Puolan jaot

Puolan jaot olivat kolme 1700-luvulla tapahtunutta valloitusta, joissa Venäjä, Itävalta ja Preussi ottivat alueita Puolasta. Vielä ensimmäissä (1772) ja toisessa jaossa (1793) Puola-Liettua eli Puolan kuningaskunta ja Liettuan suuriruhtinaskunta pysyi suvereenina, mutta menetti alueita naapureilleen. Kolmannessa jaossa (1795) loputkin valtiosta liitettiin naapureihin.

Puolan jaot
Kazimierz Pułaski Częstochowassa. Józef Chełmoński, 1875.
Päivämäärä: 1772–1795 Paikka: Puola-Liettua Casus belli: Puolan valtiopäivien päätökset, niitä vastustavat konfederaatiot ja muiden suurvaltojen toiminta Lopputulos: Puola-Liettuan loppu
Osapuolet
Puola-Liettua	Preussi Itävalta  Venäjän keisarikunta

Puola-Liettua suurimmillaan noin vuonna 1630

Kolmannen jaon jälkeen ei enää ollut olemassa Puolan valtiota, vaan sen historiallinen alue kuului Itävallalle (sittemmin Itävalta-Unkarille 1867–1918), Venäjälle, jonka hallussa olevasta alueesta muodostettiin Kongressi-Puola, sekä Preussille, sittemmin sen seuraajalle, Saksan keisarikunnalle. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen vuonna 1918 syntyi uusi itsenäinen Puolan tasavalta.

Puolan jakojen seurauksena Puola-Liettuan valtioalueesta saivat Venäjä 463 200 km² ja 5 400 000 alamaista, Preussi 141 400 km² ja 2 600 000 alamaista sekä Itävalta 128 900 km² ja 4 200 000 alamaista.

Edeltänyt kehitys

Puolan naapurit olivat voimistuneet 1700-luvulla: Preussin kuningaskunta oli noussut suurvallaksi, Venäjä ja Itävalta olivat vahvistuneet huomattavasti. Puolan vastustuskykyä heikensi keskushallinnon heikkous. Hallintoa ei oltu uudistettu vuosisatoihin, sillä feodaaliylimystö piti tiukasti kiinni vallastaan ja etuoikeuksistaan jarruttaen ja vastustaen uudistuksia. Sillä aikaa naapureissa oli toteutettu itsevaltiuden ajalle tyypillinen vallankeskitys ja luotu voimakas armeija. Tilannetta pahensi Ranskan ja naapurimaiden sekaantuminen Puolan kuninkaanvaaleihin. Hajanainen ja heikko valtio joutui lopulta naapureidensa jakamaksi.

Kehitys Puolan jakoihin alkoi, kun Venäjä tuki Puolan perimyssodan seurauksena Puolan kuninkaaksi ja Liettuan suuriruhtinaaksi tulleen August III:n seuraajaksi itselleen myötämielisempää Stanislaus II Poniatowskia. Stanislaus yritti parantaa Puola-Liettuan yhteistä keskusvaltaa valtiopäivillä 1764–1766, mutta onnistui tässä vain välttävästi. Seurauksena olivat Venäjän Varsovan-suurlähettilään Nikolai Reprinin vaikuttamat valtiopäivät 1767–1768, jossa korostettiin päinvastaista suuntausta, koska Venäjä hyötyi Puola-Liettuan hajanaisuudesta ja heikkoudesta. Ensimmäisen jaon käynnisti Barin konfederaation kapinasta seuranneet Preussin kuningaskunnan, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan ja Venäjän keisarikunnan vastatoimet.

Puolan ensimmäinen jako 1772

Ensimmäinen jako

Pääartikkeli: Puolan ensimmäinen jako

Puolan itävaltalaismielisen kuningas August III:n kuoltua 1763 päättivät Preussi ja Venäjä, ettei toista samanmielistä kuningasta pitäisi Puolaan valita. Venäjän tsaarittaren Katariina II:n tuella valittiin vuonna 1764 Puolan kuninkaaksi venäläismielinen Stanislaus Poniatowski. Venäjän suurlähettiläs osallistui puolalaiseen päätöksentekoon ja sai aikaan muun muassa sen, että Krakovan piispa pidätettiin ja karkotettiin Venäjälle.

Jotkut aatelismiehet vastustivat Kamenetsin piispa Adam Krasińskin, Kazimierz Pułaskin ja Michał Krasińskin aloitteesta Venäjän suurlähettiläs Nikolai Repninin politiikkaa Puolassa ja solmivat Barin konfederaation Barin linnoituksessa 29. helmikuuta 1768 (puol. Konfederacja barska). Barin konfederaatio sai haltuunsa Podolian, Volhynian ja Galitsian ja nautti aluksi sekä Ranskan että Itävallan tukea.

Kuningas Poniatovski yritti välittää Venäjän ja Barin konfederaation välillä, mutta ajauduttuaan umpikujaan hän määräsi hetmanni Ksawery Branickin ja kahden kenraalin valtaamaan Barin linnoituksen. Samaan aikaan idässä Koliyivshchynassa (Länsi-Ukrainassa) puhkesi talonpoikaiskapina vastustamaan konfederaation ortodokseihin kohdistamia aikomuksia vastaan, mikä vaikutti Puolan itäisiin maakuntiin ja jopa Liettuaan asti. Katariina II Suuri lähetti joukkoja tukahduttamaan kapinan pelätessään sen leviävän ja uhkaavan aateliston sekä tsaarin asemaa.

Barin konfederaatit vetosivat ulkovaltoihin. Tilanteesta huolestunut Preussin kuningas Fredrik II Suuri neuvoi Katariina II Suurta neuvottelemaan konfederaattien kanssa. Konfederaattien joukot kulkivat ympäri maata Ignaty Malchewskyn, Mikael Pacin ja prinssi Kaarle Radziwillin johdolla vallaten alueita.

Vuonna 1770 preussilaiset joukot valtasivat Poznańin ja sitä ympäröivän seudun. Itävalta puolestaan valtasi Zipsin alueen. Vuonna 1770 konfederaation neuvosto siirsi pääkaupunkinsa Sleesiasta Itävallan suostumuksella Ylä-Unkariin (Slovakiaa) käyden diplomaattisia neuvotteluja Itävallan, Ranskan ja Turkin kanssa muodostaakseen Venäjän vastaisen liittokunnan. Versailles’n hovi lähetti pienen sotilasjoukon ja konfederaateille ylipäälliköksi Charles François Dumouriez’n (1739–1823), joka julisti kuningas Stanislaus Poniatovskin petturiksi juuri kun tämä oli lähestymässä poliittisesti konfederaatiota. Poniatovski kääntyi lopullisesti Venäjän puoleen ja konfederaatti menetti poliittisen uskottavuutensa Euroopassa.

Kenraali Suvorovin johtamat venäläisjoukot voittivat konfederaatit 23. toukokuuta 1771 Lanckoronan läheisyydessä. Itävaltalaiset valtasivat 23. huhtikuuta 1771 Krakovan ja venäläiset voittivat konfederaatit uudestaan 23. marraskuuta 1771 Stolowicen lähellä, minkä seurauksena Ranskan lähettämä osasto jätti Puolan. Itävaltalaisten suorittama Czestochowan valtaus lopetti varsinaiset sotatoimet.

Ensimmäisessä jaossa Puola menetti alueita Venäjälle, Itävallalle ja Preussille. Preussin alueisiin liitettiin Länsi-Preussi. Se sijaitsi Brandenburgin ja Itä-Preussin välissä, ja oli Puolalle kuuluessaan jakanut Preussin alueen kahteen erilliseen osaan. Dumouriez’n johdolla konfederaation armeijan rippeet jatkoivat taistelua vuoteen 1776.

Puolan toinen jako 1793

Toinen jako

Pääartikkeli: Puolan toinen jako

Puolan toiseen jakoon liittyvät tapahtumat alkoivat, kun Venäjän ja Itävallan liittouduttua Turkkia vastaan vuonna 1788 alkoi Preussi pelätä omaa asemaansa ja liittoutui Puolan kanssa. Puolan valtiopäivät, Sejm, hyväksyi 3. toukokuuta 1791 uuden perustuslain. Jotkut Targowicassa konfederaatioksi järjestäytyneet puolalaiset pyysivät Venäjän Katariina II Suurta vaikuttamaan siihen, että lain toimeenpanoa lykättäisiin ja että entinen liberum veto ja puolalaisten oikeus valita vaaleilla kuninkaansa turvattaisiin.

23. tammikuuta 1793 solmivat Preussi ja Venäjä sopimuksen, jonka perusteella Venäjä sai Puolan, Valko-Venäjän ja Ukrainan maakuntia ja Preussi Gdańskin, Thornin ja muita alueita myöhemmin Itä-Preussiksi kutsuttavalta alueelta.

Venäläiset hyökkäsivät kahtena armeijana, Valko-Venäjän armeijana ja Moldovan armeijana Puolan kuningaskuntaan ja Liettuan suurruhtinaskuntaan 16. heinäkuuta 1793.

Puolan valtiopäivien, Sejmin, tuli suostua alueluovutuksiin ja peruuttaa samalla vuoden 1791 perustuslaki. 23. marraskuuta 1793 vahvistettiin Puolan toinen jako, jossa se menetti jäljellä olevasta alueestaan 42 prosenttia Preussille ja Venäjälle. Näin Puolalle jäi 29 prosenttia niistä alueista, jotka sillä oli hallussaan ennen Puolan ensimmäistä jakoa.

Puolan kolmas jako 1795

Kolmas jako

Pääartikkeli: Puolan kolmas jako

Puolan kolmas jako alkoi siitä, kun 3. toukokuuta 1791 säädettyä, mutta Puolan toisen jaon voittajavaltioiden vuoksi kumottua perustuslakia kannattavat puolalaiset, jotka vastustivat Venäjän armeijan läsnäoloa Puolassa ryhtyivät vastarintaan Tadeusz Kosciuszkon johdolla.

Kosciuszko hävisi 10. lokakuuta 1794 ja Varsova antautui 24. lokakuuta 1795. Venäjä sai Kuurinmaan ja Liettuan, Läntisen Valko-Venäjän ja Ukrainan, Itävalta Puolan eteläisen keskusosan ja Preussi Kaakkois-Puolan sekä pääkaupunki Varsovan. Puolan valtio lakkasi olemasta runsaaksi vuosisadaksi 1795–1918.

Muuta

Puola Saksan ja Venäjän uhrina

Puolan jaot synnyttivät Puolan kansallisrunoilija Adam Mickiewiczissa ajatuksen siitä, että Puola on vertauskuvallisesti kuin Jeesus Kristus, joka on ristiinnaulittu kahden ryövärin, Preussin ja Venäjän välille. Puolan valtiottomasta asemasta muodostui sarkastinen vertaus kolmoislojaliteetista, siitä, että puolalaisen tuli olla lojaali Itävallalle, Preussille, Venäjälle samanaikaisesti. Mailla oli keskenään riitoja ja sotatiloja.

Puolan neljäs jako

Puolan neljäs jako, joka ei liity suoraan Puolan jakoina yleisesti aikaisemmin tunnettuihin tapahtumiin, mutta johon viitataan puolalaisessa historiankirjoituksessa, tapahtui Saksan hyökättyä Puolaan 1. syyskuuta 1939. Molotov–Ribbentrop-sopimuksen mukaisesti Neuvostoliitto liittyi jakoon 17. syyskuuta saatuaan kaksi päivää aikaisemmin rauhan Halhin-Golin taisteluista Japanin kanssa Itä-Aasiassa.

Seurauksena oli Puolan tasavallan lakkauttaminen valtiona. Kuten Puolan kolmannessakin jaossa jakajina olivat Saksan (Pyhä saksalais-roomalainen keisarikunta, Preussi) ja Itävallan seuraajavaltio natsi-Saksa ja Venäjän keisarikunnan seuraajavaltio Neuvostoliitto.

Aiheesta muualla

• Itä-Eurooppa 1772
• Puolan ensimmäinen jako Itävallan, Preussin ja Venäjän kesken
• Puolan toinen jako Preussin ja Venäjän kesken
• Puolan kolmas ja lopullinen jako Itävallan, Preussin ja Venäjän kesken