valtio Itä-Euroopassa From Wikipedia, the free encyclopedia
Valko-Venäjän tasavalta eli Valko-Venäjä (valkoven. Рэспу́бліка Белару́сь, Respublika Belarus, ven. Респу́блика Белару́сь, Respublika Belarus, lyhyesti Беларусь, Belarus tai Белоруссия, Belorussija) on sisämaavaltio, joka sijaitsee maantieteellisesti keskellä Eurooppaa, mutta kuuluu historiallisesti ja poliittisesti Itä-Eurooppaan. Valkovenäläiset ovat olleet usein alistettuna jonkin voimakkaamman valtion alaisuudessa. Historiansa alussa itäslaavit asuttivat Kiovan Venäjäksi kutsuttua valtakuntaa ja sen hajottua itäslaavit jakautuivat pikkuhiljaa omiksi kansoikseen.[6] Tämän jälkeen valkovenäläiset ja nykyiset Valko-Venäjään kuuluvat alueet ovat olleet muun muassa osa Liettuan suuriruhtinaskuntaa, Puola-Liettuaa, Venäjän keisarikuntaa ja Neuvostoliittoa. Läntisen ja itäisen Euroopan raja-alueet ovat olleet useiden sotien taistelukenttiä. Myös Neuvostoliiton vainot ja toisen maailmansodan tuhot näkyvät kerrostumina maan kulttuurissa ja asuinpaikoilla. Valko-Venäjän kaakkoisosassa on paikoin maankäyttörajoituksia Neuvosto-Ukrainassa vuonna 1986 tapahtuneen Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuudesta seuranneen radioaktiivisen laskeuman johdosta.
| Valko-Venäjän tasavalta Рэспубліка Беларусь (valkovenäjäksi) (Respublika Belarus) Республика Беларусь (venäjäksi) (Respublika Belarus) |
|||
|---|---|---|---|
|
|||
|
|
|||
| Valtiomuoto | autoritaarinen presidenttijohtoinen tasavalta | ||
| Presidentti | Aljaksandr Lukašenka (kiistanalainen) | ||
| Pääministeri | Raman Haloutšanka | ||
| Pääkaupunki |
Minsk (1 921 800 as.) (2014)[1] |
||
| Muita kaupunkeja |
Homel (482 800 as.), Mahiljou (358 300 as.), Vitsebsk (347 900 as.) |
||
| Pinta-ala | |||
| – yhteensä | 207 600 km² [2] (sijalla 86) | ||
| – josta sisävesiä | 2,3 % [2] | ||
| Väkiluku (2014) | 9 468 200 [1] (sijalla 91) | ||
| – väestötiheys | 45,6 as. / km² | ||
| – väestönkasvu | 0,0 % (2013) | ||
| Viralliset kielet | valkovenäjä ja venäjä | ||
| Valuutta | rupla (BYN) | ||
| BKT (2012) | |||
| – yhteensä | 149,2 mrd. USD (PPP) [2] tai 162,84 mrd. USD (PPP) [3] (sijalla 63) | ||
| – per asukas | 15 900 USD tai 17 205 USD (PPP) [3] | ||
| HDI (2013) | 0,786 [4] (sijalla 53) | ||
| Elinkeinorakenne (BKT:sta) | |||
| – maatalous | 9,1 % [2] | ||
| – teollisuus | 47,2 % [2] | ||
| – palvelut | 43,7 % [2] | ||
| Aikavyöhyke | UTC+3 [5] | ||
| – kesäaika | ei käytössä | ||
| Itsenäisyys Neuvostoliitosta: Tunnustettu: |
3. heinäkuuta 1990 25. elokuuta 1991 |
||
| Lyhenne | BY | ||
| – ajoneuvot: | BY | ||
| – lentokoneet: | EW | ||
| Kansainvälinen suuntanumero |
+375 | ||
| Kansallislaulu | ”Valko-Venäjän tasavallan valtiohymni My, belarusy” | ||
|
|
|||
| Edeltäjä(t) |
 Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta |
||
Nykyään Valko-Venäjä on autoritaarinen presidenttijohtoinen tasavalta, jossa asuu noin 9,5 miljoonaa ihmistä. Talouselämä on ollut Neuvostoliiton hajottuakin valtiojohtoista; miltei kaikki maa- ja metsäomaisuus sekä merkittävä osa yritystoiminnasta on valtion hallinnassa. Valko-Venäjää on arvosteltu sen ihmisoikeustilanteen takia. Omassa perustuslaissaan Valko-Venäjä kutsuu itseään demokraattiseksi sosiaalivaltioksi[7].
Valko-Venäjä on tulliunionissa Venäjän ja Kazakstanin kanssa ja kuuluu Euraasian talousunioniin. Maa on valtioliitossa Venäjän kanssa vuodesta 1999. Liitto on melko löyhä, ja Venäjä on esittänyt sen vahvistamista, mitä Valko-Venäjän presidentti on vastustanut.
Valtion nimen Valko-Venäjä alkuperästä ei ole täyttä varmuutta. Yhden version mukaan nimi juontuu siitä, että keskiajalla ilmansuuntia symboloivat tietyt värit: esimerkiksi valkoinen tarkoitti länttä. 1600-luvulta lähtien Venäjän länsiosaa on kutsuttu Valko-Venäjäksi.[8] Itsenäistyessään 1991 maa halusi eroon venäjänkielisestä Belorussija-nimestä, joka oli vakiintunut Venäjän laajennettua. Valko-Venäjä otti nimekseen vanhemman nimensä Belarus, jossa alku bela tarkoittaa vaaleaa ja loppu -rus kantasanaa, josta myös Venäjän venäjänkielinen nimi on peräisin. 2020-luvulla asiasta on tullut poliittinen kysymys, sillä maa haluaisi, että Venäjästä luovuttaisiin sen nimessä kansainvälisesti. Marraskuussa 2019 Ruotsin ulkoministeri Ann Linde kertoi maan siirtyvän käyttämään nimeä Belarus nimen Vitryssland sijaan.[9] Samoin Norjassa [10] ja Tanskassa[11] on hiljattain siirrytty käyttämään nimeä Belarus. Myös suomenruotsissa nimi on Belarus[12]. Suomessa nimisuositukset antaa Kotimaisten kielten keskus, joka pitää kynnystä vakiintuneiden nimien muuttamisessa korkeana.[9]
Valko-Venäjä on maaperältään tasainen sisämaavaltio Itämeren ja Mustanmeren valuma-alueiden vedenjakaja-alueella. Maa sijaitsee keskellä maantieteellistä Eurooppaa. Rajanaapureita ovat Puola ja Liettua lännessä, Venäjä idässä, Ukraina etelässä ja Latvia pohjoisessa. Maaston keskikorkeus on 100–200 metriä merenpinnasta. Maan korkein kohta, Dzjaržynskin mäen huippu, (Hara Dzjažynskaja) on 345 metriä merenpinnasta.[13][14]
Maassa on 11 000 pääosin pientä järveä. Merkittävin joki on maan itäosissa etelään virtaava Dnepr; myös Dneprin sivujoet Pripet maan eteläosissa ja Bjarezina ovat merkittäviä purjehduskelpoisia virtoja. Itämereen laskevat Väinäjoki Valko-Venäjän pohjoisosissa ja Niemen maan länsiosissa. Valko-Venäjä on verraten soista. Suurin suoalue on Polesia maan eteläosassa.
Ilmastonsa puolesta Valko-Venäjä kuuluu merellisen ja mantereisen ilmaston vaihettumisalueeseen. Itämeren ja Pohjois-Atlantin vaikutus näkyy esimerkiksi talvilämpötiloissa, jotka ovat selvästi samoilla leveysasteilla sijaitsevia Kanadan tai Siperian eteläosia lauhempia. Atlantilta saapuvat matalapaineet ovat tyypillisiä, joskin myös esimerkiksi Mustanmeren suunnalta nousevien lämpimämpien ilmamassojen vaikutus näkyy. Tammikuun keskilämpötila on −6 °C ja heinäkuun noin 18 °C. Keskimääräinen sademäärä on 550–700 millimetriä.[14]
Valko-Venäjän pinta-alasta 27 % on viljelysmaata. Metsät peittävät 38 %, niityt ja laidunmaat kattavat 16 % ja suot noin 4 % kokonaispinta-alasta.[14] Valko-Venäjällä on 94 020 km² metsää sekä 1 950 km² istutuksia (2000).[15]
Valko-Venäjän perustuslain 13. artiklan mukaan sen maatalousmaa, metsät ja maaperän mineraalivarat sekä vesivarat ovat valtion omaisuutta.[16] Maatalousmaa ja metsävarat ovat siis kansallista omaisuutta, joskin esimerkiksi yritykset voivat vuokrata maata käyttöönsä pitkäaikaisin sopimuksin. Asunto- ja mökkitontit ovat usein yksityisomistuksessa. Turvetta on soissa runsaasti, ja sitä käytetään myös kotitalouksien polttoaineena erityisesti maaseudulla. Paikallinen energiantuotanto (puu, turve, pienimuotoinen öljyntuotanto) kattaa vain 5 % maan energiatarpeista.[14] Maaperässä on laajoja kaliumsuola-, kalkkikivi- ja fosfaattiesiintymiä, joita hyödynnetään muun muassa lannoitetuotannossa.[17]
Tšernobylin ydinvoimalan 4-reaktorin onnettomuus Neuvosto-Ukrainassa vuonna 1986 aiheutti ydinlaskeumaa Valko-Venäjän alueella. Valko-Venäjän pinta-alasta 21 % eli 43 000 km² luokiteltiin Tšernobylin onnettomuuden seurauksena radioaktiivisesti saastuneeksi. Kymmeniä tuhansia ihmisiä evakuoitiin, osa siirrettiin pysyvämmin pois kotiseuduiltaan. Pahimmin saastuneille alueille Ukrainan vastaisen kaakkoisrajan ja Mazyrin välille perustettiin suuri Polesian säteily-ekologinen suojelualue.[18][19] Radioaktiivisuuden heikennyttyä rajoitusalueiden laajuutta on vähitellen pienennetty ja haittakorvauksia saavien määrää vähennetty.[20]
Euroopan ympäristövirasto EEA:n vuoden 2007 yhteenvedon mukaan ilmanlaatu, erityisesti ihmisen toiminnasta syntyneet pienhiukkaset, ovat Valko-Venäjällä merkittävä kansanterveyteen vaikuttava tekijä. Pienhiukkasten (koko alle 2,5 mikrometriä) arvioitiin vuonna 2000 vaikuttaneen Valko-Venäjällä keskimäärin 6–9 kuukautta elinikää lyhentävästi.[21] Valko-Venäjän ilmanlaatu arvioitiin tällä kriteerillä vähintään yhtä hyväksi kuin esimerkiksi Alankomaissa, Saksassa, Puolassa, tai Ukrainassa, joissa antropogeenisten pienhiukkasten arvioitiin lyhentävän elinikää keskimäärin 6–36 kuukautta.[21]
Valko-Venäjän viidestä luonnon- tai kansallispuistosta Puolan puolelle ulottuva Bialowiezan metsä on otettu Unescon maailmanperintöluetteloon. Valko-Venäjän puoleinen osa sijaitsee Brestin kaupungin pohjoispuolella.
Ensimmäisten asukkaiden uskotaan saapuneen Valko-Venäjän alueen eteläosiin viime jääkauden mannerjään vetäytyessä joskus 35 000–100 000 vuotta sitten keskipaleoliittisella kaudella. Myöhäispaleoliittisia kivikauden asutuksia perustettiin nykyisen Valko-Venäjän eteläosiin Homelin alueelle 23 000–27 000 vuotta ennen nykypäivää. Homelin alueelta on löydetty jälkiä arkeologisissa kaivauksissa muun muassa Kalinkavitšyn ja Tšatšerskin piireistä.[22]
Slaavit saapuivat Valko-Venäjälle ajanlaskun jälkeisinä vuosisatoina.[22][23] Valkovenäläisten etninen perusta pohjautuu erityisesti kolmeen itäslaavilaiseen heimoon: dregovitšeihin, krivitšeihin ja radimitšeihin. Näiden ohella balttilaiset jatvingit mainitaan usein.[24][25]
.jpg)
Asutusta syntyi usein jokien varsille, ja joidenkin arvioiden mukaan Polatsk perustettiin jo 400-luvulla Väinäjoen keskijuoksulle. 800–1100-luvuilla Polatskin ruhtinaskunta nousi voimakkaimmaksi vallaksi pohjoisessa. Se mainitaan historiallisissa dokumenteissa 862. Polatsk oli vahva ruhtinaskunta ja oli liki kaksi vuosisataa paljolti riippumaton sekä Kiovan Rusistä että Novgorodista. Polatskin ruhtinaskunta hallitsi tärkeää jokireittiä Itämerelle ja osaa Dneprin yläjuoksusta. Näin ruhtinaskunta sääteli kauppaa Pohjois-Euroopan ja Bysantin välillä. Osaksi tästä syystä Vladimir Suuri hyökkäsi Polatskiin vuonna 980. Ajoittain ruhtinaskunta piti läheisiä Rutenian keskuksia vasalleinaan ja hallitsi balttienkin maita lännessä. Polatskissa oli myös vahva piispanistuin. Vuonna 1068–1069 Polatskin ruhtinas hallitsi muutaman kuukauden koko Kiovan Rusia. Polatsk alistettiin 1129 Kiovan Rusin alamaiseksi ja 1240 edelleen Liettuan yhteyteen.[23]
Vähäisempiä voimia olivat Turaun ja Vitsebskin ruhtinaskunnat. Mongolit valloittivat suuren osan Kiovan Rusia 1230–1240-luvuilla, mutta Polatskin, Vitsebskin ja Mahiljoun ruhtinaskuntien valloitus ei onnistunut. Mongolivalta piti monia Rusin maita otteessaan seuraavat pari vuosisataa, jolloin sen vallalta säästyneiden ruhtinaskuntien huomio kohdistui länteen moneksi vuosisadaksi.[24]
Valko-Venäjä joutui liettualaisten ja Liettuan suuriruhtinaskunnan alaisuuteen 1200–1400-luvuilla. Suuriruhtinaskunnan ensimmäinen johtaja Mindaugas kääntyi taitavasti ensin ortodoksiseen uskoon, ja sitten 1250-luvulla länsiliittoutumisen johdosta katolisuuteen. Mindaugasin valtakunnan hallintokeskuksena toimi Navahrudak. Suuriruhtinas Gediminasin aikana vuonna 1323 pääkaupunki siirrettiin Vilnaan.[24] Vuonna 1569 Liettuan suuriruhtinaskunnasta tuli osa Puola-Liettuaa Puolan valittujen kuninkaiden alaisuudessa. Puolan ja Ruotsin kuningas Sigismund III Vaasan valtakauden alussa (1592–1597) imperiumi kattoi Ruotsin (mukaan lukien Suomen), Baltian, Puolan, Valko-Venäjän, suuren osan Ukrainaa ja Moldovan.[26]
Venäjän tsaaritar Katariina II:n aikana Puolan jaoissa 1772, 1793 ja 1795 Valko-Venäjä siirtyi osaksi Venäjän keisarikuntaa. Aluehallintoa varten keisarikunta perusti valkovenäläisille alueille Grodnon, Minskin, Mogiljovin, Vilnan ja Vitsebskin kuvernementit. Vuosina 1809–1917 maata hallitsivat samat tsaarit kuin Suomen suuriruhtinaskuntaakin.[27]
Valko-Venäjä oli sotatantereena ensimmäisessä maailmansodassa, jonka itärintaman taistelut pyyhkivät Valko-Venäjän yli. Venäjän vallankumouksen jälkeen ja Saksan miehityksen aikana 1917 perustettiin lyhytaikainen Valko-Venäjän kansallinen tasavalta.
Vuonna 1919 perustettiin Neuvostoliiton perustajajäseniin kuulunut Valko-Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta. Neuvostoliiton suunnitelmatalous tuotiin Valko-Venäjälle vuosien 1928–1937 aikana.[28] Teollistuminen ja varsinkin maatalouden kollektivisointi synnytti väkivaltaisuuksia, joissa tuhansia talonpoikia kuoli ja 600 000–700 000 vainottua maaseudun asukasta joutui muuttamaan pois kotiseudultaan. Toteutettu talouspolitiikka johti nälänhätään. Samalle venäläistämisen ja suunnitelmatalouden jaksolle, erityisesti vuosiin 1930, 1933 ja 1937–1938, ajoittuivat Stalinin vainot ja laajamittainen kansanmurha.[28] Stalinin vainoissa tapettiin satoja tuhansia ihmisiä ja katkaistiin erityisesti kansallisen älymystön kehitys kymmeniksi vuosiksi. Osa näistä julmuuksista – esimerkiksi Minskin läheisen Kurapatyn alueen teloitukset (1937–1941) – nousivat laajempaan tietoisuuteen vasta 1980-luvulla.[28][29][30][31]
Noin puolet Valko-Venäjän nykyisestä alueesta oli joutunut Puolan ja Neuvosto-Venäjän välisen sodan seurauksena Puolalle vuonna 1921. Natsi-Saksan ja Neuvostoliiton jakaessa Puolan toisen maailmansodan alkuvaiheessa vuonna 1939 salaisen Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukaisesti, läntisen Valko-Venäjän alueet (kartan keltaoranssi alue) liitettiin Valko-Venäjän sosialistiseen neuvostotasavaltaan (vaaleanvioletti alue). Vuonna 1940 Valko-Venäjän väkiluku oli väestönlaskennan mukaan runsas 9,0 miljoonaa.[32]
Natsi-Saksa valtasi Valko-Venäjän alueen nopeasti vuoden 1941 kesä-elokuussa, jonka seurauksena maan eri osat oli miehitettynä vuosiin 1943–1944 saakka. Natsi-Saksan idän yleissuunnitelman tavoitteena oli muodostaa Valko-Venäjästä osa Saksan hallitsemia alueita, joihin jätettäisiin noin 25 % paikallisista erilaisiin palvelutehtäviin ja 75 % Valko-Venäjän asukkaista aiottiin siirtää tai hävittää. Muilta kuin saksalaisilta kiellettiin ala-astetta ylempi koulutus.[33] Suunnitelman edistämiseksi maahan perustettiin kymmeniä keskitysleirejä ja useisiin kaupunkeihin juutalaisten gettoja. Valko-Venäjän alueella sijainneista tuhoamisleireistä suurin oli Minskin eteläpuolella sijainnut Maly Trastsjanets. Toisen maailmansodan aikana yli 300 000 ihmistä ryhtyi vastarintaan partisaaneina[33] ja sodan seurauksena lähes kolmasosa valkovenäläisistä kuoli joukkotuhonnan ja sotatoimien seurauksena. Läntinen Białystokin maakunta liitettiin sodan jälkeen osaksi Puolaa. Valko-Venäjän väkiluku palautui sotaa edeltävälle tasolle 1970-luvulla.[32]
Vuonna 1986 Neuvosto-Ukrainassa tapahtuneen Tšernobylin ydinvoimalaonnettomuuden seurauksena Kaakkois-Valko-Venäjän alueita saastui radioaktiivisilla hiukkasilla ydinlaskeuman seurauksena. Laskeuma kohteli pahiten maan viljavaa kaakkoisosaa ja siellä erityisesti Homelin ja Mahiljoun alueita.[34][35][36]
Valko-Venäjä julistautui melko vastahakoisesti suvereeniksi 27. heinäkuuta 1990, ja siitä tuli virallisesti Valko-Venäjän tasavalta 25. elokuuta 1991.[37] Venäjän Boris Jeltsin, Ukrainan Leonid Kravtšuk ja Valko-Venäjän Stanislau Šuškevitš tapasivat 8. joulukuuta 1991 Valko-Venäjällä Belavežskaja Puštšassa ja julistivat Neuvostoliiton puretuksi ja Itsenäisten valtioiden yhteisön perustetuksi Belavežan sopimuksella. Presidentti Šuškevitš kannatti demokratiaan ja vapaaseen markkinatalouteen siirtymistä, mutta parlamentti pysäytti uudistukset. Aljaksandr Lukašenka syytti Šuškevitšia korruptiosta ja sai tämän häviämään luottamusäänestyksen, mutta myöhemmin korruptioväitteet osoittautuivat tekaistuiksi.[38]
Uuden perustuslain jälkeisissä presidentinvaaleissa kesällä 1994 Lukašenka valittiin Valko-Venäjän presidentiksi 45 prosentin ääniosuudella.[38] Hän on pitänyt valtaa siitä lähtien. Vuoden 1995 kansanäänestyksillä presidentille annettiin valta hajottaa parlamentti, tiivistää taloussuhteita Venäjään, tehdä venäjästä toinen maan virallisista kielistä ja hyväksyä neuvostoaikaista lippua muistuttava uusi lippu Valko-Venäjän viralliseksi tunnukseksi.[39] Hajanainen oppositio käyttää vielä toisinaan vuosien 1991–1995 valtiollisia tunnuksia.
Vuonna 1999 Valko-Venäjä solmi valtioliiton Venäjän kanssa.[40][41] Venäjän ja Kazakstanin kanssa käynnistyi kesällä 2011 Euraasian talousunionin tavoitteita toteuttava maiden välinen tulliliitto.
_05.jpg)
Heinäkuussa 2019 presidentti Aljaksandr Lukašenka tuli olleeksi vallassa yhtäjaksoisesti 25 vuotta. Entinen kolhoosinjohtaja Lukašenka tuli valtaan Valko-Venäjän ensimmäisissä – ja toistaisesti ainoissa – demokraattisissa presidentinvaaleissa vuonna 1994. Sen jälkeen hän on keskittänyt itselleen valtaa ja luonut autoritaarisen systeemin, jossa presidentti kontrolloi käytännössä kaikkia yhteiskunnan valtarakenteita. Ulkopolitiikan kulmakivenä on erittäin läheinen suhde Venäjään, mutta tässä suhteessa on ollut jonkinlaista vaihtelua ja Venäjä-suhteen läheisyydessä on ollut eri vaiheita. Korkeiden virkamiesten valinnassa on keskeistä henkilökohtainen lojaalisuus presidentille. Lukašenkaa on kutsuttu Euroopan viimeiseksi diktaattoriksi. Toisaalta on arveltu, että Venäjä saattaa painostaa siitä taloudellisesti ja poliittisesti riippuvaista Valko-Venäjää aikaisempaa voimakkaammin maiden yhdistymisen hyväksymiseksi.[42][43]
Marraskuussa 2019 Valko-Venäjällä äänestettiin parlamenttivaaleissa, joissa suurta osaa opposition ehdokkaista ei edes päästetty ehdolle. Edellisessä parlamentissa alahuoneen 110 paikasta 2 kuului opposition edustajille. Tällä kertaa viranomaiset sulkivat heidätkin vaalien ulkopuolelle. Euroopan turvallisuus- ja yhteistyöjärjestön Etyjin mukaan maassa ei ole pidetty yksiäkään vapaita vaaleja sen jälkeen, kun presidentti Aljaksandr Lukašenka nousi valtaan yli 25 vuotta sitten. Lukašenka ilmoitti olevansa jälleen ehdolla vuoden 2020 presidentinvaaleissa, joissa hänen uudelleenvalintaansa pidettiin itsestään selvänä.[44]
Valko-Venäjän presidentti Aljaksandr Lukašenka torjui joulukuussa 2019 jyrkästi väitteet, joiden mukaan Venäjä ja Valko-Venäjä valmistelisivat pitkälle menevää valtioliittoa, jolla olisi yhteinen hallitus ja parlamentti. Maat ovat olleet virallisesti valtioliitossa vuodesta 1999, mutta sopimus on ollut monilta osin vain kuollut kirjain.[45]
Lukašenka voitti elokuun 2020 vaalit. Lukašenkan vastainen oppositio ei hyväksynyt tätä, vaan nousi osoittamaan laajasti mieltään. Tämä ajoi Valko-Venäjän poliittiseen kriisiin.[46]
Vuonna 2021 puhkesi Valko-Venäjän ja Euroopan unionin rajakriisi, kun kymmenettuhannet maahanmuuttajat pääasiassa Irakista ja Afrikasta pyrkivät Liettuaan, Latviaan ja Puolaan Valko-Venäjän rajojen kautta.
Valko-Venäjää hallitsee presidentti ja kaksikamarinen parlamentti. Presidentillä on vahvat valtaoikeudet ja perustuslain takaama oikeudellinen immuniteetti sekä kunnian ja arvon suoja. Perustuslain mukaan presidentin itsensä tulisi olla Valko-Venäjän tasavallan perustuslain, ihmisten ja kansalaisten oikeuksien ja vapauksien takaaja.[16][39]
Valko-Venäjän presidentin nimitys- ja erotusoikeus on kattava; se ulottuu valtion poliittisen, oikeudellisen, turvallisuusviranomaisten ja viestinnällisen johdon sekä keskusvirastojen johdon ohella maakuntien eli alueiden (voblasts) samoin kuin suomalaista kuntatasoa vastaavien hallintopiirien (raion) poliittisiin ja hallinnollisiin johtajiin. Presidentti voi muuttaa useiden nimittämiensä johtajien roolia tai työnkuvaa.[16]
Toimeenpanovaltaa käyttää pääministerin johtama hallitus eli ministerineuvosto, jonka presidentti nimittää. Pääministerin presidentti nimittää edustajainhuoneen suostumuksella.[16][47] Ministerineuvoston ja Valko-Venäjän parlamentin toimitilat ovat hallituksen talossa Minskin Itsenäisyyden aukiolla.[48]
Parlamentin ylähuoneessa eli tasavallan neuvostossa (soviet respubliki) on 64 paikkaa. Edustajista kahdeksan nimittää presidentti ja 56 edustajaa valitaan paikallisneuvostoista, kaikki nelivuotiskausille.[39][49] Alahuone eli edustajainhuone tai kansalliskokous (natsionalnoje sobranije) on 110-paikkainen, jonka kaikki edustajat valitaan yleisellä äänioikeudella nelivuotiskaudelle. Vuodesta 1996 lähtien parlamentilla on ollut lähinnä seremoniallinen funktio.[39]
Oikeusjärjestelmän tuomioistuimet jakautuvat kolmeen ryhmään: perustuslakituomioistuimeen, yleisiin tuomioistuimiin ja taloustuomioistuimiin. Tasavallan presidentti valitsee 12-henkisen perustuslaillisen tuomioistuimen presidentin ja viisi muuta tuomaria, loput valitsee parlamentin ylähuone. Yleisiä tuomioistuimia ovat korkein oikeus, alueelliset ja Minskin oikeudet (hovioikeustaso) ja alimpana oikeusasteena paikalliset kaupunkien tai piirien oikeusistuimet sekä sotaoikeudet. Myös taloustuomioistuimet on järjestetty kolmiportaisesti. Kaikki tuomioistuinten tuomarit nimittää virkaansa Valko-Venäjän presidentti.[16][39][50][51] Oikeusvaltioperiaatetta ei tunneta tai noudateta.[47] Asemansa puolesta vahvoilla oleva presidentti saattaa ottaa kantaa oikeustapauksien rangaistusvaatimuksiin tuomioistuinkäsittelyn aikana.[52]
Valko-Venäjällä on vankeudessa kansainvälisesti vertaillen iso osa väestöstä. Suhteellinen vankimäärä on Euroopan 2. ja maailman 3. suurin, joskin sija on vaihdellut hieman lähteen ja vuoden mukaan. Keväällä 2013 vangittuna oli 438 henkeä sadasta tuhannesta, kun Euroopassa keskimäärin vankeja oli vain kolmannes tästä (154/100 000 henkeä). Valko-Venäjää suurempi osuus väestöstä oli vankina vain Yhdysvalloissa ja Venäjällä.[53][54]
Keskeisten oppositiopoliitikkojen vaalikelpoisuutta on rajoitettu. Vuoden 2006 presidentinvaalien alla presidenttiehdokas Aljaksandr Milinkevitšin keskeisiä vaalityöntekijöitä ja kannattajia vangittiin. Myös Milinkevitš vangittiin Tšernobyliä koskevan mielenosoituksen yhteydessä seuraavana syksynä. Muualla Euroopassa tätä pidettiin vakavana ihmisoikeusrikkomuksena, ja Milinkevitšille myönnettiin EU:n korkein ihmisoikeuspalkinto, Saharov-palkinto.[55][56] Sama ihmisoikeuspalkinto oli myönnetty Valko-Venäjän toimittajayhdistykselle vuonna 2004. Yhdysvaltain presidentti George W. Bushin hallinnossa Valko-Venäjää nimitettiin Euroopan viimeiseksi diktatuuriksi presidentti Lukašenkan autoritaarisen aseman vuoksi[57], mihin länsimaiset tiedotusvälineet ovat myös tarttuneet. Valko-Venäjä on ainoa Euroopan maa, joka ei ole saanut jäsenyyttä Euroopan neuvostossa.
Opposition rauhanomainen mielenosoitus vuoden 2010 joulukuun 19. päivän presidentinvaalien äänestyksen jälkeen hajotettiin tarpeetonta väkivaltaa käyttäen poliisivoimin. Noin 600 mieltään osoittanutta opposition kannattajaa, lukuisia lehdistön edustajia sekä enemmistö opposition presidenttiehdokkaista pidätettiin. Vaalien rehellisyyttä ja niihin liittyneitä Valko-Venäjän toimenpiteitä on kritisoitu runsaasti myös kansainvälisesti.[58] Rikossyyte väitetyistä mellakoista, joita esimerkiksi Etyjin tarkkailijat luonnehtivat rauhanomaiseksi mielenilmaukseksi, nostettiin kaikkiaan 32 ihmiselle. Useille opposition presidenttiehdokkaista annettiin vuoden vankeustuomio. Lisäksi vankilaan tuomittiin vaalityön avainhenkilöitä, toimittajia, järjestöaktiiveja ja entinen poliisi. Useita vangituista on kansainvälisesti luonnehdittu poliittisiksi vangeiksi.[59]
Euroopan neuvosto totesi maaliskuussa 2012 Valko-Venäjällä olevan vankiloissa yhä 12 poliittista vankia.[60] Euroopan neuvosto tuomitsi myös Valko-Venäjän kuolemanrangaistukset, joita oli pantu toimeen maaliskuussa 2012 ja joiden kohteena olivat vuoden 2011 Minskin metropommi-iskuihin osallistuneet miehet.[60] Valko-Venäjä on ainoa maa Euroopassa, jossa kuolemanrangaistus on mahdollinen rangaistus rikoksista ja kuolemanrangaistuksia myös pannaan toteen.[61][62][63][64] Neuvosto ilmaisi huolensa myös siitä, ettei Valko-Venäjällä kunnioiteta humanitaarisia oikeuksia eikä noudateta oikeusvaltion ja demokratian perusperiaatteita.[60] Euroopan neuvoston asettamassa matkustuskiellossa EU:n alueelle ja taloudellisten pakotteiden (kuten varojen jäädytys) piirissä oli keväällä 2012 yhteensä 243 henkilöä ja runsas 30 yritystä tai organisaatiota.[65][66]
Syyskuun 2012 parlamenttivaaleja leimasi Valko-Venäjän ulkopuolella ristiriitainen vastaanotto. Länsimaat tuomitsivat vaalit epärehellisiksi, kun taas Venäjä ja IVY-maat ja niiden vaalitarkkailijat pitivät vaaleja rehellisinä.[67] Valko-Venäjän vaalikomitean mukaan äänestysprosentti oli 74,3, vaikka riippumattomien tarkkailijoiden mukaan äänestysaktiivisuus jäi hyvin alhaiseksi.[68]
Freedom Housen vuoden 2022 raportin mukaan Valko-Venäjä ei ole vapaa maa.[69] Valko-Venäjä on autoritaarinen valtio, jossa vaaleja väärennetään avoimesti ja kansalaisvapauksia rajoitetaan ankarasti. Vuonna 2020 Aljaksandr Lukašenka, joka pitää yllä lujaa otetta armeijasta ja turvallisuusjoukoista, tyrmäsi massiivisen demokratiaa edistävän protestiliikkeen, joka sai alkunsa hänen uudelleenvalintansa vilpillisessä presidentinvaaleissa. Sittemmin turvallisuusjoukot ovat väkivaltaisesti pahoinpidelleet ja pidättäneet mielivaltaisesti toimittajia ja tavallisia kansalaisia, jotka haastavat hallintoa joko protestoimalla, raportoimalla tapahtumista tai julkaisemalla mielipiteitä verkossa. Oikeuslaitokselta ja muilta toimielimiltä puuttuu riippumattomuus, eivätkä ne valvo Lukašenkan valtaa.[69]
Valko-Venäjän ulkopolitiikka noudattaa virallisesti avoimuutta kaikkiin suuntiin ja maa on liittoutumaton. Käytännössä Valko-Venäjä on kuitenkin vuoden 2010 presidentinvaalien jälkeen suuntautunut entistä vahvemmin kohti Venäjää, kun yhteistoiminnan edistäminen Euroopan yhteisön kanssa on ainakin osaksi hiljentynyt. Vastapainoksi maa on hakenut ”strategista kumppanuutta” eli esimerkiksi rahoitusta ja raaka-aineita mm. Kiinan ja Venezuelan suunnalta ja pyrkinyt edistämään kaupallista toimintaa Aasian, Afrikan ja Latinalaisen Amerikan maiden kanssa.[70]
Venäjä on Valko-Venäjän tärkein kumppani kaupan, politiikan ja kulttuurin alalla. Vuonna 1999 presidentit Jeltsin ja Lukašenka allekirjoittivat sopimuksen maiden välisestä valtioliitosta. Tätä sopimusta on pantu käytäntöön vain osittain, sillä sen mukaan maat siirtyvät esimerkiksi yhteisen perustuslain ja valuutan piiriin. Yhteistyötä on kuitenkin tehty esimerkiksi sotilasvoimien, talouden ja tieteen saralla. Vuonna 2012 voimaan astunut tulliliitto Venäjän ja Kazakstanin kanssa oli askel kohti maiden yhteistä talousaluetta. Valko-Venäjä on hyvin riippuvainen Venäjältä peräisin olevasta energiasta ja lainarahoituksesta.[70][71][72][73][74]
Maan suhteet Euroopan unioniin ja länsimaihin lähtivät lupaavasti liikkeille itsenäistymisen jälkeisinä vuosina 1991–1994. Lukašenkan noustua presidentiksi vuonna 1994 kansallinen suhtautuminen oppositioon ja kansalaisyhteiskuntaan vaikutti nopeasti länsisuhteita heikentävästi. Neuvottelut EU-jäsenyydestä ja unioniin liittymisestä keskeytettiin vuonna 1995.[70] Toukokuussa 2009 Valko-Venäjä kuitenkin sopi Prahan huippukokouksessa yhtenä osapuolena Eurooppa-suhteidensa kehittämisestä osana Euroopan unionin itäistä kumppanuusohjelmaa.[75] Suomen ulkoasiainministeriö käynnisti Suomen Vilnan suurlähetystön alaisuudessa toimivan Minskin yhteistoimiston 1. lokakuuta 2010.[76][77][78] Valko-Venäjä avasi vastavuoroisesti suurlähetystön Helsingissä helmikuussa 2012.[79][80][81]. Valko-Venäjä tuki Ukrainaa, kun Venäjä kaappasi Krimin vuonna 2014. Maat kiistelivät keskenään öljy- ja kaasutoimituksista, eikä Valko-Venäjä antanut Venäjän perustaa lentotukikohtaa maahansa. Maiden välit olivat edelleen huonot vuoden 2017 alussa[82].
Valko-Venäjän asevoimiin kuuluu kolme pääosaa: maavoimat, ilmavoimat ja ilmapuolustusjoukot sekä erikoisjoukot.[2][83]
Maan presidentti toimii asevoimien ylipäällikkönä. Maan puolustusministeri, kenraaliluutnantti Juryi Žadobin ja hänen apunaan toimivat kenraalimajurin arvoiset varapuolustusministerit johtavat puolustusministeriön ja asevoimien keskeisiä osia.[84]
Maan puolustus nojautuu yleiseen asevelvollisuuteen.[47] Iältään 18–27-vuotiaita miehiä koskee 12–18 kuukauden varusmiespalvelu; 12 kuukauden palvelulla voivat selvitä yliopistosta tai ammattikorkeakoulusta valmistuneet. 17-vuotiaat voivat hakeutua myös kadeteiksi ja opiskella sotilashenkilöinä maan korkeakouluissa.[2][85] Maan asevoimissa palvelee noin 65 000 henkilöä, joista 50 000 on sotilaita ja loput toimivat erilaisissa puolustusministeriön siviilitehtävissä.[86] Varsinaisten sotilaiden ohella sisäministeriön puolisotilaallisiin joukkoihin kuuluu noin 110 000 henkeä. Vuonna 2007 reserviläisiin luettiin noin 290 000 henkeä.[85]
Valko-Venäjä käyttää asevoimiinsa noin 1–1,5 prosenttia bruttokansantuotteestaan eli noin 4–5 prosenttia maan budjetista. Vuonna 2008 puolustusbudjetti oli 674 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria (1,1 % BKT:stä).[85] Vuoden 2013 puolustusbudjetiksi on arvioitu runsas 700 miljoonaa Yhdysvaltain dollaria (1,4 % BKT:stä). Tämä on hieman enemmän kuin mitä maa käyttää julkiseen terveydenhuoltoon. Puolustusbudjetti on kuitenkin kansainvälisesti varsin matalalla tasolla.[86] Vuonna 2007 Valko-Venäjän maavoimilla oli 1 586 taistelupanssarivaunua (T-55, T-72 ja T-80). Ilmavoimilla oli tuolloin 175 taistelukonetta (MiG-29, Su-24, Su-25, Su-27) ja 50 hyökkäyskopteria.[85]
Perustuslakinsa 18. artiklan mukaan Valko-Venäjä on neutraali ja ydinaseeton valtio.[16] Maassa aiemmin olleet ydinaseet siirrettiin Venäjälle joulukuuhun 1996 mennessä.[85] Maa on tasapainoillut sotilaspoliittisesti lännen ja idän välillä. Valko-Venäjä on 2000-luvulla osallistunut Naton rauhankumppanuusohjelmaan ja maan sotilaita osallistui myös useisiin Naton harjoituksiin. Maan todellinen neutraalius on myös kyseenalaistettu. Vuonna 2010 hyväksytty Venäjän puolustusdoktriini muistuttaa arvioiden mukaan jo sotilasliittoa, sillä sen mukaan valtioliiton suuremman osapuolen mukaan hyökkäys valtioliiton johonkin osaan tulkitaan hyökkäykseksi koko valtioliittoa kohtaan.[87] Myös Valko-Venäjän oma puolustusdoktriini vuodelta 2002 edistää yhteispuolustusta Venäjän kanssa.[88][89] Lisäksi Valko-Venäjän johto vahvisti 2012 käynnistävänsä yhteisen ilmapuolustuksen Venäjän kanssa.[90] Keväällä 2013 Venäjä ilmoitti aikovansa avata uusilla venäläishävittäjillä varustetun lentotukikohdan Valko-Venäjän alueelle vuoteen 2015 mennessä. Ensimmäiset venäläishävittäjät sijoitetaan maahan jo ennen 2013 loppua. Sijaintipaikaksi on ehdolla maan länsiosassa oleva Brestin alueen Baranavitšy, jossa on jo ennestään aktiivinen sotilaslentokenttä ja siihen liittyvä koneiden huolto-organisaatio.[91] Valko-Venäjän ilmapuolustus koki nolon imagotappion, kun ruotsalainen siviililentokone ylitti Valko-Venäjän itsenäisyyspäivän jälkeisenä aamuna 4. heinäkuuta 2012 maan Liettuan puoleisen valtakunnanrajan ilman hyväksyttyä lentosuunnitelmaa ja pudotti 800 sananvapautta puolustavilla viesteillä varustettua pehmonallea ennen maan ilmatilasta poistumistaan. Venäjän ja Valko-Venäjän valtioliittoon vedoten venäläisellä hävittäjätukikohdalla tehostetaan maiden yhteistä ilmapuolustusta.[91][92][93]
Valko-Venäjällä on kuusi hallinnollista aluetta (valkoven. вобласць, voblasts, ven. область, oblast) ja yksi horad, pääkaupunki Minsk. Alueet jaetaan edelleen piireiksi eli rajoneiksi. Keskeisimmät kaupungit ovat samoin maakuntien alaisia osa-alueita kaupunkeina tai kaupunkipiireinä. Valko-Venäjällä asui 14. lokakuuta 2009 suoritetun väestönlaskennan mukaan 9 503 800 ihmistä (1999 väkiluku 10 045 200). Ainoastaan pääkaupunki Minskissä väkiluku kasvoi tänä aikana, muissa maakunnissa väki väheni 5–11 %. Kaupungistuminen jatkui 2000-luvulla eli pääkaupungin ohella useat pienemmät kaupungit kasvoivat samalla kun ympäröivän maaseutuväestön määrä väheni.[32][94] Virallisen väestöarvion mukaan vuosina 2012–2014 Valko-Venäjän väkiluvun väheneminen päättyi. Asukasmäärä kasvoi yhä Minskissä ja lasku pysähtyi Minskin alueella; muilla alueilla väkiluku väheni yhä vuosina 2012–2014 lievästi.[1] Väestö jakautui alueittain seuraavasti:
| Alue- koodi |
Alue | Pinta-ala km² |
Asukkaita 1999 |
Asukkaita 2009 |
Asukkaita 2014[1] |
Pää- kaupunki |
|---|---|---|---|---|---|---|
| BY-VI | Vitsebskin alue | 40 100 | 1 377 200 | 1 230 800 | 1 202 100 | Vitsebsk |
| BY-HR | Hrodnan alue | 25 000 | 1 185 200 | 1 072 400 | 1 054 900 | Hrodna |
| BY-MI | Minskin alue | 40 200 | 1 558 600 | 1 422 500 | 1 402 700 | Minsk |
| BY-HM | Minsk (horad) | 256 | 1 680 500 | 1 836 800 | 1 921 800 | Minsk on itse pääkaupunki |
| BY-MA | Mahiljoun alue | 29 100 | 1 213 500 | 1 099 400 | 1 072 600 | Mahiljou |
| BY-BE | Brestin alue | 32 800 | 1 485 100 | 1 401 200 | 1 388 500 | Brest |
| BY-HO | Homelin alue | 40 400 | 1 545 100 | 1 440 700 | 1 425 600 | Homel |
Kunkin maakunnan osa-aluejako on esitetty kyseistä maakuntaa kuvaavassa artikkelissa.
Taulukossa kaupunkien nimet ovat ensin valkovenäjänkielisessä muodossa. Luvut perustuvat vuoden 2009 väestönlaskentaan.[94] Kaupunkien sijainti selviää oheisesta kartasta. Maakuntien pääkaupungit on esitetty vahvennettuna.
| Sija | Kaupunki | Valkovenäjäksi | Venäjäksi | Väkiluku |
|---|---|---|---|---|
| 1. | Minsk | Мінск | Minsk (Минск) | 1 836 800 |
| 2. | Homel | Гомель | Gomel (Гомель) | 482 700 |
| 3. | Mahiljou | Магілёў | Mogiljov (Могилёв) | 358 300 |
| 4. | Vitsebsk | Ві́цебск | Vitebsk (Ви́тебск) | 347 900 |
| 5. | Hrodna | Гро́дна | Grodno (Гро́дно) | 327 500 |
| 6. | Brest | Брэст | Brest (Брест) | 309 800 |
| 7. | Babruisk | Бабруйск | Bobruisk (Бобруйск) | 215 100 |
| 8. | Baranavitšy | Баранавічы | Baranovitši (Барановичи) | 168 200 |
| 9. | Barysau | Барысаў | Borisov (Борисов) | 147 400 |
| 10. | Pinsk | Пінск | Pinsk (Пинск) | 130 400 |
| 11. | Orša | Орша | Orša (Орша) | 117 200 |
| 12. | Mazyr | Мазыр | Mozyr (Мозырь) | 108 800 |
| 13. | Salihorsk | Салігорск | Soligorsk (Солигорск) | 102 300 |
| 14. | Navapolatsk | Наваполацк | Novopolotsk (Новополоцк) | 98 100 |
| 15. | Lida | Лі́да | Lida (Л́ида) | 97 600 |
| 16. | Maladzetšna | Маладзе́чна | Molodetšno (Молодeчно) | 94 300 |
| 17. | Polatsk | Полацк | Polotsk (Полоцк) | 82 500 |
| 18. | Žlobin | Жло́бін | Žlobin (Жлобин) | 75 900 |
| 19. | Svetlahorsk | Светлаго́рск | Svetlogorsk (Светлогорск) | 70 000 |
| 20. | Retšytsa | Рэчыца | Retšitsa (Peчица) | 64 700 |
| 21. | Žodzina | Жoдзiha | Žodino (Жодино) | 61 700 |
| 22. | Slutsk | Слуцк | Slutsk (Слyцк) | 61 400 |
| 23. | Kobryn | Ко́брын | Kobrin (Kобрин) | 51 200 |
Valko-Venäjän bruttokansantuote oli Maailmanpankin mukaan vuonna 2012 yhteensä 63 267 miljoonaa USD[95] ja henkeä kohti 6 685 USD. Ostovoimakorjattu (PPP) BKT oli vuonna 2012 149 200 miljoonaa USD, jonka perusteella maa sijoittui kansantalouden suuruuden perusteella 63. sijalle maailman 180 valtion joukossa.[2] Ostovoimakorjattu kansantuote asukasta kohden oli tällöin 15 900 USD (per capita).[2] Kansalaisten ostovoimakorjattu kansantuote on keskimäärin hieman pienempi kuin Romaniassa tai Bulgariassa asuvilla, mutta hieman korkeampi kuin Kazakstanin ja kaksinkertainen Ukrainan asukkaiden ostovoimaan nähden.[96] Kansallisen tilastokeskuksen arvio maan ostovoimakorjatuksi BKT:ksi vuonna 2012 oli hieman edellistä arviota korkeampi (162,84 mrd. USD (PPP), henkeä kohden 17 205 USD (PPP)). Tämän tilaston ostovoimakorjatussa maavertailussa Kazakstanin BKT henkeä kohden oli Venäjän tavoin Valko-Venäjää korkeammalla tasolla (2011).[3] Maan BKT:stä teollisuus muodosti vuonna 2012 kaikkiaan 31,8 prosentin osuuden, maatalous, metsästys ja metsätalous 8,4 %, rakentaminen 6,9 %, kauppa 14,3 %, liikenne ja tietoliikenne 7,1 %, muut toimialat 18,7 % ja tuotteiden nettoverojen osuus oli 12,8 %.[97]
Valko-Venäjän kansantalous kasvoi vuosina 2001–2011 voimakkaasti lamavuotta 2009 lukuun ottamatta; vuosina 2012–2013 kasvu oli vähäisempää. Voimakkaan kasvun vastapainona kuluttajahintojen inflaatiovauhti on pääsääntöisesti pysynyt BKT:n kasvua suurempana, mikä ilmenee oheisesta pylväsdiagrammista.[98][99][100] Jos tarkastellaan Valko-Venäjän oman valuutan arvoa kuluttajahintojen inflaation sijaan, esimerkiksi vuonna 2011 inflaatio oli kahden devalvaation seurauksena 108,7 %.[101] Valko-Venäjän ruplan (BYR) kurssia[102] on pyritty pitämään vakaana erityisesti raaka-ainekaupassa keskeiseen Yhdysvaltain dollariin nähden, samalla kun euron ja Venäjän ruplan virallisen vaihtokurssin on annettu muuttua. Valuutta devalvoitiin touko- ja lokakuussa 2011. Valuutan vaihtokurssi on hiipunut myös kesästä 2013 lähtien tuntuvasti alaspäin niin dollariin kuin euroonkin nähden. Valko-Venäjän rupla devalvoitiin asteittain vuodenvaihteessa 2014–2015. Tammikuun 19. päivään mennessä Valko-Venäjän ruplan vaihtokurssi oli laskenut 21 prosenttia dollariin ja 17 prosenttia euroon nähden verrattuna devalvaatioita edeltävään joulukuun 29. päivän 2014 kurssiin. Uusi merkittävä devalvoituminen tapahtui elokuun lopulla 2015, jolloin (26.8.2015) yhdellä eurolla sai jo virallisen kurssin mukaan 20 474 Valko-Venäjän ruplaa.[102][103][104][105] Valkovenäläinen taloustieteen professori totesi tuoreimman devalvoitumisen osoittavan Valko-Venäjän viranomaisten - sekä kansallispankin että hallituksen - avuttomuutta markkinavoimien synnyttämien kurssimuutosten edessä.[106]
Vuonna 2012 Valko-Venäjän tuonnin arvo oli 45,404 miljardia USD. Suurimmat tuontimaat olivat Venäjä (59,4 %), Saksa (5,9 %), Kiina (5,1 %), Ukraina (5,0 %), Puola (2,1 %), Italia (1,5 %), USA (1,4 %), Alankomaat (1,0 %) ja Tšekin tasavalta (1,0 %). Tuonti koostui seuraavasti: mineraalituotteet (kuten öljy ja maakaasu: 39,4 %), koneet, laitteet ja kulkuneuvot (22,9 %), kemianteollisuuden tuotteet (12,4 %), metallit ja metallijalosteet (10,1 %), maataloustuotteet ja maatalouden raaka-aineet (7,8 %) ja muu tuonti (7,4 %).[97]
Viennin arvo oli 45,991 miljardia USD (2012). Vientimaista suurimmat olivat Venäjä (35,4 %), Alankomaat (16,5 %), Ukraina (12,1 %), Latvia (7,1 %), Saksa (3,8 %), Liettua (2,6 %), Puola (2,1 %), Kazakstan (1,8 %), Italia (1,5 %), Iso-Britannia (1,2 %) ja Viro (1,1 %). Vientituotteita jakautuivat seuraavasti: mineraalituotteet (kuten kaliumsuolat ja öljynjalosteet: 36,2 %), kemianteollisuuden tuotteet (21,7 %), koneet, laitteet ja kulkuneuvot (17,9 %), maataloustuotteet ja maatalouden raaka-aineet (kuten liha, maitotaloustuotteet, sokeri 10,6 %), metallit ja metallijalosteet (5,5 %) ja muu vienti (8,1 %).[97] Vuonna 2018 elintarvikkeiden viennin arvo oli 5,2 miljardia Yhdysvaltain dollaria.[107]
Maan taloudellinen riippuvuus Venäjän kanssa käytävästä kaupasta on vahvaa ja kasvanut jonkin verran 2010-luvulla. Vuonna 2019 viennistä 43 prosenttia suuntautui Venäjälle (2011: 37%) ja tuonnista 62 prosenttia oli Venäjältä (2011: 64%). Myös valtionvelkansa osalta Valko-Venäjä on tullut riippuvaisemmaksi venäläisestä lainarahasta.[108]
Valko-Venäjä on yli 90-prosenttisesti riippuvainen Venäjältä tuotavasta energiasta. Vuosien 2011–2020 suunnitelman mukaan energiariippuvuutta vähennetään 55 prosenttiin energiatehokkuutta parantamalla, tuuli- ja ydinvoimalla.[109] Maaliskuussa 2011 Valko-Venäjän presidentti vahvisti suunnitelman rakentaa venäläisten lainoittama 2,4 GW:n ydinvoimala Astravetsiin Liettuan vastaisen rajan tuntumaan.[110][111]
Heinäkuussa 2016 Valko-Venäjällä toteutettiin rahanuudistus, jolloin paikallisen rahan arvoa pienennettiin suhteessa 10 000:1. Kierrossa olleista, vuoden 2000 rahanuudistuksen mukaisista Valko-Venäjän ruplista (BYR) katosi neljä nollaa verrattuna Valko-Venäjän uuteen ruplaan (BYN).[112][113]
Vuoden 2020 alussa minimipalkka Valko-Venäjällä oli 375 BYN (eli noin 121 EUR, kurssilla 1 BYN = 0,32 EUR), ja vuonna 2020 keskimääräinen palkkataso oli 2 930 BYN (eli 939 EUR).[114][115][116]
Paljolti vuonna 2011 tehtyjen devalvointien ja Venäjän kanssa solmitun, Valko-Venäjälle edullisempaa energiaa takaavan toimitussopimuksen seurauksena maan pitkään alijäämäinen kauppataseen vaje kääntyi alkuvuonna 2012 ylijäämäiseksi. Esimerkiksi valkovenäläisten lämmön- ja sähköntuotannossa keskeisen maakaasun toimitushinta (168 USD / 1 000 m³ kaasua vuodelle 2012) sovittiin noin 40 % vuoden 2011 tasoa alhaisemmaksi. Maaöljyn toimitussopimus vuosille 2012–2015 turvasi puolestaan valkovenäläisten öljynjalostamoiden tarpeet (Naftan ja Mazyrin öljynjalostamo).[117] Osana maakaasun toimitussopimusjärjestelyjä, Valko-Venäjän valtio myi loput (50 %) maakaasun siirtoputkistoyhtiöstään venäläisen Gazpromin valkovenäläiselle tytäryritykselle 2,5 miljardilla dollarilla. Näin Gazprom sai hallintaansa Jamal–Eurooppa-maakaasuputken kriittisen, Venäjän ja Keski-Euroopan välisen osan.[118][119][120]
Kesällä 2012 syntyi kiista valkovenäläisten öljynjalostustuotteiden laajamittaisesta viennistä tullivapaasti vilpillisten asiapapereiden avulla. Öljytoimitukset katkaistiin Venäjältä kiistelyn ajaksi. Loppuvuoden 2012 kauppatase kääntyi vahvasti alijäämäiseksi ja käänsi koko vuoden kauppataseen alijäämälle.[121] Valko-Venäjän vaihtotase oli vuonna 2012 kuitenkin hieman ylijäämäinen.[122]
Lukašenkan hallitus on joutunut Venäjän ja muiden maiden painostuksen kohteeksi talouden vapauttamiseksi. Vaikka hallinto on vähitellen vapauttanut taloutta, pienyritykset kärsivät edelleen epäselvästä lakijärjestelmästä ja valtionyritysten yksityistämisiä myös vastustetaan. Työttömyysaste on matala (virallisesti pysynyt alle 2 %).[100]
Osana kesäkuussa 2011 käynnistynyttä kolmivuotista 178 yrityksen yksityistämisohjelmaa, muun muassa rakennus- ja huonekalualan yrityksiä on myyty esimerkiksi latvialaisille ja venäläisille ostajille. Myös tärkeän matkapuhelinoperaattori MTS:n valkovenäläisen osan 51 %:n osakekantaa on yritetty myydä useaan otteeseen, mutta pääosa ostajaehdokkaista on pitänyt pyydettyä kauppahintaa ylisuurena. Venäjältä ja muista maista on lisäksi pyritty hankkimaan lisäksi suuria, jopa 1–2 miljardin dollarin ennakkomaksuja jättimäisen Belaruskali-kaivosyhtiön tuotannosta. Kaivosyhtiö on kokonaisuudessaankin kaupan. Venäläisen sijoittajan omistama yksityinen kaivosyritys Slavkali on puolestaan rakentamassa tuotantolaitosta Ljubanin piirin kaliumsuolavarantojen hyödyntämiseksi.[118][123][124][125][126]
Valko-Venäjän talous on erittäin valtiojohtoista. Valtion osuus on noin puolet maan BKT:stä, valtiolliset organisaatiot ja yritykset työllistävät lähes puolet väestöstä.[108] Teollisuustuotannosta yli 70 prosenttia on valtiollista (2019). Valtiollisissa pankeissa (Belarusbank, Belagroprombank) on noin 60 prosenttia pankkivarallisuudesta ja -pääomasta.[108]
Valko-Venäjän maantieverkko on pituudeltaan 86 392 kilometriä, joista 74 651 kilometriä on päällystetty (2010).[127] Linja-autoilla matkusti vuonna 2012 yhteensä 1 435,8 miljoonaa matkustajaa (matkojen lukumäärä).[128] Henkilöautoja on melko vähän eli 243 ajoneuvoa tuhatta asukasta kohden (2009), kun Suomessa henkilöautoja oli tuolloin 520 kappaletta tuhatta asukasta kohden.[129] Keskeisimmät Minskiin johtavat valtatiet (M1–M6) muuttuivat useille käyttäjäryhmille maksullisiksi elokuussa 2013. Muiden kuin Euraasian talousunionin maiden (Valko-Venäjä, Venäjä, Kazakstan, Armenia, Kirgisia, Tadžikistan, Uzbekistan) ajoneuvojen ja raskaan liikenteen tulee pitää etäluettavaa tiemaksulaitetta näkyvillä tietullipisteitä sisältävillä valtateillä liikkuessaan.[130][131]
Rautateitä on yhteensä 5 537 kilometriä (2013).[127] Rataverkkoa ylläpitää ja junaliikenteestä vastaa Valko-Venäjän kansallinen rautatieyhtiö Belaruskaja tšyhunka (БЧ, Valko-Venäjän rautatiet). Maan rautateillä kulki vuonna 2012 kaikkiaan 100,5 miljoonaa matkustajaa (matkojen määrä).[128]
Valko-Venäjällä on yhteensä 65 lentokenttää (2012).[127] Siviililentoliikenteen kentistä merkittävimpiä ovat Minskin kansallinen lentoasema (Minsk-2) ja Minskin vanha lentoasema (Minsk-1). Kunkin maakunnan pääkaupungissa on oma kansainvälinen lentokenttänsä, joskin vähäistä reittiliikennettä on viime vuosina ollut vain Brestin, Homelin ja Hrodnan lentoasemille. Kansallisella lentoyhtiö Belavialla on suoria reittilentoja myös Suomeen.[132]
Julkisen matkustajaliikenteen kuljetussuoritteessa vuonna 2012 (matkustajakilometreissä mitaten) linja-autoliikenteen osuus oli 40,0 prosenttia, rautateiden 35,5 %, kaupunkitaajamien sähköisten liikennevälineiden (johdinbussit, raitiovaunut, Minskin metro) 16,3 %, lentoliikenteen 8,0 % ja taksien 0,2 %.[97]
Valko-Venäjän tavaraliikenteessä kulki vuonna 2012 yhteensä 484,4 miljoonaa tonnia rahtia. Tästä putkikuljetusten osuus oli 137,4 miljoonaa tonnia, maanteitse siirrettiin 189,3 miljoonaa, rautateitse 153,7 miljoonaa ja vesiteitä pitkin 4,0 miljoonaa tonnia rahtia. Maantierahdin osuus on kasvanut merkittävästi koko 2000-luvun, ja se nousi tonnimäärältään suurimmaksi kuljetustavaksi vuonna 2010, vaikkei vielä ole saavuttanut 1990-luvun puolivälin huomattavasti korkeampia tonnimääriä. Kun tarkastellaan myös kuljetusmatkaa havaitaan, että suurin kuljetussuorite (miljoonaa tonnikilometriä) syntyi putkikuljetuksista, jota seuraavat rautatie- ja maantiekuljetus (2012). Tavara kulkee maanteitse siis keskimäärin huomattavasti lyhyemmän matkan kuin putki- tai rautatierahti.[128] Putkikuljetusten merkitys selittyy Valko-Venäjälle Venäjältä saapuvilla merkittävillä öljy- ja kaasuputkilla. Vaikka osa putkitse tuoduista raaka-aineista käytetään Valko-Venäjällä, enemmistö esimerkiksi öljyputkiyhtiö Gomeltransneft Družban maan eteläosien kautta kuljettamasta maaöljystä ja öljytuotteista jatkaa Puolaan tai Ukrainaan.[133] Maakaasun siirtoputkistosta vastaa nykyään kaasujätti Gazprom tytäryhtiönsä (Gazprom Transgaz Belarus) avulla.[134]
Valko-Venäjän asukasluku oli lokakuun 2009 väestönlaskennassa 9 503 807. Heistä naisia oli 5 083 768 (53,7 %) ja miehiä 4 420 039 (46,5 %). Asuinpaikkansa perusteella kaupunkilaisia oli 74,3% ja maaseudun asukkaita 25,7 %.[136] Kaupungistumisaste kohosi 76,3 prosenttiin vuoden 2013 alkuun mennessä.[20]
Väkiluku jatkoi laskuaan vielä vuonna 2012, mutta 2013 se pysähtyi. Vuoden 2013 alun väkiluvuksi ilmoitettiin oli 9 463 800. Marraskuun 2013 alkuun mennessä väkiluku oli syntyvyyden kasvun ja maahanmuuton seurauksena kääntymässä lievästi positiiviseksi: marraskuun 2013 alun väkiluvuksi arvioitiin 9 467 200.[97][137] Syntyvyys on yhä pienempää kuin kuolleisuus, joskin erotus on pienentynyt merkittävästi syntyvyyden noustessa vuosien 2005 ja 2013 välillä. Väestöpyramidin perustella syntyvyys kävi alimmillaan maan itsenäistymisen tienoilla ja muutama vuosi sen jälkeen.[97][136] Maa on kuitenkin muuttovoittoinen: maahan saapuu erityisesti muista IVY-maista enemmän väkeä kuin maasta muuttaa pois.[20]
Vuonna 2012 väestön keski-ikä oli 39,15 vuotta. Alle 15-vuotiaita oli 15,1 % ja yli 60-vuotiaita 19,3 % väestöstä.[138] Naisia oli enemmän ikäryhmässä 30–34-vuotiaat tai tätä vanhemmat, ja miehiä tätä nuoremmissa valkovenäläisissä.[136] Lapsikuolleisuus on pientä, taso on pudonnut kolmasosaan vuosien 1990 ja 2012 välillä. Vastasyntyneiden kuolleisuus on IVY-maiden alhaisin (3,4/1 000 vuonna 2012). Maassa on lääkäreitä hieman ja muuta hoitohenkilökuntaa 20 % enemmän kuin WHO:n Euroopan alueen vertailumaissa keskimäärin samaa väestömäärää kohden.[97][139]
Syntyvien tyttöjen odotettavissa oleva elinikä on 77,6 ja poikien 66,6 vuotta (2012). Eliniänodote on ollut nousussa vuoden 2002 jälkeen.[20] Tärkeimpiä kuolinsyitä olivat vuonna 2008 verenkiertoelimistön sairaudet (53 %), syövät (14 %) ja ulkoiset syyt kuten onnettomuudet, myrkytykset, tapaturmat, tapot ja itsemurhat (11 %).[140] 15–60-vuotiaiden kuolleisuus on miehillä noin kolme kertaa naisia suurempaa (suhde 307/103 tuhatta henkeä kohden).[141][142] Tämän ikäryhmän miesten kuolleisuus on huomattavan korkea, merkittävästi myös koko maailman keskiarvoon (190 tuhannesta) verrattuna. Aikuisten terveydellisistä riskitekijöistä korkeaa verenpainetta esiintyi selvästi Euroopan alueen vertailutasoa enemmän. Miehillä tupakoinnista ja alkoholista johtuvat riskitekijät ovat koholla, naisten tupakointi oli puolestaan selvästi Euroopan yleistä tasoa harvinaisempaa[142] Väkilukuun suhteutettuna Valko-Venäjällä tehdään Venäjän ja Liettuan ohella ehkä eniten itsemurhia maailmassa.[143][144][145] Myös tieliikenteessä kuolee suhteellisesti katsottuna enemmän väkeä kuin esimerkiksi Suomessa, vaikka autoistumisaste on alhainen. Vuonna 2010 tieliikenteessä kuoli 1 190 henkeä, joista 76 % oli miehiä. Surmansa saaneista 50 % on jalankulkijoita tai pyöräilijöitä.[146]
Matkailijalla on syytä olla perusrokotukset kunnossa, sillä Valko-Venäjällä esiintyy esimerkiksi jäykkäkouristusta (Tetanus) ja kurkkumätää selvästi Suomea enemmän.[147] Myös MRP-yhdistelmärokoretta (tuhkarokko-sikotauti-vihurirokko) suositellaan kaikille maahan matkustaville. Lisäksi riskiarvion perusteella voidaan joillekin suositella hepatiitti- ja puutiaisaivotulehdusrokotuksia.[148]
Vuoden 2009 väestönlaskennan mukaan asukkaista 83,7 % oli valkovenäläisiä, 8,3 % venäläisiä, 3,1 % puolalaisia, 1,7 % ukrainalaisia ja 0,8 % muita. Laskennassa 2,4 % väestöstä ei ilmoittanut kansallisuuttaan.[136]
Valtion virallisia kieliä ovat valkovenäjä ja venäjä. Vuoden 2009 väestönlaskennassa valkovenäjän ilmoitti äidinkielekseen 53,2 % (5,0584 miljoonaa) ja venäjän 41,5 % (3,9481 miljoonaa) väestöstä. Kotikielenä valkovenäjä (23,4 % väestöstä) kuitenkin oli harvinaisempi kuin venäjä (70,2 %).[94] Muita Valko-Venäjällä puhuttuja kieliä ovat jiddiš, puola, ukraina, tataari ja liettua.[149]
Valko-Venäjän koulutusjärjestelmä jakautuu neljään tasoon: esiasteeseen, perusasteeseen, toiseen asteeseen ja korkea-asteeseen. Koulutus esikoulusta korkea-asteen opintoihin saakka on pääsääntöisesti ilmaista. Väestöstä noin kolmannes on jonkintasoisen koulutuksen tai opiskelun piirissä. Aikuisista miltei kaikki (99,7 %) osaavat lukea. Korkeakouluissa opiskelee kansainvälisesti vertaillen suuri osuus väestöstä. Koulutuksen organisoinnista ja valvonnasta vastaa maan Opetusministeriö.[150][151]
Varhaiskasvatusta annetaan lapsille kotona tai esimerkiksi päiväkodeissa ja esikouluissa (taso 0). Varsinaista esikouluopetusta saa 71,4 % lapsista. Yleinen oppivelvollisuus on 6–15-vuotiailla. Tämä sisältää pakollisen 9-luokkaisen opetuksen: neljä alkeisopetuksen (taso 1, enintään 24–27 viikkotuntia) ja viisi perusopetuksen luokkaa (taso 2, enintään 31–38 viikkotuntia). Opetusviikko on kuusipäiväinen, johon sisältyy viisi koulupäivää ja yksi liikunnalle, muulle kasvatukselle tai työharjoittelulle varattu päivä. Pakollisiin oppiaineisiin kuuluu muun muassa maan molempien virallisten kielten (venäjä ja valkovenäjä) sekä yhden vieraan kielen (englanti, saksa, ranska, espanja tai kiina) opiskelu. Vieraan kielen opiskelu aloitetaan 3. luokalla. Enemmistö kouluista on valtiollisia. On myös erityiskouluja fyysistä tai psyykkistä erityistukea tarvitseville.[151][152]
Yleisen oppivelvollisuuden jälkeen nuorella on kolme väylää jatkaa opintojaan: ammattikoulu (1–3 vuotta), yleinen toisen asteen koulutus (2-vuotinen lukiota vastaava koulu) tai toisen asteen ammatillinen koulutus (2–4 vuotta).[152] Ammattikouluja on noin 210 ja niissä opiskelee vuosittain 75 000 opiskelijaa. Toisen asteen ammatillisia oppilaitoksia on puolestaan noin 225, joista kymmenkunta on yksityistä; oppilaitoksissa opiskelee vuosittain runsas 150 000 opiskelijaa. Joukkoon kuuluu esimerkiksi tekniikkaan, taide-alaan ja kielikoulutukseen keskittyviä oppilaitoksia sekä ammatillisia lyseoita tai kymnaaseja, joista osaassa voi suorittaa kaksoistutkinnon, eli lukiota vastaavan yleisen oppimäärän ja ammatillisen diplomin.[151][153] Suuri osa nuorista jatkaa oppivelvollisuuden jälkeen toisen asteen yleisiin kouluihin (perusopetusta täydentävät luokat 10 ja 11). Koulun 11. luokan jälkeen suoritettava eri oppiaineiden keskitetty testaus (ven. Централизованное тестирование, ЦТ, Tsentralizovannoje testirovanije, TsT) on tavallisin reitti korkea-asteen oppilaitoksiin.[152] (vertaa Yhtenäinen valtiollinen koe Venäjällä). Pääsyvaatimuksissa vaadittavien oppiaineiden lista vaihtelee korkeakouluttain.[154]
Valko-Venäjällä toimii yli 50 korkea-asteen opetusta antavaa oppilaitosta, joista kymmenkunta on yksityistä ja kaksi uskonnollisten yhteisöjen ylläpitämää. Opiskella voi päätoimisesti, iltaopiskeluna tai etäopiskeluna.[153] Ensimmäisen korkeakouluasteen tai ammatillisen spesialisti-nimikkeen suorittamiseen on varattu 4–6 vuotta, jonka jälkeen voi jatkaa 1–2 vuotta maisteriksi (ylempi korkeakoulututkinto).[152] Vuonna 2010 korkeakouluopiskelijoita oli yli 440 000.[151] Korkeakouluopinnot voivat olla maksullisia tai näennäisesti ilmaisia. Lukukausimaksun maksaa noin puolet valkovenäläisistä opiskelijoista ja kaikki ulkomaalaiset opiskelijat; ulkomaalaisille maksu on pääaineesta ja korkeakoulusta riippuen 700–3 500 USD lukuvuodessa.[150][155] Ilmaista opetusta saaneet sitoutuvat hyvityksenä tekemään valmistuttuaan kaksi vuotta työtä valtion osoittamassa työpaikassa, josta maksettava palkka voi olla vaatimaton.[155] Yliopistoista tunnetuimpiin lukeutuvat Valko-Venäjän valtionyliopisto, Hrodnan valtionyliopisto, Valko-Venäjän kasvatustieteellinen valtionyliopisto, Hrodnan lääketieteellinen valtionyliopisto, Valko-Venäjän kansallinen tekninen yliopisto ja Valko-Venäjän informatiikan ja radioelektroniikan valtionyliopisto. Valko-Venäjän korkeakoulujärjestelmää ei ole ainoana maana Euroopassa toistaiseksi hyväksytty mukaan Bolognan prosessiin. Arvioinneissa on katsottu esimerkiksi akateemisen vapauden olevan riittämätöntä. Myös yliopistojen itsenäisyyden on katsottu olevan erittäin vajavaista, koska tutkinnot on hyväksytty ja korkeakoulujen rehtorit nimetty valtiojohtoisesti.[156] Maan korkeakouluissa suoritetaan eurooppalaisittain katsottuna melko vähän tohtoritutkintoja, mutta määrä on nousussa: vuonna 2010 tohtoriohjelmista valmistui runsas 30 ja vuonna 2012 yli 60 henkeä.[97]
.JPG)
Väestön uskonnollisesta suuntautumisesta ei ole virallisia lukuja.[157] Valko-Venäjän ulkoministeriön raportin mukaan vuonna 2011 väestöstä 48,3 prosenttia oli ortodokseja, 7,1 prosenttia katolilaisia, 3,5 prosenttia muita uskontoja ja 41,1 prosenttia väestöstä oli uskontokuntiin kuulumattomia.[158] Valko-Venäjän ortodoksit kuuluvat hallinnollisesti Moskovan patriarkaattiin omana eksarkaattina. Maan uskonnonvapaudesta ja uskonnollisten tilastojen edustavuudesta on esitetty kritiikkiä. Yhdysvaltojen mukaan valtio suosii ortodokseja ja esimerkiksi katolisen kirkon itse ilmoittaman jäsenmäärän perusteella katolisia olisi loppuvuonna 2010 lähes 15 % koko väestöstä (1,4 miljoonaa 9,5 miljoonasta).[159][160] Vuonna 2011 kansallisen tiedeakatemian jumalanpalveluksissa kävijöiden haastetteluun pohjautuvan arvion mukaan 57,3 % väestöstä olisi ortodokseja, 34,5 % katolisia ja 3,1 % protestantteja.[157]
Valko-Venäjällä on neljä Unescon maailmanperintöluetteloon liitettyä kohdetta, näistä Bialowiezan aarniometsä (valkoven. Belavežskaja Puštša) luonnonarvojensa perusteella ja kolme muuta kulttuuriperintönsä perusteella.[161] Kulttuurikohteet ovat Mirin linna, Njasvižin kartano ja Jäämeren rannalta Norjasta Suomen, Baltian, Valko-Venäjän, Ukrainan ja Moldovan läpi Mustanmeren rannalle ulottuva Struven kolmiomittausketju.
Vuonna 2011 valkovenäläisen Narodnaja Gazeta -sanomalehden järjestämän, Valko-Venäjän seitsemän ihmeen yleisöäänestyksessä maan merkittävimpiin nähtävyyksiin valittiin: 1. Belavežskaja Puštšan kansallispuisto, 2. sankarilinnoituksen arvon vuonna 1965 saanut Brestin linnoitus[162], 3. Naratšjärvi, 4. Mirin linna, 5. Polatskin ortodoksinen Pyhän Sofian katedraali, 6. Mjadzelin piirin Budslaun kylässä sijaitseva, Jumaläidin ikonille omistettu katolinen kansallispyhäkkö[163] ja 7. Babruiskin linnoitus.[164]
Valko-Venäjän kirjallisuuden ja valkovenäjän kielen alkutaipaleelle lukeutuvat piispa Kirill Turovilainen sekä raamatunkääntäjä ja kirjanpainaja Frantsysk Skaryna.[165][166][167]
1800-luvun alkupuolella, Valko-Venäjän ollessa Venäjän imperiumin osana, valkovenäjää puhuttiin lähes yksinomaan maaseudulla. Hallintokieli oli venäjä ja sivistyneistön pääkieli puola. Valkovenäläisen kirjallisuuden voidaan kuitenkin katsoa uudelleensyntyneen 1800-luvun puolivälin tienoilla.[167] Tieteellinen kiinnostus ja nationalismin Valko-Venäjän kansan alkuperästä kehitti samalla valkovenäjän kirjakielen yhtenäisyyttä. Vintsent Dunin-Martsinkevitš (1808–1884) ja Frantsišak Bahuševitš (1840–1900) kuuluvat merkittävimpiin valkovenäjäksi kirjoittaneisiin kirjailijoihin tuolla vuosisadalla.[167]
1900-luvun alun vallankumoukset (1905 ja 1917) loivat tilaa valkovenäjän kielen kukoistukselle. Kielellisen nousun aikaa edustavat ja valkovenäjän klassikkokirjailijoihin kuuluvat muun muassa Janka Kupala (1882–1942), Jakub Kolas (1882–1956), Zmitrok Bjadulja (1886–1941), Maksim Bahdanovitš (1891–1917), Maksim Haretski (1893–1938) ja Uladzimir Zylka (1900–1933).[165][167][168][169][170] 1930-luvulla valkovenäjänkieliset kirjailijat alistettiin pidätyksien ja vainojen kautta paljolti sosialistisen elämäntavan ja Stalinin palvelijoiksi. Vuosikymmenen loppuun mennessä merkittävä osa valkovenäläisistä kirjailijoista oli ammuttu tai kuollut vankilassa.[167]
Tunnettuja valkovenäläisiä kirjailijoita Neuvostoliiton ja itsenäisen Valko-Venäjän ajalta ovat esimerkiksi Uladzimir Karatkevitš (1930–1984), Vasil Bykau (1924–2003), Svetlana Aleksijevitš (s. 1948) ja Andrei Hadanovitš (s. 1973).[165][167][171] Svetlana Aleksijevitšille myönnettiin vuoden 2015 kirjallisuuden Nobel-palkinto.
Valko-Venäjällä rajoitetaan median, poliittisen opposition ja ihmisoikeusjärjestöjen toimintaa.[55][62][172] Maassa ei ole tosiasiallista mielipiteen- ja sananvapautta eikä niihin sisältyvää painovapautta. Yleismaailmallisesti nämä oikeudet sisältyvät kaikille kuuluviin humanitaarisiin perusoikeuksiin, jotka on lueteltu Ihmisoikeuksien yleismaailmallisessa julistuksessa (esim. artikla 19).[173][174] Esimerkiksi Valko-Venäjän ”huonoon valoon saattamisesta”, kehityksen ”petollisesta” kuvaamisesta tai ”presidentin arvostelemisesta” voi seurata rikossyyte.[55][62] Kansainvälisesti sananvapausasioita seuraavan Toimittajat ilman rajoja -järjestön luokituksessa Valko-Venäjän lehdistön vapaus on arvioitu viime vuosina huonoksi. Vuoden 2013 maatilastoissa Valko-Venäjän sijoitus oli 157 eli alin eurooppalaisen valtion sija tässä 179 maan vertailussa.[175]
Toimittajat ilman rajoja -järjestön mukaan joulukuun 2010 presidentinvaalien ja niitä seuranneiden mielenosoitusten uutisoinnin seurauksena oli kuukautta myöhemmin yhä pidätettynä tai vangittuna 10 toimittajaa.[176] Toimittajien kameroita, tietokoneita ja muita työvälineitä on takavarikoitu toimituksiin tehtyjen ratsioiden ohella myös kotietsinnöissä. Vangittujen toimittajien määrässä Valko-Venäjä oli kuudentena.[176] Tiedotusvälineiden edustajien pidätyksiä, vangitsemisia ja karkotuksia on tapahtunut myös vuoden 2011 aikana.[172]
Valkovenäläisiin kuvataiteilijoihin kuuluvat esimerkiksi Frantsysk Skaryna, Napoleon Orda ja Marc Chagall.[177] Valkovenäläisistä arkkitehdeista tunnetuimpiin kuuluvat esimerkiksi pääkaupungin julkisrakennusten suunnittelijoina maineeseen nousseet Iosif Lanhbard, Vladimir Korol ja Viktar Kramarenka.
Televisio- ja radiolähetystoiminta on valtiollisessa valvonnassa.[39] Suurin sähköisen median toimija on valtiollinen Belteleradyjokampanija (valkoven. Белтэлерадыёкампанія). Se operoi useaa tv- ja radioasemaa, joiden ohjelmia voi seurata perinteisten vastaanottimien välityksellä tai Internetin kautta.[178] Muita kansallisia tv-kanavia ovat esimerkiksi ONT ja STV.[179][180] Kaapelikanavina ja satelliittivastaanoton kautta katsellaan myös ulkomaalaisia, erityisesti venäläisiä tv-kanavia. Lukuisia valkovenäläisiä radiokanavia voi kuunnella internetin kautta suoratoistona myös ulkomailla.[181][182]
Matkapuhelinliittymiä oli tuhatta asukasta kohden 1 128 kappaletta ja kotitalouksien kiinteitä puhelinliittymiä 379 kappaletta (2012).[128] Kiinteissä puhelinyhteyksissä valta-asema on valtiollisella Beltelekam-yrityksellä. Matkapuhelinoperaattoreista suurimmat ovat MTS, A1 ja Life.[183][184][185][186]
Vuoden 2010 kesällä Valko-Venäjällä arvioitiin olevan runsas 4,4 miljoonaa internetin käyttäjää (46,2 % väestöstä).[187] Kansallisen tilaston mukaan maassa oli kuitenkin käytössä jo 883 internetliittymää tuhatta asukasta kohden (2012).[128]
Valko-Venäjä on osallistunut sekä kesä- että talviolympialaisiin vuodesta 1994 alkaen. Talviolympialaisista se on saanut yleensä yhden tai kaksi mitalia, mutta kesäolympialaisista vähintään 12.[188] Sotšissa 2014 ampumahiihtäjä Darja Domratšava kuitenkin voitti peräti kolme kultamitalia. Lontoon 2012 kisoista kultaa puolestaan toivat kivääriampuja Sjarhei Martynau ja tenniksen sekanelinpelistä Viktoryja Azarenka ja Maks Mirny.[189][190]
Jääkiekon maailmanmestaruuskilpailut 2014 järjestettiin Valko-Venäjällä. Kisavalmisteluilla perusteltiin esimerkiksi monien uusien hotellien ja monitoimihallien rakentamista.[191][192]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
.svg)
