suomalainen näyttelijä From Wikipedia, the free encyclopedia
Tauno Valdemar Palo (ent. Brännäs, Paloniemi; 25. lokakuuta 1908 Hämeenlinna – 24. toukokuuta 1982 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä ja laulaja. Hän aloitti teatteriuransa Sörnäisten Työväen Näyttämöllä Helsingissä vuonna 1927 ja siirtyi Suomen Kansallisteatteriin vuonna 1932, josta hän jäi eläkkeelle 1973. Palon roolityöt ulottuivat laidasta laitaan, ensirakastajista koomisiin hahmoihin ja macho-tyypeistä historiallisiin suurmiehiin. Hän sai jo uransa alussa kantaakseen taakan ”koko Suomen kansan Tauno Palona” ja pohjoisen valtakunnan latinalaisimpana hurmurina.[5] Palon näyttämötaiteellisia voittoja olivat pääosat muun muassa näytelmissä Omena putoaa, Särkelä itte ja Viettelyksen vaunu. 1950-luvulla hän näytteli Juhanin roolin Aleksis Kiven Seitsemässä veljeksessä. Myöhemmin Palo sai jopa kansainvälistä kuuluisuutta Juhanin osassa.
| Tauno Palo | |
|---|---|
 Tauno Palo 1940-luvulla |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Tauno Valdemar Palo |
| Syntynyt | 25. lokakuuta 1908 Hämeenlinna, Suomen suuriruhtinaskunta |
| Kuollut | 24. toukokuuta 1982 (73 vuotta) Helsinki, Suomi |
| Ammatti | laulaja, näyttelijä |
| Puoliso |
Sylvi Sakki (1934–1962) Kirsti Ortola (1962–1982) |
| Lapset |
Pertti Palo Martti Palo Jukka-Pekka Palo |
| Näyttelijä | |
| Taiteilijanimet |
Tauno Brännäs (vuoteen 1932) Tauno Paloniemi (lyhyen aikaa)[1] |
| Aktiivisena | 1927–1973 |
| Merkittävät roolit |
|
| Palkinnot | |
|
|
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
| Svensk Filmdatabas | |
Palon elokuvaura kesti 30 vuotta, vuoden 1931 Jääkärin morsiamen pääroolista Tulipunaiseen kyyhkyseen 1961. Väliin mahtui yli 60 elokuvatehtävää, muun muassa Vaimokkeen, Kulkurin valssin ja Rosvo-Roopen miespääosat. Tähtiparista Tauno Palo ja Ansa Ikonen tuli käsite. He tekivät yhdessä kaksitoista elokuvaa, sekä runsaasti yhteistyötä myös näyttämöllä ja teatterikiertueilla.
Palo teki myös merkittävän laulajan uran. Hän levytti noin 85 sävellystä kahtena kautena, vuosina 1934–1951 ja 1967–1975. Niistä mieleenjääneimpiä ovat Rosvo-Roopen nimikappale sekä sodanvastainen ”Ruusu on punainen”. Näyttelemisen ja laulamisen lisäksi hän hankki lisätuloja mainostyöstä. Palo sai elokuvauransa varrella kolme Jussi-palkintoa (1946, 1950 ja 1952). Vuonna 1958 hänelle myönnettiin taiteilijaurastaan Pro Finlandia -mitali. Palo oli aviossa Sylvi Sakin kanssa vuodesta 1934 ja vuodesta 1962 Kirsti Ortolan kanssa. Näistä liitoista hänelle syntyi kolme poikaa.
Palon yksityiselämää varjostivat isoveljen itsemurha, myrskyisät ihmissuhteet sekä alkoholi. Tauno Palolta ilmestyi muistelmateos Käsi sydämellä vuonna 1969. Hänen elämästään on myös julkaistu Otavan kustantamana vuonna 2009 Lauri Meren kirjoittama 496-sivuinen kirja Tauno Palo.
Tauno Palon, syntymänimi Tauno Brännäs, vanhemmat olivat monttööri eli asentaja Lars Petter Brännäs ja Olga Andersson.[6] Hänen syntymäkotinsa sijaitsi Hämeenlinnassa nykyisen Jaakonkadun numerossa 43.[7] Tauno oli sunnuntailapsi ja perheensä kolmas lapsi.[8] Taunolla oli vuonna 1904 syntynyt veli Gösta ja isosisko Alli. Äidinisä Antti Andersson[9] toimi Hämeenlinnan alueella torpparina[10] ja isänisä Johan Brännäs oli pietarsaarelainen urkumestari.[11] Lars Brännäsin mukaan suku sai nimensä pietarsaarelaisesta niemestä, joka paloi.[12] Lars ja Olga Brännäs työskentelivät Hämeenlinnan tupakkatehtaalla. Avioiduttuaan vuonna 1903 he asuivat jonkin aikaa Lars Brännäsin kotiseudulla Pietarsaaressa mutta palasivat pian Hämeenlinnaan.[13] Gösta ja Alli oppivat puhumaan sekä suomea että ruotsia, Taunosta sen sijaan tuli suomenkielinen.[14]
Brännäsin perhe muutti Helsingin Sörnäisiin alkuvuodesta 1912.[15] Tauno Brännäsin kasvuympäristö oli runsasväkinen ja kansainvälinen. Isoveljen kanssa oli turvallista seikkailla lähikortteleissa.[16] Lapsuuden kesiään Tauno vietti useimmiten Hämeenlinnan seudulla Luolajassa Antti-vaarinsa luona. Äidinisä oli merkittävä hahmo Taunon lapsuudessa, ja maalaisympäristö jätti hänen sieluunsa pysyvän jäljen, josta hän saattoi näyttelijän uransa aikana ammentaa voimaa roolihahmojensa tulkitsemiseen.[17]
Brännäsit asuivat Helsingissä lyhyen aikaa Kirstinkadulla mutta ostivat kesällä 1915 osakehuoneiston Alppilan kaupunginosasta osoitteesta Porvoonkatu 15.[18] Olga Brännäs sai työtä Fazerin makeistehtaalta, Lars Brännäs jatkoi asentajan työtään Helsingin Tupakkatehtaalla. Isänsä Tauno koki ”suurena järkäleenä”, johon hän suhtautui pelonsekaisella kunnioituksella. Äitiinsä hänellä oli läheisempi suhde. Omien sanojensa mukaan hän oli ”äidin poika” joka sai ”isältään ulkomuodon, mutta äidiltään hengen”.[19] Tauno Palon lapsuudenkoti oli musikaalinen. Hänen lapsuutensa suosikkisävelmiä oli muun muassa ”Kotimaani ompi Suomi”. Hän sai runsaasti musiikillisia vaikutteita äidiltään, joka lauloi monenlaisia lauluja sekä kotonaan että Pelastusarmeijassa.[20] Isoveli Gösta puolestaan harrasti nyrkkeilyn ohella viulun- ja banjonsoittoa ja oli parikymppisenä mukana myös pienessä orkesterissa. Gösta Brännäs menestyi 1920-luvulla keskisarjan nyrkkeilijänä.[21]
Tauno Brännäs oli yhdeksänvuotias, kun Suomessa syttyi sisällissota. Kevään 1918 kauhuista hän näki painajaisia vielä elämänsä ehtoopuolellakin. Kotinsa lähellä sijainneessa metsikössä hän näki saksalaissotilaiden ruumiita ja lapsuuden leikkipaikalle Kallion koulun pihalle oli kasattu muodottomiksi palaneita ruumiita. Taunon kenties järkyttävimmät kauhukokemukset liittyivät Hämeenlinnaan, eritoten kasarmeihin ja Ahvenistoon, missä teloitettiin punaisia.[22] Toisen lähteen mukaan painajaiset eivät liittyneet rintamatapahtumiin vaan isoveljen itsemurhaan vuonna 1928.[23]
Sisällissodan aikana Olga Brännäs pelasti Taunon serkun Ilmari Paasikiven punaisten käsistä. Taunon leikkitoveri Lauri Koskinen puolestaan soti vapaaehtoisena punaisten puolella, jäi vangiksi ja menehtyi vesipöhöön. Lars Brännäs pysyi sodassa puolueettomana, vaikka punaiset yrittivät saada Tarkk’ampujapataljoonassa koulutettua miestä puoliväkisin puolelleen. Brännäsin perhe ei leimautunut sodan kummankaan osapuolen kannattajaksi.[24]
Koulunkäynnistä Tauno Brännäs ei ollut kovin innostunut. Hänen opintonsa jäivät kansakoulun neljään luokkaan. Urheilua hän sen sijaan harrasti innokkaasti sekä koulussa että vapaa-aikanaan. Isoveljensä esimerkin mukaisesti hän harrasti nyrkkeilyä ja saavutti kohtalaista menestystä juniorisarjoissa 57-kiloisena. Lars ja Olga Brännäs eivät hyväksyneet kuopuksensa nyrkkeilyharrastusta lainkaan ja lopulta kielsivät sen häneltä tyystin.[21] Myös Gösta Brännäs suhtautui kielteisesti pikkuveljensä nyrkkeilyinnostukseen.[25] Ystäviensä tavoin nuori Tauno Brännäs kuului Kalliossa toimineeseen urheiluseuraan Kallion Pyrintöön, jossa hän harrasti sekä sisä- että ulkolajeja. Sisarensa Allin kautta Tauno harrasti myös teatteria Porvoonkadun ”pesutupateatterissa” ja koulunäytelmissä. Suomen Kansallisteatterissa tammikuussa 1918 nähty Prinsessa Ruusunen herätti hänessä kiinnostusta teatteritaidetta kohtaan.[26]
Työelämään Tauno Brännäs siirtyi 13-vuotiaana. Hän aloitti puolustusministeriön juoksupoikana. Vuonna 1923 hän sai paikan Puolustusvoimien kemialliselta koelaitokselta Harakkasaaresta. Hän työskenteli siellä eri tehtävissä yhdeksän vuotta ja alkoi pitää laboratoriotyötä jo mahdollisena elämäntehtävänään.[27]
Tauno Brännäsin näyttelijänura alkoi 1927, jolloin teatterinjohtaja Aarne Salonen kiinnitti hänet Sörnäisten Työväen Näyttämön iltanäyttelijäksi. Hänen ensimmäinen puheroolinsa oli rakastajan osa Sven Sandbergin arpajaisnäytelmässä 33 333 keväällä 1927.[28] Brännäsin ensimmäinen suuri rooli oli yhteiskunnallisessa näytelmässä Työläisen tytär tammikuussa 1928.[29][30] Brännäs näytteli seuraavan viiden työväennäyttämövuoden aikana muun muassa näytelmissä Punainen laukku, Reviisori ja Sankareita.[28]
Sörnäisten Näyttämöllä syksyllä 1927 Brännäs tapasi ensi kerran Sylvi Sakin, joka näytteli Punaisessa laukussa Zofi-rouvaa. Brännäs ja Sakki kihlautuivat seuraavana vuonna. Toukokuussa 1928 teatteri jouduttiin sulkemaan, koska vanha Vuorelan huvila purettiin asuntotuotannon tieltä. Taukoa jatkui uuden Vallilan työväentalon valmistumiseen saakka joulukuuhun.[31] Samana vuonna Taunon isoveli Gösta Brännäs oli joutunut nyrkkeilijän urallaan alamäkeen: hän alkoi otteluissa saamiensa iskujen seurauksena kärsiä jatkuvasta päänsärystä ja masentui. Gösta Brännäs teki itsemurhan kotonaan Porvoonkadulla heinäkuun lopulla 1928. Isoveli oli ollut merkittävä roolimalli ja auktoriteetti nuorelle Taunolle, suuri ihailun kohde isän ohella. Neljän vuoden ikäerosta huolimatta veljesten välit olivat läheiset, eikä Tauno Palo koskaan täysin toipunut veljensä kuoleman aiheuttamasta surusta. Olga Palo sairastui esikoisensa itsemurhan jälkeen ja kuoli 67-vuotiaana. Lars Palo kuoli 80-vuotispäivänään.[32]
Brännäsin työtovereita Työväennäyttämöllä olivat muun muassa Sasu Haapanen, Holger Salin, Lida Salin ja Emma Väänänen. Sörnäisten vuosinaan Brännäs jatkoi edelleen päivätyössään Kemiallisella koelaitoksella. Lapuan liikkeen aikana hän joutui puolustusministeriön pääesikunnan puhutteluun oman arvelunsa mukaan siksi, että työ kyseisen ministeriön alaisella koelaitoksella ja näyttämöharrastus työväen lavalla eivät eräiden mielestä sopineet yhteen.[33]
Tauno Brännäs astui maaliskuussa 1929 asepalvelukseen jalkaväkeen Uudenmaan rykmentin ensimmäiseen komppaniaan. Varsinainen armeija-aika kesti hänen osaltaan kolme kuukautta, jonka jälkeen hänet määrättiin vanhaan tuttuun tehtäväänsä Kemialliselle koelaitokselle. Kaikkiaan Brännäs palveli puolustusvoimissa vuoden päivät ja kotiutui täysin palvelleena. Hänen sotilasarvonsa palvelusajan päätyttyä oli sotamies.[34] Helsingin määräydyttyä sijoituspaikaksi Brännäsille järjestyi toisinaan mahdollisuus tehdä muutama näytöskappale Sörnäisissä. Pahaksi onnekseen hän poistui erään kerran kasarmilta ilman lupaa näyttämöasioita hoitaakseen. Parin muun alokkaan ohella hän sai majuri Rutaselta asian vuoksi perusteellisen ripityksen.[35] Asepalveluksen jälkeen Brännäs jatkoi työtään Kemiallisella koelaitoksella ja iltaisin hän näytteli Sörnäisten Näyttämöllä.
Sörnäisten Työväennäyttämöllä Brännäs sai teatterioppia Aarne Orjatsalolta, joka tuli näyttämön ohjaajaksi keväällä 1930. Orjatsalolta saatu opetus jäi Brännäsin ainoaksi näyttelijänkoulutukseksi. Erityisen tärkeitä Brännäsille olivat Orjatsalon puhetekniikan opetukset.[36] Tauno Brännäsin alkuvuosien teatteriroolien joukossa ei ollut kansanhupailuja, vaan häntä käytettiin dramaattisiin rooleihin. Tosin useimmat draamat olivat helppotajuisia ja melodramaattisia. Esitetyt ulkomaiset farssit olivat pääasiassa saksalaista alkuperää ja niissä hän esitti useimmiten yläluokkaisia hahmoja.[37] Syksyllä 1930 Sörnäisten Työväen Näyttämö muutti nimensä Helsingin Työväen Teatteriksi. Brännäsin ura Sörnäisten näyttämöllä päättyi huhtikuussa 1932.[38]
Tauno Brännäs aloitti Suomen Kansallisteatterissa syksyllä 1932. Teatterin johtaja Eino Kalima ja ohjaaja Pekka Alpo olivat varta vasten tulleet Vallilaan katsomaan Brännäsiä, kun näyttelijä Eine Laine oli vihjannut hänestä Alpolle.[39] Tuolloin Brännäs suomensi sukunimensä Paloniemeksi. Näyttelijäkollega Glory Leppänen ehdotti pitkän sukunimen lyhentämistä muotoon Palo, joka olisi helpompi ja iskevämpi. Tauno päätyi käyttämään yhdistelmänimeä Brännäs-Palo, kunnes hän seuraavana vuonna pelkisti nimensä muotoon Tauno Palo. Virallisesti Brännäsit muuttivat sukunimekseen Palo marraskuussa 1936.[40]
Palo aloitteli elokuvauraansa samaan aikaan kun siirtyi Kansallisteatteriin. Teatteriväki ei juuri arvostanut elokuvaa, joten Palon valkokangastehtävät lähinnä haittasivat hänen teatteriuraansa. Pidettiin epäsopivana, että elokuvien sankari olisi näytellyt pääosia kansallisella päänäyttämöllä.[41] Palon liittyessä Kansallisteatterin näyttelijäkuntaan siellä vietti viimeisiä työvuosiaan vielä muutamia niin kutsuttuja Arkadian aikaisia näyttelijöitä, jotka olivat tulleet teatteriin sen ensimmäisen johtajan Kaarlo Bergbomin aikana. Näitä olivat muiden muassa Mimmi Lähteenoja, Hemmo Kallio ja pääasiassa kuiskaajana toiminut Olga Leino. Näyttelijäpariskunta Hilda ja Aapo Pihlajamäki olivat aloittaneet uransa jo vuonna 1887, mutta Kansallisteatteriin he olivat tulleet vasta vuonna 1904. Hilda Pihlajamäki oli keväällä 1932 jäänyt eläkkeelle, mutta teki joitakin rooleja vielä vierailijana.[42]
Alkuun Tauno Palon roolit Kansallisessa olivat melko pieniä. Hänen debyyttinsä oli Olavi Klaunpoika kappaleessa Daniel Hjort elokuussa 1932. Tämän jälkeen seurasivat muun muassa Mikon rooli näytelmässä Anna Liisa, Maurice Galvoisier näytelmässä Neiti ja punakaartilainen Pennu Lauri Haarlan näytelmässä Kaksiteräinen miekka. Haarla tyrmäsi Palon suorituksen suorin sanoin.[43] Seuraavana vuonna Palo näytteli muun muassa kappaleessa Vain ihmisiä sivistysseuran puheenjohtajaa ja voutia Ludvig Holbergin klassikossa Jeppe Niilonpoika. Keväällä 1934 Palo oli yksi seitsemästä veljeksestä, Timo, Aleksis Kiven klassikkonäytelmässä. Niin ikään Kiven näytelmässä Nummisuutarit hän näytteli Kristoa syksyllä 1934. Syyskesällä 1935 Palo oli mukana Kansallisteatterin näyttelijöiden Lapin-kiertueella kumppaneinaan Henny Waljus, Emmi Jurkka, Aku Korhonen, Yrjö Tuominen ja Uuno Montonen. Näytelmänä oli Kevään hurmiossa, jota oli esitetty Kansallisessa kaudella 1934–1935.[44]
Keväällä 1937 Kansallisteatterissa esitettiin unkarilaisnäytelmä Sankarihusaari, jota on pidetty taiteellisesti kenties arvokkaimpana laulunäytelmänä, mitä Suomessa Oopperan ulkopuolella on esitetty.[45] Palolla oli kappaleessa miespääosa Háry Jánoksena. Mary Hannikainen oli naispääosassa, ja molemmat suoriutuivat osistaan kohtalaisesti. Yleisövastaanotto laulunäytelmälle oli kuitenkin penseä. 1930-luvun puoliväliin mennessä Tauno Palo oli valkokankaan suurin suomalainen tähti, mutta hänen teatteriroolinsa olivat kevääseen 1938 saakka ainoastaan sivuosia. Kansallisteatteriin tehtiin 1930-luvun jälkipuoliskolla henkilöstömuutoksia, kun kaksi suurta näyttelijää Jaakko Korhonen ja Aarne Leppänen kuolivat varhain.[46] Uusiksi näyttelijöiksi palkattiin Jalmari Rinne ja Jorma Nortimo vuonna 1936 sekä Eino Kaipainen ja Wilho Ilmari vuonna 1937.[47]
Tauno Palon nousu merkittäväksi näyttelijäksi Suomen Kansallisteatterissa alkoi keväällä 1938 ja huipentui kaudella 1938–1939.[46] Hänen ensimmäinen taiteellisesti merkittävä pääroolinsa oli Aino Kallaksen näytelmässä Bathseba Saarenmaalla tammikuussa 1938.[47] Syksyllä 1938 Palo esiintyi laulunäytelmässä Pieni hovikonsertti yhdessä Mary Hannikaisen ja Sointu Kouvon kanssa, kappaleen musiikki sai kriitikoilta nuivahkot arvostelut.[48] Kirvesmies Melicharin osa vankiladraamassa Numero 72 marraskuussa 1938 jatkoi Palon taiteellista läpimurtoa, varsinainen pääosa teoksessa oli Kaisu Leppäsen näyttelemällä vangilla numero 72.
Alkuvuonna 1939 Palolla oli Pepin osa näytelmässä Pieni hajuvesikauppa ja hän sai yleisöltä huikeita suosionosoituksia.[49] Palo kunnostautui teatteriuransa alkuvuosina myös muissa samantyyppisissä koomisissa sivurooleissa. Helmikuussa 1939 Palon taiteellisten voittojen sarja jatkui. Hänellä oli kaksoisrooli Calderónin runonäytelmässä Elämä on unta, jossa hän näytteli prinssi Segismundoa ja torniin teljettyä hirviötä. Näytöskappale sai kriitikoilta myönteiset arvostelut.[50] Niin ikään keväällä 1939 Palolla oli miespääosa Mika Waltarin teokseen perustuvassa näytelmässä Ihmeellinen Joosef. Vastanäyttelijänä oli Kyllikki Väre, joka oli aloittanut Kansallisteatterissa samana vuonna kuin Palo. Näytelmä ei kuitenkaan tyydyttänyt teatterin johtoa.[51]
Syksyllä 1939 Palolla oli pääosa Chopin-näytelmässä Vieraantunut sydän. Chopinin roolissaan Palo sai näyttää näyttelijäntaitonsa laaja-alaisuuden tulkitsemalla onnistuneesti elämänsä loppua lähestyvän säveltäjämaestron olemuksen ja elekielen haurauden.[52] Chopin oli Tauno Palon viimeinen näyttämötyö ennen talvisotaa. Sodan puhjettua 30. marraskuuta 1939 Kansallisteatteri suljettiin neljäksi kuukaudeksi. Välirauhan ja jatkosodan aikana näytäntökaudet jatkuivat säännöllisinä.
Tauno Brännäs päätyi elokuva-alalle puolivahingossa juuri kun äänielokuvat tekivät tuloaan.[53] Joulukuussa 1930 Brännäsin näyttelijätoveri Kaarina Saarto koe-esiintyi elokuvaan ja esitteli omia teatteriroolikuviaan Sarastus-yhtiön johtaja Hugo Stenlundille ja ohjaaja Kalle Kaarnalle. Kaarna innostui valokuvassa olevasta vastanäyttelijästä Brännäsistä ja pyysi Saarron kautta häntä tulemaan koekuvauksiin. Koekuvauksien jälkeen Kaarna pyysi Brännäsiä miespäärooliin elokuvaan Jääkärin morsian (1931).[54] Elokuva tuotettiin aluksi kokonaan mykkäelokuvana, mutta kesken kuvausten siitä päätettiin tehdä puolittain äänielokuva. Näin ollen puherepliikit näytettiin väliteksteinä, mutta ääniraitaan lisättiin tehosteita, taustamusiikkia ja muutamia lauluja.[55] Helsingin Sanomat arvioi Brännäsin debyyttiroolissaan ”vaatimattoman miehekkääksi, miellyttäväksi sankariksi”.[56]
Saman vuoden elokuussa alettiin kuvata varsinaista äänielokuvaa Kuisma ja Helinä (1932), jossa Brännäs näytteli pääroolia kasakkapäällikkönä.[57] Elokuvan taiteellista arvoa alensivat Brännäsin heikko ratsastustaito[58] ja väritön vastanäyttelijä Iris Knape-Jäderholm.[59] Samaisena syksynä Brännäs näytteli Työväenteatterin 30-vuotisjuhlanäytöksessä saman kappaleen näyttämöversiossa.[60] Elokuvaversio sai ensi-iltansa kaksi viikkoa teatteriversion jälkeen ja elokuvan vastaanotto oli huomattavasti heikompi kuin näytelmän.[61] Muutaman vuoden kuluttua sai ensi-iltansa Fennica-Filmin komedia Helsingin kuuluisin liikemies (1934), joka antoi Tauno Palolle lisää näyttelijäkokemusta, mutta se ei ollut hänen uralleen merkittävä elokuva.[62]
Vuonna 1933 Suomen elokuvakenttä muuttui, kun Erkki Karu erosi Suomi-Filmistä ja perusti kilpailevan Suomen Filmiteollisuuden. Karun tilalle tullut Risto Orko ohjasi suuren menestyksen saavuttaneen Siltalan pehtoorin (1934), minkä rohkaisemana Suomi-Filmi palkkasi toiseksi vakituiseksi ohjaajakseen nuoren Valentin Vaalan.[63] Tässä vaiheessa Tauno Palo ei ollut vielä suuri elokuvatähti, vaikka hän olikin näytellyt jo kolmessa elokuvassa. Kesällä 1935 Vaala aloitti uuden elokuvan kuvaukset, jonka miespääosassa olisi Palo. Naispääosan esittäjäksi Vaala valitsi elokuvauraansa aloittavan 21-vuotiaan Ansa Ikosen.[64] Syntynyt elokuva Kaikki rakastavat (1935) oli 25-vuotiaan Vaalan edustaman uuden sukupolven tapa kuvata ihmisiä ja lähestyä yleisöä ilman näyttämöteatterin painolastia.[65]
Elokuvan suosion myötä Palo ja Ikonen palkattiin seuraavan vuoden talvena kuvattuun romanttiseen komediaan Vaimoke (1936), joka teki heistä Suomen suosituimman valkokangasparin.[66] Kuvauksissa oli mukana myös sankariparin kiusanhenkeä esittävä Tauno Palon vaimo Sylvi Palo.[67] Elokuva sai sekä yleisön että kriitikoiden suosion.[68] Menestykselle haluttiin välittömästi jatkoa ja niinpä Miehekettä (1936) alettiin kuvata jo loppukesästä. Ikonen oli lähdössä Kansallisteatterin näyttelijöiden kanssa Moskovaan, joten Vaala otti naispääosaan korvaajaksi amerikansuomalaisen Tuulikki Paanasen.[66] Palolla ei ole Vaimokkeessa juuri repliikkejä, joten hänen kohdallaan huumori on vähäeleistä. Vastaavasti Miehekkeessä hänen roolinsa on aktiivinen johdattelija.[69]
Vaala roolitti Palon ja Ikosen rakastavaisiksi myös Koskenlaskijan morsiameen (1937), mutta hän muutti mieshahmoa ennen kuvausten alkua. Tällä kertaa Palo ei näytellyt yksiviivaista romanttista sankaria vaan hän tulkitsi vahvan luonneroolin mielenhäiriöisenä Juhanina.[70] Ennen yhtiön vaihtoa Palo näytteli Suomi-Filmissä vielä Risto Orkon uudelleenfilmatisoimassa Jääkärin morsiamessa (1938), tosin eri roolia kuin alkuperäisessä versiossa. Uudesta elokuvaversiosta tuli aiempaa versiota tunnetumpi.[71]
Suomi-Filmin ja Suomen Filmiteollisuuden keskinäinen kilpailu johti siihen, että jälkimmäisen johtaja Toivo Särkkä palkkasi näyttelijöitä ja kuvaajia kilpailijaltaan. Tauno Paloa filmiyhtiön vaihtaminen houkutti lähinnä sen vuoksi, että se avasi tien ulkomaanmatkaan.[72] Hän esitteli yhdessä Jorma Nortimon kanssa Särkälle kevättalvella 1938 suunnitelman, jonka mukaan parivaljakko saisi etukäteen tarvittavan rahasumman Pariisin-matkaa varten. Särkkä suostui sopimukseen kunhan molemmat näyttelijät olisivat loppukesän käytettävissä kuvauksiin Suomen Filmiteollisuudelle.[71] Ulkomaanmatkan jälkeen Palo näytteli kolmessa perättäisessä elokuvassa: Eteenpäin – elämään (1939), Helmikuun manifesti (1939) ja Jumalan tuomio (1939). Hänen urakehitykselleen elokuvayhtiön vaihdos merkitsi takaiskua. Särkän ohjaustyyli suosi perinteistä teatraalista tapaa, jonka soveltuvuutta elokuvamaailmaan pidetään kyseenalaisena.[73]
Elokuvassa Eteenpäin – elämään Palon vastanäyttelijänä nähtiin niin ikään Suomen Filmiteollisuuteen samana kesänä siirtynyt 22-vuotias Regina Linnanheimo. Yleisö piti heistä yhdessä, mutta asetelma ei toiminut heidän ensimmäisessä SF:lle tehdyssä elokuvassaan, jossa he näyttelivät keski-ikäisiä ihmisiä.[73] Historiallisessa draamassa Helmikuun manifesti Palolla ja Linnanheimolla oli vastaavantyyppiset roolit. Elokuva oli paatoksellisen isänmaallinen ja sai hyvän yleisömenestyksen. Arvi Pohjanpään oikeussalin ympärille sijoittuva draamanäytelmä Jumalan käskynhaltija vuodelta 1937 sai kahta vuotta myöhemmin Palon ja Ikosen tähdittämän elokuvaversion Jumalan tuomio.[74] Kesällä 1939 Palo näytteli edellisvuoden tapaan kolmessa elokuvassa, jotka ehdittiin pääosin kuvata ennen syksyn ylimääräisten kertausharjoitusten alkua. Viimeiset kuvat otettiin muutamaa päivää ennen talvisodan alkua.[75]
Keskeiset Tauno Palon uraa avittaneet elokuvatuottajat olivat Suomi-Filmin Risto Orko ja Suomen Filmiteollisuuden Toivo Särkkä. Palo näytteli kumpaisenkin yhtiön tuotannoissa, ja hänellä oli hyvät välit sekä Orkoon että Särkkään.[76]
Salanimellä kirjoittaneen vasemmistolaiskirjailijan Hella Wuolijoen näytelmät herättivät voimakkaita mielipiteitä puolesta ja vastaan ja keräsivät yleisöä 1930-luvun Suomessa. Erityisesti 1936 ensi-iltansa saanut Niskavuoren naiset ja sitä seuranneet näytelmät saivat suuren yleisömenestyksen Helsingin Kansanteatterissa.[77] Suomi-Filmi osti Niskavuoren naisten filmausoikeudet vuodenvaihteessa 1937, jonka jälkeen hankittiin vaiheittain muidenkin Wuolijoen menestysnäytelmien filmausoikeudet.[78] Vaala aloitti Niskavuoren naisten (1938) ohjaamisen kevättalvella, mutta sen kuvaukset venyivät vuoden loppuun asti, joten yhteiskunnallinen komediaelokuva Juurakon Hulda (1937) valmistui nopeammin. Palo näytteli Juurakon Huldassa miespääosan, arvovaltaisen tuomarin roolin; nimiosassa oli Irma Seikkula. Elokuva rikkoi ensimmäisenä suomalaisena elokuvana miljoonan katsojan rajan.[79][78]
Vakavasävyisessä Niskavuoren naisissa Palo näytteli hankalana roolina pidettyä Aarnea, joka potee identiteettikriisiä voimakastahtoisten naisten keskellä. Rooli sai syvyyttä Palon karismasta.[80] Niskavuoren naisten myötä Palon seitsemän elokuvan yhteistyö ohjaaja Vaalan kanssa jäi toistaiseksi. Vaala oli Palon alkuaikojen elokuvauran ja ammatillisen kehityksen suunnannäyttäjä.[81] Hän tuki Paloa siinä ettei tämä suhtautuisi uraansa liian vakavasti. Lisäksi Vaala neuvoi Paloa välttämään turhaa älyllisyyttä ja luottamaan ohjaajan näkemykseen.[82]
Vuosina 1938–1957 kuvattiin kaikkiaan viisi Wuolijoen näytelmiin perustuvaa Niskavuori-elokuvaa. Palolla oli miespääosa niistä neljässä. Niskavuoren naisia seurasi Vaalan ohjaama Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä (1946), jossa Palo näytteli Aarnen isää, Juhania. Hänen vastanäyttelijänään, Loviisana oli Emma Väänänen. Vuonna 1954 Palo teki paluun Niskavuorelle Edvin Laineen Niskavuoren Aarnessa, jossa hän näytteli jälleen Aarne Niskavuorta. Neljännen kerran Palo nähtiin Niskavuorella 1957, jolloin hän näytteli Aarnen velipuolta ja Juhanin vanhinta poikaa, Juhani Mattilaa Laineen filmatisoinnissa Niskavuori taistelee.
Talvisodan syttyessä marraskuussa 1939 teatterit joutuivat sulkemaan ovensa. Palo vei vaimonsa ja poikansa evakkoon maaseudulle ja muutti näyttelijä Uuno Laakson luo, joka asui yksin Lallukan taiteilijakodissa. Sodan alkupäivinä hän kuljetti suuren joukon vanhuksia ja lapsia evakkoon Luopioisiin.[83] Joulukuun puolivälissä Palo sai komennuksen Jyväskylään sijoitettuun ilmatorjuntapatteriin. Siellä hän toimi pääasiassa patterinpäällikön autonkuljettajana.[84]
Rauhan tultua Suomen Kansallisteatteri aloitti jälleen näytökset huhtikuusta lähtien. Välirauhan kausi 1940–1941 oli taloudellisesti menestyksekäs teatterille.[85] Tässä vaiheessa Tauno Palo oli jo tunnustettu ja monipuolisuudestaan kuulu näyttämötaiteilija.[86] Palolla oli vuoden aikana ainoastaan neljä roolia, mutta vastaavasti hän näytteli kolmessa elokuvassa.[87] Välirauhan aikana sai ensi-iltansa kesällä 1939 kuvattu elokuva SF-paraati (1940). Sen oli määrä olla eräänlainen matkailumainoselokuva vuoden 1940 Helsingin olympialaisia varten, mutta siitä tulikin ”viimeisen viattomuuden ajan” taltiointi. Siinä Ansa Ikonen ja Tauno Palo olivat juuri sellainen romanttinen pääpari, jollaisena kansa heidät tahtoi.[88] Revyyelokuvassa esitellään Helsingin parhaita puolia ja ensimmäisen tasavallan arkkitehtonisia saavutuksia. Ikosen ja Palon SF-paraatissa laulamia ikivihreitä musiikkikappaleita ”Potkut sain” ja ”Nuoruuden sävel” esitettiin heidän yhteiskiertueillaan vielä vuosikymmenten ajan.[89]
Tammikuussa 1941 sai ensi-iltansa edelliskesänä kuvattu, Toivo Särkän ohjaama Kulkurin valssi (1941), joka keräsi siihen asti korkeimman yleisömäärän, noin puolitoistamiljoonaa katsojaa. Vääriä henkilöllisyyksiä, mustalaisromantiikkaa ja kartanoromantiikkaa yhdistävä elokuva tarjosi todellisuuspakoista lohtua talvisodasta toipuvalle yleisölle. Palon vastanäyttelijänä nähtiin jälleen Ansa Ikonen ja Regina Linnanheimolla oli elokuvassa sivuosa. Vapaaherra Arnoldin rooli merkitsi Palolle mahdollisuutta hyödyntää koko taiteellista osaamistaan; siinä on paitsi vaativaa luonnetulkintaa, myös runsaasti laulukohtauksia. Kulkurin valssi on korostetusti nimenomaan Tauno Palon tähtiesiintyminen, sillä Ikonen tulee tarinaan mukaan vasta puolivälin tienoilla. Lauluna ”Kulkurin valssi” oli Palolle tuttu jo lapsuusvuosilta.[90]
Huhtikuussa 1941 tuli ensi-iltaan niin ikään Särkän ohjaama yltiöromanttinen Kaivopuiston kaunis Regina (1941). 1800-luvun puolivälin Helsinkiin sijoittuvassa elokuvassa Palon lemmittyä näytteli Regina Linnanheimo. Elokuva sai arviolta 760 000 katsojaa. Sota-ajan tapaan Kaivopuiston kaunis Reginakin on tyylipuhtaasti todellisuuspakoinen melodramaattinen pukuelokuva.[91]
Jatkosodan syttyminen kesäkuussa 1941 keskeytti aluksi Palon siviilityöt. Päämaja oli huomannut jo talvisodassa viihdyttämisen tarpeellisuuden ja niinpä ensimmäinen viihdytyskiertue järjestettiin jo heinäkuussa.[92] Sotilasarvoltaan kersantti Palo työskenteli viihdytyskiertueilla ja asemiesilloissa sekä siviilityössään Kansallisteatterissa.[93] Palo kuului osana Kansallisteatterin näyttelijöihin, kun seurue kiersi lähellä rintamalinjoja ja joutui ajoittain vaaraan neuvostoliittolaisten pommikoneiden takia.[94] Palo kuului myös suosittujen asemiesiltojen vakioesiintyjiin. Iltamia järjestettiin ympäri Suomea, muun muassa Helsingissä, Äänislinnassa, Tampereella, Oulussa ja Kuopiossa. Rintamalla asemiesiltoja saattoi kuunnella suorina radiolähetyksinä. Illoissa esiintyi toisinaan myös ulkomaisia tähtiä, kuten Zarah Leander, Ilse Werner ja Sickan Carlsson.[95]
Jostain syystä Tauno Paloa ja monia hänen kollegoitaan alettiin sotavuosina pitää vakoilijoina. Oudon huhun alkuperä ei selvinnyt Palolle koskaan. Hänen serkkunsa Lasse Autere kysyi kerran junassa: ”Tauno, pojat puhuvat aivan tosissaan, että sinä olet vakooja. Etkö voisi kirjoittaa heille jotakin?”. Palo raapusti jostain repäisemälleen paperinpalalle: ”Tämä maa ei koskaan sortua saa. Tauno Palo.”[96]
Joulun alla 1941 sai ensi-iltansa pääosin edelliskeväänä kuvattu Onnellinen ministeri (1941), jonka käsikirjoituksen pohjana oli saksalainen laulunäytelmä.[97] Mainostoimistomaailmaan sijoittuvassa elokuvassa Palo esittää vauhdikkaasti näytelmällisen kappaleen ”Raitiovaunulaulu”.[98] Vuodenvaihteen jälkeen kuvattiin Onni pyörii (1942). Se pyrki toistamaan edellisvuonna menestynyttä Kulkurin valssia, ja Mika Waltari oli käsikirjoittanut teoksen juuri Paloa ajatellen.[99] Uudessa elokuvassa ei kuitenkaan ollut fantasiaa eikä loistoa ja 33-vuotiaan Palon näyttelemä orpokodin kasvatti kärsi epäuskottavuudesta. Toisaalta elokuva nosti ikivihreiden joukkoon Tatu Pekkarisen sanoittaman ja Matti Jurvan säveltämän laulun ”Väliaikainen”.[97]
Musikaalinen Onnellinen ministeri sai jatkoa ruotsalaiselokuvan suomalaisversiosta Avioliittoyhtiö (1942).[98] Birgit Kronströmin ja Palon musiikkianti jää yhteen duettoon ja elokuva on rakenteeltaan edeltäjäänsä hajanaisempi.[100] Loppuvuodesta ensi-iltansa sai Hannu Lemisen ohjaama Puck (1942), joka alkaa romanttisena komediana, liikkuu farssin puolella ja päätyy melodraamana.[101] Palon ja Helena Karan tähdittämä elokuva on epätasainen ja eräänlainen harjoitustyö seuraavaan suuren elokuvaan. Seuraavan vuoden syyskuussa valkokankaille tuli jälleen eskapistinen melodraama, Stefan Zweigin novelliin pohjautuva Valkoiset ruusut (1943), jossa Palo oli niin ikään Karan vastanäyttelijä. Suurmenestyksen saanutta elokuvaa on luonnehdittu häikäisevän varmalla kädellä tehdyksi.[101]
Kesällä 1943 Keuruulla kuvattiin Vaivaisukon morsian (1944), jonka naispääosassa oli Ansa Ikonen. Palon hahmo kuolee jo elokuvan alussa. Hänen osuutensa kuvattiin ennen sateiden alkamista, mutta talviset loppukohtaukset saatiin valmiiksi vasta marraskuussa.[102] Saman vuoden kesällä Palo siirtyi takaisin Suomi-Filmiin peräti 25 000 markan kuukausipalkalla. Hänen kuukausipalkkansa Kansallisteatterissa oli 5 900 markkaa. Samaan aikaan myös Regina Linnanheimo kiinnitettiin Suomi-Filmiin 10 000 markan kuukausipalkalla. Palo ja Linnanheimo jatkoivat yhteistyötään seikkailuelokuvassa Herra ja ylhäisyys (1944), joka kuvattiin Nummelan hiekkakuopille lavastetussa meksikolaiskaupungissa ja Yyterin hiekkarannoilla.[102] Se jäi Palon viimeiseksi sota-ajan elokuvaksi, sillä kevättalvella 1944 Neuvostoliitto aloitti suurpommituksensa Helsinkiin ja kesällä Palo siirrettiin kokonaan Puolustusvoimien palvelukseen.[102]
Palo sai ihailijoiltaan jatkuvaa ja usein myös häiritsevää huomiota sotavuosien menestyselokuviensa jälkeen. Kotonaan Palo ei vastannut itse puhelimeen häiriköiden vuoksi. Hänen kotiovelleen ilmestyi tuon tuostakin nimikirjoitusten metsästäjiä.[103]
Olojen normalisoituessa Palo palasi Suomen Kansallisteatteriin puolentoista vuoden tauon jälkeen.[104] Keväällä 1945 hänellä oli pääosa dalmatialaisen Marin Držićin komediassa Tuhlaripoika, mutta harjoitusaika jäi lyhyeksi ja roolisuorituksesta tuli heikonlainen. Seuraavana syksynä hän taasen onnistui maankiertäjän roolissaan romanialaisessa näytelmässä Vaalien aattona. Hänen tulkintaansa pidettiin lähes ihmeteltävänä, teknisesti varmana ja ilmaisultaan rikkaana.[105] Niin ikään syyskaudella 1945 Palo sai merkittävän roolin prinssi Eerikinä August Strindbergin näytelmässä Kustaa Vaasa. Yleisen käsityksen mukaan Palo oli tuolloin saavuttanut täyden kypsyytensä luonteenkuvaajana.[106] Huugo Jalkanen arvioi: ”Palo ilmensi Eerikin psykopaattisuuden niin puhuvin piinatun sielun ilmein ja elein, että hänen esityksensä kasvoi väkevän ekspressiiviseen tehoon. Tällä tutkielmallaan hän kohosi luonnenäyttelijän tasolle, ja tämä luomus saa katsojan odottamaan häneltä jatkoa psykologisen luonnetulkinnan alalla.” Myös Nils Lüchoukin ja Eino Krohn kehuivat Palon luonnetutkielmaa.[106]
Vuonna 1946 Palo kunnostautui mainiona Ventti-Villenä Mika Waltarin komediassa Omena putoaa. Tulevina vuosina Ventti-Villestä muodostui eräänlainen koominen myytti.[107] Palo itse piti kyseisestä roolista. Hänellä oli selkeä näkemys Villestä, mutta vaikeuksia löytää keinot roolin toteutukseen. Vasta viimeisessä kenraaliharjoituksessa hän huomasi luikahtavansa roolin sisään. Ventti-Ville oli myös kaupallinen menestys ja takuuvarma naurupommi. Palo osasi karrikoida roolinsa sopivan hienovaraisesti ja sai komiikkaa irti hahmonsa pienimmistäkin liikkeistä ja eleistä.[108] Ventti-Villen elokuvaversiosta Palo ei ollut yhtä innostunut, sillä hänen mielestään Villeen liitetty rakkaustarina hajotti koko hahmon.[109]
Heti kotiutumisensa jälkeen marraskuussa 1944 Palo ryhtyi kuvaamaan Ilmari Unhon elokuvaa Kolmastoista koputus (1945). Kuvausolosuhteet olivat niukat ja näyttelijät joutuivat tuomaan kuvauspaikoille omat lakanansa ja huopansa.[103] Seuraavan kesän Palo piti vapaata kuvauksista johtuen perhe-elämänsä ongelmista ja elokuvatuottajien vaikeuksista saada raakafilmiä ulkomailta.[110]
Palon 1940-luvun loppupuolen merkittäviä elokuvasuorituksia olivat muun muassa miespääosa elokuvassa Menneisyyden varjo (1946) ja nimiosa elokuvassa Rosvo-Roope (1949). Molemmista hänet palkittiin parhaan miespääosan Jussi-patsaalla.[111] Ansa & Tauno -elokuvien ketju jatkui Edvin Laineen ohjaamalla teoksella Laitakaupungin laulu vuonna 1948. Elokuva arvioitiin teennäiseksi ja moralisoivaksi.[112]
Tauno Palolla oli 1950-luvulla enemmän elokuvarooleja kuin edellisellä vuosikymmenellä. Sankariosat alkoivat vaihtua elämää kokeneen miehen rooleihin, ja hänen roolityönsä olivat aiempaa useammin sivuosia. Teatterityö nousi entistä merkittävämmäksi hänen taiteilijanurallaan.[113] Kolme viimeistä Ansa & Tauno -elokuvaa saivat ensi-iltansa 1950-luvulla. Yksityiselämässään Palo seurusteli Kirsti Ortolan kanssa, ja pariskunnalle syntyi poika 1954. Avioliitto Sylvi Palon kanssa oli alkanut murentua 1940-luvun lopulla, mutta oli muodollisesti voimassa.[114]
| ” | Halusin tehdä Jukolan pojan mahdollisimman omaperäisesti, mutta miten, sitä en tiennyt. Öisin on hyvä miettiä rooleja ja eräänä yönä käyskennellessäni Jukolan tanhuvilla Jussi tuli viereeni. Käväisimme yhdessä lapsuuteni paikoilla: Luolajankylässä, Hovilan kartanossa ja Sandströmin Miinan heinäladossa. Siellähän me pikkupoikina pelmusimme, olimme huolettomia luonnonlapsia ja siellä näytti Jukolan Juhanikin olevan kotonaan. Sieltä hänet löysin. | ” |
– Tauno Palo Jukolan Juhanin roolistaan[115] | ||
Tammikuussa 1950 Tauno Palo saavutti taiteellisen voiton Stanley Kowalskina Tennessee Williamsin suositussa Viettelyksen vaunussa. Stanleyä on pidetty eräänä Palon muistettavimmista roolitöistä. Vastanäyttelijänä lumosi Ella Eronen, joka oli näytelmän varsinainen päähenkilö, patologinen ja degeneroitunut Blanche DuBois.[116] Uusi Suomi kirjoitti: ”Miehistä pääosaa, puolalaista urheilijaa, esitti Tauno Palo, joka jykevässä, karheassa urosmaisuudessa ja töykeässä, voimakastahtoisessa arkisuudessa oli täydellinen, mutta tapasi myös henkilönsä ainoalle tunteikkaalle kohdalle, sukuvietille, rehevää luonnonvoiman hulvahtavuutta.”[117] Palon muita roolitehtäviä 1950-luvun alussa olivat muun muassa nimiosa näytelmässä Barabbas alkuvuodesta 1951, tohtori Rank Henrik Ibsenin näytelmässä Nukkekoti keväällä 1952 ja Karrin isäntä Nummisuutareissa saman vuoden syyskaudella. Syksyllä 1953 Palo vietti 25-vuotistaiteilijajuhlaansa näytelmällä Pyhä koe. Alfonso Fernándezin osa oli Palolle itselleen mieluinen ja näytelmän yleisövastaanotto oli erinomainen.[118]
Maaliskuussa 1954 Kansallisteatterissa sai ensi-iltansa jälleen Seitsemän veljestä. Tällä kertaa Palolla oli Juhanin osa, ja hän sai roolistaan erinomaiset arvostelut. Palon tulkintaa ylistettiin aidoksi ja moniulotteiseksi. Sole Uexküll hehkutti Helsingin Sanomissa: ”Enpä ole juuri nähnyt Juhanin läikkyvän temperamentin, hänen tunteidensa naiivin hetkellisyyden, hänen kehittymättömän mutta omassa laadussaan rikkaan ja voimakkaan ajatus- ja mielikuvitusmaailmansa saavan näin täyteläistä toteutusta.”[119] Palo itse piti Jukolan Juhanin roolia eräänä vaikeimmista ja rakkaimmista näyttämötehtävistään.[115] Seitsemää veljestä esitettiin myös Pariisin teatterijuhlilla 1955, mutta kustannussyistä se oli toteutettu yksinpuhelusarjana. Palo esitti Juhanin monologin. Hän oli näytelmän mukana kiertueella Tukholmassa, Kööpenhaminassa, Wienissä ja Moskovassa. Näytelmästä tehtiin myös kuunnelmaversio.[120] Aleksis Kivi oli Palolle läheinen kirjailija myös teatterin ulkopuolella. Myös F. E. Sillanpää ja Mika Waltari kuuluivat hänen suosikkikirjailijoihinsa; molemmat olivat myös hänen hyviä ystäviään.[121]
Keväällä 1955 ensi-iltaan tuli Eino Kaliman ohjaama Vanja-eno, jossa Palo tulkitsi tohtori Astrovia. Roolista tuli eräs hänen taiteellisista voitoistaan. Tulkintaa pidettiin lämpimän inhimillisenä, parempana kuin Dramatenin Jarl Kullen vastaavaa näyttämötehtävää tämän Helsingin-vierailulla.[118] Kesällä 1955 Palo oli mukana näytelmäkiertueella, joka esitti englantilaista salonkikomediaa Rakastan vaimoani. Näyttelijäseurueeseen kuuluivat myös Helvi Aunio, Tuija Halonen, Mikko Niskanen, Kalle Rouni ja Åke Lindman.
Keväällä 1956 Palo näytteli isoisää kappaleessa Kissa kuumalla katolla. Maija Savutie kirjoitti Vapaassa Sanassa: ”Upeimmin ja syvimmin pääsi Tauno Palo hahmottelemaan elämänhaluisen, rehevän kuolemanpelon varjostaman isoisän, aivan järkyttävän vaikuttavasti, mieleenpainuvana ihmiskuvauksena.”[122] Tammikuussa 1957 Palo vieraili Tampereen Teatterissa, jossa hän näytteli Willy Lomania kappaleessa Kauppamatkustajan kuolema. Hänen tulkintaansa pidettiin eheänä.[123] Palon muita näyttämötehtäviä vuosikymmenen lopulla olivat muun muassa Münchhausen (kappaleessa Münchhausen, 1958), puoluesihteeri (Herra puoluesihteeri, 1958), Eddie (Näköala sillalta, 1958) ja Jacob Ryhtilä (Miljoonavaillinki, 1959).
Tauno Palo näytteli Kansallisteatterissa usein Rauni Luomaa vastaan, joka kiinnitettiin teatteriin 1955. Heidän tyypillinen rooliasetelmansa oli aviopari, kuten Miljoonavaillingissa tai pari joka löysi toisensa tuskastuttuaan omiin avioliittoihinsa, kuten näytelmässä Kahden kesken. Palo ja Luoma näyttelivät yhdessä myös suorassa televisiolähetyksessä. Näytelmä oli August Strindbergin Kuolemantanssi, jossa Palo oli Edgar ja Luoma puolestaan Edgarin vaimo Alice. Palo sattui toisinaan unohtamaan vuorosanojaan, ja niin kävi myös tämän televisioinnin yhteydessä. Tilannetta ei helpottanut, että Kurtia näytellyt Leevi Kuuranne myös takelteli repliikeissään. Etevän kuiskaajan avulla lähetyksestä suoriuduttiin kuitenkin kunnialla.[124]
Helmikuussa 1950 tuli ensi-iltaan Matti Kassilan ohjaama Ansa & Tauno -elokuva Professori Masa. Samana vuonna Palolla oli Isoo-Antin rooli Ilmari Unhon pohjalaiskuvauksessa Härmästä poikia kymmenen. Palo sai suorituksestaan parhaan miespääosan Jussi-palkinnon. Vuonna 1953 Palo näytteli lemmenparia itseään 26 vuotta nuoremman Armi Kuuselan kanssa elokuvassa Maailman kaunein tyttö. Satakunnan Kansa arvioi Palon suoritusta: ”Kovin setämäiseltä hän jo alkaa vaikuttaa, varsinkin Armin hehkeän nuoruuden rinnalla.”[125]
Vuosikymmenen puolivälissä Palon elokuvaroolit alkoivat vaihtua ensirakastajasta iäkkäämmän miehen rooleihin. Niitä hän tulkitsi esimerkiksi kolmessa Kassilan ohjaamassa komediaelokuvassa. Hänellä oli vanhan tuomarin osa elokuvassa Hilmanpäivät (1954). Ansan ja Taunon viimeinen yhteinen komedia Isän vanha ja uusi (1955) tehtiin tavallaan heidän 20-vuotisjuhlaelokuvakseen. Elokuvassa Palo oli viisikymppinen arkkitehti, joka oli jättänyt vaimonsa Hillevi Lagerstamin näyttelemän nuoren pintaliitäjän tähden. Elokuvassa Kuriton sukupolvi (1957) Palo on puolestaan hauskassa ”homeisen ukon” roolissa. William Markuksen ohjaamassa komediassa Neiti talonmies (1955) Palo näytteli Nelly Lovénia vastaan asetelmana nuori nainen rakastuu vanhempaan mieheen ja vastoinkäymisten jälkeen onni kukoistaa.
Edvin Laineen Väinö Linna -filmatisoinnissa Tuntematon sotilas (1955) Palo näytteli majuri Sarastietä. Vaikka hahmo ei kuulu ”aika velikultien” ydinjoukkoon, se on jäänyt mieliin erityisesti kohtauksesta, jossa Sarastie kuulee ja rankaisee Lammioon suivaantunutta Rokkaa.[126] Jack Witikan palkituissa teoksissa Nukkekauppias ja kaunis Lilith sekä Mies tältä tähdeltä Palo näytteli sivuosia. Viimeinen Ikosen ja Palon yhteiselokuva Ratkaisun päivät sai ensi-iltansa lokakuussa 1956. Vuonna 1959 Palolla oli kaksoisrooli elokuvassa Kovaa peliä Pohjolassa, jossa hänen vastanäyttelijänään nähtiin Suomen Neito, sittemmin television pääkuuluttajana tunnetuksi tullut Teija Sopanen.
1960-luvulla Palosta oli tullut kansallinen instituutio, ja hänet tunnettiin ”Tauno Suurena”.[127] Hänen valkokangasuransa päättyi 1961. Myöhemmin 1960-luvulla hän näytteli muutamissa televisioelokuvissa. Yhteistyö Ikosen kanssa jatkui televisiossa ja näytelmäkiertueella. Vuonna 1969 julkaistiin Palon omaelämäkerta Käsi sydämellä.
Vuonna 1963 Palon teatteriuraa oli kestänyt 35 vuotta. Sitä hän juhlisti Georg Büchnerin näytelmällä Dantonin kuolema. Näytelmä oli yleisömenestys. Kauppalehti kirjoitti: ”Tauno Palo ei tavanomaisia juhlanäytännön mainostamisia tarvitse – hänen juhlakatsomonsahan myytiin loppuun jo ajat sitten.” Lehden mukaan Palo totesi näyttelijäntyönsä keskeisimmäksi asiaksi: ”On löydettävä ihminen kaikista rooleista.” Sole Uexküll arvioi Helsingin Sanomissa: ”Kansallisena instituutiona juhlituksi tuleminen ja Dantonin rooli ovat kaksi kovin raskasta tehtävää yhteensatutettaviksi; se tuskin oli loppuun harkittua, tuskin työn arviointi juhlaensi-illan perusteella on oikeudenmukaistakaan?”[128] Marraskuussa 1965 Kiven Nummisuutarit palasi Kansallisteatterin näyttämölle. Palolla oli tässä tuotannossa Nikon rooli. Seuraavan vuoden alussa hän näytteli jälleen tohtori Astrovia Vanja-enossa.
Vuonna 1961 Palo ja Ikonen kiersivät Suomea Ansa Ikosen 25-vuotistaiteilijajuhlan merkeissä komedialla Keisarinna.[129] Palon ja Ikosen yhteistyö jatkui 1966–1967, jolloin he olivat vakioesiintyjinä Yleisradion uudessa televisiotuotannossa Tullaan tutuiksi. Vuonna 1968 Palo teki kiertueen 40-vuotisen näyttelijänuransa juhlistamiseksi. Näytelmänä oli Leo Lenzin Rakkautta ristiin rastiin. Kiertueella olivat mukana Ansa Ikonen, Elli Castrén ja Martti Palo. Juhlakiertuetta jatkettiin edelleen kesällä 1969.[130]
| ” | En pidä itseäni tärkeänä. Ilmaistakseni sen Shakespearen sanoilla: ”En ole edes palvelija elämän suurella narrinäyttämöllä”. Iloitsen ennen kaikkea siitä, että on tulossa uusi, hieno, omaa vakaumustaan kuunteleva nuori polvi! […] Elämä on opettanut. Kuten näyttelijätoverini Uuno Laakso asian ilmaisi: ”Jumalat ovat saitoja”. | ” |
– Tauno Palo 60-vuotishaastattelussaan Helsingin Sanomissa lokakuussa 1968[131] | ||
Tauno Palon toiseksi viimeinen elokuvarooli oli Erikin isä Aarne Tarkaksen ohjaamassa elokuvassa Nina ja Erik (1960). Elokuvan käsikirjoitusta ja dialogia pidettiin heikkona ja kokonaisuutta kovin tasapaksuna. Vuonna 1961 Palo nähtiin viimeisen kerran valkokankaalla Matti Kassilan ohjaamassa psykologisessa elokuvassa Tulipunainen kyyhkynen. Tohtori Aitamaan rooli oli hänen parhaita filmisuorituksiaan. Suomalaisen elokuvan studiokausi päättyi seuraavana vuonna alkaneeseen kolmivuotiseen näyttelijälakkoon. Samalla päättyi monen näyttelijän elokuvaura. Aikakautta on pidetty ”vanhan” ja ”uuden” suomalaisen elokuvan murroskohtana, monia ”vanhan” suomalaisen elokuvan näyttelijöitä, kuten Tauno Paloa ja Ansa Ikosta ei haluttu mukaan niin kutsutun ”uuden aallon” tuotantoihin, joita tehtailtiin 1960-luvun puolenvälin jälkeen. Kassilan mukaan Palo oli aloittanut nykyaikaisen, vähäeleisen näyttelemistyylin tosin jo vuonna 1958 elokuvassa Mies tältä tähdeltä.[132]
Elokuvauransa jälkeen Palo näytteli televisiossa muun muassa Kauppamatkustajan kuolemassa ja Mikko Niskasen ohjaamassa Ihmisiä elämän pohjalla. Hän esiintyi myös useissa mainoksissa, ja markkinoi muun muassa olutta lauseella: ”Sanokaa vain reilusti Koff”.[114]
1970-luvulla Palo oli mukana kolmessa Kansallisteatterin näytelmässä: Särkelä itte (1970), Miten haluatte (1972) ja Kristiina (1973). Ensin mainitussa hänellä oli nimiosa Julius Särkelänä. Helsingin Sanomat kirjoitti: ”Tauno Palo jaksoi ensi-illassa vetää koko mahdottoman kaaren ärjyvästä kuparihärjästä lapsekkaasti kesyyntyvään ja sitten herrastuvaan uudesti syntyneeseen Särkelään komeasti. Hänen juhlapuheestaan ei tullut farssia, vaan loppujakson pelastaja hauskasti eriteltynä komediatyönä.” Myös Uusi Suomi arvioi Palon Särkelä-tutkielman taiteelliseksi voitoksi. Palon joutsenlaulu Kansallisen lavalla oli sivuosa kauppias Allertsina August Strindbergin näytelmässä Kristiina. Se oli Kyllikki Forssellin 25-vuotisjuhlanäytäntö. Aamulehti arvioi Palon sivuroolin ”mieleenpainuvaksi työksi kaiken pysähtyneisyyden keskelläkin”.[131]
Palolle oli 1960-luvulla kehittynyt alkoholiongelma, joka paheni 1970-luvun alussa ja oli lopulta syynä Palon lähtöön Kansallisteatterista. Hän sai esityksen aikana muistikatkoksia ja häneltä alettiin ottaa rooleja pois. Kun Palo saapui näytelmäharjoituksiin toistuvasti päihtyneenä, teatterin johtokunta alkoi valmistella potkuja. Tällöin Palo jätti itse eroanomuksensa, ja jäi Suomen Kansallisteatterista eläkkeelle 64-vuotiaana kesällä 1973. Vuosina 1972–1975 hän levytti useita musiikkikappaleita ja teki Ansa Ikosen kanssa yhteisalbumin Ansa & Tauno, jolle ikuistettiin muun muassa ”Nuoruuden sävel” ja ”Kulkurin valssi”. Juomiseensa Palo sai apua päihdeparantolasta. Kesäisin Palo matkusteli puolisonsa kanssa ympäri Eurooppaa, eräs heidän suosikkimaistaan oli Italia.[133][114]
Ajatus uudesta Ansa & Tauno -elokuvasta putkahti esiin 1970-luvulla. Vuosikymmenen puolivälissä Risto Jarvan kerrottiin olleen kiinnostunut yhteistyöstä, mutta se kariutui sopivan käsikirjoituksen puuttumiseen ja lopulta Jarvan varhaiseen kuolemaan 1977.[134]
Palon oli määrä esiintyä Turun Kaupunginteatterissa näytelmässä Ihmisen hinta vuonna 1976, mutta hänen terveydentilansa oli siinä määrin heikentynyt, että suunnitelma kaatui.[133]
| ” | Kun Tauno Palo astui näyttämölle, oli kuin valot olisi sytytetty. | ” |
– Näyttelijä Marja Korhonen[135] | ||
Tauno Palon suhtautumista roolihahmoihinsa on kuvailtu ”lapsenkaltaiseksi”; hän kykeni tuomaan näyttämötulkintoihinsa aiemmin kokemiaan tunteita. Karismaansa hän käytti ennen kaikkea roolihahmonsa työstämiseen, ei katsojiensa miellyttämiseen. Vaistollaan hänen onnistui tunkeutua roolinsa ytimeen. Poikkeuksellisen laajan ilmaisuasteikkonsa avulla Palolta luonnistuivat sekä syvälliset roolit että kepeät salonkikomediat. Palolla oli hallussaan keinot välittää kaikenlaisten roolihahmojensa sisin katsojille.[135][136]
Tauno Palon on sanottu suhtautuneen naispuolisiin vastanäyttelijöihinsä kuin klassisen baletin miestanssijat suhtautuvat ballerinoihin: yhteisissä kohtauksissa hänen tehtävänsä oli tukea, kannatella ja antaa tilaa loistaa. Palo teki nuoriin naisiin vaikutuksen eläytymisellään ja aitoudellaan, ja kaikki pitivät hänen kanssaan työskentelyä miellyttävänä.[137][138]
Ansa Ikonen ja Tauno Palo tapasivat toisensa ensi kerran Koiton Näyttämöllä, mutta työtovereita heistä tuli vasta kesällä 1935.[139] Tuolloin alettiin kuvata elokuvaa Kaikki rakastavat. Kaikkiaan Palo ja Ikonen tekivät kaksitoista yhteiselokuvaa vuosina 1935–1956; komedioita, draamoja ja musiikkielokuvia. Suomalaiset saattoivat elää omia ilojaan ja surujaan suosikkipari Ansan ja Taunon kautta. Ikonen oli turvallinen naapurintyttöhahmo, koko kansan Ansa, mikä nosti hänet Palon keskeisimmäksi vastanäyttelijäksi, vaikka moni muukin suosittu näyttelijätär nähtiin useassa elokuvassa Palon lemmittynä. Suomen ensimmäisen tähtiparin asetelma oli klassinen: tumma mies ja vaalea nainen. Kaikki rakastavat oli perustana tulevien vuosien Ansa ja Tauno -myytille. Elokuvan mainoskuvasta tuli ikoninen: mustavalkokuvassa Palo ja Ikonen loikoilevat nurmella kesän vehreydessä ja ratkovat ristisanatehtävää. Nuorten kasvojen hehkeyttä on korostettu onnistuneella valaistuksella. Kuvasta tehtiin eräänlainen uusintaversio toiseksi viimeisen Ansa & Tauno -elokuvan yhteydessä vuonna 1955. Ikosen ja Palon tulkitsemat hahmot saivat toisensa kahdeksassa elokuvassa, mutta neljä tuotosta päättyi niin ikävästi, että valkokankaiden suosikkipari jäi ilman yhteistä tulevaisuutta ennakoivaa loppusuudelmaa.[140]
Eräät aikalaiset olivat sangen varmoja, että Palo ja Ikonen olivat pariskunta myös yksityiselämässään. Palo joutui tuon tuostakin vastaamaan ohikulkijoiden kysymyksiin ”Ansa-rouvan” kuulumisista. Vaikka Ikonen ja Palo eivät alkuun varsinaisesti edes pitäneet toisistaan, he alkoivat vähitellen arvostaa yhteistyötään. Ikonen kuvaili suhdettaan Paloon: ”Elämänikuinen ystävyys on paljon arvokkaampi kuin hetken romanssi.”[139] Paloa ja Ikosta pyydettiin usein esiintymään yhdessä eri tilaisuuksiin. Sotavuosina he kävivät viihdyttämässä kasarmeilla ja joukko-osastoissa. Lisäksi he tekivät sairaalakäyntejä vaikeasti haavoittuneiden luo.[141]
Tauno Palo näytteli Regina Linnanheimon parina kymmenessä elokuvassa. Vaikka yleisö palvoi heitä yhdessä, Reginasta ja Taunosta ei tullut samanlaista käsitettä kuin Ansasta ja Taunosta. Heidän valkokangaskemiassaan oli enemmän eroottisia kuin romanttisia sävyjä. Palon ja Linnanheimon yhteiselokuvia olivat muun muassa Suotorpan tyttö (1940), Kaivopuiston kaunis Regina (1941), Onni pyörii (1942) sekä Herra ja ylhäisyys (1944). Helena Kara ja Palo muodostivat parin elokuvissa Puck (1942), Valkoiset ruusut (1943), Rosvo-Roope (1949) ja Hän tuli ikkunasta (1952). Birgit Kronström ja Palo nähtiin lemmenparina elokuvissa Onnellinen ministeri (1941), Avioliittoyhtiö (1942) ja Amor hoi! (1950). Palon muita kuuluisia vastanäyttelijöitä vuosikymmenten vieriessä olivat muun muassa Ella Eronen, Elina Pohjanpää ja Anneli Sauli.
Tauno Palo oli aikansa filmitähti vailla vertaa: komea, karismaattinen ja hyvä-ääninen. Yleensä hän oli naispuolisiin vastanäyttelijöihinsä nähden romanttisen sankarin roolissa, kuten Arnold Kulkurin valssissa. Palon tähtikuva ei kuitenkaan rajoittunut ainoastaan hyveellisiin sankareihin, vaan hän esitti myös hyvin ristiriitaisia hahmoja. Niskavuori -elokuvien Juhani ja Aarne häilyivät velvollisuuden ja henkilökohtaisen vapauden välillä. Muutamissa elokuvissa, kuten Pimeänpirtin hävitys (1947) ja Hilja, maitotyttö (1953), Palon roolihahmo oli seksuaalisesti väkivaltainen tai epävakaa. Eräät hahmot edustivat puolestaan machismoa, kuten nimiosa Rosvo-Roopessa. Elokuvauransa loppuvaiheessa Palo näytteli toisinaan ikääntymistä ja seksuaalisen energiansa menettämistä vastaan taistelevia miehiä, kuten teoksissa Isän vanha ja uusi ja Tulipunainen kyyhkynen.[142]
Vaikka Palo profiloitui heti elokuvauransa alusta sankarien ja ensirakastajien tulkitsijaksi, hän itse ei pitänyt sankarirooleista. Hänen piti alati keksiä uusia tapoja sanoa ”minä rakastan sinua” ja etsiä aiheeseen tuoretta näkökulmaa, mikä turhautti häntä.[143] Sankariosat vaikuttivat myös Palon ulkonäköön, varsinkin hiustyylin osalta: hänen luonnonkiharat hiuksensa suoristettiin kuvauksia varten.[142]
Tauno Palo sai kolme Jussi-palkintoa parhaasta miespääosasta:
Palo oli mukana useissa radiokuunnelmissa 1930–1950-luvuilla. Yleensä hän teki kuunnelmia maanantaisin, kuten muutkin Radioteatteriin kuulumattomat näyttelijät. Maanantait olivat vapaapäiviä teatterista. Enimmillään näillä maanantaikuunnelmilla arvioitiin olleen puolitoista miljoonaa kuuntelijaa. Yleisradion äänitearkiston mukaan Palon radiodebyytti oli kuunnelma Mökin ja syksyn poika vuonna 1938. Samana vuonna hän esitti ylioppilas Lassea Suomisen perhe -kuunnelmassa. Suosikkipari Ansa & Tauno esiintyivät yhdessä kuunnelmissa Kaksintaistelu ateljeessa (1938) ja Pohjalaisia (1954), jossa Palo tulkitsi Jussin ja Ikonen Maijan osan. Vuonna 1949 Palo tulkitsi sotamies Beckmannin roolin Wolfgang Borchertin näytelmässä Ovien ulkopuolella. Suoritus arvioitiin yhdeksi Radioteatterin siihenastisen historian parhaista.[41] Juhani Ahon romaaniin perustuvassa Juhassa (1950) Palo esitti Shemeikkaa. 1960-luvulla Palo esiintyi vielä muutamassa kuunnelmassa. Vuonna 1968 hän luki näytelmästä Omena putoaa Ventti-Villen monologin.[144]
Tauno Palo oli uransa aikana myös melko aktiivinen levylaulaja. Hänen levytysuransa jakautui kahteen kauteen: 1934–1951 ja 1967–1975. Kaikkiaan hän levytti noin 85 raitaa. Ensilevytys ”Tuulikki” on vuodelta 1934. Sen hän teki Dallapén solistina.[145] Debyyttisingleä myytiin tuhatkunta kappaletta. Singlen B-puolesta, ”Miksi poistuit luotani”, tuli eräs vuoden 1934 menestystangoista. Jenkka nimeltä ”Tuohinen sormus” (1934) antoi lisäpotkua Palon laulajanuralle. Huomattava osa Tauno Palon 1930-luvulla levyttämistä lauluista oli tunteellisten kappaleiden sijasta nimenomaan reippaita jenkkoja, kuten ”Hulivilipoika”, ”Kun heili mun petti” ja ”Sinä semmoinen, minä tämmöinen”.
Palo oli 1930-luvulla erittäin suosittu iskelmien tulkitsija, mikä näkyi Yleisradion saaman toivepostin määrässä. Kuulijat yksinkertaisesti rakastivat häntä.[146] Ansa Ikosen ja Tauno Palon suositut musiikkielokuvat synnyttivät lukuisia menestyssävelmiä. Erityisen tärkeä tässä suhteessa oli SF-paraati (1940), jota on pidetty jopa kaikkein huomattavimpana suomalaisena filmimusikaalina. Kansansuosikeiksi kohosivat muun muassa sellaiset ikivihreät iskelmät kuten ”Potkut sain”, ”Nuoruuden sävel” ja ”Näenhän valoisan taivaan”. Vaimokkeen (1936) nimisävelmän levytti Palon sijasta Arvi Tikkala. Miehekkeessä (1936) Palo esitti tangon ”Marjatta” sekä suosikki-iskelmän ”Ah, ethän tiedä”. Vuonna 1942 Palo levytti Birgit Kronströmin kanssa Georg Malmsténin sävellyksen ”Shampanjakuhertelua”. Samana vuonna hän levytti viulun ja kitaran säestämänä laulelman ”Soittoniekka”. Vuonna 1948 Tauno Palo levytti neljä Toivo Kärjen-Kerttu Mustosen kappaletta kuten tangot "Toukokuu" ja "Laulava sydän", jotka liittyivät jälkimmäisen nimiseen elokuvaan [147]. 1950-luvulla Palon levylaulajan ura hiipui. Hän levytti tuolloin ainoastaan kaksi musiikkikappaletta: ”Tukkilaisjenkka” ja ”Pohjolan valkea kesäyö” vuonna 1951.[145] Restauroituna ja uudelleen masteroituna Tauno Palon varhaislevytyksiä on sisällytetty vuonna 2008 julkaistulle CD-albumille Tauno Palo – 100 vuotta.
Nuori tenori, joka 1930-luvun liian korkealle sovitetuissa levytyksissä kuulosti pahimmillaan kastraattisopraanolta, kypsyi vuosikymmenien saatossa elämää nähneeksi laulelmatulkiksi. Palo palasi levystudioille vuonna 1967, jolloin hän levytti suositun sodanvastaisen laulun ”Ruusu on punainen” sekä muun muassa kappaleet ”Porlammin iltalaulu” ja ”Rakkauden tuli”. Seuraavana vuonna hän levytti neljän musiikkikappaleen EP:n, jonka tunnetuin laulu oli ”Rosvo-Roope”.[148] Vuonna 1972 julkaistiin albumi Kulkurin kannel, joka nosti esille Tauno Palon laulelmatulkitsijana. Tältä levyllä ovat muun muassa kappaleet ”Erotessa” ja ”Suvisia suruja”. Vuonna 1974 Tauno Palo ja Ansa Ikonen tekivät yhteisalbumin Ansa & Tauno, jolla he lauloivat vanhoja elokuvasävelmiään, kuten ”Kulkurin valssi”. Sitä ennen he olivat levyttäneet yhdessä ainoastaan kaksi kappaletta: ”Nuoruuden sävel” ja ”Potkut sain” marraskuussa 1940. Elokuvauriensa jälkeen Palo ja Ikonen esiintyivät myös yhteisillä laulukeikoilla. Viimeiset levytyksensä Palo teki vuonna 1975. Hän lauloi silloin Dallapé-orkesterin 50-vuotisjuhlalevylle muutaman kappaleen, muun muassa jo vuonna 1934 levyttämänsä tangon ”Mä ruusun tumman” (Miksi poistuit luotani).
Tauno Palo suhtautui itse melko vähättelevästi laulajanuraansa, jota hän luonnehti jälkeenpäin seuraavasti: ”Enhän minä mikään laulaja ole, en ole itseäni koskaan pitänyt sellaisena. Olen kyllä aina pitänyt laulusta, se on hieno asia. Mutta todelliset laulajat ovat aivan eri luokkaa − minä vain vähän rallattelin...”[149] Vuonna 1969 julkaistuissa muistelmissaan Palo ei lainkaan käsitellyt levytyksiään, joiden tekoa hän kuitenkin jatkoi vielä teatterista eläkkeelle jäätyään.[150]
Tauno Palo tapasi Sylvi Sakin syksyllä 1927, kun molemmat aloittelivat uraansa Sörnäisten Näyttämöllä. Sakki oli Palon tukena vaikeina aikoina veljen kuoleman jälkeen. Pari eteni suhteessaan hitaasti ja avioitui kuuden vuoden seurustelun jälkeen vuonna 1934. Liitosta syntyi kaksi poikaa, Pertti Palo (1934–2010) ja Martti Palo (1943–2009). Tauno Palolla oli liiton aikana rakkaussuhde näyttelijä Kyllikki Väreen kanssa, ja 1940-luvun lopulla alkoi suhde näyttelijä Kirsti Ortolan kanssa. Palon ja Sakin avioliitosta tuli ajan myötä lähinnä muodollinen, mutta se lopetettiin virallisesti vasta 1962, jolloin Palo avioitui Ortolan kanssa. Yhteinen lapsi, Jukka-Pekka Palo, oli syntynyt jo 1954. Palo ja Ortola tutustuivat toisiinsa 1940-luvun lopulla, kun Ortola aloitti näyttelijänopintonsa Helsingissä.[151] Romanssi syttyi vuonna 1949, kun he tekivät yhdessä elokuvaa Rosvo-Roope, jossa Palo oli pääosassa ja Ortola oli balladissa mainittu ”Neito Viron rannikon”.[114]
Vuonna 1955 Ortola teki irtioton suhteesta ja muutti Tampereelle Jukka-Pekan kanssa. Hän palasi Helsinkiin 1959. 1960-luvulla Palo-Ortolan perheellä oli kaksi asuntoa Helsingissä: suuri asunto taiteilijakoti Lallukassa ja tavanomainen perheasunto Merimiehenkadulla.[152] Lallukkaa vastapäätä sijaitsee ravintola Elite, jossa Tauno Palolla oli kantapöytä.[114]
Palon elokuvauran aikana liikkui huhuja, että hänellä olisi Pertin, Martin ja Jukka-Pekan lisäksi muitakin jälkeläisiä.[153] Tunnetuin näistä kuulopuheista lienee väite, että vuonna 1940 syntynyt näyttelijä Esko Salminen olisi Tauno Palon biologinen lapsi.[153][154] Salmisen mukaan hänellä ja Palolla oli lämmin suhde.[155]
Viimeiset vuotensa Tauno Palo eli hiljaista elämää Helsingin Kulosaaressa. Hänellä diagnosoitiin kurkkusyöpä vuonna 1980. Tuolloin röyhkeät sensaatiolehtien toimittajat tunkeutuivat jopa sairaalaan utelemaan häneltä tietoja sairaudesta, mutta Palo kielsi julkaisemasta haastatteluja ja valokuvia.[156][157]
Tauno Palo sai elämäntyöstään Suomen Kulttuurirahaston tunnustuspalkinnon vuonna 1981.
Tauno Palo kuoli kurkkusyöpään toukokuussa 1982. Hänet on haudattu Helsinkiin Malmin hautausmaalle, kortteliin 1-32-318. Palo halusi nimenomaan tulla haudatuksi Malmille Hietaniemen taiteilijakukkulan sijaan, sillä Malmilla lepäävät myös hänen vanhempansa ja isoveljensä Gösta Brännäs.[158]
Tauno Palo oli mukana yli 60 näytelmäelokuvassa, useimmiten pääosassa. Kaikki olivat mustavalkoelokuvia. Merkintä 1 tarkoittaa, että elokuva on julkaistu DVD:nä, 2 tarkoittaa VHS-julkaisua. BD tarkoittaa Blu-ray-julkaisua, teräväpiirron taso ilmenee sen yhteydessä mainitussa numero-kirjainyhdistelmässä. Finnkino Oy on julkaissut myös useita Tauno Palo -kokoelmia, joista kullakin on neljä tai viisi Palon tähdittämää elokuvaa.[159]
| Vuosi | Elokuva | Rooli | Muuta |
|---|---|---|---|
| 1931 | Jääkärin morsian | Martti, jääkärikorpraali | |
| 1932 | Kuisma ja Helinä | Kuisma | |
| 1934 | Helsingin kuuluisin liikemies | metsäkonsulentti Sund | |
| 1935 | Kaikki rakastavat | tekniikan yo Arvo Lähde | 1 |
| 1936 | Vaimoke | agronomi Esko Latva | 1 |
| Mieheke | Reino Lahtinen | ||
| 1937 | Koskenlaskijan morsian | Paloniemen Juhani | |
| Juurakon Hulda | tuomari Kaarle Soratie | 1 | |
| 1938 | Niskavuoren naiset | Aarne Niskavuori | 1 |
| Jääkärin morsian | jääkäri Kalpa | ||
| 1939 | Eteenpäin – elämään | laamanni Robert Harmaalahti, ent. Harmelius | 1 |
| Helmikuun manifesti | Jaakko Kotka | 1 | |
| Jumalan tuomio | lakit. kand. Aarne Horn |
| Vuosi | Elokuva | Rooli | Muuta |
|---|---|---|---|
| 1940 | Serenaadi sotatorvella | majuri Jyrki Harteinen | 1 |
| Suotorpan tyttö | Lehtolan Mauri | 1 | |
| SF-paraati | Tanu Paalu | 1 | |
| Aatamin puvussa... ja vähän Eevankin | proviisori Himanen | 1 | |
| 1941 | Kulkurin valssi | Arnold, vapaaherra | 1, 2, BD2k |
| Kaivopuiston kaunis Regina | luutnantti Engelbert von Leijoncrona | 1, 2 | |
| Onnellinen ministeri | mainospiirtäjä Kalevi Kari | 1 | |
| 1942 | Onni pyörii | Kauko Maja | 1 |
| Avioliittoyhtiö | Paavo Kannas, arkkitehti | 1 | |
| Puck | säveltäjä Raimo Kaarna | 1 | |
| 1943 | Valkoiset ruusut | kirjailija Arvo Helavalta | 1 |
| 1944 | Vaivaisukon morsian | Elias Matinpoika Berg | 1 |
| Herra ja ylhäisyys | kenraaliluutnantti T. J. A. Heikkilä | ||
| 1945 | Kolmastoista koputus | Timo Lehtonen, Maduran 1. perämies | |
| 1946 | Menneisyyden varjo | yli-insinööri Rainer Leimu | 1 |
| Viikon tyttö | työnjohtaja Antti Ahola | ||
| Loviisa – Niskavuoren nuori emäntä | Juhani Niskavuori | 1 | |
| 1947 | Pimeänpirtin hävitys | Otto von Holten | |
| Koskenkylän laulu | Reino Köyri | ||
| 1948 | Laitakaupungin laulu | Jukka Kyrö | 1 |
| Laulava sydän | kamreeri Aarno Harjus / radiolaulaja Con Amore | 1 | |
| 1949 | Rosvo-Roope | Robert, Rosvo-Roope | 1 |
| Kanavan laidalla | Musta-Mikko |
| Vuosi | Elokuva | Rooli | Muuta |
|---|---|---|---|
| 1950 | Professori Masa | professori Mathias Karhivaara | 1 |
| Härmästä poikia kymmenen | Isoo-Antti | 1 | |
| Amor hoi! | Charles Thompson Jr. | ||
| 1951 | Ylijäämänainen | Lennart Qvist | 1 |
| Tukkijoella | Turkka | 1 | |
| 1952 | Silmät hämärässä | kersantti | 1 |
| Omena putoaa... | Ventti-Ville | ||
| Hän tuli ikkunasta | Tom Mack, jääkiekkovalmentaja | ||
| 1953 | Se alkoi sateessa | kapteeni Kalervo Karhi | 1 |
| Maailman kaunein tyttö | Jack Coleman | 1 | |
| Kolmiapila | Olavi, lääkäri | ||
| Hilja – maitotyttö | Kalevi, isäntärenki | 1 | |
| 1954 | Niskavuoren Aarne | Aarne Niskavuori | 1 |
| Kunnioittaen | Reino Laurila, ”Lasse” | 1 | |
| Kasarmin tytär | majuri | 1 | |
| Hilmanpäivät | Yrjö, vanha tuomari | 1 | |
| 1955 | Tuntematon sotilas | majuri Sarastie | 1, 2, BD4k[160] |
| Nukkekauppias ja kaunis Lilith | kenraalijohtaja | ||
| Neiti talonmies | rehtori Kuusi | 1 | |
| Isän vanha ja uusi | arkkitehti Mauri Pekanpää | 1 | |
| 1956 | Ratkaisun päivät | Yrjö Hartti, majuri | |
| 1957 | Risti ja liekki | Olavi Gideoninpoika | 1 |
| Niskavuori taistelee | Juhani Mattila & Juhani Niskavuori | 1 | |
| Kuriton sukupolvi | professori Reinhold Varavaara | 1 | |
| 1958 | Verta käsissämme | Rolf Bergas | 1 |
| Mies tältä tähdeltä | kapteeni evp. Paavo Lampinen | ||
| 1959 | Kovaa peliä Pohjolassa | luutnantti evp. Kari Kivi / Max Östermalm | 1 |
| 1960 | Nina ja Erik | arkkitehti Tauno Vaara | 1 |
| 1961 | Tulipunainen kyyhkynen | tohtori Olavi Aitamaa | 1 |
| Vuosi | Elokuva | Rooli |
|---|---|---|
| 1965 | Purasen häät | Jussi Puranen |
| 1967 | Ihmisiä elämän pohjalla | Luka |
| 1969 | Kustaa Vaasa | Kustaa Vaasa |
| 1975 | Kuolleista herännyt | eversti Porhola |
| 1975 | Sotaleikit | eversti Kuosmanen |
|
|
Helsingin Kalliossa sijaitsee Palon mukaan nimetty Tauno Palon puisto, jossa on kuvanveistäjä Kain Tapperin toteuttama Tauno Palon muistomerkki vuodelta 1993.[161] Puisto sai nykyisen nimensä vuonna 1997.[162] Yleisradion vuonna 2004 järjestämässä Suuret suomalaiset -äänestyksessä Palo valittiin 55. suurimmaksi suomalaiseksi.[163]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
