suurmielenosoitukset Suomen suuriruhtinaskunnassa, jotka liittyvät Venäjän vallankumoukseen ja yhteiskuntauudistuksiin From Wikipedia, the free encyclopedia
Suurlakko oli Venäjän keisarikunnassa ja sen hallintaan kuuluneessa Suomen suuriruhtinaskunnassa loka–marraskuussa 1905 tapahtunut laaja, vallankumouksellinen yleislakko. Suomessa tapahtuma oli suomalaisten yhteinen kansannousu Venäjän keisarikuntaa vastaan ja samalla osa 1900-luvun alussa suomalaisten kesken käytyä sisäpoliittista valtataistelua. Suurlakko johti ensimmäisen venäläistämiskauden päättymiseen ja sääty-yhteiskunnan muuttumiseen parlamentaarisen kansalaisyhteiskunnan suuntaan. Viimeksi mainitun suhteen toteutuivat yleinen ja yhtäläinen äänioikeus sekä kansanedustuslaitoksen eli eduskunnan perustaminen Suomeen. Korkein poliittinen valta jäi kuitenkin Venäjän keisarin ja keskushallinnon haltuun.
Tärkein tekijä suurlakon taustalla oli Venäjän tappio Venäjän–Japanin sodassa vuosina 1904–1905. Häviön syntipukiksi joutui Venäjän keisarikunnan itsevaltias hallintotapa. Tsaarin arvovallan heikkeneminen käynnisti Venäjällä voimakkaita levottomuuksia ja kumouksellista liikehdintää, jotka tähtäsivät autoritaarisen hallinnon muuttamiseen demokraattisempaan suuntaan. Levottomuudet alkoivat Pietarin verisunnuntaina 22. tammikuuta 1905, ja ne huipentuivat koko maan kattavaan yleislakkoon lokakuussa 1905. Keisari Nikolai II myöntyi nopeasti 30. lokakuuta antamallaan lokakuun manifestilla perustuslailliseen monarkiaan siirtymiseen ja lakiasäätävän duuman perustamiseen Venäjälle.[1][2][3]
Lakkoliike levisi Suomen suuriruhtinaskuntaan, sen jo laimentuessa emämaassa, Pietarin suomalaisten rautatieläisten liityttyä venäläisten rautatieläisten lakkoihin. Jo elokuussa suomalaiset työläiset olivat järjestäneet laajan mielenosoituksen vaatien yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta säätyjen sisäisen äänioikeuden laajentamisen sijaan. 29. lokakuuta suomalaiset ylioppilaat vaativat liittymistä emämaan lakkoon, ja poliittinen oppositio eli työväestö ja lähinnä aatelistoon ja porvarissäätyyn lukeutuneet perustuslailliset vaativat samana päivänä myöntyvyyssuuntaa (talonpoikais- ja pappissäätyyn kuuluneet vanhasuomalaiset) edustaneen senaatin ja tärkeimpien virkamiesten eroa sekä valtiopäivien koolle kutsumista. Vanhasuomalaisten muodostama senaatti katsoi saaneensa epäluottamuslauseen ja pyysi eroa 30. lokakuuta yhtyen samalla perustuslaillisten vaatimukseen valtiopäivien koollekutsumisesta ja helmikuun manifestin peruuttamisesta. Lakon aikana nämä aiemmin eri linjoilla olleet porvarilliset ryhmittymät ryhtyivät osin yhteistyöhön. Osa vanhasuomalaisista kannatti toisaalta laajan kansalliskokouksen koolle kutsumista.
Suurlakko suuriruhtinaskunnassa alkoi varsinaisesti 29.–30. lokakuuta 1905 työväestön Helsingin Senaatintorilla ja Rautatientorilla sekä Tampereen Kauppatorilla (nyk. Keskustori) järjestämillä suurilla mielenosoituksilla, joihin myös ylioppilaat ja teekkarit liittyivät. Tehtaat pysähtyivät, virastot, koulut ja kaupat suljettiin, ja suomalaisia siirtyi kaduille, kylille ja toreille. Lakon taustan, luonteen ja myös sen lyhyen kestoajan sekä suomalaisten välisten sisäisten suhteiden vuoksi voimakasta, yhtenäistä ja keskitettyä lakkojohtoa ei suuriruhtinaskuntaan syntynyt. Toiminta oli paikallista, ja Helsingistä, Tampereesta ja Viipurista muotoutui lakon keskeisiä toimintakeskuksia. Pohjois-Pohjanmaalla Oulussa syntyi varsin aktiivinen lakkoliike, jossa kristillisen uskonnollisuuden merkitys oli suuri. Turun, Viipurin ja Oulun muodostaman maantieteellisen kolmion sisään jäi laaja maaseudun, kylien ja pikkukaupunkien muodostama alue, jossa lakkoaktiivisuus ja -passiivisuus vaihtelivat suuresti. Lakkoviikon aikana suuriruhtinaskunnassa oli myös niitä, jotka lähinnä ihmettelivät, mitä maassa oikein tapahtui ja minkä vuoksi.[1][2][3][5][6][7]
Lakon alussa Helsingin Rautatientorilla työväestön laaja joukkokokous vaati yleisillä ja yhtäläisillä vaaleilla valittua kansalliskokousta säätämään maahan uutta perustuslakia. Samoin Helsingissä perustettiin Kansallinen Keskuslakkokomitea ja Kansalliskaarti, koska venäläinen poliisi- ja santarmilaitos ei kyennyt enää valvomaan yleistä järjestystä. Tampereella perustettiin työläisten lakkokomitea, johon kuului lopulta 12 miestä ja 10 naista.
Suomen säädyt, lähinnä nuorsuomalaiset ja svekomaanit perustuslailliset, pyrkivät ottamaan kokonaistilanteen hallintaansa, jottei työväenliikkeen ”katuparlamenttien” toiminta olisi ehtinyt vanhan hallinnon edelle ja vienyt säätyjen vaikutusvaltaa. Lisäksi emämaa Venäjällä suurlakko oli jo päättymässä ja tsaari säilytti asemansa, joten suomalaisten oli kiirehdittävä saadakseen vaateensa hyväksytyiksi.[1][2][9][3][5] Aktivistien toiminta suurlakon aikana oli kaksijakoista. Se johti liikkeen jakautumiseen ja lopulta toiminnan hiipumiseen. Lakon alettua emämaassa aktivistit pyrkivät ulottamaan sen suuriruhtinaskuntaan, ja suurlakon käynnistyminen Suomessa olikin paljolti työväenliikkeen ja työläisaktivistien aikaansaannosta. Lakon edetessä radikaali ruotsinkielinen sivistyneistö alkoi irrottautua toiminnasta, koska työläisaktivistit ja työväestö menivät lakkovaateissaan paljon pitemmälle kuin säätyjen kannalta oli edullista. Lisäksi työläisaktivistien ja ei-sosialististen aktivistien välit viilenivät merkittävästi, kun järjestysvalta maassa alkoi jakautua ylioppilaiden ”valkokaarteiksi” ja työväestön punakaarteiksi.[1][2][10][3][7]
Suurlakosta tuli suomalaisen työväenliikkeen ensimmäinen voimannäyte. Helsingissä järjestettyjen mielenosoitusten ja joukkokokousten sekä niissä ilmaistujen vaatimusten jatkona Tampereen täynnä kansaa olleella Kauppatorilla (nyk. Keskustori) annettiin 1. marraskuuta punainen julistus. Siinä vaadittiin yleistä ja yhtäläistä äänioikeutta sekä hallitusvallan siirtoa senaatin korvaavalle, säädyistä riippumattomalle ja vapaasti muodostetulle kansalliskokoukselle. Helmikuun 1899 manifesti piti peruttaman ja suuriruhtinaskunnan autonomiaa haluttiin laajennettavan, mutta täydellistä Suomen valtiollista itsenäisyyttä ei vaadittu. Julistus vietiin erikoisjunalla Helsinkiin 4. marraskuuta, ja hyväksyttiin myös siellä. Työläisten itsenäisyyden vahvistuttua 1800-luvun lopulta lähtien (mm. elintason nousu, työsopimus-, elinkeinovapaus- ja muuttovapauslainsäädäntö) äänioikeuden saavuttaminen sekä kunta- että valtiotasolla oli noussut työväenliikkeen tärkeimmäksi tavoitteeksi. Säätyvaltiopäivillä suuriruhtinaskunnan kaupunkilaisväestöstä äänioikeutettujen osuus oli 7,2 % ja maaseutuväestöstä vastaava osuus oli vain 4,3 %. Punaisesta julistuksesta ja Tampereesta muotoutuivat myöhemmin suurlakon merkittävät poliittiset symbolit. Helsingissä suurmielenosoitukset jatkuivat 3.–4. marraskuuta.[1][12][5][2][3][7]
Työväestön vaateiden jyrkkyys johtui aiemmin vuoden 1897 ja vuosien 1904–1905 valtiopäivillä äänioikeusasiassa koetuista pettymyksistä. Huhtikuussa 1905 suomalaiset eivät olleet kyenneet hoitamaan äänioikeuskysymystä maltillisesti keskenään, joten puolta vuotta myöhemmin se tapahtui jyrkemmin, emämaan myötävaikutuksella. 13.–14. huhtikuuta 1905 säädyt olivat kokoontuneet äänestämään valtiopäiville laaditusta maltillisesta muutosesityksestä, jonka mukaan suomalaisten äänioikeutta olisi laajennettu säätyjärjestelmän sisällä. Senaatin esityksessä olisi annettu aatelittomissa säädyissä yhtäläinen äänioikeus 800 markan tulorajan ylittäville miehille. Äänioikeusikäraja olisi samalla nostettu 24 vuoteen. Säätyjen perustuslakivaliokunta oli mietinnössään valmis korvaamaan kiinteän tulorajan yleisellä veronmaksukyvyllä sekä antamaan äänioikeuden myös palkollisille ja naisillekin vaalioikeuden, joskaan ei vaalikelpoisuutta. Talonpoikaissääty kannatti esitystä sellaisenaan. Pappissääty tuki hanketta osittain, sillä se ei halunnut antaa naisille äänioikeutta. Säätyjen kokoontuessa Säätytalossa työväenliike ja muut kansalaisliikkeet painostivat päättäjiä Helsingin Senaatintorin suuressa joukkokokouksessa, johon osallistui 30 000–40 000 suomalaista. Osa kokousväestä valvoi yön, rauhallisesti, Säätytalon ympäristössä päätöstä odottaen. Suomalaiskansalliseen tapaan 15. huhtikuuta vastaisena yönä Säätytalon liepeillä laulettiin sekä työväen- ja kansanlauluja että virsiä. Aatelisto ja porvarissääty eivät kuitenkaan suostuneet edes käsittelemään mietintöä, sillä varsinkin ruotsinkielisten perustuslaillisten mukaan valtiopäivillä ei ollut oikeutta uusien lakien säätämiseen ennen laillisten olojen palautumista – samat säädyt tosin kyllä hyväksyivät eräitä verotuskysymyksiä ja esityksen ns. sotilasmiljoonien maksamisesta.[1][13][12][9][14][7][15]
Suurlakon aikana säädyt kykenivät lopulta säilyttämään otettaan vallasta ja hallitsemaan tilannetta. Lakkotilanne ratkaistiin virallista tietä säätyjärjestelmän kautta perustuslaillisten, vanhasuomalaisten ja kenraalikuvernööri Ivan Obolenskin välisissä neuvotteluissa. Kenraalikuvernööri pyysi ehdotusta Suomelle annettavasta keisarillisesta manifestista. Ehdotus oli lähinnä perustuslaillisten Leo Mechelinin käsialaa. Hänen valitsemansa lähetyskunta lähti viemään ehdotusta Pietariin keisarin allekirjoitettavaksi Eläköön luotsilaivalla. Työväestö jätettiin näiden toimien ulkopuolelle täysin. Sen vastatoimi oli pääkaupunki Helsingin järjestysvallan haltuunotto poliisin yhdyttyä lakkoon. Lähinnä työläisistä koostunut Kansalliskaarti valtasi kaupungin poliisilaitoksen ja lähetti partioita kaduille. Kaartin johtoon asetettiin kapteeni Johan Kock.[13][5][1][3][7]
Helsingin Rautatientorilla 4. marraskuuta pidetty laaja kansalaiskokous valitsi punaisen julistuksen edellyttämän väliaikaisen hallituksen, johon nimettiin kaikkiaan 24 jäsentä. Heistä 12 oli perustuslaillisia (mukana svekomaaneja), yhdeksän sosiaalidemokraattia (joukossa raittiusliikkeen edustajia) ja kolme suomettarelaista. Salkkujakoa tai puheenjohtajaa ei nimetty.
Hallitukseen nimettiin seuraavat henkilöt:[16]
|
|
|
|
Suomen kaartin päällikkö kenraali Ramsay sekä senaattorit Leo Mechelin ja Lennart Gripenberg oli valittu ilman heidän omaa suostumustaan. Hallituksen kumouksellisuus alkoi kuitenkin rapistua, koska osa kokousväestä alkoi harkita päätösten hyväksyttämistä Nikolai II:lla. Hallitus ei koskaan ehtinyt aloittaa toimintaansa, koska 5. marraskuuta Leo Mechelinin lähetystö palasi Eläköön-laivalla mukanaan tsaari Nikolai II 4. marraskuuta allekirjoittama marraskuun manifesti. Se palautti suomalaisten ennen venäläistämiskautta voimassa olleen autonomian ja sisälsi lupauksen historiallisesta äänioikeus- ja eduskuntauudistuksesta. ”Katuparlamentit” tyytyivät lopulta tähän ratkaisuun.[1][9][3][7] Kun uusi Mechelinin senaatti lopulta nimitettiin vajaan kuukauden kuluttua, siihen otettiin kansankokouksen senaattorilistasta vain Mechelin, Gripenberg ja Kari, ja sen kokoonpanossa sosialidemokraateilla tai vanhasuomalaisilla ei ollut lainkaan samanlaista roolia. Monet toteutumattomalla listalla olleet nimitettiin kuitenkin jäseniksi eduskuntauudistusta valmistelleeseen komiteaan (ks. jäljempänä).
Helsingissä suurlakon Keskuskomitea päätti lopettaa lakon iltapäivällä 6. marraskuuta vuonna 1905. Osa työväestöstä oli kuitenkin vaatinut sen jatkamista. Työnantajat puolestaan olettivat lakon päättyvän jo saman päivän aamuna. Ristiriita johti käsirysyyn järjestystä valvoneiden työväestön kansalliskaartin ja oikeiston ylioppilaskaartin välillä. Vakavampi yhteenotto vältettiin kansalliskaartin peräännyttyä paikalta. Muualla suuriruhtinaskunnassa lakon päättymisajankohta vaihteli jonkin verran. Esimerkiksi Oulussa suurlakko päättyi 8. marraskuuta. Pääkaupungissa illalla 6. marraskuuta suuri, mutta työväestön ja säätyläisten omiin piireihin jakautunut kansanjoukko kerääntyi Senaatintorille suurlakon ”päättäjäisiin”. Työväestö sijoittui torin yliopiston puoleiseen laitaan ja säätyläiset torin senaattirakennuksen puolelle. Tilaisuudessa luettiin ääneen marraskuun manifesti ja laulettiin valtiopäivävirsi sekä Maamme-laulu. Lakon aikana pimennettynä olleen kaupungin asumusten ikkunoihin sytyteltiin kynttilöitä.[1][9][3][6][7]
Ensimmäinen venäläistämiskausi päättyi Suomen suuriruhtinaskunnassa 4. marraskuuta 1905, ja uuden valtiopäiväjärjestyksen valmistelu aloitettiin. Maan autonomia palautui vuotta 1899 edeltäneeseen tilanteeseen. Suomalaiset uskoivat saavuttaneensa lähes vallankumoukselliset muutokset omin voimin. Tämä vahvisti kaikkien suomalaisten omanarvontuntoa ja voimisti kansallismielistä ajattelua entisestään. Suurvaltasuhteiden ja emämaan sisäisten tapahtumien ratkaiseva merkitys asioiden kulussa unohtui helposti. Siltä osin kuin suomalaisten erilaiset poliittiset suuntaukset venäläistämisen vastustuksessa todella vaikuttivat emämaan päättäjiin, tulos oli todennäköisesti kaikkien suuntausten summa. Myöntyväisyyden ja sopuisan politiikan kannattajat olivat olleet realisteja nähdessään pienen suuriruhtinaskunnan heikon aseman ja sen riippuvuuden suurvaltasuhteista, mutta toisaalta jyrkempi perustuslaillinen näkökanta oli saanut aikaan lievennyksiä varsinkin asevelvollisuusasiassa. Aktivistien rooli nousi merkittävimmin esiin vasta Venäjän-Japanin sodan aikana, mutta terrorilla lienee ollut vaikutusta suurlakon aikana tehtyihin päätöksiin. Poliittinen terrori saattoi toisaalta vähäiseltä osaltaan lisätä venäläistämistoimien jyrkkyyttä toisen valtakunnallistamisvaiheen aikana vuosina 1908–1917. Varhaisaktivismi kuitenkin pääosin hiipui vuoden 1906 jälkeen, koska suomalaiset olivat saavuttaneet suurlakossa tärkeimmät tavoitteensa eli vuotta 1899 edeltäneen autonomian palautuksen ja eduskuntauudistuksen. Samaan suuntaan vaikuttivat myös senaatin määräämä järjestyskaartien toimintakielto ja suomalaisten keskittyminen sisäpoliittisten ristiriitojen selvittelyyn eduskuntauudistuksen jälkeen.[1][9][10][3][18][19]
Suurlakon vallankumoukselliset muutokset perustuivat Venäjän hallitusvallan lyhytaikaiseen romahdukseen. Ennen kaikkea järjestysvalta, poliisivoimat ja venäläinen santarmilaitos olivat lakanneet toimimasta. Lakko Pietarissa oli ehkäissyt Venäjän armeijan Suomeen sijoitettujen osastojen toimintaa, ja rautatieliikenteen pysähtyminen vaikeutti joukkojen siirtoja. Silti armeija oli Helsingissä jossain määrin toimintakykyinen lakkoviikon aikana, ja huhut sen suunnitelmista aiheuttivat huolta pääkaupungin lakkojohdon keskuudessa. Helsingin edustalle ankkuroitui neljä Venäjän keisarillisen laivaston sota-alusta, joiden valoheittimet pyyhkivät pimeää kaupunkia öisin. Aktiivisinta sotilaallinen toiminta oli pääkaupunki Pietarin läheisyydessä Viipurissa, jossa armeija piiritti ja kukisti paikallisen lakkomiliisin. Keskeinen vaikuttaja armeijan rauhallisuuteen suuriruhtinaskunnassa oli maltillinen kenraalikuvernööri Obolenski.[7]
Helsingissä syntyneeseen järjestysvaltatyhjiöön muodostuivat eri valtaryhmien omat järjestysorganisaatiot. Aluksi Kansalliskaartissa toimi työläisten lisäksi myös ylioppilaita, mutta pitkäaikaisen säätyjaon vaikutuksesta yhteiset järjestysjoukot kuitenkin jakaantuivat työväestön punakaarteihin ja säätyläisten ylioppilaskaarteihin. Viimeksi mainittujen johtoon asetettiin kapteeni Gösta Theslöf. Kaartien toiminta jatkui, oikeistossa Voimaliittona, vuoden 1906 loppupuolelle. Vuoden 1906 Viaporin kapinan aikana kaartien väliset ristiriidat nousivat uudelleen esiin ja aiheuttivat paikoin voimakkaita sisäisiä jännitteitä. Esimerkiksi Hakaniemen mellakkana tunnetussa välikohtauksessa yhdeksän ihmistä sai surmansa. Tapausten johdosta molemmat järjestysjoukot lakkautettiin senaatin päätöksellä, ja SDP:n johto kielsi punakaartien perustamisen. Kapinan jälkeen Venäjän armeija ja santarmisto kykenivät ottamaan järjestyksenpidon suuriruhtinaskunnassa uudelleen haltuunsa. Toisaalta Suomessa väkivalta vuosien 1904–1906 aikana oli selvästi vähäisempää kuin esimerkiksi Baltian maissa, joissa valtion kontrollin romahduksen seurauksena muun muassa poltettiin kartanoita ja kirkkoja sekä surmattiin aatelistoa.[1][20][2][3][7]
Suuriruhtinaskuntaan muodostettiin Leo Mechelinin johtama, pääosin perustuslaillisista koostunut senaatti - ns. Mechelinin senaatti - 1. joulukuuta 1905. Työväestön tyynnyttämiseksi senaattiin valittiin myös SDP:n puoluesihteeri J. K. Kari, joka oli maan historian ensimmäinen vasemmiston edustaja hallituksessa. Senaattoriura jäi lyhyeksi, koska ”ministerisosialismia” vastustanut sosiaalidemokraattien jyrkempi siipi sai erotettua Karin puolueesta. Senaatin tärkeimmäksi tehtäväksi tuli tsaarin kanssa sovitun mukaisesti säätää suomalaisille yleinen ja yhtäläinen ääni- ja vaalioikeus sekä sanan-, paino-, kokoontumis- ja yhdistymisvapaus. Vastakohtana 14. huhtikuuta 1905 tehdyille päätöksille aatelis- ja porvarissäätykin hyväksyivät suurella enemmistöllä myös ensimainitut, merkittävästi laajentuneessa muodossa. Käänteen taustalla olivat suurlakkotilanteen luoma sisäinen paine suuriruhtinaskunnassa ja myös pelko venäläisten yhtenäistämispolitiikan laajentumisesta yleisvenäläisen valtakunnanduuman perustamisen myötä.[1][9][14]
Äänioikeus- ja eduskuntauudistusta suunnittelemaan asetettu Robert Hermansonin johtama komitea sai työnsä valmiiksi helmikuussa 1906. Työn aikana eräs keskeinen keskustelun aihe oli kansanedustuslaitoksen rakenne. Lähinnä ruotsinkielinen aatelisto esitti kaksikamarijärjestelmää, jossa toinen kamari olisi toiminut säätyjärjestelmään pohjautuen ja toiseen kamariin edustajat olisi valittu yleisellä ja yhtäläisellä äänioikeudella. Sosiaalidemokraatit vaativat yksikamarijärjestelmää ja eduskunnalle laajoja valtaoikeuksia. Vanhasuomalaiset ja myös nuorsuomalaiset asettuivat kannattamaan viimeksi mainittua vaihtoehtoa. Toisaalta eräänlaisena kompromissina kaksi- ja yksikamarisen järjestelmän välillä perustettiin suuri valiokunta. Entisten säätyjen kokemaa ”liiallisen demokratian uhkaa” vastaan annettiin myös määrävähemmistösäädökset, joiden mukaan perustuslakia voidaan muuttaa vain 5/6:n enemmistön turvin yksillä valtiopäivillä ja 2/3:n enemmistöllä kaksilla valtiopäivillä. Suomalaisnaisten poliittisen aseman muutosten suhteen äänioikeuden myöntö herätti lopulta melko vähän keskustelua komiteassa. Sen sijaan naisten vaalikelpoisuuden salliminen herätti säätyjen piirissä suurempia mutta tehottomiksi jääneitä vastalauseita.[1][3][21]
Lopulta Suomen suuriruhtinaskunnan säädyt hyväksyivät uuden valtiopäiväjärjestyksen 29. toukokuuta 1906. Työväestö ja muut äänioikeuden ulkopuolella olleet väestöryhmät seurasivat tilannetta tarkoin ja painostivat tarvittaessa päättäjiä. Tsaari Nikolai II vahvisti suuriruhtinaskunnan uuden vaalilain ja valtiopäiväjärjestyksen 20. heinäkuuta 1906. Suomeen oli siten luotu moderni yksikamarinen eduskuntalaitos. Maan historian ensimmäiset yleiseen ja yhtäläiseen äänioikeuteen perustuneet eduskuntavaalit järjestettiin 15–16. maaliskuuta vuonna 1907. Säätyjärjestelmään verrattuna äänioikeutettujen määrä kohosi uudessa järjestelmässä 126 000 suomalaisesta miehestä 1 273 000 yli 24-vuotiaaseen suomalaiseen naiseen ja mieheen. Suomessa naiset saivat äänioikeuden ja vaalikelpoisuuden ensimmäisinä Euroopassa. Ensimmäisissä vaaleissa eduskuntaan valittiin 19 naista.[1][9][14]
Suurlakko oli menestys suomalaiselle työväenliikkeelle, vaikka sen välitön vaatimus demokratiasta vapaan kansalaiskokouksen ja väliaikaisen hallituksen kautta epäonnistui marraskuussa 1905. Venäjän tsaarin vallan lyhyt mutta ratkaiseva romahdus nosti vasta 1800-luvun lopussa syntyneen nuoren liikkeen lopulta helposti ja nopeasti vaikuttajaksi suomalaiseen yhteiskuntaan. Sama koski naisasialiikettä.
Suomen Sosialidemokraattisen puolueen jäsenmäärä kohosi vuosien 1899–1900 vajaasta 10 000 jäsenestä noin 85 000 jäseneen vuoden 1906 loppuun mennessä. Puolueen eduskuntapaikkojen lukumäärä nousi tasaisesti vuotta 1917 edeltäneissä neljissä eduskuntavaaleissa vuoden 1907 vaalien 80 paikasta vuoden 1916 vaalien 103 paikkaan. Monissa Euroopan vakaasti hallituissa valtioissa tilanne oli toinen. Niissä työväenliikkeen ja naisasialiikkeen läpimurto vei pitemmän ajan ja vaati suurempia ponnisteluja. Suomalaisen työväestön aseman muutos vahvisti sen itsetuntoa ja uskoa joukon voimaan sekä lisäsi entisen rahvaan kansallismielisyyttä. Toisaalta vuosien 1904–1906 vallankumouksellisissa oloissa osa työväestöstä oli kokenut, että suuret muutokset Suomessa edellyttivät ensin vastaavia muutoksia emämaassa. Vallan siirtyminen vasemmalle houkutteli myös sivistyneistöä mukaan työväenliikkeeseen. Merkittävin ryhmä olivat aiemmin lähinnä vanhasuomalaisiin lukeutuneet niin sanotut ”marraskuun sosialistit” (1905): Edvard Gylling, Otto Wille Kuusinen, Kullervo Manner ja Yrjö Sirola. Sivistyneistöstä vasemmistoon siirtyivät myös Hilja Pärssinen, Algoth Untola ja Elvira Willman.[1][22][12][2][9][3][14][23]
Poliittisen vallan suhteen suurin häviäjä äänioikeusuudistuksessa oli perustuslaillinen, ruotsinkielinen aatelisto. Säätyjärjestelmä oli ollut tämän väestöllisen ja kielellisen vähemmistön keskeisin tukijalka, ja siksi se oli vastustanut uudistuksia. Säätyvaltiopäivillä ruotsinkielisillä oli ollut hallussaan noin puolet edustajapaikoista. Yksikamarisen eduskunnan kansanedustajien paikoista osuus vuosina 1907–1911 oli 10–15 %. Valta-aseman heikentyminen pakotti heidät etsimään tukea koko Suomen ruotsinkielisestä väestöstä, sen taloudellisesta asemasta riippumatta. Tämä maltillisti harjoitettua politiikkaa. Poliittisen järjestelmän muutos loi suuriruhtinaskuntaan nykyaikaisemman puoluejärjestelmän, joka koostui seuraavista puolueista: vanhasuomalaiset (suomalainen puolue), nuorsuomalaiset, svenska folkpartiet, maalaisliitto, kristillinen työväenliitto ja sosiaalidemokraatit.[1][9][3][19]
Suomalaisen yhteiskunnan sisäiset jännitteet ja niiden purkautuminen suurlakon aikana lisäsivät ristiriitoja maassa, mutta toisaalta kaikkien merkittävien poliittisten ryhmittymien välisen vuorovaikutuksen kautta tehdyt mullistavat poliittiset ratkaisut avasivat tietä kansalaisyhteiskunnan synnylle. Ensimmäisen kymmenen vuoden aikana muutokset olivat hyvin vähäisiä, koska korkein päätösvalta säilyi Venäjän tsaarilla, joka arvosti suuriruhtinaskunnan eduskuntaa vain neuvoa-antavana hallintoelimenä. Suomen senaatin koostumuksesta päätti pääosin keisari (ääritapauksena ns. amiraalisenaatin asettaminen). Eduskuntauudistuksen myötä Suomeen ei siten aluksi syntynyt parlamentaristista valtajärjestelmää, johon kuuluu kansan valitsema parlamentti ja sille vastuullinen hallitus (senaatti). Eikä säätyjärjestelmä muuttunut Suomen sisäisestikään yhdellä nuijan kopautuksella kypsäksi parlamentaariseksi järjestelmäksi. Entisten säätyjen asema ja asenteet olivat uudessa tilanteessa ristiriitaiset sekä entisen rahvaan että Pietarin keskushallinnon suhteen. Toisaalta oikeistossa vastustettiin valtakunnallistamistoimia, mutta toisaalta tsaarin valta ylläpiti vakautta ja hidasti niitä muutoksia, jotka koettiin sisäpoliittisesti hankaliksi. Työväestöllä puolestaan alkoi pitkä kouluttautuminen koko kansakuntaa ja maata koskevien yhteisten asioiden hoitoon. Tulevan kehityksen suunta oli kuitenkin vähemmässä määrin riippuvainen suomalaisista. Tulevaisuuden suuret linjat määräytyivät pääosin ulkoisista tekijöistä, joihin suomalaiset eivät voineet mitenkään vaikuttaa.[1][20][24][9][18]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
