From Wikipedia, the free encyclopedia
Kuwaitin valtion nykyhistorian voidaan katsoa alkaneen 1600-luvulla, jolloin alueella piti valtaa beduiiniheimojen heimoliitto Bani Khalid. Alue sai uusia siirtolaisia 1700-luvun taitteessa, jolloin Arabian niemimaan keskiosissa vuosia kestänyt ankara kuivuus ajoi Bani Utba -siirtolaisia Persianlahden rannikolle. Siirtolaisten joukossa oli Kuwaitin ja muiden Persianlahden pikkuvaltioiden hallitsijasukujen esivanhemmat, muiden muassa Kuwaitissa valtaan noussut Al Sabah -suku. Uudet tulokkaat saivat elantonsa merestä, ja he asettuivat näin paikalleen ja hylkäsivät perinteisen beduiinien vaeltelevan paimentolaiselämän.[1]
Vaikka Kuwaitinlahti muodostaa Persianlahden parhaan luonnonsataman, ei alueen asutus ole ollut merkittävää ennen nykyaikaa. Tämä johtuu osittain alueen olosuhteista, sillä maaperä on tuottamatonta ja niukat vesivarat eivät ole mahdollistaneet suuren väestömäärän elämää alueella. Vasta 1900-luvun jälkipuoliskolla alueelle on noussut Kuwaitin kaupunki.[2]
Brittiläiset kasvattivat valtaansa Persianlahdella 1800-luvulta lähtien, sillä Persianlahti oli merkittävä pysähdyspaikka merimatkalla Britannian ja Brittiläisen Intian välillä. Britit tarjosivat Kuwaitia hallinneelle Al Sabah -suvulle turvaa Osmanien valtakuntaa vastaan, mutta hintana oli, että maa joutui luopumaan osin itsemääräämisoikeudestaan. Kuwaitista löydettiin öljyä 1900-luvun alussa. Ilman öljylöytöä Kuwait olisi todennäköisesti liitetty brittien toiseen siirtomaahan Irakiin.[1][3]
Kuwait itsenäistyi vuonna 1961. Maan saamat öljytulot loivat hyvän pohjan itsenäisen valtion talouskehitykselle. Irakin-Iranin sota ja sitä seuranneet Irakin hyökkäys Kuwaitiin ja Persianlahden sota katkaisivat maan talouskehityksen. Yhdysvaltojen ja Arabimaiden muodostaman liittouman tuella Irakin joukot ajettiin pois Kuwaitista.[4] Kuwait nousi sodan jälkeen nopeasti jaloilleen ja maan talous kasvoi.[5] Persianlahden sota teki Kuwaitista merkittävän liittolaisen, mikä on nostanut Kuwaitissa myös painetta maan demokratisoimiseen. Kuwaitin politiikka on perinteisesti ollut yhdistelmä monarkiaa, oligarkiaa ja demokratiaa. Persianlahden pienten emiirikuntien keskuudessa Kuwait on ainoa, jossa demokratialla on edes osittaiset toimintamahdollisuudet.[6]
Kuwait on öljystä riippuvainen maa. Alueen historia juontaa juurensa aina jurakaudelle asti. Jurakauden ja liitukauden aikana tektoniset prosessit vangitsivat kalliokerrosten alle orgaanista ainetta, josta syntyi valtavia öljyvarantoja. Miljoonien vuosien aikana nykyinen Kuwaitin alue muodostui tulvasedimenttikerroksista. Sedimentti sisälsi runsaasti mineraaleja, ja mineraalipitoisuus kasvoi, kun ilmasto alkoi lämmetä viimeisen jääkauden lopulla, noin 11 500 vuotta sitten. Nouseva ja haihtuva pohjavesi toi mineraalit pintaan yhä suurempina pitoisuuksina mutta saastuttivat maaperää ja estivät kestävän maatalouden.[7]
Suurimmalla osalla hedelmällisen puolikuun aluetta aloitettiin maanviljelys noin 11 000 vuotta sitten. Vastaavaa kehitystä ei tapahtunut nykyisen Kuwaitin aleella. Tällöin alue oli kuitenkin lähes varmasti käytössä paimentoilaisten kausittaisena laidunalueena. Alueella ei ollut luonnollisia vesilähteitä, jotka olisivat mahdollistaneet pysyvän sisämaan asuttamisen. Rannikolla asui pieniä kalastajayhteisöjä, joita runsaat kalastusalueet houkuttivat. Eufrat- ja [[Tigris]joet laskevat Persianlahteen Kuwaitin pohjoispuolella. Niiden vesien kuljettama ravinteikas maaperä houkutteli runsaasti kaloja ja äyriäisiä. Joet tarjosivat myös makeaa vettä, jota voitiin rannikkoa pitkin kuljettaa veneellä. Tämä toiminta jatkui 1900-luvulle asti. Yhden varhaisen kalastajayhteisön jäänteet on löydetty Subiyasta. Täältä löydetyt kiviseinät, ruukkujen sirpaleet ja veneiden jäänteet viittaavat yhteyksiin Mesopotamian Ubaid-kulttuuriin, vuosiin 4500-4000 eaa.[7]
Merkittäviä asutuksen jäänteitä on löydetty myös Failakan saarelta Kuwaitinlahden suulta. Saari sijaitsi merkittävällä muinaisella Mesopotamiaan kulkevalla merikauppareitillä. Saari oli jo varhain merkittävä kauppapaikka, jonka kautta Mesopotamiaan kulki tuotteita Indusjoen helpommin alueelta ja nykyisen Omanin alueelta.[7][8] Ja koska Failaka oli saari, sitä kyettiin puolustamaan beduiinien ryöstöretkiltä helpommin kuin mantereelta. Saarelta on löydetty noin vuonna 2300 eaa. perustetun pronssikautisen kauppapaikan jäänteitä. Arkeologiset jäännökset viittaavat myös Dilmun-sivilisaatioon, joka tähän aikaan keskittyi nykyisen Bahrainin alueelle. Dilmun alkoi taantua vuoden 1600 eaa. jälkeen. Myös merenpinnan nousu toisella vuosituhannella eaa. vaikutti siihen, että noin vuonna 1000 eaa. Failaka näyttää olleen täysin autio. Merenpinnan nousun ja laskun sykli Persianlahdella on vaikuttanut suuresti paikalliseen asutukseen.[7]
Failaka menetti merkityksensä toisella vuosituhannella eaa., mutta hellenistisellä kaudella siitä tuli uudestaan kaupan keskus.[8] Aleksanteri Suuri valloitti Persian vuonna 330 eaa. Hänen luomansa valtakunta ulottui Kreikasta Intiaan, ja siihen sisältyi koko Mesopotamia ja Iranin ylänkö ja Persianlahden itäranta, mutta ei kuitenkaan länsirantaa. Aleksanteri suunnitteli hyödyntävänsä Mesopotamian ja Intian välistä kauppaa ja lähetti amiraalinsa Nearkhoksen Persianlahdelle tiedusteluretkelle.[9] Tällöin merenpinta oli laskenut nykyisen tason alapuolelle, ja saari oli siis nykyistä suurempi.[7] Nearkhos perusti Failakaan, siirtokunnan 300-luvulla eaa.[9][10] Saarelle perustettu kreikkalainen kauppasiirtokunta säilyi Aleksanteri Suuren kauden jälkeen. Failakan siirtokunta säilytti hellenistisen identiteettinsä, ja sen asukkaat, mukaanlukien arabit ja persialaiset, puhuivat kreikkaa joidenkin vuosisatojen ajan. Saaren nykyinen nimi Failaka, saattaa tulla klassisen kreikan etuvartiota tarkoittavasta sanasta “fylakion”.[7]
Islam syntyi 600-luvulla Arabian niemimaan länsiosassa, joka oli Persianlahden rannikkoon nähden erillinen kulttuurinen ja taloudellinen ympäristö. Ensimmäisen kalifin Abu Bakrin aikana vuoteen 634 mennessä koko Arabian niemimaa oli jo muslimien hallinnassa.[11] Merkittävä ja arabien kannalta voittoisa taistelu persialaisia vastaan käytiin Kazimassa, nykyisen Kuwaitin alueella.[11][2] Arabivalloituksia seuranneiden vuosisatojen aikana Failaka ja läheinen rannikkoseutu joutuivat Seleukidien, Parthian ja Sassanidien dynastioiden vallan alle. Näiden imperiumien valtakeskus sijaitsi Persiassa, ja heillä ei juuri ollut mielenkiintoa Failakaa kohtaan. Alueen varhaiskristillisistä asukkaista, jotka varhaisten islamilaisten lähteiden mukaan antautuivat 700-luvulla muslimiarmeijalle, ei ole juurikaan jäljellä kirjallisia tai arkeologisia todisteita. Tätä ennen alueen asutuskeskus näyttää siirtyneen Failakalta mantereelle. Noin 500 jaa. perustettiin siirtokunta Kuwaitinlahden länsirannalle, lähelle nykyistä Al Jahraa.[2]
Merkittävää asutusta alueelle ei kuitenkaan syntynyt. Alueen niukat luonnonvesivarat eivät kyenneet ylläpitämään suurta asutusta, ja aluetta rasittivat myös pohjoispuolella sijainneet Mesopotamian ja Persian jatkuvasti laajentuneet ja supistuneet valtakunnat, joiden valtapiiri pyrki jatkuvasti laajentumaan sotasaaliin ja verotulojen vuoksi. Etelässä aluetta taas uhkasivat beduiinit, jotka tekivät ryöstöretkiä alueen siirtokuntiin. Aikakautensa imperiumien ja aavikkoa asuttaneiden heimojen elinpiirien välinen rajaseutu tarjosi hyvin epävakaat elinolosuhteet. Muslimiarmeijoiden saapumisen jälkeen kului vielä vuosituhat, jonka aikana alueeseen ei viitattu merkittävissä kirjallisissa lähteissä. Ainoa kehitys klassisen islamin aikana näyttää olleen alueen asukkaiden asteittainen kääntyminen islamin uskoon.[2]
Kuwaitin moderni historia alkaa 1600-luvun alussa, jolloin nykyinen Kuwaitin alue oli osa Bani Khalidin, beduiinien heimoliiton, hallitsemaa aluetta. Alue oli edelleen harvaan asuttua, Kuwaitinlahden etelärannalla oli pieni kalastajakylä al-Qurain. 1670- tai 1680-luvulla Bani Khalidin šeikki Barrak bin Ghurair rakensi pienen linnoituksen al-Qurainiin.[1] Tämän linnoituksen avulla pyrittiin pitämään alue itsenäisenä osmanivallan vaikutuksesta. Sana “Kuwait” merkitsee arabian kielessä pientä linnaketta.[12] Tätä linnaketta, joka antoi Kuwaitille nimensä, ei ole enää olemassa.[1]
1700-luvulla linnakkeen ympärille alkoi syntyä myös pysyvää asutusta.[12] 1600-1700 -lukujen vaihteessa Keski-Arabian Najdin aluetta koetteli ankara kuivuus perättäisinä vuosina. Tämän seurauksena useat alueelta kotoisin olleet beduiiniperheet muuttivat Persianlahden rannikkoalueille etsimään toimeentuloa helmenkalastuksesta, kalastuksesta, merikaupasta tai merirosvouksesta. Siirtolaiset näyttävät asettuneet paimentolaiselämästä merelliseen elämäntapaan hyvin.[1]
Heidän esimerkkiään seurasivat monet muut klaanit. Najdista muuttaneita siirtolaisia kutsuttiin yhdessä nimellä Bani Utba. Heidän joukossaan oli myöhempien Al Sabah, Al Khalifa ja Al Jalahima -klaanien ytimet. Näillä tuli myöhemmin olemaan keskeinen rooli nykyisten Kuwaitin, Bahrainin ja Qatarin historiassa. On epäselvää milloin ensimmäiset Bani Utba -siirtolaiset asettuivat Kuwaitiin. Nykyinen Al Sabahin suku väittää saapuneensa jo vuonna 1613, mutta historioitsijat jäljittävät heidän saapumisensa 1700-luvun ensimmäiselle puoliskolle. Uusien tulokkaiden onnistui käyttää hyväkseen sitä että alueen merkittävimmät voimat, beduiinien heimoliitto Bani Khalid ja Osmanien valtakunta, olivat molemmat taantumassa 1700-luvun jälkipuoliskolla. Tämä antoi Bani Utballe mahdollisuuden saada Kuwaitin alue hallintaansa ja vahvistaa kaupallista verkostoaan Persianlahden ja Etelä-Aasian rannikolla.[1]
Vaikka Bani Khalidin vallan heikkeneminen oli Bani Utballe hyödyllistä monella tapaa, se altisti heidät ulkoisille uhille, sillä Bani Khalid -soturit eivät enää tarjonneet puolustuskilpeä. Sotilaallista asemaa heikensi myös useimpien Al Khalifa ja Al Jalahima klaanien lähtö Qatariin 1760-luvulta alkaen. Heidän muuttonsa liikkeellepaneva voima on saattanut olla Al Sabah klaanin kasvava voima.[1] Al Sabah suku oli noussut alueella valtaan 1750-luvulla ja he pyrkivät pitämään Kuwaitin omassa hallinnassaan ja välttää osmanien puuttumista sen asioihin. Tämän kehityksen voidaan katsoa olevan Kuwaitin valtiollinen esiaste. Kuwait oli kuitenkin edelleen de facto osa Osmanien valtakuntaa. Osmanien näkemyksen mukaan Kuwait oli osa maakuntaa, jonka keskus oli Basra. Kuwait kuitenkin hyötyi kun Zand-dynastian hallitsema Persia miehitti Basran 1770-luvulla. Tällöin osmani-imperiumin kauppa ohjautui Kuwaitiin.[12]
Kuwaitin Al Sabah-dynastian voimavarat eivät riittäneet ulkopuolisia sotilaallisia mahteja vastaan, minkä vuoksi he ovat aina joutuneet liittoutumaan voimakkaiden kolmansien osapuolien kanssa suojellakseen etujaan. Vuonna 1794 Najdin Bani Saud wahhabiliittolaisineen yritti valloittaa Kuwaitin, mutta Brittiläisen Itä-Intian kauppakomppanian sotilaallisella väliintulolla tämä estettiin.[1] 1800-luvun alussa Kuwait joutui osoittamaan wahhabilaisille uskollisuuttaan, osmanien epäonnistuttua Arabian sotaretkellään.[12] Kun wahhabilaiset saudit kukistettiin 1860-luvulla, Kuwait joutui taas epäsuorasti osmanien vallan alle.[3]
1800-luvun alussa Kuwaitin asukasluku oli noin 25 000. Sen sataman kautta kuljetettiin Intian, sekä Punaisen meren ja Persianlahden rannikoiden tuotteita. Tärkeimmät Kuwaitin vientituotteet olivat kuivattu kala ja arabianhevoset.[12] Hevosia kuljetettiin Intiaan brittiarmeijan tarpeisiin.[1]
Brittiläinen Intia vahvisti omaa asemaansa Persianlahdella 1800-luvun aikana. Brittivallan vahvistuminen alueella laukaisi Bagdadin osmanikuvernööri Midhat Pašša laajentumispolitiikan, sillä hän katsoi että osmanien edut alueella olivat vakavasti uhattuina. Vuosisadan jälkipuoliskolla britit olivat allekirjoittaneet rauhansopimuksen käytännöllisesti katsoen kaikkien Persianlahden suurten heimošeikkien kanssa, lukuun ottamatta kuwaitilaista Abdullah II:ta. Midhat Pašša päätti vallata Itä-Arabian alueet vuonna 1870, jolloin hän painosti Abdullahia tarjoamaan sotilaallista apua. Abdullah hyväksyi alueellaan osmanien ylivallan ja Kuwaitista tuli muodollisesti osa Osmanien valtakuntaan kuulunutta Basran maakuntaa. Osmanivalta Kuwaitissa oli kuitenkin hyvin heikko. Vuonna 1896 väkivaltainen palatsivallankaappaus toi valtaan Mubarak al-Sabahin. Tämä ymmärsi osmanivaltakunnan heikomman aseman Britti-imperiumiin nähden, ja vahvisti Kuwaitin siteitä Isoon-Britanniaan.[1]
Brittiläiset taas halusivat estää Kuwaitin yhdistymisen Osmanien valtakuntaan.[1] Vuosisadan lopulla osmanit antoivat Venäjälle luvan rakentaa rautatie Syyriasta Kuwaitiin, mikä oli Venäjän toimi vahvistaakseen asemaansa suurvaltojen välisessä suuressa pelissä. Vakavana uhkana britit pitivät myös Saksan hanketta rakentaa rautatie Istanbulista Bagdadiin ja edelleen Kuwaitiin. Vuosisadan lopulla oli jo tullut selväksi, että rautatiet olivat merkittävässä asemassa paitsi teollistumisessa ja matkustajaliikenteessä, myös sotilaiden nopeassa kuljetuksessa. Kuwait oli tässä tärkeänä linkkinä, koska sillä oli hyvä satama.[3] Vuonna 1899 Mubarak solmi brittien kanssa sopimuksen, jossa hän antoi Britannialle yksinoikeuden ulkomaiseen maaomistukseen[3] ja ulkosuhteiden hallinta myönnettiin Brittiäiselle Intialle. Vastineeksi Mubarak sai vuosittaisen maksun ja lupauksen brittien suojelusta ulkoisia hyökkäyksiä vastaan.[1][13]
Mubarak al-Sabah oli Kuwaitin emiiri vuosina 1896-1915. Hänen valtakautensa toimi vedenjakajana maan poliittisessa historiassa. Al Sabah -suvun hallinta Kuwaitissa perustui vahvaan roolijakoon. Kaupankäyntiä, erityisesti merikauppaa ja helmiteollisuutta kontrolloivat kauppiaat. Al Sabahit vastasivat turvallisuudesta ja suhteista beduiineihin ja osmaneihin. Al Sabahit eivät verottaneet väestöä suoraan, vaan kauppiaat tekivät lahjoituksensa Al Sabaheille vastineeksi turvallisuudesta. Tähän konsensukseen perustuva järjestelmä koki väkivaltaisen kriisin Mubarakin noustua valtaan ja tapattamalla kaksi isoveljeään vuonna 1896 palatsivallankaappauksen seurauksena. Mubarak sai kuitenkin taakseen kauppiaseliitin tuen. Mubarakin aikana vältyttiin osmanivaltakuntaan sulautumisen uhalta, kaupankäynti kukoisti ja vallitsi poliittinen vakaus. 1899 kauppiaille määrättiin tullimaksu, ja myöhemmin otettiin käyttöön uusia veroja. Näitä tuloja käytettiin alkeellisen valtiohallinnon rahoittamiseen. Mubarakin hallintotyyli oli autoritaarinen, ja tätä tyyliä jatkoivat hänen seuraajansa.[13]
Ulkoisilta uhilta suojautuakseen Mubarak turvautui Britanniaan. Briteille Kuwait oli hyödyllinen satama Intian kauppaa ajatellen, alue oli jo vuosisatojen ajan ollut solmukohta beduiinien ja Intian välisessä kaupassa. Brittiläisille Persianlahden alue oli taloudellisesti vähäpätöinen, briteille oli tärkeintä turvata rauhallinen merialue kauppareittinä.[3]
Ensimmäisen maailmansodan sytyttyä vuonna 1914 Iso-Britannia halusi solmia Kuwaitin kanssa virallisen protektoraattisopimuksen, mikä myös toteutui. Tämän myötä brittien ei enää tarvinnut kantaa huolta muiden suurvaltojen hankkeista alueella. Brittien protektoraattien asema perustui brittien tarjoamaan sotilaalliseen suojaan, alueille ei tarvinnut järjestää suurta hallintokoneistoa, eikä niihin lähetetty omaa väestöä siirtolaisiksi. Näin ollen Kuwaitin ei myöskään tarvinnut kohdata niitä muutoksia, joita monissa britti-imperiumin osissa koettiin kolonialismin aikana.[3]
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Osmanien valtakunta lakkasi olemasta ja voittajavaltiot hyväksyivät Turkin valtion perustamisen. Turkin ei kuitenkaan annettu pitää hallussaan niitä alueita, joiden katsottiin olleen osmanien alistamia. Tämä toteutettiin kansainliiton mandaattijärjestelmän kautta. Lähi-Idän mandaatit annettiin joko Ranskan tai Ison-Britannian hallintaan. Ranskalle myönnettiin oikeus Syyriaan ja Libanoniin. Britannialle myönnettiin Israelin ja Palestiinan, sekä Jordanian, Irakin ja Kuwaitin alueet. Tämä jako perustui sodan aikana solmittuun Sykes–Picot-sopimukseen, jossa eurooppalaisvallat sopivat maiden etupiireistä Lähi-Idässä.[14]
Irakin liittäminen Brittiläiseen imperiumiin muutti tilannetta olennaisesti myös Kuwaitissa. Mikäli Kuwaitista ei olisi löydetty öljyä juuri ennen ensimmäistä maailmansotaa, olisi se todennäköisesti yhdistetty Irakiin. Kuwaitin rajat vedettiin öljyvarojen ja rantaviivan suhteen brittien etujen mukaisesti, mikä tarkoitti Kuwaitin alueen ja vaurauden kasvua. Erilliset valtiot olivat strateginen etu, sillä Irakin kokoisen alueen kontrollointi saattoi osoittautua haasteelliseksi, kun taas pienen ja öljyrikkaan emiirikunnan avulla voitiin brittien oma öljyntarve turvata helpommin. Kuwaitille 1900-luvun alku oli taloudellisesti hyvää aikaa, Kuwaitin kaupunki laajeni ja sen muuria siirrettiin huomattavasti kauemmas.[14]
Kuwaitin muuri olikin tarpeen, sillä Kuwaitia hallinneet Al-Sabahit olivat ajautuneet sodan partaalle Najdia hallinneiden Al-Saudien kanssa. Vuonna 1920 Kuwaitissa oli konflikti, jossa saudit pyrkivät saamaan osan kauppiaidensa verotuloista. Myöskin wahhabilaisia saudeja provosoi kuwaitilaisten vapaamielinen islamin tulkinta. Britannian laivaston tuella Kuwait onnistui torjumaan hyökkäyksen ja saudit vetäytyivät. Konfliktin viimeinen taistelu käytiin Jahran kylässä lokakuussa 1920. Saudi-Arabian yhdistyminen ja Al Saud -suvun vallan vakiintuminen, sekä Irakin liittäminen brittien mandaattialueeksi, teki tarpeelliseksi sen että oli määriteltävä brittien ja saudien valtapiirien rajat.[14]
Vuonna 1922 solmitussa Uqairin sopimuksessa sovittiin Irakin, Kuwaitin ja Saudi-Arabian rajat. Brittien edustaja Sir Percy Cox hahmotteli kartalle Britannian haluamat rajat, missä Kuwait menetti Saudi-Arabialle yli puolet alueesta, jonka Al Sabah -suku kuvitteli hallinnassaan olevan. Kuwaitin emiiriä ei neuvotteluissa kuultu, vaan britit sopivat protektoraattinsa rajoista suoraan ulkovaltojen kanssa. Cox pahoitteli tilannetta Kuwaitin emiirille todeten, että alue joko annetaan saudeille, tai he ottavat sen väkivalloin. Myöskään Irak ei saanut haluamaansa laajempaa rannikkokaistaletta, vaan sen alueisiin jäi hyvin kapea rannikkokaistale Shatt al-Arabin varrella, Iranin ja Kuwaitin välissä. Samalla kylvettiin tulevien rajakonfliktien siemen.[14][13]
Protektoraattien elämä sujui brittien ulkopoliittisesta valvonnasta huolimatta yhä entisellään. Keskeiset elinkeinot alueella olivat edelleen kalastus, helmenkalastus ja kaupankäynti Intiaan. Brittiläisten Persianlahden protektoraatit elivät erillään myös muusta arabimaailmasta, kuten Egyptistä, jonka radio- ja televisiolähetykset toimivat arabiankielisessä maailmassa merkittävänä viestintäkanavana 1900-luvun alkupuoliskolla. Tällä oli merkittävä asema panarabialaisen ja panislamismin, kuten myös demokraattistenkin aatteiden leviämisessä Persianlahden alueelle. Tämän orastavan liikehdinnän huomasivat myös Persianlahden pikkumaiden hallitsijat, ja Kuwaitissa Al Sabah -suku pyrki kieltämään radiot 1940-luvulla.[15]
Vuonna 1934 Ahmad al Sabah myönsi öljytoimiluvan brittiläis-amerikkalaiselle Kuwait Oil Companylle. Tämän myötä maan hallinto sai säännölliset öljytulot kauppiaiden maksaman veron lisäksi. Kauppiaat katsoivat oikeutetusti, että tämä vähentäisi heidän poliittista valtaansa entisestään, jolloin he valitsivat riveistään ensimmäisen Kuwaitin kansalliskokouksen torjumaan Al-Sabahin kasvavaa valtaa. Liike kuitenkin horjui yhtenäisyyden puutteen vuoksi, ja koska sitä aluksi tukeneet britit vetivät siltä tukensa.[13] Britannian poliittinen edustaja kuitenkin painosti emiiriä hyväksymään vaaleilla valitun neuvoston perustamisen rinnalleen yhdeksi vallankäyttäjäksi. Brittien näkemyksen mukaan demokraattinen kehitys etenisi ennen pitkää myös Kuwaitiin, joten emiirin olisi hyvä jakaa jo ennakoivasti valtaansa. Vasta perustettu neuvosto kuitenkin vaati suoraa keskusteluyhteyttä Al Sabahien ohi Kuwait Oli Companyyn, joka oli juuri tehnyt Kuwaitissa merkittävän öljylöydön. Tämä pelästytti britit, ja he pyysivät emiiriä hajottamaan neuvoston.[16] Vuonna 1938 löydetty Burganin öljyesiintymä oli tuolloin suurin koko maailmassa. Kuwaitin öljyntuotannon alkuaikoina öljytulot valuivat lähinnä Al Sabah -suvulle, brittien painostuksesta huolimatta. Vasta toisen maailmansodan jälkeen, emiiri Abdullah Al-Salim Al-Sabahin valtakaudella vuosina 1950-1965 öljyvaroja alettiin käyttää koko Kuwaitin kaupungin hyväksi. Tämä nosti merkittävästi elintasoa, mikä antoi kestävämmän pohjan maan tulevalle itsenäisyydelle.[17]
Toinen maailmansota ei koskettanut suoraan Persianlahden pikkumaita. Brittien protektoraatit eivät joutuneet puolustamaan Brittiläistä imperiumia samalla tavoin, kuin varsinaiset siirtomaat. Sota kuitenkin viivästytti öljyteollisuuden kehitystä. Sodan aikana britit myös varoiksi sementoivat Kuwaitin öljylähteet umpeen ilmaiskujen pelossa. Lopulta minkään Persianlahden pikkumaan alueella ei käyty merkittäviä taisteluita. Sodan vaikutukset Persianlahden protektoraatteihin olivat taloudellisia ja poliittisia.[18]
Ison-Britannian kyky suojella Kuwaitia heikkeni vakavasti toisen maailmansodan jälkeen. Briteillä ei enää ollut varaa ylläpitää suurta imperiumia ja se myönsi merkittävimmille siirtomailleen Intialle ja Pakistanille itsenäisyyden. Persianlahden pienien protektoraattien asema kuitenkin säilyi sodan jälkeen.[19]
Kun Iran päätti vuonna 1951 kansallistaa öljyteollisuutensa, Britannia ryhtyi harjoittamaan protektoraattejaan kohtaan mielistelevämpää politiikkaa, jotta ne eivät tekisi samoin. Kuwaitille myönnettiin vielä samana vuonna oikeus saada puolet öljytuloista, kun tähän asti suurin osa voitoista oli päätynyt länsimaisille öljy-yhtiöille.[20] Vuoteen 1957 mennessä Kuwaitista oli tullut maailman toiseksi suurin öljynviejä Venezuelan jälkeen.[20] Kuwaitin varantojen arvioitiin olevan 20 prosenttia tai enemmän tunnetuista maailmanlaajuisista varoista.[19]
Öljytuloilla alettiin modernisoida maata ja panostaa koulutukseen ja terveydenhuoltoon. Lisäksi puhdasta juomavettä saatiin merivedestä suolanpoistolaitosten avulla.[20] Maan elintaso kasvoi 1950- ja 1960-lukujen aikana jo länsimaiden tasolle. Myös asukasluku kasvoi räjähdysmäisesti, sillä 1900-luvun alussa maan väkiluku oli noin 35 000, kun vuonna 1960 asukkaita oli jo 300 000. Väestöstä yli 40 prosenttia tuli muista arabimaista, mikä osaltaan vaikutti panarabialaisuuden aatteen leviämiseen. Kuwaitin emiiri Abdullah Al-Salim Al-Sabah ilmaisi myös Kuwaitin halun liittyä Arabiliittoon, mutta tämä ei voinut toteutua, sillä sen jäseniksi otettiin vain itsenäisiä valtioita. Suhteet Britanniaan kokivat myös särön Suezin kriisin yhteydessä, jossa britit olivat liittoutuneet Israelin kanssa. Emiiri linjasi myös, ettei kuwaitilaista öljyä saanut päätyä Israelille.[21]
Suhteita liennyttääkseen Britannia yritti solmia emiirin kanssa Kuwaitille edullisemman protektoraattisopimuksen, mutta Kuwait ei tähän suostunut. Britannian Harold Macmillanin johtaa hallitus totesi, että Kuwaitin öljyvarojen hyödyntäminen brittien omaan käyttöön turvattaisiin paremmin myöntämällä Kuwaitille itsenäisyys, ja pitämällä se tyytyväisenä liittolaisena.[21] Kuwaitille myönnettiin itsenäisyys vuonna 1961. Kuwait oli ensimmäinen Persianlahden emiraateista, joka saavutti itsenäisyyden.[19] Heti itsenäistyttyään Kuwait solmi puolustussopimuksen Britannian kanssa, arabinationalistien vastustuksesta huolimatta. Tämä katsottiin välttämättömäksi toimeksi, sillä sen oli parempi turvautua Britanniaan, ennen kuin se ehtisi saada turvatakuita Arabiliitolta tai YK:lta.[22]
Suurimman uhan Kuwaitille muodosti sen pohjoinen naapuri Irak, jossa koettiin katkeruutta Irakin ja Kuwaitin välisestä rajasta, joka oli Britannian määrittelemä. Irakille oli jäänyt rajanvedossa vain kapea Persianlahden rannikkokaistale, lisäksi maa oli soista ja sinne oli hankala rakentaa satamaa öljykuljetuksia varten.[22] Kun Irakin kuningas Faisal II syrjäytettiin vallankumouksen seurauksena vuonna 1958, valtaan noussut kenraali Abdulqarim Qasim kiisti Kuwaitin itsenäisyyden vuonna 1961, väittäen että alue kuului Irakin Basran maakuntaan. Kuwait pyysi tämän jälkeen Britannian joukkoja palaamaan suojautuakseen Irakilta. Britit siirsivät sotajoukkonsa viereisestä Bahrainin protektoraatista Kuwaitin turvaksi, mutta tämä oli vain väliaikainen ratkaisu ja brittijoukot korvattiin pian Arabiliiton sotilailla.[23][24]
Maan itsenäistyttyä Kuwaitissa ratifioitiin vuonna 1962 maan ensimmäinen perustuslaki, ja vuotta myöhemmin kokoontui vaaleilla valittu kansalliskokous, Majlis al-Umma. Hallituksen viisitoista jäsentä olivat emiirin nimittämiä, ja tällä oli myös oikeus hajottaa kansalliskokous.[19] Emiiri säilytti itsellään ylimmän vallan, mutta hän joutui tasapainottelemaan Majlisin kanssa, toisin kuin muissa Persianlahden pikkuvaltioissa.[25] Maan puolidemokraattiset piirteet selittyvät sekä maan poliittisella historialla vahvan kauppiasluokan myötä, että itsenäistymisaikakauden olosuhteilla.[19] Maan oli omaksuttava keskitie suhteessa uskonnollisiin konservatiiveihin ja liberaaleihin, sekä kylmään sotaan, jossa Kuwait julistautui puolueettomaksi.[25]
Suhteessa muihin Arabimaihin Kuwait pyrki tekemään itsestään hyvän liittolaisen ja takaamaan turvallisuutensa siten, ettei sen tarvitsisi enää tukeutua Britanniaan. Kuwait myönsi muille Arabimaille rahallista tukea ja lainoja näiden omiin kehityshankkeisiin. Kuwait oli mukana sopimassa Arabimaiden yhteisestä politiikasta Palestiinan puolustamiseksi vuonna 1964, jolloin sovittiin myös Palestiinan vapautusjärjestön (PLO) perustamisesta.[25]
Arabimaiden suhteet Israeliin kiristyivät jälleen jom kippur -sodan aikana 1973. Tällöin suhteet myös länsimaihin kokivat kolauksen kun OPEC, jonka perustajamaihin myös Kuwait kuului, nosti öljyn hintaa ensin 70 prosenttia ja sen jälkeen vielä 130 prosenttia lisää. Tämä aikaansai öljykriisin useassa maassa. Radikaaleimmille palestiinalaisille hintojen korotukset eivät riittäneet, ja OPECia syytettiin länsimyönteisyydestä. Tämä johti OPEC:n öljyministereiden panttivankikriisiin, kun terroristit ottivat OPEC:n päämajassa panttivangiksi OPEC-maiden ministereitä.[26]
Kuwaitin luottamus Brittiläisten tarjoamaan suojelukseen hiipui ajan myötä. Myöskin keskenään kyräilevien Arabimaiden apu tuntui epäluotettavalta. Näissä olosuhteissa Kuwait lähestyi Yhdysvaltoja saadakseen tästä turvallisuuden takaaman kumppanimaan. Yhdysvaltain presidentti Richard Nixon kuitenkin ilmoitti, ettei sillä ollut aikomusta ottaa Britannian entistä paikkaa Persianlahdella. Yhdysvalloille alueen läheisin kumppanimaa oli Iran.[25] Tilanne kuitenkin muuttui oleellisesti Iranin islamilaisen vallankumouksen seurauksena vuonna 1979.[26][27] Islamilaisen vallankumouksen pelättiin tapahtuvan myös Kuwaitissa. Emiiri Jabir al-Ahmad al-Sabah oli heikentänyt maan demokraattisia rakenteita ja hajottanut maan kansalliskokouksen vuonna 1976.[27] Kuwait alkoi saada 1970-luvulla poliisivaltion piirteitä, ja maan oppositio alkoi käyttää retoriikassaan yhä enemmän poliittisen islamin kieltä, ja osa nationalisteistakin kääntyi islamisteiksi.[28] Näissä olosuhteissa maan kansalliskokous palautettiin vuonna 1981, kun emiiri tarvitsi taakseen kansan tuen.[27]
Iranin tapahtumien ja islamismin nousevan uhan lisäksi Kuwait joutui hankalaan tilanteeseen, kun Saddam Husseinin johtama Irak ryhtyi pitkäaikaiseen sotaan Irania vastaan. Kuwait liittoutui Irakin kanssa, antaen sille taloudellista tukea ja sallimalla kauttakuljetukset maansa läpi. Tämän johdosta Iran iski kuwaitilaisiin tankkereihin ja öljynjalostamoihin ja suoritti maassa terrori-iskuja, joissa myös emiiri yritettiin salamurhata.[27] Yhdysvallat tuki sodassa Irakia, sillä Saddamin hallitsema Irak nähtiin Iranin ääri-islamismia pienempänä vaarana. Yhdysvallat halusi turvata Irakin ja sitä kautta myös Kuwaitin öljykentät, jotta nämä eivät joutuisi Iranin hallintaan, missä ne olisivat olleet hankalammin hyödynnettävissä.[29] Iran upotti Kuwaitin aluevesillä yhdysvaltalaisen tankkerin ja iski öljyterminaaliin ohjusiskulla vuonna 1987. Sota ei kuitenkaan levinnyt Kuwaitiin.[27]
Kaikki Persianlahden maat olivat sodassa enemmän tai vähemmän Irakin puolella. Sodan aikana Kuwait, Bahrain, Qatar, Arabiemiraatit, Oman ja Saudi-Arabia perustivat Persianlahden arabimaiden yhteistyöneuvoston. Persianlahden maista Irakia tukivat taloudellisesti erityisesti Kuwait ja Arabiemiraatit.[29] Kuwait myös helpotti Irakin öljyn vientiä alueensa kautta, kun Irania tukenut Syyria sulki Välimerelle johtavan putken.[24]
Irakin-Iranin sota päättyi aselepoon vuonna 1988. Sodan jälkeen Saddam Hussein vaati Kuwaitia, Saudi-Arabiaa ja Arabiemiraatteja antamaan anteeksi Irakille sodan aikana annetut lainat. Saddamin retoriikan mukaan Irak oli toiminut sodassa koko Persianlahden puolustajana, minkä vuoksi muiden pitäisi jopa maksaa lisäkorvauksia Irakin kokemista tappioista.[29][30]
Irakin-Iranin sodan jälkeen jännitteet Kuwaitin ja Irakin välillä alkoivat kasvaa. Saddam syytti Kuwaitia öljyn hinnan polkemisesta ja siitä että Kuwait varasti öljyä Irakin puolelta vinoporauksella maiden rajalinjan ali.[31][24] Heinäkuussa Irak vei Kuwaitin rajalle kymmenien tuhansien sotilaiden joukkonsa, mutta tämä tulkittiin vain pelotteluksi. Saddam taas oletti, että Yhdysvallat ei puuttuisi mahdolliseen hyökkäykseen, ja elokuussa 1990 Saddam antoi Irakin joukoille hyökkäyskäskyn. Kuwaitin pieni, vain noin 16 000 miehen armeija kukistettiin parissa päivässä ja Kuwait miehitettiin nopeasti ja Persianlahden sota sai alkunsa. Saddam julisti Kuwaitin olevan Irakin 19. provinssi.[31]
Toisin kuin Saddam oli ajatellut, YK, Yhdysvallat ja muut Arabimaat tuomitsivat Irakin hyökkäyksen jyrkästi. YK hyväksyi päätöslauselmassaan Irakia vetäytymään Kuwaitista ja maa asetettiin kauppasaartoin. Saudi-Arabiassa muodostettiin nopeasti Yhdysvaltain johtama kansainvälinen liittouma Irakia vastaan. Siihen liittyivät myös muut Persianlahden emiirikunnat.[31] Saudi-Arabia oli sodan alettua huolissaan myös omasta turvallisuudestaan, sillä sota toi Irakin armeijan maan rajoille, mikä pakotti saudit pyytämään apua Yhdysvalloilta. Tämä aiheutti myös kritiikkiä maassa äänekkäimpien islamistien taholta. Äänekkäimmät heistä, joihin lukeutui muiden muassa Osama bin Laden, karkotettiin maasta.[32]
Irakin vastainen liittouma aloitti ilmaiskut Irakia vastaan tammikuussa 1991 ja helmikuussa aloitettiin maahyökkäys Irakin joukkojen pois ajamiseksi Kuwaitista. Liittouman joukot olivat ylivertaiset Irakin armeijaan nähden. Helmikuun 1991 aikana Irakin joukot pakotettin vetäytymään. Kuwait säilytti itsenäisyytensä liittouman joukkojen tuella, mutta sota oli sille katastrofaalinen. Taloudellisten ja inhimillisten tappioiden lisäksi Persianlahdelle koitui vakavia ympäristötuhoja irakilaisten tuhottua öljylähteet ja kaadettua öljyvarastot mereen.[33][34][4] Sota oli nolo myös Al Sabahin hallinnolle, ja maan hallinnon kritisoijat ottivat esille sen tosiasian, että emiiri ei ollut kyennyt estämään Irakia tuhoamasta Kuwaitia, ja emiiri oli lisäksi viettänyt miehityksen ja ensimmäiset vapautumisen jälkeiset viikot maanpaossa ylellisissä olosuhteissa.[4]
YK perusti vuonna 1991 korvauskomission käsittelemään Irakilta vaadittavia sotakorvauksia. Korvauskäsittely päättyi vuonna 2005 ja vaateiden kokonaismäärä oli yli 350 miljoonaa dollaria. Vaateet ovat olleet myös kiistanalaisia, sillä kriitikot arvostelevat sitä, että Irakin köyhän väestön ei pitäisi kärsiä entisen diktaattorinsa rikoksista.[4] Sodan jälkeen Kuwait solmi Yhdysvaltain kanssa puolustussopimuksen, joka rakensi tukikohtia Kuwaitiin. Näitä tukikohtia hyödynnettiin, kun syyskuun 11. päivän terrori-iskut johtivat Irakin sotaan ja Saddamin syrjäyttämiseen.[35] Kuwaitin joukot eivät osallistuneet Irakin sotaan.[4]
Sodan jälkeen Kuwaitin talous nousi kukoistukseensa. Maan hallitus investoi 1990-luvulla kymmeniä miljardeja dollareita maan jälleenrakennukseen. Kuwaitilaiset käyttivät runsaasti omia varojaan korvatakseen ryöstettyä ja tuhoutunutta omaisuuttaan, ja taloudellinen toiminta nousi pian sotaa edeltäneelle tasolle. Kun Saddamin hallinto kukistui vuonna 2003, Kuwait nautti jo uudesta talouskasvusta. Kuwaitilaiset yritykset pystyivät hyödyntämään yhteyksiään Yhdysvaltoihin, tehden tuottoisia kauppa- ja rakentamissopimuksia. Öljyn kasvavat hinnat johtivat Kuwaitissa myös ennätystuloihin.[5]
Irakin uhan väistyttyä Kuwaitissa ovat nousseet kuitenkin esiin maan sisäiset ongelmat. Maata hallinneen Al Sabah -hallinnon ja kansalliskokouksen väliset ristiriidat ovat tuoneet esille poliittisen uudistuksen tarpeen. Kansallinen yksimielisyys siitä miten edetä, on kuitenkin vaikeasti saavutettavissa. Kuwait on jäänyt 2000-luvun aikana jälkeen taloudellisesti päättäväisemmiltä ja visionäärisimmistä Persianlahden emiraateista, Qatarista ja Arabiemiraateista.[5]
Pitkään hallinnut emiiri Jabir al-Ahmad al-Sabah kuoli vuonna 2006. Hänen kuolemaansa seurasi hallitsijasuvun sisäinen hajaannus. Maan parlamentti pakotti valtaan nousseen Saad al-Abdullah al-Sabahin luopumaan vallasta vain yhdeksän päivän jälkeen. Tämä oli valtaan noustessaan sairaalloinen, eikä hänen katsottu enää pystyvän hoitamaan velvollisuuksiaan. Uudeksi hallitsijaksi nostettiin Sabah al-Sabah.[5]
Maan hallitsijasuvun sisäistä hajaannusta hyväksikäyttämällä maan parlamentti ajoi läpi joukon uudistuksia. Pitkään jatkunut julkisten kokoontumisten kielto kumottiin, medialakeja vapautettiin ja naiset saivat oikeuden äänestää ja asettua vaaleissa ehdolle.[5] Maan opposition vaikutusvaltaa heikentää poliittisten puolueiden puutteellinen järjestäytyminen. Kuwaitin politiikalle on ominaista ero siiojen ja sunnien välillä, sekä erot paikoilleen asettuneiden asukkaiden ja beduiinien välillä.[36] Arabikevät vuonna 2011 aiheutti liikehdintää myös Kuwaitissa, mikä aiheutti hallituksen vaihtumisen, mutta myös siihen että emiiri pyrki vähentämään opposition vaikutusmahdollisuutta muuttamalla vaalijärjestelmää. Emiiri Sabah al-Sabah kuoli vuonna 2020. Hänen seuraajakseen nousi Nawaf al-Sabah.[37]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
