Team Lotus
brittiläinen autourheiluvalmistaja ja kilpatalli From Wikipedia, the free encyclopedia
Remove ads
Team Lotus oli brittiläinen autourheiluvalmistaja ja -talli.
Remove ads
Team Lotus kilpaili Formula 1 -sarjassa kausina 1958–1994. Sinä aikana talli otti osaa 491 osakilpailuun ja valmistajana se saavutti kaikkiaan 79 voittoa, 107 paalupaikkaa, 71 nopeinta kierrosta, seitsemän valmistajien mestaruutta (1963, 1965, 1968, 1970, 1972, 1973, 1978) sekä kuusi kuljettajien mestaruutta (1963, 1965, 1968, 1970, 1972, 1978). Lotus on historian neljänneksi parhaiten menestynyt Formula 1 -talli Ferrarin, McLarenin ja Williamsin jälkeen.
Lotus-nimi palasi F1-sarjaan Malesian valtion ja malesialaisten yrittäjien yhteenliittymän tukemana jälleen kausiksi 2010–2011.[2][3] Uudella Lotus-tallilla ei ollut kuitenkaan nimen lisäksi muuta tekemistä 1990-luvulla lopettaneen Lotuksen kanssa, samoin oli myös F1-sarjassa kausina 2012–2015 kilpailleen brittiläisen Lotus F1 Teamin laita.
Remove ads
Tallin historia
Urheilu- ja F2-autojen kautta Lotus Cars eteni rakentamaan F1-autoja 1958. Ensimmäisen voittonsa Lotus sai automerkkinä Monacon GP:ssä kaudella 1960, kun Stirling Moss löi Rob Walkerin yksityistallin Lotuksella ylivoimaisina pidetyt Ferrarit, ja Moss voitti myös Yhdysvaltain GP:n saman vuoden syksyllä.[4][5]
Jim Clarkin tultua mukaan talliin alkoi Lotuksen ensimmäinen kultakausi. Aluksi tiimin testikuljettajan virkaa pitänyt Clark saavutti lopulta brittitallissa kaiken urallaan (25 voittoa, 33 paalupaikkaa, 28 nopeinta kierrosta, 274 MM-pistettä, kaksi maailmanmestaruutta ja ajoi 72 kilpailua). Kaudella 1963 Clark voitti seitsemän kauden kymmenestä kilpailusta ja vei maailmanmestaruuden ylivoimaisesti.[6] Toisen mestaruutensa hän voitti 1965.[7] Clark jäikin Lotuksen historian menestyneimmäksi kuljettajaksi pitäen lähes kaikkia tallin henkilökohtaisia ennätyksiä hallussaan, lukuun ottamatta osakilpailuiden määrää. Sitä pitää italialainen Elio de Angelis, joka ajoi tallissa 90 kilpailua. Angelesin lisäksi myös yhdysvaltalainen Mario Andretti on ajanut enemmän kilpailuja tallissa kuin Clark (79).
Kaudelle 1966 Lotus 43 -autoon talli valitsi BRM:n moottorit, mikä oli virhe. BRM H16 -moottori oli painava eikä se ollut luotettava. Sääntömuutoksen myötä moottorien suurin iskutilavuus tuplaantui 1,5 litrasta kolmeen litraan ja BRM:n moottori oli kaksi pienempää moottoria yhdistettynä, josta johtuen siinä oli kaksi kampiakselia ja kahdeksan nokka-akselia.[8]
Lotus 49 ja Cosworth DFV:n tulo kaudelle 1967 palautti tallin voittojen tielle. Voitto uudella moottorilla tuli Hollannin osakilpailusta, jonka Clark voitti.[9] Graham Hill voitti mestaruuden 1968, Jochen Rindt 1970 ja Emerson Fittipaldi 1972.[10][11][12]
1970-luvun puolivälissä Lotuksen insinöörit alkoivat tutkia aerodynaamista maaefektiä ja kauden 1978 MM-sarjassa Lotus oli ylivoimainen. Mario Andretti voitti silloin maailmanmestaruuden, mutta sen jälkeen alkoi Lotuksen alamäki.[13] Chapman oli alkanut kehitellä aktiivijousitusta F1-autoon, kun hän kuoli yllättäen vuonna 1982. Yhteistyö Ford–Cosworth moottoritoimittajan kanssa päättyi kauteen 1983.[9] Chapmanin jälkeen Lotuksen tallipäälliköksi nousi Peter Warr. Hän palkkasi talliin ranskalaisen insinöörin Gérard Ducarougen, joka suunnitteli Lotus 97T:n. Talli kuului keskikastin kärkipäähän kausina 1979–1984.
Uuteen nousuun talli alkoi lähteä kun Ayrton Senna palkattiin kuljettajaksi kaudelle 1985, jolloin Lotus saavutti paalupaikkoja sekä Elio de Angelis ja Ayrton Senna voittivat kolme GP:tä. Lotus voitti kaksi kilpailua vielä kaudella 1986 ja 1987, mutta sen jälkeen menestysjoukkue alkoi hajota. Senna lähti McLarenille kaudelle 1988 ja Ducarouge päätti palata Ranskaan. Tallin lopullinen alamäki alkoi.
Joulukuussa 1990 entiset Lotuksen työntekijät Peter Collins ja Peter Wright ostivat taloudellisiin vaikeuksiin ajautuneen tallin Chapmanin perikunnalta ja esittelivät uuden Team Lotuksen. Sen kuljettajiksi oli valittu Mika Häkkinen ja Julian Bailey.[14][15] Rahanpuute näkyi autojen suorituskyvyssä, mutta Häkkinen ajoi kuusi kertaa pisteille kaudella 1992 ja hänen lähdettyään Johnny Herbert neljä kertaa kaudella 1993. Sen jälkeen Lotus-talli ei enää saavuttanut MM-pisteitä.
Tallin velkataakka kasvoi, se ei pystynyt kehittämään autojaan ja lokakuussa 1994 Lotus vaihtoi taas omistajaa. Englantilainen David Hunt osti tallin, mutta jo neljä kuukautta myöhemmin hän ilmoitti Lotuksen sulautuneen Pacific-talliin ja Lotuksen kaksi viimeistä kilpailua ajoivat Mika Salo ja Alessandro Zanardi.[16][17] Se oli Lotuksen komean historian surullinen loppu.
Lotuksella on ollut yllä mainittujen lisäksi useita muita tunnettuja F1-kuljettajia, kuten muun muassa Ronnie Peterson, Nelson Piquet, Nigel Mansell, John Watson, John Surtees, Graham Hill, Carlos Reutemann, Phil Hill, Gunnar Nilsson, Giancarlo Baghetti, Jacky Ickx ja Jack Brabham.
Remove ads
Formula 1 -tulokset
Lihavointi tarkoittaa paalupaikkaa, kursivointi kilpailun nopeinta kierrosta. Muut selitteet löytyvät täältä.
Tulokset kilpailuittain
- Huomautukset
- Lotuksen asiakastallit ajoivat kaudella pisteille myös BRM:n moottoreilla, joten se sai erilliset sijoitukset valmistajien maailmanmestaruussarjaan.
Asiakastallien tulokset
Remove ads
Suomalaisten saavutukset Lotus-tallissa
Mika Häkkinen[14]
Mika Salo[16]
- Kaudet: 1994
- Kilpailut: 2
- Voitot: 0
- Palkintopallisijat: 0
- Paras sijoitus: 10.
- Pisteitä: 0
Kuljettajat
Cliff Allison (1958)- Graham Hill (1958–1959, 1967–1969)
- Alan Stacey (1958–1960)
Pete Lovely (1959)- Innes Ireland (1959–1961)
Alberto Larreta (1960)- Jim Clark (1960–1968)
- Ron Flockhart (1960)
- John Surtees (1960)
- Trevor Taylor (1961–1963)
Willy Mairesse (1961)- Mike Spence (1963–1965)
Pedro Rodríguez (1963)- Peter Arundell (1964)
Gerhard Mitter (1964–1965, 1967–1968)- Walt Hansgen (1964)
- Moises Solana (1964–1965)
Geki (1965–1966)- Giancarlo Baghetti (1967)
- Jackie Oliver (1968)
Bill Brack (1968)- Mario Andretti (1968–1969, 1976–1980)
Jochen Rindt (1969–1970)- Richard Attwood (1969)
- John Miles (1969–1970)
Emerson Fittipaldi (1970–1973)
Reine Wisell (1970–1971)
Dave Charlton (1971)
David Walker (1972)- Ronnie Peterson (1972–1976, 1978)
- Jacky Ickx (1974–1975)
- Tim Schenken (1974)
- Jim Crawford (1975)
- Brian Henton (1975)
- John Watson (1975)
- Gunnar Nilsson (1976–1977)
- Bob Evans (1976)
Jean-Pierre Jarier (1978)- Carlos Reutemann (1979)
- Elio de Angelis (1980–1985)
- Nigel Mansell (1980–1984)
- Roberto Moreno (1982)
- Geoff Lees (1982)
- Ayrton Senna (1985–1987)
- Johnny Dumfries (1986)
- Nelson Piquet (1988–1989)
Satoru Nakajima (1987–1989)- Martin Donnelly (1990)
- Derek Warwick (1990)
- Johnny Herbert (1990–1994)
Mika Häkkinen (1991–1992)- Julian Bailey (1991)
- Michael Bartels (1991)
- Alessandro Zanardi (1993–1994)
Pedro Lamy (1993–1994)- Philippe Adams (1994)
- Éric Bernard (1994)
- Mika Salo (1994)
Remove ads
Lähteet
Wikiwand - on
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Remove ads