayezid I piiritti Konstantinopolia vuosina 1397–1402. Keisari Manuel II kiersi Eurooppaa hakien apua Bysantille. Valtakunta pelastui mongolien hyökättyä samaan aikaan osmanien alueille. Osmanien valta elpyi pian. Sulttaani Murad II piiritti vuorostaan Konstantinopolia vuonna 1422. Osmanit valtasivat Thessalonikin vuonna 1430.[12] Nyt keisari Johannes VIII Palaiologos haki apua lännestä ja hyväksyi tämän vuoksi kirkkojen yhdistymisen Firenzen kirkolliskokouksessa vuonna 1439. Osmaneja vastaan saatiin organisoitua unkarilaisten ja latinalaisten ristiretki, niin kutsuttu Varnan ristiretki, mutta se päättyi kristittyjen kannalta katastrofiin Varnan taistelussa vuonna 1444.[23] Kirkkojen yhdistyminen julistettiin lopulta voimaan Konstantinopolissa vuonna 1452.[12] Se ei kuitenkaan juurikaan toteutunut käytännössä yleisen vastustuksen vuoksi.
Bysantin valtakunnan loppu koitti vuonna 1453. 2. huhtikuuta osmanien sulttaani Mehmed II aloitti Konstantinopolin piirityksen, jota kesti melkein kaksi kuukautta. Keisari lähetti avunpyyntöjä länteen, mutta apua ei tullut. Bysantin valtakunta kukistui lopullisesti 29. toukokuuta, kun osmanit valtasivat kaupungin rynnäköllä. Viimeinen keisari Konstantinos XI Palaiologos kaatui taistelussa turkkilaisia vastaan. Bysantin viimeinen eurooppalainen osa Morean despotaatti kukistui vuonna 1460, kun osmanit valtasivat Mistran. Sen jälkeen he valtasivat valtakunnan viimeisetkin rippeet, kun Trebizondin keisarikunta kukistui vuonna 1461.[23]
Keisarikunnan rappeutumisen syynä sen viimeisinä vuosisatoina eivät olleet pelkästään aseelliset selkkaukset, vaikkakin Konstantinopolin valtaus vuonna 1204 neljännen ristiretken aikana vauhditti rappiota. Valtiota jäytivät monet vakavat epäkohdat: omistuksen keskittyminen harvojen käsiin ja näiden suuromistajien toiminta valtion edun vastaisesti, rikkaiden ja köyhien välinen jännite, asevoiman pieneneminen ja sen keskittyminen ulkomaisten palkkasotilaiden käsiin, omasta laivastosta luopuminen ja nojautuminen Genovan laivastoon, sekä rahan arvon toistuva alentaminen ja siitä seurannut rahoittajien epäluottamus.[28]
Valistusajan historiankirjoituksessa Bysantti nähtiin usein idealisoidun antiikin Rooman rappeutuneena jälkinäytöksenä. Sama asenne on jatkunut pitkään ennen nykyaikaista tutkimusta. Poliittisen ja kulttuurisen rappion syinä on nähty muun muassa despoottinen itsevaltius, byrokraattinen hallintokoneisto, jatkuvat juonittelut ja korruptio, itämaistuminen, yhteiskunnallinen pysähtyneisyys ja kaavoihin kangistuminen sekä mystisuskonnollinen mentaliteetti ja uskonnollinen fanatismi.[5][7][29][30] Bysantintutkija John Haldon muistuttaa kuitenkin, että bysanttilainen yhteiskunta ja kulttuuri olivat itse asiassa hyvin dynaamisia, tehokas hallintokoneisto oli mahdollisesti eräs syy valtakunnan pitkään ikään, ja ettei Bysantti esimerkiksi ollut sen korruptoituneempi kuin muutkaan ajan yhteiskunnat.[5][30]
Bysantin kulttuuriperintö elää edelleen ortodoksisessa kirkossa ja sen luostareissa. Lännessä Bysantin kautta välittynyt antiikin kulttuuri vaikutti merkittävästi renessanssin syntyyn ja kehitykseen, kun antiikin kirjallisuuden käsikirjoituksia siirtyi bysanttilaisten pakolaisten mukana länteen jo ennen Konstantinopolin kukistumista.[9][30]
Osmanien valtakunta otti Konstantinopolin pääkaupungikseen ja peri kulttuuriinsa ja muun muassa rakennustaiteeseensa monia bysanttilaisen kulttuurin puolia. Venäjä puolestaan peri itselleen ortodoksisen kirkon suojelijan roolin, keisarin arvonimen sekä Palailogos-suvun tunnuksen, kaksipäisen kotkan, viimeisen keisarin veljentyttären Sofian avioiduttua Iivana III:n kanssa. Iivana IV:stä tuli ensimmäinen Venäjän keisari eli tsaari. Venäjä onkin 1500-luvulta lähtien usein pitänyt itseään Bysantin perillisenä ja kolmantena Roomana.[31][29][32]
Syntyessään Bysantti muodostui kolmesta erillisestä ja hyvin erilaisesta maantieteellisestä alueesta: Vähä-Aasiasta eli Anatoliasta, Balkanista sekä Levantista (Lähi-itä ja Egypti). Meri sekä erotti että yhdisti nämä alueet toisiinsa. Maa-aluetta luonnehtivat rannikkotasangot, ylängöt sekä vuoristot. Bysantin samoin kuin Rooman valtakunnan pääelinkeino oli maanviljely. Maanviljely oli keskittynyt rannikkoalueille, kun taas ylätasangoilla harjoitettiin enemmän karjataloutta. Egyptin merkitys sekä viljan- että verotulojen tuottajana oli erittäin suuri. Muita vauraita maakuntia olivat Syyria, Mesopotamia, Eufratensis, Osroene, Foinikia, Palestiina ja Kilikia. Näiden alueiden menetyksen seurauksena valtion tulojen arvioidaan pudonneen neljännekseen.[33]
Hallinnollisesti valtakunnan alue oli jaettu antiikin Rooman valtakunnan peruja provinsseihin. 600-luvulla jako korvattiin uudella jaolle niin kutsuttuihin teemoihin (thema). Kutakin teemaa komensi strategos, joka valvoi myös alueensa siviili- ja taloushallintoa.[34] Valtakunnan rajojen muuttuessa myös teemajakoa muutettiin.
Bysantin eräitä keskeisimpiä kaupunkeja olivat (valtakunnan ollessa laajimmillaan keisari Justinianus I:n aikana) pääkaupunki Konstantinopolin lisäksi Rooma, Ravenna, Napoli ja Syrakusa Italiassa; Aleksandria ja Karthago Afrikassa; Thessaloniki ja Ateena Balkanilla; Antiokia, Nikea, Efesos, Ankara, Seleukia, Caesarea, Melitene, Seleukia ja Trebizond Vähässä-Aasiassa; Herson Krimillä; sekä Jerusalem, Emesa ja Damaskos Levantissa. Näistä Konstantinopoli, Thessaloniki, Ravenna ja Karthago olivat prefektuurien pääkaupunkeja ja Konstantinopoli, Rooma, Aleksandria, Antiokia ja Jerusalem patriarkaattien kotipaikkoja.[33]
Keskiajalla kreikkalais-roomalainen kaupunkikulttuuri taantui. Vanhoista polis-keskuksista siirryttiin helpommin puolustettaville kukkuloille linnoitusten (kastron) ympärille. Pääkaupunki Konstantinopoli muodostui ainoaksi merkittäväksi kaupunkikeskukseksi.[6] Kaikki kaupungit olivat riippuvaisia lähiympäristönsä maaseudusta. Tuotteiden kuljetus maitse oli kallista ja hankalaa, ja siksi vesikuljetukset olivat keskeisempiä. Vain satamalliset kaupungit onnistuivat kehittymään merkittäviksi kaupan keskuksiksi. Bysantti peri antiikin Rooman tieverkoston, mutta teiden ylläpito heikkeni vähitellen huomattavasti.[33] Maantiekuljetuksia hoiti cursus publicus, valtiollinen kuljetus- ja hevostenvaihtojärjestelmä.[35]
Bysantti oli monikansallinen valtakunta osin maantieteellisen laajuutensakin ansiosta. Kreikkalaisten lisäksi valtakuntaan kuului varsinkin sen varhaisina vuosisatoina muun muassa latinankielistä väestöä, syyrialaisia, egyptiläisiä, armenialaisia, slaaveja, albaaneja, bulgaareja ja juutalaisia. Väestöä yhdisti kreikan kieli ja varhaisina vuosisatoina myös latina, jota puhuttiin paitsi Italiassa ja Balkanilla myös erityisesti rannikkoalueilla. Latina toimi virallisena kielenä vuoteen 620 saakka ja sitä käytettiin erityisesti lainsäädännön kielenä. Tämän jälkeen kreikan kielen merkitys roomalaisuuden ylläpitäjänä kasvoi ja väestö kreikkalaistui yhä enemmän. Kreikkalaisuus korostui ennen kaikkea valtakunnan menetettyä suuren osan alueistaan vuosisatojen kuluessa.[3][36]
,_coronation.jpg)
Bysantin keisarius jatkoi Rooman valtakunnan keisariutta ilman historiallisia katkoksia.[7] Keisari oli itsevaltias hallitsija, jonka nähtiin saavan valtansa suoraan Jumalalta ja joka oli Jumalan nimittämä. Tästä huolimatta nähtiin myös, että keisari oli mahdollista syöstä vallasta, mikäli se oli Jumalan tahto. Vallasta kiisteltiin usein, minkä seurauksena tapahtui myös vallankaappauksia.[5]
Bysantin merkittävimmät hallitsijasuvut olivat:
Konstantinopolissa toiminut senaatti jatkoi Rooman senaatin perintöä. Konstantinopolin senaattiin kuului alun perin 300 senaattoria, mutta myöhemmin lukumäärä kasvoi tuhansiin. Senaattoreilla oli perinnöllinen arvonimi clarissimus. Muita senaattoriarvoja olivat illustris ja spectabilis. Senaattorien asema perustui ennen kaikkea maanomistukseen. Senaattoriylimystö oli merkittävässä osassa vanhan kreikkalais-roomalaisen kulttuuriperinnön vaalimisessa.[37]
Bysantin hallintojärjestelmä oli monimutkainen ja siihen kuului useita erilaisia virkoja ja arvonimiä, jotka muodostivat tiukan virkahierarkian. Senaattoreilla oli alun perin yksinoikeus korkeimpiin virkoihin sekä pääkaupungissa että maakunnissa. Ajan kuluessa vanhaan senaattorisäätyyn kuulumisen merkitys väheni, sillä keisarin hovissa virat määräytyivät sukutaustan ohella myös meritokraattisesti. Toimiminen keisarin hovissa muodostui vähitellen merkittävimmäksi tieksi yhteiskunnalliseen ylenemiseen. Samalla Konstantinopolissa toimineen keskushallinnon ja maata omistavan yläluokan intressiristiriita muun muassa verotuksen toimeenpanossa maakunnissa kasvoi, mikä johti myös sisällissotiin.[37]
Bysantin valtakunnan armeija kehittyi sitä edeltäneestä Rooman valtakunnan armeijasta. Armeija muuttui keisari Diocletianuksen aikana perinteisistä raskaista legioonista käsittämään enemmän ratsuväkeä. Bysantin armeija oli kuuluisa raskaasta katafraktiratsuväestään. Itä-Rooman armeija järjestettiin myöhemmin uudelleen keisari Herakleioksen aikana uuden teema-järjestelmän mukaan.
Sotaväki koostui sekä vapaaehtoisista että verotukseen kytkettyjen sotaväenottojen kautta saaduista miehistä.[34] Ulkomaalaisten palkkasotilaiden käyttö yleistyi vähitellen. Korkeimmin palkattuja sotilaita olivat Keski-Aasian turkkilais-tataarilaisten kansojen miehistä pestattu jousilla varustettu ratsuväki. Tämän ensi-iskujoukon osa taktiikassa oli ensimmäisenä rynnistää vihollista kohden, ampua ja perääntyä sitten takaisin. Ratsain tapahtuvan jousiammunnan taito on erittäin vaikea saavuttaa, mutta turkkilaiset paimentolaisheimot hallitsivat sen. Bysantin tunnetuin ja salaisin ase oli sen ajan maailmassa pelotevaikutukseltaan hyvin merkittävä kreikkalainen tuli. Bysantin armeija koki 1070-luvulla murskatappion Manzikertin taistelussa, josta se ei koskaan toipunut.
Byrokraattisen hallintokoneiston eräs keskeinen tehtävä oli verotuksen kerääminen keskusvallalle.[24] Bysantin verotus perustui sekä maaveroon ja tämän vaatimaan maaomaisuuden tarkkaan valvontaan, että henkiveroon. Alussa maa- ja henkivero oli yhdistetty niin, että verotuksessa otettiin huomioon se, kuinka montaa työkykyistä henkilöä tietty maa-ala elätti (capitatio-jugatio-periaate). Myöhemmin maavero (kanon) ja henkivero (kapnikon, "kotiliesi") erotettiin toisistaan. Näiden verojen lisäksi valtio vaati erilaisia lisäveroja muun muassa yleisinä töinä ja kestityksenä. Vähitellen järjestelmä kehittyi yhä monimutkaisemmaksi ja se myös korruptoitui.[38]
1100-luvulta alkaen verotusoikeuksia (pronoia-oikeus) alettiin jakaa myös yksityisille ihmisille tiettyjä alueita koskien. Aluksi oikeuksia myönnettiin vain hallitsevan Komnenos-suvun jäsenille. Ristiretkien ja läntisen feodaalijärjestelmän vaikutuksesta oikeuksia alettiin jakaa laajemminkin 1200-luvulla. Seurauksena valtion saama osa verotuloista väheni samalla, kun yläluokan aiheuttama taloudellinen rasite kasvoi. Seurauksena maasta alettiin periä talonpojilta myös vuokraa. Valtakunnan maa-alueen supistuessa valloitusten seurauksena kaupankäynnin verotuksen (kommerkion) merkitys kasvoi Bysantin loppuaikoina.[38]
1200-luvulta alkaen hallinneet Palaiologos-suvun keisarit olivat vaikeuksissa Bysantin talouden heikentyessä eivätkä keksineet siihen parantavia lääkkeitä, vaan pikemminkin vauhdittivat talouden alamäkeä. Esimerkiksi italialaisille oli myönnetty kauppaetuja, jotka merkitsivät valtion tullitulojen vähenemistä. Ylellisyystavaroiden vientituotantoa pystyttiin kuitenkin jatkamaan. Valmistettiin silkkiä, kultabrokadia, koruja ja muuta taidekäsityötuotteita. Valtio kuitenkin puuttui näihin verotuksella ja rajoituksilla, mikä hyödytti italialaisia. Bysantin hallitus piti kotimaan kuluttajien puolia, mutta heikensi samalla vientiyritysten taloutta. Myös alamaisten työllisyydestä huolehdittiin, mutta se heikensi yritysten kannattavuutta, koska palkansaajia oli liikaa. Palaiologos-suvun keisarit turvautuivat yhä useammin rahan huonontamiseen saadakseen valtiontalouden kuntoon. Lopulta myytiin myös kruununjalokivet, jotka korvattiin väärennetyillä kivillä. Onkin sanottu, että Bysantin pitkä kuolinkamppailu oli ensi sijassa valtiontaloudellinen tragedia.[39]
Bysanttilainen kulttuuri oli hyvin Konstantinopoli-keskeistä.[6] Bysantin kirjallisuus oli aluksi lähinnä antiikin kreikkalaisen kirjallisuuden kristillisesti väritettyä jatkoa, eikä selkeää rajaa antiikin ja Bysantin kirjallisuuden välillä voida tehdä. 500- ja 600-luvuilla teologisen kirjallisuuden paino kasvoi ja maallisen kirjallisuuden määrä supistui. Maallinen kirjallisuus virkosi 800-luvulta alkaen, kun antiikin kirjallisuuden perinteitä alettiin elvyttää, kohoten vuosina 1000–1200 korkeimpaan kukoistukseensa.[24]
Bysanttilainen taide oli konservatiivista ja kunnioitti perinteitä. Kuvariitojen jälkeen maalaustaide kaavamaistui. Bysantin viimeisinä vuosisatoina korkeatasoista taidetta luotiin jälleen Konstantinopolin ulkopuolellakin. Länsimainen vaikutus lisääntyi ja taide sai monipuolisempia muotoja.[24] Erittäin huomattavia ovat käsikirjoituksia koristavat miniatyyrit. Rakennustaiteen tärkeimmät muistomerkit ovat Hagia Sofia eli Pyhän viisauden kirkko Konstantinopolissa (rakennettu 532–537), joka oli läpi keskiajan kristikunnan suurin kirkko, sekä Basilica di San Marco Venetsiassa. Bysanttilainen taide elää edelleen ortodoksisen kirkon kirkkotaiteessa.
Bysantin kirkko oli merkittävä toimija, ja kristillisyys oli keskeinen osa bysanttilaista kulttuuria ja yhteiskuntaa. Keisarikunnassa ei tehty selvää rajaa valtion ja kirkon välillä. Kirkon ja valtion suhdetta kuvattiin sopusoinnuksi eli "sinfoniaksi" tai "harmoniaksi". Kirkko ja valtio näkivät itsensä yhdessä ortodoksian eli oikeaoppisen kristillisen uskon puolustajina.[40][41][42] Bysantin aikana kehittyivät ne liturgiset muodot, jotka ovat edelleen käytössä koko ortodoksisessa kirkossa.[43]
Bysanttilaisen filosofian kaksi pääpiirrettä olivat hellenistinen rationalismi ja kristillinen perinne.[9] Bysanttilaista filosofiaa luonnehtii tiivis yhteys kristilliseen maailmankuvaan ja teologiaan, mutta se sai paljon vaikutteita ja ajatuksia antiikin kreikankielisistä filosofisista teksteistä, erityisesti Platonilta, Aristoteleelta ja uusplatonisteilta. Rajan vetäminen bysanttilaisen filosofian ja antiikin filosofian välillä, samoin kuin bysanttilaisen filosofian ja teologian välillä, ei olekaan suoraviivaista.[44] Toisaalta bysanttilaisesta filosofiasta on mahdollista erottaa myös antiikin ajattelun edelleenkehittelyä irrallaan kristillisestä ajattelusta.[45]
Ajanlaskua varten valtakunnassa oli käytössä oma, niin kutsuttu bysanttilainen ajanlasku.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
