valtio Pohjois-Afrikassa From Wikipedia, the free encyclopedia
Libyan valtio[4] (arab. دولة ليبيا, Dawla Lībiyā) eli Libya (arab. ليبيا, Lībiyā) on valtio Pohjois-Afrikassa. Libya sijaitsee Välimeren rannalla ja se on pääosin Saharan aavikkoa. Libyan rajanaapurit ovat idässä Egypti, kaakossa Sudan, etelässä Tšad sekä Niger ja lännessä Algeria sekä Tunisia. Libyan pinta-ala on 1 759 000 neliökilometriä ja se on kooltaan Afrikan neljänneksi suurin valtio. Libyan väkiluku on hieman yli seitsemän miljoonaa.
| Libyan valtio دولة ليبيا (Dawla Lībiyā) |
|||
|---|---|---|---|
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | väliaikainen hallinto | ||
| Presidentti | Mohamed al-Menfi | ||
| Pääministeri | Abdul Hamid Dbeibeh | ||
| Pääkaupunki |
Tripoli 1 184 045 as. |
||
| Muita kaupunkeja |
Bengasi 667 427 as., Misurata 345 566 as., Tarhuna, Al Bayda, Al Khums, Zuwara, Ajdabiya, Sabha, Sirt lisää kaupunkeja |
||
| Pinta-ala | |||
| – yhteensä | 1 759 540 km² [1] (sijalla 17) | ||
| – josta sisävesiä | ei merkittävästi | ||
| Väkiluku (2022 (arvio)) | 7 137 931 [2] (sijalla 108) | ||
| – väestötiheys | 4 as. / km² | ||
| – väestönkasvu | 1,65 % (2022) | ||
| Viralliset kielet | arabia | ||
| Lukutaito | 91 % | ||
| Valuutta | Libyan dinaari (LYD) | ||
| BKT (2020) | |||
| – yhteensä | 70,65 mrd. USD [2] (sijalla 85) | ||
| – per asukas | 10 300 USD | ||
| HDI (2019) | 0,724 [3] (sijalla 105) | ||
| Elinkeinorakenne (BKT:sta) | |||
| – maatalous | 1,3 % | ||
| – teollisuus | 52,3 % | ||
| – palvelut | 46,4 % | ||
| Aikavyöhyke | UTC+2 | ||
| – kesäaika | ei käytössä | ||
| Itsenäisyys – Ranskasta ja Isosta-Britanniasta |
24. joulukuuta 1951 |
||
| Lyhenne | LY | ||
| – ajoneuvot: | LAR | ||
| – lentokoneet: | 5A | ||
| Kansainvälinen suuntanumero |
+218 | ||
| Tunnuslause |
الحرية والعدالة والديمقراطية (Vapaus, oikeus, demokratia) |
||
| Kansallislaulu | ”Libya, Libya, Libya” | ||
| Edeltäjä(t) | Libya (1969-2011) | ||
Libya oli Italian siirtomaa. Yhdistyneet kansakunnat julisti Libyan vuonna 1951 itsenäiseksi kuningaskunnaksi, jonka hallitsija oli Idris I. Monarkia kumoutui vuoden 1969 arabisosialistisessa vallankumouksessa, jonka jälkeen Muammar Gaddafi johti maata itsevaltiaana vuosikymmeniä. Hänen johdollaan talous kansallistettiin ja maasta tehtiin sosialistinen valtio. Gaddafi sai surmansa sisällissodassa vuonna 2011. Sisällissodan jälkeen maa on ollut levoton ja tilanne eskaloitui toiseksi sisällissodaksi vuonna 2014.
Libya on merkittävä maaöljyn ja maakaasun tuottaja ja se on ollut OPECin jäsen vuodesta 1962. Libyan bruttokansantuote henkeä kohden on ollut Afrikan maista korkeimpia.
Arkeologisista löydöistä voidaan päätellä, että nykyisen Libyan rannikolla oli kivikautista asutusta 8000-luvulla eaa. Berberit ovat levittäytyneet Saharaan ilmeisesti 3000-luvulla eaa., mutta jo ennen heitä sisämaassa oli liikkunut paimentolaisia.[5]
Foinikialaiset käyttivät suojaisia satamia ennen 1200-lukua eaa. He kehittivät kauppasuhteet berbereihin, ja vaikuttivat näiden kulttuuriin. Karthagon kolmen kaupungin rypäs sai nimen Tripolis.[6] Myös kreikkalaiset merenkulkijat ylittivät Välimeren tottuneesti. He perustivat Kyreneen kaupungin 631 eaa.[7] Samaan aikaan Saharan autiomassa, Fezzanin alueella asuivat berbereistä ja paimentolaisista polveutuneet garamantit. Garamantit saapuivat alueelle ennen vuotta 1000 eaa.,[8] ja heidän valtakuntansa oli vaikutusvaltaisimmillaan vuosien 500 eaa. ja 500 jaa. välillä.[9]
Tripolitania ja Kyrenaika olivat kukoistavia Rooman provinsseja noin neljänsadan vuoden ajan. Kyrenaikaan asettui laaja juutalaisyhteisö, joka oli karkotettu Palestiinasta kapinan jälkeen. Kristinusko levisi Rooman afrikkalaisiin provinsseihin 400-lukuun mennessä.[10]
Arabit tulivat 600-luvun puolimaissa Libyan alueelle, missä islamilaisen legendan mukaan myyttinen kalifi Omar I (634–644) valtasi Tripolin.[11] Arabit alkoivat asuttaa rannikkoa jättäen sisämaan berberiheimoille. Libyan rannikko oli kuitenkin strategisesti tärkeä, joten muut valtiot kiinnostuivat alueesta. Aragonian kuningas Ferdinand Katalonialainen valtasi Tripolin vuonna 1510 ja luovutti sen Maltan ritarikunnalle vuonna 1530, mutta alue ei kuitenkaan pysynyt Maltan hallussa kuin parikymmentä vuotta. Turkkilainen merirosvo Dragut valloitti alueen vuonna 1551 ja perusti sinne turkkilaisen provinssin.[12] 1700-luvulla provinssi alkoi irtautua Turkista, vaikka paššat maksoivat silti veroja ottomaaneille. Ottomaanien valtakunta hallitsi koko Libyaa lukuun ottamatta Kyrenaikan kaupunkia, jota hallitsi šeikki Muhammed Ibn Ali al-Senusi. Ottomaanien valta Välimeren Afrikan rannikolla mureni, kun ranskalaiset valtasivat Algerin vuonna 1830 ja Tunisian vuonna 1881, Libya jäi Ottomaanien valtakunnalle vuoteen 1911 asti.[13]
Kun vuonna 1911 länsimaiden kiinnostus oli Toisessa Marokon kriisissä italialaiset päättivät hyökätä Libyaan. Italian armeija hyökkäsi Tripoliin ja onnistui kaupungin valtaamisessa.[14] Tämän jälkeen Italia valloitti Kyrenaikan ja rannikkoseudut, muttei onnistunut sisämaan valtauksessa paikallisten heimojen vastarinnan vuoksi. Ochyn rauhansopimuksessa Libya liitettiin Italiaan Italian Libyana.[15]
Italian hallitsemassa Libyassa järjestettiin verilöyly, jossa satoja arabeja ammuttiin ja vangittiin vastarinnan vuoksi. Tripolin verilöyly lisäsi muiden valtioiden arvostelua Italian siirtomaapolitiikkaa kohtaan. 1920- ja 1930-luvulla Italia harjoitti Libyassa kovaotteista siirtomaapolitiikkaa. Sen armeija kukisti beduiinien kansannousun Fezzanissa.[16] Tuona aikana Italiasta muutti paljon ihmisiä Libyaan töihin, maahan rakennettiin nykyaikainen tieverkosto ja myös muuta infrastruktuuria kehitettiin.[17]
Kun toinen maailmansota alkoi, Italia evakuoi siirtolaisia takaisin emämaahan. Libya oli italialais-saksalaisten ja englantilaisten joukkojen rajujen taistelujen näyttämö vuosina 1941–1943. Kuuluisin taistelu oli Tobrukin piiritys vuonna 1942. Englantilaiset valtasivat Tripolitanian ja Kyrenaikan, ja Ranska Fezzanin vuonna 1943. Lisäksi Libyan aavikoilla asuvat heimot ottivat yhteen rajusti sisämaassa saksalaisten ja italialaisten joukkojen kanssa. Sodan jälkeen maa jäi Yhdistyneiden kansakuntien valvontaan, mutta maassa oli edelleen myös paljon italialaisia.[18]
Yhdistyneet kansakunnat julisti Libyan itsenäiseksi kuningaskunnaksi vuonna 1951. Maan ensimmäiseksi hallitsijaksi tuli Kyrenikan emiiri Mohammed Idris al-Mahdi al-Sensusi, joka otti nimekseen Idris I. Libya liittyi OPECin jäseneksi vuonna 1962[19]. Idris sai lähes itsevaltiaan vallan, mutta hallitseminen oli vaikeaa paimentolaisheimojen liikkuvuuden takia. Kun Idris oli ulkomailla sairaalahoidossa, maassa tapahtui vuonna 1969 upseereiden järjestämä arabisosialistinen vallankumous, jota johti kapteeni, vallankaappauksen aikana vallankaappaajaryhmän everstiksi ylentämä, Muammar Gaddafi.[20] Gaddafin johdolla talous kansallistettiin ja maasta tehtiin sosialistinen valtio. Vuonna 1973 Libya hyökkäsi Tšadiin, muttei onnistunut liittämään uusia alueita itselleen. 1970-luvulla Libya solmi kolme valtioliittoa Syyrian, Tunisian ja Egyptin kanssa, mutta kaikki liitot raukesivat.[21]
Libyaa epäiltiin 1980-luvulta lähtien osallisuudesta kansainvälisen terrorismin tukemiseen. Vuonna 1981 Yhdysvallat ampui alas kaksi maan hävittäjää ja pommitti vuonna 1986 Tripolia ja Bengasia, muttei saanut Gaddafia hengiltä. Vuonna 1986 Libyaa syytettiin pommin räjäyttämisestä Länsi-Berliinissä eräässä diskossa, jossa se surmasi amerikkalaisia sotilaita.[21]
Välit viilenivät lopullisesti vuonna 1988, kun Pan Amin lento Lontoosta New Yorkiin räjähti pienen Lockerbien kylän yläpuolella Skotlannissa. Tämä tapahtuma tunnetaan nimellä Lockerbien pommi-isku. Huhtikuussa 1992 Yhdistyneet kansakunnat julisti pakotteet Libyaa vastaan sen painostamiseksi luovuttamaan kaksi libyalaista tiedustelu-upseeria epäiltynä osallisuudesta Lockerbien iskuun. Lopulta epäillyt luovutettiin, ja toinen epäillyistä tuomittiin vuonna 2002. Libyaa valtiona ei tuomittu. Vuonna 2009 Skotlanti luovutti tuomitun vangin Libyaan terveyssyistä.[21]
Vuonna 1989 Libya, Algeria, Marokko, Mauritania ja Tunisia muodostivat Arabien Maghreb-liiton.[21]
Maiden välit paranivat kun Gaddafi tuomitsi syyskuun 11. päivän iskut 2001 Yhdysvaltoihin ja luovutti Lockerbien pommi-iskusta epäillyt. Libya maksoi korvauksia Lockerbien pommi-iskun uhreille, vaikkei tunnustanutkaan osuuttaan iskuun. Vuoden 2004 aikana taloussaarrot purettiin ja Libyan öljyvarat tulivat jälleen länsimaiden markkinoille. Libyan suhteet ulkovaltoihin paranivat tämän jälkeen nopeasti. Aikaisemmin Yhdysvallat luki Libyan pahan akseliin kuuluvaksi, mutta poisti sen tästä luettelosta vuonna 2006. Britannian Tony Blair vieraili maassa kaksi kertaa, Britannia myi Libyalle ohjuksia ja brittiläinen BP allekirjoitti 29. toukokuuta 2007 Libyan kanssa kahden miljardin dollarin sopimuksen maan kaasukenttien hyödyntämisestä.[22] Myös Ranska myi maalle aseita, ja Nicolas Sarkozy puhui Libyaan rakennettavan ydinvoimalan puolesta. Italia solmi vuonna 2009 Libyan kanssa ystävyys- ja yhteistyösopimuksen, jossa se lupasi korvata Libyalle viisi miljardia Yhdysvaltain dollaria viiden vuoden aikana siirtomaa-ajan tuhoista.[23]
Arabikevät levisi vuonna 2011 Libyaankin, ja Gaddafin vastustajat aloittivat pian aseellisen kapinan. 17. helmikuuta alkanut kapina sai pian Naton ilmavoimien tuen.[24] YK:n turvallisuusneuvosto asetti lentokiellon Libyan ilmatilaan. Sisällissotaan osallistui länsimaisia Nato-joukkoja, mutta Gaddafia ei pyritty tappamaan, koska YK:n päätöslauselma ei oikeuttanut sitä.[25] Gaddafia vastustaneet kapinalliset surmasivat Gaddafin 20. lokakuuta 2011 ja julistivat sodan päättyneeksi 23. lokakuuta.
Sisällissodan jälkeen Ison-Britannian parlamentin tutkimuksen mukaan maan strategia perustui virheellisiin oletuksiin ja vaillinaiseen aineiston tulkintaan, eikä hallitus kyennyt osoittamaan uhkia joita väitettiin Libyan hallituksen kohdistavan siviileihin.[26]
Libyaa hallitsevaksi tahoksi julistautui Muammar Gaddafin vastaisten kapinallisten Siirtymäajan kansallinen neuvosto (engl. NTC), jonka ovat tunnustaneet useat valtiot.[27] 7. heinäkuuta 2012 järjestettiin vaalit, joissa valittiin Yleinen kansankongressi (engl. GNC, arab. al-Mu’tamar al-Waṭanī al-‘āmm), joka korvasi Siirtymäajan kansallisen neuvoston.[28] Kansankongressin tehtävä oli laatia maalle uusi perustuslaki 18 kuukauden kuluessa. Tämä kuitenkin epäonnistui määräajassa.
Libya oli sekasortoisessa tilassa, järjestysvaltaa ei käytännössä ollut. Äärijärjestöt ja rikolliset käyttävät monin paikoin hyväksi keskusvallan luhistumista. Tämä mahdollisti pakolaisvirran Libyasta Eurooppaan. Toukokuussa 2014 kenraali Khalifa Haftar nousi useiden poliitikkojen tuella kapinaan islamistien hallitsemaa kansankongressia vastaan.[29] Haftar kehotti kapinaan kansankongressia vastaan ja vaati parlamenttia luovuttamaan vallan väliaikaiselle hallinnolle, joka laatisi Libyalle uuden perustuslain.[30][31]. Tästä alkoi Libyan toinen sisällissota. 25. kesäkuuta 2014 maassa järjestettiin uudet vaalit ja kansankongressi siirsi 4. elokuuta 2014 tehtävänsä näin valitulle parlamentille (Majlis al-Nuwaab, ”edustajainhuone”). Marraskuussa 2014 Tripolissa vielä toimiva Libyan korkein oikeus tuomitsi maan kansainvälisesti tunnustetun parlamentin perustuslain vastaiseksi. Tobrukissa paossa istuva parlamentti kieltäytyi hyväksymästä päätöstä, joka palauttaisi vallan islamistien hallitsemalle kansankongressille.[32] Maaliskuussa 2015 parlamentti nimitti Haftarin maan asevoimien komentajaksi.[33]
Sodassa olivat vastakkain Libyan hallitus, Yleinen kansankongressi sekä useita omia etujaan ajavia islamistijärjestöjä ja Gaddafin kannattajia. Qatar ja Sudan tukivat islamisteja ja Arabiemiraatit ja Egypti hallitusta.[34] Isis-järjestö otti haltuunsa kaupunkeja Libyassa.[35][36]
Vuonna 2021 YK:n johtamassa foorumissa valittiin maan johtoon pääministeri ja kolmijäseninen neuvosto, ja on sovittu, että sen jäsenet eivät asetu ehdokkaiksi joulukuun 2021 vaaleissa.[37][38]
Elokuussa 2023 Tripolissa otti yhteen kaksi voimakasta sotilasjoukkoa, jotka tukevat Libyan YK:n tukemaa hallitusta. Lääkärien mukaan yhteenotoissa kuoli 55 henkilöä ja haavoittui 146. Puhjenneiden rajujen taisteluiden seurauksena kaupungin päälentokenttä oli suljettava. Väkivaltaisuudet loppuivat, kun toinen osapuoli vapautti komentajan, jonka pidättäminen oli käynnistänyt taistelut. Yhteenotto jätti monet ihmiset loukkuun koteihinsa, kun taisteluita käytiin useilla pääkaupungin alueilla.[39]
Muammar Gaddafin johtaman Vallankumousneuvoston säätämä vuoden 1969 perustuslaki on kumottu. Siirtymäajan kansallinen neuvosto antoi vuonna 2011 väliaikaisen perustuslaillisen julistuksen, mutta varsinaisen perustuslain laadinta ei ole onnistunut.lähde?
Vuoden 2015 alussa maassa on kaksi itseään laillisina pitävää parlamenttia, vuonna 2012 vaaleilla valittu islamistien hallitsema Yleinen kansankongressi (GNC) Tripolissa ja vuoden 2014 vaaleilla valittu, kansainvälisesti tunnustettu Edustajainhuone, joka pitää valtaa lähellä Egyptin rajaa sijaitsevassa Tobrukissa.[32]
Kansainvälisesti tunnustettu hallitus pitää hallussaan pieniä alueita Itä-Libyassa ja lähellä Bengasia. GNC pitää hallussaan pääkaupunki Tripolia ja sitä ympäröiviä alueita, mutta on menettänyt alueita eri islamistiryhmille.[34] Pääministeri Abdullah al-Thinni on ollut virallisesti Libyan pääministeri maaliskuusta 2014 lähtien. Hallitus on kuitenkin joutunut siirtymään pois Tripolista Al-Baydan kaupunkiin, koska kapinalliset ovat ottaneet aluetta hallintaansa. Elokuussa 2015 al-Thinni uhkasi erota vaikean tilanteen vuoksi. [40]
Libyan hallinnollinen jako on muuttunut historian aikana paljon. Maa jaetaan nykyään 22 kuntaan (Sha'biyat; yksikkö – Sha'biyah).[41]
|
|
Freedom Housen vuoden 2022 määritelmän mukaan Libya ei ole vapaa maa.[42] Libyassa ovat raivonneet sisäiset erimielisyydet ja ajoittain jatkuneet sisäiset konfliktit sen jälkeen, kun vuonna 2011 järjestetyssä kansannousussa syrjäytettiin pitkäaikainen diktaattori Mu'ammar al-Qaddafi. Kansainväliset pyrkimykset saada kilpailevat hallinnot yhteen yhtenäishallitukseksi onnistuivat vuoden 2021 alussa ja loivat hauraan rauhan. Kuitenkin aseiden ja autonomisten miliisien leviäminen, kukoistavat rikollisverkostot, alueellisten valtojen puuttuminen ja ääriryhmien läsnäolo ovat kaikki vaikuttaneet maan jatkuvaan fyysisen turvallisuuden puutteeseen. Yli vuosikymmenen kestänyt väkivalta on siirtänyt satoja tuhansia ihmisiä kotiseuduiltaan, ja ihmisoikeuksien olosuhteet ovat jatkuvasti heikentyneet.[42]
Libya sijaitsee Afrikan pohjoisosassa Välimeren rannalla. Se on pinta-alaltaan 1 759 000 neliökilometriä ja kooltaan Afrikan neljänneksi suurin valtio sekä yli viisi kertaa Suomen kokoinen. Libyan rajanaapureita ovat idässä Egypti, kaakossa Sudan, etelässä Tšad ja Niger sekä lännessä Algeria ja Tunisia. Libyalla on lähes 1 800 kilometriä rantaviivaa Välimerelle.[43]
Libyan maantieteen tärkeimmät piirteet ovat kapeat ja viljavat Välimeren rannikkokaistaleet sekä laaja Saharan autiomaa. Varsinaista vuoristoa ei ole, mutta maan eteläosassa sijaitseva Tibestin ylänkö kohoaa 2 200 metriin. Viljava rannikkokaistale on kapea, sen takana ylängöllä on laidunmaaksi soveltuvaa aroa joka etelää kohti mentäessä muuttuu vähitellen karuksi aavikoksi.[44]
Libya jaetaan perinteisesti kolmeen alueeseen, jotka ovat Tripolitania maan luoteisosassa, Fezzan maan lounaisosassa ja Kyrenaika maan itäosassa. Kyrenaika on alueista suurin ja käsittää noin puolet maan pinta-alasta.[43]
Suurimmat kaupungit ovat Tripoli (vuonna 2010 arviolta 1,025 milj. asukasta) ja Bengasi (arab. Benghazi, 630 000 asukasta). Misratah (260 000), Tobruk (133 000) ja Sabha (95 000) ovat jo selvästi pienempiä.[45]
Saharan aavikko peittää arviolta 95 % prosenttia maan pinta-alasta. Libyassa ei ole ollenkaan pysyviä jokia ja ainoastaan noin 1 % maasta on metsän peitossa.[46]
Libyassa viljellään sinimailasta rehuksi ja vehnää ihmisravinnoksi. Monien muidenkin vihannesten ja hedelmien kasvatus onnistuu keinokastelun avulla. Kuivilla seuduilla pärjäävät ainoastaan oliivi ja taatelipalmu. Aavikolla kasvaa palmuja siellä missä pohjavesi ei ole liian syvällä, ja lisäksi akaasioita ajoittain kuivuvissa joenuomissa eli wadeissa. Vain harvat villieläimet selviävät aavikolla. Näihin kuuluvat aavikkokettu, sakaali ja eräät jyrsijät.[47]
Libyassa elää ainoastaan harvoja nisäkäslajeja, joita ovat esimerkiksi gaselli, harjalammas ja aavikkokettu. Suurin Saharan alueella elävä jyrsijä on gundi. Liskoja, käärmeitä ja skorpioneja esiintyy myös paljon. Libya sijaitsee useiden lintulajien muuttoreitin varrella. Näitä ovat esimerkiksi keltapäähaukka, aavikkovarpunen, pikkukorppikotka, lepinkäiset, kiurut, turturikyyhky ja bulbulit. Erityisesti lännenkaulustrappi on metsästäjien suosiossa ja tämän vuoksi uhanalainen.[46]
Libyasta on luokiteltu viisi ilmastovyöhykettä, joista vallitsevia ovat Välimeren ja Saharan ilmastot. Rannikon alavilla seuduilla vallitsevassa välimerenilmastossa on lämpimät kesät ja leudot talvet. Ylängöillä on viileämpää, talvella esiintyy pakkasiakin. Sisämaan aavikoilla ilmasto on äärevää, kesät kuumia ja vuorokautinen lämpötilanvaihtelu suurta.[48]
Korkein mitattu lämpötila on mitattu al-Azizyan kunnassa. Aiemmin ennätykseksi mainittu Afrikan ja koko maailman korkein mitattu lämpötila varjossa +57,8 astetta celsiusta vuodelta 1922 on todettu virheelliseksi tiedoksi.[49]
Libya on Afrikan vauraimpia valtioita. Maalla ei ole velkaa ja sen talouskasvu on viime vuosina pysytellyt 5–8 % välillä.[50] Asuminen on tuettua ja koulutus ja terveydenhuolto ilmaista. Libya on arabivaltioksi sikäli epätyypillinen, että siellä myös naiset ovat hyvin koulutettuja.[51]
Libyan talous perustuu pitkälti öljyyn, joka tuo yli 90 % vientituloista ja 75 % hallituksen tuloista. Vain prosentti maasta on viljelykelpoista, joten maatalous työllistää vain 17 % työvoimasta ja 75 % ruuasta on tuotava. Vesi on myös suuri ongelma.[1]
Koulutus on Libyassa puutteellista; esimerkiksi korkeakouluissa annetaan opetusta vain muutamia kuukausia vuodessa. Puutteellinen koulutus vähäisten investointien ohella on jättänyt Libyan oman teollisuustuotannon varsin alhaiseksi.[50]
Työttömyys on Libyassa suuri ongelma. Tarkkoja lukuja on vaikea saada, mutta työttömyys on tiettävästi noin 30 %. Alityöllistettyjen määrä on suuri. Libyalaisten vähäisen koulutuksen vuoksi Libya joutuu hankkimaan koulutettua työvoimaa ulkomailta, ja Libyassa arvioidaan olevan noin kaksi miljoonaa siirtotyöläistä.[50]
Libyassa on ollut ulkomaalaisia vierastyöläisiä arviolta noin 100 000 Egyptistä[52] ja jopa 100 000 kaakkoisaasialaista, kuten 26 000 filippiiniläistä, 25 000 thaimaalaista, 50 000 bangladeshilaista, 18 000 intialaista ja tuhansia kiinalaisia, nepalilaisia ja vietnamilaisia.[53]
Merkittävimmät luonnonvarat ovat öljy, maakaasu ja kipsi. Merkittävimmät vientituotteet ovat öljy ja maakaasu sekä kemikaalit.[1]
Libyassa on 137 lentokenttää, joista 24:llä on yli kolme kilometriä pitkä kiitotie. Maantietä on yli 100 000 kilometriä, josta lähes 60 % on päällystetty. Satamakaupunkeja ovat Az Zawiyah, Marsa al Burayqah (Marsa el Brega), Ra's Lanuf ja Tripoli.[1]
CIA:n vuoden 2022 arvion mukaan Libyan väkiluku oli 7,1 miljoonaa ja väestönkasvu 1,65 prosenttia.[2] YK:n mukaan Libyan väkiluku oli 6,4 miljoonaa vuonna 2017. Tällöin asukkaista 28 prosenttia oli alle 15-vuotiaita, 17 prosenttia 15–24-vuotiaita, 48 prosenttia 25–59-vuotiaita ja 7 prosenttia 60 vuotta täyttäneitä.[54]
Libyan väestöstä 90 % asuu alueella, joka vastaa vain 10 prosenttia maan pinta-alasta. Suurin osa väestöstä on keskittynyt rannikkoalueille. Libya on laajoista aavikoistaan ja suhteellisen pienestä väestöstään johtuen harvaan asuttua aluetta; väestötiheys on noin 4 henkilöä/km². Väestöstä 82 % asuu kaupungeissa.[2]
YK:n arvion mukaan 12 % asukkaista on siirtolaisia. Libya ei ole enää kovin houkutteleva maahanmuuton kohde, mutta lukuisat itä- ja länsiafrikkalaiset yrittävät kulkea sen kautta Eurooppaan.[2]
Väestöstä etnisesti arabeja ja berbereitä on yhteensä 97 %. Loput 3 % koostuvat kreikkalaisista, maltalaisista, italialaisista, egyptiläisistä, pakistanilaisista, turkkilaisista, intialaisista ja tunisialaisista.[55] Väestöstä noin 91 % on lukutaitoisia.[2]
Libyalaisista 97 % on sunnimuslimeja.[2] Open Doors -järjestön World Watch -listauksen mukaan kristityt kokevat Libyassa äärimmäistä vainoa. Libyassa ei ole sanan- tai uskonnonvapautta ja julkinen kirkkoelämä on rajoitettua. Kristinuskon levittäminen julkisesti on Libyassa laitonta. Muslimitaustaiset kristityt kohtaavat järjestön mukaan perheensä ja yhteisönsä väkivaltaista painostusta kristinuskosta luopumiseen. Kristityt ovat Libyassa alttiina islamilaisten militanttien ja rikollisryhmien sieppauksille tai murhille.[56]
Libyan kansa on etnisesti ja kielellisesti melko yhtenäinen. Maassa on ollut myös merkittäviä vähemmistöjä: italialaisia ja juutalaisia eli omissa yhteisöissään 1900-luvun puoliväliin asti. Libyan juutalaiset ovat siirtyneet paljolti Israeliin varsinkin maiden välisten suhteiden huononnuttua. Vuonna 1973 Gaddafi ”rohkaisi” 45 000 italialaista lähtemään maasta ja takavarikoi heidän omaisuutensa valtiolle. Mustat libyalaiset ovat enimmäkseen orjien jälkeläisiä, jotka on aikoinaan tuotu keitaille maataloustyöhön tai beduiiniperheisiin kotipalvelijoiksi. Berberit ovat suuri, mutta ei niin selvästi erottuva vähemmistö.[57]
Moderni libyalainen rakennuskulttuuri heijastelee öljyn mukanaan tuomaa vaurautta. Vanhojen kaupunkien keskustoissa on edelleen linnoitettu vanhakaupunki muistona heimopäällikköjen vallasta ja sotaisammista ajoista. Myös keitaiden asutuskeskukset ovat vanhastaan muurien suojaamia.[57]
Rakennuskulttuurissa näkyy rajanveto julkisen ja yksityisen välillä. Kahvilat ja kadut ovat vilkasta miesten maailmaa. Koti on suojattua naisten maailmaa: alakerrassa ei yleensä ole ikkunoita, ja puutarhat ovat muurien takana suojassa katseilta. Kotiin on vain yksi sisäänkäynti, yleensä vahva puinen ovi.[57]
Libyalainen ruoka on samanlaista kaupungeissa ja maaseudulla, viljelijöiden ja paimentolaisten keskuudessa. Pääruoka on melkein aina yhdessä astiassa tehty ruokalaji. Kansallisruoka kuskus maustetaan paprikalla, tomaateilla, kikherneillä ja kauden vihanneksilla.[57]
Valtio valvoo viestimiä tarkasti. Vuonna 2007 myös muut kuin valtionomisteiset mediat sallittiin, mutta vuonna 2009 nämä uudet televisiokanavat ja sanomalehdet kansallistettiin.[58]
Libyassa on viisi Unescon Maailmanperintöluetteloon valittua historiallista paikkaa, Ghadamés, Kyrene, Leptis Magna, Sabratha ja Tadrart Acacus. Unesco on ollut huolissaan Libyan vuoden 2011 vallankumouksen aikana historiallisten paikkojen säilymisestä. Niiden vaarana on toisaalta taistelut ja pommitukset, toisaalta ryöstely. Suurimmassa vaarassa on rauniokaupunki Leptis Magna, joka sijaitsee vain sadan kilometrin päässä Tripolista.[59]
Foinikialaiset perustivat maan rannikolle kaupunkeja kolmetuhatta vuotta sitten, ja Rooman ja Kreikan valta-aikoina seudut olivat vilkasta kauppapaikkaa. Unescon mukaan Libyalla on ihmiskunnalle valtavan suuri kulttuurihistoriallinen merkitys.[59]
Libya osallistui olympialaisiin vuosina 1968, 1980 ja sitten säännöllisesti vuodesta 1988. Sen joukkueessa on yleensä ollut alle 10 urheilijaa, eikä mitaleita ole tullut.[60]
Jalkapallo on Libyan suosituin sekä ainoa merkittävä urheilulaji. Libyan jalkapallohistorian kohokohta oli vuonna 1982 kun se isännöi Jalkapallon Afrikan-mestaruuskilpailuja ja sai hopeaa.[61] Se on osallistunut turnaukseen myös 2006 ja 2012.[62] Marraskuussa 2017 Libyan jalkapallomaajoukkue oli FIFA-rankingissa sijalla 87.[63]
Ratsastuskilpailut kameleilla ja hevosilla ovat olleet perinteisiä kilpaurheilulajeja. Rannikko houkuttelee ihmisiä vesiurheilulajeihin.[64]
1960- ja 1970-luvulla Libyassa rakennettiin suomalaisin voimin, ja maa oli Neuvostoliiton jälkeen toiseksi suurin rakennusviennin kohde. Sinne rakennettiin teitä, siltoja, vesijohtoja, satamia, kouluja, toimistotaloja ja kongressikeskus. Myös arkkitehtikoulutusta aloitettiin. Suomalaisten rakentama asetehdas ja armeijan koulutuskeskus oli virallisesti ompelukonetehdas, mutta sen tuotteilla aseistettiin terroristeja.[65]
Professori Pentti Murolen silloinen yritys Devecon suunnitteli merenrantaan öljyteollisuuden työntekijöille Ras Lanuf -nimisen kaupungin, joka on valmistunut puoliksi. Toimisto teki laajoja suunnittelutöitä myös sisämaahan Jufraan, jonne Gaddafi aikoi siirtää pääkaupungin, jotta ministerit saataisiin pois Tripolin huonojen vaikutusten piiristä.[66]
Rakentaminen päättyi kansainväliseen kauppasaartoon.[65][67]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
.svg)
