Remove ads
Suunnitelmatalous, ääritapauksissa tunnetaan myös nimellä komentotalous, tarkoittaa talouden valtiojohtoista kehittämistä. Suunnitelmatalous on talousjärjestelmä, jossa tuotannon kehittäminen on alistettu tarkkaan, valtion ohjaamaan kokonaissuunnitelmaan, jolla ohjataan tuotantoa, kulutusta, tulonjakoa ja investointeja.[1]
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. |
Keskusjohtoisen suunnitelmatalouden vastakohtana on hajautettu markkinatalous. Koska lähes kaikissa talousjärjestelmissä on havaittavissa piirteitä sekä suunnitelmataloudesta että markkinataloudesta, niin onkin mielekästä tässä yhteydessä puhua seka- tai puitetalouksista.
Vaatimuksia kaiken tuotannon järjestämisestä suunnitelmatalouden keinoin esitettiin etenkin sosialistien piirissä. 1920- ja 1930-luvuilla käytiin väittely (engl. socialist calculation debate), jossa pohdittiin onko markkinatalous tehokkaampi järjestelmä kuin suunnitelmatalous. Vastaus kulminoitui niin sanottuun laskentaongelmaan eli siihen, voiko keskussuunnitteluelin määrätä resurssien käytöstä tehokkaammin kuin markkinat. Ludwig von Mises julkaisi vuonna 1920 kirjoituksen Economic Calculation in the Socialist Commonwealth, jossa hän osoitti suunnitelmataloudessa hintainformaation puuttumisen johtavan tehottomuuteen ja laskentaongelman olevan ”liian vaikea” ratkaistavaksi. Merkittävimmän vasta-argumentin esitti Oskar Lange, joka osoitti suunnitteluelimen pystyvän käyttämään hintasignaaleja hyväkseen.
Vielä 1960-luvulla länsimaissa pelättiin yleisesti myös asiantuntijoiden taholta, että Itä-Eurooppa ohittaa talouskehityksessä länsimaat.
Remove ads
Neuvostoliitossa siirryttiin lähes täyteen suunnitelmatalouteen lokakuussa 1928 ensimmäisen viisivuotissuunnitelman yhteydessä. Etenkin kulutusta pyrittiin kuristamaan mahdollisimman pieneen resurssien siirtämiseksi talouskasvuun ja teollistumiseen. Tässä oli kysymys Neuvostoliiton yleisestä ja nopeasta modernisaatiosta, jossa maaseudun voimavaroja käytettiin aivan 1700-luvun Englannin tapaan teollisuuden hyväksi.
Samaan tapaan Kiinassa oli ”suuri harppaus” 1958–1960. Näissä valtion komennossa rakennettiin paljon teollisuutta. Stalinistista teollistamispolitiikkaa harjoitettiin Neuvostoliitossa vuosina 1929–1953, Albaniassa 1945–1990 ja Itä-Euroopassa 1948–1953, Kuubassa sekä Pohjois-Koreassa. Normaaliin suunnitelmatalouteen siirryttiin vuonna 1953. Kiina vuodesta 1957 ja Jugoslavia vuodesta 1964 harjoittivat suunnitelmataloutta hajanaisilla aloilla. Lähes kaikki komentotaloudet kulkivat stalinistisen vaiheen läpi ja helpottivat kontrollia talouskasvun hidastuttua. Sosialististen maiden talouksissa noin 90 % työvoimasta oli valtion palveluksessa.[2]
Suunnitelmataloutta sovelletaan etenkin, kun valtio haluaa kohdistaa voimavaroja nopeasti tietyille aloille enemmän, kuin kohdentuisi vapaaehtoisesti muun muassa yritystoiminnan kautta. Kapitalistisimmistakin maista jonkinasteisina esimerkkeinä on pidetty Japanin ja Etelä-Korean teollisuuspolitiikka.
Remove ads
Professori Tibor R. Machanin mukaan ”Ilman markkinoita, jotka kohdentavat resurssit kysynnän ja tarjonnan lain mukaan, on vaikeaa tai mahdotonta kanavoida resurssit ihmisten todellisten preferenssien ja päämäärien mukaan.”[3]
Täysimittaiseen suunnitelmatalouteen (sekatalouden sijaan) liittyy ongelmia, joista on käytännön kokemuksia suunnitelmataloutta soveltaneista maista. Yksi keskeinen ongelma on tuotannon ohjaus. Markkinataloudessa hintojen muodostus kysynnän ja tarjonnan pohjalta mahdollistaa tuotantopäätösten hajautetun tekemisen tehokkaasti: markkinoilla vähissä olevien tuotteiden tuotanto kasvaa ja ylitarjottujen laskee pelkästään hintasignaalien avulla ilman, että kenenkään tarvitsee tuntea tuotantojärjestelmän kokonaistilannetta. Neuvostoliiton kaltaisessa suunnitelmataloudessa tuotteiden valmistajat eivät tee päätöksiä sen puoleen hinnoista kuin tuotantomääristäkään. Sen sijaan mammuttimainen taloussuunnitteluvirasto Gosplan Moskovassa määräsi 1980-luvun lopulla jo 200 000 eri hintaa ja asetti tuotantokiintiöt 70 000 tuotteelle; lisäksi osatasavalloissa toimi vastaavat virastot.[4]
Keskusvirastojen taloussuunnittelijoiden oli erittäin hankala hahmottaa sekä talouden kokonaisuutta että tuotannon paikallisia olosuhteita. Seurauksena oli jatkuvia tuotannonoptimointivaikeuksia, jotka johtivat krooniseen alitarjontaan yksissä ja välillä koomiseen ylituotantoon toisissa tuotteissa. Tulitikut, muovikassit, alusvaatteet, kengät ja hedelmät olivat eräitä tuoteryhmiä, jotka olivat kuuluisia vaikeasta saatavuudestaan[4]. Toisaalta syrjäisiin maaseutumyymälöihin saattoi yllättäen saapua suuria eriä vaikkapa silkkisolmioita tai italialaista vermuttia.[5]
Pitkissä tuotantoketjuissa samankaltaiset tuotanto-ongelmat johtivat pullonkauloihin ja viivästyksiin kriittisten osien puuttuessa. Neuvostoliiton suunnitelmataloudessa ei ollut markkinataloudelle tavallista vaihtoehtoa ostaa kalliimmalla hinnalla pikatoimitusta kriittisestä osasta, paitsi ulkomailta, mitä tehtiinkin, mutta ulkomaankaupan päätökset piti kierrättää Moskovan virkakoneiston kautta, usein useamman viraston läpi. Ongelmien seurauksena työntekijät ja kalliit koneinvestoinnit seisoivat monesti toimettomina tai toimivat vajaateholla. Toisaalta tuotteiden suunnittelijoilla oli myös optimointiongelmia: jos esimerkiksi moottorista saa vähemmän polttoainetta kuluttavan tekemällä siitä vaikeamman koota, kumman säästäminen on kriittisempää: työvoiman vai polttoaineen? Markkinataloudessa hintasignaalit ratkaisevat tämänkaltaiset ongelmat, mutta suunnitelmataloudessa keskusjohdon asettama hinta ei välttämättä kuvasta hyödykkeen niukkuutta, ainakaan paikallisesti.
Suunnitteljoilla oli myös ongelma tulosten mittaamisen kanssa. Vaikka tuotantokiintiöiden ylitykset palkittiin sekä tehtaiden että työntekijöiden tasolla, piti tuloksia pystyä mittaamaan tavalla tai toisella. Sopivien mittareiden kehittäminen osoittautui yhdeksi suurimmiksi ongelmiksi suunnitelmataloudessa, eikä sitä pystytty ratkaisemaan tyydyttävästi koko Neuvostoliiton olemassaolon aikana. Esimerkiksi öljynetsinnässä tuloksia mitattiin metreinä porattua reikää: sen seurauksena Neuvostoliiton öljynporauskalustolla porattiin runsaasti syviä, suhteellisen vähän tuottavia öljylähteitä, sen sijaan, että olisi keskitytty vain lupaavimpiin esiintymiin. Tuotantovaiheessa mitattiin vuosituotantoa, eikä öljylähteen koko eliniän tuotantoa. Tämän vuoksi öljyntuotantolaitokset alkoivat pumpata vettä öljyesiintymiin näin kasvattaen hetkellisesti tuotantomääriä, mutta heikentäen esiintymän kokonaistuotantoa. Lopputuloksena vuoteen 1980 mennessä neuvostoliittolaisista lähteistä pumpattu raakaöljy sisälsi keskimäärin puolet vettä.[6]
Neuvostoliittolaiset tuotteet kärsivät jatkuvista laatuongelmista, jota pahensi kilpailun puute. Kuluttajilla oli usein mahdollisuus ostaa vain yhden tehtaan huonekaluja, televisioita, autoja, ynnä muuta, ja vaikka vaihtoehtoja olisikin ollut, ei tuotteiden suosio kuluttajien parissa ollut menestyksen mittari, vaan ainoastaan tuotantokiintiöiden saavuttaminen ja ylittäminen. Näin ollen valmistajilla ei juurikaan ollut motivaatiota kehittää laatua, ja useimmat kulutustavarat hävisivät länsivaihtoehdoille suunnittelussa ja laadussa, joskus jopa vaarallisesti. Vuonna 1987 moskovalainen sanomalehti raportoi, että kaupungissa vuonna 1986 sattuneesta 28 056 tulipalosta peräti 40 % johtui vioittuneista televisioista. Eräs kuibyševiläinen televisiotehdas puolestaan ehti tuottaa 49 000 viallisen televisiovastaanottimen sarjan ennen, kuin kukaan puuttui asiaan.[4]
Toisaalta prioriteettiasemassa olleet raskas konepajateollisuus, aseteollisuus, ilmailuteollisuus ja avaruusohjelma kykenivät valmistamaan maailmanluokan tuotteita[4]. Esimerkiksi Suomessa edelleen käytössä olevat neuvostovalmisteiset sähköveturit ja ydinreaktorit osoittautuivat kilpailukykyisiksi ja kestäviksi.
Remove ads
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
Remove ads