Saksan keisarikunnan vuonna 1918 käytyyn Suomen sisällissotaan tekemä sotilaallinen väliintulo From Wikipedia, the free encyclopedia
Saksan interventio Suomen sisällissodassa oli Saksan keisarikunnan vuonna 1918 käytyyn Suomen sisällissotaan tekemä sotilaallinen väliintulo, joka tapahtui sodan valkoisen osapuolen hallituksen pyydettyä apua Saksalta. Saksan väliintulo ei varsinaisesti ratkaissut sodan lopputulosta, mutta nopeutti arvioiden mukaan sen päättymistä jopa usealla kuukaudella.[1]
| Saksan interventio | |||||||
|---|---|---|---|---|---|---|---|
| Osa Suomen sisällissotaa | |||||||
 Rüdiger von der Goltz (keskellä) Suomessa vuonna 1918. | |||||||
| |||||||
| Osapuolet | |||||||
| Komentajat | |||||||
| Vahvuudet | |||||||
|
noin 14 000 |
tuhansia | ||||||
| Tappiot | |||||||
|
360 kaatunutta |
noin 1 500 kaatunutta | ||||||
Saksan interventio alkoi maaliskuun 1918 alussa tehdyllä Ahvenanmaan miehityksellä ja jatkui huhtikuussa Itämeren-divisioonan ja osasto Brandensteinin maihinnousuilla sekä niitä seuranneilla sotatoimilla Uudellamaalla, Kanta- ja Päijät-Hämeessä ja Kymenlaaksossa. Saksalaiset etenivät Hangosta Helsingin kautta Hämeenlinnaan sekä Loviisasta Lahteen ja pakottivat viimeiset punakaartilaiset antautumaan Kymenlaaksossa toukokuun alussa, minkä jälkeen sisällissodan sotatoimet olivat ohitse. Suurin yksittäinen operaatio oli Helsingin valtaus, minkä lisäksi saksalaiset valtasivat muun muassa Hyvinkään, Riihimäen, Hämeenlinnan ja Lahden. Saksalaisten tappiot olivat yhteensä 360 kaatunutta.[2]
Väliintulo tapahtui muodollisesti Suomen hallituksen pyynnöstä, mutta se kuului myös Saksan omiin sotasuunnitelmiin, jotka liittyivät käynnissä olleeseen ensimmäiseen maailmansotaan. Intervention mahdollisti maaliskuun alussa Neuvosto-Venäjän kanssa solmittu Brest-Litovskin rauha, joka lopetti ensimmäisen maailmansodan itärintaman vihollisuudet.[3] Saksan kiinnostuksen taustalla olivat sen omat intressit muun muassa Suomen luonnonvarojen ja ulkomaankaupan suhteen, koska maa oli itse ympärysvaltojen kauppasaarrossa, sekä mahdollisuus Neuvosto-Venäjää ja länsivaltoja vastaan Suomen kautta tehtäviin sotilasoperaatioihin. Suomen hallitus puolestaan halusi saada sisällissodan loppumaan mahdollisimman nopeasti, eikä se luottanut kenraali C. G. E. Mannerheimin komentaman valkoisen armeijan kykyyn kukistaa punakaartit nopeasti. Mannerheim vastusti avun pyytämistä Saksalta ja suostui siihen lopulta vain sillä ehdolla, että saksalaiset joukot alistettiin nimellisesti hänen komentoonsa.
Väliintulo syvensi entisestään punaisten ahdinkoa, ja sota päättyikin jo kuukauden kuluttua. Tämän jälkeen Saksan armeija jäi edelleen Suomeen aina ensimmäisen maailmansodan päättymiseen ja marraskuussa 1918 tapahtuneeseen maan antautumiseen saakka. Saksan kanssa solmittujen epäedullisten sopimusten johdosta Suomesta tuli Saksan vasallivaltio, jota on kutsuttu jopa ”Saksan siirtomaaksi”. Suomen poliittinen johto aikoi myös tehdä maasta kuningaskunnan ja valita kuninkaaksi saksalaisen prinssin. Saksan maailmansodassa kokeman tappion ja keisarinvallan luhistumisen jälkeen saksalaissuuntaus Suomen ulkopolitiikassa tuli päätökseensä.[3]
Suomen itsenäistyttyä joulukuussa 1917 yhteiskunnallinen tilanne maassa kiristyi kohti avointa aseellista selkkausta. Sisällissota käynnistyi lopulta 27. tammikuuta. Venäjän armeijassa palvelleelle kenraaliluutnantti C. G. E. Mannerheimille oli hieman aikaisemmin annettu tehtäväksi Suomen hallituksen armeijan luominen, jolloin hän kääntyi sekä Ruotsin että Saksan puoleen. Ruotsista oli tarkoitus saada aseita, koulutettua päällystöä sekä vapaaehtoisia, joista muodostettaisiin kansainvälinen prikaati. Saksasta Mannerheim toivoi pätevien yleisesikuntaupseerien ohella saavansa aseita ja ampumatarvikkeita.[4]
Puolueettoman Ruotsin sijasta liittolaiseksi tuli maailmansodan keskusvaltoihin kuulunut Saksa, johon Suomella oli vuosisataiset kulttuurilliset ja taloudelliset siteet.[5] Myös itsenäisyysaktivistit olivat pitkään sitoutuneet Saksaan, sillä jääkäreitä oli koulutettu maassa salaisesti jo vuodesta 1915 lähtien. Sisällissodan sytyttyä heitä alettiin 11. helmikuuta laivata Danzigista Suomeen, ja samalla valkoinen armeija sai Saksasta myös aseita.[4] Työväenliikkeen kannattajiin lukeutuneet punajääkärit katsottiin kuitenkin epäluotettaviksi ja jätettiin Saksaan.[6]
Senaatin puheenjohtajana toiminut P. E. Svinhufvud oli jo marraskuun 1917 yleislakosta lähtien vaatinut Suomen selkeää tukeutumista Saksaan.[3] Hän lähetti johtaviin itsenäisyysaktivisteihin kuuluneen Edvard Hjeltin senaatin edustajaksi Saksaan ja kehotti tätä hankkimaan Suomelle sotilaallista apua. 26. marraskuuta Hjelt esitti Saksan sodanjohtoon kuuluneelle päämajoitusmestari Erich Ludendorffille pyynnön Ahvenanmaan miehittämisestä tai joukkojen lähettämisestä Suomeen, mutta tähän hän ei suostunut. Ludendorffin mukaan tässä vaiheessa kyseeseen tuli vain jääkärien kotiuttaminen.[7] Suomen hallituksen ja Hjeltin välinen yhteydenpito käytiin Ruotsissa olleen edustajan Alexis Gripenbergin kautta, koska suoraa yhteyttä Berliiniin ei ollut.[5] Helmikuun alussa 1918 Hjelt sai Tukholmasta sisällöltään epäselvän kirjeen, jonka hän tulkitsi valtakirjaksi pyytää jääkäreiden ja aseavun lisäksi myös Saksan suoraa sotilaallista väliintuloa punaisten kukistamiseksi. Vaikka viesti oli epämääräisesti muotoiltu, ei Hjelt pyytänyt lisäohjeita, vaan esitti alustavan pyynnön 9. helmikuuta.[4] Hänen omavaltaiset toimensa sitoivat Suomen lopulta Saksaan ja tekivät maasta sen protektoraatin.[5]
Saksa oli myös Suomen valtionjohdon tietämättä suunnitellut laajempaa väliintuloa sisällissotaan.[4] Kyseessä oli maan omia etuja palvellut maailmanpoliittinen operaatio, joka kytkeytyi Venäjän reunavaltioiden sisäiseen tilanteeseen. Saksa tuki niiden itsenäistymispyrkimyksiä tarkoituksenaan Neuvosto-Venäjän heikentäminen, jotta itärintaman sotatoimet saataisiin loppumaan.[5] Koska Ympärysvallat olivat asettaneet Saksan kauppasaartoon ja länsirintama oli pysähtynyt paikoilleen, itärintaman vaikutuspiiriin kuuluneet alueet olivat ainoita, joista Saksa pystyi hankkimaan tarvitsemiaan taloudellisia resursseja. Suomi puolestaan oli itsenäisyysjulistuksestaan huolimatta Saksan sodankäynnin suhteen edelleen osa Venäjän keisarikuntaa.[3] Suomen raaka-ainevaroista kiinnostusta herättivät erityisesti metsät, malmit ja kosket. Niiden ohella maa oli hyödyllinen Neuvosto-Venäjää vastaan tehtävien operaatioiden tukialueena, josta suunniteltiin hyökkäystä bolševikkien hallitsemaan Pietariin, kun ympärysvallat oli ensin kukistettu länsirintamalla. Saksa halusi myös Suomen rautateiden kautta pääsyn Pohjois-Ruotsin malmikentille ja myöhemmässä vaiheessa mahdollisuuden iskeä Murmanskin alueella olleita brittijoukkoja vastaan Pohjois-Suomesta käsin.[8]
Saksan ja Neuvosto-Venäjän väliset rauhanneuvottelut katkesivat 10. helmikuuta, jolloin bolševikkihallitus irrottautui sodasta yksipuolisesti. Maiden välillä oli joulukuusta 1917 asti vallinnut aselepo, ja nyt saksalaiset olettivat, että Neuvosto-Venäjä yrittää ainoastaan hankkia itselleen hengähdystaukoa ennen uusien sotatoimien aloittamista. Tämän vuoksi Saksan hallitus vaati, että aselepo on sanottava irti ja sotaa jatkettava välittömästi. Välttyäkseen avoimesta hyökkäyksestä seuraavasta sisäpoliittisesta kriisistä hallitus päätti 13. helmikuuta turvautua Venäjän läntisten alueiden separatistisiin liikkeisiin. Suomen, Ukrainan, Liivinmaan ja Viron haluttiin kutsuvan saksalaiset pelastamaan maansa bolševikkien kynsistä. Kenraali Ludendorffin kehotuksesta Suomen Berliinin edustajat Edvard Hjelt ja Rafael Erich laativat seuraavana päivänä kirjeen sotilaallisen avun pyytämisestä,[4] jonka Svinhufvud allekirjoitti vuorokautta myöhemmin.[7]
Saksan suunnitelmat Suomeen tehtävästä interventiosta oli valmiina jo 18. helmikuuta, jolloin myös itärintaman sotatoimet aloitettiin uudelleen.[4] Suunnitelman mukaan maihinnousu tehtäisiin Raumalle ja Porin Mäntyluotoon. Purjehtiminen länsirannikolle Ahvenanmaan ohitse oli kuitenkin vaarallista, mikäli saaret olisivat venäläisten hallussa. Tämän vuoksi saksalaiset päättivät ensimmäisenä miehittää Ahvenanmaan, jota käytettäisiin myös Manner-Suomeen tehtävän maihinnousun tukialueena.[9] Jääolosuhteiden helpottaessa Raumalle tai Poriin oli tarkoitus lähettää 5–6 pataljoonan vahvuinen osasto, joka etenisi rautateitä pitkin nopeasti sisämaahan. Punaisten kukistamisen jälkeen Saksan ja Suomen armeijat olisivat suunnitelman mukaan muodostaneet yhdessä sotilaallisen uhan Neuvosto-Venäjän sivustaan.[4]
Sotatoimien jatkuessa Saksa onnistui jo helmikuun loppuun mennessä miehittämään haluamansa alueet Baltiassa, minkä jälkeen se suostui venäläisten pyytämään aselepoon ja maiden väliset vihollisuudet loppuivat 3. maaliskuuta solmitun Brest-Litovskin rauhan myötä. Rauhansopimukseen sisältyi määräys, jonka mukaan Venäjän piti vetää Suomessa olleet joukkonsa pois, ja näin punaisilla ei ollut enää mahdollisuutta saada apua bolševikeilta. Sopimus antoi Saksalle myös vapaat kädet toimia Suomen suhteen haluamallaan tavalla. Hjelt oli jo 28. helmikuuta allekirjoittanut Saksan ja Suomen välisen rauhansopimuksen. Vaikka keisari Vilhelm II oli tunnustanut Suomen itsenäisyyden jo tammikuun alussa, oli maa entisenä Venäjän keisarikunnan osana ollut edelleen muodollisesti sodassa Saksaa vastaan. Tämän lisäksi Hjelt allekirjoitti vielä 7. maaliskuuta kolme asiakirjaa, joilla Suomi sidottiin tiukasti Saksan protektoraatiksi. Kyseessä oli sotilaallisesta avusta maksettava hinta, jonka johdosta Saksasta tuli Suomen poliittinen suojelija ja valvoja.[4] Sopimusten mukaan Saksa sai muun muassa rajoittamattoman oikeuden Suomen ulkomaankauppaan ja luonnonvaroihin.[10]
Helsingistä Vaasaan siirtyneelle Suomen senaatille Saksan tuleva väliintulo selvisi vasta Hjeltin maaliskuun alussa lähettämästä kirjeestä. Hänen allekirjoittamistaan sopimuksista senaatti sai tiedon ruotsalaisten sanomalehtien kautta. Tarkempi selonteko saapui vasta Rafael Erichin mukana 19. maaliskuuta.[4] Armeijan ylipäälliköksi nimitetty kenraaliluutnantti Mannerheim puolestaan tyrmistyi Saksan hallituksen päätöksestä lähettää joukkoja Suomeen ja oli valmis eroamaan. Perusteena oli ulkovallan puuttuminen Suomen asioihin, mikä antaisi punaisille oikeuden syyttää hallitusta samasta, mistä heitä itseäänkin syytettiin.[11] Vastaava käsitys vallitsi myös senaatissa. Esimerkiksi senaattori Juhani Arajärven muistiinpanojen mukaan saksalaiset eivät toimillaan saaneet senaatin täyttä luottamusta, vaan heidän intressinsä tunnettiin ja niistä oltiin myös huolissaan.[12] Mannerheim suhtautui tietoon erityisen katkerasti myös siksi, että se vei häneltä tehtävän, jota varten hän oli kenttäarmeijansa luonut eli punaisten hallussa olleen Etelä-Suomen valloituksen.[4]
Saksalaismielinen pääministeri Svinhufvud kuitenkin hyväksyi sopimuksen, vaikka se tekikin Suomesta Saksan vasallivaltion ja vei jopa vastajulistetun itsenäisyyden.[8] Senaatti kieltäytyi aluksi allekirjoittamasta sopimusta, mutta päätti hyväksyä Hjeltin sopiman intervention, koska ei uskonut Mannerheimin pystyvän kokoamaan sodan nopeaan ratkaisuun kykenevää armeijaa.[4] Mannerheim puolestaan halusi mukaan saksalaisten suunnittelemaan Pietarin valtausoperaatioon, joten hän päätti lopulta suostua heidän apuunsa.[10] Ehdoksi Mannerheim asetti, että Saksan joukot alistetaan hänen komentoonsa, mihin keisari Vilhelm II suostuikin 10. maaliskuuta. Tämän jälkeen senaatti ylensi Mannerheimin ratsuväenkenraaliksi, mikä varmisti, ettei saksalaisten joukossa ole yhtään sotilasarvoltaan ylempää upseeria.[4] Mannerheim ja saksalaiset suhtautuivat alusta asti toisiinsa epäluuloisesti ja joukkojen komentajaksi määrätyn kenraalimajuri Rüdiger von der Goltzin on kerrottu jopa vihanneen häntä. Saksalaisten silmissä Mannerheim oli edelleen Venäjän armeijan kenraali, jonka arvioitiin olevan lojaalimpi vallasta syöstylle keisari Nikolai II:lle ja tämän kannattajille kuin Suomen valkoisille.[10] Eduskunta hyväksyi sopimukset lopulta kaikessa hiljaisuudessa – sisällissodan jo päätyttyä – kesällä 1918.[4]
Vaikka saksalaisjoukot oli muodollisesti alistettu Mannerheimille, niiden tosiasiallinen päällikkö oli retkikuntaa johtanut kenraalimajuri von der Goltz, joka suunnitteli ja toteutti sotatoimet itsenäisesti.[13] He tapasivat ensimmäistä kertaa Mikkelissä sijainneessa valkoisten päämajassa vasta punaisten antautumisen jälkeen toukokuun alkupuolella.[14] Huonojen lennätinyhteyksien johdosta Vaasassa kokoontunut senaatti ei myöskään ollut selvillä saksalaisjoukkojen etenemisestä Etelä-Suomessa.[5] Saksan väliintulolla oli kuitenkin suuri vaikutus Mannerheimin sodankäyntisuunnitelmiin, sillä hän kiiruhti Tampereen valtausta todistaakseen, etteivät valkoiset tarvinneet sodan voittamiseen ulkopuolisten apua. Mannerheimin oli myös pystyttävä osoittamaan punaisten tappio omien joukkojensa ansioksi, tai muutoin hallituksen saama valta näyttäisi saksalaisilta saadulta lahjalta. Tämän vuoksi hän kiirehti operaatiota, vaikkei joukkojen ryhmitys ollut valmis, ja valtaukseen sisältyi suuria riskejä.[13]
Tampereen kukistumisen ja saksalaisten maihinnousun myötä punaisten johto jätti Helsingin 9. huhtikuuta ja vetäytyi Viipuriin. Tämän jälkeen valkoiset pystyivät keskittämään omat voimansa Karjalan rintamalle, sillä saksalaiset huolehtivat sodankäynnistä Etelä-Suomessa, millä oli suuri merkitys lopputuloksen kannalta.[13] Väliintulo ei kuitenkaan ratkaissut sotaa, sillä ratkaisevana pidetty Tampereen taistelu oli maihinnousun aikaan jo kääntynyt valkoisten eduksi. Sen sijaan Saksan apu nopeutti olennaisesti valkoisten voittoa.[10] Ilman sitä taistelut olisivat mahdollisesti venynyt jopa kuukausia ja samalla kostonkierteestä olisi tullut vielä kauheampaa.[5] Lisäksi punaiset olisivat sodan pitkittyessä saattaneet saada apua Venäjän bolševikeilta.[10] Saksan väliintulon katsotaan myös säästäneen Helsingin Tampereen kaltaisilta raskailta taisteluilta ja niitä seuranneilta joukkoteloituksilta.[15]
Saksalaiset tarvitsivat kipeästi miehiä länsirintamalla, minkä vuoksi Suomeen pystyttiin lähettämään vain rajallisesti joukkoja. Maaliskuun aikana Danzigissa koottiin 9 445 miehen vahvuinen Ostsee-Division eli Saksan Itämeren-divisioona, jonka komentajaksi määrättiin kenraalimajuri Rüdiger von der Goltz.[3] Lähes 10 000 miehen lisäksi Suomeen laivattiin yli 3 000 hevosta sekä valtava määrä aseita, ammuksia, elintarvikkeita ja muita varusteita. Taistelu- ja huoltojoukkojen ohella saapui myös muun muassa filmiryhmä, joka saksalaisten etenemisen aikana tallensi paljon ainutlaatuista kuvamateriaalia sisällissodasta.[16] Kontra-amiraali Hugo Meurerin komentama laivasto-osasto koostui kaikkiaan noin sadasta erikokoisesta keisarillisen laivaston aluksesta.[17] Sen mukana palasi myös 380 Pellingin taistelun jälkeen Suomenlahden ylitse paennutta Itä-Uudenmaan suojeluskuntalaista.[3] Valkoisen armeijan edustajaksi divisioonan esikuntaan nimitettiin eversti Wilhelm Thesleff.[18]
Saksalaiset täydensivät maihinnoususuunnitelmaansa vielä aivan maaliskuun lopussa. Saksasta saapuvan osaston lisäksi päätettiin Tallinnasta lähettää vajaan 3 000 miehen vahvuinen prikaati, jonka komentajaksi tuli eversti Otto von Brandenstein. Sen tarkoitus oli nousta maihin Kotkassa ja edetä tämän jälkeen Kouvolaan, jossa katkaistaisiin punaisten rautatieyhteys Viipurin ja Pietarin suuntaan. Lopulta maihinnousupaikaksi kuitenkin tuli Loviisa.[13] Ahvenanmaalle oli jo maaliskuun puolivälissä saapunut amiraali Meurerin johdolla majuri August Schenck zu Schweinsbergin komentama tuhannen miehen vahvuinen jääkäripataljoona, joka 5. huhtikuuta laivattiin Tammisaareen osaksi Itämeren-divisioonaa. Myös 7. huhtikuuta Loviisassa maihinnoussut Osasto Brandenstein alistettiin 16. huhtikuuta lähtien Itämeren-divisioonalle, jolloin sen kokonaisvahvuudeksi tuli noin 14 000 miestä.[19]
Itämeren-divisioonan joukot olivat aikaisemmin taistelleet itärintamalla, josta ne Saksan ja Neuvosto-Venäjän välisen rauhansopimuksen myötä vapautuivat.[20] Upseeristo koostui pääosin aatelistosta,[16] mutta rivisotilaat olivat tavallisia asevelvollisia työmiehiä, jotka eivät tienneet joutuvansa taisteluun toisia työläisiä vastaan.[21] Suurin osa oli jopa hämmästynyt kohdatessaan suomalaisia punakaartilaisia. Von der Goltzin ja Mannerheimin toiveesta luotu propaganda oli synnyttänyt kuvan ryöstelevistä ja murhaavista ”bolševikkibandiiteista”, joista saksalaiset olivat tulleet Suomen vapauttamaan. Useat kuuluivat myös työväenliikkeeseen ja olivat sosialidemokraattien kannattajia. He eivät kuitenkaan olleet erityisen vallankumouksellisia, vaan myöhemmin syksyllä Saksan sosiaalidemokraattinen puolue oli jopa mukana Max von Badenin hallituksessa. Sotilaiden kerrotaankin ihmetelleen, miksi suomalaiset sosialidemokraatit tekivät vallankumousta. Heidän kotimaassaan vallankumouksellisia olivat äärivasemmistolaiset spartakistit. Saksalaiset olivat myös hämmästyneitä valkoisten kannattajilta saamastaan haltioituneesta vastaanotosta. Vaikka Suomi kärsi elintarvikepulasta, he saivat erityisesti maaseudulla aina runsaan tarjoilun. Se oli jopa niin ylenpalttista, että joukkoja seuranneet saksalaiset toimittajat raportoivat, kuinka maassa ei ollutkaan väitettyä nälänhätää.[5]
Ruotsi oli miehittänyt Ahvenanmaan jo pari viikkoa Suomen sisällissodan syttymisen jälkeen 15. helmikuuta. Saarilla oli tuolloin noin 2 000 venäläissotilasta, jotka lähinnä odottivat kotiuttamistaan.[19] Kontra-amiraali Hugo Meurerin komentama Saksan laivasto-osasto Sonderverband Ostsee lähti matkaan Danzigista 28. helmikuuta.[22] Siihen kuului kaikkiaan kolmisenkymmentä alusta, joita johtivat taistelulaivat SMS Westfalen ja SMS Rheinland. Mukana oli myös muun muassa jäänmurtaja, miinalaivoja, torpedoveneitä, rahtialuksia sekä sairaalalaiva.[23] Saattueen opastivat perille suomalaiset luotsit Harry Rönngren ja John Eklund. Maihinnousupaikkaa ei oltu valittu etukäteen, mutta tiedustelukoneiden lentojen perusteella joukot päätettiin laskea maihin Eckerössä Ahvenanmaalla, jossa jääolosuhteet vaikuttivat sopivilta. Avuksi pyydetty jäänmurtaja Sampo oli kuitenkin hukassa, ja näin saksalaiset joutuivat etenemään omin voimin. Vahvan jään vuoksi saattue pääsi Eckerön edustalle vasta kolmannella yrittämällä 5. maaliskuuta.[9]
Varsinaisena miehitysjoukkona (Aalands-Detachement) toimi majuri August Schenck zu Schweinsbergin komentama hieman yli tuhannen saksalaissotilaan vahvuinen Mecklenburgin 14. jääkäripataljoona. Sen miehet olivat aikaisemmin taistelleet länsirintamalla Vogeeseilla ja itärintamalla Romaniassa. Neuvottelut saaria miehittäneiden ruotsalaisten kanssa aloitettiin vuorokautta saattueen perille saapumisen jälkeen. Niiden tuloksena suurin osa Ruotsin joukoista poistui Ahvenanmaalta, mutta pieni osasto jäi edelleen miehittämään Maarianhaminaa ja Lemlandia. Loput saarista jäi 7. maaliskuuta maihinnousseiden saksalaisten haltuun. Molemmilla osapuolilla oli myös oikeus käyttää Eckerön satamaa.[9] Saksalaiset vangitsivat noin 1 200 saarilla ollutta venäläistä ja kuljettivat heidät Liepājaan, josta vangit pian pääsivät takaisin kotimaahansa. Ruotsalaisten pääjoukon poistuttua saarille perustettiin myös Suomen senaatin hallinto, jonka edustajaksi kenraali Mannerheim lähetti meriupseeri Hjalmar von Bonsdorffin Ahvenanmaan suomalaiseksi sotilaskuvernööriksi.[19][22]
Ahvenanmaalla saksalaiset eivät osallistuneet taisteluihin, mutta he teloittivat ainakin kaksi punakaartiin kuulunutta koulupoikaa, joita epäiltiin vakoojiksi.[2] 9. maaliskuuta jäänmurtaja SMS Hindenburg osui Eckerön länsipuolella miinaan ja upposi, jolloin kolme miestä hukkui.[24] Miehitys vaikutti kuitenkin punaisten sodankäyntiin sitomalla heidän joukkojaan, kun Turun seudun punakaartilaisia ei saksalaisten muodostaman uhan vuoksi uskallettu lähettää taistelemaan Hämeen rintamalle valkoisten saartaman Tampereen avuksi.[22] 15. maaliskuuta Turun punaisten delegaatio kävi Georg Boldtin ja William Lundbergin johdolla tapaamassa saksalaisia.[25] Tarkoituksena oli aloittaa neuvottelut kansanvaltuuskunnan ja Saksan välisten diplomaattisuhteiden solmimisesta, mutta lähetystön vastaanottaneella kommodori Ernst Toussaintilla ei ollut tähän valtuuksia. Lähetystö yritti kysyä neuvoa Helsingistä Kullervo Mannerilta, mutta kun vastausta sähkösanomaan ei kuulunut, eivätkä Boldt ja Lundberg olleet kiinnostuneet tapamaan amiraali Meureria, he päättivät seuraavana päivänä lähteä saksalaissotilaiden saattamana takaisin Turkuun.[9]
Pohjanlahden jääolot osoittautuivat lopulta niin hankaliksi, että maihinnousupaikaksi vaihdettiin Hanko. Operaation sivustaa suojatakseen saksalaiset päättivät maaliskuun lopussa yrittää punaisten hallussa olleen Turun valtaamista. Ahvenanmaalla oli tuolloin myös Varsinais-Suomen suojeluskuntalaisista koottu Saariston vapaajoukko, joka miehitti Houtskarin ja Korppoon saaret. Tämän jälkeen saksalaiset yrittivät valkoisten tukemana vallata Nauvon 4. huhtikuuta. Punaiset kuitenkin pysäyttivät heidät taistelussa, joka vaati seitsemän saksalaisen hengen.[26] Epäonnistunut hyökkäys jäi saksalaisten ainoaksi sotatoimeksi Turun saaristossa. Tämän jälkeen he keskittyivät Itämeren-divisioonan marssiin kohti Helsinkiä ja Mecklenburgin jääkäripataljoona laivattiin 9. huhtikuuta reserviksi Hankoon.[19][27] SMS Rheinland lähti kaksi päivää myöhemmin avustamaan Helsingin valtauksessa, mutta ajoi karille jo Lågskärin ja Flötjanin välillä, jolloin kaksi miestä sai surmansa. Alus saatiin irti vasta heinäkuussa.[24]
Saksalaisten maihinnousu viivästyi Pohjanlahden vaikean jäätilanteen ja vahvojen miinaesteiden vuoksi niin, että maaliskuun puolivälissä keisari Vilhelm II joutui puuttumaan asiaan.[13] Myös kenraali Mannerheim pyysi 20. maaliskuuta yhteysupseeri Thesleffiä kiirehtimään joukkojen lähettämistä.[16] Länsirannikon sijasta tavoitteeksi asetettiin nyt maalis–huhtikuun vaihteessa Hankoon tehtävä maihinnousu. Kun Ahvenanmaan lisäksi myös Tallinna oli vahvojen jäiden eristämä, päätettiin joukot laivata Danzigista, jossa lastaaminen käynnistyi 29. maaliskuuta ja liikkeellelähtö tapahtui lopulta 1. huhtikuuta. Von der Goltzin uuden suunnitelman mukaan hyökkäyksen pääkohde oli Riihimäki, jonne edettäisiin Hanko–Hyvinkää-rataa pitkin. Sen valtauksella eristettäisiin Helsingin seudulla ja Tampereen eteläpuolella olleet punaiset toisistaan, ja samalla katkaistaisiin molemmille elintärkeä rautatieyhteys Pietarin suuntaan. Tämän jälkeen Riihimäeltä oli tarkoitus iskeä kohti Helsinkiä ja Lahtea, kun taas Hämeenlinnan ja Tampereen välillä olleet punaiset jätettäisiin Mannerheimin huoleksi. Kenraali Ludendorffin mielestä eteneminen sisämaahan Riihimäelle heikensi kuitenkin joukkojen huoltomahdollisuuksia ja yhteydenpitoa merivoimien kanssa. Niinpä hän laati 27. maaliskuuta vielä uuden suunnitelman, jonka mukaan Hangosta edetään rannikkoa pitkin suoraan Helsinkiin ja vasta sieltä päärataa pitkin Riihimäelle.[16]
Teknisen ja taktisen ylivoimansa ansiosta saksalaiset laskivat pystyvänsä nopeasti katkaisemaan punaisen Suomen kahtia Riihimäellä, ja kun valkoiset samaan aikaan piirittivät Tamperetta, olisivat Varsinais-Suomen ja Satakunnan punakaartit jääneet mottiin. Helsingin valtaaminen oli myös saksalaisten omien strategisten etujen mukaista, sillä se pakottaisi venäläiset vetämään Viaporissa talvehtineet joukkonsa nopeasti pois ja näin Suomenlahti vapautuisi heidän käyttöönsä.[13] Ennen maihinnousua von der Goltz oli vielä huolissaan Turun seudusta, jossa arvioitiin olevan noin 2 000:n punakaartilaisen reservi. Tämän vuoksi hän määräsi Ahvenanmaalla olleen jääkäripataljoonan hyökkäämään maihinnousupäivänä Turkuun, josta oli tarkoitus edetä Saloon ja lopulta yhtyä Länsi-Uudellamaalla oleviin Itämeren-divisioonan pääjoukkoihin. Turun valtaus oli sisältynyt myös Ludendorffin suunnitelmaan. Operaatio ei kuitenkaan onnistunut, kun punaiset löivät saksalaiset Nauvon taistelussa 4. huhtikuuta, jonka jälkeen nämä jättivät Turun suunnan.[16]
Helsingin valtausta puolestaan uhkasivat kaupungissa olleiden punakaartilaisten lisäksi Viaporin merilinnoituksen rannikkotykistö sekä Helsingin satamassa olleet venäläiset sota-alukset. Viaporin aiheuttama uhka hävisi maihinnousua edeltävinä viikkoina, kun valkoisten kannattajat tekivät sen tykit ampumakelvottomiksi poistamalla niistä lukot. Operaatio toteutettiin salassa Helsinkiä hallinneilta punaisilta, mutta linnoitusta miehittäneet venäläiset olivat asiasta tietoisia. Helsingin valtauksesta olisi tullut saksalaisille hyvin vaarallinen, mikäli punaiset olisivat saaneet tykit käyttöönsä.[28] Tallinnasta operoineet saksalaiset tiedustelukoneet pudottivat Helsinkiin jo maaliskuussa lentolehtisiä, joissa kerrottiin heidän pian olevan tulossa vapauttamaan kaupungin. Helsingissä olleet valkoisten kannattajat ryhtyivätkin valmistautumaan saksalaisten tuloon muun muassa järjestelemällä näille majoitustiloja.[5] Myös Tampereelle pudotettiin lentolehtisiä, joissa väitettiin 30 000 saksalaisten jo nousseen maihin Porin Mäntyluodossa. Propagandalehtisten sisältö oli päämajoitusmestari Hannes Ignatiuksen käsialaa. Vaikka sosialidemokraattien sanomalehdet kirjoittivat vielä maihinnousun jälkeenkin, että Hankoon oli saapunut vain saksalaisiin sotilaspukuihin naamioituneita suojeluskuntalaisia, arvellaan lentolehtisten vaikuttaneen heikentävästi punaisten taistelutahtoon erityisesti Tampereella.[7]
Itämeren-divisioonan kuljetusalukset lähtivät liikkeelle Danzigista 31. maaliskuuta ja saapuivat Hangon edustalle aamupäivällä 3. huhtikuuta. Ennen ankkuroitumistaan divisioona miehitti kaupungin edustalla sijaitsevan Russarön linnakkeen, jonne jääneet 30 venäläistä antautuivat vaastarintaa tekemättä. Vaikka punaiset olivat tietoisia saksalaisten tulosta, he olivat poistuneet Hangosta jo hyvissä ajoin. Venäläiset merisotilaat sen sijaan sytyttivät satamassa olleet neljä sukellusvenettä ja niiden tukialuksen tuleen, jotteivät ne joutuisi saksalaisten käsiin. Ensimmäiset laivat kiinnittyivät laituriin aamuseitsemältä, ja puolen tunnin kuluttua Hangon vesitornin huipulla liehui Saksan lippu, kun taas raatihuoneen lipputankoon nostettiin Suomen leijonalippu. Valkoisten kannattajissa saksalaisten maihinnousu herätti suurta innostusta, ja heitä olikin vastaanottamassa muun muassa torvisoittokunta. Hangossa olleet punaisten vangit vapautettiin ja heidän tilalleen otettiin noin sata kaupunkiin jäänyttä punaisten kannattajaa, jotka sijoitettiin satamassa toimineen siirtolaistoimiston tiloihin. Kaupunkiin rantautuneiden saksalaisjoukkojen keskuudessa esiintyi myös kurittomuutta, sillä he tyhjensivät Hangon keksitehtaan varaston.[27]
Vaikka bolševikkihallitus oli jo 17. helmikuuta määrännyt Helsingissä olleet aluksensa vetäytymään Kronstadtin saarelle, Itämeren laivaston jäämarssiksi kutsuttu operaatio oli viivästynyt niin, että maalis-huhtikuun vaihteessa osa aluksista oli vielä Helsingissä. Maihinnousu sai venäläiset huolestumaan laivoistaan, minkä vuoksi he lähettivät edustajansa Hankoon neuvottelemaan saksalaisten kanssa. Saksalaisten ja venäläisten välillä solmittiin 5. huhtikuuta Hangon sopimus, jonka mukaan Helsingissä olleet sota-alukset poistuisivat 7. huhtikuuta lähtien ja kaupunkiin vielä valtauksen alettua jääneet pysyttelisivät puolueettomina.[28]
Heti Hangon maihinnousun jälkeen muodostettiin kolme pohjoiseen suuntaavaa tiedusteluosastoa. Ensimmäistä johti ruotsalainen majuri Adolf Hamilton, jonka ryhmän tehtävänä oli miehittää Tammisaari ja Karjaa. Toisen osaston tarkoituksena oli lähteä etenemään Tammisaaresta maanteitse kohti Helsinkiä, ja kolmannen piti perustaa Tammisaareen ja Karjaalle viestikeskukset. Koska punaiset eivät olleet jättäneet Hankoon yhtään veturia, osastot lähtivät etenemään resiinoilla. Kaupungista perääntyneet punaiset olivat samaan aikaan lähettäneet oman resiinalla liikkuvan tiedustelupartionsa ottamaan selvää, mitä Hangon suunnalla tapahtuu. Osapuolet törmäsivät toisiinsa vajaat parikymmentä kilometriä kaupungin pohjoispuolella Lappohjassa, mutta taistelua ei syntynyt, kun punaisten kuuden miehen osasto antautui ilman vastarintaa. Tämän jälkeen saksalaiset kohtasivat punaisten panssarijunan noin kolme kilometriä Tammisaaren eteläpuolella. Se kuitenkin perääntyi lyhyen laukaustenvaihdon jälkeen yliarvioituaan vihollisen vahvuuden. Kello 16 saksalaiset saapuivat Tammisaaren edustalla sijaitseville Pohjanpitäjänlahden silloille, jotka olivat punaisten miehittämiä. Punaiset yrittivät hyökätä saksalaisia vastaan, mutta vetäytyivät parin tunnin kulutta, ja saksalaiset saivat kaupungin haltuunsa ilman enempää vastarintaa.[27] Siltojen luona käydyssä yhteenotossa kaatui kaksi punakaartilaista ja harhaluodista sai surmansa yksi siviili.[3]
Punaiset olivat perustaneet ensimmäisen puolustuslinjansa vasta 50 kilometrin päähän Hangosta rantaradan ja Hanko–Hyvinkää-radan risteyspaikkaan Karjaalle, jonne saksalaiset jatkoivat 5. huhtikuuta. Paikkakunnalle oli koottu noin tuhat alun perin Lempäälän rintamalle tarkoitettua punakaartilaista, jotka tulivat lähinnä Helsingistä ja ympäristökunnista. Heidän tukenaan oli kaksi panssarijunaa.[3] Karjaa oli valittu, koska punaiset odottivat Ahvenanmaalta Turkuun tapahtuvaa maihinnousua, jonka jälkeen vihollinen oli tarkoitus pysäyttää rantaradalla ennen sen pääsyä Helsingin lähistölle.[13] Etenemään lähteneet saksalaiset ottivat pian yhteen Raaseporin seisakkeella punaisten Panssarijuna nro 1:n kanssa. F. Wahlbergin komentamassa junassa oli noin sata punakaartilaista, mutta se joutui perääntymään vaurioiduttuaan saksalaisten ampumassa suorasuuntaustulessa. Noin kolme kilometriä Karjaan aseman eteläpuolella saksalaisia oli vastassa myös punaisten panssarijuna Nro 2. Kiivaaksi luonnehditun taistelun jälkeen molemmat junat päättivät perääntyä ilmeisesti miehistön äänestyspäätöksen johdosta. Yhteenotossa kaatui kaksi saksalaista ja kaksi haavoittui.[29] Maanteitse Helsingin suuntaan edennyt osasto pääsi iltaan mennessä vastarintaa kohtaamatta noin 12 kilometrin päähän Snappertunan Fagernäsin kylään.[30]
Seuraavana päivänä saksalaiset koukkasivat Karjaan aseman ympäristöön linnoittautuneiden punaisten selustaan lännestä kiertäen. Hyökkäykseen osallistui eversti Konrad Wolfin komentama pataljoona vahvistettuna majuri Hamiltonin osastolla. Kello 15 alkanut hyökkäys päättyi kiivaan taistelun jälkeen ennen pimeän tuloa, kun punaiset vetäytyivät kymmenellä junalla Turun ja Hyvinkään suuntiin.[30] Saksalaiset seurasivat länteen paennutta punaisten panssarijunaa 25 kilometriä Kiskoon saakka ja räjäyttivät Kiskonjoen ylittävän rautatiesillan Kosken aseman tuntumassa. Karjaan valtaus vaati saksalaisilta kaikkiaan kuusi kaatunutta ja 12 haavoittunutta.[29] Punaisten sitkeä vastarinta tuli siihen asti lähes vapaasti etenemään päässeille saksalaisille suurena yllätyksenä.[31]
Karjaalta saksalaisten pääjoukko jatkoi rantarataa ja Turuntietä pitkin kohti Helsinkiä. Majuri Hamiltonin komentama kahden komppanian vahvuinen osasto puolestaan eteni Hanko–Hyvinkää-rataa pitkin Lohjan suuntaan, jossa se kohtasi 8. huhtikuuta punaiset Kirkniemen taistelussa. Vihollisen peräännyttyä saksalaiset jatkoivat Virkkalaan ja ottivat seuraavana päivänä haltuunsa Lohjankylän. Punaiset perääntyivät edelleen Nummelaan, jossa he linnoittautuivat venäläisten rakentamiin asemiin.[26] Punaiset olivat päättäneet pysäyttää saksalaisten etenemisen juuri Nummelassa, ja näin paikkakunnalle koottiin kaikki Länsi-Uudenmaan punaiset Hangosta, Tammisaaresta, Karjaalta ja Lohjalta. Yhteensä seudulla saattoi olla jopa 3 000 – 6 000 punaista.[32] Lohjan valtauksen jälkeen paikkakunnalle muodostettiin suojeluskunnat, jotka alkoivat välittömästi teloittaa punaisiksi epäiltyjä. Lohjalla ollut saksalaisosasto vedettiin takaisin Karjaalle 16. huhtikuuta, jolloin punaiset saivat paikkakunnan haltuunsa muutamaksi päiväksi, kunnes saksalaiset ja valkoiset palasivat Lohjalle jälleen 20. huhtikuuta. Punaiset puolestaan vetäytyivät tämän jälkeen Nurmijärven kautta kohti Hyvinkäätä.[26]
Saksalaisten edetessä kohti Helsinkiä punaiset yrittivät käydä heidän kanssaan neuvotteluja Ruotsin edustuston sotilasasiamiehen kapteeni Sigurd af Ekströmin välityksellä. Hän matkusti 8. huhtikuuta junalla tapaamaan saksalaisia, mutta sai vastaansa laukauksia, kun veturista nousseen savun seasta ei havaittu sen nokalla liehuvia Ruotsin lippuja.[33] Vuorokautta myöhemmin saksalaiset valtasivat Inkoon ilman taisteluja, mutta Kirkkonummella käytiin samana päivänä lyhyt yhteenotto.[26] Punaiset perääntyivät nopeasti ja asettuivat Espoon Leppävaarassa sijainneisiin Krepost Sveaborgin eli Helsingin maa- ja merilinnoituksen asemiin, joiden etumaastoon saksalaisten kärkijoukko saapui varhain 11. huhtikuuta. Saksalaiset ottivat haltuunsa punaisten hylkäämät linnoitteet Turuntien eteläpuolella Kilossa, minkä jälkeen Ekströmin välittämät antautumisneuvottelut alkoivat uudelleen.[34] Von der Goltz keskusteli Leppävaarassa kahden punaisten johtohenkilön kanssa heidän mukanaan saapuneen naistulkin välityksellä.[33] Punaiset päättivät kuitenkin ryhtyä vastarintaan eivätkä antautuneet määräaikaan mennessä, joten saksalaiset hyökkäsivät hieman kello 16 jälkeen. Punaiset jättivät asemansa nopeasti ja vetäytyivät Huopalahteen, minkä jälkeen saksalaisilla oli tie avoinna Haagaan ja Vähä-Huopalahteen asti.[34] Ruskeasuon ja Ilmalan alueilla saksalaiset kohtasivat jälleen maalinnoituksen asemiin asettautumeita punaisia, minkä vuoksi eteneminen keskeytettiin yön ajaksi. Saksalaisten saapumisen jälkeen Espoosta lähti noin 10 000 punapakolaisen joukko kohti itää.[35]
.jpg)
Varhain 12. huhtikuuta punaisille esitettiin vielä yksi antautumisvaatimus, mutta kun sekin hylättiin, alkoi saksalaisten eteneminen Helsingin keskustaan kello 5 aamulla. Von der Goltz määräsi osan joukoistaan hyökkäämään Helsingin pitäjän kautta Tikkurilaan ja katkaisemaan siellä pääradan. Punaiset tekivät ankaraa vastarintaa, mutta saksalaiset onnistuivat lopulta vajaan viiden tunnin taistelun jälkeen valtaamaan Tikkurilan rautatieaseman ja etenivät sen jälkeen kohti Malmia, jonka he saivat haltuunsa iltaan mennessä.[35]
Marssi Helsingin keskustaan tapahtui Vähä-Huopalahden ja Meilahden kautta. Yksi jääkärikomppania lähetettiin suojaamaan sivustaa Munkkiniemeen, kun pääjoukko lähti etenemään Läntistä Viertotietä eli nykyistä Mannerheimintietä pitkin. Punaisten ensimmäinen puolustuslinja oli nykyisten Tenholantien ja Tilkan sotilassairaalan kohdalla olevilla kallioilla, jossa taistelut alkoivat noin kuuden aikaan. Saksalaiset valtasivat Tilkan kalliot kolmen tunnin kuluttua, jonka jälkeen eteneminen pysähtyi puolen kilometrin päässä Läntisen Viertotien ja nykyisen Pihlajatien kohdalla sijainneeseen puolustuslinjaan. Murrettuaan sen noin kello 10, saksalaiset onnistuivat 13.00 mennessä valtaamaan myös Pasilan, josta punaiset vetäytyivät itäisiin työläiskaupunginosiin. Näin edessä oli vielä hyökkäys kantakaupungin alueelle.[35]
Puoli kahden aikaan saksalaiset olivat edenneet Nordenskiöldinkadulle. Kun punaiset onnistuivat jälleen pysäyttämään heidän etenemisensä, muodosti prikaatinkomentaja Hans von Tschirschky und Bögendorff kaksi iskujoukkoa, joista toinen tunkeutui keskikaupungille Läntistä Viertotietä pitkin ja toinen Hietalahdesta kantakaupungin eteläosiin. Pasilan vallanneet saksalaiset puolestaan etenivät keskustaan radanvartta pitkin. Syntyneistä katutaisteluista huolimatta elämä pääkaupungissa jatkui lähes entiseen malliin. Kaupat ja kahvilat olivat auki, ja julkinen liikenne kulki. Saksalaisten etenemistä seurasi suuret määrät uteliasta yleisöä, joista osa jakoi heille kukkia, teetä, kahvia ja voileipiä.[35] Puoli kuuden aikaan saksalaiset saavuttivat Ruotsalaisen teatterin, joka vallattiin ihmiskilpiä käyttäen.[36] Seitsemältä noin 400 saksalaista merijääkäriä nousi maihin Katajanokalla, minkä jälkeen kantakaupungista oli punaisten hallussa enää Kruununhaka.[35]
Saksalaiset jatkoivat hyökkäystään aikaisin huhtikuun 13. päivän aamuna, jolloin Helsingin edustalle ankkuroitunut laivasto-osasto alkoi pommittaa punaisten viimeisiä vastarintapesäkkeitä. Kruununhaassa käytiin aluksi kiivaita taisteluja, mutta vastarinnasta huolimatta punaisten päämaja Smolnassa joutui antautumaan jo kello 7 aamulla. Punaisten hallussa olivat nyt enää itäiset Siltasaaren ja Kallion työläiskaupunginosat, joita saksalaisten tykistö moukaroi ankarasti. Lopulta Kallion kirkon torniin nostettiin valkoinen lippu kello 14 ja viimeisetkin punaiset luovuttivat aseena puoli seitsemään mennessä. Kaikkiaan saksalaisille antautui yli 6 000 punaista, joista kuitenkin vain pieni osa oli aseistettuja punakaartilaisia. Heidät koottiin seuraavien päivien aikana Suomenlinnan vankileirille.[35] Helsingin taistelussa kaatui kaikkiaan 54 saksalaista.[37] Punaisten tappiot olivat noin 400 kaatunutta,[38] joista 20–50 oli Pikku Huopalahdessa teloitettuja. Helsingissä ei kuitenkaan nähty Tampereen ja Viipurin taistelujen yhteydessä tapahtuneita joukkoteloituksia, vaan saksalaiset pyrkivät jopa hillitsemään valkoisten intoa ampua antautuneita punakaartilaisia.[36] Siviiliuhreja Helsingin valtaus vaati noin 20.[3]
Von der Goltz järjesti voitonparaatin heti valtausta seuranneena päivänä 14. huhtikuuta. Antautumisesta huolimatta kaupungissa oli edelleen satunnaisia punaisten sala-ampujia, jotka tulittivat saksalaisia myös voitonparaatin aikana.[39] Tämän vuoksi myös amiraali Meureria kuljettanut vene joutui kääntymään takaisin, eikä hän päässyt osallistumaan paraatiin.[40]
16. huhtikuuta Itämeren divisioonaan yhdistettiin Loviisassa maihinnoussut Osasto Brandenstein, jonka tueksi Lahteen lähetettiin aikaisemmin Lohjalla ollut komppanian vahvuinen osasto.[41] Itämeren-divisioonan pääjoukot lepäsivät Helsingin taistelun jälkeen vajaan viikon, kunnes ne 19. huhtikuuta jatkoivat kohti pohjoista. Eteneminen tapahtui kahdessa osastossa päärataa ja Tuusulantietä pitkin. Majuri Lothar von Brandensteinin johtama etujoukko juuttui Tuusulassa koko päivän kestäneeseen taisteluun, mutta punaisten peräännyttyä se onnistui vielä myöhään illalla saavuttamaan noin 10 kilometrin päässä sijaitsevan Jäniksenlinnan kylän. Pääradalla edennyt osasto pääsi Keravalle, jossa se joutui taisteluun panssarijunan tukemia punaisia vastaan. Saarrostuksen välttääkseen punaiset vetäytyivät paikkakunnalta ja näin saksalaiset etenivät vapaasti viitisen kilometriä Hyvinkään eteläpuolella sijaitsevaan Palopuron kylään saakka.[42]
Seuraavana aamuna taisteluja käytiin Hyvinkään eteläpuolella useassa eri paikassa. Läntinen osasto saavutti Rajamäen, jota punaiset alkoivat evakuoida Hyvinkäälle. Saksalaiset kuitenkin katkaisivat radan niin, että ainoastaan yksi juna ehti päästä läpi. Toinen pysäytettiin hieman ennen Nopon kylää, jolloin junassa matkustaneet punaiset pakenivat kohti Kytäjää pienen saksalaisosaston seuratessa. Herusen kylässä käydyssä yhteenotossa kaatui ainakin 16 punakaartilaista. Illansuussa saksalaiset saavuttivat punaisten puolustusasemat Hyvinkäänkylän tuntumassa Hevosmäen harjulla. Taisteluja käytiin aina puoleenyöhön saakka, jolloin saksalaiset saivat paikalle vahvistuksia ja joukot ryhmitettiin uudelleen aamulla alkavaa toista hyökkäystä varten.[43]
Varsinainen hyökkäys Hyvinkäälle alkoi 21. huhtikuuta kello 7, jolloin punaisten puolustusasemiin suunnattiin tykistökeskitys. Ensimmäinen läpimurtoyritys tuli torjutuksi, mutta Vantaanjoen ylitettyään saksalaiset pääsivät iskemään vihollisen selustaan. Punaiset vetäytyivät nyt puolustamaan noin neljän kilometrin päässä sijaitsevaa Hyvinkään asemankylää, jonne oli samaan aikaan kiertämässä myös idästä edennyt saksalaisosasto. Lopulta hyökkäys tapahtui kolmesta eri suunnasta. Saksalaiset kohtasivat kylässä ankaraa vastarintaa. He joutuivat etenemään talo talolta, taistellen omista kellareistaan ja pihoistaan tulittaneita punaisia vastaan. Sitkeän vastarinnan selitti, että punaiset olivat samaan aikaan tyhjentämässä kylää ja evakuoimassa perheitään kohti Hausjärveä ja Riihimäkeä. He onnistuivat panssarijunan tukemana viivyttämään saksalaisia niin, että nämä saivat asemanseudun haltuunsa vasta kello 16–17 välillä. Panssarijuna aiheutti saksalaisille suuria tappioita erityisesti nykyisen Paavolan kaupunginosan alueella. Hyvinkään taistelussa kaatui 21 saksalaista, ainakin 50 punaista sekä kaksi siviiliä.[44]
Taistelun päätyttyä osa saksalaisista jatkoi Riihimäkeä kohti vielä myöhään samana iltana. Yhteenottoja perääntyvien punaisten kanssa syntyi Herajoella ja Erkylässä, jossa Riihimäen itäpuolelle kiertänyt saksalaisosasto joutui punaisten väijytykseen. Kolmas saksalaisosasto pääsi etenemään ilman vastarintaa Monnin seisakkeen tuntumassa sijaitsevaan Kerkkolaan. Pääosa yöpyi Hyvinkään asemankylässä ja jatkoi Riihimäelle vasta seuraavana aamuna.[44] Hyökkäyksen käynnistyttyä 22. huhtikuuta saksalaiset kävivät aluksi punaisten kanssa lyhyen taistelun Riihimäen eteläpuolella sijaitsevassa Monnin kylässä, jonka jälkeen heillä oli vastassaan vielä radalla operoinut panssarijuna. Kaakosta Erkylän suunnasta edennyt toinen osasto katkaisi Lahteen johtavan radan Hikiällä ja jatkoi sen jälkeen kohti Riihimäkeä. Taistelua ei kylästä kuitenkaan syntynyt, sillä noin 7.30 saksalaisten ampuma kranaatti osui asemalla seisoneeseen punaisten ammusjunaan, joka räjähti aiheuttaen valtavaa tuhoa. Seuranneen sekasorron johdosta punaisten vastarinta lamaantui lähes täysin ja ainoastaan heidän tykistönsä yritti hidastaa saksalaisten etenemistä. Punaisten paettua saksalaiset ottivat tyhjän kylän haltuunsa iltapäivän aikana.[45][46]
Riihimäen valtauksen jälkeen eteneminen pysäytettiin parin päivän ajaksi, saksalaisten keskittyessä Karkkilan ja Hyvinkää–Karjaa-radan varren puhdistamiseen seuduilla vielä majailleista punaisista. 25. huhtikuuta vangittiin Karkkilassa 16 vapaaehtoisesti antautunutta paikallisten työväenyhdistysten johtomiestä, jotka saksalaiset ampuivat Hyvinkäällä toukokuun alussa. Teloituksen takana oli kuitenkin Hyvinkään suojeluskunnan esikunta.[47]
Eteneminen pohjoiseen jatkui Riihimäeltä 25. huhtikuuta. Viialan punakaartin päällikkö Topias Harju oli määrännyt puolustuslinjan pääradan ja Pietarin radan välille Ryttylästä Oittiin, mutta se murtui jo seuraavana päivänä, jonka jälkeen saksalaiset pääsivät vapaasti Leppäkosken ja Turengin kautta Hämeenlinnan tuntumaan.[41] Kaupunkia ryhdyttiin saartamaan etelästä käsin noin kello 13. Pari tuntia myöhemmin saksalaisten tykistö avasi tulen naapuripitäjän Vanajan puolella sijainneesta Miemalan kylästä. Hämeenlinnan rautatieasema tuhoutui, kun ratapihalla seisonut punaisten ammusvaunu räjähti kranaatin osumasta ja tykistötuli vaati myös kahden valkoisten kannattajiin kuuluneen naisen hengen.[26]
Hämeenlinnassa oli hyökkäyksen alkaessa noin 4 000 – 5 000 punapakolaista, jotka olivat saapuneet eri puolilta Etelä- ja Länsi-Suomea. Kaupungin halki oli kulkenut edeltävien parin viikon aikana ainakin 25 000 pakolaista. Kun saksalaiset lähestyivät Hämeenlinnaa idästä, viimeiset pakolaiset jättivät kaupungin ainoaa jäljellä ollutta reittiä pitkin, joka johti pohjoiseen kohti Hauhoa. Punakaartilaiset suojasivat lähinnä naisista, lapsista ja vanhuksista koostunutta pakolaiskolonnaa siirtymällä keskustan itäpuolelle Vanajan Idänpään kylään, jossa he yrittivät pidätellä Harvialan suunnasta eteneviä saksalaisia. Lähes kokonaan tuhoutuneen kylän lisäksi saksalaiset ampuivat tykistöllään myös kaupungista pakenevaa kolonnaa. Ainakin 20 ihmistä sai surmansa ennen kuin punaiset olivat poistuneet Hattulan suuntaan. Saksalaisten marssiessa keskustaan hieman ennen kello viittä iltapäivällä kaupunki oli jo käytännössä tyhjentynyt punakaartilaisista, eikä paikalla ollut enää kuin pieni määrä pakolaisia. Saksalaiset eivät kärsineet Hämeenlinnan valtauksen yhteydessä miehistötappioita.[26]
Hämeenlinnan valtauksen jälkeen saksalaiset joutuivat Kanta-Hämeessä vielä kolmeen taisteluun itään pyrkiviä punapakolaisia vastaan. Pakolaiset olivat aluksi jatkaneet Hämeenlinnasta suoraan itään Lammille tarkoituksenaan jatkaa edelleen kohti Lahtea. Kun saksalaiset katkaisivat reitin, pakolaisten oli pakko kiertää Lammille pohjoisesta Hauhon ja Tuuloksen kautta. Ensimmäinen taistelu käytiin 26. huhtikuuta, jolloin saksalaisten aikomuksena oli miehittää Lammin ja Tuuloksen välinen alue. Lammin kirkonkylässä oli tuhansien siviilien lisäksi satoja Länsi-Suomesta vetäytyneitä punakaartilaisia, jotka suojasivat kylästä poistuvia pakolaisia. Saksalaiset hyökkäisivät Lammille etelästä käsin, kunnes punaiset lopulta vetäytyivät viimeisten pakolaisen perässä noin kolme tuntia kestäneen taistelun jälkeen. Yhteenotossa kaatui kymmenen saksalaista ja ainakin parikymmentä punaista.[48]
Vuorokautta myöhemmin käytiin toinen taistelu Hauholla, jonne Hämeenlinnasta oli kiertänyt noin 4 000 – 5 000 punapakolaista, joukossaan myös aseistettuja punakaartilaisia. Ylivoimasta huolimatta kapteeni Hjalmar Södermanin komentama valkoisten osasto yritti aamupäivällä vallata kylän 60:stä saksalaisesta koostuvan polkupyöräosaston tukemana. Punaiset kuitenkin löivät hyökkääjät takaisin ja aiheuttivat vastapuolelle lähes 50 kaatuneen tappiot.[26]
Viimeinen taistelu käytiin seuraavan illan ja yön aikana Tuuloksen Syrjäntaan kylässä, jonne Hauholta liikkeelle lähtenyt pakolaiskolonna saapui noin kello 21. Saksalainen eskadroona oli yrittänyt pysäyttää punaiset jo Hauhon Kokkilan kylässä, mutta joutui lopulta perääntymään heidän edeltään Syrjäntakaan. Kylässä oli myös Hämeenlinnasta saapunut majuri Lothar von Brandensteinin komentama 400 miehen osasto, jonka tarkoituksena oli katkaista pakolaisten tie. Saksalaiset olivat kaivautuneet asemiinsa Syrjäntaan kylässä sijaitsevan maantieristeyksen ympäristöön, jonne punaiset aloittivat rynnäkkönsä tykistökeskityksen jälkeen. Taisteluun osallistui myös runsaasti naiskaartilaisia. Alakynteen jääneille saksalaisille lähetettiin Hämeenlinnasta apuvoimia, mutta ne eivät päässeet perille, vaan juuttuivat taisteluun punaisten sivustaa vastaan Pannujärven kylässä pari kilometriä Syrjäntaan lounaispuolella. Punaiset hyökkäsivät koko yön, kunnes saksalaiset lopulta jättivät asemansa aamun valjetessa ja pakoreitti avautui noin kymmenen tunnin ajaksi. Suurin osa punaisista pääsi jatkamaan matkaansa kohti Lahtea, jossa he kuitenkin jäivät saartorenkaaseen yhdessä parinkymmenen tuhannen muun punaisen kanssa vain vuorokautta myöhemmin.[41][49]
Syrjäntaassa tehdyn läpimurron johdosta Lammin miehittäneet saksalaiset päättivät 29. huhtikuuta vetäytyä etenevien punapakolaisten alta. Lähtiessään he sytyttivät tuleen kirkon kellotapulissa olleen punaisten asevaraston, josta liekit levisivät koko kylään ja noin puolet sen rakennuksista tuhoutui, mukanaan muun muassa keskiaikainen Lammin kirkko.[50]
Eversti Otto von Brandensteinin johtama noin 3 000 miehen vahvuinen toinen maihinnousuosasto koottiin maaliskuun lopussa Tallinnassa, josta se oli alun perin tarkoitus laivata Kotkaan.[3] Maihinnousuun liittyen Porvoon suojeluskuntaan kuulunut T. J. Ketonen oli jo maaliskuun alussa saanut saksalaisten Tallinnan esikunnalta luvan vallata Suursaaren, jonne sijoitetut parikymmentä venäläistä luovuttivat saaren ilman vastarintaa ja poistuivat. Tämän jälkeen jäänmurtaja Tarmo kuljetti paikalle muutaman kymmenen miehen saksalaisosaston, jonka tarkoitus oli turvata Kotkan maihinnousu valtaamalla Rankin saarella ollut venäläinen rannikkopatteri. Ajatuksesta kuitenkin luovuttiin, kun selvisi, että linnoitus oli 200 punakaartilaisen miehittämä, ja näin maihinnousu päätettiin siirtää Loviisaan.[51] Alkuperäisen suunnitelman mukaan tarkoitus oli edetä Kotkasta pohjoiseen ja katkaista Pietarin rata Kouvolassa. Nyt päämääräksi vaihtui 60 kilometriä lännempänä sijaitseva Lahti, jonne oli Loviisasta pidempi matka kuin Kotkasta Kouvolaan, mutta toisaalta sieltä oli helpompi pitää yhteyttä samaan aikaan Helsingistä pohjoiseen etenevään Itämeren-divisioonaan.[52]
Osasto Brandensteinin ensimmäinen kuljetusosasto lähti Tallinnasta varhain aamulla 7. huhtikuuta ja nousi maihin Loviisan Valkossa noin kello 12 kohtaamatta punaisten vastarintaa. Matkallaan saksalaiset miehittivät myös Lavansaaren. Osaston lähettäminen tuli yllätyksenä kenraali von der Goltzille, sillä hän sai tietää asiasta vasta maihinnousun jälkeen.[53] Myös tiedonkulku valkoisten suuntaan takkuili, sillä uutinen Loviisan maihinnoususta saavutti Mannerheimin 15. huhtikuuta, jolloin saksalaiset olivat jo katkaisseet Pietarin radan Uudessakylässä.[52]
Maihinnousua seuranneena aamuna noin 300 miehen vahvuinen tiedusteluosasto suuntasi Kotkan länsipuolelle Kymiin, jossa se hyökkäsi punaisten tukikohtanaan pitämään Kyminlinnaan. Illalla käydyssä taistelussa saksalaiset kuitenkin lyötiin takaisin. Yön pimetessä he perääntyivät noin 15 kilometrin päähän Kymijoen rannalla sijaitsevalle Ahvenkoskelle, jonne punaiset seurasivat 10. huhtikuuta. Saksalaiset perääntyivät edelleen takaisin Loviisan suuntaan Taasianjoelle ja perustivat sinne puolustusasemansa, kun taas punaiset pysyivät Ahvenkoskella. Tämän jälkeen Osasto Brandenstein keskittyi Lahden valtaukseen ja Kymenlaakson rintama jäi paikoilleen yli kahden viikon ajaksi.[3]
Hyökkäyksen pysähdyttyä Kotkan suunnalla saksalaiset siirsivät hyökkäyksensä painopisteen Lahteen, jonne samaan aikaan pohjoisesta eteni Hans Kalmin johtama valkoisten pataljoona. Tarkoituksena oli katkaista Pietarin rata ja sulkea pakenevien punaisten reitti itään sekä samalla estää heitä järjestämästä sotavoimiaan uudelleen Kymijoen takana.[41] Osa Tesjoella olleista joukoista vedettiin puolustamaan Loviisaa, kun punaisten tykistö oli tulittanut kaupunkia jo huhtikuun 8. päivän aamusta saakka. Saatujen tietojen mukaan punaisia oli runsaasti Vanhassakylässä, Ilolassa, Liljendalissa ja Lapinjärvellä. Kun saksalaisten tiedustelupartiot viimein ottivat selvää tilanteesta, vihollisia olikin ainoastaan Porvoon itäpuolella Ilolassa, Myrskylän kirkonkylässä sekä Lapinjärven Andersbyssä, eikä Loviisaan odotettua hyökkäystä tapahtunut.[52]
Osasto Brandentein lähti 10. huhtikuuta etenemään Loviisa-Lahti-rataa pitkin pohjoiseen.[41] Seuraavana yönä joukot saavuttivat Pernajassa sijaitsevan Hardomin kylän, jonka saksalaiset valtasivat kiivaan taistelun jälkeen. Yhteenotossa kaatui seitsemän saksalaista ja ainakin 30 punaista. Eversti Brandenstein ei halunnut hyökätä pidemmälle ennen kuin toinen maihinnousuosasto saapui Tallinnasta myöhemmin samana päivänä. Uudesta kuljetuserästä irrotettiin yksi komppania Ahvenkoskelle ja loput kolme pataljoonaa osallistuivat pohjoiseen tehtävään yleishyökkäykseen.[52]
Eteneminen Lahteen käynnistyi varsinaisesti 12. huhtikuuta kolmen pataljoonan voimin. Neljäs pataljoona jäi reserviksi Loviisaan. Kapteeni Heinz von Wilamovitz-Moellendorffin komentama pataljoona eteni rautatien länsipuolella Koskenkylän, Liljendalin, Myrskylän, Orimattilan ja Pennalan kautta Lahden eteläpuolelle, keskinen kapteeni Reuterin pataljoona hyökkäsi Hardomin, Eskilomin, Artjärven ja Kuivannon kautta Lahden itäpuolelle Nastolaan katkaistakseen Pietarin radan Uudenkylän aseman tuntumassa ja itäisen kapteeni Schraderin komentaman pataljoonan tehtävänä oli edetä Hardomin, Lapinjärven kirkonkylän ja Kimonkylän kautta Iitin Kausalaan, jossa sen piti niin ikään katkaista Pietarin rata. Hyökkäyksen pääsuunnat olivat Uusikylä ja Kausala, koska Lahdessa ja Kouvolassa oletettiin olevan vahva punaisten miehitys.[52]
Koskenkylän suunnasta pohjoiseen edenneet saksalaiset kohtasivat heti punaisten sitkeää vastarintaa Liljendalin Eskilomissa, mutta saivat lopulta kylän haltuunsa usean tunnin taistelun jälkeen. Yhteenotossa kaatui neljä saksalaista ja 12 punaista.[52] Myöhemmin samana päivänä käytiin Orimattilan taistelu, jota on kuvattu ”täydelliseksi teurastukseksi”. Saksalaiset menettivät vain yhden miehen, mutta kaatuneiden punaisten määräksi on ilmoitettu 70, joidenkin lähteiden mukaan jopa 95–130. Lukumäärien valtava epäsuhta tarkoittaa, ettei vankeja ilmeisesti otettu, vaan kaikki antautuneet punakaartilaiset teloitettiin.[41]
Pietarin radan saavutti ensimmäisenä kapteeni Schraderin ryhmä aamupäivällä 13. huhtikuuta Kausalassa. Kouvolan suunnasta saapui kuitenkin punaisten panssarijuna, joka pakotti saksalaiset vetäytymään radan eteläpuolelle ja liittymään kapteeni Reuterin komentamaan pataljoonaan, joka puolestaan saapui Uudenkylän asemalle myöhemmin samana päivänä.[52] Samalla miehitettiin myös muutama kilometri sen pohjoispuolella sijaitseva Arrajoen kartano, jossa syntyneessä kahakassa kuoli yksi siviili ja kaksi kotimaahansa palaamassa ollutta venäläistä sotilasta.[54] Saksalaiset joutuivat vetäytymään Uudestakylästä vielä illan aikana, kun punaiset tekivät vastahyökkäyksen kolmesta eri suunnasta kahden panssarijunan tukemana. Paikalle lähetettiin vahvistukseksi Loviisassa reservinä ollut pataljoona, minkä jälkeen saksalaiset saivat aseman taas haltuunsa.[52]
14. huhtikuuta von Brandenstein päätti hyökätä kymmenen komppanian voimin Kausalaan. Suunnitelma kuitenkin peruttiin seuraavana aamuna, kun Lahdesta vahvistuksia saaneiden punaisten uskottiin jälleen hyökkäävän Uuteenkylään. Samana päivänä taisteltiin Uudenkylän eteläpuolella Kuivannossa, jonne saksalaiset lopulta vetäytyvät yöllä 16. huhtikuuta. Tappiot Uudenkylän suunnalla käydyissä taisteluissa olivat 20 kaatunutta ja noin 45 haavoittunutta.[52]
Kolmas ja viimeinen kuljetuserä saapui Loviisaan 14. huhtikuuta. Se ehti neljä päivää myöhemmin Lahden seudulle, jossa osasto kohtasi ankaraa vastarintaa Orimattilan Pennalassa, kunnes punaiset perääntyivät Simolan kylään.[52] Saksalaiset menettivät taistelussa neljä kaatunutta ja punaiset noin 20.[41] Kaikkiaan punaisten tappioiksi 12.–15. huhtikuuta on arvioitu kaatuneina ja haavoittuneina pari sataa miestä.[52]
Osasto Brandenstein alistettiin Itämeren-divisioonalle 16. huhtikuuta. Sen pääjoukon hyökkäyssuunnaksi oli Helsingin valtauksen jälkeen tullut niin ikään Lahti, jonne oli tarkoitus edetä Hämeenlinnan kautta. Koska saksalaiset luulivat, että punaisilla oli Loviisan ja Kouvolan välillä jopa yli 6 000 miestä, päätettiin saarrostuksen pelossa irrottaa kaksi Brandensteinin komppaniaa ja lähettää ne suojaamaan selustaa Porvoon seudulle. Todellisuudessa punaiset olivat jo evakuoineet alueen. Siirtojen vuoksi kenraali von der Goltz lähetti 18. huhtikuuta Helsingistä Brandensteinin avuksi kapteeni Roederin johtaman komppanian sekä siihen liittyneen suomalaisen jääkäripataljoona Thesleffin. Seuraavana päivänä saapui vielä majuri Adolf Halmiltonin komentama kahden komppanian vahvuinen osasto, joka aikaisemmin oli suojannut Itämeren-divisioonan sivustaa Lohjan ja Nummelan suunnalla.[52]
Saksalaisjoukkojen edettyä Lahden keskustan tuntumaan eversti Brandenstein päätti hyökätä kaupunkiin 19. huhtikuuta kahdesta eri suunnasta. Orimattilasta liikkeelle lähtenyt kapteeni Wilamovitz-Moellendorffin pataljoona saapui keskustan eteläpuolelle aamuvarhaisella ja asettui Renkomäen harjun laelle, josta oli suora näköyhteys keskustaan. Helsingistä lähetetyt apuvoimat saapuivat Lahden länsipuolelle samaan aikaan ja liittyivät Loviisasta edenneisiin joukkoihin.[55] Myös punapakolaisia tuli edelleen Hämeenlinnan suunnasta, mutta heidän reittinsä oli nyt tukossa.[41]
Uudestakylästä perääntynyt everstiluutnantti von Luckin osasto sai käskyn edetä kaupungin itäosiin Villähteen kautta, kun taas Wilamovitz-Moellendorffin pataljoona hyökkäsi nykyisen Launeenkadun suunnasta kohti rautatieasemaa. Matkaan lähetetty polkupyöräosasto pääsi rautatieasemalle ilman vastarintaa ja sai äskettäin junalla saapuneen 50 punakaartilaisen joukon vangiksi. Pahasti yllätetyksi joutuneet punaiset havahtuivat lopulta ja alkoivat puolustautua Radiomäellä, Kullankukkulalla ja Lotilanharjulla sijainneista asemistaan. Saksalaiset vastasivat tulitukseen tykistöllään, jolloin kranaatteja osui myös keskustan rakennuksiin. Asukkaita piiloutui kellareihin ja jotkut pakenivat kaupungista.[55]
Ratsumestari Dulierin pataljoona valtasi Hennalan kasarmialueen ja jatkoi iltahämärissä kirkonmäelle ja satamaradalle saakka. Idästä hyökännyt osasto valtasi iltapäivällä Villähteen aseman, jonka jälkeen se jatkoi hyökkäystä Joutjärven pohjoispuolitse keskustaan. Kun Wilamovitz-Moellendorffin pataljoona valtasi vielä Kullankukkulan ja Santamäen, oli keskusta näin kello 22:een mennessä lähes kokonaan saksalaisten hallussa. Ainoastaan pieni joukko punaisia teki enää Radiomäellä vastarintaa seuraavaan aamuun saakka, muiden vetäydyttyä kaupunkia ympäröiville Salpausselän harjuille. Aamulla 20. huhtikuuta saksalaiset miehittivät vielä Kariniemen sekä Vesijärven sataman. Majuri Hans Kalmin johtama Pohjois-Hämeen I pataljoonan osasto saapui kaupunkiin puoliltapäivin pohjoisesta Vääksyn suunnasta, jonka jälkeen myös Radiomäellä olleet punaiset antautuivat.[55]
Brandensteinilla oli vallatussa Lahdessa ainoastaan noin 800 miestä. Samaan aikaan kaupungin länsipuolelle tuli edelleen tuhansia Länsi-Suomesta saapuneita punapakolaisia, jotka yrittivät seuraavien päivien aikana murtautua saksalaisten linjojen läpi päästäkseen jatkamaan matkaansa itään. Läpimurtoa yritettiin ensimmäisen kerran 22. huhtikuuta, jolloin punaiset valtasivat Hennalan kasarmin. Vuorokautta myöhemmin he ampuivat tykistöllään kaupungissa olleita saksalaisia, taisteluiden jatkuessa läpi yön ja seuraavan päivän. 26.–27. huhtikuuta käytiin vain pieniä kahakoita, mutta kahtena seuraavana päivänä Lahden ympäristössä oli jälleen kiivaita taisteluja. Kaupungin hallinta varmistui vasta vahvistuksia saaneiden saksalaisten 30. huhtikuuta käynnistämän vastahyökkäyksen ansiosta. Aamulla 1. toukokuuta Hennalan kasarmi vallattiin takaisin ja taistelut päättyivät viimein kello 9. Samalla myös kaupungin länsipuolella saarroksiin joutuneet punaiset antautuivat ja heidät siirrettiin Fellmanin pellolle perustetulle keskitysleirille. Lahden ympäristössä oli kuitenkin vielä joitakin yhteenottoja, joista viimeiset nähtiin Sairakkalassa. Saksalaisia kaatui Lahden valtauksessa kuusi ja haavoittui 30. Punaisten tappioista ei ole luotettavia arvioita.[55]
Kymenlaakson rintama jäi 10. huhtikuuta paikoilleen vajaan kahden viikon ajaksi. 22. huhtikuuta saksalaiset etenivät Tesjoelta uudelleen Ahvenkoskelle ja aloittivat seuraavana aamuna hyökkäyksen punaisten asemia vastaan. Taistelu jatkui parin päivän ajan, mutta punaisten linjat kestivät. He vetäytyivät lopulta 25. huhtikuuta joen itäpuolelle, minkä jälkeen saksalaiset asettuivat länsirannalle ja rintama vakiintui jälleen viikon ajaksi.[26][56]
Lahden kukistumisen jälkeen Kymenlaakson punaiset solmivat aselevon ja aloittivat antautumisneuvottelut saksalaisten kanssa 3. toukokuuta. Tehdyn sopimuksen mukaan aseensa luovuttaneet rivimiehet päästettäisiin vapaaksi ja ainoastaan päällystö vangittaisiin. Punaiset antautuivat ja luovuttivat aseensa saksalaisille Ahvenkoskella 5. toukokuuta, jonka jälkeen sisällissodan sotatoimet olivat ohitse. Lupauksista huolimatta miehistöä ei kuitenkaan laskettu vapaaksi, vaikka saksalaiset olisivat tähän suostuneetkin. Valkoiset teloittivat punaisten esikunnan jäsenet, komppanianpäälliköt sekä työväenjärjestöjen johtohenkilöt Loviisassa Svartholman linnoituksen raunioilla, ja muut punakaartilaiset lähetettiin vankileireille.[56]
Saksalaisten tappiot olivat yhteensä 360 kaatunutta, joista 348 kuoli välittömästi taisteluissa ja 12 myöhemmin haavoittuneina.[2] Lisäksi kuusi saksalaista sai surmansa erilaisissa onnettomuuksissa Ahvenanmaan miehityksen aikana.[24] Keisarillisen laivaston tappiot olivat yhteensä 21 kuollutta. Tämän lisäksi 123 saksalaista hukkui 16. lokakuuta, kun joukkoja kotiuttamassa ollut S/S Habsburg ajoi miinaan ja upposi Tallinnan edustalla.[57]
Saksalaisia vastaan käydyissä taisteluissa kaatui noin 1 500 punaista, mutta osa on todellisuudessa teloitettuja.[2] Heidän tiedetään teloittaneen noin 100 punaista.[5] Saksalaisilla oli määräys luovuttaa vangit suomalaisille oikeuslaitoksen tuomittaviksi, kun taas valkoiset usein ampuivat vankinsa välittömästi. Kurinalaisen saksalaisen sotaväen tiedettiin yleisestikin kohtelevan vankeja inhimillisemmin, joten punaiset antautuivat mieluummin heille.[10]
Taisteluissa kaatuneita saksalaisia on haudattu useille eri paikkakunnille. Suomalaisten pystyttämät muistomerkit on yleensä sijoitettu näkyville ja arvokkaille paikoille, esimerkiksi kirkkomailla olevat hautapaikat ovat usein joko kirkon tai hautausmaan pääsisäänkäyntien tuntumassa. Saksan Helsingin-suurlähetystö ja historioitsija Agilolf Keßelring kartoittivat Suomessa olevia muistomerkkejä vuonna 2012. Keßelringin mukaan niissä olevat nimet sisältävät usein kirjoitusvirheitä ja joissakin tapauksissa sama nimi löytyy useammasta haudasta, joten muistomerkkien sisältämät tiedot eivät välttämättä ole luotettavia.[58]
Kenties tunnetuin muistomerkki on vuonna 1921 Itämeren-divisioonan maihinnousun kunniaksi pystytetty Hangon vapaudenpatsas. Se poistettiin valvontakomission määräyksestä 1946, mutta pystytettiin uudelleen vuonna 1960.[59] Tunnetuin hautapaikka on Helsingin Vanhassa kirkkopuistossa, jonne haudattiin Helsingin valtauksen yhteydessä kaatuneita saksalaissotilaita. Vuonna 1920 puistoon pystytettiin Gunnar Finnen ja J. S. Sirénin suunnittelema muistomerkki,[60] johon on kaiverrettu 86 saksalaissotilaan nimet. Kaikkia ei kuitenkaan ole haudattu Vanhaan kirkkopuistoon.[61] Pääkaupunkiseudulla on hautamuistomerkkejä myös Toukolassa, Etelä-Haagassa, Leppävaarassa sekä Helsingin pitäjän kirkon hautausmaalla.[62] Lisäksi Helsingin Tähtitorninmäellä on Gunnar Finnen suunnittelema höyrylaiva Habsburgin uppoamisessa hukkuneiden muistomerkki.[63] Hyvinkään taistelussa kaatuneista saksalaisista 15 on haudattu rautatieasemaa vastapäätä sijaitsevaan puistoon, jossa on myös vuonna 1921 paljastettu muistomerkki.[64]
Syrjäntaan taistelussa kaatuneet saksalaiset haudattiin aluksi Hämeenlinnan Tähtipuistoon, jonka keskelle pystytettiin myös hautamuistomerkki. 1960-luvulla vainajat ja muistomerkki siirrettiin vanhalle hautausmaalle, kun Sibeliuksenpuistoksi nimettyyn puistoon alettiin suunnitella Sibeliuksen patsasta. Samassa yhteydessä Pannujärvellä käydyssä yhteenotossa kaatuneet yksitoista saksalaista on haudattu Hämeenlinnaan johtavan tien varrelle,[65] ja Lammin taistelussa kaatuneet Lammin kirkkomaalle, jonne pystytettiin muistomerkki vuonna 1920.[50] Itämeren-divisioonan sotilaiden hautoja on myös ainakin Hangossa, Tammisaaressa, Karjaalla, Kirkkonummella, Tuuloksessa, Nurmijärvellä[66] ja Riihimäellä.[67]
Lahden taistelussa kaatuneiden saksalaisten hautamuistomerkki sijaitsee vanhalla hautausmaalla.[68] Seitsemän Ahvenkoskella kaatunutta saksalaista on haudattu Ahvenkosken hautausmaalle, jossa on myös muistomerkki.[69] Muita Osasto Brandesteinin sotilaiden hautoja on ainakin Loviisassa,[58] Liljendalissa, Kouvolassa, Nastolassa,[66] ja Orimattilassa[70].
Nauvon taistelussa kaatuneet seitsemän saksalaista haudattiin aluksi Korppoon kirkkomaalle. Kun Nauvossa ei ollut omia sankarivainajia, vaadittiin pian heidän siirtämistään paikkakunnalle, jotta myös Nauvoon saataisiin oma sankarihauta. Vaatimusta perusteltiin sillä, että saksalaiset olivat kaatuneet Nauvon kunnan puolella. Lopulta vainajat kaivettiin ylös ja haudattiin uudelleen Nauvon kirkkomaalle.[71] Myös Maarianhaminaan on haudattu yksi saksalainen sotilas.[66]
Suomen senaatti perusti sodan jälkeisen ulkopolitiikkansa ns. saksalaissuuntauksen varaan, johon liittyi tiivis sitoutuminen Saksaan niin poliittisesti, taloudellisesti kuin sotilaallisestikin.[72] Pääministeri Svinhufvud esitti juuri ennen sotatoimien päättymistä 4. toukokuuta kenraali Rüdiger von der Goltzille toivomuksen saksalaisjoukkojen jäämisestä Suomeen, mihin Saksan asevoimien ylijohto suostui 29. toukokuuta, kun kenraali Mannerheim oli eronnut armeijan ylipäällikön tehtävistä. Tämän seurauksena von der Goltzista tuli käytännössä Suomen todellinen hallitsija.[8] Pyynnön taustalla oli ajatus, että Saksa auttaisi Suomea Itä-Karjalan valtauksessa, mihin ei kuitenkaan suostuttu, koska se oli ristiriidassa Saksan omien intressien kanssa.[5]
Suomen poliittisen johdon ja Mannerheimin välille oli heti sodan päättymisen jälkeen syntynyt arvovaltakiista saksalaisten osuudesta sen lopputulokseen. Mannerheim loukkaantui senaatin 6. toukokuuta antamasta voitonjulistuksesta, jossa häntä ei mainittu lainkaan, ja järjesti vastavetona suuren voitonparaatin 16. toukokuuta. Helsingissä pidettyyn paraatiin ei kutsuttu lainkaan saksalaisia, vaan heidän sijaansa Mannerheim korosti pienen ruotsalaisen vapaaehtoisjoukon ansioita. Erimielisyydet kärjistyivät heti voitonparaatin jälkeen, kun saksalaismielinen Svinhufvud sai valtionhoitajan oikeudet. Mannerheim ei hyväksynyt solmittujen sopimusten mukaista armeijan ylipäällikön alistamista saksalaisille, eikä myöskään suunnitelmaa asettaa ylipäällikön rinnalle tasavertainen sotaministeri. Hän oli myös halukas hyökkäämään Pietariin ja lyömään bolševikit, johon Mannerheim uskoi saavansa ympärysvaltojen tuen. Saksa puolestaan halusi omien intressiensä vuoksi pitää bolševikit vallassa ja näin ollen pyrki hillitsemään suomalaisten hyökkäyshankkeita. Lopulta Mannerheim erosi ylipäällikön tehtävästä ja poistui maasta 1. kesäkuuta.[72] Saksan Ruotsin lähettiläs seurasi ahkerasti Tukholmaan asettuneen Mannerheimin tekemiä matkoja ja arvuutteli tämän motiiveja. Lähettiläs oletti Mannerheimin tavoittelevan Pietarin vapauttamista ja pyrkivän sen jälkeen valkoisen Venäjän johtoon.[15]
Kevään 1918 aikana porvarillisten piirien enemmistö ryhtyi ajamaan jo vahvistetun tasavaltalaisen hallitusmuodon hylkäämistä ja Suomen siirtymistä monarkiaan. Tasavaltalaisten johdossa olivat nuorsuomalaisten K. J. Ståhlberg ja maalaisliiton Santeri Alkio, mutta puolueista ainoastaan jälkimmäinen oli kokonaan tasavallan kannalla, joten monarkisteilla oli selkeä enemmistö sodan jälkeisessä tynkäeduskunnassa. 11. kesäkuuta senaatti antoi esityksen, jonka mukaan Suomesta tulisi perinnöllinen kuningaskunta. Esitys ei saanut eduskunnassa riittävää määräenemmistöä, mutta monarkistit ajoivat siitä huolimatta tavoitteensa läpi myöhemmin elokuussa vuoden 1772 hallitusmuodon nojalla. Senaatti oli Svinhufvudin johdolla etsinyt sopivaa henkilöä kuninkaaksi ja lopulta uudeksi hallitsijaksi pyydettiin Hessenin prinssi Friedrich Karlia.[73] Myös saksalaisten omissa toiveissa oli saada hallitusmuoto, joka sitoisi Suomen mahdollisimman lujasti Saksaan.[8]
Saksan taloudellisiin vaatimuksiin alistuminen oli hinta, jonka Suomen hallitus oli valmis maksamaan saamastaan avusta.[15] Ehtona sotilaalliselle väliintulolle oli kolme keväällä 1918 solmittua valtiosopimusta, jotka käsittivät maiden välisen rauhansopimuksen, kauppa- ja merenkulkusopimuksen sekä sopimuksen sotilastukikohtien perustamisesta. Ne sitoivat Suomen tiiviisti Saksaan, joka sopimusten myötä kontrolloi tiukasti maan taloudellista ja valtiollista elämää. Kauppa- ja merenkulkusopimus oli Suomen kannalta erityisen katastrofaalinen, sillä se antoi ulkomaankaupan Saksan kontrolliin ja takasi saksalaisille yrityksille etuosto-oikeuden. Sotilastukikohtia koskeva sopimus salli Saksan perustaa tukikohtia kaikkialle Suomen alueelle, mukaan lukien oman tarkastusaseman Ruotsin rajalle Tornioon. Kuningashankkeen yhteydessä neuvoteltiin vielä sotilasliitosta, joka alisti Suomen armeijan Saksan armeijan alaisuuteen. Sopimukset tekivät Suomesta käytännössä Saksan protektoraatin ja veivät pohjan vasta saavutetulta itsenäisyydeltä.[5] Suomen poliitikkoja tai sotilasjohtoa ei kuitenkaan tarvinnut aktiivisesti ohjailla, vaan nämä pyysivät vapaaehtoisesti saksalaisten ohjeita.[74]
Kesäkuun alussa von der Goltz esitteli sopimuksiin liittyen suunnitelman Suomen uuden asevelvollisarmeijan järjestämisestä. Johtotehtävät annettaisiin saksalaisille, ja kouluttajina toimisivat suomalaiset jääkärit sekä saksalaiset upseerit. Kuun lopulla Saksasta saapui kahdeksan asiantuntijaupseeria, jotka sijoitettiin yleisesikuntaan ja joukko-osastoihin. Saksalaisryhmän johtaja eversti Konrad von Redern ryhtyi hoitamaan Suomen yleisesikunnan päällikön Nils Procopén tehtäviä, ja ylipäälliköksi nimettiin Mannerheimin vastustajana tunnettu sotaministeri Wilhelm Thesleff, joka oli myös entinen von der Goltzin yhteysupseeri. Mannerheimin esikuntapäällikkö Hannes Ignatius sekä kenraalit Paul von Gerich ja Gösta Theslöf eivät hyväksyneet suunnitelmia vaan erosivat palveluksesta. Ignatiuksen mukaan von der Goltzista tuli Suomen todellinen valtionhoitaja ja kaikki muut olivat pelkkiä sätkynukkeja hänen käsissään.[14] Saksan varaesikuntapäällikkönä toiminut kenraali Erich Ludendorff laati vielä heinäkuun lopussa kymmenkohtaisen luonnoksen Saksan ja Suomen väliseksi sotilassopimukseksi. Sen mukaan Suomen armeija rakennettaisiin yhteneväiseksi Saksan armeijan kanssa ja suomalaiset joukot olisivat sodan aikana Saksan sodanjohdon alaisia. Saksalaisilla olisi myös tarvittaessa oikeus käyttää Suomen satamia.[17]
Kauppasopimus alkoi konkretisoitua syksyllä, kun Suomen ulkomaankauppa suuntautui keskitetysti Saksaan tai sen Itä-Euroopassa miehittämille alueille. Lisäksi luotiin saksalaisen mallin mukainen suuryrityksiä suosiva alakohtainen monopoliperiaate.[75] Eduskunta hyväksyi myös lain, jonka mukaan vähintään kolmeksi vuodeksi pakkotyöhön määrätty vanki voitiin lähettää ulkomaille. Käytännössä tämä tarkoitti pakkotyöhön tuomittujen punakaartilaisten lähettämistä Saksaan työleireille.[76] Von der Goltzin mukaan aloite johtui vankien ruuansaannin turvaamisesta,[77] mutta esimerkiksi Saksan maatalous kärsi tuolloin pahasta työvoimapulasta, joten laki oli täysin heidän omien etujensa mukainen.[78] K. J. Ståhlbergin mielestä päätös alensi Suomen pois oikeusvaltioiden joukosta ja tynkäeduskunnan ainoa sosialidemokraatti Matti Paasivuori kutsui sitä orjakaupaksi. Lakiin jätettiin lopulta kaksi vastalausetta, joissa pohdittiin, millaisen kuvan toimi antaa Suomesta ulkovalloille.[79]
Brittiläinen lehti The Times arvosteli kirjoituksessaan 9. huhtikuuta 1918 Suomen valkoisten toimintaa, kutsui saksalaisten maihinnousua invaasioksi ja Suomea Saksan vasalliksi.[80]
Sotatoimien päättymisen jälkeen kenraali von der Goltz muutti entiseen kenraalikuvernöörin virka-asuntoon Kesärantaan, minkä jälkeen levisi vitsi, kuinka vain yksi kirjain oli muuttunut; ”ryskan” (venäläinen) sijaan maata hallitsi nyt ”tyska” (saksalainen).[77] Von der Goltz oli luonteeltaan sosiaalisesti avoin. Hän solmi ystävyyssuhteita johtaviin suomalaispoliitikkoihin ja oli yhteydessä myös kapinasta sivuun jääneisiin sosiaalidemokraatteihin, kuten Väinö Tanneriin.[15] Kesän aikana von der Goltz teki useita tarkastusmatkoja Itä- ja Pohjois-Suomeen; Karjalassa hän vieraili Terijoella, Raudussa ja Sortavalassa sekä Pohjois-Suomessa Rovaniemellä, Kuolajärvellä, Kemissä ja Oulussa.[20] Keisari Vilhelm II myönsi von der Goltzille ansioistaan Saksan korkeimman sotilasansiomerkin Pour le Mériten, sekä heinäkuussa vielä tittelin Deutscher General in Finnland eli ”Saksalainen kenraali Suomessa”.[14]
Itämeren-divisioonaan liitetty Osasto Brandenstein siirrettiin heti toukokuussa takaisin Viroon, mutta Otto von Brandenstein esikuntineen jäi Suomeen erikoistehtäviin. Itämeren-divisioonan joukot puolestaan hajautettiin eri puolille Kaakkois-Suomea niin, että Helsinkiin jäi ainoastaan pääesikunta sekä pieni sotilasosasto. Joukkojen kokonaisvahvuus kesäkuun alussa oli noin 11 000 miestä.[20] Vaikka maassa vallitsi elintarvikepula ja paikoitellen jopa suoranainen nälänhätä, oli tilanne kuitenkin saksalaisten kannalta parempi kuin heidän sodan näännyttämässä kotimaassaan, ja tämän vuoksi moni halusikin jäädä Suomeen.[15] Saksalaisten läsnäololla oli suuri vaikutus erityisesti Helsingin sodanjälkeisten kuukausien elämään. Esimerkiksi kaupat alkoivat ilmoitella saksaksi ja kaupungissa ilmestyi myös sotilaille tarkoitettu saksankielinen lehti Suomi–Finnland. Eri puolilla Helsinkiä esitettiin saksalaisia elokuvia ja näytelmiä, jotka olivat saksalaissotilaille ilmaisia, kuten myös taidenäyttelyt ja raitiovaunut. Lisäksi kaupungissa esiintyi säännöllisesti kaksi saksalaista orkesteria, joista toinen oli Itämeren-divisioonan oma sotilassoittokunta. Myös Helsingin saksalainen seurakunta toimi entistä aktiivisemmin. Saksalaiset syyllistyivät myös väärinkäytöksiin, kun elintarvikepulasta kärsineessä Helsingissä ilmeni mustan pörssin kauppaa. Lisäksi sotilaat ottivat luvatta käyttöönsä omia tarvikkeitaan sekä varastivat suomalaisten siviilien ja punavankien omaisuutta, minkä vuoksi von der Goltz joutui kutsumaan Saksasta sotilaspoliiseja. Väärinkäytösten ehkäisemiseksi joukoille järjestettiin sulkeisia ja muuta sotilaskoulutusta, joukot myös vaihtoivat paikkakuntaa säännöllisin väliajoin.[5]
Kesäkuun alussa von der Goltz kokosi Helsingissä noin 1 000 miehen tiedustelu- ja suhdetoimintaosaston, Nord-Detachement, jonka hän lähetti Pohjois-Suomeen. Sen tehtävänä oli vierailla eri paikkakunnilla sekä selvittää, minkälaista varustusta joukot tarvitsevat toimiessaan kaukana pohjoisessa.[20] Eversti Hans von Tschirschky und Bögendorffin johtama osasto kuljetettiin junalla Ouluun, jonne se saapui perjantaina 7. kesäkuuta. Seuraavana aamuna Oulun kauppatorilla järjestettiin paraati, ja myöhemmin illalla oli upseerien ohjelmassa muun muassa kaupungin tarjoama illallinen tanssiaisineen. Viikonlopun aikana saksalaisia upseereita kävi myös tiedusteluretkillä Torniossa ja Rovaniemellä. Maanantaina 10. kesäkuuta osasto aloitti marssin Oulujoen, Muhoksen, Utajärven, Vaalan ja Kajaanin kautta Nurmekseen, jonne se saapui 25. kesäkuuta. Nurmeksesta osasto kuljetettiin junalla Viipuriin, jossa se hajotettiin eri puolille Kaakkois-Suomea. Saksalaiset saivat jokaisella paikkakunnalla innokkaan vastaanoton paikallisilta suojeluskuntalaisilta ja valkoisten kannattajilta.[81]
Saksalaiset tekivät myös useita muita tiedusteluretkiä. Jo toukokuun lopussa eversti von Brandensteinille annettiin tehtäväksi suunnitella Karjalan kannakselle puolustuslinja, jonka takana voidaan myös keskittää joukot Pietaria vastaan tehtävään hyökkäykseen. Karjalan kannaksen lisäksi tiedustelua suoritettiin Laatokan Karjalassa. Hyökkäysvalmistelujen ohella tarkoitus oli selvittää, kuinka pitkälle Murmanskissa maihinnousseet brittijoukot olivat edenneet, sekä tutkia Karjalan ja Muurmannin ratojen välisen yhteyden rakentamista.[20] Kapteeni Nikolaus von Falkenhorstin johtama osasto puolestaan teki Kuusamosta Neuvosto-Venäjän puolelle Vienan Karjalaan ulottuvan tiedusteluretken.[17] Tehtävänä oli selvittää Kuusamon ja Tuutijärven seutujen soveltuvuus Muurmannin radalle suuntautuvien sotatoimien tukialueeksi. Kesäkuun alkupuolella tutkittiin myös reitti Rovaniemeltä Kemijärven kautta Alakurttiin, ja heinäkuun alussa Rovaniemelle lähetettiin hieman yli 100 miehen vahvuinen tiedusteluosasto selvittämään brittien liikkeitä Petsamon ja Kantalahden suunnilla. Lisäksi se suoritti tiedustelutehtäviä Kemijärven ja Sodankylän seuduilla.[20] Kesällä 1918 myös Ahvenanmaalla oli ryhmä sotilaskouluttajia. Heidän toimintansa päättyi, kun saksalaiset jättivät saaret syyskuussa.[24]
Kesän aikana Viipurissa, Lappeenrannassa, Kouvolassa, Haminassa ja Rovaniemellä oleville saksalaisjoukoille annettiin myös käsky varautua maan sisäisiin levottomuuksiin. Elokuun alussa Itämeren-divisioona sai määräyksen valmistautua Pietariin tehtävään hyökkäykseen. Kenraali Ludendorffin käskyn mukaan eteneminen tapahtuisi yhteistoiminnassa Suomenlahden eteläpuolella olevien joukkojen kanssa. Muutamaa päivää myöhemmin tuli toinen määräys, jonka johdosta Riihimäellä, Loviisassa ja Lahdessa olleet joukot siirrettiin 12. elokuuta Pohjois-Suomeen Muurmannin radalle suuntautuvaa hyökkäystä varten. Syyskuun puolivälissä Berliinistä kuitenkin ilmoitettiin, ettei suunnitelmia toteuteta, koska tilanne länsirintamalla oli muuttunut ratkaisevasti länsivaltojen käynnistämän suurhyökkäyksen vuoksi.[20]
Sisällissodan voittaneiden valkoisten pyrkimyksenä oli luoda Suur-Suomi, johon liittyen jääkäriluutnantti K. M. Wallenius teki jo maaliskuun alussa suunnitelman joukkojen lähettämisestä Neuvosto-Venäjän puolelle Vienan Karjalaan. Kenraali Mannerheimin hyväksymän suunnitelman tarkoituksena oli virallisesti auttaa itäkarjalaisia karkottamaan bolševikit ja toteuttaa heidän kansallinen itsemääräämisoikeutensa, mutta todellisuudessa kyse oli Vienan-Karjalassa olevien alueiden liittämisestä Suomeen.[82] Murmanskin alueesta puolestaan muodostui kaikkien maailmansodan osapuolten yhteinen intressi. Venäjä halusi alueelle maaliskuussa 1918 maihinnousseet brittijoukot pois, Saksaa kiinnostivat Jäämeren laivastotukikohdat sekä mahdollisuus saada Suomi ja Neuvosto-Venäjä sotimaan länsiliittoutuneita vastaan, Iso-Britannia puolestaan tuki bolševikkeja vastaan taistelevia Venäjän valkoisia, mutta kokosi myös suomalaisista punakaartilaisista muodostetun Muurmannin legioonan Saksan ja Suomen muodostamaa uhkaa vastaan.[83] Mannerheimia ja länsivaltoja kiinnosti myös Pietarin valloitus ja bolševikkien lyöminen.[78]
Suomalaisten hankkeet herättivät epäilyksiä länsivalloissa, koska valkoisten eteneminen tapahtui samaan aikaan saksalaisten 21. maaliskuuta länsirintamalla käynnistämän suurhyökkäyksen kanssa. Sotatoimien tarkoituksena epäiltiin olevan saada Saksalle pääsy Jäämerelle tai Muurmannin radalle. Tämän vuoksi Iso-Britannia ja Yhdysvallat esittivät uhkavaatimuksen, joka pelästytti Mannerheimin niin, että hän muutti näkemyksiään. Mannerheimin mukaan Itä-Karjalan kysymys pitäisikin nyt ratkaista Neuvosto-Venäjän kanssa käytävissä rauhanneuvotteluissa ympärysvaltojen hyväksymänä. Neuvottelut käynnistyivät Saksan välittäminä huhti–toukokuussa, vaikka valkoisten joukkoja olikin edelleen itärajan takana. Saksalaiset ehdottivat aluevaihtoa, jossa Suomi saisi Jäämeren rannalta Petsamon alueen ja Neuvosto-Venäjä vastineeksi Pietarin puolustamisen kannalta elintärkeän Inon linnoituksen Suomenlahden pohjukasta. Saksalla oli asiassa myös omat intressinsä, koska se havitteli tukikohtaa Jäämereltä. Tämän vuoksi Suomea painostettiin luopumaan Itä-Karjalan laajoista aluevaatimuksista, jotta Neuvosto-Venäjä olisi hyväksynyt sopimuksen.[82] Syynä oli myös se, ettei Saksa halunnut vaarantaa Venäjän kanssa tehtyä rauhansopimusta, koska sillä ei enää ollut varaa kahden rintaman sotaan.[15] Kesäkuussa kokoontunut eduskunta kuitenkin piti kiinni Suomen esittämistä aluevaatimuksista ja neuvottelut pysähtyivät.[82]
Länsiliittoutuneiden kesäkuun alussa käynnistämän Pohjois-Venäjän intervention myötä bolševikit olivat elokuuhun mennessä joutuneet niin ahtaalle, että Saksalle ehdotettiin sotilaallista yhteistyötä. Sen mukaan saksalaiset karkottaisivat liittoutuneet Murmanskin alueelta yhteisvoimin suomalaisten kanssa. Saksa olikin halukas pysäyttämään länsivaltojen vaikutusvallan leviämisen Venäjällä, mutta yhteistyön ongelmana olivat Suomen esittämät aluevaatimukset. Uudet rauhanneuvottelut aloitettiin elokuun alussa Berliinissä. Suomen vaatimuksiin kuuluivat edelleen Kuolan niemimaan ja Itä-Karjalan liittäminen Suomeen, joiden luovuttamiseen Neuvosto-Venäjä ei missään tapauksessa suostunut. Sen sijaan se ilmoitti haluavansa Suomenlahden saaret, tarjoten vastineeksi huomattavasti pienempiä alueita Jäämeren rannalta ja Itä-Karjalasta. Suomalaiset eivät suureksi pettymyksekseen saaneet tukea Saksalta, joka piti neuvostohallituksen vaatimuksia sotilaallisesti perusteltuina ja näkivät Suomen tiukan kannan jopa vaarallisena omille eduilleen. Näin neuvottelut ajautuivat jälleen umpikujaan.[82]
Berliinin rauhanneuvottelut keskeytettiin lopulta 27. elokuuta, jolloin Saksa ja Neuvosto-Venäjä solmivat Brest-Litovskin rauhaa täydentävän sopimuksen. Sen tarkoituksena oli varmistaa Saksan etupiiri Baltiassa ja sopia Venäjällä tapahtuvasta sotilaallisesta yhteistyöstä länsiliittoutuneita vastaan. Sopimukseen liitetyissä salaisissa nooteissa maat sopivat, että mikäli Neuvosto-Venäjä ei pysty poistamaan liittoutuneiden Suomessa oleville saksalaisjoukoille aiheuttamaa uhkaa, voivat Saksan ja Suomen armeijat hyökätä niitä vastaan Pohjois-Venäjällä. Täydennyssopimus tarkoitti sitä, että Saksa oli käytännössä ottanut Suomen poliittiseen holhoukseensa. Tämän jälkeen saksalaiset alkoivat suunnitella Pohjois-Venäjälle tehtävää hyökkäystä, mutta länsirintaman sotatapahtumien vuoksi Operaatio Schlusssteinin valmistelu jouduttiin keskeyttämään syyskuun lopussa. Ensimmäinen maailmansota tuli lopulta päätökseensä, kun keisari Vilhelm II syrjäytettiin 9. marraskuuta ja aselepo astui voimaan kaksi päivää myöhemmin.[82]
Suomessa majailevista saksalaisjoukoista tuli maailmansodan voittajavaltioiden mielissä rasite, josta Suomen oli päästävä eroon välittömästi.[10] Ongelma ratkesi nopeasti, kun kenraali von der Goltz ilmoitti joukkojen poistumisesta senaatille heti aselevon jälkeen 13. marraskuuta. Samalla hän totesi Mannerheimin olevan ainoa, joka kykenisi johtamaan Suomea.[84] Saksasta kantautuneiden tietojen johdosta Itämeren-divisioonan esikunnassa oli jo herännyt huoli sotilaskurin höltymisestä, mutta uutiset saapuivat Suomeen hitaasti, ja esimerkiksi Vilhelm II:n syrjäyttämisen jälkeen Viipurissa järjestetyssä paraatissa saksalaiset vielä hurrasivat keisarilleen.[10]
Suomen poliittinen johto oli koko ajan sokeasti luottanut Saksan voittoon. Tämän virhearvioinnin lisäksi myös Berliinissä toimineet diplomaatit epäonnistuivat tärkeimmässä tehtävässään, eli Saksan ulkoministeriön näkemysten tulkitsemisessa. Kuvitelmista poiketen Saksa oli alusta pitäen epäillyt Suomen kykyä säilyttää itsenäisyytensä ennemmin tai myöhemmin vahvistuvan Venäjän naapurina. Myöskään Itä-Karjalaa ja Kuolaa koskevia aluevaatimuksia ei missään vaiheessa tuettu, vaikka Suomi niitä koko ajan sitkeästi ajoikin.[15] Maailmansodan päättymisen myötä muuttunut tilanne pakotti Suomen poliittisen johdon arvioimaan Saksaan sitoutuneen ulkopolitiikkansa kokonaan uudelleen. Mannerheim oli jo lokakuussa matkustanut epävirallisena tunnustelijana ottamaan selvää länsiliittoutuneiden suhtautumisesta. Lopulta J. K. Paasikiven johtama senaatti joutui eroamaan, ja myös saksalaissuuntausta johtanut valtionhoitaja Svinhufvud päätti väistyä tehtävästään marraskuun lopussa. Hänen tilalleen uudeksi valtionhoitajaksi nimitettiin Mannerheim, ja samalla päätettiin järjestää uudet eduskuntavaalit.[82]
Viimeiset saksalaisjoukot poistuivat Suomesta 16. joulukuuta 1918.[14] Saksalaismielisille tämä oli katkera paikka ja monarkistit saattelivatkin saksalaisia kuljettaneet laivat kyynelehtien.[10] Myös saksalaiset jättivät haikeat jäähyväiset, koska olivat viihtyneet Suomessa. Senaatti puolestaan lupasi maksaa kaikki Saksalle koituneet kustannukset, vaikkei Versaillesin rauhansopimus edellyttänytkään sitä Suomelta. Oppositio vastusti ajatusta, mutta eduskunnan enemmistö päätti lopulta korvausten maksamisesta.[5] Saksalaisten poistumisen jälkeen hallitus olisi vielä halunnut osan upseereista jäävän sotilasneuvonantajiksi. Usealle saksalaisupseerille myönnettiinkin pikavauhtia Suomen kansalaisuus, mutta lopulta länsiliittoutuneiden Helsingissä olleet valvojat eivät sallineet heidän jäämistään maahan.[17]
Saksan luhistuminen määräsi myös Suomen tulevan valtiomuodon. Mannerheimia oli vielä pari viikkoa ennen Saksan antautumista kehotettu hakemaan kuninkaaksi valitulle Friedrich Karlille lännen hyväksyntä,[15] mutta muuttuneen tilanteen johdosta kuningashanke raukesi, ja lopulta 14. joulukuuta Friedrich Karl ilmoitti, ettei hän ota vastaan senaatin tarjoamaa valtaistuinta.[73] Saksalaissuuntauksen päättyminen vaikutti myös punaisiin kohdistuneen poliittisen ja yhteiskunnallisen vainon vähittäiseen laantumiseen. Tämä johti muun muassa 1919 alkaneisiin joukkoarmahduksiin.[78] Saman vuoden eduskuntavaalit olivat lopullinen irtautuminen saksalaissuuntauksesta, kun tasavaltalaiset saivat 150 paikkaa ja monarkistit vain 50.[75]
Saksan Itämeren-divisioonan arkistoa säilytettiin Potsdamin sota-arkistossa, joka tuhoutui liittoutuneiden pommituksessa huhtikuussa 1945. Suuri osa Itämeren-divisioonan arkistosta on kuitenkin tutkijoiden käytettävissä, kun Vapaussodan rintamamiesten liiton edustaja oli kolme vuotta aikaisemmin käynyt kopioimassa tärkeimmät asiakirjat Valtionarkistoon. Samassa yhteydessä tehdyt Suomessa palvelleiden saksalaissotilaiden haastattelut ovat myös tutkijoiden käytössä.[10]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
