From Wikipedia, the free encyclopedia
Filippiinien saariryhmän aluetta ovat alun perin asuttaneet australo-melanesialaiset kansanryhmät, jotka saapuivat alueelle Aasian mantereelta maasiltaa pitkin.[1][2] Noin 5 000–2 000 vuotta sitten alueelle muutti malaijeja ja alkuperäisasukkaat muuttivat heidän tieltään saarten sisäosiin.[3][4] Filippiinien saariston malaijit kävivät kauppaa Malaijien saariston ja Intian suunnasta tulleiden muslimikauppiaiden kanssa, mikä vauhditti islamin leviämistä. Suurin osa nykyisen Filippiinien alueen asukkaista kääntyi islamin uskoon 1200-luvulla.[1][2]
Ensimmäisenä eurooppalaisena Filippiineille saapui tutkimusmatkailija Fernão de Magalhãesin johtama espanjalainen retkikunta vuonna 1521.[2] Magalhães ja osa hänen retkikuntansa miehistöstä saivat surmansa taistelussa Mactanin saarella, mutta osa retkikunnasta selvisi takaisin Espanjaan. Espanjan kuningas Filip II lähetti Filippiineille toisen retkikunnan, joka valloitti saaret Espanjan alaisuuteen vuonna 1565. Maa nimettiin kuningas Filip II:n mukaan Filippiineiksi.[3]
Espanjan siirtomaavalta Filippiineillä kesti 333 vuotta. Espanjalaiset tekivät Manilasta Filippiinien pääkaupungin, ja Manilasta kehittyi espanjalaisille tärkeä Kaakkois-Aasian kaupan keskus.[3][4] Filippiineillä sallittiin maanomistus vain espanjalaisille tilallisille ja paikallisväestö joutui usein pakkotyöhön, mikä kasvatti siirtomaavallan vastustusta.[4]
Filippiinien kansallismieliseen katipunan-liikkeeseen kuuluneet järjestivät kansannousun Emilio Aguinaldon johdolla vuonna 1896. Espanjalaiset kukistivat kansannousun, mutta kaksi vuotta myöhemmin Yhdysvallat sai Filippiinit haltuunsa Espanjan ja Yhdysvaltain välisessä sodassa. Sodan päätyttyä Yhdysvallat ja Espanja tekivät rauhansopimuksen, jonka mukaan Yhdysvallat osti Filippiinit Espanjalta 20 miljoonan dollarin korvausta vastaan.[3][4]
Yhdysvallat tuki Filippiinien kansallismielisiä kapinassa Espanjaa vastaan, mutta tuki loppui kun maa siirtyi Yhdysvaltain hallintaan. Aguinaldo julisti Filippiinit itsenäiseksi, mutta se ei sopinut Yhdysvalloille, vaan Filippiineistä tehtiin Yhdysvaltain siirtomaa. Filippiiniläiset kansallismieliset vastustivat siirtomaahallintoa ja tilanne kärjistyi sissisodaksi Yhdysvaltain miehitystä vastaan.[3][4]
Filippiinejä alettiin valmistella itsenäisyyttä varten 1930-luvulla, jolloin maalle myönnettiin autonomia. Japani valtasi Filippiinit toisen maailmansodan aikana, ja maahan nimitettiin japanilaismyönteinen nukkehallitus. Sodan jälkeen maa palasi Yhdysvaltain hallintaan ja Filippiinit itsenäistyi vuonna 1946.[3][4]
Ferdinand Marcos nousi maan presidentiksi vuonna 1965 ja hän johti maata diktatuurin suuntaan. Hänen diktatuuriaan vastustettiin yhä laajemmin ja oppositiojohtaja Benigno Aquinon salamurhan jälkeen hänet syrjäytettiin vallankaappauksella vuonna 1986.[2][4]
Filippiinien saariston ensimmäiset asukkaat olivat aetoja, joiden epäillään saapuneen alueelle Aasian mantereelta noin 25 000 vuotta sitten. Aetat olivat negriittejä, joiden saapuessa saaristosta oli maayhteys nykyisen Kiinan ja Malesian alueelle.[3][5] Viimeisimmän jääkauden jälkeen maayhteys saarille katkesi, ja sen jälkeen ihmiset ovat saapuneet meritietä pitkin nykyisen Kiinan ja Indonesian alueilta. Ensimmäiset asukkaat järjestäytyivät barangay-nimisiksi kyliksi, joita johti datu.[1][6] Kyläyhteisöissä eli noin 30–100 hengen yhteisö, jotka muodostuivat suvuista. Usein eri barangay-yhteisöt nahistelivat keskenään ja yhteistyö kylien välillä oli harvinaista.[6]
Noin vuonna 200 eaa. alueelle saapuivat malaijit. He harjoittivat saaristossa maanviljelystä ja he hallitsivat metallien työstämisen ja kankaiden kudonnan. Malaijien painostuksesta aetat väistyivät vähitellen heidän tieltään syrjäisemmille vuoristoalueille.[3]
Islamin levittäytyminen Filippiinien saaristoon alkoi vuoden 1380 tienoilla. Islam levisi saarille Indonesiasta. Ensimmäisinä sen vaikutusvaltaan kuuluivat Filippiinien eteläisimmät osat Sulun saaristo ja Mindanao. Islamin mukana tuli sulttaanien ylipäällikkyyteen perustuva hallintojärjestelmä. Muslimihallitsijat syrjäyttivät saariston perinteisen hallintajärjestelmän ja alueelle syntyi uusia sulttaanikuntia. Sulttaanikunnat olivat hallinnollisesti ja taloudellisesti voimakkaampia kuin perinteiset kyläyhteisöt, ja muslimihallitsijat liittivät alaisuuteensa suuria alueita. Kun ensimmäiset eurooppalaiset saapuivat alueelle vuonna 1521, oli muslimihallitsijoiden valta levinnyt jo saariston pohjoisimpiin osiin.[5][1][6]
Filippiinien kirjoitettu historia alkaa vuodesta 1521, jolloin Espanjan kuninkaan palveluksessa ollut Fernão de Magalhães saapui Limasawan ja Cebun saarille. Magalhães epäonnistui saariston valtaamisessa paikallisten asukkaiden vastarinnan takia. Magalhães sotkeutui paikallisten päällikköjen väliseen konfliktiin ja Magalhães sekä osa hänen miehistöstään sai surmansa Mactanin taistelussa Cebun naapurisaarella Mactanilla, kun päällikkö Lapu-Lapun joukot tappoivat heidät. Osa Magalhãesin miehistöstä pääsi pakenemaan Lapu-Lapun joukkoja ja he palasivat Espanjaan lastinaan suuri määrä kalleuksia. Espanjan kuningas lähetti retkikunnan palattua saarille uusia valloittajia.[7][8][9][5]
Espanjalaiset palasivat paremmin varustautuneina vuonna 1565 Miguel Lopez de Legazpin johdolla. Hän johti 400 miehen retkikuntaa, jonka tehtävänä oli valloittaa saaristo Espanjan alaisuuteen. Seuraavina vuosikymmeninä suuri osa nykyisten Filippiinien alueesta liitettiin Espanjan vallan alle. Vuonna 1571 espanjalaiset valtasivat Manilan, joka oli tuolloin muslimisaarnaajien etäisin tukikohta ja Tondon kuningaskunnan pääkaupunki. Suurta osaa kaupungista hallitsi myös kiinalainen merirosvo Lim Ah-hong. Espanjalaiset valtasivat Manilan ja tekivät siitä oman pääkaupunkinsa. Manilasta muodostui espanjalaisten sotilaallinen, kaupallinen ja uskonnollinen keskus ja muslimit karkotettiin eteläiselle Mindanaon saarelle.[7][9][3][10][4]
Lopezin johtamat espanjalaiset valtasivat Visayasaaret, mikä aloitti saaristossa Espanjan 333 vuotta kestäneen siirtomaa-ajan. Alue nimettiin Filippiineiksi Espanjan kuninkaan Filip II:n mukaan.[3][8] Legazpi nimettiin alueen ensimmäiseksi kenraalikuvernööriksi.[9][11] Filippiinien eteläisten saarien sulttaanikuntia Espanja ei kuitenkaan saanut koko valtakautensa aikana kunnolla hallintaansa.[7]
Espanjalla oli kolme tärkeää tavoitetta Filippiineillä. Saaristo oli maan ainoa siirtomaa Aasiassa, ja Filippiineiltä käsin maa pyrki turvaamaan oman osuutensa Kaakkois-Aasian maustekaupassa. Filippiineiltä pyrittiin myös kehittämään Espanjan kauppayhteyksiä Kiinan ja Japanin suuntaan ja käännyttämään filippiiniläisiä kristinuskoon.[8] Kristinuskon levittämisellä pyrittiin myös tekemään alueen asukkaista kuuliaisia miehittäjävallalle, sillä maassa oli vain muutama tuhat espanjalaista, jolloin valtaa ei voitu rakentaa pelkästään sotilaallisen ylivoiman varaan.[7] Saarten valloitus tapahtuikin suhteellisen vähällä väkivallalla, toisin kuin espanjalaisten Etelä-Amerikan valloitus, osittain siksi että monet omaksuivat kristinuskon rauhanomaisesti, paitsi alueen muslimit.[8]
Täysin ilman verenvuodatusta Espanjan siirtomaa-ajan alku Filippiineillä ei kuitenkaan käynyt. Filippiineillä asui runsaasti kiinalaisia, ja kiinalaisten ja espanjalaisten välillä vallitsi syvä epäluuloisuus joka puhkesi toisinaan väkivaltaisuuksiksi. Vuonna 1603 maassa liikkui huhuja, joiden mukaan kiinan keisari olisi suunnittelemassa Filippiinien valloitusta. Tämä johti paikallisten kiinalaisten joukkomurhaan, jossa epäillään saaneen surmansa 23 000 kiinalaista. Espanjalaiset rajoittivat kiinalaisten ja japanilaisten määrää saarilla vuonna 1606 säädetyllä lailla, mikä aiheutti kiinalaisten kapinointia useaan otteeseen 1600-luvulla.[9]
Espanjalaiset hallitsivat Filippiinien siirtomaataan Uudesta Espanjasta, nykyisestä Meksikosta.[12][8] Saarten pääkaupungista Manilasta kehittyi nopeasti Kaakkois-Aasian kaupan keskus. Filippiineiltä tehtiin vuosina 1604-1815 kerran tai pari merimatka Meksikon Acapulcoon, lastina Kaakkois-Aasian silkkiä, mausteita ja posliinia. Paluumatkalla Meksikosta tuotiin Filippiineille siirtolaisia, lähetyssaarnaajia ja kruunun virkamiehiä. Tämän tuloksena Filippiineistä syntyi aasialainen maa, jossa on paljon latinalaisamerikkalaisia piirteitä.[3][12][2] Filippiinit on Itä-Timorin ohella ainoa katolinen maa Aasiassa.[4][13]
Paikallisväestön käännytys katolisuuteen oli nopeaa ja menestyksekästä. Käännytystyön tarkoituksena espanjalaisilla oli myös saada ideologinen ylivalta Filippiineillä.[3][7] Maallinen ja uskonnollinen valta-asema olivat hyvin lähellä toisiaan. Etenkin maaseudulla hallinto jäi munkkien ja pappien huoleksi. Espanjalaiset jesuiitat olivat toisinaan korruptoituneita suurmaanomistajia ja paikallisten maatyöläisten riistäjiä, jotka unohtivat uskonnolliset periaatteensa kun he olivat asettuneet Filippiineille.[9][7][14]
Perinteisesti maa oli ollut filippiiniläisessä barangay-yhteiskunnassa yhteisomistuksessa. Maata ei omistanut edes kylän päällikkö, vaan päällikkyys perustui arvostukseen. Espanjalaiset sotilaat eivät löytäneetkään maasta odottamiaan rikkauksia, jolloin kuningas palkitsi heidät antamalla heidän hallittavakseen maaomaisuuksia ja oikeuden kantaa veroa tietyltä alueelta. Monet maanomistajat keskittyivät vain veronkantoon laiminlyöden muut velvollisuutensa paikallisväestön olojen kohentamiseksi. Maan taloudellinen kehittäminen ei kiinnostanut espanjalaisia ja heitä enemmän kehitykseen vaikuttivat kiinalaiset siirtolaiset. Kiinalaisten rikastuessa liikaa heidät ajettiin pois maasta sillä tekosyyllä että he eivät olleet katolisia.[9][14]
Pois ajettujen kiinalaisten aseman kaupassa saivat puoliveriset kiinalaismestitsit, jotka olivat filippiiniläisten ja kiinalaisten yhteisiä jälkeläisiä. Heidän käännyttyään kristinuskoon he saivat palkkiokseen laajoja maaomaisuuksia, joista kehittyi myöhemmin suurtiloja, haciendoja, jotka keskittyivät pääasiassa vientituotteiden viljelyyn. 1700-luvun lopulla Manilan satama avattiin muillekin kuin espanjalaisille ja brittiläiset ja yhdysvaltalaiset tulivat maan vientimarkkinoille. Tärkeimmät vientituotteet olivat riisi, tupakka, sokeri ja indigo. Kehitys johti kuitenkin siihen että monet filippiiniläiset menettivät maansa ja ajautuivat köyhyyteen.[9][14]
Espanjalaiset kohtasivat alusta asti vastarintaa Filippiineillä siirtomaavaltaa vastaan. Vastarinta valloittajia kohtaan ei kuitenkaan ollut yhtenäistä, sillä filippiiniläiset yhteisöt olivat hajallaan eri saarilla. Ainoastaan Mindanaon saaren islamilainen väestö pystyi vastustamaan espanjalaisvaltaa.[15]
Britannia miehitti Manilan seitsenvuotisen sodan aikana vuosina 1762–1765. Brittiläiset yllyttivät Luzonin saarella toimineita Diego Silangin johtamia kapinallisjoukkoja nousemaan espanjalaisten valtaa vastaan. Britit lupasivat kapinallisille valtaan nousun jälkeen olojen kohennuksia, mutta brittiläiskausi Filippiineillä jäi lyhyeksi eikä heidän tarvinnut lunastaa lupauksiaan.[15][16] Kun espanjalaisvalta palasi Filippiineille, maan kuvernööriksi nousi José Basco y Vargas. Hän toteutti useita uudistuksia, joiden tavoitteena oli edistää maan taloudellista kehitystä. Hänen hallintokaudellaan vuosina 1778–1787 maan vientiviljely kehittyi ja Filippiineistä tuli maailman suurin tupakantuottaja.[16][17]
Hänen hallintokaudellaan nousi myös merkittävä kapina vuonna 1872, kun 250 filippiiniläistä sotilasta nousi kapinaan siirtomaavaltaa vastaan nykyisen Caviten provinssin alueella. Kapina kukistettiin ja sen seurauksena kolme filippiiniläistä pappia, Mariano Gomez, Jacinto Zamorra ja José Burgos teloitettiin helmikuussa 1872 salaliittosyytteen varjolla. Heistä tuli Filippiinien itsenäisyystaistelun ensimmäiset marttyyrit ja heidän teloituksensa jälkeen Filippiinien kansa yhtyi maan lukeneiston johdolla taisteluun Espanjan siirtomaavaltaa vastaan.[15][18]
Vuonna 1888 perustettiin propagandaliike la solidaridad, joka vaati uudistuksia Espanjan siirtomaahallintoon ja filippiiniläisten kohtelemista tasa-arvoisina kansalaisina espanjalaisten rinnalla. Liike perustettiin Espanjassa ja sen perustajina olivat maassa opiskelleet filippiiniläiset yläluokan edustajat. Eräs liikkeen perustajista oli José Rizal, tuleva kansallissankari. Rizal perusti Filippiineille palattuaan vuonna 1892 Liga Filipinan. Järjestö oli vain reformistinen ja sen aatteena oli korostaa Filippiinien saariston yhtenäisyyttä. Rauhanomaisen painostuskeinon tavoitteena oli saada espanjalaiset suostumaan hallinnon uudistuksiin. Rizal kuitenkin pidätettiin heti järjestön perustamisen jälkeen ja hänet karkotettiin Mindanaon saarelle.[15][19][20]
Muutamat Liga Filipinan jäsenet perustivat vuonna 1894 Katipunan -järjestön, jonka tavoitteena oli irrottaa Filippiinit Espanjan hallinnasta tarvittaessa vaikka väkivalloin. Liikkeen johtoon nousi Andrés Bonifacio. Vuonna 1896 Katipunan aloitti aseellisen vallankumouksen Espanjan hallintoa vastaan.[15][19][21] Katipunanin vallankumoukselta puuttui keskitetty johto ja kansa lähti taisteluun spontaanisti usealla alueella. Katipunanin ensimmäinen vallankumousyritys epäonnistui surkeasti ja sen seurauksena José Rizal teloitettiin joulukuussa 1896.[15][19][22]
Katipunanin johdossa olleen Bonifacion suosio romahti kapinallisten keskuudessa ja hänen tilalleen nousi Emilio Aguinaldo. Tämä perusti Biak-na-Baton tasavallan ja nimitti itsensä sen presidentiksi. Bonifacio syrjäytettiin vallankumoushallinnon johdosta ja häntä syytettiin juonittelusta Aguinaldoa vastaan. Aguinaldo teloitutti Bonifacion toukokuussa 1897 syyttäen tätä salaliitosta, mutta todellinen syy oli Aguinaldon vallanhalu.[15][19][22]
Aguinaldon hallinnon myötä Filippiinien itsenäisyys ei tullut Espanjan siirtomaahallinnolle kysymykseenkään. Espanjassa haluttiin Filippiinien levottomuuksille nopeaa ratkaisua, sillä Espanja oli samaan aikaan sodassa Yhdysvaltoja vastaan. Espanja suostui filippiiniläisten vaatimuksiin sillä ehdolla, että Aguinaldo ja hänen kannattajansa poistuisivat maasta. Espanja valtasi nopeasti takaisin Aguinaldon johtamien kapinallisten hallinnassa olleet alueet ja joulukuussa 1897 allekirjoitettiin Biak-na-Baton rauhansopimus. Aguinaldo vetäytyi itse Hongkongiin espanjalaisilta saamat rahansa mukanaan. Toiset katsoivat Aguinaldon myyneen Filippiinien itsenäisyyden muutamasta kolikosta, Aguinaldo taas sanoi myöhemmin suunnitelleensa itsenäisyystaistelun jatkamista maan ulkopuolelta käsin.[15][19][22]
Yhdysvallat kävi Espanjaa vastaan sotaa Kuubassa ja yhdysvaltalaiset lupasivat tukea Filippiinien itsenäisyystaistelulle, mikäli filippiiniläisjoukot auttaisivat Yhdysvaltoja ja George Deweyn johtamia merivoimia sodassa Espanjaa vastaan. Aguinaldo palasi Filippiineille toukokuussa 1898 Yhdysvaltojen houkuttelemana. Hän otti jälleen johdon filippiiniläisten taistelussa Espanjaa vastaan. Aguinaldo julisti Filippiinit itsenäiseksi 12. kesäkuuta 1898. Filippiiniläiset valtasivat pian Luzonin saaren lukuun ottamatta Manilaa. Espanja oli tässä vaiheessa valmis luopumaan Filippiineistä. Espanja luovutti sodan päätteeksi lokakuussa 1898 solmitun Pariisin rauhansopimuksen mukaisesti Filippiinien hallinnan Yhdysvalloille 20 miljoonan dollarin korvausta vastaan.[15][19][23][24]
Aguinaldo julistautui vuonna 1899 itsenäisen Filippiinien tasavallan presidentiksi. Yhdysvallat ei Aguinaldon pettymykseksi tunnustanutkaan Filippiinien itsenäisyyttä, vaan Yhdysvaltain presidentti William McKinley julisti Filippiinit kuuluvaksi Yhdysvaltojen alaisuuteen. Yhdysvallat ei poistanut sota-aluksiaan Filippiinien vesiltä sodan päätyttyä, vaan päinvastoin joukkoja Filippiineillä lisättiin. Helmikuussa 1899 maiden välillä alkoivat taistelut. Yhdysvallat oli sotilaallisesti paremmin varustautunut ja Aguinaldon johtamat filippiiniläiset joutuivat siirtymään sissisotaan sotilaallisen ylivoiman vuoksi. Aguinaldo saatiin pidätettyä huhtikuussa 1901, jolloin hän kehotti filippiiniläisiä antautumaan. Taistelut päättyivät pääosin vuonna 1902, mutta joillakin alueilla sissisota jatkui vielä joitakin vuosia.[25][26][27][28] Mindanaolla taas muslimiväestö oli jatkuvassa vastarinnassa islamilaisen valtion puolesta.[4]
Yhdysvallat toimi sissisodassa raa'asti filippiiniläisiä kohtaan ja monia kyliä pakkosiirrettiin tai eristettiin sissien pakottamiseksi nälän avulla esiin piiloistaan. Kokonaisten kylien asukkaita sai surmansa joko taisteluissa tai he menehtyivät nälkään tai tauteihin. Eri arvioiden mukaan filippiiniläisiä kuoli 100 000–600 000.[26][27][28]
Myös Yhdysvalloissa Filippiinien miehitys aiheutti vastustusta. Presidentti McKinleyn republikaaneja syytettiin imperialistisen politiikan harjoittamisesta Yhdysvaltain ulkopuolella ja oppositiossa olleen demokraattisen puolueen ympärille syntyi miehitystä vastustanut anti-imperialistinen liike. Tosin monet liikkeeseen kuuluneet ajoivat omaa etuaan, sillä sokeriruo'on viljelijät eivät halunneet kilpailevaa tuontia Filippiineiltä, kun taas sokeriruokoteollisuus halusi Filippiineiltä halvempia raaka-aineita.[25][26]
Yhdysvallat pyrki väkivaltaisen miehitysvaiheen jälkeen voittamaan nopeasti filippiiniläisten luottamuksen maan ensimmäisen kuvernöörin William Howard Taftin johdolla. Yhdysvallat kehitti maan terveydenhuoltoa ja tieverkostoa ja kansaan yritettiin istuttaa amerikkalaista kulttuuria muun muassa koulutusta kehittämällä. Opetuskielenä oli englanti. Filippiinien hallintoa luovutettiin maan oman yläluokan käsiin ja maahan perustettiin amerikkalaismyönteinen Filippiinien liittopuolue (Partido federal), joka kannatti Filippiinien kuulumista Yhdysvaltoihin. Filippiinien nationalistit perustivat taas vuonna 1902 kansallispuolueen (Partido Nacionalista), jonka toiminta aluksi kiellettiin sillä Yhdysvallat kielsi Filippiinien itsenäisyyttä ajaneen toiminnan. Puolueen toiminta sallittiin vasta vuonna 1907, kun kielto kumottiin. Äänioikeus Filippiineillä oli rajoitettu muun muassa lukutaidon perusteella, jolloin vain maan koulutettu eliitti sai äänestää.[3][25][29][30][31]
Kansallispuolue ajoi Filippiinien itsenäisyyttä hyvin maltillisesti ja sen mukaan maan tuli kehittyä riittävästi ennen itsenäistymistä. Se suhtautui Yhdysvaltain hallintoon myönteisesti ja kun Yhdysvallat vuonna 1916 otti esille Filippiinien mahdollisen itsenäisyyden, ei puolueen sisällä enää innostuttu asiasta, sillä suuri lamakausi oli alkamassa. Taloudellisesti Filippiinit oli hyvin riippuvainen Yhdysvalloista.[25][29]
Vuonna 1935 Yhdysvaltain presidentti Franklin D. Roosevelt hyväksyi lain, jonka mukaan Filippiineille myönnettäisiin itsenäisyys 10 vuoden siirtymäajan jälkeen. Siirtymäajaksi muodostettiin autonominen Filippiinien yhteisö ja sen presidentiksi valittiin Manuel L. Quezon. Varapresidentiksi valittiin Sergio Osmeña.[29][32][3]
Filippiinien kansainyhteisön muodostamisen jälkeen Yhdysvallat ei ollut tehnyt mitään Filippiinien puolustuksen turvaamiseksi. Ilmapiirin kiristyessä Tyynellämerellä Toisen maailmansodan aikana Presidentti Quezon ja kenraali Douglas MacArthur joutuivat puolustussuunnitelmaa laatiessaan toteamaan maan puolustuskyvyn olevan heikko.[33]
Toiseen maailmansotaan kuulunut Tyynenmeren sota alkoi 8. joulukuuta 1941 kun Japani hyökkäsi Pearl Harboriin Yhdysvaltain laivastotukikohtaan. Vain kymmenen tuntia tämän jälkeen Japani hyökkäsi Filippiineille ja miehitti saariston. Filippiinien ja Yhdysvaltain joukot puolustivat maata taistellen, mutta myös Yhdysvaltain joukot joutuivat antautumaan tai pakenemaan maasta.[33][34] Quezon ja Osmeña pakenivat maasta yhdysvaltalaisten mukana ja he perustivat Yhdysvalloissa toimineen Filippiinien pakolaishallituksen.[35]
Japanilaiset julistivat Filippiinit itsenäiseksi lokakuussa 1943, mutta itsenäisyys oli vain näennäistä ja nukkehallituksen päätösten tuli olla japanilaismyönteisiä. Maan presidentiksi nimitettiin José P. Laurel ja varapresidentiksi Manuel Roxas.[34][35][33][3]
Monissa Kaakkois-Aasian maissa japanilaismiehitys edisti kansallismielisten aatteiden syntymistä, mutta Filippiineillä miehitys lujitti maan riippuvuutta Yhdysvalloista. Japanilaiset levittivät propagandaa, jonka mukaan Aasian tuli kuulua Aasialaisille, mutta filippiiniläiset olivat omaksuneet pitkän siirtomaakautensa aikana espanjalaisten tuoman roomalaiskatolisen uskonnon ja Yhdysvaltain siirtomaana he pitivät itseään lähes amerikkalaisina. Filippiiniläiset suhtautuivat vihamielisesti japanilaisten harjoittamaan julmaan miehitysvaltaan ja maan väestö oli haluton yhteistyöhön japanilaisten kanssa. Vihamielisyyttä nosti miehitysajan alkuvaiheessa tapahtunut Bataanin kuolemanmarssi. Vain osa omaa etuaan ajaneesta maan yläluokasta liittoutui japanilaisten kanssa.[34][35][33]
Filippiineillä maan radikaali vasemmistosiipi oli perustanut vuonna 1930 kommunistisen puolueen, joka taas perusti vuonna 1942 antijapanilaisen armeijan, Hukbalahapin, joka vastusti japanilaisvaltaa.[35]
Sodan suunta muuttui ja japanilaiset jäivät yhä pahemmin alakynteen. Yhdysvallat halusi palauttaa Filippiinit hallintaansa aloitti maan valtauksen lokakuussa 1945. Yhdysvaltain armeija nousi Douglas MacArthurin johdolla maihin Leyten saarelle ja sai vallattua Manilan takaisin hallintaansa Manilan taistelun jälkeen helmikuussa 1945.[33][36] Sota päättyi Japanin antautumiseen syyskuussa 1945. On arvioitu että sota ja Japanin miehityskausi vaati miljoonan filippiiniläisen hengen. Maan pääkaupunki Manila oli sodan jälkeen pahasti raunioina.[34] Japani tuomittiin maksamaan Filippiineille 800 miljoonan dollarin sotakorvaukset.[37]
Yhdysvallat halusi kuitenkin saada kaiken kunnian japanilaisten kukistamisesta ja maa näki kommunistisessa Hukbalahapissa aatteellisen vihollisensa jo ennen kylmän sodan alkua. Yhdysvaltain armeija nousi maihin Luzonin saarelle missä Hukbalahapin joukot riisuttiin aseista ja sen johtaja Luis Taruc vangittiin.[36]
Sodan aikana Kansainyhteisön presidentti Quezon kuoli maanpaossa ollessaan vuonna 1944 ja uudeksi presidentiksi tuli varapresidentti Osmeña, joka palasi Filippiineille yhdessä amerikkalaisten kanssa. Sodan jälkeen maan japanilaismielisen hallinnon presidentti Laurel vangittiin, mutta hänet armahdettiin pian ja hän palasi Filippiinien politiikkaan.[35] Osmeñan ja kenraali MacArthurin välit olivat huonot ja MacArthur otti vallan omiin käsiinsä. Hän nimitti virkoihin omat suosikkinsa aina kun Yhdysvaltain armeija oli vapauttanut jonkun alueen japanilaisista, ja Osmeñan oli tyytyminen päätöksiin. MacArthur puhdisti ystävänsä Manuel Roxasin maineen, vaikka tämä oli toiminut maan japanilaismyönteisessä hallituksessa. MacArthur väitti että Roxas oli toiminut itse asiassa Yhdysvaltain agenttina ja vapautti tämän sotarikossyytteistä. Roxas nousi näin kilpailemaan Osmeñan kanssa maan presidentin virasta MacArthurin myötävaikutuksesta, ja Roxas voittikin vuoden 1946 presidentinvaalit ja hänet nimitettiin itsenäisen Filippiinien ensimmäiseksi presidentiksi.[38][39][36]
Filippiinit itsenäistyi 4. heinäkuuta 1946. Nykyisin maa viettää itsenäisyyspäiväänsä kuitenkin kesäkuun 12. päivä, joka oli vuoden 1898 itsenäistymispäivä.[39][36] Maa oli sodan jälkeen raunioina ja maa oli riippuvainen Yhdysvaltain taloudellisesta avusta. Yhdysvallat myönsi Filippiineille taloudellista apua maan jälleenrakentamiseen, mutta pakotti vastineeksi Filippiinit hyväksymään Yhdysvalloille edulliset kauppasopimukset. Maiden sopiman Bellin kauppalain mukaan yhdysvaltalaiset ja filippiiniläiset saivat samanlaiset oikeudet maan luonnonvaroihin. Tämä oli ristiriidassa Filippiinien perustuslain kanssa, joten maa oli pakotettu muuttamaan sitä.[39][40] Lisäksi Yhdysvallat sai maiden välisen tukikohtasopimuksen mukaisesti 99 vuodeksi oikeuden pitää Filippiineillä sotilastukikohtiaan.[39]
Presidentti Roxas ei olisi saanut toteutettua näitä lakeja täysin laillisin keinoin, joten hänen edustamansa liberaalipuolue esti yhdentoista edustajan osallistumisen kongressin työhön tekaistulla vaalivilppisyytteellä. Näin estettiin vasemmistolaisen demokraattisen allianssin toiminta. Kommunistien toimintaa ei Filippiineillä sallittu ja Hukbalahap julistettiin laittomaksi. Heille ei näin jäänyt muuta keinoa kuin jatkaa aseellista taistelua. Hukbalahabista muodostettiin vuonna 1948 kansallisen vapautuksen armeija, HNB, joka sai tukea taisteluunsa maan talonpoikaisväestöltä joka oli tyytymätön asemaansa muun muassa maanomistusolojen vuoksi. 1950-luvun alkupuolella HNB:n käymä sissisota saatiin rauhoitettua kun maan puolustusministeriksi noussut Ramon Magsaysay onnistui Yhdysvaltojen avulla sovittelemaan HNB:n ja maan hallinnon välit, muutamia pieniä HNB:n yksiköitä lukuun ottamatta.[39][36][41][42]
Kun vasemmisto oli syrjäytetty, maan poliittisen vallan sodan jälkeen jakoivat maan liberaalipuolue ja kansallispuolue. Maan valtaa pitävien puolueiden väliltä valittiin tulevien vuosien aikana myös maan presidentit. Roxas kuoli vuonna 1948 ja häntä seurasi saman liberaalipuolueen Elpidio Quirino, joka toimi presidenttinä seuraavat neljä vuotta. Vuoden 1953 vaalien jälkeen presidentiksi nousi kansallispuolueen Ramon Magsaysay seuraavaksi nelivuotiskaudeksi ja vuonna 1957 presidentiksi nimettiin kansallispuolueen Carlos P. Garcia. Vuonna 1961 presidentiksi nousi liberaali Diosdado Macapagal ja 1965 kansallispuolueen Ferdinand Marcos.
Puolueiden poliittinen linja oli hyvin samankaltainen ja ne harjoittivat hyvin amerikkalaismielistä politiikkaa, vaikka suhteet Yhdysvaltoihin eivät olleet sodan jälkeen täysin kitkattomat. Filippiineillä oltiin pettyneitä sekä USA:n että Japanin maksamien sotakorvausten suuruuteen. Filippiineillä vastustettiin USA:n sotilastukikohtia eikä USA:n kommunismin vastaisen politiikan Japanin suosimista hyväksytty. Filippiinien liike-elämää taas ärsytti USA:n kansalaisten oikeus hyödyntää maan luonnonvaroja tasa-arvoisesti filippiiniläisten kanssa.[39][36][43]
Garcian ja Macapagalin presidenttikausilla Filippiinit pyrki lähentymään aasialaisia naapurimaitaan, toteuttamaan uudistusohjelmia ja kehittämään kansantaloutta monipuolisemmaksi.[44] Macapagalin presidenttikaudella turvauduttiin paluu Aasiaan -politiikkaan, jonka osana presidentti Macapagal neuvotteli Malphilindo-sopimuksen Indonesian presidentti Sukarnon ja Malesian pääministeri Tunku Abdul Rahmanin kanssa. Sopimus kuitenkin kariutui nopeasti, kun Indonesia vaati Malesian Borneon saarella sijainneita alueilta itselleen ja maiden välille syttyi aseellinen konfrontaatio. Myös Filippiinit esitti aluevaatimuksia Malesian Sabahin osavaltiosta ja maan välit Malesiaan tulehtuivat.[36][43][45]
Vuonna 1965 presidentiksi valittiin Ferdinand Marcos. Hänestä tuli myös maan ensimmäinen toiselle kaudelle valittu presidentti, kun hän voitti vuoden 1969 vaalit. Hänen suosiotaan nostivat muun muassa suuret tiehankkeet jolla Filippiinien maantieverkkoa parannettiin.[46] Marcosin kauden alussa vuonna 1966 Yhdysvallat luopui useimmista Filippiineillä pitämistään sotilastukikohdista, vastineeksi siitä että Filippiinit suostui lähettämään Vietnamin sotaan pienen Filippiinien armeijan sotilasyksikön muihin kuin taistelutehtäviin Etelä-Vietnamin puolustamiseksi. Tukikohtien sulkeminen merkitsi maahan kuitenkin työttömyyden kasvua, kun tukikohtien ympärille syntyneet palvelut jouduttiin sulkemaan.[47][48][41]
Marcosin kaudella Mindanaon saarella nousi levottomuuksia, kun alueelle muutti runsaasti roomalaiskatolisia, jolloin alueen islaminuskoiset morot tunsivat asemansa uhatuksi. Tilanne Mindanaolla kärjistyi lopulta sisällissodaksi muslimien ja Filippiinien hallituksen välillä, kun alueen muslimijohtajat kapinoivat asemansa puolustamiseksi.[46][48]
Filippiinien kommunistit perustivat vuonna 1969 uuden kansanarmeijan (New Peoples Army, NPA). NPA ei ollut todellinen uhka Marcosin hallinnolle, mutta vuonna 1972 hän määräsi sotatilalain sillä perusteella että hän katsoi kommunistisissien suunnittelevan vallankaappausta. Edellisenä vuotena 1971 NPA oli tehnyt poliittisen attentaatin Manilassa, jossa sai surmansa liberaalipuolueen johtohenkilöitä. Perustuslain mukaan Marcosin olisi pitänyt luopua vallasta toisen kautensa jälkeen, mutta poikkeustilan nojalla hän sai jatkaa maan presidenttinä.[47][46][48][49] Vuonna 1973 perustuslaki antoi Marcosille yksinvallan.[37]
Marcos kielsi yksinvaltaan noustuaan kaikki puolueet, hajotti maan kongressin ja keskitti vallan itselleen. Puolueiden sijaan perustettiin vuonna 1976 Marcosin toimesta Uusi yhteiskuntaliike, KBL, joka toimi näennäisenä parlamenttina.[47][46][50] Poikkeustilalain oikeuttamana Marcos vangitutti poliittisia vastustajiaan ja kuka tahansa saattoi joutua vangituksi tai pidätetyksi. Marcosin hallinto näki kaikkialla uhkia ja pelkkä epäily hallinnon vastaisista toimista riitti vangitsemiseen ja kidutukseen. On arveltu että ainakin 1500 ihmistä sai surmansa ja kymmeniä tuhansia kidutettiin tai katosi Marcosin julistaman poikkeustilan aikana. Marcosin Diktatuurin myötä maan talouskehitys kääntyi kurjistumiseksi.[44][46][51]
Kritiikki Marcosin diktatuuria kohtaan kasvoi 1970-luvulla ja NPA:n käymä sissisota laajentui lähes koko maahan.[47] Myös Mindanaon muslimiseparatistien kapina hallitusta vastaan kiihtyi. Kriisien leviäminen uhkasi maan sokeriruokoviljelmiä ja jäljellä olevia Yhdysvaltain sotilastukikohtia, mikä ei miellyttänyt Yhdysvaltoja joka ei ollut aluksi tehnyt mitään demokratian palauttamiseksi entiseen siirtomaahansa.[47][49]
1980-luvun alussa maan talouskriisi syveni entisestään ja myös ulkomailla alettiin kyllästyä tilanteeseen, sillä valtion varoista siirtyi miljardeja Marcosille ja hänen liittolaisilleen.[47]
Marcos vangitutti oppositiojohtaja Benigno Aquinon ja hänet tuomittiin kuolemaan vuonna 1977. Hänen sallittiin kuitenkin lähteä Yhdysvaltoihin saamaan sairaalahoitoa, mihin hän jäi maanpakoon. Hänet armahdettiin vuonna 1980.[37][49][50] Aquino palasi maanpaosta Yhdysvalloista vuonna 1983, jolloin hänet ammuttiin kuoliaaksi Manilan lentokentällä. Aquinon murha oli Marcosille lopun alkua. Opposition liikehdintä kiihtyi Filippiineillä ja ulkomailla vaadittiin murhan perinpohjaista selvittämistä. Aquinosta tuli maan hajanaisen Marcosia vastustavan opposition yhteinen marttyyri.[52][49] Marcosia vastaan esiintyi liikehdintää myös hänen omien asevoimiensa sisällä, sillä asevoimissa monet olivat sitä mieltä, että maan armeija tulee häviämään NPA:ta vastaan käymänsä taistelun ilman muutosta.[47]
Aquinon leski Corazon Aquino sai opposition tuen taakseen miehensä murhan jälkeen ja Yhdysvaltain painostuksen vuoksi Marcos suostui yllättäen järjestämään presidentinvaalit helmikuussa 1986. Corazon Aquinon katsottiin olevan ainoa henkilö, jolla oli edellytyksiä Marcosin voittamiseen. Oppositio yhdistyi Aquinon taakse ja myös jotkut Marcosin vanhat kumppanit siirtyivät tukemaan Aquinoa.[52][53][54]
Ääntenlaskun jälkeen sekä Marcos että Aquino julistautuivat vaalien voittajaksi. Opposition mukaan Marcos oli syyllistynyt vaaleissa räikeään vaalivilppiin ja väitti, että Aquino oli vaalien voittaja. Yhdysvallat ehdotti vallanjakoa Marcosin ja opposition kesken, mutta Aquino kieltäytyi ehdottomasti yhteistyöstä Marcosin kanssa. Molemmat ehdokkaat ilmoittivat vannovansa virkavalansa helmikuun 25. päivänä. Maan ammattiyhdistysliike ilmoitti myös aloittavansa yleislakon, mikäli Marcos ei luovu vallasta.[53]
Tapahtumissa tapahtui käänne, kun maan puolustusministeri ja Marcosin entinen kumppani Juan Ponce Enrile sai kuulla että Marcos aikoo pidätyttää hänet. Enrile oli siirtynyt tukemaan vaaleissa oppositiota. Maan asevoimien kenraali Fidel V. Ramos asettui tukemaan Enrileä ja heitä tukeneet upseerit miehittivät EDSA-kehätien varrella sijainneen asevoimien päämajan. Kansalaisliike asettui tukemaan EDSA-vallankumoukseksi, tai kansan vallankumoukseksi nimettyä upseerien kapinaa. Kardinaali Jaime Sin kehotti radiossa kaikkia filippiiniläisiä EDSA:n varrelle suojelemaan kapinallisia. Aquino antoi tukensa kapinallisille, mutta piti kiinni omasta asemastaan maan presidenttinä, sillä Enrilen ja Ramosin tavoitteena oli mahdollisesti ottaa valta itselleen eikä luovuttaa sitä Aquinolle.[52][53][54]
EDSA-kehätien varteen saapui satojatuhansia kansalaisia, mikä esti Marcosia tukeneiden joukkojen hyökkäyksen kapinallisia vastaan, vaikka asevoimien komentaja Fabian Ver ehdotti Marcosille hyökkäyksen toteuttamista siviiliuhreista huolimatta. Filippiiniläisarmeija ei kuitenkaan halunnut sotia omaa kansaansa vastaan.[52][53] Marcosin tilanne kävi yhä tukalammaksi kun kapinalliset valtasivat viimeisenkin hänen hallinnassaan olleen televisioaseman. Yhdysvaltain ilmavoimien helikopteri kuljetti Marcosin ja hänen vaimonsa turvaan Havaijille.[53][54] Ferdinand Marcos kuoli Havaijilla vuonna 1989 ja hänen leskensä Imelda Marcos sai luvan palata Filippiineille vuonna 1991.[55]
Astuttuaan presidentin virkaan vuonna 1986 Corazon Aquino lakkautti Ferdinand Marcosin aikaisen perustuslain ja laaditutti uuden perustuslain, joka tuli voimaan vuonna 1987.[56][57] Aquino nimitti ministereiksi kansalais- ja ihmisoikeusaktivisteja ja useita vasemmistolaisia, mutta mukana oli myös suurliikemiehiä. Puolustusministeriksi tuli Marcosia vastaan noussut Juan Ponce Enrile. Pian kuitenkin armeijan ja talouselämän edustajat vastasivat maan hallinnosta, kun kansalaisaktivistit pudotettiin yksi toisensa jälkeen pois hallituksesta.[58]
Aquinon odotettiin tuovan maahan demokratian ja taloudellista hyvinvointia. Hänen hallintokautensa alussa maan talous kasvoikin, mutta vuoden 1989 jälkeen maan talouskasvu taantui ja köyhien määrä lisääntyi, mikä kasvatti tyytymättömyyttä hallintoa kohtaan. Maata koettelivat myös luonnonkatastrofit, kuten maanjäristys vuonna 1990 ja Pinatubon tulivuorenpurkaus vuonna 1991, jotka omalta osaltaan heikensivät maan taloudellista tilannetta.[58]
Aquinon hallintoa kritisoitiin myös kyvyttömyydestä kukistaa NPA:n kapinalliset. Aquinon hallitusta pidettiin heikkona ja monet Aquinoa kannattaneet sotilashenkilöt siirtyivät oppositioon. Sotilasvallankaappauksen mahdollisuudesta muodostui jatkuva uhka Aquinon hallinnolle.[54] Aquinoa vastaan tehtiin seitsemän epäonnistunutta vallankaappausyritystä, joista osa kukistui vasta Yhdysvaltain armeijan avulla.[54][58][44]
Aquinon jälkeen maan presidentiksi valittiin vuonna 1992 kenraali Fidel V. Ramos niukalla äänienemmistöllä. Hänen oletettiin aluksi olevan heikko presidentti, mutta hänen onnistui kuitenkin koota politiikkansa tueksi laaja liittouma.[59] Ramosin johtamana Filippiinien hallitus onnistui rauhoittamaan Mindanaon tilanteen, kun Ramos aloitti neuvottelut Nur Misuarin johtaman Moron kansallisen vapautusrintaman (MNLF) kanssa Mindanaon tilanteesta. Ramosin hallinto myönsi Mindanaon muslimeille rajoitetun autonomian, mikä ei tyydyttänyt kaikkia.[54] Vuonna 1977 MNLF:stä oli jakautunut omaksi järjestökseen Moron islamilainen vapautusrintama (MILF), jonka piirissä ei oltu tyytyväisiä vuonna 1976 solmittuun Tripolin rauhansopimukseen. Rauhansopimuksen perusteella muodostettiin Mindanaon autonominen muslimialue vuonna 1989.[4][60][61] MILF:n tavoitteena oli itsenäinen muslimivaltio, eikä se hyväksynyt MNLF:n sovittelevaa politiikkaa.[62][63][64][61] Presidentti Ramos sopi rauhan MNLF:n kanssa, mutta MILF ja Abu Sayyaf terroristijärjestö jatkoivat taistelua itsenäisen islamilaisen valtion puolesta.[54][58][65]
Ramos aloitti myös rauhanneuvottelut kommunistisen Kansallisen demokraattisen rintaman, (NDF) kanssa. Neuvotteluja mutkisti se että Filippiinien kommunistiryhmät hajaantuivat useaan pienempään ryhmään, joista enemmistö noudatti rauhanomaista ja demokraattista linjaa.[54][58]
Ramosin presidenttikaudella maan ihmisoikeustilanne parani ja maan talous koheni jonkin verran, mutta vuoden 1997 Aasian talouskriisi pysäytti talouskasvun. Huomiota herätti kuitenkin ihmisoikeuksien sijaan taloudelliset ja sosiaaliset oikeudet, kun talouden kehittämisen vuoksi tuhansia ihmisiä ajettiin mailtaan.[58] Ramos olisi presidenttikautensa lopulla halunnut muuttaa maan perustuslakia siten että hän olisi voinut olla vallassa vielä toiset kuusi vuotta. Tämä aiheutti kuitenkin niin suuria protesteja että Ramosin suunnitelmat eivät toteutuneet.[54]
Ramosin jälkeen Filippiinien presidentiksi valittiin vuonna 1998 entinen filmitähti Joseph Estrada. Estrada oli toiminut aiemmin Ramosin varapresidenttinä, kaupunginjohtajana ja senaattorina, mutta hänen kykyjään toimia presidenttinä epäiltiin suuresti. Estrada esittäytyi köyhien puolestapuhujana, mikä vetosi kansaan. Hänen rahoittajansa olivat kuitenkin miljardöörejä, jotka olivat hankkineet omaisuutensa Marcosin avustuksella.[54][58]
Rauhanneuvottelujen sijaan Estrada käynnisti Mindanaolla sotatoimet MILF:iä vastaan, minkä vuoksi 300 000 ihmistä joutui evakuointileireille.[58][62] Myös kommunistisen NPA:n sissitoiminta vahvistui Estradan kaudella.[54] Maan köyhyys ei vähentynyt toivotulla tavalla ja Estradan korruptiolla ja laittomilla uhkapelibisneksillä haalima miljardiomaisuus alkoi näkyä julkisuudessa. Filippiineillä toimi laaja laiton jueteng-lottopelin verkosto, jossa jokaiselle viranomaistasolle paikallispoliiseista ja kaupunginjohtajista osavaltion kuvernööriin asti maksettiin summia silmien ummistamisesta. Laiton järjestelmä ulottui presidentti Estradaan asti, joka keräsi suurimman potin. Myös osa maan tupakkaverorahoista ohjattiin Estradan taskuun, ja hänen rahalähteitään oli todennäköisesti enemmänkin. Korruptio oli kuitenkin maassa vallitseva käytäntö, eikä vain Estradaan liittynyt ilmiö.[58]
Estrada syrjäytettiin korruptiosyytteiden vuoksi presidentin virasta ja hänen tilalleen tuli vuonna 2001 Gloria Macapagal-Arroyo. Estrada oli maaseudun ja slummien köyhien asukkaiden suosikki, mikä aiheutti heidän taholtaan mielenosoituksia.[4][58] Estrada asetettiin syytteeseen korruptiosta ja lahjonnasta ja hän sai elinkautisen vankeusrangaistuksen vuonna 2007.[66][67] Hän ehti kuitenkin kärsiä tuomiostaan vain kuukauden, kun presidentti Macapagal-Arroyo armahti hänet.[68]
Gloria Macapagal-Arroyo oli Filippiinien toinen naispresidentti ja hän on maan entisen presidentin Diosdado Macapagalin tytär. Hän edusti Filippiinien perinteistä poliittista eliittiä ja hän johti edeltäjäänsä oikeistolaisempaa politiikkaa. Macapagal-Arroyo otti hallitukseensa kaikki Estradaa vastaan nousseet osapuolet, vasemmistoa lukuun ottamatta, minkä seurauksena hallitus ei löytänyt yhteistä poliittista linjaa.[69] Hänen kautensa alkoi epävakaissa merkeissä, sillä maan talous oli epävakaa ja Estradan tukijat järjestivät väkivaltaisia mielenosoituksia.[70] Talouskasvu jäi Macapagal-Arroyon virkakaudella vaatimattomaksi.[69]
Macapagal-Arroyo tuki Yhdysvaltoja Syyskuun 11. päivän terrori-iskuissa ja antoi tukensa George W. Bushin terrorisminvastaiselle taistelulle, ja hän antoi Yhdysvalloille oikeuden käyttää Filippiinien maa-, meri-, ja ilmatilaa taistelutoimenpiteissä. Filippiineille perustettiin terrorisminvastainen rintama ja Filippiinit sai Yhdysvalloilta samalla apua Abu Sayyafin vastaisessa taistelussa.[69][71]
Macapagal-Arroyo hyväksyi kovan linjan taistelussa Abu Sayyafia vastaan. Abu Sayyaf sieppasi toukokuussa 2001 20 panttivankia, mutta Macapagal-Arroyo kieltäytyi määrätietoisesti maksamasta lunnaita, vaan Abu Sayyafia vastaan käynnistettiin sotilasoperaatio.[70] Toisaalta hän sai presidenttinä vuorostaan käynnistää rauhanneuvottelut islamistijärjestö MILF:n kanssa.[69]
Macapacal-Arroyo valittiin vuonna 2004 uudelleen jatkokaudelle, vaikka hänen mainettaan tahrasivat hänen aviomieheensä kohdistuneet korruptiosyytteet. Vaaleja väitettiin myös vilpillisiksi.[70][72] Macapagal-Arroyoa vastaan suunniteltiin myös vallankaappausta, mutta suunnitelmat jäivät toteutumatta.[73] Macapagal-Arroyoon kohdistui myös korruptiosyytöksiä ja hänen virkakautensa lopussa hän julisti sotatilan Mindanaolla sijaitseviin Maguindanaon ja Sultan Kudaratin provinsseihin. Sotatilalakia pidettiin maan senaatissa tarpeettomana, sillä alueella toimineita NPA:n sissejä ja muslimijärjestöjä vastaan oli taisteltu vuosikaudet ilman sotatilalakia. Lain tarkoituksena pelättiin olevan se, että Macapagal-Arroyo pyrkisi sen perusteella Marcosin tavoin kaappaamaan vallan armeijan tuella. Macapacal-Arroyo pyrki kuitenkin valitsemaan toisen tien vallassa jatkamiseen ja pyrki jatkokautensa jälkeen maan kongressiin, jossa hän tähtäsi puhemieheksi välttääkseen ennakoidut korruptiosyytökset.[74][75] Hän joutui kuitenkin virkakautensa jälkeen vastaamaan syytöksiin korruptiosta ja vaalivilpistä vuoden 2004 vaaleissa.[72][76]
Vuoden 2010 vaaleissa valittiin maan presidentiksi entisen oppositiojohtaja Benigno Aquinon ja presidentti Corazon Aquinon poika Benigno Aquino III. Hänen ohjelmaansa kuului demokratian edistäminen ja korruption vastustaminen.[76][44]
Hänen virkakaudellaan vuonna 2015 Mindanaon Moro-konflikti maan hallitus ja MILF solmivat rauhansopimuksen. Sopimuksen mukaan MILF luopui vaatimuksestaan itsenäisestä valtiosta ja vastineeksi Filippiinien hallitus lupasi alueelle laajan autonomian.[77][78] Eteläiselle Mindanaon saarelle perustettiin autonominen muslimialue, jonka nimeksi tuli Bangsamoro.[2][61] Rauhansopimuksen ulkopuolella oli kuitenkin terrorijärjestö Abu Sayyaf. Filippiinien armeija on syyttänyt MILF:ää siitä, että jotkut sen sotilaat ovat jatkaneet taistelua Abu Sayyafin riveissä rauhansopimuksen jälkeen.[77] Rauha hallituksen ja morojen välillä luhistui vuonna 2015, minkä jälkeen konflikti on ollut jäätyneessä tilassa.[79]
Rodrigo Duterte valittiin Aquinon seuraajaksi vuoden 2016 vaaleissa. Hän kävi presidenttikampanjansa lupaamalla kovia otteita rikollisuutta ja korruptiota vastaan. Kiistanalaiseksi on noussut esimerkiksi Duterten väkivaltainen kampanja huumakauppiaita vastaan, jonka aikana on saanut surmansa tuhansia. Duterte on kehottanut kannattajiaan ja poliiseja surmaamaan huumakauppiaita ilman oikeudenkäyntiä, mikä on tuomittu laajasti kansainvälisesti. Monet filippiiniläiset ovat kuitenkin pitäneet Duterten kovaa linjaa tarpeellisena. Heinäkuussa 2016 tehdyn kyselyn mukaan presidenttiä kannatti peräti 91 % vastaajista.[80]
Duterten kaudella ongelman ovat muodostaneet myös ääri-islamistiset ryhmät, kuten Isis. Vuoden 2017 toukokuussa islamistit valtasivat Marawin kaupungin, jonka Filippiinien asevoimat valtasivat takaisin pitkän taistelun jälkeen saman vuoden lokakuussa.[81]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
