monen uskomuksen mukaan paha paikka tuonpuoleisessa From Wikipedia, the free encyclopedia
Helvetti on paikka tai tila, johon ihminen monien uskontojen mukaan saattaa kuolemansa jälkeen joutua rikkomustensa vuoksi.[1] Suoran aikakäsityksen uskonnoissa, kuten kristinuskossa ja islamissa, helvetti on yleensä ikuinen. Vastaavasti kiertävän aikakäsityksen uskonnoissa, kuten buddhalaisuudessa, helvetti on väliaikainen paikka ennen jälleensyntymistä.
_-_detail_1_(devil).JPG)
Uskomus kuoleman jälkeisestä kärsimyksestä on vanha, mutta se ei esiinny kaikissa uskonnoissa. Monissa uskonnoissa tuonpuoleinen eli vainajala on unenomainen tila, johon ei välttämättä liitetä rangaistusta tai se on sivuosassa. Esimerkiksi muinaisten suomalaisten uskomuksissa kuolleet vaeltavat tuonelassa varjomaisina haamuina.[2] Joissakin muinaiskulttuureissa kehittyi vähitellen käsitys, että vainajia punnittaisiin heidän elämänsä aikana tekemiensä tekojen mukaan. Hyvät teot saisivat kiitokset ja vastaavasti pahat teot rangaistukset.[3]
Nykyuskonnoista kristillisessä ja islamilaisessa perinteessä helvetti on paikka, jossa ihminen saa kuolemansa jälkeen pahoista teoistaan ikuisen rangaistuksen. Juutalaisuudella ei ole selkeää helvettikäsitettä eikä tuonpuoleista. Hindulaisuuden ja buddhalaisuuden käsitys väliaikaisesta helvetistä liittyy ihmisen puhdistamiseen jälleensyntymistä varten. Taolaisuudessa, kungfutselaisuudessa ja šintolaisuudessa ei ole helvettiä, mutta se esiintyy perinteisessä kiinalaisessa mytologiassa.
Helvettiä on kuvattu runsaasti taiteessa ja kirjallisuudessa. Esimerkiksi Danten Jumalainen näytelmä ja John Miltonin Kadotettu paratiisi ovat kuuluisia tutkielmia ihmismielestä ja pahuudesta, jotka on puettu helvettinäyiksi.[4]
Sana helvetti on tullut suomen kieleen muinaisruotsista, jossa sana Hel-vite viittaa manalan valtiattaren Helin rangaistukseen.[5] Sana on siirtynyt useisiin eurooppalaisiin kieliin skandinaavisen mytologian kautta (esimerkiksi ruotsin helvete, englannin hell, saksan Hölle). Monissa kielissä, kuten suomessa, helvettiä merkitsevää sanaa käytetään myös kirosanana ilman uskonnollista merkitystä.
Sumerilaiset ja babylonialaiset uskoivat kuolleiden joutuvan maanalaiseen pimeyden ja kauhun valtakuntaan. Egyptiläiset uskoivat, että ihmisten teot punnitaan kuoleman jälkeen ja pahuudesta rangaistaan. Persialaisen zarathustralaisuuden mukaan pahat ihmiset joutuvat kuolemansa jälkeen kärsimykseen ja pimeyteen. Antiikin Kreikassa kaikkien vainajien uskottiin vaipuvan Haadekseen, mutta siellä kärsisivät vain pahimmat rikolliset.[3]
Mesopotamialainen Gilgameš-eepos kertoo, miten päähenkilö Gilgamešin kuollut ystävä Enkidu palaa manalan varjoelämästä.[6][7] Gilgameš vierailee maanalaisessa maailmassa, joka sijaitsee Mašu-vuoren juurella ja jonne aurinko laskeutuu öisin. Mesopotamialaisissa tarustoissa maanalainen maailma ei ollut ensisijaisesti rangaistuksen ja kärsimyksen olotila. Toisaalta kertomuksissa oli helvettiin viittaavia piirteitä, jotka kehittyivät ajan myötä muissa kulttuureissa.[8]
Muinaisen Egyptin mytologiassa kuolleiden maan hallitsija oli kuollut, ylösnoussut ja jumalaksi muuttunut Osiris. Elävien jumala Ra liikkuu kohti kuolemaa ja kuolleiden jumala Osiris kohti elämää. Ra samastetaan aurinkoon ja Osiris vastaavasti maan alle.[9]
Egyptiläinen Kuolleiden kirja antaa opastuksia ja ohjeita sielun kuolemanjälkeiseen matkalle kohti maanalaista maata eli duatia. Perillä sielua odottaa viimeinen tuomio. Osiriksen tuomioistuimen edessä Anubis-jumala punnitsee vaa’alla kuolleen teot siten, että toisella vaakakupilla on vainajan sydän ja toisella jumalatar Maatin sulka. Kirjurijumala Thot kirjaa julki tuodut asiat elämän kirjaan. Mikäli sielu on ollut rehellinen, hän jatkaa eteenpäin. Muussa tapauksessa sydän annetaan Ammit-pedon syötäväksi.[9]
Muinaispersialainen zarathustralaisuus perustuu kaksijakoiseen todellisuuskäsitykseen, jossa hyvä ja paha taistelevat keskenään. Pahuuden henkilöitymä Ahriman eli Angra Mainju juonittelee jatkuvasti hyvyyden henkilöitymää Ahura Mazdaa eli Ormuzdia vastaan. Kumpikin voima vaikuttaa historiassa maailmanloppuun asti. Ihminen valitsee, kumman puolelle hän asettuu. Lopulta viimeisinä päivinä hyvä voittaa, mutta sitä ennen ihmiset elävät hyvän ja pahan sekoittumisen aikaa.[7][10]
Zarathustralaisuudessa tuonpuoleisessa tapahtuva palkitseminen tai rangaistus liittyvät maailmanlopun tapahtumiin. Zarathustralaiset uskovat ylösnousemukseen, viimeiseen tuomioon, kuolemanjälkeiseen kidutukseen ja taivaan iloihin. Käsitys valosta ja pimeydestä sekä pahuuden henkilöitymästä – myöhemmin Saatanasta – Jumalan vastavoimana siirtyi juutalaisuuteen.[7][10] Myöhemmin käsite siirtyi kristinuskoon ja islamiin.
Varhaisimmat viittaukset muinaiskreikkalaiseen vainajalaan eli Haadekseen ovat Homerokselta. Odysseian 11. kirjassa kerrotaan päähenkilö Odysseuksen käynnistä Haadeksessa. Odysseus kohtaa matkallaan varjomaisia haamuja, jotka ovat samannäköisiä kuin kuolinhetkellään. Odysseus tapaa myös toverinsa Elpenorin, ennustaja Teiresiaksen, oman äitinsä sekä manalan naisia. Homeroksen Haades on sumuinen ja surumielinen paikka, mutta siellä ei jouduta tilille elämän aikana tehdyistä pahoista teoista.[11]
Tämän jälkeinen kreikkalainen mytologia täydensi Odysseian kuvausta Haadeksesta, joskaan ei aina johdonmukaisesti. Jumalten vallanjaossa Zeus saa taivaan, Poseidon meren ja Haades-jumala maanalaisen maailman. Eläville näkymätöntä ja maan alle kätkettyä valtakuntaa hallitsee Haades kiistattomana valtiaana. Hän poistui valtakunnasta vain kerran ja ryösti Persefonen puolisokseen maan päältä. Persefone oli alamaailman valtiatar, joka vietti puolet vuodesta Haadeksessa ja puolet maan päällä.[12]
Haadeksen hallitsijat elivät sopusoinnussa ihmisten ja jumalten kanssa. Heitä kuvattiin synkiksi mutta oikeudenmukaisiksi.[12] Tartaros oli paikka, jonne voitetut jumalat, henget ja titaanit vangittiin rangaistukseksi. Tartaros muodosti osan Haadesta, mutta alamaailmaan kuuluivat myös Elysionin kentät, onnellinen paikka, jonne sankarit pääsivät palkkioksi teoistaan kuoltuaan. Jotkut lähteet sijoittavat Elysionin kentät Kreikasta länteen sijaitseville saarille. Suurin osa kuolleista kreikkalaisessa tarustossa viettää aikansa vaellellen varjoina kukkakentillä Haadeksessa.
Kreikkalainen tarusto sisälsi kuvauksia matkoista Haadekseen, mutta kuolemanjälkeinen ei ollut siinä keskeisellä sijalla. Jumalia palvottiin velvollisuudesta ja siunausten saamiseksi, mutta itse Haades-jumalaa ei palvottu. Hän hoiti kuolleita eikä tarvinnut elävien palvontaa. Toisaalta eräissä kreikkalaisissa mysteeriuskonnoissa kuolemanjälkeiseen kohtaloon saattoi vaikuttaa erilaisilla rituaaleilla. Tästä esimerkkinä olivat Eleusiin mysteerit, jonka menoihin osallistuville luvattiin parempaa osaa tuonpuoleisessa. Vastaavasti orfilaisuudessa puhdistettiin rituaaleilla sielu pahuudesta.[12]
Filosofi Platon kirjoitti myös tuonpuoleisesta. Hän käsitteli kuolemanjälkeistä elämää teoksissaan Gorgias, Faidon ja Valtio. Yhteistä kertomuksille on, että vainajan suojelushenki opastaa sielun Haadekseen. Jotkut epäpuhtaat sielut vastustavat matkaa ja jäävät joksikin aikaa kummituksiksi hautausmaalle, mutta myöhemmin heidätkin tempaistaan väkisin mukaan.[13]
Gorgias-teoksessa vainaja joutuu kuoleman jälkeen kolmen tuomarin eteen, joiksi Zeus on valinnut kolme kuollutta poikaansa. Tuomarit tuomitsevat oikeamielisesti puhdassieluiset autuaiden saarelle ja pahantekijät Tartarokseen kärsimään tekojaan vastaavan rangaistuksen. Vain kaikkein pahimpien rangaistus kestää ikuisesti. Murhaajien kidutukset lakkaavat vasta kun heidän uhrinsa anovat heille armoa.[13]
Valtio-teoksessa esitellään Er-niminen sotilas, joka kuolee taistelussa, mutta palaa kahdentoista päivän kuluttua kertomaan kuolemanjälkeisestä maailmasta. Pahojen ihmisten kidutuksen lisäksi Er näki jälleensyntymisen täytäntöönpanon. Ensiksi paikalle ryömi maan alta likaisia sieluja, kun vastaavasti taivaalta laskeutui puhtaita sieluja. Syntisten vaivat olivat kestäneet tuhat vuotta, ja he itkivät surkeaa kohtaloaan, kun vastaavasti puhtaat sielut kuvailivat ihanaa kokemustaan. Tämän jälkeen arvottiin järjestysnumero seuraavaa elämää varten, mutta itse järjestyksellä ei ollut väliä, sillä kukin poimi sieluaan vastaavan numeron. Mitä syvällisemmin henkilö toteuttaa hyveitä ja filosofista elämäntapaa, sitä viisaamman valinnan hän tekee. Er pani merkille, että suurin osa taivaan iloista tulleista teki typerän valinnan.[13]
Platonin ajatus sielun kuolemattomuudesta jäi elämään. Myöhemmin kristityt omaksuivat monet Platonin ajatukset lukuun ottamatta oppia sielunvaelluksesta. Platonin näkemyksen mukaan maailmanrakentaja eli demiurgi loi sielun kuolemattomuuden.[13] Tämä ajatus siirtyi myöhemmin filosofis-uskonnolliseen gnostilaisuuteen, mutta vastaavasti valtavirran kristityt tuomitsivat ajatuksen demiurgista alempana luojajumalana harhaoppisena.
Roomalainen runoilija Vergilius sai runsaasti vaikutteita Homerokselta ja kreikkalaisesta mytologiasta. Hän kuvaa manalaa eepoksensa Aeneis kuudennessa kirjassa.
Vergiliuksen helvetissä pahantekijää rangaistiin rikoksistaan sopivalla tavalla. Eepoksessa matka Haadekseen alkaa pääsankari Aeneaksen rantautumisella Italian Latiumin alueelle. Tarina muistuttaa pitkälti Odysseuksen matkaa. Aeneas matkaa alas Haadekseen yhdessä tietäjänaisen eli sibyllan kanssa. Heitä ympäröivät matkalla henkilöitymät: Murhe, Huolet, Taudit, Vanhuus, Pelko, Nälkä, Puute, Vaiva, Himot, Riita, Sota sekä näiden lisäksi Kuolema ja tämän velipuoli Uni.[14]
Aeneas ja Sibylla kohtaavat Haadeksessa aluksi erilaisia hirviöitä. Tämän jälkeen he ylittävät Styks-virran sen humoristiseksi kuvatun lautturin Kharonin avulla. Rannalla kaksikko pääsee unilääkkeitä syöttämällä kolmipäisen koiran Kerberoksen vartioimasta luolasta sisään. Haadeksen ensimmäisessä osastossa vikisevät sylivauvojen sielut ja lähistöllä majailevat itsemurhaajat. Seuraavassa osastossa ovat lemmentuskaiset, ja pääsankari Aeneas kohtaa siellä kuolleen rakastajattarensa Didon. Itkien Aeneas siirtyy seuraavaan osastoon, jossa ovat sotasankarit. Tämän jälkeen polku haarautuu. Oikea tie johtaa Kuoleman herran linnan kautta Elysion-onnelaan, ja vasen tie taas kidutuksiin.[14]
Aeneas erottaa silmillään Haadeksen alimman tason eli Tartaroksen kuilun lähellä linnan, joka sijaitsee liekehtivän Flegethon-virran keskellä. Aeneas kuulee sieltä kidutuksen ääniä ja pyytää sibyllaa kertomaan vasemmasta tiestä. Tästä alkaa eepoksen varsinainen helvetin kuvaus. Sibyllan mukaan tuomari Rhadamanthys tutkii vainajien teot. Syylliset joutuvat Teisifonen ruoskittavaksi, ja tämän jälkeen heidät pudotetaan Tartaroksen kuiluun. Syvimmällä ovat jumalia vastaan nousseet titaanit. Pahojen ihmisten piinojen määrä on lukematon, koska ihmisen pahuus on pohjaton.[14]
Myöhemmin valoisilla Elysionin kentillä Aeneas kuulee, etteivät Tartaroksen rangaistukset ole ikuisia. Ne puhdistaisivat pahat sielut, jotta ihmiset voisivat palata takaisin elämään. Aeneas löytää isänsä Anhiseksen, mutta ei voi halata häntä. Syy on Odysseuksen retkistä tuttu tilanne, jossa haamu väistyy kolmesti kuin kevyt tuuli. Ankhiseksen mukaan kunkin ihmisen sielu on osa maailmansielua. Paha ja aineellisuus samentavat todellisuuden tajun, ja tämän vuoksi sielut joutuvat kuoleman jälkeen puhdistettavaksi. Joillekin tuskat ovat niin ankarat, että he haihtuvat tuulien tielle pimeyteen, kun taas toiset selviävät kärsimyksistä. Kun tuhatvuotinen kärsimys on ohi, sielut ovat valmiina uuteen elämään.[14]
Myöhemmin kristityt saivat runsaasti vaikutteita Vergiliuksen Haadeksesta. Hänen eepoksensa esittelemä malli sielujen puhdistamisesta toimi myöhemmän kristillisen kiirastulen esikuvana.[14]
Juutalaisuuden pyhästä kirjasta käytetään nimitystä Tanak. Kristinuskossa kirja on Vanha testamentti. Tanakin vanhimmat osat on ajoitettu 1000-luvun eaa. alkupuolelle ja nuorimmat 160-luvulle eaa.[15] Tanakiin ei kuulu ajatusta kuolemanjälkeisestä elämästä, jossa oikeamieliset saisivat palkkion ja vastaavasti pahantekijät saisivat rangaistuksen. Kun ihminen kuolee, hän haihtuu pois. Jumala palkitsee ja rankaisee vain eläviä. Helvetti tuli mukaan vasta nuorempien juutalaisuuden tekstien syntyessä, eivätkä ne päätyneet Tanakin ohjeelliseen tekstikokoelmaan.[16]
Tanakin mukaan todellinen elämä on mahdollista vain noudattamalla Jumalan käskyjä. Jumalan tahtoa tottelemalla saa elää, mutta tahdon torjumalla joutuu kuolemaan. Kuolemalla ei tarkoitettu pelkästään ajan päättymistä vaan myös moraalista mahtia. Hepreankielinen sana šeol tarkoittaa vainajien valtakunnan lisäksi kuoleman mahtia, joka pyrkii jatkuvasti saamaan ihmiset omaan kitaansa. Sana šeol on suomennettu luterilaisen kirkon käännöksessä tuonelaksi. Tanakissa sielu on yhtä kuin elävä ihminen. Vainajille ei saanut tuoda uhreja eikä heitä saanut manata esille.[16]
Joissakin Tanakin kohdissa on viittauksia siihen, että vainaja ei häviä tyhjiin vaan siirtyy johonkin paikkaan. Sana šeol mainitaan kirjan sivuilla 66 kertaa. Muita aihetta sivuavia mainintoja ovat kuoppa, hauta ja kadotus. Myöhemmin kristityt pitivät näitä kaikkia viittauksina helvettiin.[17] Varhaiskristityt lukivat pääsääntöisesti kreikankielistä Septuaginta-käännöstä, jossa šeol käännettiin kreikan kielen sanaksi haades. Tämä aiheutti heidän mielissään sekoittumisen tutumpaan kreikkalaisen ja roomalaisen uskonnon tuonpuoleiseen.[18]
Kaikissa Tanakin teksteissä on viittauksia epämääräiseen varjoelämään, mutta vain nuoremmissa teksteissä on alustavaa ylösnousemukseen viittaavaa aineistoa. Viittaukset ovat lähinnä runollisia eivätkä selkeitä teologisia opetuksia. Tekstit viittaavat siihen, että kansan keskuudessa oli historian saatossa hyvin monimuotoisia näkemyksiä kuolemanjälkeisyydestä.[17] Viittaukset haudantakaiseen ovat kielikuvallinen tapa kertoa, etteivät elämän kärsimykset vaivaa enää kuollutta. Tanakin näkemys vainajien olotilasta ei ole yhtenäinen, mutta virallinen juutalainen teologia lähtee siitä, että vainajat häviävät olemattomiin.[17]
Tanakin kohdat, joista löytyy runollisia tai kirjaimellisempiakin viittauksia tuonpuoleiseen, eivät ole merkkejä suuremmasta opillisesta kokonaisuudesta, joka voitaisiin koota yhteen. Sen sijaan Tanakista löytyy runsaasti perusteluita viimeiselle tuomiolle. Ajatus Jumalan vihasta ja tuomiosta kulkee punaisena lankana Israelin kansan historiassa. Syntisten kohtalona tulee olemaan kauhea kuolema maan päällä ja häviäminen olemattomiin. Tästä poikkeuksena on Danielin kirja, joka lupaa tuonpuoleista piinaa.[17]
Palestiinan alue kuului hellenistisen kulttuurin vaikutuspiiriin. Vuosien 200 eaa. – 200 jaa. välillä juutalaiseen kirjallisuuteen ilmestyi runsaasti vaikutteita idästä ja lännestä. Nämä kirjat jäivät pääsääntöisesti pois Tanakin kokoelmasta, eli ne ovat apokryfisia kirjoja. Lännestä saatiin kreikkalainen näkemys sielun kuolemattomuudesta. Vastaavasti idästä saatiin zarathustralaisuuden näkemys hyvän ja pahan välisestä taistelusta.[19] Sielun ja ruumiin erottaminen toisistaan oli vallankumouksellista juutalaisessa uskonnossa. Tunnetuin hellenistinen juutalaisfilosofi oli Filon Aleksandrialainen, joka pyrki yhdistämään Platonin ajattelua ja Tanakin oppeja. Juutalaisen historioitsijan Josefuksen mukaan essealaiset – jotka todennäköisesti kirjoittivat Kuolleenmeren kääröt – uskoivat sielun olevan kuolematon ja pahojen sielujen kärsivän ikuisista rangaistuksista tuonpuoleisessa.[19]
Kenties varhaisin maininta suoranaisesta juutalaisesta helvetistä löytyy virallisen tekstikokoelman ulkopuolisesta Ensimmäisessä Henokin kirjassa. Henokin nimiin laitetun 100-luvulla eaa. syntyneen kirjan mukaan tuonpuoleisessa on neljä varastoa, joissa sielut odottavat tuomiota. Ensimmäisessä varastossa ovat puhtaat ja toisessa syntiset. Kolmannessa ovat väkivaltaisesti kuolleet, jotka tulevat tuomiopäivänä syyttämään tappajiaan. Neljännessä varastossa ovat puolisyntiset sielut, jotka eivät pääse tuomiolle, vaan he jäävät pysyvästi varastoon.[19]
Varsinainen helvetti on gehenna. Alun perin nimellä tarkoitettiin Ge-Hinnomin laaksoa Jerusalemin lounaispuolella. Israelin kuningaskunnan aikana siellä harjoitettiin palvontamenoja, joihin kuului lasten polttaminen uhreina Moolok-jumalalle. Hellenistisellä ajalla nimi miellettiin syntisten rangaistuspaikaksi. Kreikkalaisen Tartaroksen tapaan se oli syvä kuilu. Profeetta Jesajan mainitsema sammumaton tuli muuttui kansan mielessä polttavaksi kidutustavaksi. Perinne alkoi puhua tulisesta järvestä tai jopa merestä.[19]
Näkemykset Gehennan kestävyydestä vaihtelevat. Yksien kirjoittajien mielestä syntisten tuskat päättyvät tietyn ajan kuluttua, ja he yksinkertaisesti tuhoutuvat. Toisten mukaan syntisten piinat kestävät ikuisesti. Ikuinen rangaistus perustuu kreikkalaiseen käsitykseen sielujen katoamattomuudesta.[19]
Myös Saatana ja hänen enkelinsä tuomitaan lopulta. Jobin kirjassa Saatana ei ole niinkään paha olento, vaan Jumala lähettää hänet koettelemaan Jobia. Myöhemmin Saatanasta tulee pahantahtoinen Jumalan ja ihmisten vihollinen. Tanakin näkemyksen mukaan Jumala on sekä hyvä että paha. Vasta kolmannella vuosisadalla kristityt omaksuivat kaksijakoisen näkemyksen, jonka mukaan Jumala ja Saatana ovat toistensa vastakohtia.[19]
Hellenistisen ajan farisealaiset alkoivat opettaa sielun kuolemattomuutta. Yläluokkaiset saddukeukset sen sijaan hylkäsivät uudet vaikutteet eivätkä odottaneet mitään kuolemanjälkeistä elämää. Jerusalemin temppelituhon myötä vuonna 70 saddukeukset menettivät merkityksenä. Tämän jälkeen farisealaisten opetuksista tuli juutalaisuuden kantava voima.[20]
Kristinuskon helvetti perustuu lähes kokonaan Uuteen testamenttiin. Vanhassa Testamentissa helvettiä ei juuri mainita Danielin kirjaa lukuun ottamatta, ja kysymys kuolemanjälkeisen elämän olemassaolosta on tulkinnanvarainen. Uudesta testamentista löytyvät tuhoutuminen olemattomiin, sielujen rappeutuminen varjomaisiksi haamuiksi, ikuinen piinahelvetti ja oppi pelastautumisesta. Jeesuksen puheissa lähetetään syntiset ikuiseen tuleen itkemään ja kiristelemään hampaitaan. Paavalin mukaan taas pelastuksen ja ikuisen elämän vastakohta oli kuolema ja häviäminen olemattomiin.[21]
Kristinuskon valtasuuntaus valitsi vaihtoehdoista piinahelvetin, vaikka se perustui vain kouralliseen Uuden testamentin tekstejä, joista tärkeimmät löytyvät Matteuksen evankeliumista ja Johanneksen ilmestyksestä. Kilpailevana vaihtoehtona olisi voinut olla Paavalin kirjeiden ja Johanneksen evankeliumin näkemys kadotettujen tuhoutumisesta. Kristikunnan alun teologiassa keskusteltiin mahdollisesta syntisten sielujen olemattomiin häviämisestä eli tyhjiinraukeamisesta sekä kaikkien mahdollisuudesta pelastua. Nämä näkökannat hävisivät, ja viimeistään keskiajan kynnyksellä piinahelvetistä tuli ainoa mahdollinen tulkinta.[21]
Pelkästään syntiset ihmiset eivät joudu helvettiin viimeisen tuomion jälkeen, vaan sinne joutuvat myös Saatana sekä langenneet enkelit eli demonit. Saatana on kristityille selkeä Jumalan vastustaja ja vihollinen. Hän keksii ovelia juonia pahuuden edistämiseksi. Uudessa testamentissa käydään maailmojen sota, jossa on kolme suurta ratkaisutaistelua. Ensimmäisessä sodassa Saatana pudotettiin alas taivaasta. Toisen sodan Saatana hävisi Jeesukselle hänen kuolemassaan ja ylösnousemuksessaan. Kolmas ja viimeinen sota käydään historian loppuessa.[21]
Kristinuskon helvettiopiksi vakiintui kolme asiaa. Ensimmäinen oli oppi ihmiskunnan jaosta kahtia hyviin ja pahoihin, mikä tarkoitti, että kaikkien pelastuminen ei ole mahdollista. Toisen opin mukaan sielu on ikuinen, joten helvettikin on ikuinen. Kolmanneksi kehittyi oppi kiirastulesta.[18]
Kristinuskon levittäminen oli myös helvettiopin levittämistä. Ensiksi ei-kristityille kerrottiin huono sanoma, jonka mukaan kaikki ihmiset ovat synnin vallassa ja matkalla kadotukseen. Tämän jälkeen kerrottiin hyvä sanoma, jossa Kristuksen puoleen kääntyvät vapautuvat synneistä ja helvetin otteesta. Kristittyjen mukaan mielenmuutos on tehtävä tämän elämän aikana, sillä tuonpuoleisessa se ei ole enää mahdollista. Ei-kristitylle kuulijakunnalle käsite synti ei ollut uutta, mutta ikuinen tuonpuoleinen kauhu oli.[18]
Helvetti antoi myös kristinuskon marttyyreille voimaa ja lohdutusta kestää kidutukset, sillä vainoajia tultaisiin rankaisemaan teoistaan tuonpuoleisessa. Kolmannen vuosisadan kirkkoisien Irenaeuksen ja Tertullianuksen mukaan helvetissä tullaan rankaisemaan ruumiillisesti tulella polttamalla. Kuitenkaan tuli ei kuluta kohdettaan vaan polttaa ihmistä ikuisesti, joten se on moninkertaisesti kauheampaa. Rangaistuksella on myös aste-eroja riippuen ihmisen maanpäällisistä synneistä.[18]
Kristinuskon ylösnousemus ja viimeinen tuomio tulevat tapahtumaan historian päättyessä, joten sielujen täytyy odottaa sitä jossain. Syntyi käsite sielujen varastopaikasta, jota jotkut nimittivät Abrahamin helmaksi ja vielä useammat Haadekseksi. Välitilalla ei ollut suurtakaan merkitystä helvettikäsitykselle. Useimpien mukaan sielu on samassa helvetissä, jossa ensimmäisessä ollaan ilman ruumista ja toisessa ruumiin kanssa. Tosin ruumiin saamisen arveltiin lisäävän helvetin tuskaa.[18]
Vanhan testamentin hepreankielinen šeol käännettiin kreikankielellä Haadekseksi. Vastaavasti latinankielisessä Raamatussa, Vulgatassa, puhuttiin jo infernuksesta. Näin jo kristittyjen raamatunkäännökset tekivät Vanhan testamentin epämääräisestä tuonpuoleisesta selkeän kuolemanjälkeisen välitilan tai helvetin.[18] Virallisesti sielun katoaminen kuoleman jälkeen eli tyhjiinraukeaminen torjuttiin Konstantinopolin toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 553. Näin piinahelvetti jäi ainoaksi oikeaksi tulkinnaksi tuhanneksi vuodeksi, kunnes reformaation yhteydessä otettiin esille toisenlaisiakin näkemyksiä.[18]
Kirkkoisä Augustinus vaikutti kirkolliseen helvettikäsitykseen enemmän kuin kukaan muu hänen jälkeensä. Häntä voidaan pitää myös kiirastuliopin isänä. Parhaiten Augustinus tunnetaan armo-opistaan, mutta hänen helvettioppinsa on kolikon toinen puoli. Augustinukselle maailmanhistoria on hyvän ja pahan – Jumalan ja Saatanan – välistä taistelua. Se tulee päättymään pahan lopulliseen kuoliniskuun ja syntisten joutumiseen ikuiseen helvettiin.[22]
Augustinuksen mukaan suurin osa ihmisistä tulee joutumaan helvettiin. Taivaaseen pääsevät vain harvat ja valitut. Näkemystään hän perusteli Jumalan oikeudenmukaisuudella. Samoihin aikoihin vaikuttanut Johannes Krysostomos laski, että tuhansista ihmisistä tuskin satakaan pelastuu. Tämä ajattelutapa oli hyvin yleinen suurten teologien keskuudessa keskiajalla ja pitkälle nykyaikaan asti. Alkuaikojen kirkkoisien näkemys pelastuvien pienestä määrästä selittyy osittain kristittyjen vähemmistöasemalla myöhäisantiikin aikana. Samalla kristittyjen sisällä vaikutti erilaisia suuntauksia, joista kirkkoisät tuomitsivat monet harhaoppisina ja pelottelivat vastapuolta helvetillä.[22]
Ennen Augustinusta myöhäisantiikin aikana esiintyi näkemys kaikkien pelastumisesta. Kirkkoisä Klemens Aleksandrialaisen mukaan Jumala kurittaa kasvatustarkoituksessa vain lyhyen aikaa tuonpuoleisessa. Syntisten sielut puhdistetaan, heidät käännetään oikeaan suuntaan, ja he palaavat Jumalan yhteyteen. Kirkkoisä Origeneksen mukaan Saatanakin tulee lopulta pelastumaan. Origenes esitti, että helvetti on syntisille ikuinen, mutta historian lopussa sielut palaavat takaisin alkutilaan Jumalan yhteyteen. Origeneksen pelastusmallia kutsutaan nimellä apokatastasis pantoon tai lyhyemmin apokatastasis-oppi. Kirkkoisä Gregorios Nyssalainen seurasi Origeneksen perusajatusta ja ymmärsi helvetin rangaistuksen olevan parantavaa kurittamista, joka kestää kauan mutta ei loputtomasti.[23]
Augustinus hyökkäsi apokatastasis-oppia vastaan rajusti. Hän esitti myöhemmin yleisesti hyväksytyn opin, jonka mukaan kuoleman hetkellä syntisen tahto jäätyy paikoilleen, eikä hän voi enää parantua tai muuttua. Näiden ajatusten pohjalta Konstantinopolin toinen kirkolliskokous hylkäsi Origeneksen ajatukset harhaoppisina. Yleisin perustelu vastustaa kaikkien pelastumista oli käytännöllinen: mikäli ikuinen helvetti poistuisi, moraalilta putoaisi pohja ja kristinuskon harjoittaminen tulisi tarpeettomaksi.[22]
Augustinuksen käsityksiä kehiteltiin edelleen keskiajalla. Välitila hylättiin tarpeettomana, ja sielujen arveltiin menevän kuoleman jälkeen välittömästi helvettiin. Samaten rangaistukset jaettiin kahteen lajiin: tulessa kärsimiseen sekä Jumalan läheisyyden puutteeseen. Oppineet pitivät kauheampana rangaistuksena pelastuksen ja Jumalan läsnäolon menettämistä. Sen sijaan kansan parissa saarnaajat maalailivat kuulijakunnalle mieluummin ruumiillisia rangaistuksia. Kirkkoa pidettiin ainoana paikkana, missä sielut olisivat turvassa helvetiltä. Kirkosta erottaminen merkitsi vaaraa joutua helvettiin, ja se toimikin papiston aseena kristinuskon moraalia rikkovia maallisia ruhtinaita ja harhaoppisia vastaan.[22]
Keskiajan kristillinen filosofia eli skolastiikka eritteli järjestelmällisesti helvettiä ja kiirastulta. Skolastikot rakensivat kourallisesta Raamatun tekstikohtia yksityiskohtaisen ja kokonaisvaltaisen kuvauksen helvetistä, kiirastulesta ja taivaasta. Rakennelmat pystytettiin antiikin filosofien ja arvostettujen kirkkoisien ajatuksien pohjalle.[24]
Filosofi Tuomas Akvinolainen kuvasi hyvin yksityiskohtaisesti helvetin kauhuja. Kadotetut joutuvat liikkumattomaan maanalaiseen helvettiin ruumiillisessa muodossa. Syntiset eivät pysty vuodattamaan kyyneleitä, joten he itkevät mielensä sisällä. Kadotettuja rangaistaan äärimmäisellä kylmällä ja kuumalla. Syntiset eivät saa mukaansa edes hyviä muistoja tuottamaan heille iloa, vaan Jumalan rangaistukset ovat koko ajan mielessä. Kadotetut vihaavat Jumalan heille langettamaa oikeudenmukaista rangaistusta, mutta eivät itse Jumalaa.[24]
Myös kastamattomat lapset joutuvat helvettiin perisyntinsä tähden. Augustinus oli hyvin jyrkkä tästä ja tuomitsi vauvatkin helvettiin. Tuomas oli astetta lievempi ja katsoi, että kastamattomat lapset siirtyvät limbukseen. Siellä ei ole hyvää eikä pahaa. Tämä katolisen kirkon oppi on edelleen voimassa, vaikkakin uudelleenarvioitavana.[24]
Helvetin ohella kirkon oppeihin kuului myös kiirastuli, joka kuitenkin on ilmapiiriltään toiveikkaampi. Helvetin tapaan myös kiirastulessa kärsivät syntiset sielut, mutta eivät ikuisesti, vaan sinne joutuneet pääsevät tietyn ajan kuluttua taivaaseen. Lisäksi he jo kiirastulessa ollessaan saavat maan päältä eläviltä apua sielunmessujen, almujen, esirukouksien ja hyvien tekojen muodossa. Maanpäällinen apu saattaa lyhentää kiirastulessa vietettyä aikaa.[25] Kiirastuli on sielun viimeinen mahdollisuus vapautua synneistä ja valmistautua kuolemanjälkeiseen elämään taivaassa.[26]
Oppi kiirastulesta syntyi vähitellen Augustinuksen ajatuksesta, että kaikkia kristittyjä ei ehditä puhdistaa maanpäällisen elämän aikana. Augustinus ei käyttänyt sanaa kiirastuli, vaan puhui puhdistavasta tulesta ja kärsimyksestä. Skolastikot veivät kiirastulen huippuunsa erittelemällä syyllisyyden ja rangaistuksen. Rangaistuksen voi välttää katumuksella. Käytännössä tämä johti syntien tunnustamiseen papille, mikä käytäntö virallistettiin ekumeenisessa kirkolliskokouksessa vuonna 1215.[25]
Kiirastuli julistettiin useimpien kirkkokuntien viralliseksi opiksi Lyonin toisessa kirkolliskokouksessa vuonna 1274, ja se vahvistettiin vielä Trenton kirkolliskokouksessa vuosina 1545–1563. Myöhäiskeskiajalla kirkolla uskottiin olevan valta vapauttaa ihminen kokonaan synneistä. Kirkko saattoi jakaa omista taivaassa sijaitsevista hyvien tekojensa varastosta anteeksiantoja ihmisille. Tätä käsitettä nimitettiin aneeksi. Keskiajan loppuvaiheessa ihmiset maksoivat papeille, jotta nämä järjestäisivät yksityismessun tietylle vainajalle. Kiirastuli-oppi oli voimakkaimmillaan 1200–1500-luvuilla.[25]
Helvetistä kirjoitettiin keskiajalla satoja kirjallisia kertomuksia. Unien tai valveunien aikana hengellisen helvettinäyn kokeneet henkilöt kertoivat kokemuksistaan papeille tai munkeille, jotka kirjoittivat ne ylös. Kuvitteellisia helvettinäkyjä sepitettiin kristillisessä perinteessä jo toiselta vuosisadalta lähtien. Näistä varhaisista ilmestyskirjoista eli apokalypseista kaksi on noussut erityisen merkittäviksi: Pietarin ilmestys ja Paavalin ilmestys. Molemmat ovat Raamatun ulkopuolelle jääneitä kirjoja eli apokryfisiä kirjoja.[4]
Italialaisen Dante Alighierin kolmiosainen runoteos Jumalainen näytelmä (Divina commedia) 1300-luvun alusta kertoo kirjoittajansa matkasta helvetin ja kiirastulen kautta paratiisiin. Ensimmäinen osa Inferno syventyy helvettiin ja on näistä kirjoista kuuluisin. Helvetti kuvataan siinä eräänlaisen ohuehkon kannen peittämäksi suppilomaiseksi, maan alaiseksi kuiluksi, joka ulottuu maapallon keskipisteeseen saakka.[27] Maan keskipisteeseen on vangittuna kaikkien syntien ja petturuuden isä Lucifer eli Saatana. Suppilo jakautuu yhdeksään sisäkkäiseen piiriin, joista kukin on omistettu tietylle synnille. Lisäksi helvetin portin liepeillä parveilee joukko pelkureiden sieluja, jotka eivät kelpaa edes helvettiin. Helvetin eri piireissä ja osastoissa sielut kärsivät syntinsä mukaisesta rangaistuksesta.[28] Danten luoma helvetti on tarkasti järjestetty syntien museo. Syntien rangaistukset vaihtelevat hirmumyrskystä piinaaviin sairauksiin ja tulisateesta jäiseen vankilaan. Dante uskoi helvetin, kiirastulen ja taivaan olemassaoloon, mutta ei kuvitellut niiden olevan juuri hänen kuvaamiensa paikkojen näköisiä.[27]
Danten Jumalainen näytelmä on Tuomas Akvinolaisen Summa theologiaen jälkeen keskiajan luetuin ja tutkituin kirja. Teoksen yksityiskohtaisuus ja runous saivat lukijakunnan vakuuttumaan sen kirjoittajan jumalallisesta innoituksesta. Teoksen kuvaukset vaikuttivat suuresti myöhempiin taiteilijoihin, jotka maalasivat tai kirjoittivat helvetistä. Teos on innoittanut lukuisten kuvitusten lisäksi myös yksittäisiä taideteoksia. Erityisesti tarina Paolon ja Francescan kielletyn rakkauden kohtalosta helvetin ikuisessa hirmumyrskyssä on innoittanut taiteilijoita. Toisaalta teoksen täydellisyys kääntyi myös itse uskoa vastaan. Danten teos tunnustettiin kuvitteelliseksi, mikä sai monet epäilemään muitakin vanhoja helvettikuvauksia.[27]
Reformaation synty kyseenalaisti 1500-luvulta lähtien katolisen näkemyksen. Protestantit hyväksyivät helvetin, mutta eivät kiirastulta, sillä se ei perustunut Raamattuun. Katoliset myönsivät kiirastulen ohuen perustan Raamatussa, mutta vetosivat kirkon perinteeseen, kirkkoisiin ja moniin kirkolliskokouksiin. Protestanttien mukaan kirkko on saattanut erehtyä ja uskovaisten on syytä palata takaisin Raamattuun.[29]
Ensimmäiset askeleet kiirastulen kyseenalaistamiseen otti Erasmus Rotterdamilainen satiirisilla kirjoituksillaan. Saksalainen pappi Martti Luther meni pidemmälle ja väitti suoraan, että kiirastulelle ei löydy Raamatusta perusteita. Samoin Luther ei löytänyt kiirastulta kirkkoisien kirjoituksista ja huomautti, että ortodoksinen kirkko ei ollut koskaan hyväksynyt kiirastulta. Protestantit hylkäsivät kiirastulen sekä kastamattomien lasten limbuksen. Raamatun maailmaan mahtuisi vain taivas ja helvetti. Muu kirkollinen perinne helvetistä sen sijaan kelpasi lähes sellaisenaan protestanteille, ja ikuinen piinahelvetti sai luvan jatkaa.[29]
Lutherin mukaan syntiinlankeemus on vienyt ihmisiltä heidän oman tahtonsa. Jumala määrää ennalta, ketkä pelastuvat ja ketkä eivät. Myöhempi luterilaisuus irtisanoutui tästä predestinaatio- eli ennaltamääräytymisopista ja esitti, että Jumala kutsuu kaikkia pelastukseen, mutta kaikki eivät ota sitä vastaan. Jean Calvin korosti Lutheriakin jyrkemmin ennaltamääräytymistä. Myöhemmin Calvinin ajatuksien pohjalle rakennettujen reformoitujen kirkkojen mukaan Jumala on hyvä ja on päättänyt lopulta pelastaa kaikki.[29]
Katolinen kirkko vastasi reformaatioon niin sanotulla katolisella reformaatiolla. Helvetin yksityiskohtien levittäminen oli muodostunut liian viihteelliseksi. Katolinen kirkko hillitsi helvettiin liittyviä kulkueita, juhlia ja näytelmiä. Trenton kirkolliskokouksessa katolinen kirkko toisti skolastikkojen osoittaman linjan. Kokous päätti pitää kiinni kiirastulesta ja aneista, mutta niiden väärinkäyttö haluttiin kitkeä pois. Reformaation aikana protestantit ja myöhemmin myös katoliset nostivat Saatanan maan päälle. Aseman muutos johtui Raamatun maininnasta, että Saatana tullaan heittämään tuliseen järveen historian lopussa.[29]
Kirjallisuudessa nähtiin vielä yksi suuri helvettiteos, kun John Milton kirjoitti kertovan runoelman Kadotettu paratiisi vuonna 1667.[30][31]
Valistusajalla todellisuutta tutkittiin järjen valossa. Myös tuonpuoleinen, kirkko ja Raamattu joutuivat arvostelun kohteiksi. Osa teologiasta irrottautui kirkollisesta hallinnasta. Syntyi nykyaikainen teologinen raamatuntutkimus eli eksegetiikka, joka näki Raamatun kirjat niiden historiallista taustaa vasten. Uusi tutkimus rapautti helvettiopin perusteita.[32]
Monet valistusajan ajattelijat ja teologit päättelivät helvetin rangaistuksen olevan rajallinen, koska jumalainen valokin on rajallinen. Samaten pääteltiin, että koska ihminen on rajallinen, niin myös hänen tekemänsä synnitkin ovat rajallisia. Samaten arvosteltiin ikuisen sielun käsitettä, sillä ajateltiin, että luonnossakaan mikään ei ole ikuista. Jotkut päättelivät, että mitään aineetonta todellisuutta ei edes ole, mutta toisten mielestä tässä mentiin jo liian pitkälle.[32] Useat valistusajan filosofeista vastustivat helvettiä tai, kuten David Hume, uskontoa yleensäkin. Voltairen mukaan helvetti on persialaisten, kaldealaisten, egyptiläisten ja kreikkalaisten uskomus, johon Israelin kansa ei uskonut. Kirjailija ja filosofi Arthur Schopenhauerin mukaan ainoa helvetti ja kiirastuli ovat nykyinen maailma.[32]
Arvostelusta huolimatta kirkkokunnat olivat 1600–1800-luvuilla yksimielisiä, että suurin osa ihmisistä joutuu helvettiin. Tätä helvetin oikeudenmukaisuutta perusteltiin ihmisen vapaalla tahdolla – ihminen tuomitsee itse itsensä helvettiin. Samaten helvetin ikuisuudesta pidettiin kiinni sen perusteella, että syntisen ihmisen asenne on ja pysyy Jumalan vastaisena.[30]
Kaikki eivät olleet tyytyväisiä järkeistettyyn uskoon. 1600–1700-lukujen taitteessa syntyi omakohtaista ja kokemuksellista uskonelämää korostavia liikkeitä. Niitä kutsutaan yhteisnimellä herätyskristillisyys eli evankelikalismi. Liikkeiden mukaan uskoon ei synnytä, vaan siihen on itse herättävä. Varhaisimmat herätysliikkeet olivat Englannissa syntynyt puritanismi ja Saksassa syntynyt pietismi. Molemmille herätysliikkeille helvetin vaara oli todellinen, ja pelkästään nimellisellä kristityllä oli vaarana joutua helvetin lieskoihin, ellei hän tehnyt heti parannusta. Herätyssaarnaajat kuvailivat yksityiskohtaisesti helvetin kauhuja kuulijakunnalle ja kehottivat tottelemaan Jumalan säännöksiä eikä etsimään lievennyksiä niihin.[30]
Myös ajatus kaikkien pelastumisesta teki paluuta. Kirkkoisä Origeneksen vanha – aikoinaan harhaoppisena hylätty – ajatus sai vuosien kuluessa pientä, mutta lisääntyvää kannatusta. Universalismia edustivat 1700-luvulla uudet englantilaiset ja amerikkalaiset ajattelijat, joista merkittävämmäksi nousi Charles Chauncy. Hänen mukaansa ikuinen piinahelvetti on mahdoton, koska tällöin Saatanan voitto ja Aadamin lankeemus olisivat merkittävämpiä tapahtumia kuin Kristuksen pelastus. Universalismia repivät myöhemmin sisäiset ristiriidat, ja kristillistä oppia karsittiin niin reilusti, että muut kristilliset suuntaukset katsoivat liikkeen ajautuneen kristinuskon ulkopuolelle. Toinen vastaavia ajatuksia sisältänyt unitaarinen liike syntyi 1600-luvun alussa Englannissa torjumaan kirkon kolminaisuusoppia. Useimmat universalistisesti ajattelevista eivät liittyneet näihin liikkeisiin. Jotkut katsoivat, ettei kaikkien pelastumista ollut hyvä julistaa julkisesti, vaan hengellisesti riittävän kypsän ihmisen täytyy oivaltaa tämä ajatus itse.[30]
Näiden kahden äärisuunnan – herätyksen ja universalismin – lisäksi myös sielun katoaminen eli tyhjiinraukeaminen eli kuolema teki paluuta. Tätä ajatusta sivusi myös deismi, jossa Jumalaa pidettiin kaiken alullepanijana, joka ei puutu myöhemmin historian kulkuun. Tyhjiinraukeamiseen liittyvä annihilaatio-oppi sai heikosti kannatusta ennen 1800-lukua. Merkittävin annihilationismia kannattanut liike oli 1800-luvun puolivälissä milleriläisestä adventismista erkaantunut protestanttinen seitsemännen päivän adventistit -kirkko.[33] Se syntyi Pohjois-Amerikassa toisen herätysliikeaallon myötä. Toinen milleriläisestä adventismista 1870-luvulla itsenäistynyt Jehovan todistajat -liike omaksui myös tyhjiinraukeamisopin.[30]
Nykyaikana, 1900-luvulta lähtien, helvetin ongelmallisuus on kristinuskossa lisääntynyt. Kirkollinen kahden tuhannen vuoden helvettiperinne on tullut uudessa teologiassa kyseenalaiseksi. Samalla annihilaatio-oppi – tai sielun tyhjiinraukeaminen – on saanut teologien tukea puolelleen, vaikkakaan se ei ole saavuttanut virallista tukea kristillisiltä suuntauksilta lukuun ottamatta yksittäisiä herätysliikkeitä.[34] Karkeasti jakaen nykyisten kristillisten teologien johtopäätökset ovat joko sielun katoaminen tai ikuinen kärsimys. Toisinaan teologit liikkuvat näiden kahden välisellä rajamaalla, ja kirjoittajan lopullinen kanta jää epäselväksi.[34]
Katolisuudessa oppi kiirastulesta on jopa helvettiä keskeisempi. Kiirastulessa sieluja piinataan tietyn ajan ja ne kamppailevat taivaan ja helvetin välillä. Elossa olevien ihmisten rukoukset, messut ja aneet auttavat kuolleen sielun pääsemistä kiirastulesta taivaaseen.[35]
Katolisen kristinuskon kaudella taivaaseen tai helvettiin päästiin kiirastulen myötä ja myöhemmin luterilaisuudessa suoraan jompaankumpaan. Suomalaiset, omaperäiset herätysliikkeet syntyivät 1700–1800-luvuilla. Ne saarnasivat eurooppalaisten esikuviensa tavoin Jumalan johdatusta tai Saatanan eksytystä. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisältä kasvoi 1900-luvulla uusia herätysliikkeitä – niin sanottu viides herätysliike – jotka nousivat kirkon vapaamielistä helvettikäsitystä vastaan.[2]
Suomen ortodoksisen kirkon mukaan sielu pääsee ikuiseen elämään, mikäli ihminen on rakastanut maan päällä Jumalan Sanaa ja Kirkkoa. Helvettiin joutuvat ne, jotka ovat tietoisesti seuranneet himojaan. Ihminen voittaa maan päällä himot Jumalan armon avulla. Mikäli ihminen lähtee iäisyyteen himoista parantumattomana, hän jää pysyvästi siihen tilaan. Helvetissä ihminen jumittuu epätoivoiseen tilaan, jossa himoista ei voi vapautua eikä niitä voi tyydyttää. Syntinen ihminen voi vielä pelastua Jumalan armosta, mikäli hän ei ole luopunut Kristuksesta. Ortodoksisen kirkon mukaan helvetti koskee aikuisia. Kastetut ja kuolleet lapset kirkko lukee taivaan hyvyyksistä osallisiin ihmisiin. Ortodoksinen kirkko kehottaa rukoilemaan myös kuolleiden puolesta. Rukoilu ei tapahdu hyötymistarkoituksessa, vaan Jumala tekee minkä parhaaksi näkee.[36]
![Thumb](#/media/Tiedosto:Muhammad_and_"mocking_women"_in_Hell.jpg)
Islamiin kuuluu usko elämän jatkumisesta tuonpuoleisessa maailmassa. Ihminen joutuu joko Helvettiin tai Paratiisiin sen mukaan, miten kukin tuomitaan viimeisellä tuomiolla. Koraanissa toistuvana aiheena on lupaus hurskaita odottavasta Paratiisista (Janna), joka on nautintojen ylenpalttinen tyyssija. Vielä yleisempi on varoitus uskottomia odottavasta Helvetistä (Jahannam), jonka kauhuista kirja antaa havainnollisia esimerkkejä. Islamilainen eskatologia on värikästä ja perustuu sekä Koraaniin että islamilaisiin tarinoihin, jotka löytyvät 800-luvulla kirjatuista haditheista.
Islamissa kaikella Jumalan luomalla on alku ja loppu. Koraanin mukaan viimeisinä päivinä maa järkkyy, vuoret murenevat, meret nousevat, aurinko pimenee, tähdet putoavat taivaalta ja taivas katoaa. Jumala jakaa viimeisenä päivänä tuomioita, ja ainoastaan profeetta Muhammed voi vedota häneen syntisten puolesta. Jumala on armollinen, mutta ei anna anteeksi muiden jumalien asettamista rinnalleen.[37]
Tuomiopäivänä synnintekijät punnitaan. Toisessa vaakakupissa ovat ihmisen synnit ja toisessa hyvä teot. Tuomio toteutuu sillan (sirat) ylittämisenä. Siltaa kuvataan hiustakin kapeammaksi ja miekkaa terävämmäksi.[37] Silta näyttää syntisestä kapealta ja hurskaasta leveältä.[38] Syntiset putoavat sillalta Helvetin tuleen.[37] Kertomus sillasta on tullut islamiin zarathustralaisuudesta.
Helvetissä on seitsemän tasoa: Jahannam eli kiirastuli muslimeille ja lisäksi omat tasonsa kristityille, juutalaisille, saabalaisille, zarathustralaisille, epäjumalanpalvojille ja ulkokultaisille.[39] Helvetissä on tukevat seinät ja 19 enkeliä (tai 70) vartioivat sitä johtajanaan enkeli Malik.[40] Helvetissä on puita kuten Paratiisissa, mutta sen sijaan, että ne antaisivat varjoa, puut löyhkäävät. Helvetin tasot Koraanin tarjoamin viittein ovat seuraavat:[39]
Helvetissä on varsinkin kahteen luokkaan kuuluvia ihmisiä. Ensimmäinen luokka ovat kiittämättömät, joihin kuuluu etenkin naisia, jotka ovat kapinoineet aviomiehiään vastaan eivätkä ole pukeutuneet säädyllisesti ja totelleet puolisoitaan. Enemmistö Helvetin asukeista onkin juuri naisia.[41] Lisäksi on rikkaita, joita Paratiisissa on suhteessa vähän toisin kuin köyhiä. Toinen suuri luokka ovat vääräuskoiset, jotka eivät aikanaan kuunnelleet profeettojen varoituksia.[42] Helvetti on ikuisen kidutuksen paikka näille ryhmille, mutta muslimit, jotka tosin ovat tehneet syntiä, mutta pysyneet muslimeina, voivat toivoa pääsevänsä Muhammedin avulla pois sieltä.[42]
Islamin Helvetti muistuttaa kristittyjen helvettiä, mutta sillä on erityispiirteitä. Yksi on toistuva kuvaus tuomituille annettavasta tulisesta juomasta. Toinen on se, että Helvetissä järjestystä pitävät enkelit.[42] Helvetti on ennen muuta tulta: ”Helvetissä on riittävästi hehkua! Me korvennamme tulessa ne, jotka eivät usko merkkeihimme; aina kun heidän ihonsa on palanut, me vaihdamme tilalle toisen, jotta he saisivat oikein maistaa rangaistusta.” (Koraani 4:56). Helvetin tulen kuumuuden aste vaihtelee, mutta se on kuumempaa kuin maallinen tuli. Tulenlieskat myös puhuvat. Ainoa helpotus on, että perjantaisin Helvetin tulta ei sytytetä.[43] Erään kuvauksen mukaan henget eli jinnit tunkevat ihmisten suihin kuumia ketjuja ja vetävät niitä ulos peräaukosta.[37]
Hindulaisuudessa keskeisiä käsitteitä ovat sielunvaellus ja karma. Kuolemassa sielu eli atman purkautuu, mutta karma jää olemaan (naraka). Kaikkeudella ja historialla ei ole alkua eikä loppua, vaan sielu on ikuisessa kierrossa. Karma johtaa jälleensyntymiseen, jossa voimat pyrkivät tasapainoon. Mikäli ihminen on kerännyt viimeisimmässä elämässä paljon hyviä tekoja, hän pääsee väliaikaisesti paratiisimaiseen tilaan, mutta lopulta hän joutuu syntymään uudelleen ja palaamaan takaisin kiertoon. Tästä sielunvaelluksesta pystyy vapautumaan purkamalla karman ja saavuttamalla valaistumisen, brahman-nirvanan.[44]
Varhainen hindulaisuus ei uskonut taivaaseen tai helvettiin. Varhaisempien käsitysten mukaan ihminen liittyi kuoleman jälkeen osaksi luontoa toisessa elämänmuodossa. Vedalainen kulttuuri keskittyi terveelliseen ja täyteläiseen elämään ilman tuonpuoleisesta murehtimisesta. Myöhemmin Veda-kirjojen kaanoniin tuli mainintoja jälleensyntymisestä sekä taivaasta. Yleisen näkemyksen mukaan taivas on jossain ylhäällä. Sitä hallitsee Indra ja helvettiä vastaavasti Yama. Mahabharata-eepoksen mukaan pahoista teoista joutuu kärsimään helvetissä. Eepoksen Bhagavad Gita -osiosta löytyvät ohjeet taivaaseen pääsystä tai helvettiin joutumisesta. Taivaaseen pääsee kahta tietä: nöyryydellä ja oikeudenmukaisuudella sekä rukouksilla ja rituaaleilla. Syntien tekemistä tulee välttää, sillä ne periytyvät tuleville sukupolville.[45]
Buddhalaisuuden näkemys elämänkiertokulusta on lähellä hindulaisuuden näkemystä. Merkittävin ero on siinä, että buddhalaisuus katsoo atmanin eli sielun olevan harha. Toisaalta Gautama Buddha ei suoraan kieltänyt atmanin olemassaoloa. Niinpä buddhalaiset painottavat käsitettä jälleensyntymä ja käsitettä sieluttomuus tai tyhjyys eli anatta. Buddhalaisuudessa aineeton mieli on olemassa ikuisesti, vaikkakin se muuttaa muotoa ja tasoa jatkuvasti.[46]
Perinteinen buddhalaisuus määrittelee viisi tai kuusi olemassaolon valtakuntaa, joihin voi päätyä jälleensyntyneenä.[47][48]
Helvetin maailman tehtävänä on toimia väliaikaisena puhdistuspaikkana pahantekijöille. Narakat ovat kuvausten mukaan joko äärimmäisen kylmiä tai äärimmäisen kuumia. Ne, joilla on kuoleman hetkellä paljon huonoa karmaa, voivat uudelleensyntyä narakaan, jossa heidän huono karmansa vähenee kärsimyksen kautta. Huonon karman vähennyttyä he voivat syntyä uudelleen esimerkiksi ihmisinä, eläiminä tai nälkäisinä kummituksina.
Itäaasialaisista uskonnoista taolaisuuden juuret ovat syvällä kiinalaisessa mytologiassa noin 2000-luvulta eaa. Alkuperäisessä taolaisuudessa ei ole jumalia, mutta niitä palvotaan uskonnon kansanomaisissa muunnelmissa.[49][50] Taolaisuudesta on useita muunnelmia ja kuva tuonpuoleisesta, tai helvetistä, on epäselvä. Jotkut ovat sitä mieltä, ettei taolaisuudessa ole helvettiä ollenkaan, mutta etenkin perinteisessä kiinalaisessa mytologiassa helvetti, diyu, on yleinen uskomus.
Mayojen käsityksen mukaan sielu matkaa kuoleman jälkeen maanalaiseen maailmaan, Xibalbaan. Ihminen kohtaa siellä koettelemuksia, voittaa kuoleman ja uudelleensyntyy. Mayojen Popol Vuh -eepoksessa esiintyvää Xibalbaa hallitsevat tautien ja kuoleman jumalat.[51]
Lähi-idässä 1800-luvulla syntynyt bahailaisuus ei hyväksy helvettiä paikkana, vaan ennemminkin erotuksena jumaluudesta.
Helvetin merkitys evankelis-luterilaisen kirkon sisällä väheni merkittävästi 1900-luvun jälkipuolella. Nykykirkolle helvetti on arka aihe, josta saarnoissakin yleensä vältetään puhumasta. Yleisemmällä tasolla viitataan kadotukseen ja kirkkohistoriaan, mutta pidemmälle ei juuri mennä. Vuonna 1997 pastori Antti Kylliäinen julkaisi kirjan Kaikki pääsevät taivaaseen. Kylliäisen mukaan helvettioppi on ristiriidassa muun kristillisen uskon kanssa, ja siitä tulisi luopua. Kirja nosti kohua ja harhaoppisuuskanteluita.[2] Dosentti Kari Kuulan kirjassa Helvetin historia vuodelta 2006 käydään yksityiskohtaisesti läpi kristillisen helvetin historia ja nykytila. Kuulan mukaan helvetti on nykyiselle luterilaiselle kirkolle ikään kuin perheenjäsenen juoppous, jonka kaikki tietävät ja joka vaikuttaa kaikkeen, mutta josta ei koskaan haluta puhua avoimesti.[2]
Kirkon julkisessa sanastossa helvetti on muuttunut kadotukseksi. ”Koska kadotus on iankaikkisuudessa, siihen ei liity aika-avaruudellisia käsitteitä. Kadotus merkitsee siten iankaikkista, pysyvää, muuttumatonta pimeyttä eli eroa Kristuksesta. Tässä pimeydessä ovat jo Saatana ja hänen enkelinsä.” (Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sanasto) [52]
Sanomalehti Aamulehden vuonna 2004 teettämässä tutkimuksessa 48 prosenttia suomalaisista ei uskonut helvetin olemassaoloon. 44 prosenttia uskoi, että helvetti oli todellinen. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon työntekijöistä 30 prosenttia epäili helvetin olemassaoloa.[53][54]
Iltalehden vuonna 2015 teettämässä selvityksessä kristilliseen yhdyskuntaan kuuluvista 23 prosenttia uskoi helvetin olemassaoloon. Luterilaisen kirkon tutkimusten mukaan enemmistö luterilaisista kuuluu kirkkoon seremonioiden vuoksi. Usko perinteisiin kristillisiin oppeihin on vähentynyt.[55][56]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
