Libanonin historia alkaa tuhansien vuosien takaa muinaisesta Foinikiasta, jonka ydinalueita nykyinen Libanon oli. Rooma valloitti alueen 64 eaa. ja nykyinen Beirut on roomalaisten perustama. Yhtenäisen Rooman hajottua Välimeren itärannikosta tuli osa Bysantin valtakuntaa. 600-luvulla Bysantti vetäytyi sieltä, ja valta siirtyi beduiinipaimentolaisille, joiden perustama arabivaltakunta alkoi tunnustaa islaminuskoa. Kristinusko säilyi silti valtauskontona nykyisen Libanonin alueella. Välimeren rannikolle perustettiin useita ristiretkivaltiota 1000-luvulta alkaen, kunnes koko alue siirtyi osaksi Osmanien valtakuntaa. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen Libanonista tuli Ranskan mandaattialue. Libanon itsenäistyi vuonna 1943. Vielä tällöin enemmistö asukkaista oli kristittyjä. Vuosina 1975–1990 Libanonissa käytiin sisällissota.
Nykyinen Libanon oli yksi muinaisten foinikialaisten pääalueista. Tämän purjehtijakansan kulttuuri kukoisti noin 2700–500 eaa. Tämän ajan lopulla alueen valloittivat ensin assyrialaiset, myöhemmin babylonialaiset ja Persia. Aleksanteri Suuri valloitti Tyroksen vuonna 332 eaa. Aleksanterin kuoleman jälkeen se jäi seleukideille. Rooma valtasi sen ensimmäisellä vuosisadalla eaa. Alue oli Rooman valtakunnassa osa Syyrian maakuntaa. Rooman valtakunnan hajottua se kuului Itä-Rooman alueisiin aina islamilaisvalloitukseen asti. Kristinusko levisi maahan Galileasta, ja islamin vaikutus lisääntyi kuin Umaijadit perustivat pääkaupunkinsa läheiseen Damaskokseen.[1][2]
Keskiajalla Libanon oli tärkeällä ristiretkireitillä. Ensimmäisen ristiretken reitti kulki maan läpi, ja se kuului eri ristiretkivaltioihin aina 1400-luvulle asti, jolloin Egyptin Mamelukit valloittivat sen.[3] Mamelukkien valta päättyi Osmanien valtakunnan valloitukseen. Libanonvuoristo oli monien vainottujen ryhmien pakopaikka. Osmanien valtakunnan aikana se oli maroniittikristittyjen autonominen maakunta.[4]
Osmanien valtakunta hajosi ensimmäisen maailmansodan jälkeen, jolloin Kansainliitto antoi Libanonin ja Syyrian Ranskan mandaattialueiksi. Libanonvuoriston lisäksi maahan liitettiin Pohjois-Libanon, Etelä-Libanon ja ennen Syyrian kuulunut Biqan maakunta.[5] Rajat vedettiin siten että kristityt jäivät maassa enemmistöksi. 23. toukokuuta 1926 hyväksyttiin Libanonin tasavallan perustuslaki, joka jakoi poliittisen vaikutusvallan eri ryhmien välille.[6] Vuoden 1932 väestönlaskennan mukaan kristittyjä oli 52,8 prosenttia, eikä uutta virallista väestönlaskentaa ole sen jälkeen tehty. Sen perusteella kristityt saivat parlamenttipaikkoja kuuden suhteessa viiteen.
Vuonna 1940 edelleen Ranskan hallinnassa ollut Libanon siirtyi Vichyn Ranskalle. Kesäkuussa 1941 sen valloittivat Vapaan Ranskan ja brittiläiset joukot, ja maa julistettiin itsenäiseksi 26. maaliskuuta ja mandaatti päättyneeksi. Ranskalaiset kuitenkin pidättivät uuden hallituksen, ja heidän vapauttamistaan 22. marraskuuta 1944 pidetään maan itsenäisyyspäivänä. Ranska suostui siirtämään vallan Libanonin hallitukselle 1. tammikuuta 1944 lähtien ja ranskalaiset joukot vetäytyivät maasta 1946.[6]
Libanon osallistui Israelin vastaiseen sotaan 1948 ja solmi sen kanssa aselevon 23. maaliskuuta 1949.[6]
Libanonin talous kasvoi voimakkaasti arabimaiden öljykaupan ja Libanonin aseman pankkitoiminnan keskuksena myötä. Maan ensimmäinen presidentti Bechara el-Khoury joutui eroamaan 1952 korruptioskandaalin myötä. Häntä seurasi Camille Chamoun.
Vuonna 1956 välit Egyptiin kiristyivät, kun Libanon ei tuominnut Egyptiin hyökänneitä länsivaltoja. Sunnipääministeri Rashid Karami tuki Chamounia. Etenkin maan muslimit toivoivat liittymistä arabinationalistien Egyptin ja Syyrian perustamaan Yhdistyneeseen arabitasavaltaan, kun taas kristityt kannattivat yhteyksiä länteen. Nasseria kannattavien muslimien kapina ja Irakin länsimielisen monarkian kaatuminen 1958 saivat Chamounin pyytämään 14. heinäkuuta 1958 apua Yhdysvalloilta. Tammikuussa 1957 julistetun Eisenhowerin doktriinin mukaan Yhdysvallat lähettäisi talous- ja sotilasapua Lähi-idän maihin Neuvostoliiton vaikutuksen vastapainoksi.[5] Operaatio Blue Batin myötä yhdysvaltalaiset miehittivät Beirutin lentokentän, satamat ja kaupunkiin johtavat tiet. Operaatio oli menestys ja joukot vetäytyivät jo samana vuonna.
1960-luvulla etenkin Beirut ja sen ympäristö rikastuivat matkailun ja pankkitoiminnan ansiosta ja Libanon tuli tunnetuksi "Lähi-idän Sveitsinä" ja Beirut "Lähi-idän Pariisina." Muut osat maasta pysyivät kuitenkin köyhinä. Libanon ei osallistunut vuoden 1967 Israelin sotaan, mutta joutui osallisiksi sen seurauksista kun palestiinalaispakolaiset alkoivat käyttää maata tukikohtanaan Israelin vastaisessa toiminnassa. 28. joulukuuta 1968 Israel hyökkäsi Beirutin lentokentälle ja tuhosi 13 lentokonetta kostoksi palestiinalaisten PFLP:n iskusta israelilaiseen koneeseen Ateenan kentällä.[5]
Marraskuussa 1969 armeijan komentaja Emile Bustani ja Palestiinan vapautusjärjestö PLO:n puheenjohtaja Jasser Arafat solmivat Kairossa salaisen sopimuksen, joka salli palestiinalaisten leirien perustamisen Libanoniin. Jordanian vuoden 1970 "mustan syyskuun" jälkeen PLO:n johto ja Arafat siirtyivät Libanoniin. 10. huhtikuuta 1973 Israelin kommandot hyökkäsivät Beirutiin ja tappoivat kolme palestiinalaisjohtajaa. Tämä johti seuraavana päivänä Libanonin hallituksen eroon. Palestiinalaisongelman myötä muslimien ja kristittyjen välit kiristyivät.[6] Libanonilaiset uskoivat myös Israelin ajaneen kodeistaan ajetut palestiinalaiset Libanoniin.
- Pääartikkeli: Libanonin sisällissota
Libanonin sisällissota oli pitkäaikainen, vuonna 1975 alkanut aseellinen konflikti, joka virallisesti päättyi vuonna 1990. Sotaan osallistui suuri joukko etnisiä, uskonnollisia ja poliittisia ryhmiä myös Libanonin ulkopuolelta. Täysimittainen sisällissota alkoi välikohtauksesta 13. huhtikuuta 1975, kun maroniittikristittyjen falangistipuolueen asemies pysäytti bussin Ayn-al-Rummanahissa Itä-Beirutissa ja surmasi sen 27 pääasiassa palestiinalaista matkustajaa. Falangistien mukaan palestiinalaiset olivat aiemmin ammuskelleet kirkossa samalla seudulla.[7]
Koska Beirutissa eri väestöryhmät ovat asettuneet eri asuinalueille, taistelijat saattoivat ampua kadulla ketä tahansa. Hallitus ei kyennyt hillitsemään levottomuuksia, koska se ei päässyt sopimukseen asevoimien käytöstä. Sotivat osapuolet saivat liittolaisia maan eri poliittisista ja uskonnollisista ryhmistä, ja taistelut levisivät Beirutista koko Libanoniin. Useat ulkomaiset toimijat, kuten Palestiinan vapausjärjestö (PLO), Syyria ja Israel osallistuivat sotatoimiin aktiivisesti ja hyödynsivät konfliktia omien etujensa ajamiseen.[8]
Vuonna 1981 Yhdysvaltain johdolla neuvoteltu tulitauko piti lähes vuoden, lukuun ottamatta satunnaisia PLO:n rakettihyökkäyksiä Pohjois-Israeliin. Israel aloitti 6. kesäkuuta 1982 täysimittaisen hyökkäyksen, "Operaatio rauha Galileaan", sen Britannian suurlähettilästä Shlomo Argovia vastaan tehdyn murhayrityksen jälkeen. Sen tavoitteena oli ajaa sekä PLO että Syyrian joukot maasta. Israel valloitti Itä-Beirutin maroniittikristittyjen johtajien tuella. Yhdysvaltain välityksellä PLO:n ja Syyrian joukot vetäytyivät Beirutista. Presidentiksi nostettiin ainoana ehdokkaana falangistijohtaja Bachir Gemayel. 14. syyskuuta hänet murhattiin pommi-iskussa. Seuraavana päivänä israelilaiset joukot miehittivät myös Länsi-Beirutin ja 16.–18. syyskuuta israelilaiset siirtyivät syrjään kun falangistijoukot surmasivat 800 palestiinalaista Sabran ja Shatilan pakolaisleireillä. Israelin tuolloista puolustusministeriä Ariel Sharonia pidettiin osasyyllisenä verilöylyyn ja hän joutui eromaan.lähde? Yhdysvaltain tuella presidentiksi valittiin Gemayelin veli Amine Gemayel. 24. syyskuuta 1982 maahan tulivat ensimmäiset monikansalliset rauhanturvajoukot Yhdysvalloista, Ranskasta ja Italiasta.[5]
17. toukokuuta 1983 Libanon, Israel ja Yhdysvallat solmivat sopimuksen Israelin vetäytymisestä Syyrian vetäytymisen ehtona. Syyria vastusti sopimusta ja kieltäytyi vetämästä joukkojaan. Elokuussa 1983 Israelin joukot vetäytyivät Shufista Beirutin eteläpuolelta, jota seurasi alueella uusia taisteluja druusien ja kristittyjen välillä. Syyskuuhun mennessä druusit saivat suurimman osan alueesta hallintaansa.[9] 23. lokakuuta 1983 tehtiin Beirutissa kaksi pommi-iskua joissa kuoli 231 Yhdysvaltain merijalkaväen sotilasta ja 56 ranskalaista laskuvarjojääkäriä. Vastuun iskuista ottivat šiiaryhmät.[5] Isku sai Yhdysvaltain joukot vetäytymään maasta.
Libanonin armeija romahti lähes täysin helmikuussa 1984 suurimman osa muslimeista ja druuseista loikattua siitä eri ryhmittymien tueksi. Kun Yhdysvaltain joukot olivat vetäytymässä, painostus Gemayalin hallitusta kohtaan kasvoi. 5. maaliskuuta 1984 Libanon sanoi irti 17. toukokuuta -sopimuksen. Länsimaita vastaan tehtiin runsaasti pommi-iskuja, kuten 18. huhtikuuta 1983 Yhdysvaltain lähetystön pommitus, jossa kuoli 63, sekä toinen 20. syyskuuta 1985 ja TWA:n koneen kaappaus Beirutiin 16. kesäkuuta 1985. Tekijöinä olivat pääasiassa pienet šiiaryhmittymät, jotka uskoivat että Yhdysvaltain ja Israelin joukkojen läsnäolo palveli lähinnä kristittyjen etua.
Kesään 1985 mennessä Israel oli vetäytynyt etelään turvallisuusvyöhykkeelleen, jossa sen joukot pysyivät toukokuuhun 2000 asti. Eteläosaa maasta hallitsi sen tukema kenraalimajuri Antoine Lahdin Etelä-Libanonin armeija. Sisällissota paheni 1985–1989. Vuosina 1985 ja 1986 käytiin "leirien sotaa", kun šiiojen Amal-liike yritti ajaa palestiinalaiset tukialueiltaan. Taistelut palasivat uudelleen Beirutiin 1987, kun palestiinalaiset, vasemmistolaiset ja druusit sotivat Amalia vastaan. Syyria toi alueelle lisää joukkojaan rauhoittaakseen tilannetta. Vuonna 1988 Beirutissa sotivat Amal ja Hizbollah.
Pääministeri Rashid Karami, joka oli johtanut vuoden 1984 epäonnistuneiden rauhanneuvotteluiden jälkeen kansallisen yhtenäisyyden hallitusta, salamurhattiin 1. kesäkuuta 1987. Presidentti Gemayelin kausi päättyi syyskuussa 1988. Hän nimitti ennen kautensa loppumista vastoin käytäntöä pääministeriksi kristityn asevoimien komentajan kenraali Michel Aounin. Pääministerin piti perinteisesti olla sunni, ja muslimit antoivat tukensa Salim al-Hossille, joka oli ollut Karamia seuraava pääministeri. Gemayel perusteli valintaansa sillä, että presidentin tulee olla kristitty ja varsinaisen presidentin puuttuessa tehtävä siirtyy pääministerille. Presidentti on pääministeriä ylempi ja sen tähden pääministeriksi oli nimitettävä kristitty. Tämän jälkeen Itä-Beirutia hallitsi kristittyjen sotilashallitus ja Länsi-Beirutia eroamasta kieltäytyneen al-Hossin Syyrian tukema hallitus. Aoun hyökkäsi helmikuussa 1989 kilpailevan "Libanonin joukkojen" ryhmää vastaan ja julisti seuraavassa kuussa "vapaussodan" syyrialaisia ja heidän tukijoitaan vastaan. Syyrian operaatio 1990 pakotti Aounin turvaan Ranskan lähetystöön ja maanpakoon Pariisiin. Hänen pakoaan presidentinpalatsista 13. lokakuuta 1990 pidetään sisällissodan loppumispäivänä.
Kansalliskokous kokoontui lokakuussa 1989 Saudi-Arabiassa Ta'ifissa, jossa solmittiin sodan päättävä sopimus uudesta vallanjaosta. Perustuslaillisesti sopimus oli laiton, koska pääministeri-presidentti Aoun oli hajottanut parlamentin ennen Ta'ifin sopimuksen allekirjoittamista. Sopimus hyväksyttiin Libanonissa 4. marraskuuta ja presidentiksi valittiin Rene Moawad. Hän sai surmansa autopommista muutaman viikon kuluttua. Hänen seuraajansa Elias Hrawi pysyi virassa 1998 asti.
Elokuussa 1990 parlamentti sopi perustuslain muutoksista, joilla kansalliskokouksen parlamenttipaikkoja lisättiin 128:aan ja ne jaettiin tasan muslimien ja kristittyjen kesken. Druusit laskettiin muslimeiksi. Maaliskuussa 1991 parlamentti hyväksyi armahduslain, jolla annettiin armahdus sisällissodan aikaisista teoista, muutamia kuten ulkomaisia diplomaatteja vastaan tehtyjä lukuun ottamatta. Toukokuussa 1991 puolisotilaalliset joukot hajotettiin, poikkeuksena muun muassa palestiinalaisten ja Hizbollah. Kaikkiaan sisällissodassa kuoli yli 100 000 ja ehkä jopa 250 000 muutti maasta pysyvästi. Viimeiset länsimaiset panttivangit vapautettiin toukokuussa 1992.[6]
Pääministeri Rafik Hariri murhattiin autopommilla helmikuussa 2005. Tämän seurauksena Libanonissa alkoi setrivallankumous kansalaisten kokoontuessa laajoihin mielenosoituksiin. Tämä johti lopulta siihen, että Syyria veti kaikki viimeisetkin Libanonissa olevat joukkonsa kotiin huhtikuussa vuonna 2005 ja vuodesta 1976 jatkunut Syyrian 29 vuotta kestänyt sotilaallinen läsnäolo Libanonissa päättyi.[10]
Heinäkuussa 2006 Israel käynnisti laajamittaisen hyökkäyksen Libanoniin Hizbollahin tehtyä iskun Israelin rajan yli, kts. Israelin–Libanonin konflikti 2006.
Islamistinen, mahdollisesti al-Qaidalta ideologiaa omaksunut Fatah al-Islam otti haltuunsa palestiinalaisten pakolaisleirin Nahr al-Baredin lähellä Tripolia, mutta Libanonin armeija kukisti sen 15 viikon taistelujen jälkeen. Libanonin armeijan joukkoja johti kenraali Francois al-Hajj, joka murhattiin 12. joulukuuta 2007 autopommilla. Hänestä povattiin myös tulevaa armeijan komentajaa Michel Suleimanin seuraajaksi.[11]
Presidentti Emile Lahoudin kausi päättyi 23. marraskuuta 2007, eivätkä hallitseva syyriavastainen maaliskuun 14. päivän hallituskoalitio ja Hizbollahin hallitsema, Syyrian ja Iranin tukema oppositio päässeet sopuun hänen seuraajastaan. Lahoud käski kautensa lopussa armeijan ottaa maan turvallisuuden vastuulleen ja uhkaili hätätilalla. Pääministeri Fouad Sinioran hallitus julisti käskyn mitättömäksi, koska se olisi tarvinnut hallituksen vahvistuksen, ja otti presidentin valtaoikeudet haltuunsa perustuslain mukaisesti. Toukokuussa 2008 parlamentti valitsi armeijan komentajan kenraali Michel Suleimanin presidentiksi. Hän nimitti Fouad Sinioran uudelleen pääministeriksi.[5]
Kesäkuun 2009 parlamenttivaaleissa voitti länsimielinen allianssi. Saad Harirista tuli pääministeri.[5]Haririn ensimmäisen pääministerikauden jälkeen Najib Mikati toimi maan pääministerinä vuosina 2011-2014.[12] Häntä seurasi vuosina 2014-2016 Tammam Salam.[13]
Presidentti Michel Suleimanin virkakauden päätyttyä toukokuussa 2014 parlamentti ei kyennyt valitsemaan hänelle seuraajaa, joten presidentin virka oli täyttämättä kaksi ja puoli vuotta, jonka aikaa pääministeri Tammam Salam toimi myös virkaatekevänä presidenttinä. Lokakuussa 2016 Libanonin parlamentti lopulta valitse Michel Aounin maan uudeksi presidentiksi.[14] Valintansa jälkeen Aoun nimesi Saad Haririn Salamin tilalle uudeksi pääministeriksi osana poliittista sopimusta, joka mahdollisti Aounin valinnan presidentiksi.
Presidentti Aounia pidetään Hizbollahin ja Syyrian läheisenä luottomiehenä.[15]
Libanonissa pidettiin vuonna 2018 parlamenttivaalit, jota olivat ensimmäiset yhdeksään vuoteen, edelliset parlamenttivaalit olivat vuonna 2009 ja sen jälkeen maan parlamentti lykkäsi turvallisuussyistä vaaleja useita kertoja Äänestysprosentti jäi vaatimattomaksi ollen 49%. Vaaleissa Hizbollahin suosio kasvoi ja sunnit taas olivat pettyneet valtapuolueeseensa pääministeri al-Haririn Tulevaisuus-liittoumaan.[16]
Libanonia on kuormittanut suuresti Syyrian sisällissota, sillä Libanoniin arvioidaan tulleen Syyriasta jopa 1,5-2 miljoonaa pakolaista. Libanon ei halua pakolaisten jäävän maahan, sillä nämä voisivat muuttaa Libanonin herkkää eri väestöryhmien välistä tasapainoa ja Syyrian sisällissodan alettua vaimentua vuonna 2019 Syyrian hallituksen ratkaisevaa voittoa kohti, Libanon on alkanut yhä aktiivisemmin ohjata pakolaisia palaamaan Syyriaan.[17]
Lokakuussa 2019 pääministeri Saad al-Hariri sanoi eroavansa. Tämän taustalla olivat pitkään jatkuneet mielenosoitukset hallituksen politiikkaa vastaan sekä kansalaisten laaja yleinen tyytymättömyys hallintoa kohtaan.[18] Elokuun alussa vuonna 2020 räjähti Beirutin satamassa sinne varastoitu ammoniumnitraattilasti. Räjähdysonnettomuus aiheutti suuret vahingot ja tappoi ainakin 100 ihmistä ja vammautti tuhansia.[19]
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
