suomalainen näyttelijä From Wikipedia, the free encyclopedia
Uuno Alarik Laakso (alk. Uno Alarik Adamsson, 1. lokakuuta 1896 Hollola – 6. joulukuuta 1956 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä. Laakso teki pitkän uran teatterissa ja noin viidessäkymmenessä elokuvassa. Hän näytteli Suomen Kansallisteatterissa vuosina 1930–1956 ja oli aikansa suosituimpia koomikkoja. Elokuvissa hän esitti yleensä koomisia hahmoja usein Aku Korhosen rinnalla, kuten pääosat elokuvissa Tulitikkuja lainaamassa (1938) ja Särkelä itte (1947). Laakso palkittiin Pro Finlandia-mitalilla vuonna 1951.
| Uuno Laakso | |
|---|---|
 Laakso 1930-luvun alkupuolella. |
|
| Henkilötiedot | |
| Koko nimi | Uuno Alarik Laakso |
| Syntynyt | 1. lokakuuta 1896 Hollola |
| Kuollut | 6. joulukuuta 1956 (60 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | näyttelijä |
| Puoliso | Rakel Laakso ( 1927; ero. 1953) |
| Sukulaiset | Artturi Laakso (veli) |
| Näyttelijä | |
| Aktiivisena | 1917–1956 |
| Merkittävät roolit |
Tulitikkuja lainaamassa Särkelä itte |
| Palkinnot | |
|
Parhaan miessivuosan Jussi |
|
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
Uuno Laakso syntyi itsellisen Kustaa Aaretti Adamssonin perheeseen Hollolan Paimelassa. Hän lähti 11-vuotiaana töihin sahalle Lahteen ja sieltä leipurioppilaaksi Helsinkiin. Hän aloitti teatteriharrastuksen Sörnäisten Sosialidemokraattisessa nuoriso-osastossa ja opiskeli ilmaisutekniikkaa Kaarola Avellanin ja Ilmari Räsäsen johdolla.[1]
Sisällissodan aikana Laakso kuului punakaartiin ja joutui vangiksi, mutta pääsi pakenemaan.[2] Samaan aikaan hän pääsi haluamaansa näyttelijän ammattiin vastaamalla sanomalehti-ilmoitukseen. Laakso pääsi Suomalainen Operetti -kiertueelle avustaja-näyttelijäksi. Vuonna 1919 hän sai kiinnityksen Turun Teatteriin, jossa hän työskenteli kuusi vuotta kunnes siirtyi Viipurin Näyttämölle kaudeksi 1925–1927. Sen jälkeen hän siirtyi Helsinkiin Kansan Näyttämölle kolmeksi näytäntövuodeksi.[1]
Vuonna 1930 alkoi Laakson 26 vuoden mittainen ura Suomen Kansallisteatterissa. Hän valloitti yleisön tuloroolissaan Shakespearen Kesäyön unelman Pulmana. Laakson klassisia menestysrooleja oli muun muassa Falstaff Henrik IV:ssä, ja myös Molièren komedioiden Tartuffen ja Saiturin pääosat olivat hänen vahvinta aluettaan. Huolimatta vahvasti liitetystä koomikon määreestään Laakso menestyi myös vakavissa rooleissa, kuten Kaj Munkin näytelmässä Sana ja Henrik Ibsenin Villisorsassa. Loistokkaita kansanmiestyyppejä hän loi muun muassa Nummisuutarien Topiaksena sekä pastori Jussilaisena näytelmässä Kuopion takana.[1]
Laakso oli myös Suomen suosituimpia elokuvanäyttelijöitä. Hän ansioitui etenkin koomisissa rooleissa ja saavutti koko kansan suosion Siltalan pehtoorissa (1934) luutnantti Mandelcronana. Niin ikään Tulitikkuja lainaamassa, Poikani pääkonsuli ja Särkelä itte olivat Laakson taiteellisia voittoja valkokankaalla. Laakso voitti kahdesti parhaan miessivuosan Jussin, ensin vuonna 1947 elokuvasta Kirkastuva sävel ja toisen kerran vuonna 1950 elokuvasta Katupeilin takana[3]. Hänen viimeiseksi elokuvakseen jäi Tyttö tuli taloon (1956).
Laakso oli taiteilijalaadultaan herkkä vaistonäyttelijä, jonka huumorin pohjalla usein kajasti traaginen vire. Kulissien takana Laaksolla oli hermot pinnassa: sekä keskittymiskyky että itsetunto heikot, mikä aiheutti hänelle pitkäaikaista masennusta.[4]
Uuno Laakso oli naimisissa näyttelijä Rakel Laakson kanssa vuosina 1927–1953. Hänen veljensä Artturi Laakso oli niin ikään näyttelijä.
Ihmisenä Laakso oli humoristinen seuramies, mutta sai ihmisiin kontaktin vain näytellessään tai tarjotessaan ystävilleen kierroksia ravintolassa. Kotioloissa Laakso oli sisäänpäin kääntynyt, ja kärsi lähes koko ikänsä talousvaikeuksista, äärimmäisestä itsekriittisyydestä ja unettomuudesta. Laakso ja Aku Korhonen olivat keskenään hyviä ystäviä sekä työtovereita lähes neljännesvuosisadan ajan. Ystävyys päättyi, kun Korhonen vei Laakson suunnitteleman Molièren Luulosairaan kiertueen hänen nenänsä edestä, jolloin hän koki Korhosen pettäneen hänet.[5]
Viimeisinä vuosinaan Laakso alkoholisoitui ja käytti runsaasti unilääkkeitä. Masennusta syvensivät näyttelijän työtä haitannut kuulon heikkeneminen, teatteriroolien väheneminen, avioero, välirikko Korhosen kanssa sekä Risto-pojan ennenaikainen kuolema syksyllä 1956. Laakso kuoli 60-vuotiaana itsenäisyyspäivänä 1956 otettuaan yliannostuksen unilääkettä. Hän jätti jälkeensä Näyttelijäliiton puheenjohtaja Jalmari Rinteelle osoitetun kirjeen, jossa kertoi, ettei jaksanut enää elää. Kirjeessä luki myös: ”Joulun kynttilät eivät enää loista minulle”. Kansallisteatterin johtajaa Arvi Kivimaata Laakso syytti epäoikeudenmukaisesta kohtelusta.[6]
Laakso on haudattu Kansallisteatterin näyttelijöiden yhteishautaan Hietaniemen hautausmaalle Helsinkiin.[7]
|
|
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
