nykyisen Azerbaidžanin alueen historia From Wikipedia, the free encyclopedia
Azerbaidžan oli suurimman osan 1900-luvua Neuvostoliiton hallinnassa. Kun Neuvostoliitto romahti vuonna 1991, Azerbaidžan sai itsenäisyytensä. Azerit ovat kielellisesti ja kulttuurillisesti turkkilaisia, ja heillä on rikas kulttuuriperintö, huolimatta pitkistä ajanjaksoista, jonka he ovat eläneet Persian tai Venäjän vallan alla. Nykyinen Azerbaidžanin alue on historiansa aikana altistunut lukuisille hyökkäyksille, muuttoliikkeille, sekä kulttuurisille ja poliittisille vaikutuksille. Suurimman osan historiastaan Azerbaidžanin alue on ollut persialaisten vaikutusvallan alla, mutta Persian valtakunnan taantuessa alue joutui Venäjän ylivallan alle 200 vuodeksi.[1]
Azerbaidžanin alue on sijainnut heimojen muuttoliikkeen ja sotaretkien risteyspisteenä, jolloin se on joutunut useiden vieraiden valloittajien vallan alle. Yhdeksännellä vuosisadalla eaa. puolipaimentolaiset skyytit asettuivat nykyisen Azerbaidžanin alueelle. Sata vuotta myöhemmin meedialaiset, jotka olivat etnisesti sukua persialaisille, perustivat imperiumin, johon nykyinen Azerbaidžanin eteläosa kuului. Kuudennella vuosisadalla eaa. persialainen Akhaimedinien hallitsija Kyyros Suuri valtasi Azerbaidžanin länsiosan. Vuonna 330 Aleksanteri Suuri alisti koko Akhaimenidien valtakunnan valtansa alle, ja jätti persialaiset satraapit hallitsemaan aluetta. Erään kertomuksen mukaan Atropates, Aleksanterin komennossa oleva persialainen kenraali, jonka nimi tarkoittaa tulelta suojattua, lainasi alueelle nimensä, kun Aleksanteri teki hänestä alueen kuvernöörin.[2]
Ensimmäisen ja kolmannen vuosisadan eaa. välisenä aikana Rooman valtakunta valtasi nykyisen Azerbaidžanin alueen skyyteiltä ja seleukideilta, joka oli yksi Aleksanteri Suuren pirstoutuneen valtakunnan seuraajista. Roomalaiset kutsuivat aluetta Albaniaksi. Roomalaisten vallan heikentyessä Sassanidien dynastia palautti alueelle persialaisten vallan.[3]
Arabivalloitusten myötä alueelle levisi islam. Arabit hallitsivat aluetta 600-luvulta 1100-luvulle. 1100-luvun puolivälissä turkkilaisia kieliä puhuneiden oguusien seldžukkidynastia hyökkäsi Azerbaidžanin alueelle Keski-Aasian suunnalta ja kukisti arabivallan. Seldžukit toivat mukanaan turkinsukuiset kielet ja turkkilaiset tavat. 1300-luvulle tultaessa Azerbaidžanin kansan peruspiirteet oli jo nähtävillä. Tällä aikakaudella useita azerbaidžanilaisen arkkitehtuurin ja kirjallisuuden mestariteoksia luotiin kulttuurin kultakaudella, joka ulottui 1100-1300-luvuille. Tämän ajanjakson merkittävimpiä kulttuurimonumentteja ovat Nizami Ganjavin kirjoitukset ja Momine-Khatunin mausoleumi Nahitševanissa.[3]
1300-luvun alussa Hülegü-kaanin johtamat mongolit hyökkäsivät Lähi-itään, eikä Azerbaidžankaan säästynyt mongolivalloituksilta. Hülegü hallitsi Azerbaidžania ja Persia Tabrizin kaupungista käsin. 1400-luvulla Azerbaidžaniin hyökkäsivät Timur Lenkin joukot, juuri kun alueella kukoistanut Şirvanşah’n hallinto oli elpynyt. Sulttaani İbrahim tunnusti alueella timuridien ylivallan. Tältä aikakaudelta on peräisin Bakussa sijaitseva Şirvanşahien palatsi.[3]
1500-luvulla Safavidien dynastia otti vallan Persiassa. Safavidit torjuivat Osmanien valtakunnan pyrkimykset saada Azerbaidžan hallintaansa. Safavidit eivät kuitenkaan kyenneet estämään Venäjän etenemistä alueelle.[3] Venäjän ja Persian välisen sodan jälkeen solmitun Pietarin rauhan mukaan Baku, Derbent, Gilan, Širvanin alueen maakunnat, Mazandaran ja Astrabad luovutettiin Venäjälle.[4]
1700-luvun alusta lähtien Venäjä vahvisti hitaasti poliittista ylivaltaa Azerbaidžanin pohjoisosassa, kun taas Persia säilytti hallinnan Etelä-Azerbaidžanissa. 1800-luvulla Venäjän ja Persian Azerbaidžanin välinen jako määräytyi suurelta osin kahdella maiden välisten sotien jälkeen solmitulla sopimuksella. 1804-1813 käydyn sodan jälkeen solmitun Gulistanin rauhan mukaan Venäjän ja Persian raja vahvistettiin kulkemaan suunnilleen Araks-jokea myöten. Vuosien 1826-1828 sodan jälkeen solmitun Turkmantšain rauhan mukaan Venäjälle luovutettiin Jerevanin ja Nahitševanin kaanikuntien alueet.[5] Samalla muodostui tuleva Iranin ja Neuvostoliiton, ja myöhempi Iranin ja Azerbaidžanin välinen raja. Nykyinen Azerbaidžanin alue jäi Venäjän keisarikunnan hallintaan, kun taas Iranin Itä- ja Länsi-Azerbaidžanin maakunnat jäivät Iranin puolelle rajaa.[6] Tästä lähtien Kaukasiaan jääneet azerit erotettiin suurimmasta osasta Iranin puolelle jääneistä kielellisistä ja uskonnollisista maanmiehistään.[7] Venäläisvaikutus azereiden elämään oli vähäistä. Suurimman osan 1800-luvusta Venäjän keisarikunta toi hyödykkeitä Azerbaidžanista ja investoi vain vähän talouteen.[8] Azerit molemmin puolin rajaa pysyivät suurelta osin maaseudun asukkaina, vaikka 1800-luvun jälkipuoliskolla syntyi pieni kauppiasluokka ja työväenluokka.[7]
Kun Bakusta tuli Venäjän tärkein öljyn lähde, Apšeronin niemimaalle alkoi virrata kymmeniä tuhansia iranilaisia, armenialaisia ja venäläisiä etsimään työtä. Tämän jälkeen Venäjän taloudellinen ja poliittinen vaikutus alueella kasvoi merkittävästi.[7] Vaikka etniset venäläiset alkoivat hallita öljyliiketoimintaa ja valtionhallintoa 1800-luvun lopulla, azerit olivat näkyvästi esillä tietyillä öljyntuotannon aloilla, kuten Kaspianmeren öljykuljetuksissa. Paikallisina virkamiehinä ja kauppiaina Bakussa vaikuttivat erityisesti armenialaiset.[8]
Azerbaidžaniin valtiota ei ollut olemassa ennen vuonna 1918, ja toisin kuin armenialaiset ja georgialaiset, azereilla ei ollut valtiollisia perinteitä. Transkaukasian muslimit näkivät itsensä osana suurempaa muslimimaailmaa, ummaa. Venäläiset kutsuivat heitä tataareiksi; etnonyymi azereista tuli käyttöön vallankumousta edeltävinä vuosikymmeninä, ensin kaupunkien nationalististen keskuudessa. Vasta Neuvostoliiton aikana siitä tuli tämän kansan virallinen ja laajalti hyväksytty nimi.[7]
Venäjän keisarikuntaan kuuluminen tarjosi koulutetuille azereille uuden tien, josta osa kääntyi uskonnollisesta kasvatuksesta maallistuneempiin näkemyksiin. Huomattavia tässä joukossa olivat varhaiset tutkijat, jotka aloittivat azerin kielen tutkimuksen. Abbasqulu Bakıxanov kirjoitti runoutta ja alueen historiaa, ja Mirzə Fətəli Axundov kirjoitti ensimmäiset azerinkieliset näytelmät. Heidät sisällytettiin lopulta kertomukseen Əli bəy Hüseynzadən kansallismieliset kirjoitukset.[7]
Bakun väkiluku lähti 1800-luvun jälkipuoliskolla dramaattiseen nousuun. 1860-luvulla kaupungin väkiluku oli 13 000 ja vuonna 1897 väkiluku oli 112 000. Vuonna 1913 asukkaita oli 215 000, mikä teki Bakusta Kaukasuksen alueen suurimman kaupungin. Tässä vaiheessa yli kolmasosa Bakun väestöstä oli etnisiä venäläisiä.[8] Bakun kaupunki tuotti 1900-luvun alussa yli puolet maailman öljytuotannosta. Etnisesti kaupunki oli hajanainen, venäläiset ja armenialaiset olivat kaupungin keskiosassa, ja muslimit olivat ryhmittyneet erillisille alueille. Poliittisen epävarmuuden aikana etniset ja uskonnolliset erot synnyttivät jakolinjoja väestönsien väliin. Verisiä yhteenottoja azereiden ja paikallisten armeenien välillä syntyi vuosina 1905 ja 1918.[7]
Levottomuutta azereiden ja muiden välillä aiheutti myös se, että koulutus ja palkkataso asetti muslimiväestön alemmalle tasolle kuin kristityt. Bakussa kaupunginduuma pysyi varakkaiden armenialaisten ja venäläisten käsissä. Azerit eivät järjestäytyneet vielä 1900-luvun taitteessa mitenkään poliittisesti, ja he olivat joko välinpitämättömiä tai tietämättömiä poliittisesti intellektuelleista azerinationalisteista. Yksikään vuoden 1905 jälkeen syntyneistä pienistä puolueista ja poliittisista ryhmistä ei saanut paljon seuraajia älymystön ulkopuolella. Vuonna 1911 perustettu Məhəmməd Əmin Rəsulzadən johtama Müsavat-puolue osoittautui näistä kestävimmäksi.[7] Müsavat otti tavoitteekseen itsenäisen Azerbaidžanin valtion perustamisen.[9]
Bolševikkien vallankumouksen jälkeen vuonna 1917 ja ensimmäisen maailmansodan aikana Venäjän joukot vetäytyivät Kaukasiasta. Azerbaidžan muodosti yhdessä Armenian ja Georgian kanssa Transkaukasian federaation, mutta muodostelma ei ollut pitkäikäinen. Valtioliitosa muodostettiin Azerbaidžanin, Georgian ja Armenian itsenäiset valtiot vuoden 1918 aikana. Baku pysyi kuitenkin kommunistisen hallituksen käsissä, paikallisten armenialaisten sotilaiden avustamana. Liittoutumalla etenevän Turkin armeijan kanssa syyskuussa 1918 Azerbaidžanin nationalistit saivat turvattua pääkaupunkinsa Bakun, mikä toi azerit myös osalliseksi armenialaisten kansanmurhaan.[10][11]
Vaikka azerit saivat Bakun hallintaansa, kohtasivat Azerbaidžanin nationalistit vastustusta venäläisten, armenialaisten ja muslimityöväestön taholta. Nationalistit olivat riippuvaisia talonpoikaisväestöstä, mutta heillä ei kansallista tietoisuutta edelleenkään ollut. Nationalistien asema Bakussa ei ollut täysin turvattu, sillä siellä oli bolševismi syvään juurtunutta. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä turkkilaiset vetäytyivät. Azerbaidžanin valtio sai tunnustuksen liittoutuneilta tammikuussa vuonna 1920.[10] Mutta kun huhtikuussa 1920 puna-armeija marssi Bakuun, vastarinta oli vähäistä, sillä Azarbaidžanilaiset taistelivat Vuoristo-Karabahin alueella, yrittäen tukahduttaa alueen armenialaisten separatismin.[10][11] Neuvosto-Venäjän johtaja V.I. Lenin perusteli Bakun haltuunottoa sen öljyvarojen tärkeydellä, edelleen jatkuvassa sisällissodassa.[11]
Neuvosto-Venäjän hyökkäys Azerbaidžaniin vuonna 1920 aloitti maassa neuvostohallinnon täydellisen poliittisen ja taloudellisen hallinnan. Neuvosto-Venäjän hallitsemista alueista muodostettiin Neuvostoliitto vuonna 1922. Neuvostohallinto muodosti Armeniasta, Georgiasta ja Azerbaidžanista Transkaukasian neuvostotasavallan, josta tuli osa Neuvostoliittoa. Muodostetussa tasavallassa kaikki kolme maata luovuttivat nimelliset toimivaltansa ulkopolitiikassa ja taloudessa neuvostotasavallan keinotekoiselle auktoriteetille. Vuonna 1936 suoritettu hallinnollinen uudistus hajotti Transkaukasian Armenian, Georgian ja Azerbaidžanin sosialistisiksi neuvostotasavalloiksi.[12]
Vuonna 1920 puna-armeija miehitti Nahitševanin, Azerbaidžanin erillisalueen, joka rajoittuu Armeniaan ja Luoteis-Iraniin. Alue julistettiin omaksi neuvostotasavallakseen, jolla oli läheiset siteet Azerbaidžaniin. Kansanäänestys vahvisti vuonna 1921, että suurin osa erillisalueen väestöstä halusi kuulua Azerbaidžaniin. Tarkempi rajojen määritys jätettiin Transkaukasian neuvostotasavallan päätettäväksi. Huolimatta Azerbaidžanin viranomaisten vastustuksesta Nahitševan nimettiin virallisesti autonomiseksi tasavallaksi, jolla oli laajat paikalliset valtuudet. Tämä asema alueella on edelleen.[12]
Koska enemmistö azereista asui Pohjois-Iranissa, neuvostoviranomaiset näkivät tämän tekosyynä karkottaa tasavallasta kaikki azerit, joilla oli Iranin passi. Toisen maailmansodan aikana Neuvostoliitto miehitti Iranin pohjoisosan. Miehittäjät yrittivät lietsoa alueella irtaantumishalukkuutta, mutta aluemuutoksia Neuvostoliiton ja Iranin välillä ei sodan seurauksena tullut. Länsivallat pakottivat Neuvostoliiton vetäytymään Iranista vuonna 1946. Sodan jälkeen Iranin hallitus aloitti ankaran azerikultuurin tukahduttamisen, joka jatkui aina 1980-luvulle saakka.[12]
Stalinin diktatuurin aikana Azerbaidžan kärsi muiden neuvostotasavaltojen tapaan pakkokollektivisoinnista ja Stalinin puhdistuksista. Kuitenkin samaan aikaan Azerbaidžanin teollisuus kehittyi ja lukutaitoisen väestön osuus nousi. Kehitys oli merkittävää verrattuna muihin Lähi-Idän islamilaisiin valtioihin.[13] Stalinin kuoleman jälkeen Azerbaidžan sai suuremman itsemääräämisoikeuden, mutta silti sitä hallittiin autoritaarisesti Moskovasta. Nikita Hruštšovin ja Leonid Brežnevin valtakausien aikana Azerbaidžanin kommunistisen puolueen johtoa puhdistettiin liian nationalististen suuntausten ja korruption vuoksi. Brežnev nimitti puolueen johtoon Geidar Alijevin vuonna 1969. Mihail Gorbatšov erotti Alijevin vuonna 1987, näennäisesti terveydellisistä syistä, vaikka myöhemmin tätä syytettiin korruptiosta.[14][13]
1980-luvun lopulla Azerbaidžanissa kasvoivat nationalistiset aatteet, samaan aikaan kun neuvostovalta oli rapistumassa. Nationalistinen oppositiopuolue Azerbaidžanin kansanrintama (APF), johti protesteja, joka ilmaisi kasvavaa vastustusta kommunistiselle puolueelle (AKP). Paineen alla kommunistinen puolue taipui vaatimuksiin laillistaa APF:n toiminta ja julistaa Azerbaidžanin itsemääräämisoikeus. Syyskuussa Azerbaidžanin korkein oikeus hyväksyi suvereniteettia koskevan päätöslauselman, joka oli ensimmäisiä tämänkaltaisia päätöksiä neuvostotasavalloissa. Päätöslauselmassa julistettiin Azerbaidžanin suvereniteetti luonnonvaroihinsa ja oikeus erota Neuvostoliitosta kansanäänestyksen jälkeen. Neuvostoliiton korkein neuvosto julisti tämän päätöslauselman pätemättömäksi marraskuussa 1989. Kansallismielinen ilmentymä tapahtui saman vuoden lopulla, kun azerbaidžanilaiset mellakoivat Iranin vastaisella rajalla, tuhoten rajatarkastuspisteitä ja ylittäen rajan Iranin azerienemmistöisiin provinsseihin. Azerbaidžanissa vedottiin myös politbyroohon rajavalvonnan lieventämiseksi, viitaten azerikansan traagista jakautumista, verraten tilannetta vietnamilaisten ja korealaisten tilanteeseen.[15]
Azerbaidžaniin kuuluvalla, armenialaisenemmistöisellä Vuoristo-Karabahin alueella puhkesi konfliktii armenialaisten ja azereiden välillä vuonna 1988.[15] Vuoristo-Karabah on Azerbaidžanin rajojen sisäpuolella, ja Neuvostoliitto oli antanut alueella autonomisen aseman vuonna 1924. Alueen väestöstä 94 prosenttia oli armenialaisia. Alueen väestö koki joutuneensa syrjään Azerbaidžanin päätöksenteosta ja vihamielisyydet väestönosien välillä kasvoivat neuvostovallan aikana.[16]
Vuoristo-Karabahin kansallisneuvosto äänesti helmikuussa 1988 alueen yhdistymisestä Armenian kanssa. Armenia ei vastannut tähän virallisesti, mutta tämä laukaisi yli sadan armenialaisen joukkomurhan Sumgaitin kaupungissa, Bakun pohjoispuolella. Vastaava hyökkäys azereita kohtaan tapahtui armenialaisessa Spitakin kaupungissa. Tämä laukaisi pogromit molempien maiden vähemmistöjä kohtaan ja suuri määrä armenialaisia muutti Azerbaidžanista Armeniaan ja azerit vastaavasti pakenivat Armeniasta Azerbaidžaniin.[16] Levottomuudet ja mielenosoitukset levisivät myös Bakuun vuonna 1990, missä jäljellä olevat armenialaiset ja AKP joutuivat protestien kohteeksi. Tilanne johti lopulta Moskovan keskusvallan väliintuloon vuonna 1990.[16][17] Kapinat tukahdutettiin väkivaltaisesti ja yli sadan azerin raportoitiin kuolleen väkivaltaisuuksissa. Samalla APF:n ja muiden oppositioryhmien toiminta Bakussa ja muissa kaupungeissa estettiin. Vaikka APF julistettin laittomaksi, se säilytti suuren suosion ja näkyvyyden. Neuvostohallinnon toimet ja se, että Mihail Gorbatšov kielsi islamilaisen tasavallan perustamisen, vieraannuttivat azereita entisestään Moskovan neuvostovallasta. Neuvostohallinto julisti alueelle sotatilan ja AKP:n johtoon nimettiin Ayaz Mütəllibov. Hänet valittiin Azerbaidžanin presidentiksi sotatilan ollessa voimassa, toukokuussa 1990.[15][16] Joulukuussa 1991 järjestetyssä kansanäänestyksessä, jota paikalliset azerbaidžanilaiset boikotoivat, Vuoristo-Karabahin armenialaiset hyväksyivät itsenäisen valtion perustamisen. Vuoristo-Karabah vetosi muunmaailman tunnustukseen, mutta kansainvälinen yhteisö ei alueen itsenäisyyttä tunnustanut.[16][17]
Neuvostoliiton vallankaappausyrityksen jälkeen Azerbaidžan julistautui itsenäiseksi ja Ayaz Mütəllibov valittiin sen ensimmäiseksi presidentiksi.[17] Azerbaidžan julistautui muodollisesti itsenäiseksi 18. lokakuuta 1991, kun maan korkein neuvosto hyväksyi lain maan itsenäisyydestä. Joulukuussa presidentti Mütəllibov allekirjoitti sopimuksen Azerbaidžanin liittymisestä Itsenäisten valtioiden yhteisöön. Tätä monet Azerbaidžanin nationalistit kritisoivat, sillä he vastustivat kaikkia siteitä Armeniaan ja Venäjään.[18]
Ratkaisematon Vuoristo-Karabahin konflikti johti useiden hallitusten kaatumiseen Azerbaidžanissa. Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen Armenian ja Azerbaidžanin välille syttyi sota. Helmikuussa 1992 tapahtuneessa Xocalın verilöylyssä armenialaiset surmasivat azereita, minkä jälkeen oppositiopuolueet pakottivat Mütəllibovin eroamaan presidentin tehtävistä ja Yaqub Məmmədovista tehtiin virkaatekevä presidentti. Hän toimi tässä tehtävässä toukokuuhun 1992 saakka, jolloin hän vuorostaan joutui siirtymään pois vallasta, johtuen jatkuvista sotilaallisista tappioista Vuoristo-Karabahissa. Mütəllibov palautettiin presidentiksi, mutta vain kaksi päivää myöhemmin tämä joutui pakenemaan maasta, kun APF:n johtamat väkijoukot hyökkäsivät hallituksen rakennuksiin Bakussa. APF:n väliaikainen hallitus otti vallan, kunnes aiemmin suunnitellut presidentinvaalit voitaisiin järjestää kuukautta myöhemmin.
APF:n johtaja Əbülfəz Elçibəy sai vaalivoiton ja hän muodosti Azerbaidžanin ensimmäisen kommunismin jälkeisen hallituksen. Hän toimi presidenttinä vain vuoden, ennen kuin hänet pakotettiin pakenemaan Bakusta vallankumouksen seurauksena. Tätä kaaosta hyödyntämällä valtaan palasi Heydər Əliyev. Hänen asemansa presidenttinä vahvistettiin lokakuussa 1993 pidettyjen vaalien jälkeen.[19] Əliyevin hallinto turvautui vallassa pysyäkseen lehdistön ja oppositioryhmien uhkailuun ja manipulointiin, mutta Vuoristo-Karabahin konfliktia ei onnistuttu ratkaisemaan huolimatta lukuisista Armenian johtajien kanssa käydyistä huippukokouksista. Neuvotteluja mutkisti Vuoristo-Karabahin tasavallan vuonna 1992 antama itsenäisyysjulistus. Azerbaidžan ei hyväksynyt Vuoristo-Karabahissa aika ajoin järjestettyjen vaalien tulosta vaan piti niitä laittomina.[17] Myös ulkovallat tarjosivat välitysapua kriisin ratkaisemiseksi, mutta tuloksena oli vain tulitaukoja Vuoristo-Karabahissa, eikä lopullista ratkaisua löytynyt. Vuoristo-Karabahin alueen ulkopuolella Armenian joukot taas miehittivät osia Azerbaidžanista lähellä Iranin rajaa. Iran ja Turkki varoittivat Vuoristo-Karabahin armenialaisia lopettamaan hyökkäysoperaatiot, jotka uhkasivat levitä maan rajojen ulkopuolelle. Armenialaiset taas vastasivat väittäen ajavansa Azerbaidžanin joukkoja takaisin suojatakseen Vuoristo-Karabahia.[17][20] YK:n turvallisuusneuvosto kehotti vuonna 1993 Armenian joukkoja lopettamaan hyökkäyksensä Azerbaidžanin alueille ja keskeyttämään alueiden miehityksen. Turkki vahvisti syksyllä 1993 joukkojaan Armenian vastaisella rajallaan ja vaati Armeniaa vetämään joukkonsa Azerbaidžanista välittömästi. Samaan aikaan Iran suoritti sotaharjoituksia lähellä Nahitševanin autonomista tasvaltaa, mitä pidettiin laajalti varoituksena Armenialle.[20]
Vuoden 1993 loppuun mennessä konflikti oli aiheuttanut tuhansia kuolonuhreja ja satojatuhansia pakolaisia oli muuttanut molemmille puolille Armenian ja Azerbaidžanin rajaa. YK:n arvion mukaan Azerbaidžanissa oli vuoden 1993 lopulla lähes miljoona pakolaista. Taistelut jatkuivat vuoden 1994 alkuun asti, jolloin osapuolten välille saatiin aikaan tulitauko. Azerbaidžanin joukot onnistuivat valtaamaan takaisin osan aiemmin menetetyistä alueista, mutta tulitaukosopimuksen aikaan Armenian joukoilla oli hallussaan 20 prosenttia Azerbaidžanin Vuoristo-Karabahin ulkopuolella olevista alueista.[20][17] Jännitteet maiden väleillä kiristyivät jälleen 1990-luvun lopulla, kun entinen Vuoristo-Karabahin presidentti Robert Kotšarjan nimettiin Armenian pääministeriksi. Azerbaidžanissa nimitystä pidettiin tarkoituksellisena provokaationa ja rauhanneuvotteut vaikeutuivat. Azerbaidžanin suhteet Venäjään olivat myös kireät, sillä Venäjän mielestä Azerbaidžanin hallitus ei tehnyt mitään estääkseen Tšetšenian kapinallisia toimimasta Azerbaidžanin alueella.[17]
1990-luvulla alkoivat kasvaa Azerbaidžanin saamat öljytulot, kun uusia öljykenttiä löydettiin ja länsimaisten yritysten kanssa solmittiin sopimuksia niiden hyödyntämisestä. Vuonna 2003 presidentti Heydər Əliyev kuoli, ja hänen seuraajakseen tuli hänen poikansa İlham Əliyev, jota hän oli valmistellut seuraajakseen. Oppositioryhmät järjestivät sarjan väkivaltaisia mielenosoituksia, mutta ne eivät onnistuneet pitämään nuorempaa Əliyeviä poissa presidentin virasta. Toimikautensa aikana Əliyev suuntasi Kaspianmeren öljybuumin tuomat tulot osittain sotilaalliseen kehitykseen. Vuonna 2006 Azerbaidžanin sotavoimien sotilaallisen kapasiteetin kuvailtiin olevan lähellä sitä vahvuutta, mikä tarvittaisiin Vuoristo-Karabahin joukkojen haastamiseen. Samana vuonna Vuoristo-Karabah hyväksyi uuden perustuslain, mutta kansainvälinen yhteisö ei tunnustanut alueen itsenäisyysvaatimuksia. Əliyev jatkoi ponnisteluja konfliktin ratkaisemiseksi ja piti neuvotteluja Armenian presidentti Serž Sargsjanin kanssa.[21]
Əliyev varmisti valintansa toiselle kaudelle vuonna 2008 pidetyissä presidentinvaaleissa. Kansainväliset tarkkailijat ilmaisivat huolensa siitä, etteivät vaalit olleet riittävän vapaat ja oikeudenmukaiset, osittain tiedotusvälineitä koskevien rajoitteiden ja kilpailun puutteen vuoksi. Seuraavana vuonna 2009 järjestetyssä kansanäänestyksessä äänestettiin joukko perustuslakimuutoksia, joiden tarkoituksena oli vahvistaa Əliyevin asemaa. Näihin kuului kahden presidenttikauden rajoituksen poisto, joka mahdollisti Əliyevin asettumisen ehdolle kolmannelle kaudelle, sekä uudet mediarajoitukset. Əliyev voitti vuoden 2013 presidentinvaalit, saaden lähes 85 prosenttia äänistä. Oppositio tuomitsi vaalit petosten pilaamiksi. Vaaleja edeltäneiden kuukausien aikana raportoitiin useista tapauksista, joissa toimittajia ja poliittisia aktivisteja, häirittiin tai heidät pidätettiin. Vuonna 2016 äänestettiin jälleen perustuslakimuutoksesta, mikä tiukensi edelleen Əliyevin valtaa. Presidentin toimikautta pidennettiin viidestä vuodesta seitsemään, ja hän ryhtyi asettamaan perheenjäseniään johtaviin tehtäviin maan hallituksessa. Əliyev valittiin neljännelle toimikaudelle vuoden 2018 vaaleissa, joita tärkeimmät oppositiopuolueet boikotoivat.[21]
Vuoristo-Karabahin tilanteesta neuvoteltiin Armenian kanssa jälleen vuonna 2019. Diplomatia kuitenkin katkesi vuonna 2020, ja jännitteiden lisääntyminen johti toisen Vuoristo-Karabahin sodan syttymiseen. Syyskuussa 2020 Vuoristo-Karabahissa käytiin intensiivisempiä ja tuhoisimpia taisteluja sitten 1990-luvun. Taisteluja vauhditti Turkin Azerbaidžanille antama tuki. Taistelut päättyivät tulitaukoon marraskuussa 2020.[21]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
