Suomen sisällissota

Suomen sisällissota käytiin Suomen senaatin ja Suomen kansanvaltuuskunnan johtamien joukkojen välillä 27. tammikuuta – 15. toukokuuta 1918. Senaatin asevoimina olivat valkoiset joukot ja kansanvaltuuskunnan joukkoina Suomen Punainen Kaarti eli punaiset. Saksan keisarikunnan armeija tuki valkoisia valtaamalla Helsingin, Lahden ja muita eteläsuomalaisia kaupunkeja. Neuvosto-Venäjä tuki punaisia lahjoittamalla näille aseita.

Hakusana ”Kansalaissota” ohjaa tänne. Kansalaissotaa yleisenä käsitteenä käsitellään toisessa artikkelissa.

Tämä artikkeli käsittelee Suomen sisällissotaa laajasti. Pääkohdat on lueteltu sivulla Suomen sisällissodan aikajana.

Suomen sisällissota
Osa Venäjän sisällissotaa
Valkoisten paraati Vaasassa 1918.
Päivämäärä: 27. tammikuuta – 15. toukokuuta 1918 Paikka: Suomi Lopputulos: Suomen hallituksen eli valkoisten joukkojen voitto. Vaikutukset: Suomalaisen yhteiskunnan kahtiajaon syventyminen Venäjän vaikutus Suomessa lakkasi Suomi päätyi Saksan etupiiriin marraskuuhun 1918 asti
Osapuolet
Valkoiset Saksan keisarikunta Ulkomaiset vapaaehtoiset: Ruotsalainen prikaati	Punaiset Neuvosto-Venäjä
Komentajat
C. G. E. Mannerheim Hannes Ignatius Ernst Linder Ernst Löfström Martin Wetzer Karl Wilkman Rüdiger von der Goltz Otto von Brandenstein Hugo Meurer	Ali Aaltonen Eero Haapalainen Eino Rahja Adolf Taimi Evert Eloranta Kullervo Manner August Wesley Hugo Salmela Mihail Svetšnikov Georgi Bulatsel
Vahvuudet
80 000–90 000 suomalaista, 14 000–15 000 saksalaista, 500–1 000 ruotsalaista	80 000–90 000 suomalaista, 7 000–10 000 venäläistä (ei samanaikaisesti)
Tappiot
Valkoiset[1] 3 414 kaatui 1 424 teloitettiin 46 katosi 4 kuoli vankileireillä 7 000–8 000 haavoittui Saksalaiset 450–500 kaatui	Punaiset[1] 5 199 kaatui 7 370 teloitettiin 1 767 katosi 11 652 kuoli vankileireillä 10 000–12 000 haavoittui Venäläiset 700–900 kaatui 1 500 teloitettiin

Sisällissota oli osa ensimmäisen maailmansodan aiheuttamaa valtiollista ja yhteiskunnallista murrosvaihetta Euroopassa. Vuonna 1917 maailmansota johti Venäjän keisarikunnan hajoamiseen ja poliittiseen taisteluun vallasta sekä lopulta Venäjän sisällissotaan. Venäjän romahduksen seurauksena keisarikunnan osa, Suomen suuriruhtinaskunta, julistautui itsenäiseksi Suomeksi 6. joulukuuta 1917. Suomalaisen yhteiskunnan sisäisten jännitteiden korostuminen ja purkautuminen johti kuitenkin valtiovallan hajoamisen kautta vuoden 1917 kuluessa valtapoliittiseen ja sotilaalliseen kriisiin, jonka seurauksena maahan muodostui kaksi aseistetuilla joukoilla varustautunutta valtakeskusta.^[2] Sisällissota johtui taloudellisista syistä ja siitä, että tsaarinvallan aikana oli muodostunut käsitys huonosta asioiden etenemisestä.^[3] Kriisi kärjistyi tammikuun lopussa vuonna 1918 sisällissodaksi punaisten ja valkoisten välille. Punaiset hallitsivat Etelä-Suomea, valkoiset Keski- ja Pohjois-Suomea. Molempien osapuolten sotilaallinen vahvuus oli noin 80 000 sotilasta. Valkoisia saapui tukemaan lisäksi Saksan armeijan 13 000 sotilaan vahvuiset joukot. Venäjä tuki punaisia pääosin luovuttamalla punakaarteille aseita.

Sodan ratkaisutaistelut käytiin maalis–huhtikuussa 1918. Tampereen taistelu alkoi 16. maaliskuuta ja päättyi 6. huhtikuuta C. G. E. Mannerheimin johtamien valkoisten joukkojen voittoon. Kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johtama Saksan armeijan Itämeren divisioona oli noussut 3. huhtikuuta maihin Etelä-Suomeen noin 13 000 sotilaan vahvuisin joukoin, jotka valtasivat saman kuun aikana Helsingin, Lahden ja muita eteläsuomalaisia kaupunkeja. Valkoiset valtasivat huhtikuun lopussa vielä Viipurin.

Helmikuussa 1918 alkanut punaisten hyökkäysvaihe päättyi lähes täydelliseen epäonnistumiseen.^[4] Saksan liittyminen Suomen sisällissotaan lyhensi sotaa ja pelasti muun muassa Helsingin tuhoisilta taisteluilta.^[5] Sisällissota päättyi 15. toukokuuta 1918 virallisen, siis valkoisen, Suomen voittoon. Suomen itsenäisyys, jonka olivat jo 4. tammikuuta 1918 tunnustaneet Venäjä, Ranska, Ruotsi ja Saksa ja heti perään useat muut valtiot, sai vahvistuksensa. Suomessa oli kuitenkin vielä saksalaisia joukkoja, mutta Saksan hävittyä suursodan sen vaikutus myös Suomessa päättyi. Tällöin luovuttiin myös hankkeista muuttaa Suomi kuningas­kunnaksi muiden Pohjoismaiden tapaan ja maan valtiomuodoksi tuli tasavaltainen demokratia Euroopan läntisten suurvaltojen myötävaikutuksella.^[6]

Sisällissota on Suomen historian ristiriitaisin tapahtuma, jonka vaikutukset suomalaisiin ja suomalaiseen yhteiskuntaan ovat olleet poikkeuksellisen pitkäkestoiset. Kuten usein käy kansojen sisäisissä valtataisteluissa, sodan aikana ja sen jälkeen esiintyi laajamittaista terroria. Sotatoimien ollessa käynnissä molemmat osapuolet syyllistyivät poliittiseen terroriin ja raakuuksiin. Sodan kuluessa punaisten käsissä kuoli 1 424 valkoista teloitettuna, 4 kuoli vankileirillä. Valkoisten käsissä kuoli 7 370 punaista teloitettuna, 11 652 kuoli vankileirillä, suurin osa sotatoimien jo päätyttyä, sillä punaisten tai punaisiksi epäiltyjen vangitseminen ja teloittaminen jatkui laajamittaisesti vielä viimeisten taistelijoiden antauduttua.^[1] Kaikkiaan sisällissota vaati noin 38 000 uhria.^[7] Näistä noin 75 prosenttia oli punaisia, joita kuoli eniten teloituksissa sodan aikana ja sodan päätyttyä vankileireillä nälkään ja tauteihin. Varsinaisissa taistelutoimissa kuoli lähes yhtä paljon sekä punaisia että valkoisia. Terrorin uhreista vähemmistö oli valkoisia, ja myös Venäjän kansalaisia teloitettiin. Sodan muut uhrit olivat lähinnä taisteluissa kaatuneita saksalaisia ja venäläisiä sotilaita.^[8]

Sodan nimitykset

Pääartikkeli: Suomen sisällissodan nimet

Sodalle on annettu erilaisia nimiä, jotka heijastelevat eri historiallisten ajankohtien valtapoliittisia ja yhteiskunnallisia suuntauksia sekä ideologisia painotuksia. Tässä suhteessa värittyneimpiä nimiä ovat vapaussota, luokkasota, punakapina ja torpparikapina. Tasapainoisempia nimiä ovat kansalaissota, vallankumous, kapina ja veljessota. Neutraaleimmat ilmaisut ovat vuoden 1918 sota (Suomessa), Suomen sota 1918, vuoden 1918 tapahtumat sekä kevään 1918 tapahtumat.^[9]

Vallankumous oli vuoden 1918 sodan ensimmäisiä nimityksiä kansanvaltuuskunnan puolella. Punainen osapuoli kutsui sotaa myös luokkasodaksi ja kapinaksi. Lisäksi vapaustaistelu-nimeä käytettiin esimerkiksi punakaartilaisten kuolinilmoituksissa ja hautajaisissa. Kansalaissota-nimeä käytettiin sodan aikana yleisesti molemmin puolin rintamaa. Valkoiset käyttivät lisäksi nimiä punakapina ja kapina. Sodan loppuvaiheessa ja sen jälkeen voittajien puolella alettiin korostaa sodan kansallista luonnetta vapaussotana Venäjää ja sen tukemia punaisia vastaan.^[10]

Osassa historiantutkimusta sotaa kutsutaan nykyisin pääasiassa sisällissodaksi, joka sopii paremmin myös kansainväliseen käytäntöön. Tosin se on keinotekoinen ja kehitetty tämän hetkisen historiankirjoituksen tarpeisiin sopivaksi. Sisällissota-termi kuvaa sodan luonnetta neutraalisti (vrt. vapaussota, luokkasota) ja sisällyttää ulkovaltojen osallistumisen sotaan. Toisaalta Neuvosto­liiton hajoamisen jälkeen vapaussota-termin käyttö on kokenut Suomessa hienoisen renessanssin.^[11][12][13]

Sodan juuret

Torppareita maatöissä. Torpparit ja maatyöläiset olivat niitä huomattavia yhteiskuntaluokkia, joilla ei säätyjen ulkopuolisena väestönosana ollut vaikutusmahdollisuutta sääty-yhteiskunnassa.

Perustekijät

1800-luvulla Suomen suuriruhtinaskunta teollistui, taloudellinen ja poliittinen toiminta vapautui sekä väestö kasvoi. Tämä muutti vallinneen sääty-yhteiskunnan rakennetta ja synnytti ristiriitoja. Säätyjen sisäinen valta-asetelma muuttui, kun talonpojat ja porvaristo vahvistuivat. Merkittävin muutos oli kuitenkin säätyjen ulkopuolisten väestöryhmien, maa- ja teollisuustyöväestön määrän kasvu ja omanarvontunnon nousu, aatteellisina työkaluinaan sosialismi, nationalismi ja myös liberalismi. Suomalainen työväenliike syntyi 1800-luvun lopussa kansan- ja herätysliikkeiden perustalta, henkisten ja aineellisten olojen hitaan mutta vakaan edistymisen myötä. Työväenliike sai fennomanian vaikutuksesta kansallisen luonteen, ja sen läpimurtoa edisti merkittävästi Venäjällä ja Suomessa vuonna 1905 puhjennut suurlakko. Sen jälkeen vuonna 1906 Suomessa tehty radikaali edus­kunta­uudistus ei vähentänyt yhteiskunnallisia jännitteitä, koska Venäjän keisari ja suomalaisten keskinäiset ristiriidat estivät eduskunnan täysipainoisen toiminnan vuosina 1907–1916. Säätyjärjestelmän vaikutus jatkui siten vuoteen 1917 asti, ja Suomen poliittinen järjestelmä oli vakiintumattomassa muutoksen tilassa. Tämä hidasti yhteiskunnallisten uudistusten toteutumista ja jyrkensi työväestön asenteita. Venäläistämiskausien 1899–1916 (sortovuosien) ja suomalaisen kansakunta-ajattelun voimistumisen myötä pyrkimykset Suomen irrottamiseksi Venäjästä sekä myös valtiollisen itsenäisyyden saavuttamiseksi lisääntyivät. Rauhanomaisen vastarinnan ja toiminnan lisäksi maahan syntyi aseellista vastarintaa kannattanut aktivismi ja jääkäriliike sen myötä.^[14]

Ratkaiseva tekijä vuoden 1918 sodan taustalla oli Venäjän keisarikunnassa 1900-luvun alusta lähtien lisääntynyt sisäinen epävakaus, johon vaikutti voimakkaimmin ensimmäinen maailmansota. Suursota oli johtanut Venäjän sisäiseen kriisiin ja koko valtakunnan pirstoutumiseen sekä laajan valtatyhjiön syntymiseen ja taisteluun vallasta.^[15] Maailmansota oli johtanut Suomessa vuosien 1915–1917 aikana elintarvikepulaan, koska sotaa käyvä Venäjän keisarikunta ei enää ollut kyennyt entiseen tapaan toimittamaan Suomen suuriruhtinaskuntaan ruokaa. Elintarvikepula oli yksi tärkeimmistä sisällissotaan johtaneista tekijöistä.^[16]

Venäjän hajotessa maaliskuun ja marraskuun 1917 vallankumouksissa Suomessa pirstoutui ensin valtiovalta. Yhdessä nämä aiheuttivat maassa poliittisen, taloudellisen ja sotilaallisen kriisin sekä johtivat lopulta koko suomalaisen yhteiskunnan hajoamiseen.^[17] Pietarissa valtaa tavoitelleet Leninin johtamat bolševikit painostivat tuellaan ja vaatimuksillaan suomalaista työväenliikettä vallankumouksen toteuttamiseen.^[18] Suomen bolševikit olivat läheisessä yhteydessä Venäjän bolševikkien kanssa, ja suomalaiset auttoivat Venäjän bolševikkeja pitämään salaisia kokouksiaan Suomessa, jossa Venäjän tiedustelupalvelun ohranan toiminta ei ollut niin tehokasta kuin Venäjällä.^[19][20]

Venäjän vuoden 1917 vallankumoukset eivät kuitenkaan levinneet eikä niitä erikseen levitetty Suomeen, vaan maa oli Venäjän osana välittömästi niiden vaikutuspiirissä. Siten yhteiskunnan hajoamisprosessi ja taistelu vallasta olivat emämaassa ja Suomessa samanaikaiset ja samankaltaiset. Ne johtuivat pääosin samoista olosuhteista.^[21]

Saksan keisarikunta oli Venäjän lisäksi toinen suurvalta, jonka Itä-Eurooppaan kohdistuneet valtaussuunnitelmat ja talouspoliittiset intressit vaikuttivat tapahtumiin Suomessa vuosina 1917–1918. Suomalainen jääkäriliike oli osa Saksan suunnitelmia. Suomessa aktivistit suunnittelivat maan irrottamista Venäjästä saksalaisten pistinten ja jääkäreiden avulla. Ensimmäisen maailmansodan vuoden 1917 tilanteessa Saksan johto päätti tukea bolševikkeja taloudellisesti sekä edistää Leninin ja eräiden muiden bolševikkien siirtymistä maanpaosta Sveitsistä Pietariin huhtikuussa. Toiveena oli, että Lenin kaappaisi vallan Venäjällä ja luopuisi sodasta, mikä puolestaan vapauttaisi Saksan raskaasta kahden rintaman sodasta. Siten Saksa vaikutti sisällissodan syntyyn kahta tietä.^[22]

Jakautunut kansa

Maassa pitkään vallinneen sääty-yhteiskuntajärjestelmän seurauksena Suomen kansa oli jakautunut kahtia taloudellisesti, sosiaalisesti ja poliittisesti. Jakoa kuvaavat vastinparit: säätyläiset–rahvas, itsenäinen–epäitsenäinen ja omistava–ei-omistava väestö, työnantajat–työntekijät, sivistyneistö–”kansa”, yläluokka–alaluokka. Teollinen kapitalismi kohotti työväestön elintasoa tasaisesti 1800-luvun lopulta lähtien, mutta toisaalta yläluokan elintaso kasvoi enemmän. Keisarinvallan murtuessa vuoden 1917 Suomessa ei syntynyt kansallista yhtenäisyyttä maan kehittämiseksi sekä uuden sisäisen järjestyksen luomiseksi. Sen sijaan yhteiskunnallinen jakautuminen johti kiivaaseen sisäpoliittiseen valtataisteluun ja sisällissotaa edeltävän niin sanotun kaksoisvallan syntyyn. Kiistassa käytettiin hyväksi Suomen riippuvuutta Venäjästä, ja valtataistelu kytkeytyi Venäjän sisäiseen kriisiin sekä Saksan ja Venäjän väliseen sotaan kysymyksenä Suomen hallinnasta. Pyrkimys Suomen valtiolliseen itsenäisyyteen oli yksi niistä harvoista tavoitteista, joista oltiin suomalaisten kesken lopulta yksimielisiä. Tavoite hukkui kuitenkin sisäisten valtakiistojen alle.^[23]

Sisäistä taistelua vallasta ja yhteiskunnan hajoamista vuoden 1917 aikana heijastelivat monet ilmiöt. Näitä olivat muun muassa haluttomuus ja kyvyttömyys poliittisiin kompromisseihin sekä elintarvike- ja työttömyys­kriisi ja niistä johtuneet levottomuudet. Työolojen ja paikallisdemokratian ongelmat, muun muassa työaika­lainsäädäntö sekä yleisen ja yhtäläisen äänioikeuden puuttuminen kunnallis­vaaleissa, aiheuttivat teollisuudessa ja maataloudessa runsaasti lakkoja, jotka liittyivät lopulta taisteluun valtiovallasta. Kun eri valtaryhmien yhteisesti hyväksymää järjestyksenpitovoimaa ei Suomessa maaliskuusta lähtien ollut, yhteiskunnan ylempi kerros alkoi perustaa omia järjestyskuntia (myöh. suojeluskuntia) ja työväestö järjestyskaarteja (myöh. punakaarteja). Niiden aseistautuminen ja radikalisoituminen, erityisesti marraskuun 1917 suurlakon aikana, ruokki maassa pelkoa, uhkakuva-ajattelua ja poliittista väkivaltaa sekä muutti myös valtaryhmien sisäisiä valtasuhteita. Talven 1917–1918 aikana sekä työväenliikkeen että konservatiivien ja porvariston piirissä päätösvaltaa siirtyi maltillisilta piireiltä sotilaille ja aseistetuille joukoille (Etelä-Suomen ja Etelä-Pohjanmaan niin sanotut aseistetut linnoitukset), mikä johti lopulta sotilaalliseen konfliktiin.^[24]

Sotaa edeltäneet tapahtumat

Lakkolaisia Helsingissä 1917. Työväki vaati yleislakolla elintarvikkeita ja lainsäädäntövallan siirtämistä kokonaisuudessaan Suomen eduskunnalle.

Maaliskuun vallankumous

Vapauden huuma

Keisari Nikolai II luopui vallasta 15. maaliskuuta 1917. Venäjällä vallan otti duuman väliaikainen komitea ja sen asettama väliaikainen hallitus. Suomen suuriruhtinaskunnassa toinen ja samalla viimeinen venäläistämiskausi päättyi 20. maaliskuuta väliaikaisen hallituksen niin sanotun maaliskuun manifestiin, joka palautti Suomen ja emämaan välisen tilanteen aikaan ennen Nikolai Bobrikovin valtakautta. Suomen eduskunta sai ensimmäistä kertaa valta-aseman, joka sille vuonna 1906 oli asetettu. SDP:n vuoden 1916 eduskuntavaaleissa saavuttaman vaalivoiton pohjalta maahan nimitettiin 26. maaliskuuta Tokoin senaatti, jonka jäseninä oli kuusi sosialistia ja kuusi ei-sosialistia. Senaatin ohjelma sisälsi pyrkimykset demokratian laajentamiseen ja väliaikaisen hallituksen veto-oikeuden poistamiseen. Lisäksi tavoitteena oli kunnallisdemokratian ja työolojen kehittäminen, muun muassa työaikalait ja sosiaalivakuutus sekä oppivelvollisuus- ja uskonnonvapauslain säätäminen. Konservatiivien (RKP, Vanhasuomalaiset ja Nuorsuomalaiset ”pääskyt”) sekä muiden porvarillisten, ei-sosialistien, (liberaalit Nuorsuomalaiset ”varpuset” ja Maalaisliitto) piirissä oltiin tyytyväisiä väliaikaisen hallituksen porvarillisuuteen sekä lähes diktatorisen keisarinvallan kaatumiseen ja sortokauden päättymiseen. Tulevaisuus näytti lisäävän mahdollisuuksia yrittäjyyden sekä taloudellisen toiminnan monipuolistamiseen ja kehittämiseen. Väliaikaisen hallituksen porvarillisuudesta huolimatta työväenliikkeen näkökulmasta kehitys oli vielä mullistavampi; sosialistienemmistöisen eduskunnan valta kasvoi ja työväen toimintaa rajoittaneet säädökset, muun muassa lakkokielto, sanan- ja painovapauden esteet, kaatuivat. Työväestöllä näytti olevan vihdoin mahdollisuus saavuttaa sille jo väestömääränsäkin puolesta kuuluva asema yhteiskunnassa.^[25]

Pelkojen ja toiveiden vuosi

Vapautuksen huuma ja myönteiset näkymät jäivät kuitenkin lyhytaikaisiksi. Suomen sisäpoliittinen tilanne heikkeni, ja maaliskuussa alkanut yhteiskunnan hajoaminen eteni kiihtyvällä vauhdilla. Laajassa kokonaiskuvassa vuoden 1917 suomalaiset olivat ”rajapinnassa”, jossa sääty-yhteiskunta oli muuttumassa demokraattisemmaksi kansalais­yhteis­kunnaksi. Toisaalta vanhan järjestelmän perinteet ja asenteet olivat vielä vallalla, mutta toisaalta, kansanvaltaisen ajattelun leviämisen myötä, aiemmin luonnollisena pidettyä säätyjärjestelmän eriarvoisuutta ei enää hyväksytty. Vuonna 1917 uusi järjestelmä etsi vielä tietään, ja kehityksen suunnasta tuli merkittävä kiistelyn ja taistelun aihe. Muutos ja sen vauhti alkoivat pelottaa konservatiiveja ja ei-sosialisteja. Työväenliikkeen kannalta kehitys näytti liian hitaalta. Vuoden 1905 suurlakon aiheuttama mullistava siirtyminen säätyvallasta parlamentarismiin ja yleiseen äänioikeuteen vaikutti sekä työväestön että porvariston toimiin vuonna 1917. Työläisten piirissä ei haluttu vuosien 1908–1916 ”tsaristisen takaiskun” toistuvan, ja toisaalta vuonna 1905 oli myös opittu, että vallankumous saattoi olla nopein tie ”edistykseen”. Konservatiivien ja porvarien vuonna 1906 kohtaama valtiollisen (sääty)vallan menetys konkretisoitui vasta maaliskuun 1917 vallankumouksessa ja silloin tilanne uhkasi johtaa myös taloudellisen vallan vähenemiseen.^[26]

Talouden osalta sekä teollisuustyöväestön että teollisuuden työnantajien tilanne huononi merkittävästi vuoden 1917 aikana. Ensimmäinen maailmansota aiheutti vuosina 1914–1916 Suomen talouselämässä positiivisen ”sotabuumin”, joka vahvisti työnantajien lisäksi myös työntekijöiden taloutta selvästi. Maaliskuun vallankumous romahdutti tämän kehityksen aiheuttaen työttömyyttä ja voimakkaan inflaation. Työväestön talouden äkillinen heikentyminen yhdessä huononevan elintarviketilanteen kanssa synnytti työläisissä epävarmuutta ja pelkoa luoden pohjaa lakkoliikehdinnälle ja muille levottomuuksille.^[27]

Tokoin senaatti

Tokoin senaatista muodostui heikko hallitus. Perusongelma oli, etteivät sen paremmin sosiaalidemokraatit kuin porvaritkaan osallistuneet hallitukseen täysipainoisesti. Valtaryhmien välisen valtakiistan takia ja poliittisen uran tärveltymisen pelossa SDP:n ja ei-sosialistien parhaita voimia ei saatu mukaan. Sosialistien pitkään odottamaa poliittisesti edullista tilannetta ei, eduskuntaenemmistöstä huolimatta, kyettykään hyödyntämään, koska työväestöltä puuttui taloudellinen valta. Porvareilla taloudellista valtaa oli, mutta he tavoittelivat sen jatkeeksi porvarienemmistöistä eduskuntaa ja senaattia.^[28]

Tokoin senaatin ja myöhemmin Svinhufvudin senaatin heikko poliittinen asema oli luonteenomaista valtiovallan hajoamiselle vuosina 1917–1918. Venäjän keisarin maaliskuussa 1917 menettämä mahti hajaantui moneen suuntaan: väliaikaisen hallituksen, Suomen senaatin, eduskunnan ja muun hallinnon lisäksi valtaa siirtyi merkittävässä määrin kadulle työläis- ja sotilasneuvostoille, lakko-organisaatioille ja joukkokokouksille, sekä työnantajien aktiivisille eturyhmille.^[29]

Kriisin aihiot

Lyhyen elinkaarensa aikana Tokoin senaatti joutui kamppailemaan ainakin neljän ongelmavyyhden kanssa: kevään 1917 lakkoliikkeet, elintarvikepula ja Suomen asema suhteessa Venäjään sekä kysymys järjestysvallasta. Senaatti selvisi melko vähällä huhti–toukokuussa 1917 teollisuudessa ja maataloudessa alkaneesta lakkoliikehdinnästä. Työväestön tärkein vaatimus lakoissa oli kahdeksantuntinen työpäivä. Lisäksi haluttiin voimistuvaa inflaatiota kompensoivia palkankorotuksia. Lakot ratkesivat lähinnä työnantajien ja työntekijöiden välisissä neuvotteluissa, ja pääasiassa työntekijöiden eduksi. Kiistan lopputulos kohotti työväestön itsetuntoa ja uskoa joukkovoimaan, mutta katkeroitti työnantajia taloudellisten menetysten ja lakkoihin liittyneiden levottomuuksien takia. Lisäksi työläiset olivat käyttäneet vaatimustensa tukena paikoin venäläisiä sotilaita. Maaliskuun vallankumouksen aiheuttama mullistus kasvatti työväestön joukkovoimaa merkittävästi myös työntekijöiden lisääntyneen järjestäytymisen kautta; vuoden 1916 lopusta vuoden 1917 loppuun Suomen Ammattijärjestön jäsenmäärä yli nelinkertaistui noin 160 000:een. Myös työnantajapuolella järjestäydyttiin, syksyllä 1917 perustettiin Suomen työnantajien keskusliitto ja Maataloustuottajain Keskusliitto.^[30]

Elintarvikkeille oli säädetty rajahinnat jo vuonna 1914 ja vuonna 1917 elintarvikepula paheni edelleen, kun leipäviljan tuonti Venäjältä romahti. Lähinnä sen vuoksi Suomeen säädettiin elintarvikelaki (2. kesäkuuta 1917), jonka mukaan valtiolla oli oikeus taka­varikoida ylimääräiset elintarvikevarastot ja jakaa ne yleiseen käyttöön. Lain valvonta ja toteuttaminen jäivät kuitenkin täysin puolitiehen, minkä seurauksena elintarvikkeiden hinnat kohosivat ja osa tarjonnasta katosi salakauppaan lain edellyttämien elintarvikevarastojen tarkastusten, takavarikointien ja rajahintojen takia.^[31]

Elintarvikepula oli kuitenkin lähinnä viljapulaa ja nimenomaan hintakriisi työttömyyden koettelemalle köyhimmälle kansanosalle. Osa leivästä voitiin korvata muilla tuotteilla, koska leipäviljan osuus oli 10–20 prosenttia keskivertoperheen ravinnonkulutuksesta. Elintarvikkeet olivat kortilla, niitä jonotettiin ja niistä oli ajoittain puutetta, mutta laajamittaista nälkää ei Etelä-Suomessa nähty ennen vuoden 1918 sotaa.^[31][32] Asiasta kehkeytyi kuitenkin työväestön ja tuottajien välille kiivas, tunteita herättänyt poliittinen kysymys, jossa ”nälänhädän pelko oli punikki”. Monet maataloustuottajat pitivät elintarvikkeiden takavarikointeja ja varastojen tarkastuksia yksityistä omistusoikeutta loukkaavana sosialistisena luokkapolitiikkana, ja erityisesti kaupunkien työväestöä katkeroitti kallis salakauppa, elintarvikkeiden vientikauppa muun muassa Pietariin ja käsitys, että pulassa oli jotain tahallista. Myös sanomalehdistön provosoivalla uutisoinnilla oli suuri merkitys mielialojen kiihtymisessä vuoden 1917 kuluessa.^[33][34][35]

Valtalaki

Pääartikkeli: Valtalaki

Taistelu vallasta

Suomen suuriruhtinaalle Nikolai II:lle, kuuluneen hallitsijan vallan on katsottu siirtyneen maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen Venäjän väliaikaiselle hallitukselle. Sen asema kuitenkin oli koko lyhyen elinkaarensa ajan epävarma, ja Suomen suhteen lopulta epäselvä. Vallankumouksellisessa tilanteessa, Venäjän sisäisen hajoamisen edetessä sodan ja valtataistelun takia hallituksen kokoonpano muuttui useasti ja toisaalta paikallisten alueneuvostojen ja komiteoiden valta kasvoi.^[36] Venäjän väliaikaisen hallituksen oli tarkoitus toimia siihen saakka, kunnes Venäjän perustuslakia säätävä kansalliskokous päättäisi maan tulevasta valtiomuodosta.^lähde?

Suomessa juuri ennen venäläistämiskausia vallinneen autonomian palautus ja itsehallinnon laajentaminen sekä lopulta täysimääräisen itsenäisyydenkin toteutuminen olivat lähtökohtaisesti kaikkien puolueiden tavoitteina vuonna 1917. Valtataistelun ja yhteiskunnallisten levottomuuksien vuoksi konservatiivit alkoivat epäröidä sosialistienemmistöisen eduskunnan vallan lisäämistä. Sosiaalidemokraatit puolestaan pyrkivät laajentamaan maan itsenäisyyttä ja kasvattamaan sen avulla, kevään ja alkukesän poliittisten voittojen jatkoksi, sisäpoliittista valtaansa. SDP pyrki asiassa aluksi yhteistyöhön väliaikaisen hallituksen kanssa ja etsi venäläisiltä puolueilta tukea suunnitelmilleen, mutta sai lopulta positiivista vastakaikua ainoastaan Leninin johtamilta bolševikeilta. Lenin suunnitteli vallankaappausta jo kesällä 1917 ja kannatti sosialistien aikeita, koska ne heikensivät osaltaan väliaikaisen hallituksen asemaa.^[37]

Tokoin senaatissa syntyi kaksi linjaa korkeimman vallan kysymyksen ratkaisemiseksi Suomessa: oikeusasioista vastanneen senaattori Antti Tulenheimon mukaan nimetty Lex Tulenheimo sekä SDP:n piirissä kypsynyt ajatus vallan siirtämisestä eduskunnalle. Lex Tulenheimon mukaan väliaikaisen hallituksen Suomea koskevaa valtaa olisi siirretty lähinnä senaatille. Emämaassa olisi päätetty valtiopäivien koolle kutsumisesta, avaamisesta ja hajottamisesta sekä sotilasasioista ja ulkopolitiikasta. Valtalain avulla sen sijaan pyrittiin keskittämään pääosa vallasta Suomen eduskunnalle, ja Venäjällä olisi ollut sanottavaa enää ulkopolitiikassa ja sotilasasioissa. Valtalakiesityksen eräänä kulmakivenä oli toive muutoksista väliaikaisen hallituksen koostumuksessa tai sen kukistumisesta. Lex Tulenheimon eduskuntakäsittelyssä lakiesityksen sisältö muutettiinkin täysin eduskuntavaltaiseksi, jolloin siitä tuli valtalaki. Se hyväksyttiin eduskunnassa tunteita herättäneessä äänestyksessä sosialistien, osin maalaisliiton ja porvarillisten itsenäisyysmiesten (muun muassa aktivistit) äänillä 18. heinäkuuta 1917. Konservatiiviset kansanedustajat vastustivat eduskuntavaltaista lakia jyrkästi, ja eräät jättivät eronpyynnön eduskunnasta.^[38]

Hajaannus

Väliaikaisen hallituksen johtoon Venäjällä noussut Aleksandr Kerenski ei kuitenkaan hyväksynyt valtalakia. Hän vahvisti sotajoukkoja Suomessa sekä hajotti eduskunnan 31. heinäkuuta. Ennenaikaiset eduskuntavaalit määrättiin järjestettäväksi lokakuussa 1917. Kesällä 1917 Suomi sai Venäjän kannalta uuden merkityksen. Sen lisäksi ja sijasta, että maa oli elintarvikkeiden ja tavarantoimittaja, siitä tuli Pietarin kaupungin sotilaallinen etuvartio, josta ei voitu luopua.^[39]

Tokoin laajapohjaisen senaatin lyhyt tarina Suomessa päättyi 13.–17. elokuuta keskeisten sosialistisenaattoreiden erotessa siitä, ja 1.–2. lokakuuta pidetyissä ennenaikaisissa eduskuntavaaleissa SDP kärsi vaalitappion ja jäi oppositioon. Vallan kasvun sijaan työväestö menetti keväällä 1917 saavuttamaansa poliittista voimaa. Kun SDP jäi senaatin ulkopuolelle, työläisten asenteet jyrkentyivät voimakkaasti ja usko keskeisten arkipäivän ongelmien kuten elintarvikepulan ratkaisumahdollisuuksiin väheni. Toisaalta työväenliikkeen poliittinen rooli muuttui.^lähde?

Valtalakia vastustaneet suomalaiset konservatiivit käyttivät väliaikaisen hallituksen päätöstä sisäpoliittisesti hyväkseen ja tekivät venäläisten kanssa yhteistyötä eduskunnan hajotusmanifestin laadinnassa ja hyväksymisessä. Porvarillinen ministerivaltiosihteeri Carl Enckell toimi aktiivisesti Pietarissa, oman poliittisen taustaryhmänsä valta-aseman edistämiseksi. Lopulta valtapolitiikan heiluri liikahti voimakkaasti vasemmalta oikealle. Kiista korkeimmasta vallasta kytki Suomen ja emämaan sisäiset valtakriisit entistä kiinteämmin toisiinsa, Suomen sosialistien ja porvareiden käytettyä hyväkseen niin sanottua ”Pietarin korttia”.^[40]

Lopulta molemmat poliittiset valtaryhmät, sekä konservatiivit että sosialistit, hävisivät ”valtalakiselkkauksessa”, koska sen seurauksena Suomeen syntyi sisäpoliittisesti hyvin kriittisenä aikana parlamentaarinen valtatyhjiö, joka jatkui elokuun alusta marraskuun alkuun 1917 asti. Maassa ei ollut eduskunnan hajotuksen vuoksi poliittisesti vahvaa hallitusta eikä eduskuntaa, jotka olisivat voineet puuttua tehokkaasti yhä huononevaan sisäpoliittiseen kehitykseen. Oireellista oli^selvennä, että vuosien 1917–1918 kriisin ensimmäinen uhri, lakkovahtina ollut työläinen, kuoli heti elokuussa poliisin ampumaan luotiin Ypäjän maatalouslevottomuuksissa.^[41][42]

Lokakuun vallankumous ja marraskuun suurlakko

Bolševikit kaatoivat Leninin johdolla väliaikaisen hallituksen lokakuun vallankumouksessa 7. marraskuuta 1917. Samaan aikaan Suomen eduskunta ja parlamentaarinen valta olivat pääsemässä uudelleen jaloilleen. Maa oli kuitenkin siinä vaiheessa sisäisesti pahemmin jakautunut kuin maaliskuussa 1917. SDP:n piirissä pohdittiin keinoja valtiovallan palauttamiseksi työväestölle ja konservatiivit pitivät tiukasti kiinni takaisin saamastaan valta-asemasta, jota Venäjän uusi kumous näytti myös uhkaavan. Ei-sosialistienemmistöinen eduskunta kokoontui ensimmäisen kerran vaalien jälkeen 1. marraskuuta ja hyväksyi 9. marraskuuta valtiohoitajakunnan asettamisen maahan, mutta kolmen valtionhoitajan (Alkio, Svinhufvud, Tokoi) johtamismallia ei kyetty toteuttamaan. Työväenliikkeelle ja sosiaalidemokraattiselle puolueelle oli marraskuun alkuun mennessä muodostunut kaksi eri toimintavaihtoehtoa: eduskuntatyö tai vallankumouksen aloittaminen. Oppositioon jäänyt SDP esitti valtiohoitajakunnan sijaan oman Me vaadimme -ohjelmansa, jossa se vaati yhteiskunnallisia uudistuksia, suojeluskuntien lakkauttamista, aiemman valtalain läpiajamista ja lokakuun eduskuntavaalien tuloksen mitätöintiä. Ei-sosialistit eivät ohjelmaa hyväksyneet, ja 12. marraskuuta päätettiin, ettei sitä edes otettu käsittelyyn eduskunnassa, koska esitys ei puhemiehen mielestä täyttänyt ”muodollisia vaatimuksia”.^[43]

14 tunnin vallankumous

Viimeistään marraskuusta 1917 lähtien sekä Helsingissä että Pietarissa toimineiden pietarinsuomalaisten bolševikkien Jukka Rahja, Eino Rahja ja Adolf Taimi merkitys työväen järjestyskaarteissa alkoi kasvaa. Bolševikeille, kuten väliaikaiselle hallituksellekin, Suomi oli Venäjän tärkeä osa, jonka hallinta vaikutti kaksisuuntaisesti. Maasta ja siellä olleesta sotaväestä oli ”heinäkuun päivien” jälkeen tullut Leninille tukijalka Pietarin suuntaan, ja toisaalta Suomi toimi puskurialueena Saksaa vastaan. Sosiaalidemokraatit sen sijaan harkitsivat Suomen valtiollisen itsenäisyyden toteuttavan manifestin anomista neuvosto-Venäjältä 10. marraskuuta, mutta epäselvä tilanne Pietarissa esti aikeen.^[44]

Lenin kannusti Suomen sosiaalidemokraatteja vallankumouksen tekemiseen: ”Nouskaa, nouskaa viipymättä ja ottakaa valta järjestäytyneen työväestön käsiin.”^[18][45] Suomen ”vastahakoiset vallankumoukselliset” eivät bolševikkien kumouskehotuksia noudattaneet vaan tasapainoilivat eri vaihtoehtojen välissä.^[46][47] Syksyllä 1917 Lenin oli Helsingissä piileskellessään selvittänyt suunnitelmiaan SDP:lle, joten marraskuun kumouksen tulo oli osittain suomalaisten tiedossa, mutta yhteistyösuunnitelmia bolševikkien kanssa ei ollut laadittu ennakkoon. Vallanvaihto Pietarissa tarjosi syksyn pettymysten jälkeen sosialisteille uusia toimintamahdollisuuksia, mutta SDP:n johto ja eduskuntaryhmän jäsenet olivat pääosin maltillisia. Vallankumous sai kannatusta lähinnä osassa ammattijärjestöä, uusissa työväen järjestyskaarteissa ja Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnassa. Bolševikkien vaateilta puuttui lisäksi todellinen pohja, koska heidän asemansa Pietarissa oli hyvin epävarma. Lenin joutui pyytämään ja siirtämään Suomessa olleita uskollisia joukkoja apuun pääkaupunkiin.^[36][48][49]

Bolševikkien Helsingin neuvoston päämajassa, nykyisessä presidentinlinnassa pidettiin marraskuun 8. päivänä 1917 vallankumousta valmisteleva kokous, jossa oli läsnä kolme venäläistä kommunistia: Pavlo Dybenko, A. L. Seinman ja Ivar Smilga sekä pietarinsuomalainen bolševikki Jukka Rahja ja heidän lisäkseen seitsemän suomalaista sosialidemokraattia; Kullervo Manner, K. H. Wiik, Edvard Gylling, Matti Turkia, Pietikäinen, Torniainen ja Otto Wille Kuusinen. Pitkän neuvottelun jälkeen ja venäläisten bolševikkien painostettua suomalaisia, suomalaiset sosialistit lupasivat seurata venäläisten bolševikkien esimerkkiä ja ryhtyä aseelliseen vallankumoukseen. Venäläiset bolševikit lupasivat toimittaa tarvittavat aseet. Vallankumouksen johtoelimeksi sosiaalidemokraattien ja Suomen Ammattijärjestön (SAJ) johtajat perustivat 9. marraskuuta 1917 Työväen vallankumouksellinen keskusneuvoston. Keskusneuvostoon tuli jäseniä punakaartista, Helsingin työväenjärjestöjen eduskunnasta, puoluejohdosta ja Ammattijärjestöstä ja sosiaalidemokraattisesta eduskuntaryhmästä. Puheenjohtajaksi valittiin Kullervo Manner ja sihteeriksi Yrjö Sirola.^[50][51][52]

Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto lähetti Evert Huttusen ja Yrjö Sirolan Pietariin viemään toverillisen tervehdyksen uudelle neuvostohallitukselle. Pietarissa Lenin kysyi heiltä, milloin suomalaiset ryhtyvät vallankumoukseen. Huttunen ja Sirola eivät voineet antaa tähän selvää vastausta. He tapasivat myös muita neuvostojohtajia, kuten Stalinin, Trotskin ja Zinovjevin.^[53] Lenin lupasi täyden tukensa Suomen vallankumoukselle ja lupasi Venäjän Itämeren-laivaston olevan tarvittaessa vapaasti käytettävissä. Lenin kehotti suomalaisia sosialisteja aloittamaan yleislakon katkaistakseen yhteydet Pietariin, jotta Kerenskille uskollisia joukko-osastoja ei voitaisi siirtää Pietariin.^[54][55]

Työväen vallankumouksellinen keskusneuvosto äänesti 12. marraskuuta, Me vaadimme -ohjelman kaaduttuakin, äänin 18–8 vallanottoa vastaan. Keskusneuvosto ja Suomen Ammattijärjestö julistivat 14. marraskuuta Suomeen yleislakon. Parissa päivässä 85 000 työläistä oli lakossa ja Etelä-Suomen keskeiset paikkakunnat olivat paikallisten lakkokomiteoiden hallinnassa. SDP oli omaksunut tiukan luokkataistelulinjan.^[56][57]

Yleislakon menestys lisäsi voimakkaasti vaatimuksia lopullisesta vallanotosta ja 16. marraskuuta 1917 vallankumouksellinen keskusneuvosto päätti sittenkin äänin 14–11 aloittaa vallankumouksen. Toimeenpanevaan komiteaan valitut johtajat, komissaarit, kuitenkin kieltäytyivät. Samana päivänä järjestettiin vielä uusi äänestys, jossa päädyttiin äänin 13–12 olla aloittamatta vallankumousta. Yleislakko päätettiin lopettaa 19. marraskuuta klo 24.^[58]

Särkynyt peili

Yleislakon jälkeen porvarien näkemys työväenliikkeestä synkkeni. Kerberos-pilalehden joulunumerossa 1917 ilmestyneessä Topi Vikstedtin pilapiirroksessa Siltasaaresta eli SDP:n johdosta on tullut uusi sortaja tsaarin tilalle.

Marraskuun lakko oli monessa suhteessa merkittävä taitekohta. Lakon aikana tehdyt päätökset syvensivät suomalaisen työväenliikkeen kahtiajakoa vallankumoukselliseen vähemmistöön ja maltilliseen, parlamentaarista linjaa kannattavaan enemmistöön. Lakon jälkeen rajanveto ei kuitenkaan ollut eräiden keskeisten SDP:n puoluejohtajien kohdalla ehdoton, joten voimasuhteet saattoivat vielä muuttua tapauskohtaisesti. Lisäksi suurlakon kujanjuoksussa puoluejohto osin menetti arvovaltaansa ja kykyään hallita työväenliikettä ja sen eri virtauksia. Maltilliset saivat muulta eduskunnalta taustatukea, kun kahdeksan tunnin työpäivä­ ja kunnallis­lait hyväksyttiin 16. marraskuuta 1917. Osa työväestöstä katsoi sen tapahtuneen pelkästään suurlakon paineen takia. Lait oli säädetty jo 14. heinäkuuta 1917, mutta kysymys korkeimmasta vallasta Suomessa oli lykännyt niiden lopullista hyväksymistä.^[59][60]

Suomalaisten vallankumouksen peruuntuminen oli Leninille ja bolševikeille pettymys. Lenin menetti marras–joulukuussa uskonsa SDP:n haluun ja kykyyn toteuttaa lokakuun vallankumousta tukeva kaappaus Suomessa.^[61][62] Suurlakko oli lopullisesti paljastanut linjaerot venäläis-bolševistisen ja suomalais-sosiaalidemokraattisen politiikan välillä. Pettymyksen jälkeen Lenin yritti tukeutua suunnitelmissaan Suomen työväenliikkeen äärivasemmistoon ja Pietarin suomalaisiin bolševikkeihin, jotka pyrkivät vaikuttamaan työväenjärjestöihin suoraan, ohittaen SDP:n johdon.^[63] Lenin myös lähetti Stalinin Suomeen puhumaan SDP:n puoluekokoukseen^[64] ja vaatimaan SDP:tä kaappaamaan vallan.^[65] Stalin kehotti puheessaan 27.11.1917 Helsingissä jyrkin sanoin Suomen työväkeä vallankumoukseen ja lupasi bolševikkien tarvittaessa auttavan suomalaisia.^[66] Sosiaalidemokraatti K. H. Wiik kirjoitti: ”Bolshevikit pakottavat meidät vallankumoukseen, tahdommepa tai ei.”^[67]

Yleislakko rikkoi Suomessa loputkin siitä yhtenäisyydestä, mitä sosialistien ja porvareiden välillä oli vielä ollut jäljellä. Lakon aggressio purkautui poliittiseen väkivaltaan; työväenkaartilaiset surmasivat yhteensä 16 ei-sosialisteihin lukeutunutta henkilöä. Lisäksi lakon kahakoissa kuoli 14 suojeluskuntalaista ja 4 työväen järjestyskaartilaista. Loppukesän 1917 valtatyhjiö oli täyttynyt ja Suomi oli päätynyt polulle, jonka päässä häämötti sisäinen taistelu.^[68]

Itsenäisyys

Pääartikkeli: Suomen itsenäistyminen

Joulukuun kuudes

P. E. Svinhufvudin johtama senaatti.

Ei-sosialistiset puolueet toivoivat kykenevänsä vähentämään bolševikkien vaikutusta maassa ja kontrolloimaan vasemmistoa eduskuntaenemmistönsä turvin. Niinpä 15. marraskuuta 1917 Suomen eduskunta julistautui maassa korkeimman vallan haltijaksi. Maahan muodostettiin 27. marraskuuta P. E. Svinhufvudin johtama porvarillinen Svinhufvudin senaatti, jota on kutsuttu myös itsenäisyyssenaatiksi, ja 6. joulukuuta 1917 eduskunta hyväksyi senaatin esityksen Suomen itsenäisyysjulistukseksi.^[69] Peilikuvana heinäkuun 1917 valtalakiäänestykseen sosialistit äänestivät joulukuussa porvarillisen senaatin esitystä vastaan ja laativat oman esityksensä itsenäisyysjulistukseksi.^[70]

Sitä, että itsenäisyysjulistuksesta jouduttiin äänestämään, voidaan pitää luonnollisena seurauksena aiemmista tapahtumista ja valtataistelusta, jossa itsenäisyyskysymyksestä oli tullut osa suomalaisten sisäistä kiistelyä. Joulukuun 1917 Suomessa itsenäisyysjulistus ei herättänytkään kovin suurta huomiota. Itse asiassa täydellisen valtiollisen itsenäisyyden ajatus ja vaatimus nousi Suomessa esiin osittain vasta edellä kuvatun valtataistelun takia vuonna 1917. Suomalaiset olivat suunnitelleet joko vain vuotta 1899 edeltäneen tilanteen palautusta ja autonomian laajentamista tai maan liittämistä ruhtinaskuntana Saksaan tai Ruotsiin.^[71]

Itsenäisen Suomen synty ei siten ollut pitkän, ”suunnitelmallisen” historiallisen kehityksen huipentuma. Se oli tulos 1800-luvun puolivälistä alkaneista taloudellisista, yhteiskunnallisista ja valtapoliittisista muutoksista sekä ennen kaikkea ensimmäisen maailmansodan aiheuttamasta mullistuksesta Euroopassa ja Suomessa.^[72]

Leninin johtaman bolševikkihallituksen Suomen itsenäisyydelle antama tunnustus.

Leninin ”kädenpuristus”

Sosialistit tai konservatiivit eivät kumpikaan kyenneet hoitamaan Suomen itsenäistymistä loppuun ilman toisen tukea. Itsenäisyydelle ei ollut ulkovaltojen hyväksyntää eivätkä muut maat halunneet antaa tunnustusta. Saksan keisarikunnalla oli Neuvosto-Venäjän kanssa Brest-Litovskin rauhanneuvottelut eivätkä ympärysvallat tunnustaneet kansankomissaarien neuvostoa Venäjän väliaikaista hallitusta seuraavaksi Venäjän lailliseksi hallitukseksi.^lähde?

Tähän senaatti tarvitsi sosiaalidemokraattien ja bolševikkien välisiä hyviä suhteita. Suomen sosialistit olivat muiden suomalaisten tapaan juuriltaan fennomaaneja, joten he pyysivät Leniniä tunnustamaan Suomen riippumattomuuden. SDP:ssä myös pelättiin lokakuun vaalitappion jälkeen suosion alenevan puolueen kansallismielisessä kannattajajoukossa ellei itsenäisyyttä saavutettaisi. Lenin olisi todennäköisesti hyväksynyt suomalaisten itsenäisyyden ilman SDP:täkin^lähde?, koska bolševikkien asema ei ollut vielä vakiintunut. Svinhufvudin torjuva suhtautuminen bolševikkeihin kuitenkin jarrutti asian etenemistä.^lähde? Lopulta senaatti pyysi Kansankomisaarien neuvostolta Suomen itsenäisyyden tunnustamista ja 31. joulukuuta 1917 se antoi tunnustuksensa.^[73]

Sisällissodan alkuun mennessä Suomen itsenäisyyden olivat tunnustaneet neuvosto-Venäjä, Saksa, Itävalta-Unkari, Ranska, Ruotsi, Tanska, Norja, Sveitsi ja Kreikka. Britannia ja Yhdysvallat eivät suomalaisten itsenäisyyttä vielä hyväksyneet vaan ne jäivät seuraamaan vihollismaa Saksan ja Suomen välisen yhteistyön kehitystä sekä Venäjän tilannetta, lähinnä Venäjän perustuslakia säätävän kansalliskokouksen tuloksia. Tärkein kysymys länsivaltojen kannalta oli, voitaisiinko bolševikit syrjäyttää vallasta ja kykenisikö Venäjä vielä jatkamaan sotaa Saksaa vastaan.^[74][75]

Aselepo itärintamalla

Saksalaiset upseerit tervehtivät Lev Trotskin johtamaa valtuuskuntaa Brest-Litovskissa 1917.

1. joulukuuta Venäjän bolševikkijohto ja Saksa aloittivat rauhantunnustelut ja tulitauko alkoi 6. joulukuuta. Maiden välinen aseleposopimus solmittiin 15. joulukuuta ja rauhanneuvottelut alkoivat Brest-Litovskissa 22. joulukuuta. Neuvotteluissa Saksa tavoitteli miehittämiensä Puolan ja Liettuan lisäksi hallintaansa myös Baltiaa ja Ukrainaa sekä Suomea, jonka senaattia painostettiin hankkimaan tunnustus itsenäisyydelle ensin neuvosto-Venäjältä.^[76][77][78]

Järjestysvaltakysymys

Sisäisen järjestysvoiman puute Venäjän tsaarin perinteisten poliisi- ja santarmi­organisaatioiden hajottua maaliskuun vallankumouksen 1917 yhteydessä johti ensin aseettomien turvajoukkojen perustamiseen. Maalis–huhtikuussa syntyivät Lounais-Suomessa ensimmäiset suojeluskuntia edeltäneiden järjestyskuntien idut, ja samaan aikaan ryhdyttiin muodostamaan työväen järjestyskaarteja edeltäneitä järjestysmiehistöjä Etelä-Suomeen. Aluksi molemmat luotiin pääasiassa valvomaan yleistä järjestystä paikallistasolla, mutta jo keväällä 1917 alkanut lakkoliikehdintä teollisuudessa ja maataloudessa, sekä myöhemmin vuonna 1917 kunnallispolitiikkaan ja elintarvikeongelmiin liittyvät levottomuudet alkoivat korostaa niiden eturyhmäluonnetta. Tuolloin järjestyksen valvonnallinen ja taistelujärjestöllinen rooli oli usein sisäkkäinen sekä työväenkaarteissa että suojeluskunnissa. Taistelu valtiovallasta nosti lopulta molemmat joukot merkittäviksi tekijöiksi myös valtakunnan tasolla.^[79]

Järjestysvallan ja oman armeijan puuttumisen Suomesta on katsottu olleen yksi ratkaiseva tekijä vuoden 1918 katastrofin synnyssä. Näkemys on osin perusteltu, mutta laajempi, yhteiskunnan hajoamiseen perustuva näkökulma valaisee tapahtumien kehitystä paremmin. Keväällä 1917 Suomessa oli Tokoin senaatti muttei riittävää järjestysvaltaa. Syksyyn mennessä, valtalakiselkkauksen vuoksi, tilanne oli muuttunut päinvastaiseksi: maassa oli, tosin kaksijakoinen, järjestysvalta mutta ei hallitusta, joka olisi voinut sitä käyttää. Vuoden 1917 lopussa hallitusvalta muodostui uudelleen ja Svinhufvudin senaatti pyrki järjestyksen luomiseen. Tämä tapahtui liian myöhään, koska vallan elementit, suojeluskunnat ja punakaartit olivat siinä vaiheessa itsenäisiä valtatekijöitä maassa, ja kun toinen niistä valittiin Suomen viralliseksi armeijaksi syttyi sota.^[80]

Suojeluskunnat

Nummen suojeluskunta. Suojeluskunnista tuli valkoisten armeija senaatin määräyksestä 25. tammikuuta 1918. Punaisten johto määräsi punakaartit liikekannalle 27. tammikuuta 1918.

Kesän 1917 aikana aktiivisten konservatiivien ja porvareiden perustamia suojeluskuntia syntyi runsaasti eri puolilla maata. Niitä oli syys–lokakuuhun mennessä 250–300. Perustamisen motiivina oli edelleen myös yleisen järjestyksen turvaaminen, mutta Pohjanmaalla toiminnassa alkoi korostua elintarvikelainsäädännön aiheuttama katkeruus ja epävarmuus sekä aktivismi. Lounais-Suomessa ja Sata­kunnassa liikkeelle panevana tekijänä olivat talollisten ja maatyöväestön väliset voimakkaat ristiriidat. Karjalassa puolestaan etusijalla oli aktivistien salaiset toimet Suomen erottamiseksi Venäjästä. Joukkojen kokonaisvahvuus oli joulukuussa 1917 noin 20 000 sekä tammikuussa 1918 noin 40 000 miestä, ja suojeluskuntien lukumäärä noin 400. Niiden aseistus kohentui hitaasti lokakuun 1917 lopusta lähtien. Aseita saatiin Saksasta sekä asekauppiailta Pietarista ja Viipurista. Marraskuun 1917 suurlakon jälkeen maan eri osissa eri syistä muodostetut suojeluskunnat alkoivat yhdistyä samojen tavoitteiden taakse: venäläisen sotaväen poistaminen Suomesta, punakaartien kontrollointi ja järjestyksen palauttaminen sekä muu omien ryhmäetujen puolustaminen ja valvonta. Yhteistyö saatiin toimimaan kuitenkin vasta sisällissodan alettua. Suojeluskuntien hajanainen omatoimisuus tammikuussa 1918 oli eräs sodan syttymiseen johtanut tekijä.^[81][82]

Työväenkaartit

Suomen Sosialidemokraattinen Puolue suhtautui työväen järjestyskaartien perustamiseen aluksi pidättyvästi tai kielteisesti, koska vuoden 1905 suurlakon yhteydessä perustetut punakaartit olivat lopulta irtautuneet puolueen hallinnasta. Kielteisyys näkyi esimerkiksi suhtautumisessa 12. toukokuuta 1917 Helsingissä pidettyyn niin sanottu Kaisaniemen kokoukseen. Siinä entiset, vuosien 1905–1906 Viaporin kapinaan osallistuneet punakaartilaiset herättelivät kaarteja uudelleen henkiin ja vastaavaa toimintaa oli muun muassa Tampereella. Vuonna 1917 työväestön kaartien kehitys ei ollut pelkästään jatkumo järjestysmiehistöistä punakaarteiksi, vaan työväen järjestyskaartit ja punakaartit syntyivät myös rinnakkain, mutta aluksi punakaartien toiminta oli heikompaa. Lopulta valtalakikiistan, eduskunnan hajottamisen ja vaalitappion aiheuttama jyrkkä käänne heinä-lokakuussa muutti myös SDP:n suhtautumisen kaarteihin myönteiseksi. Lisäksi tiedot bolševikkien kumoussuunnitelmista Pietarissa lokakuussa 1917 edistivät kaartihankkeita. Suomen Ammattijärjestö ja puolue antoivat virallisen kehotuksen työväen järjestyskaartien perustamiseksi 20. lokakuuta 1917. Tosin niitä oli perustettu jo syyskuussa muun muassa Helsinkiin. Niihin haluttiin lähinnä luotettuja työväenliikkeen aktiiveja työväenyhdistyksistä ja ammattiliitoista. Työväenkaarteilla oli yleisen järjestyksen ylläpitoon tähtäävä rooli, mutta ne olivat myös uusi vaihtoehto vasemmiston valta-aseman turvaamiseksi ja palauttamiseksi. Ennen 20. lokakuuta erityyppisiä työväenosastoja oli perustettu vähemmän (noin 100) kuin suojeluskuntia, ja niiden perustamisen motiivit vaihtelivat suojeluskuntien tapaan paikkakunnittain. Lokakuun lopusta lähtien ja marraskuun 1917 suurlakon aikana kaarteja perustettiin runsaasti, niiden lukumäärä oli lakon jälkeen noin 350. Työväenkaartien kokonaisvahvuus oli vuoden 1917 lopussa noin 30 000–35 000 miestä, ja tuolloin, sisäpoliittisen ilmapiirin jyrkennyttyä punakaartien merkitys oli vahvistumassa. Aseita kaartit saivat lähinnä venäläisiltä.^[83]

Aseiden valta

Marraskuun 1917 suurlakon aikana toteutui se, mitä SDP:n johto oli vielä keväällä 1917 pelännyt: osa työväenkaarteista radikalisoitui. Niiden piirissä alkoi esiintyä poliittista väkivaltaa, ja ne pyrkivät vuoden 1905 tapaan irrottautumaan puolueen kontrollista. Siten puoluejohto oli vastapuolen suojeluskuntien perustajien kanssa toimillaan myötävaikuttanut uuden, aseellisen valtatekijän syntyyn maassa. Suurlakko ja siihen liittynyt poliittinen terrori sekä bolševikkien valtaan pääsy Pietarissa jyrkensi suojeluskunta-aktiivien ja aktivistien asenteita voimakkaasti sekä herätti konservatiivisimmat porvarit huomaamaan, että vallankumouksellinen osa työväestöä saattoi todella kyetä uhkaamaan heidän valtaetujaan. Seurauksena oli entisestään voimistunut sotilaallisen tuen etsintä Saksasta ja konservatiivien valtavirran asettuminen lopullisesti radikaalin aktivistiliikkeen tavoitteiden taakse.^[46][84]

Helsingissä tammikuussa 1918 järjestetty mielenosoitus yleistä asevelvollisuutta vastaan.

Joulukuussa 1917 SDP sai vielä aikaan virallisen päätöksen työväenkaartien säilymisestä puolueen valvonnassa. Kuitenkin tammikuun alussa 1918 Etelä-Suomen vahvimmat punakaartit, muun muassa Helsingin, Kotkan ja Turun, sanoutuivat irti näistä sopimuksista ja haastoivat puolueen sisäiseen valtataisteluun, jonka lopputuloksena oli radikaalin vähemmistölinjan voitto ja sisällissodan syttyminen. Samaan aikaan suojeluskunnista alkoi muotoutua perusta Suomen valkoiselle armeijalle.^lähde?

On ilmeistä, että SDP:n kentällä erityisesti maaseudulla maltillisilla vallankumouksen vastustajilla oli puolueessa enemmistö, mutta asian ratkaisivat ne puoluejohdon jäsenet, jotka olivat tasapainoilleet edellä mainitun parlamentaarisen ja vallankumouslinjan välissä syksystä 1917 lähtien. Joidenkin maltillisten mielestä sosialistien sisäinen kriisi olisi pitänyt ratkaista puolueen hajoamisella, toisin sanoen radikaalin aineksen poistamisella riveistä, mutta suojeluskuntien muodostaman vastavoiman takia ajatus ei saanut laajempaa kannatusta. Samoin ei-sosialistien ja porvarien piirissä tapahtumien kehitys, lopulta punakaartien ja venäläisten sotilaiden uhka, siirsi päätösvallan maltilliselta enemmistöltä suoraa, aseellista toimintaa kannattaville ja siihen koulutetuille miehille.^[85]

Tilanteen kärjistyminen

Vuoden 1917 aikana kumpikaan valtaryhmä ei onnistunut estämään yhteiskunnan hajoamista ja ongelmien kasautumista eikä rakentamaan uutta järjestystä.^[13] Tammikuussa 1918 tilanne kärjistyi nopeasti sodaksi, kun sekä valkoisten että punaisten jokainen näkyvä sotilaallinen tai poliittinen toimi johti rintaman toisella puolella vastaliikkeeseen ja mahdollisuus kompromissiin oli jo menetetty. Sotilaalliset valmistelut, erityisesti aseiden hankinta, kiihtyivät molemmin puolin, ja samaan aikaan jyrkät punakaartit haastoivat oikeiston edustajat. Eduskunta antoi 12. tammikuuta oikeistolaiselle senaatille valtuudet luoda maahan ”luja järjestysvalta” suojeluskuntien avulla. Tämä kiihdytti voimakkaasti työväenkaartien toimia. Osapuolet perustelivat valmistelujaan, erityisesti omille kannattajilleen, puolustautumisella.^[86]

Suojeluskuntien johtoon kutsuttiin aiemmin Venäjän armeijassa 30 vuotta palvellut kenraaliluutnantti Carl Gustaf Emil Mannerheim,^[87] joka sai tehtäväkseen koota niistä maahan järjestysvallan. Suojeluskunnat julistettiin Suomen senaatin armeijaksi 25. tammikuuta 1918. Tähän punakaartit eivät alistuneet, ja ne olivat vahvistumassa Leninin Pietarista lupaaman aselastin myötä 26.–27. tammikuuta. Molemmat osapuolet aloittivat sodan luonteisen toiminnan Viipurissa ja muualla Karjalassa 17.–20. tammikuuta. 26. tammikuuta punakaartit ja työväen järjestyskaartit yhdistyivät Suomen Punaiseksi kaartiksi, ja sen joukot määrättiin liikekannalle 27. tammikuuta 1918 klo 23 lähtien. Etelä-Pohjanmaalla suojeluskunnat alkoivat kenraali Mannerheimin 25. tammikuuta antamalla käskyllä riisua venäläisiä varuskuntia aseista 28. tammikuuta 1918 yöstä alkaen. Suomen sisällissota oli syttynyt.^[88]

SDP:n vähemmistö otti vallan

Vaikka yleislakon jälkeen SDP:n enemmistö kannatti demokraattisia keinoja, tammikuussa puoluehallituksen vähemmistö otti vallan puolueessa punakaartin toimien jälkeen. Tämän jälkeen puolue teki päätöksen kaapata vallan Suomessa. Punahallitukseksi asetettiin ”Kansanvaltuuskunta”, jota johti Kullervo Manner.^[89]

Maltillisiin sosiaalidemokraatteihin kuulunut Hannes Ryömä kirjoitti:

»Sosiaalidemokraattinen puolue ei siis ole valtiokaappauksesta vastuussa, vaan yksinomaan sellaiset puolueen johtoon joutuneet seikkailijat kuin Manner, Haapalainen, Taimi, Elo, Tokoi, Sirola, Turkia y.m.»

Enemmistönä olleilta maltillisilta kuitenkin puuttui voimakas johtaja, ja he asettivat puolueen yhtenäisyyden laillisuuden edelle.^[65]

Sodan osapuolten tavoitteita

Jääkärit Vaasassa. Joukko saapui Saksasta sisällissodan ollessa jo täydessä käynnissä.

Punainen ja valkoinen Suomi

Suomalaisten keskinäisen kriisin kehityttyä sodaksi sekä punaisten että valkoisten päätavoitteeksi tuli vastustajan murskaaminen, oman valtaryhmän voitto ja sen etujen takaaminen. Pääosa osapuolten kannattajista halusi toimia täysin itsenäisessä Suomessa, mutta heidän näkemyksensä erosivat siinä kenelle (valtio)valta maassa kuului ja millaisen Suomen sisäpoliittisen rakenteen olisi pitänyt olla. Toisaalta rintaman molemmin puolin oli myös niitä, jotka katsoivat pienen maan itsenäisyyden tarvitsevan taustatukea voimakkaalta ”suojelusvaltiolta”, Saksalta tai Venäjältä.^[90]

Punaisten tavoitteet

Kansanvaltuuskunta, puheenjohtajanaan Kullervo Manner, antoi 23. helmikuuta 1918 työväen pääneuvostolle ehdotuksen Suomen valtiosäännöksi.^[91] Otto Wille Kuusisen ja hänen lankonsa Einari Laaksovirran laatima^[92] suomalais-sosiaalidemokraattiseen ajatteluun perustunut sosialistinen valtiosääntö- eli perustuslaki­ehdotus sisälsi merkittäviä vaikutteita Yhdysvaltojen ja Sveitsin perustuslaeista sekä Ranskan suuren vallankumouksen ihanteista, ja se oli tarkoitus viedä kansan­äänestykseen.^[93] Kansanvaltuuskunta solmi myös Neuvosto-Venäjän kanssa valtiosopimuksen 1. maaliskuuta 1918.^[94] Suomen liittyminen Venäjän federaatioon tuli esille Pietarin neuvostossa 23. tammikuuta 1918 Grigori Zinovjevin puheessa, Oskari Tokoin tilaisuudessa pitämän puheen johdosta. Tästä Suomen ja Venäjän välisestä federaation mahdollisuudesta Tokoi kertoi myös Manchester Guardian -lehden Pietarin-kirjeenvaihtajalle Morgan Philips Price 7. helmikuuta 1918. Suomen pitämistä Venäjän yhteydessä pidettiin välttämättömänä edellytyksenä sosialismin toteuttamiseksi Suomessa, koska kapitalistiset maat katkaisivat saarrollaan tuonnin lännestä. Stalinin näkemyksen mukaan federaatio tulisi olemaan tilapäinen siirtymisvaihe, joka joutuisi väistymään aikanaan lopullisen päämäärän, sosialistisen yhtenäisyyden tieltä.^[95]

Poliittisesti hyvin vaikutusvaltaisten punakaartien jyrkimmässä siivessä (esimerkiksi suomalaisbolševikit) oli vallalla myönteisempi suhtautuminen neuvosto-Venäjään liittymisen suhteen. Näiden vasemmistoryhmien välinen valtataistelu jäi toteutumatta punaisen Suomen tappion vuoksi.^[96]

Valkoisten tavoitteet

Vaasaan siirtyneen senaatin tavoitteena oli vallan palauttaminen Etelä-Suomessa porvarienemmistöiselle hallitukselle. Voiton jälkeen vahva hallitusvalta ja riippumattomuus Venäjästä aiottiin turvata voimakkaan oman tai Saksan armeijan sekä demokratiaa kaventavan monarkistisen yhteiskuntajärjestelmän avulla. Maltilliset ei-sosialistit kuitenkin vastustivat monarkismia ja Saksan interventiota, etenkin sodan alussa. Sotilasjohdossa oli samansuuntainen ristiriita kenraali Mannerheimin ja johtavien jääkäreiden välillä. Venäjän armeijan ja suomalaispunakaartien huonon sotakunnon ilmeisen hyvin tietäneenä Mannerheim arvioi valkoisten tarvitsevan tuekseen saksalaisia aseita, mutta Saksan armeijan tulo Suomeen oli tarpeetonta. Jääkärit puolestaan halusivat aktivistien tavoin Suomeen vahvaa saksalaissuuntausta. Ratsuväenkenraali C. G. E. Mannerheim uskoi ympärysvaltojen voittoon maailmansodassa, ja ennen kaikkea hänen henkilökohtaiset kokonaistavoitteensa olivat laajemmat kuin vain Suomen tilanteen ratkaisu. Hän pyrki yhteistyössä länsivaltojen ja Venäjän niin sanottu valkoisten kenraalien, muun muassa Nikolai Judenitšin, kanssa edesauttamaan bolševikkien suistamista vallasta Pietarissa. Yksimielisiä valkoiset sotilaat olivat tarpeesta hankkia Suomelle jalansijaa Venäjän puolella Itä-Karjalassa.^[97]

Venäjä ja Saksa

Neuvosto-Venäjän tavoitteet ja toimet Suomen suhteen vaikuttavat pinnalta katsoen ristiriitaisilta. Bolševikit myönsivät maalle itsenäisyyden joulukuussa 1917, mutta valtasivat menettämiään alueita myöhemmin takaisin kansallisuuspolitiikastaan huolimatta, saksalaisten ”avunpyyntötaktiikkaa” käyttäen. V. I. Lenin olisikin halunnut Suomen säilyvän entisen emämaan yhteydessä sotilas-, suurvalta- ja myös sisäpoliittisista syistä, mutta maasta oli luovuttava Saksan uhan, neuvosto-Venäjän sisäisen sekasorron ja ympärysvaltojen intervention takia. Päätavoitteena oli Venäjän ydinalueiden pelastaminen. Lisäksi joulukuun 1917 alussa maan kolmestakymmenestä hallintoalueesta vain yksi oli täysin bolševikkien hallussa. Näiden sotilas- ja geo­poliittisten tosiasioiden vuoksi Leninillä oli varaa ja mahdollisuuskin esiintyä Suomen suunnalla aatteellisena kansojen itsemääräämisoikeutta kunnioittavana bolševikkina. Se ei estänyt neuvosto-Venäjää tukemasta Suomen punaista kaartia vuoden 1918 sodan aikana. Punaisten voitto olisi helpottanut bolševikkien epävarmaa asemaa, ja siksi suomalaisten kansallista epäyhtenäisyyttä yritettiin käyttää hyväksi. Venäjän sisäisen kriisin vuoksi tuki oli kuitenkin riittämätöntä.^[98]

Neuvosto-Venäjä tuki punaista Suomea asetoimituksin ja Neuvostohallitukselle uskollisilla joukko-osastoilla. Entisiä tsaarin armeijan demoralisoituneita joukkoja poistui Suomesta tasaiseen tahtiin, ja Lev Trotski myös kehotti niitä poistumaan maasta 31. tammikuuta. Hänen tavoitteenaan oli uuden, luotettavan puna-armeijan luominen Pietarissa. V.I. Lenin totesi: ”Me lähetämme suomalaisille aseita, mutta emme kelvottomaksi osoittautuneita joukko-osastoja”, mutta Neuvostohallitus lähetti sotilasosastoja Pietarista Suomeen. Jälkeenpäin on esitetty, että Venäjän sota-asiain kansankomissaari Nikolai Podvoiski määräsi tammikuun 23. päivänä Suomeen sijoitetun 42. armeijakunnan riisumaan suojeluskunnat aseista”. Ainut Podvoiskin määräystä koskeva virallinen dokumentti on senaatin tammikuun 24. päivän pöytäkirjassa, jossa todetaan, että Podvoiski oli senaatin saamien tietojen mukaan antanut Viipuriin sijoitetulle sotaväelle määräyksen riisua aseet kaupunkiin järjestystä pitämään saapuneelta suojeluskunnalta. Senaatin mukaan Podvoiskin määräys ei siis koskenut koko 42. armeijakuntaa eikä kaikkia suojeluskuntia vaan vain Viipurin varuskuntaa ja vain kaupunkiin saapuneita suojeluskuntalaisia. Teon taustalla oli sekä Suomen valkoisen armeijan toiminta venäläisiä vastaan Etelä-Pohjanmaalla 28. tammikuuta että oletus sosialistisen vallankumouksen leviämisestä Keski-Eurooppaan. Suomen suunnalla julistuksella oli Venäjän heikkouden vuoksi lähinnä poliittisen painostuksen arvo.^[99]

Saksan keisarikunnan intervention tavoitteet keväällä 1918 Suomen ja Fennoskandian suunnalla olivat suurvalta-, talous- ja sotilaspoliittiset. Saksalaiset halusivat käyttöönsä sekä Suomen että Kuolan niemimaan raaka-ainevaroja. Karjalankannakselta puolestaan kyettiin uhkaamaan Venäjän pääkaupunkia Pietaria. Lisäksi Saksaa huoletti Britannian laivaston toiminta Jäämerellä ja Murmanskissa Kuolan niemimaalla. Suomalaiset aktivistit olivat pyytäneet saksalaisia joukkoja Suomeen jo kesällä 1917, mutta Berliinissä päätavoite oli rauha Neuvosto-Venäjän kanssa, länsirintaman takia. Joulukuussa 1917 käynnistyneiden Brest-Litovskin rauhanneuvottelujen aikana Saksa edisti etujaan Suomessa lupaamalla kotiuttaa Jääkäripataljoona 27:n ja myymällä 70 000 kivääriä suojeluskunnille. Lev Trotski kuitenkin katkaisi rauhanneuvottelut 10. helmikuuta 1918, vaikka Lenin kannatti rauhansopimusta. Trotskikaan ei kannattanut sodan jatkamista, vaan tilannetta, jossa lopullista rauhaa ei tehdä, mutta tulitauko jatkuu ennallaan, vaikka ei neuvotella. Saksan sodanjohto päätti lopulta pyrkiä ratkaisuun ja aloittaa sotatoimet uudelleen Venäjää vastaan 18. helmikuuta ja kulissinomaisena toimena sen lähinaapureilta vaadittiin ”avunpyyntöjä” hyökkäyksen perustelemiseksi. Suomen valkoisen hallituksen lähettiläänä Saksassa toiminut Edvard Hjelt esitti Saksan kehotuksesta pyyntönsä 14. helmikuuta. Saksan armeijan uusi hyökkäys Baltian suunnalla luhisti nopeasti venäläisten puolustuksen, mikä johti maiden välisen Brest-Litovskin rauhansopimuksen solmimiseen 3. maaliskuuta 1918. Sen mukaan Neuvosto-Venäjä luovutti Suomen, Baltian, Puolan ja Ukrainan Saksan vaikutuspiiriin tunnustamalla itsenäisyyksiä.^[100] Saksan sodanjohdon V. I. Leniniin kohdistamat toiveet olivat siten lopulta toteutuneet.^lähde?

Lenin kommentoi Suomea ja Brest-Litovskin rauhansopimusta: ”Väite, että me muka olemme pettäneet Suomen, on mitä lapsellisin fraasi. Me olemme nimenomaan auttaneet väistymällä ajoissa tieltä...”^[101]

Sodan kulku

Valkoisten valloittama punaisten panssarijuna.

Kahakointi Karjalassa

Sodan on katsottu alkaneen punaisten osalta 27. tammikuuta 1918 kello 23 ja valkoisten puolella 28. tammikuuta 1918 kello 3. Tarkemmassa tarkastelussa asia ei ole näin yksinkertainen, vaan sisällissotaa muistuttanut toiminta alkoi jo aiemmin tammikuussa, erityisesti Karjalassa.^[102] Syynä lienee ollut se, etteivät kummallakaan sodanjohdolla olleet omat joukot hallinnassa. Toisaalta Viipurin kaupunki oli sodan kannalta strategisesti keskeisimpiä paikkakuntia Suomessa, ja on myös arvioitu, että molemmilla puolilla johtoporras lopulta vaikutti aktiivisesti tapahtumien taustalla. Punaisten ja valkoisten välisessä taistelussa kyse oli sekä Viipurin hallinnasta että aseiden hankinnasta. Kamppailu alkoi 17.–20. tammikuuta työväenkaartin tunkeuduttua paikallisen suojeluskunnan asevarastoon Pietisen tehtaalla ja valkoisten kaapattua punaisten Mikkeliin suunnatun kiväärilähetyksen Taavetissa, jonka jälkeen syntynyt kahakka vaati kaksi kuolonuhria. Karjalan maalaispitäjistä komennettiin 21. tammikuuta noin 600 suojeluskuntamiehen vahvuinen pataljoona Viipuriin, jossa se miehitti 22. tammikuuta kaupungin rauta­tie­aseman, mutta joutui lopulta perääntymään Venäjänsaareen. Pataljoona jatkoi taisteluaan 27. tammikuuta Viipurin eteläpuolella Kämärällä, jossa se pysäytti joksikin aikaa Pietarista tulleet niin sanotut asejunat ja yritti kaapata niistä sotatarvikkeet. Junat olivat tuomassa Eino ja Jukka Rahjan johdolla Leninin Suomen työväenkaarteille tammikuun alussa 1918 lupaamaa suurta aselastia. Suojeluskuntalaisten kaappaushanke epäonnistui, ja junat pääsivät lasteineen lopulta Viipuriin, joka jäi punaisten hallintaan. Kämärän taistelua pidetään sisällissodan ensimmäisenä sotatoimena.^[103][104]

Vuonna 1918 painettu Suomen asetuskokoelma.

Venäläisten toiminta Karjalan kahakoissa oli heikosti johdettua ja ristiriitaista. Venäläissotilaita osallistui Viipurissa punaisten mukana toimiin valkoisia vastaan 19. tammikuuta ja 22. tammikuuta, mutta pääosa kaupungin vajaakuntoisesta varuskunnasta (vahvuus 1 000–1 500 miestä) pysyi passiivisena sekä koki asemansa heikoksi ja uhatuksi. Punaisten ja valkoisten toiminnan kiihdyttyä, ja suojeluskuntajoukkojen siirryttyä Viipuriin sekä riisuttua venäläisiä varuskuntia ja joukkoja aseista Sortavalassa, Antreassa ja Joensuussa 22.–25. tammikuuta, Neuvosto-Venäjän sota-asiainkomissaari Nikolai Podvoiski antoi 23. tammikuuta Viipurin venäläisjoukoille käskyn riisua valkokaartit yksipuolisesti aseista. Määräys oli ristiriidassa Suomen venäläisen aluekomitean puolueettomuutta korostaneen päätöksen kanssa. Podvoiski joutui lopulta perumaan käskynsä 26. tammikuuta 1918 Suomen senaatin edustajien painostuksen ja omien sotilaiden passiivisuuden takia.^[105]

Punaisella puolella suojeluskuntien aktiivisuuden koettiin uhkaavan em. asejunien pääsyä Suomeen, joten työväenkaartien johto määräsi 23. tammikuuta Pietarin ja Helsingin välisen rautatien läheisyydessä olleita kaarteja liikekannalle junia suojaamaan. Toisaalta toimenpiteellä edistettiin myös vallankumouksen alkamista. Siten esimerkiksi Suomen vahvimpiin punaosastoihin kuulunut Kotkan punainen kaarti aloitti liikekannallepanonsa 23.–24. tammikuuta. Viipurin seudun valkoisten komentaja jääkäriluutnantti Woldemar Hägglund lähetti Viipurin tapahtumien aikana 22. tammikuuta 1918 Mannerheimille viestin: ”Karjala nousee kaikin miehinensä vapauttamaan maata anarkian häpeästä. Luotamme urheitten Pohjanmaan miesten täyttävän velvollisuutensa”.^[106][82] Suojeluskuntalaisten toiminta Viipurin alueella ennen sodan varsinaista alkua tunnettiinkin nimellä Karjalan nousu.^lähde?

Sodan alku

Rintamalinja ja ensimmäiset hyökkäykset helmikuussa.

Punaisten puolella nostettiin punainen lyhty Helsingin työväentalon torniin vallankumouksen alkamisen merkiksi 26. tammikuuta 1918 illalla kello 23. Siltasaarelle keskitetyt punakaartilaiset marssivat Pitkänsillan kautta keskustaan ja miehittivät puhelinkeskuksen, rautatieaseman ja lennättimen.^[102] Punakaarti otti Helsingin haltuunsa aamulla 28. tammikuuta. Kaikkiaan kuusi senaatin jäsentä siirtyi pääkaupungista Vaasaan, missä he jatkoivat hallituksen työskentelyä Vaasan senaattina. Senaatin puheenjohtaja eli pääministeri Pehr Evind Svinhufvud yritti matkustaa Helsingistä Vaasaan Venäjän laivaston lentokoneella, mutta suomalainen lentäjä ei saanut konetta toimimaan. Svinhufvud pääsi lopulta jäänmurtaja Tarmolla Tallinnaan ja sieltä Saksan ja Ruotsin kautta Pohjois-Suomeen. Osa senaattoreista ja porvarillisista poliitikoista, muun muassa K. J. Ståhlberg, Lauri Ingman ja Kyösti Kallio jäivät piileskelemään punaiseen Helsinkiin ”maan alle” aina saksalaisten saapumiseen saakka.^[107]

Punaisen puolen hallitukseksi perustettiin Helsingissä 28. tammikuuta Suomen kansanvaltuuskunta. Se julkaisi nimilistansa yhteydessä samalle päivälle päivätyn julistuksen ”Suomen työmiehet, kansalaiset!”, jossa tiedotettiin vallankumouksen alkamisesta.^[108]

Punaisen ja valkoisen Suomen välinen epäyhtenäinen rintama asettui sodan hajanaisessa alkuvaiheessa karkeasti ottaen linjalle Pori–Ikaalinen–Kuru–Vilppula–Länkipohja–Padasjoki–Heinola–Mäntyharju–Savitaipale–Lappeenranta–Antrea–Rautu. Molemmilla puolilla rintaman taakse jäi vastustajan haltuun paikkakuntia, jotka puhdistettiin vihollisista helmikuun 1918 kuluessa. Valkoisessa Suomessa punaisia tukikohtia olivat Oulu, Tornio, Kemi, Raahe, Kuopio ja Varkaus. Punaisessa Suomessa valkoisten hallintaan jäivät Uusikaupunki, Siuntio-Kirkkonummi ja Porvoon seutu.^lähde?

Sodan alkuvaiheessa punaisten sodanjohto oli jakaantunut kolmeen eri puolilla Suomea toimineeseen esikuntaan. Punakaartin yleisesikunta toimi Helsingissä, venäläisen eversti Svetšnikovin esikunta Tampereella ja Karjalassa toimineiden punakaartien ja venäläisten joukkojen esikunta Viipurissa. Svetšnikov toimi Tampereella Neuvosto-Venäjän puna-armeijan 42. armeijakuntaan kuuluneen 106. jalkaväkidivisioonan komentajana. Puna-armeija perustettiin virallisesti 28. tammikuuta tehdyllä päätöksellä. 42. armeijakunnan komitea julisti suojeluskunnille eli ylipäällikkö Mannerheimin johtamille hallituksen joukoille sodan, koska ne olivat riisuneet aseista venäläisiä joukko-osastoja. Pohjanmaalla oli menettänyt henkensä noin 60 venäläistä sotilasta. Viipurin esikunta sai ohjeensa Pietarin sotilaspiirin esikunnasta ja venäläisillä yleisesikuntaupseereilla oli siinä johtoasema.^[66][109]

Vuoden 1918 sota oli ”rautatiesotaa”, koska rautatiet olivat tärkein suurten joukkojen siirtoreitti. Siksi osapuolet taistelivat tärkeiden asutuskeskusten hallussapidon lisäksi keskeisten rautateiden solmukohtien hallinnasta (muun muassa Haapamäki, Tampere, Kouvola ja Viipuri). Sekä puna- että valkokaartien vahvuus oli sodan aikana 50 000–90 000 sotilasta. Punakaartit koostuivat pääosin vapaaehtoisista joukoista, mutta Venäjän bolševikit komensivat heidän avukseen myös Pietarin suomalaisia punakaartilaisia.^[110] Valkoisten puolella taisteli 11 000–15 000 vapaaehtoista. Loput olivat 18. helmikuuta 1918 valkoisessa Suomessa voimaan tulleen yleisen ase­velvollisuuden kautta koottuja joukkoja. Molemmissa kaarteissa vapaaehtoisten tärkeimmät motiivit liittymiseen olivat taloudelliset tekijät, kuten muonitus ja palkka, sekä aatteellisuus ja lisäksi ympäristön paine mutta myös painostus.^[111] Punaisten puolella kaartien erikoisuutena olivat lähinnä teollisuuspaikkakunnilla perustetut nais(tyttö)komppaniat, joissa taistelivat Suomen historian ensimmäiset naissotilaat (noin 2 000 naista). Toinen erikoispiirre joukoissa molemmin puolin rintamaa oli alaikäiset, pääosin 15–17-vuotiaat lapsisotilaat, joihin punaisella puolella kuului myös tyttöjä. Suomen valkoisen armeijan selkärangan muodostivat talonpojat ja sivistyneistö. Suomen punaisessa kaartissa taisteli lähinnä taajamien työväestöä ja maaseudun vähävaraisia.^[112]

Sodan rintamat

Sodassa muodostui jo alusta lähtien selkeästi kolme rintamaa, joita punaiset kutsuivat nimillä läntinen, keskinen ja itäinen rintama. Läntinen rintamalinja kulki suunnilleen Merikarvialta Kullaan ja Suodenniemen pohjoispuolelta Virtain eteläpuolelle. Keskinen rintama kulki Väärinmajan ja Länkipohjan kautta Lusiin. Itäinen rintama kulki siitä Mouhun ja Joutsenon kautta Viipurin pohjoispuolelta Laatokalle.^[113] Valkoisten sotatoimet oli jaettu neljään rintamalohkoon; länsirintamaan, joka käsitti Satakunnan ja Hämeen rintamat, keskiseen rintamaan eli Savon rintamaan, sekä itäiseen rintamaan eli Karjalan rintamaan. Lisäksi saksalaisten maihinnousun jälkeen taisteluja käytiin Uudellamaalla, Etelä-Hämeessä ja Päijät-Hämeessä. Yksittäisiä taisteluja käytiin myös rintamalinjan pohjoispuolella.^[114]

Punainen kaarti sodassa

Punaupseereita ratsailla.

Sisällissodan ensimmäisessä vaiheessa 27. tammikuuta – 14. maaliskuuta 1918 välisenä aikana aloite ja suurin hyökkäysaktiviteetti oli Suomen punaisella kaartilla. Kaartin ylipäällikköinä toimivat aikajärjestyksessä: Ali Aaltonen, Eero Haapalainen ja triumviraatti Eino Rahja, Adolf Taimi, Evert Eloranta sekä viimeisenä Kullervo Manner. Heti taistelujen alettua paljastuivat punakaartin sotilaalliset heikkoudet: sotilasammattitaidon ja ammatti­upseerien puute ja heikosti koulutettu, kuriton miehistö. Punaiset kärsivät ensimmäisiä tappioita muun muassa omien aseiden kautta, vahingonlaukauksista. Punakaartin organisaatiossa toimivin taso oli komppania tai joukkue eli plutoona. Niiden päälliköt valittiin demokraattisesti yksikön jäsenten kesken ja keskuudesta, joten lopputulos johdon laadun suhteen oli hyvin sattumanvarainen. Kaartilaisten paineensietokyky taistelussa oli heikko, mikä yhdessä ammattitaidottoman johdon kanssa johti helposti hyökkäyksen pysähtymiseen ja puolustuksen pettämiseen. Tappioiden seurauksena kokonaisia joukko-osastoja saattoi poistua rintamalta takaisin kotiseudulle, sodanjohdon kykenemättä sitä estämään. Kenttäkelpoisuudeltaan parhaita joukkoja olivat maaseudulta kootut osastot. Taisteluhengeltään parhaita olivat kaupunkilaisosastot, erityisesti Helsingin punakaartin joukot, sekä pietarinsuomalaiset.^[115]

Toisaalta paikalliset tilanteet nostivat esiin uusia vastuuntuntoisia ja lahjakkaita johtajia (esimerkiksi Hugo Salmela, Mikko Kokko, Oskari Rantala, Jalmari Parikka), mutta se ei riittänyt korjaamaan koko punakaartia koskenutta johtamisongelmaa. Punaiset yrittivät korjata heikkouksiaan muun muassa perustamalla Helsingin Kallion sotakoulun, jonka tarkoituksena oli kouluttaa upseereita punakaartin palvelukseen. Koulu ei ennättänyt saada kurssiaan loppuun ennen sodan päättymistä. Lopputuloksena oli punaisten hyökkäysvaiheen epäonnistuminen taktisten virheiden, ja etulinjan tasolla taistelutahdon puutteen vuoksi. Punakaartia voidaankin kutsua aseistettujen siviilien palkka-armeijaksi.^lähde?

Punakaartilaisia kuvattuna vuonna 1918.

Osa punaisesta terroristakin lienee selitettävissä kaartin heikon taistelukyvyn synnyttämällä turhautumisella. Suomen punaisen kaartin menestyksekkäimmät taistelut liittyivät huhtikuun perääntymisvaiheeseen Suomesta Venäjälle, muun muassa saksalaisjoukkoja vastaan käydyt kiivaat Hauhon ja Tuuloksen Syrjäntaan taistelut 27.–29. huhtikuuta 1918. Niissä punakaartin taistelutahto perustui lähinnä omien siviilipakolaisten suojaamiseen, ja voitoilla oli enää paikallista merkitystä.^[116]

Venäläiset joukot Suomessa

Venäjän armeijan rappiotilan ja sotaväsymyksen takia venäläisten sotilaiden osuus sisällissodan rintamataisteluissa jäi Karjalankannasta lukuun ottamatta lopulta vähäiseksi. Vanhan tsaarin armeijan joukkojen vahvuus Suomessa oli ollut elokuussa 1917 noin 100 000^[117] – 125 000 sotilasta.^[118] Marras–joulukuusta 1917 lähtien joukkojen määrä alkoi supistua sekä suunnitelmallisten sotilaallisten siirtojen ja kotiuttamisen että jatkuvasti lisääntyneen kurittomuuden ja karkuruuden vuoksi.^[119]

Sisällissodan alettua 27. tammikuuta 1918 venäläissotilaita oli Suomessa enintään 40 000 miestä.^[120][121] He kuuluivat 42. armeijakuntaan ja Itämeren laivastoon.^[66]

Neuvosto-Venäjän ja Saksan välisen Brest-Litovskin rauhan tultua voimaan 3. maaliskuuta Suomessa oleskelevat noin 6 000 sotilasta käskettiin vetäytymään maasta 2 kuukauden kuluessa. Maaliskuun loppuun 1918 mennessä vanhan armeijan osastot olivat valtaosin poistuneet Suomesta.^[122][123]

Lopulta vain 7 000–10 000 venäläissotilasta, osa Suomessa jo olleita ja osa maahan sodan aikana Pietarista tulleita, oli eri tavoin aktiivisia vuoden 1918 sodassa. Merkittäviä venäläisosastoja ei sotatoimiin saatu suostuteltua, sillä vain 1 000–4 000 sotilasta taisteli 100–1 000 miehen osastoina ajoittain eri puolilla rintamia. Toisaalta helmikuun 1918 loppupuoliskolle asti joitakin venäläisiä upseereita toimi punakaartien sotatoimien johdossa: eversti Mihail Svetšnikov Länsi-Suomessa ja I. Jeremejev Itä-Suomessa. Venäläisten ja suomalaisten välinen yhteistyö sujui kuitenkin huonosti muun muassa kieliongelmien ja keskinäisen epäluottamuksen takia. Punaisten hyökkäysvaiheen aikana helmikuun alusta maaliskuun puoleenväliin asti rintamalinja ei siirtynyt juuri lainkaan pohjoisemmaksi, vaikka valkoisten taistelukyky oli tuolloin heikoimmillaan.^{[124][125][126]}

Sisällissotaan osallistuneiden venäläissotilaiden määrä ja merkitys väheni pääosassa punaista Suomea 18. helmikuuta alkaen Saksan ja Venäjän välisten sotatoimien alettua uudelleen. Joukot joko hajosivat tai niitä siirrettiin suojaamaan Pietaria, ja sen jälkeen neuvosto-Venäjän tuki punaisille oli valtaosin aseapua. Venäläisten sodan loppuun asti jatkunut sotilaallinen toiminta Karjalankannaksella toisaalta tuki punaista kaartia, mutta sen päätarkoitus oli Pietarin puolustaminen. Muualta Suomesta merkittävä osa sisällissodassa sekä aktiivisia että passiivisia venäläissotilaita oli vetäytynyt jo ennen Suomen valkoisen armeijan hyökkäysvaihetta.^[127]

Valkoinen armeija sodassa

Onni Kokko, liminkalainen lapsisotilas, joka taisteli 13–14-vuotiaana valkoisten puolella aseistuksenaan japanilainen Arisaka-karbiini. Kokko kaatui myöhemmin Tampereella.

Venäläisten joukkojen aseistariisunta Etelä-Pohjanmaalla 28.–31. tammikuuta sujui valkoisilta pääosin helposti ja rauhallisesti. Venäjää Suomessa edustanut aluekomitea oli ilmoittanut 24. tammikuuta Vaasan senaatille venäläisten joukkojen ”suunnitelmallisen kotiuttamisen” jatkuvan entiseen tapaan. Vaasan senaatin ja Mannerheimin esikunnan kaksijakoisen propagandan pohjalta 30. tammikuuta annettiin vain venäläisille suunnattu julistus, jonka mukaan Suomen talonpoikaisarmeija ei sotinut venäläisiä sotilaita vastaan. Toisaalta omille rivimiehille korostettiin taisteltavan juuri venäläisiä vastaan. Monet Suomessa olleet venäläisupseerit tukivat valkoisia. Neuvostohallitus käski vuoden 1918 alussa Suomessa olleita varus­kuntia noudattamaan puolueettomuutta, ja jotkut varuskuntakomiteat antoivat paikallisesti vastaavia vakuutuksia. Niistä huolimatta Pohjanmaan venäläinen päällystö toimi usein tiiviissä yhteistyössä suojeluskuntien kanssa. Pohjanlahden meripuolustuksen johtaja, kontra-amiraali Nikolai Podgurski auttoi kenraali Mannerheimia Vaasan varuskunnan aseistariisunnassa.^[128]

Vastapalvelukseksi tuesta aseistariisunnalle Mannerheim järjesteli venäläisupseerien palkanmaksun, asunto-olot ja muonituksen kuntoon, sekä antoi heille vapaan liikkumisoikeuden Vaasassa. Seinä­joella venäläisjoukot asettuivat entisiin majapaikkoihinsa. Mannerheim lupasi venäläisille hoitavansa joukot maasta Sortavalan tai Rovaniemen kautta ja palauttavansa aseet rajalla. Joukot suljettiin lopulta vankileireille ja aseet otettiin omaan käyttöön, koska kuljetus ei onnistunut ja suhtautuminen venäläissotilaisiin muuttui hyvin kielteiseksi jääkäripataljoonan saavuttua Saksasta Vaasaan.^[129] Sisällissodan alkuvaiheessa valkoinen armeija ja venäläiset sotilaat taistelivat rintamalla merkittävässä määrin toisiaan vastaan lähinnä Ruovedellä, Vilppulassa, Mäntyharjun rintamalla ja Karjalankannaksella.^[130]

Aloite valkoisille

Sodan toisessa vaiheessa, 15. maaliskuuta 1918 alkaen sodan loppuun saakka (15. toukokuuta), aloite siirtyi Suomen valkoiselle armeijalle. Sen menestys ja voitto perustui pääasiassa punakaartia selvästi ammattitaitoisempaan päällystöön. Valkoisen armeijan upseeristo koostui entisessä keisarillisessa Venäjän armeijassa palvelleista suomalaisupseereista, ulkomaalaisista vapaaehtoisista upseereista ja Saksassa koulutetuista jääkäreistä (1 300 miestä mukana sodassa). Tämä heijastui sotatoimien parempana strategisena ja taktisena suunnitteluna sekä operaatioiden toteuttamisena. Toisaalta, erityisesti työväestöön kuuluneiden rivimiesjääkäreiden suhteen oli traagista, että Saksassa suomalaisten Venäjää vastaan suuntautunutta vapautus- ja kumousliikettä valmistelleet miehet päätyivät lopulta taisteluun omia kansalaisia vastaan. Parisataa jääkäriä jäikin Saksaan sisällissodan ajaksi.^[131]

Valkokaartien kouluttamattomien tai vain lyhyen koulutuksen saaneiden vapaaehtoisten ja asevelvollisten rivimiesten sotilastaidot eivät sen sijaan olleet paremmat kuin punakaarteissa. Jääkäri Sulo-Weikko Pekkola muisteli: ”Lähellä Sääksjärven kylää syntyi taistelu, sellainen kuin se sotaliikkeisiin perehtymättömiltä syntyy, paljon ammuttiin, aukeata käveltiin.” Punakaartilaisten tavoin valkoisia sotilaita saattoi poistua oma-aloitteisesti rintamilta. Pisimmän koulutuksen Suomessa olivat saaneet Porvoon Saksanniemen kartanoon 19. syyskuuta 1917 perustettuun Poliisikouluun (Järjestyslipusto) hakeutuneet noin 200 miestä. He muodostivat tammikuussa 1918 Lappajärvellä perustetun Uudenmaan Rakuunarykmentin rungon. Joulukuusta 1917 lähtien suojeluskunnat järjestivät joukkueen- ja ryhmänjohtajakoulutusta Vimpelissä Vimpelin koulussa ja Vöyrillä Vöyrin koulussa, mutta kokonaisuutena sotilasopetus ei kattanut merkittävää osaa valkoisista joukoista. Vöyrin sotakoulu aloitti toimintansa 26. tammikuuta 1918, koulutuksen piti kestää kolme viikkoa, mutta jo kahden päivän päästä Vöyrin sotakoululaiset komennettiin taisteluihin. Pohjanmaan suojeluskuntien esikunta siirrettiin Ylistaroon ja sinne siirrettiin myös Vöyrin koulu.^[132] Suomen oman sotaväen joukko-osastot oli lakkautettu vuonna 1901 ja viimeisenä Suomen kaarti 1905, joten varsinaista sotilaskoulutusta ja -kokemusta oli ainoastaan Jääkäripataljoona 27:n miehillä, jotka saivatkin tavallista suuremman henkilökohtaisen vapauden taistelujen johtamisessa.^[133]

Vakavien koulutuksellisten puutteiden lisäksi valkoisen armeijan johto arvioi, että valkoisten sotilaiden, erityisesti Keski- ja Pohjois-Suomen pientilallisten, motivaatio käydä sotaa suomalaisia punaisia vastaan saattaisi olla heikko. Siksi sotapropagandassa korostettiin voimakkaasti, että taistelua käytiin lähinnä Venäjän armeijan ”punaryssiä” vastaan, ja sodan loppuvaiheessa painotettiin entistä näkyvämmin taistelun vapaussota-aspektia. Toisaalta valkoisessa Suomessa asetettu asevelvollisuuslaki peitti vastustusta, mutta lähes 30 000 valkoisen Suomen asevelvollisuusikäistä, ilmeisesti työväenliikkeen kannattajiin kuulunutta miestä, jäi saapumatta kutsuntoihin. Siten valkoisesta armeijasta oli karsiutunut merkittävä määrä heikoimman taistelumotivaation omanneita miehiä, ja lisäksi Etelä-Suomen ulkopuolisen alueen väestössä työväenliikettä ja sosialismia vastustettiin voimakkaasti myös kristillisen uskonnollisuuden perusteella.^[134]

Heikon taistelukykynsä perusteella suomalaisten armeijoiden nimet, valkokaarti ja punakaarti ovat sotilasperinteen suhteen erehdyttäviä. Nimitys ”kaarti” viittaa yleensä armeijoiden parhaisiin joukko-osastoihin, alun perin hallitsijoiden henkivartiokaarteihin. Venäjällä ja Suomessa punaisia vastaan taistelleita joukkoja kutsuttiin valkokaarteiksi. Punakaarti-nimitystä käytettiin Suomessa jo vuoden 1905 vallankumouksen yhteydessä.^[135] Suomen kaartien olisi pitänyt olla vallankumouksen ja kumouksen torjunnan parhaimmistoa, sisällissodan vapaaehtoinen etujoukko.^lähde?

Ratkaisu Tampereella

Tampereen taistelussa kuolleiden ruumiita ennen hautaamista.

Suomen valkoisen armeijan merkittävin sotaliike oli taistelu Tampereen hallinnasta 16. maaliskuuta – 6. huhtikuuta 1918. Taistelun tuloksena valkoinen armeija valtasi punaisilta maan suurimman teollisuuskeskuksen. Sotatoimi alkoi kaupungin koillispuolella sijaitsevassa Längelmäen Länkipohjassa ja siihen liittyivät myös kamppailut alueen pohjois- ja luoteispuolella linjalla Vilppula–Kuru–Kyröskoski–Suodenniemi. Tampere saarrettiin Lempäälän taistelussa 24. maaliskuuta ja Siuron valtauksessa 26. maaliskuuta.^[136]

Tampereen kaupungin valtaustaistelusta muodostui sisällissodan kiivain yhteenotto. Se oli siihen mennessä suurin Pohjoismaissa käyty taistelu, johon osallistui 16 000 valkoista ja 14 000 punaista. Punakaartin puolustustahto ja -kyky oli kohonnut ja kaartit osoittivat merkittävää päättäväisyyttä Tampereen puolustamisessa. Valkoisten sodanjohto asetti hyökkäykseen parhaita ja iskukykyisimpiä joukkojaan, muun muassa osan uusista jääkärirykmenteistä. Kalevankankaan hautausmaan taistelussa, niin sanottuna verisenä kiirastorstaina 28. maaliskuuta ei enää vain kävelty aukeita eikä ammuttu vahingonlaukauksia sillä eräät valkoisen armeijan yksiköt kärsivät yli 50 prosentin taistelutappiot. Jääkäreitä kaatui 50, ja ruotsalainen vapaaehtoisprikaati menetti noin 10 prosenttia miehistöstään. Valkoisten ratkaiseva, Tampereen keskustan valtaukseen johtanut hyökkäys alkoi yöllä 3. huhtikuuta 1918 voimakkaalla tykistötulella. Tampereen taistelu oli Suomen historian ensimmäinen, säälimätön, kortteli korttelilta käyty kaupunkisota, johon ainakin jälkiviisaudessa sisältyy paljon traagista symboliikkaa. Sisällissodan ratkaisutaistelu käytiin kaupungissa, josta Suomen teollistuminen, taloudellinen ja poliittinen modernisaatio sekä koko kansan henkistä ja aineellista tilaa parantanut kehitys oli alkanut.^[137]

Pyhä- ja Näsijärven välisellä kannaksella käyty taistelu oli myös suomalaisten välistä sisällissotaa puhtaimmillaan. Pääosa Venäjän armeijasta oli poistunut Suomesta maaliskuun aikana, ja saksalaiset joukot olivat vasta saapumassa maahan.^lähde?

Valkoisten lentolehtinen kehottaa punaisia Tampereen puolustajia antautumaan.

Valkoisia kaatui Tampereen taisteluissa 700–900 miestä. Punakaartit menettivät 1 000–1 500 taistelijaa, ja yhden parhaista johtajistaan Hugo Salmelan. Vangeiksi jäi 11 000–12 000 punaista. Siviiliuhreja oli 71. He kuolivat pääosin tykistötulessa. Siviiliväestöä suojautui taisteluiden ajaksi kaupungin kivikirkkoihin, Tampereen tuomiokirkkoon ja Aleksanterin kirkkoon. Tampereen kaupunginosista muun muassa Tammela ja Kyttälä tuhoutuivat lähes täysin.^[138]

Sisällissodan pääoffensiivit maaliskuussa. Valkoiset saartavat Tampereen.

Tampereen valtauksen jälkeen alkoi punakaartien vetäytyminen Länsi-Suomesta. Valkoisten hyökkäyksen painopiste siirrettiin Viipuriin, joka vallattiin 29. huhtikuuta.^[139] Viipurin taisteluun osallistui 18 500 valkoista ja 7 000 punaista. Valkoinen armeija menetti kaatuneina noin 50 miestä. Punakaartilaisia kaatui 500–800 ja vangiksi heitä jäi 12 000–15 000. Lähes kaikki punaiset kaatuivat Naulasaaren taistelussa, joka syntyi Viipurissa olleiden punaisten yrittäessä läpimurtoa kaupungin länsipuolella 28.–29. huhtikuuta. Sotasaaliiksi valkoiset saivat 300 tykkiä, 200 konekivääriä, panssarijunan, yli 400 kuormaa elintarvikkeita, tykinammuksia ja patruunavarastoja.^[140]

Saksalaiset joukot Suomessa

Pääartikkeli: Saksan interventio Suomen sisällissodassa

Saksalaisten sotilaiden Maxim MG08 -konekivääriasema Helsingissä kaupungin valtauksen jälkeen. Maassa punainen lippu.

30. maaliskuuta Saksa jätti bolševikkihallitukselle nootin Pietarista ”virtaavista” punaisista venäläiskaarteista ja uhkasi ryhtyä toimiin, jos se ei lopu. Joukot olivat jo matkalla. 1. huhtikuuta Lenin taipui kieltämään Pietarin viranomaisia lähettämään enempää venäläisjoukkoja Suomeen.^[141]

Saksalainen laivasto-osasto nousi maihin Ahvenanmaalle 5. maaliskuuta 1918. Sodan kolmannessa vaiheessa valkoisen armeijan yleishyökkäystä Etelä-Suomeen täydensi kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin johtaman Saksan Itämeren divisioonan maihinnousu Hangossa 3. huhtikuuta 1918. Saksalaisten ja venäläisten joukkojen yhteensovittaminen, Brest-Litovskin rauhansopimusta noudattaen, koordinoitiin erityisellä Hangon sopimuksella. Divisioonan vahvuus oli 10 000 sotilasta. Lisäksi Loviisassa nousi maihin 7. huhtikuuta, Tallinnasta edennyt, noin prikaatin vahvuinen osasto Brandenstein (3 000 miestä). Hangosta edennyt osasto valloitti Helsingin 12.–13. huhtikuuta (Helsingin taistelu 1918), Hyvinkään 21. huhtikuuta, Riihi­mäen 22. huhtikuuta ja Hämeenlinnan 26. huhtikuuta 1918. Loviisasta liikkeelle lähtenyt prikaati valtasi Lahden 19. huhtikuuta ja katkaisi läntisten ja itäisten punakaartien väliset yhteydet. Saksalaisjoukot nopeuttivat merkittävästi punakaartien sotilaallista tappiota ja lyhensivät sodan kestoaikaa. Toisaalta Suomi joutui sodan jälkeen Saksan vaikutusvaltaan.^[142]

Valkoisten ja saksalaisten (harmaalla) offensiivit sisällissodan lopulla.

Ruotsin kaksijakoinen rooli

Ruotsi kieltäytyi osallistumasta virallisesti Suomen sisällissotaan, mutta 84 vapaaehtoista ruotsalaisupseeria antoi merkittävän tuen valkoiselle sodanjohdolle. Lisäksi valkoiseen Suomeen lähetettiin kapteeni Hjalmar Frisellin johtama vapaaehtoisista ruotsalaissotilaista koostunut, Ruotsalaiseksi prikaatiksi kutsuttu osasto. Sen todellinen kokonaisvahvuus, 250–550 miestä (vahvuustiedot vaihtelevat) vastasi kuitenkin lähinnä vahvennettua pataljoonaa.^[143]

Vapaaehtoisten sotilaiden lisäksi Ruotsi edisti ulkopoliittisia etujaan Suomessa lähettämällä laivasto- ja sotilasosaston Ahvenanmaalle 15. helmikuuta 1918. Teon motiiviksi esitettiin ahvenanmaalaisten ”avunpyynnöt” Ruotsille. Tosiasiassa syynä olivat geopoliittiset valtatekijät. Ruotsalaisjoukot joutuivat kuitenkin vetäytymään Ahvenanmaalta toukokuuhun 1918 mennessä saksalaisen laivasto-osaston saavuttua sinne 5. maaliskuuta 1918.^[144]

Ruotsin sosiaalidemokraatit tuomitsivat Suomen kapinan jyrkästi julkilausumassaan:

»Kyseessä on aseellinen nousu mitä laajimmalla pohjalla olevaa kansan valitsemaa eduskuntaa vastaan maassa missä kansan demokraattinen itsemääräämisoikeus näytti olevan luja. Sellainen teko on meidän mielestämme demokratian perusperiaatteiden kieltämistä, vähemmistön väkivallan julistamista yli kansan enemmistön»

.^[67]

Lentotoiminta

Pääartikkelit: Suomen sisällissodan valkoisten ilmavoimat ja Luettelo Suomen sisällissodan aikaisista lentokentistä

Venäjän lentoasemat Suomessa olivat pääosin lakanneet olemasta lentäjien palattua Venäjälle pääosin luultavasti sikäläisten niin kutsuttujen valkoisten joukkoon. Punaisten käyttöön oli jäänyt muutamia venäläisten lentoasemien koneita, pääosin Stetinin M-9 -lentoveneitä. Suomalaisia lentäjiä ei ollut, joten joitakin Suomeen jääneitä venäläisiä lentäjiä palkattiin ohjaajiksi. Punaisten lentotoiminta sisällissodassa pääsi käyntiin, kun Viipurista lähetettiin 24. helmikuuta 1918 viisi lentokonetta, jotka saapuivat seuraavana päivänä Riihimäelle.^[145]

Lento-osastoja perustettiin Helsinkiin (Hermannin lentoasema), Tampereelle, Valkealaan (Utti) ja Viipuriin. Varsinaista lento-osastojen yhtenäistä esikuntaa ei ollut, vaan osastot toimivat itsenäisesti todennäköisesti rintamaesikuntien alaisina. Helsinkiin perustettiin erityinen lentokoulu, joka ei kuitenkaan ehtinyt kouluttaa yhtään lentäjää. Riihimäelle saapuneista koneista lähetettiin kaksi konetta Tampereelle ja kolme Kouvolaan. Tampereelle lähetetyt koneet olivat Nieuport-merkkisiä. Toinen niistä oli tiedustelu- (Nieuport 10), ja toinen hävittäjäkone (Nieuport 17). Tampereelle saapui myös neljä venäläistä lentoupseeria ja kuusi mekaanikkoa. Tampereelta lähti lentokone sotalennolle ensimmäisen kerran 1. maaliskuuta 1918 Naistenlahdelta.^[145][146] Tampereella olleita kahta Nieuport-konetta käytettiin Vilppulan-Mäntän suunnan taisteluissa. Koneita käytettiin tiedusteluun, mutta niistä pudotettiin myös pommeja.^[147][148]

Näiden lisäksi punaisilla oli ilmeisesti käytössään vielä kaksi lentokonetta itäisen rintaman lento-osastolla. Osa koneista joutui valkoisten haltuun joko jo sodan aikana tai sodan päätyttyä. Osa koneista tuhoutui. Lentotoiminta käsitti tiedustelua, pomminpudotusta, lentolehtisten levitystä ja tykistötulen tähystystä, mutta toiminta oli kaikilla rintamilla tehotonta. Syynä oli heikko johtaminen, koneiden heikko kunto, koneiden huono huolto ja venäläisten lentäjien välinpitämättömyys.^[145][149]

Valkoisten lentotoiminta sai alkunsa ruotsalaisista lahjoituskoneista ja venäläisiltä ostetuista 5 Nieuport-koneesta, joista 4 saapui palkattujen venäläisten lentäjien lentämänä Antreaan, ja venäläisiltä jääneistä koneista.^[150]

Ruotsista saapui kreivi Eric von Rosen lahjoittama Morane-Saulnier Parasol kone, johon hän oli maalannut siniset hakaristit, tämä kone numeroitiin 1:seksi ja kone oli Mannerheimin armeijan ensimmäinen lentokone. Kone tuhoutui 16.4.1918 murskauduttuaan Näsijärven jäähän, moottorin pysähdyttyä, koneen ruotsalainen lentäjä ja suomalainen mekaanikko kuolivat.^[151] Ruotsista saatiin myös kolme kaksitasoista N.A.B. Albatros -konetta helmikuun lopulla 1918. Albatros-koneista kaksi saatiin lahjoituksena ja kolmas ostettiin. Tarkoituksena oli käyttää lentokoneita valkoisten tukena, mutta ne eivät olleet siviilikoneina sopivia sisällissodan olosuhteisiin.^[152]

Suomalaisia ohjaajia ei ollut, vaan koneiden lentäjät ja mekaanikot tulivat Ruotsista. Jääkäreistä luutnantti Bertil Mårtenson oli saanut Saksassa lentäjänkoulutuksen, mutta hän jäi sisällissodan ajaksi Saksaan muun muassa ostamaan Suomelle lentokoneita. Suomen ilmavoimissa lensi 29 ruotsalaista, 7 venäläistä, 4 suomalaista ja 2 tanskalaista, joihin liittyi muutamia saksalaisia. Toiminta oli hajanaista tiedustelua, kunnes Saksan asevoimat toivat omat lentokoneensa, mutta niidenkin käyttö oli sodan kulun kannalta merkityksetöntä.^[153]

Itsenäisen Suomen ensimmäinen lentoasema sijaitsi Kolhossa, jonne ensimmäinen lentokone tuotiin 7. maaliskuuta 1918 rautateitse, ja josta kone nousi ensimmäisen kerran Kaijanselän jäältä ilmaan 17. maaliskuuta 1918. Suomen Ilmavoimat sai 1918 käyttöönsä yhdeksän venäläisten jättämää Stetinin M-9-lentokonetta. Ensimmäinen sotalento suoritettiin Lylyn suuntaan, jossa lentotähystyksen avulla saatiin tietoja punaisten liikkeistä. Taisteluiden siirtyessä kohti Tamperetta siirtyi lentoasema ensin Ori­vedelle ja sitten Tampereen Kauka­järvelle. Ilma-aseen merkitys sisällissodassa oli olematon.^[148][154]

Poliittinen terrori

Vuoden 1918 sodalle oli luonteenomaista poliittinen väkivalta, joka erotellaan punaiseksi ja valkoiseksi terroriksi. Molempien osapuolten kokeman trauman vuoksi teloitukset yritettiin selittää jälkeenpäin taistelutoiminnan ulkopuolisina tekoina, vain primitiivisten vihantunteiden purkauksina.^[155] Historiantutkimus on kuitenkin liittänyt vuoden 1918 terrorin myös yhdeksi sodankäynnin muodoksi. Siihen saatiin malli aiemmista sisällissodista, poliittisesta väkivallasta sekä eri puolilta ensimmäisen maailmansodan rintamia, joissa terrori oli paikoin yleistä ja laajamittaista. Terrorin tavoitteena oli sekä vastustajan valtarakenteiden tuhoaminen että voimakkaan pelotevaikutuksen luominen.^[156] Vaikka teloituksissa toisaalta olikin paikallisen ja henkilökohtaisen koston muotoja, ainakin kolmannes punaisesta terrorista katsotaan olleen punakaartin johdon suunnittelemaa järjestelmällistä toimintaa. Pääosan valkoisesta terrorista arvioidaan olleen ylimmän sodanjohdon määräämää, vallattujen alueiden ”lopullisen haltuunoton” yhteydessä toteutettua harkittua ja organisoitua sodankäyntiä. ”Virallisesti” ja erityisesti sodan alussa sekä Vaasan senaatti että Kansanvaltuuskunta vastustivat terroritoimia.^[157]

Punaisen ja valkoisen terrorin keskeisiä toteuttajia olivat suoraan ylemmän sodanjohdon alaisuudessa itsenäisesti toimineet isku- ja tiedustelujoukot, joita kutsuttiin lentäviksi osastoiksi. Ne koostuivat 10–80 valikoidusta ratsusotilaasta. Iältään lentävän osaston soturit olivat yleensä nuorempia kuin rintamajoukkojen miehet (nuorimmat 13–14-vuotiaita sotilaspoikia). Osastoa johti vanhempi, vahvan auktoriteetin omannut johtaja, jonka alaisuudessa ”lentävät” suorittivat ”etsi ja tuhoa” -tehtäviä sekä toimeenpanivat omavaltaisia teloituksia tai tuomioistuimien langettamia kuolemantuomioita.^[158]

Punainen terrori

Pääartikkeli: Punainen terrori

Punaiset surmasivat hallitsemillaan alueilla 1 400–1 650 siviilihenkilöä. Teloituksia oli tammikuun lopun ja helmikuun lopun välisenä aikana runsaasti, noin 700. Maaliskuussa teloitukset vähenivät noin 200 uhriin. Terrori yltyi huhtikuussa ja toukokuun alussa 1918 punaisten tappion varmistuessa; surmattuja oli noin 700.^[159] Poliittisen väkivallan motiivina oli vastapuolen johtavassa asemassa olevien henkilöiden tuhoaminen, sekä paikoin myös henkilökohtainen aggressio. Pääosa teloitetuista oli aktiivisia suojeluskuntalaisia, kartanonomistajia, talollisia, poliitikkoja, poliiseja, opettajia ja ylempiä virkamiehiä sekä teollisuuden johtajia ja omistajia. Terrorin uhrien joukossa oli myös noin 90 punaiseksi tai (maltilliseksi) sosialistiksi luettavaa henkilöä.^lähde?

Punaisten surmaamia vankeja Viipurissa 1918.

Vaikka punainen terrori ei kohdistunut erityisesti Suomen evankelis-luterilaista kirkkoa vastaan, punaiset surmasivat kaikkiaan kymmenen pappia (seurakunnissa yhteensä noin 1 200 pastoria). Murhat tehtiin osin aatteellisistakin syistä, mutta erityisesti maaseudulla papisto edusti yhteiskunnan perinteistä valtajärjestelmää.^[160]

Merkittävä osa punaisesta terrorista toteutettiin Kouvolan–Kymenlaakson ja Toijalan seudun niin sanotuissa terrorikeskuksissa. Niissä teloitettiin kaikkiaan 300–350 uhria.^[161] Punaisten huomattaviin väkivallantekoihin tammikuusta huhtikuuhun 1918 kuuluvat myös muun muassa seuraavat joukkosurmat:

• 31.1. 15 suojeluskuntalaisen ampumateloitus Kangasalla, eli niin kutsuttu Suinulan verilöyly.
• 1.2. 10 vangin murha Vihdistä Nummelaan johtavan tien varrella, Ojakkalan tienhaarassa. Murhattujen joukossa oli muun muassa eteläpohjalainen ylipoliisikonstaapeli, joka tammikuisen vangitsemisensa hetkellä oli virantoimituksessa.^[162][163]
• 2.2. vankiryhmän ampumateloitus Nummelassa.^[162]
• 6.2. 11 valkoisen teloitus Porin Lyseon sisäpihalla eli niin kutsuttu Porin lyseon joukkomurha.
• 10.3. 16 A. Ahlström Oy:n toimihenkilön ampuminen Porin ja Noormarkun rajalla, niin kutsuttu Koliahteen joukkomurha.
• 19.4. Kuurilan junamurhat Kuurilassa.
• 25.4. 23 valkoisen vangin teloitus Lappeenrannassa, eli niin kutsuttu Lappeenrannan joukkomurha.
• 27.4. 30 valkoisen vangin surmaaminen Viipurin lääninvankilassa eli niin kutsuttu Viipurin lääninvankilan joukkomurha.^[164]
• Huhtikuun loppupuolella punaiset teloittivat Korian joukkomurhissa Korian sillalta 45 ihmistä, kuten Kymiyhtiön johtaja Gösta Björkenheimin ja kirurgi Kaarlo Hjeltin.
• Kevään mittaan punaiset teloittivat Kouvolan joukkomurhissa Kouvolan ”veripeltoon” yli sata ihmistä, kuten Kymiyhtiön työntekijöitä. Jotkut ammuttiin Kymijokeen. Teloitusten takana oli Kouvolan salainen tutkijakomitea, jonka jäsenet tuomittiin elinkautisiin vankeusrangaistuksiin mutta vapautettiin 1920-luvulla lukuun ottamatta yhtä vankileirillä kuollutta.

Valkoinen terrori

Pääartikkeli: Valkoinen terrori

Teloitus Länkipohjassa.

Valkoisessa terrorissa tuhottiin kapinaan nousseita ja heidän tukijoitaan kautta linjan. Pääpaino oli punakaartien johtajien sekä punaisten hallintoon, punaiseen terroriin ja sotatoimiin osallistuneiden rankaisussa. Suhteellisesti voimakkain jälkipuhdistus kohdistui venäläisiin sotilaisiin. Valkoisessa terrorissa kuolleiden määrä kohosi lopulta huomattavasti korkeammaksi kuin punaisessa terrorissa kuolleiden määrä: 7 000–10 000 uhriin. Teloitukset jakaantuivat ajallisesti eri tavoin kuin vastaava punainen väkivalta. Sodan alkuvaiheessa helmikuussa 1918 surmattiin noin 350, maaliskuussa noin 500, huhtikuussa noin 1 800, toukokuussa noin 4 600 ja kesäkuussa 1918 noin 300 henkilöä. Sodan alkupuolella valkoisen terrorin merkittävin tapahtuma oli Varkauden valtauksen yhteydessä 21. helmikuuta 1918 toteutettu verilöyly, jossa teloitettiin 80–90 punaista. Tapausta on kutsuttu nimellä Huruslahden arpajaiset. Varkaudessa teloitettiin maaliskuun puoliväliin 1918 mennessä yhteensä 100–140 henkilöä. Henkilötappioiltaan selvästi vähäisempi, 13 uhria, mutta symboliarvoltaan merkittävä terroriteko oli Harmoisten sairashuoneen veriteot 10. maaliskuuta 1918.^lähde?

Terrorin huippukautena, huhtikuun lopun ja toukokuun alun 1918 välisenä kahtena viikkona teloituksia oli noin 200 päivässä, ja yhteensä surmattiin 2 500–3 000 henkeä. Hans Kalmin joukot ampuivat Lahdessa 1. toukokuuta – 31. toukokuuta 1918 välisenä aikana 150–200 punaisiin lukeutunutta naista.^[165][166] Kaikkiaan noin 460 naista teloitettiin.^[167]

Valkoisen terrorin osalta pysyvästi epäselväksi jäänee, mikä osa taistelujen yhteydessä kuolleista punakaartilaisista todella kaatui ja mikä osa teloitettiin heti taistelujen jälkeen.^lähde?

Valkoisen puolen tekemään terroriin kuuluu myös itsenäisen Suomen historian ainoa etninen joukkomurha, joka toteutettiin Viipurin valtauksen jälkeen. Viipurin kantaväestöön kuuluneita venäläisiä siviilejä, joukossa myös lapsia ja vanhuksia, koottiin Vallien välinä tunnetulle alueelle, jossa heidät teloitettiin ampumalla. Terroriteko poikkesi muusta valkoisesta terrorista koska se kohdistui etniseen ryhmään, eikä perustunut poliittiselle valikoinnille. Huomattava osa ammutuista venäläisistä oli itse asiassa poliittisesti oikeistolaisia. Samantapaisia tekoja tehtiin muissakin valkoisten valloittamissa kaupungeissa, muun muassa Lappeenrannassa ja Tampereella, jossa teloitettiin lähes kaikki kiinni saadut venäläiset. Yli 200 uhrillaan Viipurin teloitukset olivat kuitenkin selvästi merkittävin näistä sotarikoksista.^[168][169]

Teloitetut punaiset naiset

Tietokirjailija ja tutkija, maisteri Tauno Tukkisen suorittamien tutkimusten mukaan teloitetuista noin 200 oli naisia, eli Hans Kalmin osuus lapsi- ja naissotilaiden surmaamisiin ja suoranaisiin murhiin oli todennäköisesti suurempi kuin yhdelläkään toisella valkoisten puolella sisällissotaan osallistuneista upseereista. Samoin hänen osuutensa suoranaisiin epäiltyihin sotarikoksiin oli ehkä suurempi kuin kenelläkään muulla valkoisten komentajalla. Suoranaisina murhina voidaan pitää Kalmin joukkojen suorittamia punaisten joukkojen sairaanhoitajien teloituksia Hennalan vankileirillä.^[170][171]

Lahdessa ammuttujen naisten keski-iän on sanottu olevan noin 20 vuotta. Itse asiassa kaikki teloitetut eivät suinkaan olleet iältään naisia, sillä Tukkinen löysi surmattujen joukosta kolmekymmentä 17-vuotiasta ja 25 vieläkin nuorempaa tyttöä. Nuorimmat olivat vain 14- ja 15-vuotiaita lapsia.^[172] Lahdessa teloitettujen naisten joukossa oli myös nuoria äitejä, joilta jäi orpoja. Lähes kaikki naisten teloitukset osuivat toukokuun kahdelle ensimmäiselle viikolle, eli ne pantiin toimeen pian sen jälkeen, kun eversti Otto von Brandensteinin johtamat saksalaiset olivat vallanneet Lahden huhtikuun lopulla ja Hennalan vankileirin vartiointi oli Kalmin joukkojen vastuulla. ”Lahdessa naisia eivät kuitenkaan teloittaneet saksalaiset, vaan suomalaiset”, toteaa asiasta kirjoittanut Tukkinen.^lähde?

Valkoisen terrorin osalta pysyvästi epäselväksi jäänee, ketkä taistelujen yhteydessä menehtyneistä punakaartilaisista olivat välittömästi taistelujen jälkeen teloitettuja ja ketkä todella kaatuivat kamppailujen aikana.^[173][174]

Naissotilaiden punakaarteihin liittymisen motiivina oli yleensä palkka, mutta myös aate, luokkaviha tai seikkailunhalu.^[175] Aate saatettiin kuitenkin myöhemmin tuomion lievittämiseksi salata ja perustella päätöstä nälällä.^[176] Tuomas Hopun mukaan naiskaarteissa oli enintään 2 600 naista, joista 60 kuoli taisteluissa, 25 pakeni Venäjälle^[175] ja noin 270 teloitettiin.^[176]

Terrorin arvet

Terrori oli tehokas ja pelottava ase sisällissodassa. Toisaalta se antoi vastapuolelle merkittävän propagandavaltin ja mahdollisuuden perustella omaa väkivaltaa toisen osapuolen teoilla. Vuoden 1918 sota oli Suomessa ensimmäinen konflikti, jossa ennen kaikkea sanomalehdistön propagandalla oli merkittävä rooli. Punaisen ja valkoisen Suomen lehtiuutiset kuvailivat vastapuolen terroritekoja yksityiskohtaisesti, suurennellen ja värittäen sekä uhrien määriä että tapahtumia.^[177] Punaisen ja valkoisen lehdistön mukaan ”hurjistuneiden ja raukkamaisten villipetojen raakalaismaiset teot ja viattomien uhrien veren kostuttama maa huusivat kostoa kansansa pettureille”. Eivätkä kirjoitukset jääneet aseellista vastausta vaille. Vastapuolen harjoittaman poliittisen väkivallan avulla saatiin sodalle myös entistä selkeämpi motiivi, kun voitiin osoittaa taisteltavan konkreettisesti oman viiteryhmän ”hengestä ja elämästä”. Uhrien kuoleman lisäksi teloitusten keskeisin ja pitkäaikaisin vaikutus oli niiden aiheuttama henkinen trauma niin aikalaissukupolvissa kuin jälkipolvissakin. Tässä suhteessa jälkipolvissa on pitkään ollut vallalla lähinnä uhri-näkökulma sen sodan osapuolen suhteen, johon on samaistuttu. Nyttemmin tarkastellaan rehellisemmin myös oman viiteryhmän ja omien esivanhempien osuutta terrorin toteuttajina.^[178] Juuri terroritekojen vuoksi sisällissodan haavat umpeutuivat hitaasti ja sota jatkui henkisellä tasolla ainakin 1960- ja 1970-luvuille asti. Vuoden 1918 suomalaiset eivät todellakaan jättäneet keveää henkistä perintöä jälkeensä tuleville.^[179]

Sodan päätös

Menestyksellisen suomalais-saksalaisen hyökkäyksen paineen alla Kansanvaltuuskunta siirtyi Helsingistä 8. huhtikuuta Viipuriin, ja eräitä valtuuskunnan jäseniä (esimerkiksi Edvard Gylling) lukuun ottamatta sieltä edelleen Pietariin 25. huhtikuuta 1918. Johtajien pako herätti punaisten joukossa voimakasta katkeruutta. Satakunnasta ja Hämeestä kohti Pietaria taistellen vaeltaneet pitkät punapakolaisten karavaanit antautuivat Lahden ja Kosken (Hl.) välisellä alueella 1.–2. toukokuuta. Kouvolan punaiset antautuivat 3. toukokuuta ja Kotkan punaiset 4. toukokuuta. Punaisten viimeiset, Kymenlaaksossa sijainneet vastarintapesäkkeet luopuivat taistelusta 5. toukokuuta 1918. Sisällissota päättyi venäläisten sotilaiden vetäydyttyä 14. toukokuuta Karjalankannaksella Inon linnoituksesta ja suomalaisten valkoisten miehittäessä sen tuhotut tykkiasemat 15. toukokuuta. Alun perin sodanvastaisen ajattelun omaksunut suomalainen työväenliike oli kärsinyt tappion sisällissodassa. Valkoiset sulkivat punakaartilaiset vankileireille.^lähde?[66]

Vaasan senaatti palasi Pohjanmaalta Helsinkiin 2. toukokuuta 1918. Pääkaupungissa sitä eivät kuitenkaan vastaanottaneet Suomen Valkoisen armeijan osastot vaan keisarillisen Saksan Itämeren divisioonan kunniakomppania soittokuntineen, ja Suomen ”todelliseksi valtionhoitajaksi” kutsuttu kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz. Valkoinen kenraali Mannerheim järjesti armeijansa kunniaksi suuren voiton­paraatin Helsingissä 16. toukokuuta 1918, saksalaisjoukoista huolimatta.^[180][181]

Puuttuva rauhansopimus

Monille sodille tyypillisiä virallisia aselepo- ja rauhanneuvotteluja ei käyty eikä virallisia sopimuksia Suomen sisällissodan lopettamiseksi koskaan allekirjoitettu.^[182] Sisällissodan aikana alkanut sotatila (valkoisen) Suomen ja Neuvosto-Venäjän välillä jatkui vuonna 1920 solmittuun Tarton rauhaan asti.^[67][89]

Sodanjälkeiset tapahtumat

Fellmanin pelto Lahdessa. Toukokuun alussa 1918 pellolle koottiin 20 000 antautunutta punaista. Osa teloitettiin, jotkut vapautettiin, valtaosa joutui vankileirien epäinhimillisiin olosuhteisiin.

Sodan seuraukset

Suomen sisällissota päättyi 15. toukokuuta 1918, mutta sen akuutit vaikutukset jatkuivat Suomessa ainakin vuoden 1918 loppuun asti. Sota hajotti ja vaurioitti suomalaista yhteiskuntaa vakavasti. Kyse ei ollut vain sodan osapuolien välisestä kuilusta vaan myös valtaryhmien sisäisistä ongelmista. Valkoinen Suomi jakaantui kahteen leiriin: yksi kannatti monarkiaa ja kavennettua demokratiaa, toinen tasavaltaista, laajaa demokratiaa ja sosiaalisia uudistuksia. Äärikonservatiivit olivat olleet pysyvästi parlamentarismia vastaan. Maltillisemmat konservatiivit kannattivat parlamentarismia aluksi, mutta vuosien 1917–1918 tapahtumat käänsivät heidät laajaa demokratiaa vastaan, ja saivat nämä etsimään eduskunnalle vastavoimaa pitkästä monarkian perinteestä. Valtiomuotokiista oli merkittävin voittajien sisäinen vedenjakaja: pitkittyneen sisäisen sodan vuoksi ja sen jälkeisessä epävarmassa tilanteessa pääosa konservatiiveista ja ei-sosialisteista kannatti Saksan vahvaa asemaa Suomessa. Lisäksi aktivistit toivoivat saksalaisilta tukea Itä-Karjalan valtaushankkeelle.^[183][184]

Vuoden 1918 sota pirstoi myös suomalaisen työväenliikkeen, osin jo tammikuussa 1918 syntyneen sisäinen jaon pohjalta maltillisiin, ei-sosialistien kanssa yhteistyöhön pyrkiviin sosiaalidemokraatteihin ja jyrkemmän linjan vasemmistososialisteihin Suomessa sekä vallankumouksellisiin kommunisteihin, jotka toimivat Venäjällä bolševikkien tukemina.^[185]

Valtaa Suomessa pitivät valtionhoitajaksi 18. toukokuuta 1918 valittu P. E. Svinhufvud, J. K. Paasikiven porvarillinen senaatti, niin sanottu tynkäeduskunta pääosin ilman SDP:n kansanedustajia, ja keisarillinen Saksa. Sodan päätyttyä Suomen talous oli pohjalukemissa. Sekä vienti että tuonti olivat romahtaneet ja teollisuus kärsi raaka-aine- ja työvoimapulasta. Lisäksi Saksan kanssa tehty kauppasopimus rajoitti maan vapautta nostaa vientiään. Taloudellinen tilanne palautui sotaa edeltäneelle tasolle vasta 1920-luvun puolivälissä. Talouden suhteen sota ei kuitenkaan kohdellut eri väestöryhmiä samalla tavoin. Reaalitulojen muutoksina laskettuna häviäjiä olivat teollisuustyöväestö ja virkamiehistö; voittajia maataloustuottajat, joita elintarvikkeiden voimakas hintojen nousu oli hyödyttänyt. Suurin ongelma vuonna 1918 oli elintarvikepula. Siitä kärsittiin jo vuonna 1917, mutta varsinaista nälkää nähtiin lähinnä Kainuussa ja Pohjois-Karjalassa, jotka eivät kuitenkaan olleet poliittisten ristiriitojen repimiä alueita. Vuoden 1918 sota, jonka piti ratkaista kaikki ongelmat, toi lopulta nälän myös Etelä-Suomeen. Tilanne parani vasta vuonna 1919, kun elintarvikkeiden tuonti ja maan oma maatalous saatiin järjestykseen muun muassa 17. heinäkuuta 1918 säädetyn torpparilain avulla.^[186]

Senaatin edustajien Edvard Hjeltin ja Rafael Erichin 7. maaliskuuta 1918 Saksan keisarikunnan edustajien kanssa allekirjoittamat sopimukset, rauhansopimus ja siihen liittynyt kauppa- ja merenkulkusopimus sekä sotilasasioista senaatin tietämättä tehty salainen noottien vaihto sitoivat Suomen Saksaan, kaventaen maan itsenäisyyttä. Lisäksi saksalaiset ehdottivat kesäkuussa 1918 maiden välille sotilasliittoa. Saksalaissuuntaukseen liittyneet kiistat johtivat valkoisen kenraali Mannerheimin eroon 27. toukokuuta 1918. Tynkäeduskunta (111 edustajaa 200:sta) valitsi Suomen lipuksi punaisen leijonalipun sijasta siniristilipun. Vanhan lipun värin katsottiin viittaavan liiaksi sosialismiin. Paasikiven monarkistienemmistöisen senaatin esityksestä, ja myös Saksan painostuksen takia tynkäeduskunta valitsi lopulta Hessenin prinssi Friedrich Karlin Suomen kuninkaaksi 9. lokakuuta 1918. Kuningas ei kuitenkaan ehtinyt astua virallisesti valtaistuimelle, eikä Suomen kuningaskunta toteutunut käytännössä. Lokakuun kuninkaanvaalissa käytettiin hyväksi Ruotsin vallan ajalta peräisin ollutta vuoden 1772 hallitusmuotoa, joka oli ollut voimassa Suomen Suuriruhtinaskunnassa, ja jonka voimassaolosta maaliskuun 1917 vallankumouksen jälkeen kiisteltiin valtiomuototaistelun aikana vuonna 1918. Tasavaltalaisten näkemyksen mukaan Suomesta tehtiin tasavalta itsenäisyysjulistuksella 6. joulukuuta 1917, ja se tuli vain ”teknisesti” vahvistaa itsenäisen Suomen uudessa valtiomuodossa. Monarkistien mielestä itsenäisyysjulistuksessa oli hyväksytty vain ”tasavallan periaate”, ja vuoden 1918 sota muutti sekä maan sisäistä valta-asetelmaa että suhtautumista tasavaltaisuuteen kielteisemmäksi. He halusivat korvata vuoden 1772 kustavilaisen perustuslain modernimmalla monarkistisella valtiomuodolla.^[187]

Suomen paikka

Historiantutkijat ovat kuvanneet Suomen ulkopoliittista asemaa kesällä 1918 erilaisin mutta samansuuntaisin ilmaisuin: se oli Saksan alusmaa, protektoraatti ja sotilaallinen sillanpääasema. Mutta tuossa tilanteessa Suomelle vain näytettiin sen paikka ja toimintamahdollisuuksien rajat ensimmäisen maailmansodan kurimuksessa. Suomalaiset jäivät vuonna 1914 Saksan ja emämaa Venäjän intressien väliin, mutta odotusten vastaisesti suurvallat heikentyivät pitkäksi venyneessä maailmansodassa. Joulukuussa 1917 koitti ”Suomen hetki”; Venäjä ja Saksa neuvottelivat rauhasta (6. joulukuuta 1917 alkaen), Saksa ei edennyt idässä, ja neuvosto-Venäjä oli sekasorron tilassa. Suomen irrottautuminen Venäjästä ja aidon itsenäisyyden saavuttaminen oli siten vähän aikaa kiinni vain suomalaisten omasta tahdosta. Itsenäisyys olikin juuri se asia, josta valtaosa kansasta oli yksimielisiä, ja tämä ”vapaan Suomen mentävä tila” ehdittiin käyttää hyväksi.^[188]

Ratkaisu Saksassa

Ensimmäisen maailmansodan yleiskuvaan kuului, että sen alussa keisarit, tsaarit ja kuninkaat siirtelivät omia kansalaisiaan pelinappuloina eri puolilla Eurooppaa päättäen näiden elämästä ja kuolemasta. Sodan lopussa tilanne kääntyi päinvastaiseksi. Näin kävi Saksassakin, ja lopulta aivan tavalliset saksalaiset ratkaisivat syksyn 1918 vallankumouksellaan myös Suomen kohtalon. Saksan keisarikunta romahti ja maailmansota päättyi 11. marraskuuta 1918. Saksan armeija poistui Helsingistä 16. joulukuuta, ja prinssi Friedrich Karl luopui kuninkuudestaan 20. joulukuuta. Näin suomalaisten 6. joulukuuta 1917 julistama itsenäisyys tuli täysimääräisenä voimaan^[189]

Vasemmistossa sisällissodan aiheuttama sisäinen jakautuminen säilyi pitemmälle tulevaisuuteen, mutta oikeistossa marraskuun 1918 mullistus Saksassa aiheutti vielä kerran vallan sisäisen uusjaon. Saksan tappio mursi suomalaisen monarkismin, ja Suomen valtiomuodoksi tuli – ympärysvaltojen myötävaikutuksella – tasavaltainen demokratia laajoin kansalaisoikeuksin, 17. heinäkuuta 1919. Yhdysvallat ja Britannia tunnustivat Suomen itsenäisyyden 6.–7. toukokuuta 1919, saksalaissuuntauksen päätyttyä maassa. Suhteet neuvosto-Venäjän ja Suomen välillä vakiinnutettiin Tarton rauhansopimuksella 14. lokakuuta 1920. Suomalaisten parlamentaarisen linjan symboliksi nousi 25. heinäkuuta 1919 maan ensimmäiseksi presidentiksi valittu K. J. Ståhlberg. Hän sai tukea Santeri Alkion johtamalta Maalaisliitolta. Sosiaalidemokraattinen puolue teki paluun eduskuntaan 3. maaliskuuta 1919 pidetyissä edus­kunta­vaaleissa maltillisen Väinö Tannerin johdolla. Lopulta myös maltilliset konservatiivit kuten Lauri Ingman asettuivat kannattamaan kansallista politiikkaa. Vastakohtien vuosi 1918 päättyi Suomen historian ensimmäisiin yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuneisiin kunnallisvaaleihin, jotka järjestettiin 17.–28. joulukuuta 1918.^[190][191]

Hävinneen kohtalo

Vankeja Suomenlinnassa. Eri leireissä oli vankeja kaikkiaan 74 000, joista 11 000–13 000 kuoli nälkään, tauteihin ja teloituksissa.

Sodan loppuvaiheessa noin 10 000 punakaartilaista ja näiden perheenjäsentä pakeni Neuvosto-Venäjälle.^[192] Sodan päätyttyä 5. toukokuuta 1918 vangittuna oli 76 000 punavankia. Valkoisen terrorin huippuvaiheen mentyä ohi nousi toukokuussa 1918 esiin kysymys vankiongelman ratkaisusta. Toukokuun lopussa ja kesäkuun alussa 1918 vapautettiin joko välittömästi tai kuulustelujen jälkeen (niin sanottu Aminoffin tutkintajärjestelmä) muutamia tuhansia vankeja, mutta heitä myös teloitettiin vielä kesäkuussa. Tämän jälkeen vielä noin 10 000 vankia armahdettiin 30. lokakuuta 1918. Jäljelle jäi noin 6 100 punavankia, jotka pysyivät vangittuina pakkotyölaitoksissa.

Valkoisen armeijan ja senaatin välillä kiisteltiin pitkään toimintatavoista punavankien suhteen. Lopulta päädyttiin toimintaperiaatteeseen, jonka mukaan jokaisen vangin tapaus oli tutkittava erikseen, ja ennen kaikkea, että heidät pidettäisiin vangittuna tuomioon saakka. Päätös johti yhdessä vuoden 1918 sodan aiheuttaman vakavan elintarvikepulan kanssa korkeaan vankileirikuolleisuuteen.^[193][194]

Vankileirit

Arkkipiispa Kari Mäkinen puhui 9. kesäkuuta 2018 Tie Tammisaareen -tapahtumassa vankileirillä kuolleiden muistomerkin luona.

Pääartikkeli: Suomen sisällissodan vankileirit

Suurimmat vankileirit olivat (suluissa suurin vankiluku kesän 1918 aikana): Suomenlinna (13 300 vankia), Hämeenlinna (11 500 vankia), Lahti (10 900 vankia), Viipuri (10 350 vankia), Tammisaari (8 700 vankia), Riihimäki (8 500 vankia) ja Tampere (7 700 vankia). Eduskunta sääti 29. toukokuuta 1918 lain valtiorikosoikeuksista, joiden tehtäväksi annettiin punavankien tutkinta ja tuomitseminen. Järjestelmä ei täyttänyt kaikilta osiltaan puolueettoman lainkäytön vaatimuksia, vaan oli osa sodan voittajan ”repressiojärjestelmää”.^selvennä Lisäksi 20. kesäkuuta 1918 säädettiin laki ehdollisen vankeustuomion käyttömahdollisuudesta punavankien suhteen. Työhön valjastettiin lähes koko Suomen tuolloinen tuomarikunta. Tutkintaprosessi oli hidas ja raskas, ja lisäksi oikeudet pääsivät aloittamaan toimintansa vasta 18. kesäkuuta. Siinä vaiheessa Suomen senaatilla oli vankileireissä käsissään jo täysimittainen katastrofi.^[195][196]

Tuhon aalto

Teloitettavaksi joutuneita.

Toukokuussa 1918 vankileireillä kuoli noin 600–700 vankia. Kesäkuussa kuolema korjasi 2 900 vankia ja heinäkuussa menehtyneitä oli 4 800–5 250. Elokuussa luvut olivat alenevat, mutta edelleen korkeat, 2 200 henkeä ja syyskuussa 1918 noin 1 000 uhria. Syinä laskuun lienevät olleet sekä hallituksen herääminen katastrofiin että tutkinnan edistyminen niin, että niin sanottuja vaarattomia vankeja voitiin vapauttaa ehdonalaistuomioilla. Kaikkiaan kesän 1918 aikana vankileireissä arvioidaan menehtyneen nälkään ja tauteihin 11 000–13 500 suomalaista. Näistä noin 5 000 eli lähes 40 % oli 15–24-vuotiaita. Tunnettua on, että useat nälkiintyneet vangit, noin 600–700, menehtyivät vielä vankileiristä päästyäänkin ”vapauden huumassa” liian varhain nautittuun vahvaan ateriaan.^lähde? Korkein vankileirikuolleisuus oli Tammisaaren vankileirissä: lähes 34 prosenttia vangeista. Hämeenlinnassa ja pienemmässä Lappeenrannan vankileirissä kuolleisuus oli noin 20 prosenttia. Muissa leireissä kuolleisuus oli pääosin 5–15 prosenttia. Taudeista varsinkin espanjantauti sekä erilaiset rokko-, kuume- ja suolistosairaudet aiheuttivat tuhoa leiriolojen heikentämissä vangeissa. Leireillä eri syistä ammuttujen punavankien määrä oli korkea; Lahdessa ammuttiin yli 500 vankia, Lappeenrannassa yli 400, Tampereella 330 ja Viipurissa 250 vankia.^{[197]selvennä} Punavankileirit ja niiden olosuhteet herättivät kansainvälistäkin huomiota. Asiaa käsiteltiin muun muassa Ruotsin ja Englannin lehdistössä.^{[198][199][194]}

Tuomiot

Valtiorikosoikeudet tuomitsivat kaikkiaan noin 70 000 suomalaista. Valtaosaa rangaistiin avunannosta valtio­petokseen. Kuolemaan tuomittiin 555 henkilöä, mutta vain 113 tuomiota pantiin täytäntöön. Erimittaisia vapaus­rangaistuksia ja määräaikainen kansalais­luottamuksen menetys määrättiin 60 000 kansalaiselle, joista 10 200 henkilöä armahdettiin 30. lokakuuta 1918. Oikeudenkäynneissä osa vankileireille suljetuista henkilöistä todettiin lopulta aiheettomasti vangituiksi. Valtaosa annetuista vapausrangaistuksista oli lieviä ja ne muutettiin lopulta ehdonalaistuomioiksi, joilla vapautettiin 40 000 vankia. Vuoden 1918 lopussa punavankeja oli vankiloissa 6 100 ja 100 vuonna 1921. Tuolloin palautettiin myös kansalaisluottamus 40 000 entiselle punaiselle. Vuonna 1927 Väinö Tannerin hallitus armahti viimeiset 50 punavankia. Vuonna 1973 Suomen hallitus maksoi korvauksia 11 600 entiselle punavangille.^[200][196]

Sodan jälkeisten vuosien väkivalta

Sisällissodan jälkeen sen tapahtumiin liittyvät väkivaltaisuudet jatkuivat vielä usean vuoden ajan. Tutkija Marko Tikka on laskenut, että kesän 1918 ja vuoden 1921 lopun välillä Suomessa tapahtui noin 300 poliittiseksi luonnehdittavaa väkivallantekoa, joissa sai surmansa 226 ihmistä. Uhreista valtaosa eli 183 oli luettavissa sodan punaiseen osapuoleen. Suurinta osaa ei kuitenkaan voida pitää suunnitelmallisina, vaan tapahtumiin liittyi yleensä alkoholi ja ne saivat alkunsa esimerkiksi tansseissa tai iltamissa. Suoranaiseksi terrorismiksi voidaan luokitella muutamia entisten punakaartilaisten tekemiä murhia tai murhayrityksiä, joiden kohteena olivat yleensä suojeluskuntien jäsenet. Ne olivat pääosin yksityishenkilöiden organisoimia, eikä niitä voida kytkeä esimerkiksi vuonna 1918 perustettuun Suomen Kommunistiseen Puolueeseen. Epäonnistuneista tunnetuin on huhtikuussa 1920 tapahtunut Mannerheimin murhayritys Tampereella.^[201]

Spekulaatio sodan toteutumattomista vaihtoehtoisista lopputuloksista

Myöhemmin on esitetty erilaisia käsityksiä siitä, mitä sodan vaihtoehtoisista lopputuloksista kuten punaisten voitosta olisi seurannut Suomen itsenäisyydelle tai yhteiskuntajärjestykselle. Tämä spekulointi edustaa niin sanottua kontrafaktuaalista historiaa. Muun muassa historian professorit Esko Salminen, Markku Kuisma, Petri Karonen ja Seppo Hentilä ovat arvelleet, että punaisten voitto olisi ennen pitkää johtanut Suomen itsenäisyyden menetykseen ja Suomen päätymiseen Neuvostoliiton osaksi. Vaikka Suomen punaisten johtajat olisivatkin vastustaneet tätä kehitystä, Venäjän neuvostojohto olisi luultavasti saanut lopulta tahtonsa läpi. Professori Matti Klingen sanojen mukaan punaisten voittaessa Suomen itsenäisyys olisi toteutunut ”sosialistisen eli niin sanottu kansantasavallan muodossa”.^[202] Akateemikko Eino Jutikkalan arvion mukaan Suomi ei punaisten voiton jälkeen olisi ainakaan ollut riippumaton maa.^[89]

Toisaalta tutkija Pertti Haapalan mukaan Neuvosto-Venäjä ei käytännössä tehnyt juuri mitään edistääkseen punaisen Suomen liittämistä itseensä ja kauhukuvat punaisten voiton seurauksista ovat jatkoa valkoisten sotapropagandalle. Professori Heikki Ylikangas on arvellut, että punaisten voittaessakin vallalle olisi jäänyt sosiaalidemokraattinen eikä kommunistinen suuntaus, jolloin Suomeen olisi saatettu luoda Saksan Weimarin tasavaltaa muistuttanut demokraattinen valtiomuoto, joka tosin olisi todennäköisesti myöhemmin joutunut Saksan kehityksen tavoin oikeistodiktatuurin kukistamaksi ja se taas olisi saattanut johtaa itsenäisyyden menetykseen toisen maailmansodan jälkeen.^[202] Tutkija Marko Tikan mukaan punaisten voitto olisi ollut sodan toteutumattomista lopputuloksista joka tapauksessa epätodennäköisin, sillä punaisten sodankäynti oli amatöörimäistä, väestön enemmistö ei kannattanut vallankumousta, Neuvosto-Venäjä ei voinut Brest-Litovskin rauhan jälkeen lähettää apujoukkoja Suomeen eivätkä punaiset käyttäneet terroria tarpeeksi järjestelmällisesti vastustajansa tuhoamiseen. Punaiset olisivat voineet voittaa vain siinä tapauksessa, että Neuvosto-Venäjä olisi kyennyt sekaantumaan sotaan huomattavasti voimakkaammin heidän hyväkseen.^[203]

Marko Tikan mukaan myös useat punaisten voittoa todennäköisemmät vaihtoehtoiset tapahtumien kulut olisivat voineet johtaa Suomen itsenäisyyden tai demokratian menetykseen. Jos Svinhufvudin hallitus ei olisi ollut halukas yhteistyöhön Saksan kanssa, saksalaiset olisivat luultavasti joka tapauksessa tunkeutuneet Suomeen ja asettaneet todennäköisesti itsenäisyysaktivisteista ja jääkäriupseereista muodostetun saksalaismielisen nukkehallituksen, joka vuorostaan olisi kukistunut Saksan mukana. Tällöin Suomi olisi Ukrainan tavoin saattanut päätyä monenkeskisen valtataistelun jälkeen Neuvosto-Venäjän käsiin. Jos taas valkoisten jyrkintä suuntausta edustaneet aktivistit olisivat päässeet sodan jälkeen Suomessa hallitsevaan asemaan, Suomesta olisi saattanut tulla oikeistodiktatuuri, ja tällöin työväestö olisi vuonna 1939 saattanut tukea puna-armeijan invaasiota. Tikka on spekuloinut myös ajatuksella, että jos vallankumousta vastustaneet maltilliset sosiaalidemokraatit olisivat osallistuneet Svinhufvudin hallitukseen, sisällissota olisi luultavasti jäänyt vain Saksan spartakistikapinan kaltaiseksi nopeasti kukistuneeksi kansannousuksi.^[203]

Sodan uhrit

Sodan uhrit
Kuolintapa	Punaiset	Valkoiset	Muut	Yhteensä
Kaatunut	5 199	3 414	790	9 403
Teloitettu, ammuttu, murhattu	7 370	1 424	926	9 720
Kuollut vankileireillä	11 652	4	1 790	13 446
Kuollut vankileireiltä vapauduttuaan	607	-	6	613
Kadonnut	1 767	46	380	2 193
Muut kuolintavat	443	291	531a	1 265
Kaikki yhteensä	27 038	5 179	4 423	36 640
Lähde: Kansallisarkisto – Sotasurmat (Arkistoitu – Internet Archive)

Suomen sisällissodassa kuolleet

Sota Suomessa vuonna 1918 oli 1690- ja 1860-lukujen suurten kuolonvuosien sekä toisen maailmansodan (1939–1945) ohella maan historian huomattavimpia katastrofeja. Sodan uhreina kuoli noin 37 000 ihmistä,^[204] joista 5 800–6 200 henkilöä eli noin 16 % oli alaikäisiä, 14–20-vuotiaita. Nuorimmat uhrit olivat alle vuoden ikäisiä. 0–15-vuotiaita teloitettiin kaksikymmentä, muuten surmattuja ja eri tavoin kuolleita yli 300, joukossa yksi kuoliaaksi kuristettu vauva. Kaksi kolmannesta lapsista oli punaisia, loput sekä valkoisia ja mihinkään ryhmään kuulumattomia. Lapsia surmattiin vielä sodan päätyttyäkin perheidensä kanssa.^[205][206]

Kokonaismenetys oli tammikuun lopusta joulukuun loppuun 1918 laskettuna keskimäärin noin 3 300 kuollutta kuukaudessa. Uhreista valtaosa kuoli joko terrorin uhreina tai menehtyi vankileireillä, sodan taisteluissa surmansa sai vajaat 10 000 henkeä. Lisäksi sodan seurauksena noin 20 000 lasta jäi sotaorvoksi eli menetti joko toisen tai molemmat huoltajansa.^[207] Sisällissodassa tai sen jälkiselvittelyissä kuolleita kuuluisia henkilöitä ovat muun muassa säveltäjä Toivo Kuula, runoilija Juhani Siljo ja kirjailija Algoth Untola (Maiju Lassila).^{[208][209][210][211]}

Sota syvensi Suomessa jo aiemmin syntynyttä kansan kahtiajakoa ja aiheutti katkeruutta, vihaa ja kostohenkeä. Julkisessa keskustelussa painottui 1960-luvulle asti voittajien niin sanottu valkoinen totuus, ja hävinneiden niin sanottu punainen totuus jäi taka-alalle. Historiallisen kokonaiskuvan hahmotus ja historiantutkimukselle luonteenomainen tulkintojen monipuolistuminen kesti vuosien 1917–1918 tapahtumista 40–85 vuotta.^[212]

Toisaalta punaisen Suomen tappio ja valkoisen Suomen päämäärien vain osittainen toteutuminen, Saksan hävittyä maailmansodan, johti kansallisen kompromissin syntyyn. Kun ulkovaltojen ”vieraat pistimet” jättivät Suomen rauhaan, maltilliset porvarit ja sosialistit ottivat lopulta vastuun maastaan. Kompromissin avulla taattiin Suomen sisäinen vakaus ja järjestys sekä kansanvaltainen kehitys ja tehtiin hidas, mutta varma kansallinen eheytyminen mahdolliseksi^[213] Vuosina 1919–1991 suomalaisten demokratia ja itsenäisyys kestivät äärioikeiston ja äärivasemmiston painostuksen sekä toisen maailmansodan raskaat koettelemukset ja Neuvostoliiton paineen kylmän sodan aikana.^lähde?

Sisällissodan veteraanit

Suomen vuoden 1918 sodan veteraaneista viimeinen, Aarne Arvonen (s. 1897), kuoli 1. tammikuuta 2009. Hän taisteli Suomen Punaisessa kaartissa. Viimeisenä Suomen Valkoisen armeijan veteraaneista kuoli Lennart Rönnback (s. 1905) vuonna 2007. Viimeinen elossa ollut valkoisella puolella tukitehtävissä palvellut oli Lauri Nurminen (1906–2009). Yksi viimeisistä Hämeenlinnan vankileirin tapahtumista silminnäkijänä kertoneista ihmisistä oli Anna Mäkinen o.s. Joutsen (1909–2018), joka vangittiin yhdessä äitinsä ja siskonsa kanssa. Mäkinen kertoi kokemuksistaan kirjailija Tuulikki Pekkalaiselle.^[214]

Kunniamerkit

Svinhufvudin senaatin puolella taistelleille jaettiin vuoden 1918 vapaussodan muistomitaleita^[215] ja vapaudenristin mitaleita. Vapaudenristin ritarikunta perustettiin 4. maaliskuuta 1918. Puolustusvoimien ylipäällikkö on ritarikunnan suurmestari.^[216]

Muita aikaan liittyneitä mitaleita ovat Asikkalan rintamamiesten risti, Etelä-Savon rykmentin rintamamerkki, Hattulalaisten muistomitali, Janakkalalaisten muistomitali, Heinolan kunnan muistomitali, Helsingin valloituksen muistomitali, Karjalan rintamamerkki, Lammin kunnan rintamamiesmerkki, Länkipohjan muistoristi, Padasjoen kunniaristi, Patterinmäkeläisten risti, Päämajan merkki, Rauman sojeluskunnan muistomitali, Raudun risti, Sipoon kunnan muistomitali, Svidjan mitali, Tampereen valloituksen muistomitali, Venäjänsaaren muistomitali, Vilppulan risti, Vimpelin sotakoulun merkki ja Vöyrin kaartin merkki.^[217]

Sisällissota fiktiossa

Kirjallisuus

Ensimmäinen yleisesti arvostettu Suomen sisällissotaa käsittelevä kaunokirjallinen teos oli Frans Emil Sillanpään jo vuonna 1919 valmistunut romaani Hurskas kurjuus. 1920–1950-luvuilla vuoden 1918 tapahtumia kosketellut kaunokirjallisuus on kirjoitettu lähinnä sodan voittajan näkökulmasta. Tosin vuonna 1931 ilmestyi Jarl Hemmerin pohjoismaisella kirjallisuuspalkinnolla palkittu teos En man och hans samvete (Mies ja hänen omatuntonsa), joka käsitteli sotaa laajemmasta, humanistisesta näkökulmasta. Tunnetuimmat ja keskustelua herättäneimmät kirjat sodasta ja siihen johtaneista syistä olivat kuitenkin Väinö Linnan romaanitrilogian Täällä Pohjantähden alla osat 1 ja 2. Linnan tekstien katsotaan antaneen merkittäviä virikkeitä 1960-luvulta lähtien yleistyneeseen tapaan tarkastella konfliktia myös hävinneen osapuolen näkökulmasta.^[218]

Runoudessa vuoden 1918 sotaa käsittelevä Viljo Kajavan kiitetty teos Tampereen runot ilmestyi sekin 1960-luvulla. Kuopion ja Lahden Hennalan vankileirillä olleen Uuno Pekka Kekäläisen kirjoittama kirja Poika maailman hartioilla (1973) sisältää yksityiskohtaisen päiväkirjan Hennalan vankileiriltä. Vuonna 2003 ilmestyi Leena Landerin vuoden 1918 sodasta kertova kirja Käsky. Se sai Finlandia-ehdokkuuden ja käsikirjoituksen pohjalta valmistui myös radiokuunnelma Susijahti (Yle, Radioteatteri 2004), joka valittiin Sokeiden kuunnelmaraadissa vuoden 2004 parhaaksi ensiesitykseksi. Kirjasta on muokattu myös teatteriesityksiä muun muassa Suomen Kansallisteatteriin vuonna 2006. 2000-luvulla ovat ilmestyneet myös kirjailija Antti Tuurin teokset Suuri asejuna Pietarista vuonna 2006, Tampereen taistelua vuonna 1918 kuvaava Kylmien kyytimies vuonna 2007 ja Pohjanmaalla vuonna 1918 vangituista venäläissotilaista kertova Surmanpelto vuonna 2008. Myös Kjell Westön vuonna 2006 ilmestyneessä, Finlandia-kirjallisuuspalkinnon voittaneessa teoksessa Missä kuljimme kerran käsitellään Suomen sisällissotaa, samoin kuin kirjailijan vuonna 2013 ilmestyneessä teoksessa Kangastus 38. Harri Raittiin romaani ”Huhtikuun neljäs 1918” ilmestyi 1987 ja on todellisuuteen perustuva kertomus välikohtauksesta Rymättylässä. Vuonna 2008 kirjailija Anneli Kanto julkaisi dokumentaarisen romaanin ”Veriruusut”, joka käsittelee Valkeakosken naiskaartin vaiheita.^[219] Seuraavana vuonna Pekka Saaristo dramatisoi kirjasta näytelmän, jota on esitetty muun muassa Porissa, Tampereella ja Valkeakoskella.^[220]

Elokuva

Suomalaisissa elokuvissa vuoden 1918 sota tuli aluksi esiin lähinnä sivujuonteina, esimerkiksi elokuvassa Silja – nuorena nukkunut (ohjaus Jack Witikka, 1956). Ensimmäisiä sisällissotaan keskittyneitä elokuvia oli vuonna 1957 valmistunut T. J. Särkän ohjaama ja Jarl Hemmerin romaaniin pohjautuva elokuva 1918 – mies ja hänen omatuntonsa.^[221]

Elokuvaohjaaja Edvin Laine elokuvasi 1960- ja 1970-luvuilla Väinö Linnan Pohjantähti-trilogian. Sarjan ensimmäinen elokuva Täällä Pohjantähden alla käsittelee Linnan kirjojen tapaan vuoden 1918 tapahtumia laajasti ja realistisesti, kuvauksen painopiste on sodan hävinneen osapuolen näkökulmassa.^[222][223]

Dokumentaarisuutta tavoittelevia tai elämäkerrallisia kuvauksia vuosien 1917–1918 tapahtumista ovat suomalais-neuvostoliittolainen Luottamus (1976), Alfred Kordelinin kohtalosta kertova Mommilan veriteot (1973) sekä Maiju Lassilan elämästä kertova Tulipää (1980).^[221]

1990-luvulla lähtien Suomen sisällissotaa on käsitelty useissa elokuvissa. Tero Jartti ohjasi vuonna 1994 elokuvan Aapo Runar Schildtin novellin pohjalta. Elokuva kertoi yksittäisen punakaartilaisen kohtalosta. Vuonna 1997 valmistui Olli Saarelan ohjaama Lunastus, joka kuvasi papin henkisiä ristiriitoja sisällissodan keskellä. Vuonna 2007 valmistui vuoden 1918 tapahtumia sivuava Lauri Törhösen ohjaama elokuva Raja 1918. Aku Louhimies ohjasi Leena Landerin kirjaan perustuvan elokuvan Käsky (2008).^[224][225]

Vuonna 2012 elokuvateattereihin tuli Claes Olssonin elokuva Taistelu Näsilinnasta 1918, joka kertoo Melinin komppanian taistelusta Tampereella.^[224] Heikki Kujanpään vuonna 2018 ohjaama Suomen hauskin mies on punavankileirille sijoittuva mustaa huumoria sisältävä draama.^[226]

Sarjakuva

Korkeajännitys-sarjassa julkaistiin vuonna 2000 kaksi eri osapuolten näkökulmista tehtyä sarjakuvalehteä Kansalaissodan valkoinen Korkeajännitys – Vapauden tulikaste ja Kansalaissodan punainen Korkeajännitys – Taistoon työkansan puolesta! Tekijöiden (Asko Alanen, Jouko Ruokosenmäki ja Samson) perehtyneisyys aiheeseen sai kiitosta asiantuntijoilta ja toi kunniamaininnan Vuoden Valopilkku -kilvassa.^[227]

Todellisten henkilöiden vaiheisiin perustuvia sisällissotasarjakuvia ovat omakustanteet Punainen ratsumies vuodelta 2007 sekä Rauha ja sota vuodelta 2008. Ilkka Markkulan, Jukka Koivusaaren ja Kimmo Lehtimäen Punainen ratsumies kertoo sodasta punapäällikkö Verner Lehtimäen tarinan kautta. Satu Lusan Rauha ja sota, vuoden 2009 Sarjakuva-Finlandiaehdokas, perustuu tositapahtumiin Humppilan Venäjän kylässä.^{[228][229][230]}

Katso myös

• Luettelo punaisten muistomerkeistä Suomessa
• Luettelo valkoisten muistomerkeistä Suomessa
• Suomen sisällissota Etelä-Pohjanmaalla
• Suomen sisällissota Keski- ja Pohjois-Pohjanmaalla
• Mommilan veriteot

Lähteet

• Alapuro, Risto: State and revolution in Finland. Berkeley:Los Angeles:London: University of California Press, 1988. ISBN 0-520-05813-5 (englanniksi)
• Alapuro, Risto: Valta ja valtio – miksi vallasta tuli ongelma 1900-luvun vaihteessa. Haapala, P. (toim.) Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, 1992, s. 251–267. ISBN 951-9066-53-5
• Alapuro, Risto (1993): Vallankumous. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla
• Alapuro Risto: Sisällissodan väkivallan kuva, s. 11–21. (Teoksessa: Kukkonen, J. & Heikka, E. (toim.) Punamustavalkea – 1918 kuvat) Suomen valokuvataiteen museon julkaisuja 24, 2008. ISBN 978-951-9086-74-3
• Apunen Osmo (1987): Rajamaasta tasavallaksi. Teoksessa: Blomstedt, Y. (toim.) Suomen historia 6, Sortokaudet ja itsenäistyminen, s. 47–404. ISBN 951-35-2495-7.
• Reino Arimo: Saksalaisten sotilaallinen toiminta Suomessa 1918. Rovaniemi: Pohjois-Suomen historiallinen yhdistys, 1991. ISBN 951-96174-4-2
• Aunesluoma Juhana & Häikiö Martti toim. (1995): Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. ISBN 951-0-20174-X.
• Eerola Jari & Eerola Jouni (1998): Henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918. ISBN 952-91-0001-9.
• Enckell Carl (1956): Poliittiset muistelmani I. WSOY, 1956
• Haapala Pertti: Tehtaan valossa. Teollistuminen ja työväestön muodostuminen Tampereella 1820–1920. Tampere, Helsinki: Osuuskunta Vastapaino, Suomen historiallinen seura, 1986. ISBN 951-9254-75-7
• Goltz, Rüdiger von der: Toimintani Suomessa ja Baltian maissa, WSOY, 1920
• Hakalehto, Ilkka: Itsenäisyys vaarassa. Kamppailu Suomesta 1917 vallankumouksesta 1990-luvun eurohuumaan, Karprint ky, Huhmari, 1993, ISBN 952-9748-08-6
• Haapala Pertti (1992): Työväenluokan synty. Teoksessa: Haapala, P. (toim.) Talous, valta ja valtio. Tutkimuksia 1800-luvun Suomesta, s. 227–249. Vastapaino, 1992 ISBN 951-9066-53-5.
• Haapala Pertti (1993): Luokkasota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla
• Haapala Pertti (1995): Kun yhteiskunta hajosi, Suomi 1914–1920. Painatuskeskus 1995 ISBN 951-37-1532-9.
• Haapala Pertti (2008): Monta totuutta. Teoksessa: Hoppu, T. et al. (toim.) Tampere 1918, Vapriikki 2008 s. 255–261. ISBN 978-951-609-369-0.
• Haataja, Lauri,: Suomen työväenliikkeen historia, Työväen sivistysliitto, 1977, ISBN 951-9118-12-8
• Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, WSOY, Porvoo, 1938
• Holodkovski Viktor (1978): Suomen työväen vallankumous 1918. Kustannusliike Edistys, Moskova.
• Hoppu Tuomas (2007): Tampereen taistelun tappiot 1918. Sotahistoriallinen Aikakauskirja 26, s. 8–32. ISSN-0357-816-X.
• Hoppu Tuomas (2008): Punaisten asejunasta rintamataisteluihin. Teoksessa: Hoppu, T. et al. (toim.) Tampere 1918, Vapriikki 2008, s. 56–61. ISBN 978-951-609-369-0.
• Hoppu, Tuomas, Haapala Pertti: Tampere 1918, Tampereen museot, Tampere, 2008, ISBN 978-951-609-369-0
• Jussila Osmo (2004): Suomen Suuriruhtinaskunta 1809–1917. ISBN 951-0-29500-0.
• Jussila, Osmo, Seppo Hentilä & Jukka Nevakivi (2006): Suomen poliittinen historia 1809–2006. WSOY Oppimateriaalit, 2006 ISBN 951-0-31572-9.
• Jussila Osmo (2007): Suomen historian suuret myytit. ISBN 978-951-0-33103-3.
• Juva, Einar W.: Suomen kansan aikakirjat. Osa 9, Otava, 1937
• Kaukovalta K. V.: Tampereen seudun kapinahistoria, Otava, 1921
• Kekkonen Jukka (1991): Laillisuuden haaksirikko, rikosoikeudenkäyttö Suomessa vuonna 1918. ISBN 951-640-547-9.
• Keränen Jorma toim. (1992): Suomen itsenäistymisen kronikka. ISBN 951-20-3800-5.
• Ketola Eino (1987): Kansalliseen kansanvaltaan. Suomen itsenäisyys, sosiaalidemokraatit ja Venäjän vallankumous 1917. ISBN 951-30-6728-9.
• Klinge Matti (1997): Keisarin Suomi. ISBN 951-50-0682-1.
• Kuusinen O. W. (1918, 1928) Suomen työväen vallankumous 1918: arvioita ja itsekritiikkiä. Teos digitoituna työväenliikkeen kirjaston digitaalisessa arkistossa: https://helda.helsinki.fi/handle/10138/156300
• Kolbe Laura & Samu Nyström (2008): Helsinki 1918. Pääkaupunki ja sota. ISBN 978-952-492-138-1.
• Kylävaara, Keijo: Vuosi seitsemäntoista. Reportaasi itsenäisen Suomen syntymävuodesta, Helsingin Sanomat, 1967
• Lackman Matti (2000): Suomen vai Saksan puolesta? Jääkäreiden tuntematon historia. ISBN 951-1-16158-X.
• Lappalainen Jussi T. (1981): Punakaartin sota, osat I–II. ISBN 951-859-071-0, ISBN 951-859-072-9.
• Lappalainen, Jussi T., Juhani Piilonen, Osmo Rinta-Tassi & Marja-Leena Salkola (1989): Yhden kortin varassa. ISBN 951-861-638-8.
• Linnanmäki Eila (2005): Espanjantauti Suomessa. Influenssaepidemia 1918–1920. ISBN 951-746-716-8.
• Manninen Ohto toim. (1992–1993): Itsenäistymisen vuodet 1917–1920, osat I–III. ISBN 951-37-0730-X.
• Manninen Ohto (1993): Vapaussota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla
• Manninen Ohto (1995): Vapaussota – osana suursotaa ja Venäjän imperiumin hajoamista. Teoksessa: Aunesluoma, J. & Häikiö, M. (toim.) Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas, s. 21–32. ISBN 951-0-20174-X.
• Manninen Turo (1982): Vapaustaistelu, kansalaissota ja kapina. Taistelun luonne valkoisten sotapropagandassa vuonna 1918. ISBN 951-678-709-6.
• Manninen Turo: Mannerheim ja tammisunnuntain myytti. Kaleva, 27.1.2008, s. 40–41. Oulu: Kaleva Kustannus Oy.
• Marjomaa Risto (2004): Maailmanvallankumouksen liepeillä. Valtioneuvoston kanslia 4/2004. ISBN 952-5354-46-6.
• Mattila Jukka I. & Jarkko Kemppi (2007): Suomen vapaussota 1918. ISBN 978-952-5485-03-5.
• Meinander Henrik (1999): Tasavallan tiellä. Siteet katkeavat, s. 11–52. ISBN 951-50-1055-1.
• Henrik Meinander: Suomen historia. Suomentanut Paula Autio. WSOY, 2006. ISBN 951-0-30809-9
• Meri, Veijo: Ei tule vaivatta vapaus: Suomi 1870–1920, Otava, Helsinki, 1995, ISBN 951-1-13785-9
• Millar James toim. (2004): Red Guards. Teoksessa: Encyclopedia of Russian History, s. 1274. ISBN 0-02-865907-4.
• Numminen Jaakko toim. (1989): Lenin ja Suomi, osa II. ISBN 951-860-402-9.
• Paasivirta, Juhani: Suomi vuonna 1918, WSOY, Porvoo, 1957
• Paavolainen Jaakko (1966): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 1 Punainen terrori.
• Paavolainen Jaakko (1967): Poliittiset väkivaltaisuudet Suomessa 1918, 2 Valkoinen terrori.
• Paavolainen Jaakko (1971): Vankileirit Suomessa 1918. ISBN 951-30-1015-5.
• Paavolainen Jaakko (1974): Suomen kansallinen murhenäytelmä. ISBN 951-30-2329-X.
• Peltonen Ulla-Maija (2003): Muistin paikat. Vuoden 1918 sisällissodan muistamisesta ja unohtamisesta. ISBN 951-746-468-1.
• Piilonen Juhani (1997): Sastamalan historia 3, vuodet 1860–1920. ISBN 951-97691-0-2.
• Polvinen, Tuomo: Venäjän vallankumous ja Suomi. 1–2, WSOY, Porvoo, 1967-1971
• Rasila Viljo (1968): Kansalaissodan sosiaalinen tausta. Tammi.
• Rautkallio Hannu (1977): Kaupantekoa Suomen itsenäisyydellä. ISBN 951-0-08492-1
• Roselius Aapo (2006): Amatöörien sota – rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 1/2006. ISBN 952-5354-92-X
• Ryömä Hannes (1918) Vallankumousvuoden tapahtumista. Tekijä, Helsinki 1918. Teos digitoituna työväenliikkeen kirjaston digitaalisessa arkistossa https://helda.helsinki.fi/handle/10138/153358.
• Räikkönen, Erkki: Svinhufvud ja itsenäisyyssenaatti : piirteitä P. E. Svinhufvudin ja hänen johtamansa senaatin toiminnasta ja vaiheista syksyllä 1917 ja keväällä 1918, Otava, 1935
• Salkola, Marja-Leena: Työväenkaartien synty ja kehitys punakaartiksi 1917–1918 ennen kansalaissotaa (väitöskirja). (Osat 1 ja 2) Valtion painatuskeskus, 1985. ISBN 951-859-739-1 ja ISBN 951-859-740-5
• Salokangas Raimo (2003): Millainen itsenäinen Suomi? Teoksessa: Zetterberg, S. (toim.) Suomen historian pikkujättiläinen, s. 597–613. ISBN 951-0-27365-1
• Salomaa, Erkki: Yrjö Sirola, Kansankulttuuri, Kuopio, 1966
• Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
• Suodenjoki Sami ja Peltola Jarmo: Köyhä Suomen kansa katkoo kahleitansa. Luokka, liike ja yhteiskunta 1880-1918 . Vasemmistolainen työväenliike Pirkanmaalla osa 1., Tampere University Press, Tampere, 2007, ISBN 978-951-44-6832-2
• Tanskanen Aatos (1978): Venäläiset Suomen sisällissodassa vuonna 1918, Acta Universitatis Tamperensis serA, vol 91, Tampereen Yliopisto. ISBN 951-44-0668-0.
• Tikka Marko: Kenttäoikeudet: Välittömät rankaisutoimet Suomen sisällissodassa 1918. (Väitöskirja, Tampereen yliopisto. Bibliotheca historica 90) Helsinki: Suomalaisen Kirjallisuuden Seura, 2004. ISBN 951-746-651-X
• Tikka Marko: Terrorin aika: Suomen levottomat vuodet 1917–1921. Helsingissä: Ajatus, 2006. ISBN 951-20-7051-0
• Tukkinen Tauno: Naiskapinallisten teloitukset Lahdessa 1918. omakustanne, 2007. ISBN 9789529988907
• Tukkinen Tauno: Punaisten taistelutappiot kaatuneina 1918. Karjalohja: omakustanne, 2010. ISBN 978-952-99889-7-6
• Turunen Mirja (2005): Veripellot. Sisällissodan surmatyöt Pohjois-Kymenlaaksossa 1918. ISBN 978-951-796-525-5.
• Uola Mikko (1998): Seinää vasten vain; poliittisen väkivallan motiivit Suomessa 1917–1918. ISBN 951-1-15440-0.
• Upton Anthony F: Vallankumous Suomessa 1917–1918 osa 1, s. 543 s.. Kirjayhtymä, 1980. ISBN 9789512618286
• Upton Anthony F: Vallankumous Suomessa 1917–1918 osa 2, s. 503 s.. Kirjayhtymä, 1981. ISBN 9789512620227
• Vares Vesa (1993): Miten on käynyt ”valkoisen myytin”? Helsingin Sanomat 17.10.1993.
• Vares Vesa: Kuninkaantekijät. Suomalainen monarkia 1917–1919, myytti ja todellisuus. WSOY, 1998. ISBN 951-0-23228-9
• Vares Vesa (2009), Kuningashankkeesta tasavallan syntyyn. Teoksessa: Sisällissodan pikkujättiläinen, toim. Haapala, P. & Hoppu, T. , WSOY, 2009 s. 376–394. ISBN 978-951-0-35452-0.
• Westerlund Lars toim. (2004): Sotaoloissa vuosina 1914–1922 surmansa saaneet. Valtioneuvosto kanslian julkaisusarja 10/2004. ISBN 952-5354-52-0.
• Ylikangas Heikki (1986): Käännekohdat Suomen historiassa. ISBN 951-0-13745-6.
• Ylikangas Heikki (1993a): Tie Tampereelle. WSOY ISBN 951-0-18897-2.
• Ylikangas Heikki toim. (1993b): Vaikea totuus, vuosi 1918 ja kansallinen tiede. Suomen Kirjallisuuden Seura. ISBN 951-717-768-2.
• Ylikangas Heikki (1993c): Sisällissota. Historiallinen Aikakauskirja 2/1993, verkossa TaY:n sivuilla
• Ylikangas Heikki (2007): Suomen historian solmukohdat. ISBN 978-951-0-32864-4.

Viitteet

1. Vuoden 1918 sodan sotasurmat kuolintavan ja osapuolen mukaan (Suomen sotasurmat 1914–1922) Valtioneuvoston kanslia. Arkistoitu 10.3.2015. Viitattu 8.10.2014.
2. Alapuro 1988, Haapala 1995
3. https://www.kaleva.fi/rikkaat-ja-koyhat-vastakkain-sisallissodassa/2128600
4. Upton 1981, Manninen 1995
5. Tarina saksalaisesta Suomesta on hämmästyttävä kertomus liittolaismaan vapaaehtoisesta alistumisesta vasalliksi Helsingin Sanomat. 30.11.2016.
6. Upton 1981, Jussila, ym. 2006
7. Henrik Meinander, Tasavallan tiellä: Suomi kansalaissodasta 2010-luvulle, Schildts & Söderströms, Helsinki 2012, s. 27, ISBN 978-951-52-2957-1
8. Paavolainen 1974, Tikka 2004, Westerlund 2004
9. Vallankumous, vapaussota, veljessota – vai jokin muu? Svinhufvud – Suomen itsenäisyyden tekijät ja vaiheet. Viitattu 2.5.2021.
10. Manninen & Turo 1982
11. Manninen 1993
12. Ylikangas 1993
13. Haapala 1995
14. Upton 1980 s. 9–50, Haapala 1986, 1992 ja 1995 s. 22–25, 49–69, Ylikangas 1986 s. 163–172, Apunen 1987 s. 73–133, Alapuro 1988 & 1992, Klinge 1997 s. 405–448, Haapala 2006, Jussila, ym. 2006, Jussila 2007 s. 269–276
15. Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995 s. 11–15
16. Baltic States and Finland encyclopedia.1914-1918-online.net.
17. Upton 1980, Haapala 1995 s. 11–15
18. Meri, s. 314
19. Kylävaara s. 34
20. Polvinen. Osa 1, s. 130–131
21. Upton 1980 s. 107–135, 264–342, Salkola 1985, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen, J. Toim., osa II, sivut 84–161, Jutikkala 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö toim., s. 11–20, Haapala 1995 s. 152–156, Jussila, ym. 2006, Tikka 2004 s. 56–60
22. Upton 1980 s. 9–50, 448–454, Ylikangas 1986, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I, s. 146–243, Haapala 1995 s. 152–156, Lackman 2000 s. 86–95, Jussila, ym. 2006
23. Alapuro 1988 & 1993, Haapala 1993 & 1995 s. 11–13, 91–148, 152–156, Klinge 1997 s. 483–524
24. Upton 1980 s. 195–263, Salkola 1985, Alapuro 1988, Lappalainen, ym. 1989, Ylikangas 1993a, Haapala 1993 & 1995, Tikka 2004 s. 56–60
25. Upton 1980 s. 51–67, Lappalainen et al. 1989, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s. 146–168, Haapala 1995, Vares 1998, Jussila 2004
26. Alapuro 1988, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. toim. osa I s. 146–168, Haapala 1993 & 1995 s. 218–225, Piilonen 1997
27. Upton 1980 s. 9–50, Haapala 1995 s. 156–170
28. Upton 1980 s. 51–136, Haapala 1995 s. 229–241, Vares 1998 s. 56–79
29. Upton 1980 s. 51–136, Haapala 1995 s. 229–241
30. Haataja, s. 129
31. Salkola, osa 1, s. 52–55
32. Upton 1980, s. 37–38
33. Upton 1980, Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen, O. (toim.) osa II, s. 752–583; Haapala 1995 s. 203–217, Klinge 1997 s. 483–524
34. Upton 1980, s. 38–39, 95–96
35. Elintarviketilanne Suomi 80. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos. Viitattu 8.11.2015.
36. Tampere 1918, s. 37
37. Upton 1980 s. 137–194, Ketola 1987, Keränen 1992, Haapala 1995 s. 232–237, Jussila, ym. 2006
38. Upton 1980 s. 137–194, Ketola 1987, Keränen 1992, Haapala 1995 s. 235–237
39. Upton 1980 s. 137–194, Haapala 1995 s. 152–156
40. Enckell 1956, Upton 1980 s. 137–194, Alapuro 1988 ja 1993, Haapala 1995 s. 232–241, Klinge 1997 s. 483–524
41. Upton 1980 s. 195–263, Haapala 1995 s. 218–225
42. Valtalaki Suomi 80. 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos. Viitattu 1.11.2015.
43. Upton 1980 s. 264–342, Keränen 1992, T. Manninen 1992; teoks. Manninen, O. (toim.) osa I s. 346–361
44. Upton 1980 s. 269–275, Ketola 1987, Keränen 1992, Haapala 1995
45. Polvinen. Osa 1, s. 120
46. Tampere 1918, s. 257
47. Meri, s. 315
48. Upton 1980. Osa 1, s. 252
49. Meri s. 287
50. Hakalehto s. 16–17
51. Salomaa, s. 206
52. Polvinen, osa 1, s. 120–121
53. Salomaa, s. 208–209
54. Hakalehto s. 17–18
55. Polvinen osa 1, s. 123–125
56. Upton 1980, s. 17–19, 163
57. Lappalainen 1981 s. 40–41
58. Upton 1980 s. 295–303, Ketola 1987, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. (toim.) osa I s. 346–361
59. Salkola osa 1, s. 50–51
60. Upton 1980. Osa 1, s. 97–98, 110–111
61. Räikkönen, s. 53
62. Polvinen. osa 1, s. 120–124, 127
63. Polvinen, osa 1, s. 130
64. Demarin tunnustus Helsingin Sanomat. 5.12.2010.
65. Seikko Eskola: Keisarivallasta tasavaltaan. Kanava, 2019, nro 4.
66. Hannula, J. O.: Suomen vapaussodan historia, s. 45–46, 79–80, 105, 293–296. WSOY, 1956.
67. Akateemikko Eino Jutikkala: Maaliskuun vallankumouksesta 1917 toukokuun paraatiin 1918 (toimittaneet Juhana Aunesluoma ja Martti Häikiö) Suomen vapaussota 1918. Kartasto ja tutkimusopas. 1995. Arkistoitu 15.7.2019. Viitattu 15.7.2019.
68. Upton 1980 s. 302–342, Alapuro 1988, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen, J. (toim.), osa II, s. 84–161, Ketola 1987, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. (toim.) osa I, s. 346–361, Haapala 1995
69. Räikkönen, s. 67
70. Räikkönen, s. 71–73
71. Upton 1980, Alapuro 1992 s. 255–265, Keränen 1992, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O. (toim.), osa I, s. 194–245, Klinge 1997 s. 483–524, Meinander 2006 s. 150, Jussila 2007 s. 269–276
72. Ylikangas 1986, Alapuro 1988, Haapala 1995, Klinge 1997 s. 483–524, Jussila 2007 s. 151–208, 264–276
73. Meri s. 300–301
74. Rautkallio 1977, Upton 1980, Keränen 1992, Klinge 1997 s. 516–524, Jussila, ym. 2006
75. Itsenäisyyden tunnustaminen Suomi 80. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos. Viitattu 8.11.2015.
76. Upton 1980, Keränen 1992
77. Memoirs & Diaries – The Russo-German Armistice First World War. Viitattu 8.11.2015.
78. Primary Documents – Russo-German Armistice, 16 December 1917 First World War. Viitattu 8.11.2015.
79. Salkola 1985, Apunen 1987, Haapala 1995
80. Upton 1980, Ylikangas 1986, Haapala 1995
81. Upton 1980, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. (toim.), osa I s. 292–323 ja 346–395, Haapala 1995
82. Suojeluskuntajärjestö Suomi 80. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos. Viitattu 8.11.2015.
83. Lappalainen, ym. 1989
84. Upton 1980. Osa 1, s. 140–141, 144–146
85. Upton 1980, Salkola 1985, Alapuro 1988, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. (toim.), osa I s. 346–395 & 398–433, Haapala 1995, Vares 1998, Jussila 2007 s. 276–291
86. Tampere 1918, s. 258–259
87. Henrik Meinander, Tasavallan Tiellä: Suomi kansalaissodasta 2010-luvulle, Schildts & Söderströms, Helsinki 2012, s.9, ISBN 978-951-52-2957-1
88. Upton 1980, Lappalainen 1981, Klemettilä 1989; teoks. Numminen, J. (toim.), osa II s. 163–203, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O. (toim.), osa I s. 346–395 & 398–433
89. Eino Jutikkala & Kauko Pirinen: Suomen historia, s. 356–362. 6. painos. WSOY, 2002. ISBN 951-0-27217-5
90. Klinge 1997 s. 516–524, Salokangas 2003, Ylikangas, H. & Jussila, O. 2007
91. Manner K ja muut: Suomen kansanvaltuuskunnan ehdotus Suomen valtiosäännöksi Suomen historian dokumentteja. 1917. Viitattu 8.11.2015.
92. Katja-Maria Miettunen: Kansanvaltuuskunnan valtiosääntö Suomi 80, Itsenäistymisen vuodet 1917–1918. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos. Viitattu 16.12.2009.
93. Polvinen Osa 1, s. 224
94. Sopimus Venäjän ja Suomen sosialististen tasavaltain välillä 1918. Suomen asetuskokoelma (Punaisten julkaisemat numerot) N:o 31 / Suomen historian dokumentteja. 1918. Viitattu 8.11.2015.
95. Polvinen osa 1, s. 240–243
96. Upton 1981, Keränen 1992, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö (toim.), s. 21–32, Meinander 1999, Ylikangas 2007 s. 211–232
97. Upton 1980 & 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O. (toim.), osa III s. 252–472, Manninen 1993, Vares 1998, Lackman 2000
98. Upton 1980 & 1981, Klemettilä 1989; teoks. Numminen, J. (toim.), osa II s. 163–203, Rinta-Tassi 1989; teoks. Numminen, J. (toim.), osa II s. 84–161, Manninen 1993, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö (toim.), s. 21–32, Tikka 2006, Jussila 2007 s. 203–208
99. Holodkovski 1978, s. 246 & 225–256; Tanskanen 1978 s. 33–34 & 115, Manninen 1993, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö (toim.), s. 21–32, Jussila 2007 s. 276–291
100. Rautkallio 1977, Upton 1980 & 1981, Luntinen 1992; teoksessa Manninen, O. (toim.), osa I s. 194–243, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O. (toim.), osa III s. 252–472, Ahto 1993; teoks. Manninen, O. (toim.), osa II s. 355–410, Haapala 1995
101. Tuomo Polvinen: Venäjän vallankumous ja Suomi, s. 267. WSOY, 1967.
102. Meri, s. 312
103. Lappalainen 1981 s. 28, 31–34, 40 & 52–58
104. Meri s. 320–322
105. Lappalainen 1981 s. 24–26
106. Upton 1980, Lappalainen 1981, Keränen 1992, Manninen, T. 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I s. 398–433, Ylikangas 1993a
107. Lappalainen 1981, Keränen 1992
108. Suomen vallankumoushallitus ja Suomen Kansanvaltuuskunnan Julistus (Arkistoitu – Internet Archive) Punaisen Suomen asetuskokoelma. Viitattu 11.8.2011.
109. Perko, Touko: Kaksi vapaussotaa. Viha, vallankumous, terrori ja uuden alku 1905-1919, s. 155. Atena, 2022. ISBN 978-951-1-42450-5
110. Salomaa, Markku: Punaupseerien nousu ja tuho, s. 441. Otava, 2018. ISBN 978-951-1-32381-5
111. Hannula, s. 169
112. Rasila 1968, Upton 1980 ja 1981, Lappalainen 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen, O. (toim.), osa II s. 180–445, O. Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O. (toim.), osa II s. 96–177, Ylikangas 1993a
113. Väinö Jokinen: Suomen luokkasota: Historiaa ja muistelmia, s. 48. Superior, Wisconsin, Yhdysvallat: Tyomies Society Print, 1928.
114. Roselius, Aapo: Amatöörien sota : rintamataisteluiden henkilötappiot Suomen sisällissodassa 1918, s. 28–30, 31, 73, 109. Helsinki: Valtioneuvoston kanslia, 2006. ISBN 952-53549-2-X Teoksen verkkoversio (pdf). (Arkistoitu – Internet Archive)
115. Ylikangas, 1993a, s. 43–44
116. Lappalainen 1981, Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen, O. (toim.), osa II s. 180–445, Aunesluoma & Häikiö 1995, Marjomaa 2004 s. 52–60
117. Tampere 1918, s. 23
118. Salkola osa 1, s. 225
119. Tampere 1918, s. 36
120. Paasivirta, Suomi vuonna 1918, s. 123
121. Hannula s. 129
122. Hannula, s. 173–174
123. Ylikangas 1993a, s. 75
124. Paasivirta, Suomi vuonna 1918, s. 206
125. Suodenjoki & Peltola s. 286–289
126. Hannula s. 138–148, 210–222, 277–279
127. Lappalainen 1981, Upton 1981, Keränen 1992 s. 44 & 78, Manninen 1993, Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O. (toim.), osa II s. 40–73, Ylikangas 1993c, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö (toim.), s. 21–32, Mattila & Kemppi 2007 s. 180
128. Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O. (toim.), osa II s. 40–73, Meinander 1999, Westerlund 2004, s. 9 & 87, Jussila 2007 s. 276–291, Mattila & Kemppi 2007 s. 72–75, Ylikangas 2007 s. 211–232
129. Esimerkiksi Tampereella suomalaiset ja kotiutettavat venäläiset sopivat aseiden sijoittamisesta erillisiin vaunuihin, jotka voitiin tarvittaessa irrottaa junasta, Westerlund 2004, Manninen 2008
130. Upton 1981, Keränen 1992, Salokangas 2003
131. Upton 1981, Keränen 1992, Ahto 1993; teoks. Manninen, O. (toim.), osa II s. 180–445, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö (toim.), s. 21–32, Lackman 2000
132. Meri, s. 326
133. Juva, 9, s. 84–86, 92
134. Manninen 1982, Keränen 1992 s. 59, 76, Haapala 1993 ja 1995, Ylikangas 1993a & 2007 s. 211–232, Tikka 2006 s. 25–30, Jussila 2007 s. 276–291, Mattila & Kemppi 2007 s. 178
135. "The term Red Guard originated in Finland during the Revolution of 1905 and reemerged in 1917, especially after April, to signify the more politically militant armed workers." Millar, Encyclopedia of Russian History, ISBN 0-02-865907-4, "Red Guards", s. 1274
136. Kaukovalta K. V., s. 299–300, 304, 308
137. Lappalainen 1981, Haapala 1986 & 1995, Ahto 1993; teoks. Manninen, O. (toim.), osa II s. 180–445, Ylikangas 1993a, Aunesluoma & Häikiö 1995, Roselius 2006, Tikka 2006, Hoppu 2007
138. Lappalainen 1981, Ylikangas 1993a, Aunesluoma & Häikiö 1995, Roselius 2006, Hoppu 2007
139. Aunesluoma & Häikiö 1995
140. Lappalainen 1981, Upton 1981, Ahto 1993; teoks. Manninen, O. (toim.), osa II s. 180–445, Mattila & Kemppi 2007 s. 160–165
141. Suomi80: Saksalaiset nousevat maihin, Tampere valkoisille 1997. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos.
142. Upton 1981, Arimo 1991, Ahto 1993; teoks. Manninen, O. (toim.), osa II s. 355–410, Aunesluoma & Häikiö 1995, Mattila & Kemppi 2007 s. 180
143. Tampere 1918, s. 101
144. Upton 1981, Keränen 1992, Mattila & Kemppi 2007 s. 135, Hoppu 2008 s. 101
145. Meri, s. 347
146. Tampere 1918, s. 81–83
147. Suodenjoki & Peltola, s. 287–288
148. Tampere 1918, s. 82
149. http://www.kansanarkisto.fi/kanssota/
150. Meri, s. 343
151. Meri, s. 345–346
152. Meri, s. 346
153. Tampere 1918, s. 82–83
154. Keränen 1992 s. 107, Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II, s. 172–176
155. Paavolainen 1966 ja 1967, Ylikangas 1993a, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998
156. Risto Alapuro: Valtio ja vallankumous. Vastapaino, 2017.
157. Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O. (toim.), osa II s. 448–467, Tikka 2004 s. 71–113, s. 114–213 & 2006 s. 67–100
158. Tikka 2004 s. 84–93, 202–210 & 2006 s. 141–146
159. Paavolainen 1966, Upton 1981, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998
160. Paavolainen 1966 s. 183–208, Tikka 2004 s. 99–113, Huhta Ilkka 2008
161. Tikka 2004 s. 99–113, Turunen 2005
162. Loukatut, Veikko Lapinleimu, Lapinleimu Oy, 1984, s. 136–141. ISBN 951-99558-3-6.
163. Suomen sotasurmat 1914–1922 (Arkistoitu – Internet Archive)
164. Paavolainen 1966, s. 149–177; Ylikangas 1993, s. 33–40; Hoppu 2008, s. 56–61.
165. Suomen sisällissodan teloittajat poseeraavat ruumiiden äärellä – Julma maa -dokumentin kuvat näyttävät sodan raa'an todellisuuden 6.9.2018. Yle.fi. Viitattu 9.12.2022.
166. Sisällissodan naiskaartilaiset herättivät pelkoa ja pahennusta 9.3.2017. Yle.fi. Viitattu 9.12.2022.
167. "Susinartut": Naiset punakaartissa 1918 - kuvakertomus 28.10.2011. Suomen Kuvalehti. Viitattu 9.12.2022.
168. Suomi on venäläinen. TV-dokumentti, esitetty 18.1.2015 klo 18.15 Yle TV1.
169. Westerlund, Lars: ”Me odotimme teitä vapauttajina ja te toitte kuolemaa – Viipurin valloituksen yhteydessä teloitetut venäläiset”, teoksessa Venäläissurmat Suomessa 1914–22: Osa 2.2. Sotatapahtumat 1918–22, s. 97–189. Valtioneuvoston kanslian julkaisusarja 3/2004. ISBN 952-5354-45-8
170. Tutkija: Suomen historian suurin naismurha tapahtui Hennalassa – nuorin teloitettu 14-vuotias 2.4.2016. Ilta-Sanomat. Viitattu 9.12.2022.
171. Lahdessa murhattiin yli 200 naista vuonna 1918 1.4.2016. Turun Sanomat. Viitattu 9.12.2022.
172. Tukkinen 2007
173. Paavolainen 1967, Upton 1981, Keränen 1992 s. 138, Ylikangas 1993a s. 55–63, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998, Tikka 2004 s. 214–291, Westerlund 2004, Jussila 2007 s. 200–201, 279–282, Tukkinen 2007 s. 5–8
174. Vuosina 1914–22 sotaoloissa surmansa saaneiden nimitiedosto Suomen sotasurmat 1914–1922. 2002–2004. Arkistoitu 18.5.2016. Viitattu 8.11.2015.
175. Veli-Pekka Leppänen: Sisällissodan jälkeen naisille jaettiin kuolemantuomioita pelkästä ”housukaartiin” kuulumisesta Helsingin Sanomat. 4.5.2017. (vain tilaajille)
176. Seppo Varjus: Helena ja Elli teloitettiin Lahdessa 1918 Ilta-Sanomat. 8.4.2017. Viitattu 4.12.2017.
177. Paavolainen 1966 ja 1967, Piilonen 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II, s. 486–627, Piilonen 1997
178. Paavolainen 1966 ja 1967, Upton 1981, Eerola & Eerola 1998, Uola 1998, Tikka 2004 s. 49–113 ja 2006 s. 141–158
179. Peltonen 2003, Alapuro 2008 s. 11–21
180. Mannerheim ratsasti armeijansa kärjessä halki Helsingin tasan sata vuotta sitten 16. toukokuuta 1918 – valkoisten voitonparaati päätyi harvinaisesti myös kuvatallenteelle 10.5.2018. Helsingin Sanomat. Viitattu 9.12.2022.
181. Valkoisen armeijan voitonparaatit 1918 - Mannerheim ratsasti kärjessä 8.9.2006. Yle.fi. Viitattu 9.12.2022.
182. Upton 1980 ja 1981, Keränen 1992, Kolbe & Nyström 2008 s. 111–174
183. Rüdiger von der Goltz, s. 133–134
184. Paasivirta, Suomi vuonna 1918, s. 43
185. Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Piilonen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 134–249, Vares 1998 s. 56–106
186. Keränen 1992, Piilonen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 134–249, Haapala 1995 s. 203–217, 284
187. Rautkallio 1977, Upton 1981, Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Vares 1998 s. 79–85
188. Upton 1980, Luntinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa I s. 194–243, Haapala 1995, Manninen 1995; teoks. Aunesluoma & Häikiö, toim., s. 21–32, Meinander 1999, Lackman 2000, Jussila et. al 2006
189. Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472
190. Keränen 1992, Pietiäinen 1992; teoks. Manninen, O., toim., osa III s. 252–472, Vares 1993, Vares 1998 s. 96–100
191. Monarkia, Itä-Karjala ja suurvallat Suomi 80. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos. Viitattu 8.11.2015.
192. Westerlund, Lars: Sotasurmaprojekti ja sukututkimus. Genos, 1999. Suomen Sukututkimusseura. Artikkelin verkkoversio. Viitattu 31.10.2014.
193. Paavolainen 1971, Upton 1981, Keränen 1992, Manninen, O. 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 448–467, Eerola & Eerola 1998, Tikka 2006 s. 164–178
194. Vankileirit Suomi 80. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos. Viitattu 1.11.2015.
195. Paavolainen 1971, Upton 1981, Kekkonen 1991, Keränen 1992, Manninen, O., 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 448–467, Eerola & Eerola 1998, Tikka 2006 s. 164–178
196. Valtiorikosoikeus ja -tuomiot Suomi 80. Tampereen yliopiston historiatieteen laitos. Viitattu 8.11.2015.
197. Tikka 2008 s. 167
198. Paavolainen 1971, Keränen 1992, Eerola & Eerola 1998, Westerlund 2004, Linnanmäki 2005^{lähde tarkemmin?}
199. Kysymyksiä punavangeista Suomi 80. Viitattu 8.11.2015.
200. O.Manninen, 1993; teoks. Manninen, O., toim., osa II s. 448–467, Eerola & Eerola 1998, Suomen sotasurmat, Jussila et al. 2006, Tikka 2006 s. 164–178, vuoden 1918 kronologia. (Arkistoitu – Internet Archive) Työväen arkisto
201. Rentola, Kimmo: ”Terrorismi ja kommunismi”, artikkeli kirjassa Suomi, terrorismi, Supo – koira, joka ei haukkunut, WSOY, 2011. ISBN 978-951-0-38577-7.
202. Jyrki Räikkä: Professorien mielestä punaisten voitto olisi vienyt Suomelta itsenäisyyden Helsingin Sanomat. 18.10.2007.
203. Marko Tikka: ”Punainen painajainen vai saksalainen sekametelisoppa – entä jos vuoden 1918 sisällissota olisi mennyt toisin?”, s. 70–84 teoksessa Entäs jos… Vaihtehtoinen Suomen historia (toim. Mari K. Niemi & Ville Pernaa). Ajatus Kirjat, Helsinki 2005. ISBN 951-20-6892-3
204. Vuoden 1918 sodan sotasurmat kuolintavan ja osapuolen mukaan Suomen sotasurmat 1914-1922. Arkistoitu 10.3.2015. Viitattu 8.11.2015.
205. Suomessa ei kaihdettu lasten teloituksia sisällissodan aikaan Yle. 12.3.2014. Viitattu 8.11.2015.
206. Koskinen, Anu Leena: Selvitimme: Yksi sisällissodan musertavimmista veriteoista ei olekaan totta – pikku-Wilhon murhatarinasta paljastui merkittävä virhe Aamulehti. 4.2.2018. Arkistoitu 4.2.2018. Viitattu 4.2.2018.
207. Sotaorvot Suomi 80. Viitattu 8.11.2015.
208. Untola, Algoth (1868 - 1918) Kansallisbiografia.fi. Viitattu 9.12.2022.
209. Siljo, Juhani (1888–1918) Kansallisbiografia.fi. Viitattu 9.12.2022.
210. Toivo Kuulan kuolema oli täysin turha – se on myös Suomen kuuluisimpia murhia, jonka ympärillä on yhä mystisyyttä 31.3.2018. Ilta-Sanomat. Viitattu 9.12.2022.
211. Kuula, Toivo (1883 - 1918) Kansallisbiografia.fi. Viitattu 9.12.2022.
212. Ylikangas 1993b, Haapala 1995, Vares 1998, Tikka 2004 s. 22–48 ja 2006 s. 9–15
213. Haapala 1995 s. 241–256 ja 2008 s. 255–261
214. Housut valinneet ja lemmensisaret Ilkka. 2011. Viitattu 8.11.2015.
215. Mitä-Missä-Milloin 1954, s. 272
216. Mitä-Missä-Milloin 1954, s. 269
217. Mitä-Missä-Milloin 1954, sivu 277
218. Kirsi Nurmio: Kansalaissota kaunokirjallisuudessa 1998. Suomi 80-verkkojulkaisu, Tampereen yliopiston historiatieteen laitos. Viitattu 13.12.2013.
219. Karonen, Vesa: Valkeakosken ja Tampereen vuosi 1918 Helsingin Sanomat. 12.11.2008. Arkistoitu 18.5.2014. Viitattu 18.5.2014.
220. Anneli Kanto: Veriruusut Näytelmät.fi. 18.5.2014.
221. Mikko Laitamo: Vuosi 1918 suomalaisessa elokuvassa uta.fi. Viitattu 21.1.2009.
222. Ruotsalaiset huutaa hui, perkeleet kun puissa soi! Leffatykki. Viitattu 31.10.2015.
223. Täällä Pohjantähden alla (1968) Elokuvauutiset. Viitattu 31.10.2015.
224. Veli veljeä vastaan Nyt.fi. Viitattu 31.10.2015.
225. Kotikatsomo: Käsky Yle. Viitattu 31.10.2015.
226. Suomen hauskin mies – draamaelokuva elämänhalusta ja naurun voimasta epätoivon hetkellä Yle 10.6.2020. Viitattu 25.6.2021.
227. Kor­kea­jän­ni­tys-lehti nyt talvisodassa Kaleva. 2001. Viitattu 31.10.2015.
228. Punainen ratsumies (Sarjakuva Verner Lehtimäen elämästä 1) Sarjakuva Finlandia. Viitattu 31.10.2015.
229. Näyttelijä Seela Sella valitsee Sarjakuva-Finlandian voittajan 2009. Tampereen kaupunki. Viitattu 31.10.2015.
230. Rauha ja sota : sarjakuva kapinan ajasta Humppilan Venäjänkankaalla Kansalliskirjasto Finna. Arkistoitu 28.1.2018. Viitattu 31.10.2015.

Kirjallisuutta

• Huhta, Ilkka (toim.): Sisällissota 1918 ja kirkko. Helsinki: Suomen kirkkohistoriallinen seura, 2009. ISBN 978-952-5031-55-3
• Muilu, Heikki: Venäjän sotilaat valkoisessa Suomessa. Jyväskylä: Atena, 2010. ISBN 978-951-796-624-5
• Pekkalainen, Tuulikki: Susinartut ja pikku immet. Sisällissodan naisvangit Hämeenlinnan vankileirin huoneessa nro 7. Helsinki: Tammi, 2011. ISBN 978-951-31-6041-8
• Pekkalainen, Tuulikki: Lapset sodassa 1918. Helsinki: Tammi, 2014. ISBN 978-951-31-6939-8
• Siironen, Miika: Valkoiset – Vapaussodan perintö. Tampere: Vastapaino, 2012. ISBN 978-951-768-398-2
• Siltala, Juha: Sisällissodan psykohistoria. Helsinki: Otava, 2009. ISBN 978-951-1-23795-2

Aiheesta muualla

• Kuvia tai muita tiedostoja aiheesta Suomen sisällissota Wikimedia Commonsissa

• Sisällissotaan osallistuneita koskevat lähteet (Arkistolaitos)
• Suomi80 – itsenäistymisen vuodet 1917–1918 – Tampereen yliopiston historiatieteen laitoksen verkkojulkaisu
• Suomen sisällissota kuvina
• Kansalaissodan kuvia – Kansan Arkiston verkkonäyttely
• Kansallisarkiston verkkonäyttely kansalaissodasta (Arkistoitu – Internet Archive)
• Sisällissodan taistelupaikkakortisto (Arkistolaitos)
• Suomen sotasurmat 1914–22 -projekti (Arkistoitu – Internet Archive)
• Vapaussota.fi – Vapaussodan Invalidien Muistosäätiön sivusto
• Gustaf Mannerheim ja vapaussota vuonna 1918
• Punaisten muistomerkit -projekti – Työväen keskusmuseo
• Amatöörien sota. Rintamataisteluiden tappiot Suomen sisällissodassa (pdf-tiedosto) (Arkistoitu – Internet Archive)
• Kai Ala-Häivälä, Vankeina Valkoisten, Oulun yliopiston historiatieteen laitos, 2000 (Arkistoitu – Internet Archive)
• Ylen Elävä arkisto: Valkoisen armeijan voitonparaati 1918
• Ylen Elävä arkisto: Verinen veljessota
• Yle Arkivet: Ruotsinkielistä materiaalia Suomen sisällissodasta (Arkistoitu – Internet Archive)
• Sisällissotamuseo-nimisen hankkeen kotisivu (Arkistoitu – Internet Archive)
• Vapaussodan perintö: Valkoisuus paikallisyhteisössä – sisältö, ylläpitäjät ja rapautuminen Iisalmessa 1918–1933. (Väitös)
• Ovatko vuoden 1918 tapahtumat edelleen arka paikka suvullesi? Kerro kokemuksistasi. Yleisradion kysely
• Ylen kysely kansalaisten sisällissota-asenteista
• Sisällissota vuonna 1918 kesti neljä kuukautta – taistelu sodan nimestä sata vuotta (Yle)
• Punainen Suomi -dokumenttifilmi (1918)'
• Haluatko ymmärtää mitä Suomessa oikein tapahtui vuonna 1918? Uppoudu Ylen laajaan verkkojuttukokoelmaan sisällissodasta Yle, 2018
• Sisällissodan aikaan ilmestyneet sanomalehdet, Kansalliskirjasto
• Vuosien 1917 ja 1918 tapahtumiin liittyvää digitoitua alkuperäisaineistoa, Kansalliskirjasto
• Muistitieto ja 1918 tapahtumat. Agricolan julkaisusarjan 12. osa, 16.5.2018.
• Jukka Lindfors, Punikkeja ja jääkäreitä – tasavallan syntyvuosien kokijat äänessä Yle.fi 5.1.2018, päivitetty 27.4.2018
• Sisällissota, punaiset muistot