Libyan johtaja 1969–2011 From Wikipedia, the free encyclopedia
Muammar Gaddafi (arab. معمر القذافي, Mu‘ammar al-Qadhāfī; n. 1942 Sirt – 20. lokakuuta 2011 Sirt), koko nimeltään Muammar bin Mohammad bin Abdussalam bi Humayd bin Abu Manyar bin Humayd bin Nayil al Fuhsi Gaddafi, oli libyalainen vallankumouksellinen ja johtava arabisosialisti.
| Muammar Gaddafi | |
|---|---|
| معمر القذافي | |
.jpg) Gaddafi vuonna 1970. |
|
| Libyan vallankumouksen johtaja | |
| Libyan kansankomitean pääsihteeri | |
| Edeltäjä | Idris I (kuningas) |
| Seuraaja | (Libyan kansankongressin pääsihteeri) |
| Libyan kansankongressin pääsihteeri | |
| Edeltäjä | (Libyan kansankomitean pääsihteeri) |
| Seuraaja | Abd al-Ati al-Ubayyidi |
| Libyan pääministeri | |
| Edeltäjä | Mahmud Sulayman al-Maghribi |
| Seuraaja | Abdessalam Jalloud |
| Afrikan unionin puheenjohtaja | |
| Edeltäjä | Jakaya Kikwete |
| Seuraaja | Bingu wa Mutharika |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 1942 Sirte, Italian Libya |
| Kuollut | 20. lokakuuta 2011 (69 vuotta) Sirte, Libyan suuri sosialistinen kansan arabijamahiriya |
| Ammatti | sotilas |
| Arvonimi | eversti, "Libyan vallankumouksen veljellinen johtaja" |
| Puoliso |
(1) Fatiha al-Nuri (aviol. 1969–1970) (2) Safia el-Brasai (aviol. 1971–2011) |
| Tiedot | |
| Puolue | Sosialistinen arabiunioni puolue |
| Uskonto | sunnalaisuus |
 Nimikirjoitus |
|
| Sotilaspalvelus | |
| Palvelusmaa(t) |
.svg){kind=small} Libyan kuningaskunta (1961–1969).svg){kind=small} Libyan arabitasavalta (1969–1977).svg){kind=small} Libyan suuri sosialistinen kansan arabijamahiriya (1977–2011) |
| Palvelusvuodet | 1961–2011 |
| Sotilasarvo | eversti |
| Komentajuudet |
Libyan armeija Libyan asevoimat |
| Taistelut ja sodat |
Libyan–Egyptin sota Tšadin–Libyan konflikti Ugandan–Tansanian sota Libyan sisällissota |
| Kunniamerkit |
Jugoslavian tähden ritarikunta Order of Good Hope (Etelä-Afrikka) |
Gaddafi nousi Libyan johtajaksi sotilasvallankaappauksella vuonna 1969. Hän hallitsi maata vuodet 1969–2011. Gaddafi nousi vuonna 2009 myös Afrikan unionin puheenjohtajaksi.[1]
Gaddafi oli Libyan yksinvaltias. Hänen hallintonsa oli sekoitus sosialismia, nationalismia ja islamia. Aluksi Gaddafi käytti Libyan suuria öljytuloja maan infrastruktuurin, koulutuksen ja terveydenhuollon parantamiseen. Hän pyrki myös yhdistämään arabimaat. Myöhemmin hän alkoi rahoittaa kansainvälistä terrorismia, mikä nosti länsimaat häntä vastaan. Gaddafi luopui terrorismin tukemisesta 1990-luvulla ja lähentyi jälleen länsimaiden kanssa.
Libyassa alkoivat helmikuussa 2011 mielenosoitukset, jotka johtivat sisällissotaan Gaddafia vastaan. Elokuussa 2011 Gaddafi syrjäytettiin. Väliaikaishallinto sai Gaddafin kiinni Sirtissä ja surmasi hänet.
Muammar Gaddafi syntyi aavikon ympäröimässä Sirtin kaupungissa Italian Libyassa noin vuonna 1942, mutta hänen tarkasta syntymäajastaan ei ole dokumentteja. Gaddafit olivat teltassa asuvia ja liikkuvaa elämää viettäneitä paimentolaisarabeja ja kuuluivat berberiheimoon nimeltä Qaddadfa. Gaddafin isä Abu Meniar oli kameli- ja vuohipaimen. Gaddafi oli nelilapsisen perheen kuopus ja ainoa poika. Perhe oli uskonnoltaan fundamentalistisia sunneja. Gaddafi kasvatettiin paitsi uskonnolliseksi, myös tuntemaan ylpeyttä heimostaan ja kansakunnastaan, joka oli toistuvasti historiassaan joutunut vieraan vallan alle.[2]
Gaddafi oli koulussa hyvä oppilas, joten heimon miehet maksoivat hänen opintonsa Sirtin islamilaisessa koulussa. Nuori Gaddafi kuunteli paljon Egyptin radion arabinationalistisia ohjelmia ja tutustui Egyptin johtajan Nasserin islamistiseen ja panarabialaiseen ajatteluun sekä länsimaiden ja Israelin vastaisuuteen. Gaddafi alkoikin suunnitella Libyan monarkian kaatamista ja vallankaappausta.[3]
Valmistuttuaan islamilaisesta koulusta Gaddafi jatkoi opintojaan Fezzanissa. Siellä hän tutustui useisiin nuoriin miehiin, joista tuli myöhemmin hänen aseveljiään vallankaappauksessa. Gaddafi perusti liittolaisineen pieniä soluja ja toimi orastavan vallankumousliikkeen johtajana. Hän järjesti Egyptiä tukevia ja Israelia vastustavia marsseja ja piti tulikivenkatkuisia puheita, joiden ”maanpetoksellisuuden” vuoksi hänet erotettiin oppilaitoksesta vuonna 1961. Hän jatkoi opintojaan Libyan yliopistossa ja luki historiaa, valtiotiedettä, marxilaisuutta ja kommunismia sekä opiskeli sotilastaitoja. Hän valmistui hyvin arvosanoin juristiksi. Hän ei kuitenkaan koskaan harjoittanut lakia työkseen vaan meni Bengasin sotilasakatemiaan. Siellä hän jatkoi ystäviensä värväämistä vallankaappausta varten. Sotilasakatemiasta valmistuttuaan Gaddafi oli Libyan armeijan luutnantti, ja hänet lähetettiin puoleksi vuodeksi Englantiin saamaan viestintäkoulutusta.[4] Gaddafi opiskeli myös Jugoslaviassa maan ilmailuakatemiassa.[5]
Gaddafi palasi Libyaan Englannista vuonna 1966. Hän onnistui lopulta keräämään armeijasta 7 000 miestä suorittamaan vallankaappauksen, eikä kuninkaan salainen poliisi saanut koskaan vihiä suunnitelmasta.[6]
Gaddafi hyökkäsi miehineen kuninkaan palatsiin 1. syyskuuta 1969, kun kuningas oli Turkissa. Vallankumoukselliset valtasivat Tripolin, Benghazin ja joukon pikkukaupunkeja maan eri puolilla. He ottivat haltuunsa Benghazin radioaseman, ja Gaddafi tiedotti vallankaappauksesta libyalaisille. Gaddafi muutti Libyan monarkiasta arabitasavallaksi, jonka hän julisti vapaaksi ja suvereeniksi, ja jonka kuului yhtenä rintamana vastustaa arabikansakunnan ja islamin vihollista, millä hän tarkoitti Israelia.[7]
Gaddafi nimitettiin Libyan sosialistisen arabitasavallan pääministeriksi ja asevoimien johtajaksi. Hän halusi koko kansakunnan päättämään maan asioista, joten hän laajensi maan hallintoa useaksi kerrokseksi ja kutsui sitä suoraksi demokratiaksi. Gaddafi perusti kaksitoistamiehisen vallankumouksellisen komentoneuvoston ja asettui sen puheenjohtajaksi. Gaddafin uusi hallinto oli sekoitus sosialismia, nationalismia ja islamia, ja hän itse kutsui sitä islamilaiseksi sosialismiksi. Koraanista tuli hallinnon perusta, mutta sosialistisen doktriinin yhdistäminen islamiin aiheutti vastustusta maan uskonnollisissa piireissä. Gaddafi julkaisi yleiskuvauksen yhteiskunnallisista näkemyksistään vuonna 1976 kolmiosaisessa Vihreässä kirjassaan.[8]
Gaddafi vaihtoi vuonna 1977 Libyan viralliseksi nimeksi Libyan sosialistinen kansan arabi-jamahiriyah. Kansallislipuksi hän vaihtoi kokovihreän lipun. Gaddafi nimitti itsensä 970-jäsenisen yleisen kansankongressin pääsihteeriksi. Tämän jälkeen ”gaddafismi” levisi maan joka kolkkaan.[9] Vuotta myöhemmin Gaddafi erosi kansankongressin johdosta. Sen jälkeen hänellä ei enää ollut virallista asemaa yksinvaltaisesti yhä hallitsemassaan maassa, armeijan komentajan roolia lukuun ottamatta. Häneen viitattiin nimityksillä ”Vallankumouksen johtaja” tai ”Veli johtaja”.[10]
Gaddafin Libyaa hallittiin tiukasti islamilaisen lain mukaisesti, ja esimerkiksi alkoholi, tanssi ja vedonlyönti olivat kiellettyjä. Uusi järjestys oli maaseudulla suositumpaa kuin kaupungeissa. Gaddafi halusi maalaiset muuttamaan kaupunkeihin koulutuksen ja terveydenhuollon piiriin. Muuttoliike aiheutti perinteisten heimojohtajien vallan vähenemistä ja keskushallinnon vallan kasvua.[11]
Aluksi Gaddafi piti naiset poissa yliopistosta, sillä hän katsoi opiskelun johtavan naisille luontaisesti sopimattomiin töihin. Myöhemmin hän salli naistenkin käydä yliopistoa ja liittyä armeijaan. Hän myös perusti pelkästään naisista koostuvan henkilökohtaisen henkivartijakaartin. Gaddafin uudistusten ansiosta naisten lukutaito nousi Libyassa miesten tasolle.[12]
Gaddafi vastusti vaurauden haalimista, joten hän pakotti 1980-luvulla varakkaat kansalaiset luopumaan ylimääräisistä rahoistaan valuuttauudistuksen avulla. Vaurastumisen kieltäminen aiheutti kuitenkin sen, että moni menetti syyn ahkeroida töissä, ja maan talous alkoi kärsiä.[13]
Gaddafi salli ulkomaisten öljy-yhtiöiden porata öljyä Libyassa ja aluksi verotti niitä. Ajan myötä Gaddafi kansallisti maan öljykentät ja vuokrasi ne sitten takaisin ulkomaisille öljy-yhtiöille. Hän käytti öljytuloja Libyan elintason nostamiseen ja infrastruktuurin parantamiseen toisin kuin kuningas aikoinaan. Gaddafi rakennutti Libyaan nykyaikaisia asuintaloja viemäröinteineen sekä sairaaloita, kouluja ja teitä. Lisäksi hän rakennutti keinokastelujärjestelmiä aavikolle maanviljelyn tehostamiseksi.[14]
Gaddafi nosti Libyan koulujärjestelmän rahoituksen kymmenessä vuodessa viidestä miljoonasta dollarista 75 miljoonaan dollariin. Samalla entistä suurempi osa maan lapsista pääsi koulunpenkille. Libyalaisille taattiin myös ilmainen sairaalahoito ja reseptilääkkeet, ja moni aiemmin yleinen tauti hävitettiin maasta rokotusten avulla.[14]
Gaddafi käynnisti vuonna 1983 suurisuuntaisen ja kalliin projektin, jossa Etelä-Libyan aavikon alla olevista vesialtaista johdetaan vettä pohjoisen kaupunkeihin.[15]
1980-luvulta alkaen libyalaisten elintaso alkoi kääntyä jälleen huonompaan suuntaan, kun Gaddafi ryhtyi käyttämään maan öljytuloja kansainvälisen terrorismin rahoittamiseen ja aiheutti maalleen taloudellisia pakotteita.[14]
Gaddafi vainosi valtakautensa alussa uskonnollisia vähemmistöjä. Hän karkotti juutalaiset maasta ja ryösti heidän omaisuutensa. Kristittyjen kirkkoja suljettiin. Myöhemmin Gaddafi salli juutalaisten synagogien ja koulujen rakentamisen uudelleen pääkaupunki Tripoliin.[16]
Gaddafi yritti aktivoida kansaa johtamaan itseään kansankongressien kautta, mutta niihin osallistuminen ei herättänyt kansassa odotettua kiinnostusta, eivätkä libyalaiset ymmärtäneet mitä niissä oli tarkoitus päättää. Välinpitämättömyys muuttui joissain piireissä, kuten yliopistoissa, vastarinnaksi, mutta Gaddafi tukahdutti protestit kovin ottein. Hän perusti puolisotilaallisen ”vallankumouksellisten komiteoiden liikkeen”, joka valvoi libyalaisia kaikkialla tukahduttaen vastarinnan ja vapaan mielipiteenilmaisun. Muutamassa vuodessa näistä komiteoista tuli maan korkein auktoriteetti. Gaddafi järjesti toisinajattelijoiden julkisia teloituksia, ja maan ainoa televisiokanava näytti lakkaamattoman propagandan lomassa uhkaavia kuvia kidutettujen vankien kuulusteluista. Gaddafi vainosi ja murhautti libyalaisia toisinajattelijoita myös ulkomailla.[17]
Gaddafi oli kiihkeä panarabisti ja muslimi, ja hän alkoi tukea kansainvälistä arabiterrorismia. Gaddafi antoi terroristien perustaa Libyaan koulutusleirejä ja suojeli Euroopassa terrori-iskuja tehneitä, kuten Lockerbien pommi-iskun tekijöitä. Libyassa tuotettiin myös myrkkykaasuja ja muita kemiallisia aseita. Gaddafi varusti omaa maataan miljardeilla dollareilla puolustautuakseen mahdollisilta hyökkäyksiltä. Hän johdatti Libyan konflikteihin naapurimaidensa Egyptin, Tunisian ja Tšadin kanssa, ja hän vastusti ankarasti Israelin ja Palestiinan rauhanprosessia.[18]
Egyptin presidentti Nasserin kuoltua Gaddafi yritti nousta panarabialaisen liikkeen johtajaksi, ja hän julisti vuonna 1972 Libyan, Egyptin ja Syyrian liittovaltion. Gaddafista piti tulla liittovaltion varapresidentti ja armeijan johtaja, mutta Egyptin presidentti Sadat ja Gaddafi eivät päässeet yksimielisyyteen liiton ehdoista. Vuosikymmenen loppuun mennessä Egypti ei enää halunnut olla missään tekemisissä Gaddafin kanssa, sillä tämä oli alkanut tukea Egyptin kapinallisia. Gaddafin armeija oli myös tunkeutunut Sudaniin. Israelia Gaddafi uhkasi tukemalla Palestiinan vapautusjärjestöä.[19]
Gaddafin toiminta vieraannutti hänet koko muusta maailmasta, myös entisistä liittolaisistaan, kuten Egyptistä. Yhdysvallat ja Yhdistyneet kansakunnat alkoivat 1980-luvulla asettaa Libyalle pakotteita hyökkäyksistä amerikkalaisia ja muiden maiden kansalaisia vastaan. Pakotteet vahingoittivat suuresti Libyan öljyntuotantoa ja johtivat taloudellisiin vaikeuksiin.[18] Yhdysvaltain presidentti Reagan iski huhtikuussa 1986 sotilaallisesti Libyaa ja Gaddafia vastaan. Iskuissa kuoli muun muassa Gaddafin nuori tytär, ja kaksi hänen poikaansa haavoittui. Bunkkerissa piileskellyt Gaddafi ei vahingoittunut, eikä isku johtanut Gaddafin hallinnon horjumiseen. Iskun jälkeen Gaddafi kuitenkin vähensi tukeaan terrorismille ja alkoi puhua maltillisemmin.[20]
1990-luvun puolesta välistä lähtien Gaddafi muutti radikaalisti politiikkaansa ja paransi suhteitaan moniin valtoihin, aluksi Lähi-idän maihin. Hänestä tuli vähitellen kunnioitettukin afrikkalaisjohtaja, jota muun muassa Nelson Mandela on ylistänyt. Hän oli aina esillä Afrikan maiden järjestöissä ja lahjoitti suuria summia humanitaarisiin tarkoituksiin. Pitkälti Gaddafin visiosta ”vahvasta ja yhtenäisestä Afrikasta” ja Sirtin vuoden 1999 julistuksen pohjalta perustettiin Afrikan unioni, joka on myös hyötynyt huomattavasti rahallisesti Gaddafin tuesta.[21]
Libya suostui korvauksiin Lockerbien iskusta elokuussa 2003. Gaddafi tuomitsi syyskuun 11. päivän terrori-iskut, ja purki Irakin sodan jälkeen joukkotuhoaseohjelmansa ja loi suhteita useimpiin maihin. Tony Blairista tuli ensimmäinen Libyassa vuosikymmeniin vieraillut länsijohtaja maaliskuussa 2004. Ranskan presidentti Nicolas Sarkozy solmi puolestaan Libyan kanssa yhteistyösopimuksen ydinvoimayhteistyöstä ja kolmen ydinvoimalan rakentamisesta Libyaan heinäkuussa 2007 ja Silvio Berlusconi ilmoitti elokuussa 2008 Italian maksavansa Libyalle kolme miljardia euroa korvauksia ja tukea siirtomaa-ajan tuhoista. Vastineeksi Italia sai sopimuksia Libyasta. Syksyllä 2008 Gaddafi vieraili Moskovassa. Libya sai Venäjältä anteeksi vanhat monen miljardin velkansa vastineeksi uusista kaupoista.
Gaddafi tunnettiin kansanomaisista ja erikoisista asumisjärjestelyistään. Hän asui ja otti vastaan vieraansa beduiiniteltassa. Valtiovieraat joutuivat kiipeämään hänen palatsinsa raunioiden yli, jotka oli jätetty mielenosoituksellisesti raivaamatta Yhdysvaltain pommitusten jäljiltä.[22] Gaddafi asui teltassa myös ulkomailla vieraillessaan, jolloin hänen telttansa pystytettiin yleensä isännän presidentinpalatsin tms. läheisyyteen, esim. Pariisissa Hôtel Marignyn pihamaalle,[23] Moskovassa Kremliin ja Roomassa Pamphilin puistoon.[24] Hänellä oli myös pelkästään naisista koostuva henkivartiokaarti.[25][26]
Libyassa oli ollut pitkäaikaista tyytymättömyyttä Gaddafiin, maan tilaan ja uudistusten viivästymiseen. Kun arabimaiden diktaattoreita alkoi kaatua arabikeväässä 2011, myös Libyan kaupungeissa tuhannet lähtivät kaduille protestoimaan helmikuussa.[27] Gaddafi vastasi aluksi ottavansa protestoijien vaatimukset vakavasti ja alkoi järjestää julkisia keskustelutilaisuuksia kansalaisten kanssa. Hän lupasi korjata ongelmat mutta samalla varoitti mielenosoittajia epävakauttamasta maata. Mielenosoitukset kuitenkin jatkuivat, ja protestoijat alkoivat vaatia Gaddafin eroa. Gaddafi otti käyttöön kovat otteet, ja turvallisuusjoukot määrättiin tukahduttamaan mielenosoitukset kaikin keinoin. Kymmeniä ihmisiä ammuttiin kaduille.[28]
Maaliskuun alkuun mennessä Libyan itäosa oli jo kapinallisten hallussa. Gaddafi pysytteli pääkaupunki Tripolissa ja yritti järjestellä vielä uskolliset joukkonsa vastaiskuun. Vaikka armeijasta ja turvallisuusjoukoista loikattiinkin paljon kapinallisten puolelle, Gaddafin sisäpiiri ja hänen takanaan aiemminkin olleet heimot säilyivät yhä hänen tukenaan. Gaddafi kieltäytyi luopumasta vallasta tai pakenemasta ulkomaille ja vannoi kuolevansa Libyassa.[29]
Yhdistyneet kansakunnat määräsi 17. maaliskuuta Libyaan lentokiellon ja hyväksyi sotilaalliset toimet siviilien suojelemiseksi sisällissodalta. Länsimaiden liittouma alkoi tehdä ilmaiskuja Gaddafin joukkoja vastaan, mikä käänsi vaa’an kapinallisten eduksi. Sodan jatkuessa idän kapinalliset hivuttautuivat kohti Tripolia, ja elokuussa 2011 taistelut levisivät pääkaupunkiin. Gaddafin joukot kokivat nopean tappion, ja Gaddafi pakeni kaupungista kotikaupunkiinsa Sirtiin. Hänen poikansa ja tyttärensä hajaantuivat kuka minnekin.[30]
Kun myös Sirt alkoi kaatua kapinallisten käsiin, Gaddafi lähti 20. lokakuuta 2011 pakomatkalle 40 auton saattueessa kohti taloa lähellä Gaddafin syntymäkylää. Naton koneet iskivät saattueeseen ja haavoittivat Gaddafia jalkoihin. Gaddafi pakeni henkivartijoineen jalkaisin ja piiloutui viemäriputkiin valtatien alle. Sieltä kapinalliset löysivät hänet ja raahasivat hänet hiekalle. Gaddafia pahoinpideltiin, ja lopulta eräs nuori kapinallinen ampui häntä kerran kasvoihin ja vartaloon. Gaddafin ruumista raahattiin Sirtin katuja pitkin, ja se asetettiin näytteille kylmiöön Gaddafin pojan Moatassimin ruumiin viereen. Gaddafi haudattiin merkitsemättömään hautaan aavikolle.[31]
Siirtyminen Gaddafin jälkeiseen aikaan ei ollut Libyalle helppoa. Maa suistui anarkiaan ja syntyi valtatyhjiö, jota useat faktiot yrittivät täyttää. Myöskään Libyan elintaso ei heti kääntynyt nousuun, ja protestit jatkuivat. Gaddafismin pohjalle ei pystytty rakentamaan uutta valtiota, sillä siinä ei koskaan ollut ollut kyse maan edusta vaan johtajan omista haluista. Valtion elimet olivat olleet pelkkiä kulisseja, eikä Libyassa ollut toimivaa poliittista järjestelmää tai osaajia, koska asiantuntijat oli tuotu maahan ulkomailta.[32]
Gaddafin ensimmäinen vaimo oli Fathia Nouri Khaled. He menivät naimisiin pian vallankumouksen jälkeen mutta erosivat kun nainen synnytti lapsen jo muutama kuukausi häiden jälkeen. Sen jälkeen Gaddafi meni naimisiin häntä hoitaneen sairaanhoitajan Sifiiyan kanssa. He saivat kuusi lasta.[11]
Gaddafilla oli seitsemän poikaa ja yksi tytär.
Gaddafin on syytetty käyttäneen valtaansa väärin hyväksikäyttämällä järjestelmällisesti mm. siepattuja koulutyttöjä, kertoo Le Monden toimittaja Annick Cojean vuonna 2011 suorittamiensa haastattelujen perusteella[52]. Myös Christopher Olgiati kuvaa dokumentissaan Mad Dog: Gaddafi’s Secret World miten Gaddafi sieppasi ja raiskasi järjestelmällisesti satoja teini-ikäisiä tyttöjä ja poikia, joita hän valikoi itselleen esim. koulukäynneillä yleisöstä. Elokuvan mukaan hän myös säilöi joitakin poliittisia vastustajiaan pakastimessa muistoesineinä.[53]
Tasavallan sankari (Pohjois-Korea, 1982)[54]
Kansallislipun ritarikunta (Pohjois-Korea, 1982)[54]_-_Nigeria_-_ribbon_bar.gif){kind=small}
Liittovaltion ritarikunta (Nigeria)[55]
Hyvän toivon ritarikunta (Etelä-Afrikka)[56]
Ruhtinas Jaroslav Viisaan ritarikunta (Ukraina, 2003)[57]_-_ribbon_bar.png){kind=small}
Katongan ritarikunta (Uganda, 2004)[58].svg){kind=small}
Bohdan H’melnytskyin ritarikunta (Ukraina, 2008)[59]
Gambian tasavallan ritarikunta (Gambia)[60]
Vapauttajan ritarikunta (Venezuela, 2009)[61]
Jugoslavian tähden ritarikunta (Jugoslavia)[62]
Xirka Ġieħ ir-Repubblika (Malta, 1975, poistettu 2011)[63]
Kansallinen ansioritarikunta (Malta, 2004, poistettu 2011)[63]Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
