From Wikipedia, the free encyclopedia
Myöhäisantiikki tarkoittaa yleensä noin vuosien 300–600 jaa. välistä aikaa etenkin Rooman valtakunnan historiassa. Myöhäisantiikkiin kuuluivat kristinuskon leviäminen ja muodostuminen Rooman valtakunnan valtionuskonnoksi, kulttuurin, taiteen ja tyylien vähittäinen muutos sekä Rooman keisarikunnan siirtyminen despoottisempaan ja keskitetympään hallintojärjestelmään.[1](s. 610-612)
Myöhäisantiikkisen Rooman kehitys on perinteisesti mielletty rappioksi, joka ilmeni keisarillisen keskushallinnon romahduksena sekä talouden ja yhteiskunnan perusrakenteiden järkkymisenä. Aikakauteen liittynyt väestömäärän, teknologisen osaamisen ja elintason aleneminen on saanut viime aikoihin asti monet pitämään valtakunnan jakoa ja Länsi-Rooman valtakunnan häviötä yhteiskunnallisen romahduksen arkkityyppinä. Näkemystä kohtaan esitetyn kritiikin mukaan kyseessä oli pikemmin muutosprosessi, jota ei pidä arvostella lopputuleman eli keskiajan pohjalta. Rappiota korostava tulkintalinja korostaa länsiroomalaisen keisariuden katoamista, sotilaallisia tappioita, kansainvaelluksia sekä kaupunkikulttuurin taantumista erityisesti Länsi-Roomassa. Muutosta ja jatkuvuutta korostavat tutkijat taas korostavat (kristillisen) kulttuurin kukoistusta, antiikin perinnön säilymistä sekä erityisesti Itä-Rooman kukoistusta 400-luvun lopulla ja keisari Justinianuksen aikana.
Myöhäisantiikki oli Euroopassa siirtymävaihe keskiaikaan. Myöhäisantiikin käsite vastaa ajallisesti jossain määrin käsitettä kansainvaellusaika.
Myöhäisantiikin merkittävin piirre on kristinuskon leviäminen ja sen aseman vakiintuminen. Rooman keisarikunta alkoi muuttua kristityksi vuonna 313 jaa. Milanon ediktin myötä. Konstantinus I Suuren valtakaudella annettu edikti teki kristinuskosta yhden Rooman virallisista uskonnoista. Konstantinus siirsi pääkaupungin Konstantinopoliin, "Uuteen Roomaan", vaikka vanhakin Rooma säilytti suuren symbolisen merkityksensä. Konstantinus jatkoi myös keisari Diocletianuksen aloittamia taloudellisia ja sosiaalisia uudistuksia, joista kauaskantoisimpia olivat uuden kultarahan soliduksen laskeminen liikkeelle sekä eri yhteiskuntaluokkien yhä tiukemmin sitominen paikalleen: pojan oli esimerkiksi pakko jatkaa isänsä ammatissa.lähde?
Konstantinuksen jälkeen keisarit olivat Julianusta lukuun ottamatta kristittyjä. Keisari Theodosiuksen hallitessa (379–395) kristinuskosta tuli Rooman ainoa virallinen uskonto. Vaikka lakien toteutus kangerteli, kävi pakanoiden (paganus, kyläläinen; viittaa pakanoiden olevan "juntteja") ja kerettiläisten (vääräoppisten, kr. heresia) asema lopulta hyvin tukalaksi. Paikallisesti syttyi useita väkivaltaisia uskonnollisia levottomuuksia, joissa "oikeauskoinen" kristillisyys yleensä päätyi voitolle valtiovallan tuella. Koko valtakunta kristillistyi hitaasti mutta varmasti.lähde?
Myöhäisantiikissa syntyi käsitys kirkon ja valtion yhteydestä. Ensimmäistä kertaa nähtiin Jumalan sallimus maallisen vallan edellytyksenä. Keisari-instituutio kristillistyi. Keisari nähtiin Jumalan sijaisena maan päällä, ja häntä pyrittiin samaistamaan monin tavoin Jeesukseen. Keisari katsoi olevansa kirkon valvoja. Toisaalta kristittyjen näkemys Jeesuksesta otti vaikutteita keisari-instituutiosta. Maallinen keisarin rauha (pax augusti) samaistettiin taivaalliseen Kristuksen rauhaan (pax Christi). Toisaalta myös tavallisen kansalaisen piti olla kristitty ollakseen hyvä alamainen ja hyvä roomalainen.lähde?
Toisaalta vaikutusvaltaisimpien kirkonjohtajien vaikutusvalta ulottui myös maalliseen valtaan ja jopa keisariin. Esimerkiksi keisari Theodosiuksen tapatettua Thessalonikassa 7 000 ihmistä ja palattua hallituskaupunkiinsa Mediolanumiin eli nykyiseen Milanoon, kaupungin piispa Ambrosius uhkasi keisaria ekskommunikaatiolla ja kielsi häntä astumasta jalallaan kirkkoon ennen julkista katumusta. Theodosius nöyrtyi ja kirkon valta kasvoi.lähde?
Erityisesti valtakunnan länsiosassa, keisarillisen hallinnon rapautuessa, Rooman piispan merkitys kasvoi myös maallisen vallankäytön osalta. Neljäsataaluvun loppupuolella voidaan puhua jo paaviudesta. Kirkko alkoi muistuttaa "valtiota valtiossa". Sillä oli autonomia, oma hierarkia ja se sai värvättyä joukkoihinsa suuren osan lahjakkaista yksilöistä, joista aiemmin olisi tullut virkamiehiä. Myös luostarilaitos syntyi. Kristinuskon oppirakennelmat vakiintuivat hiljalleen opillisten kysymysten tullessa vilkkaan teologisen keskustelu- ja määrittelytyön kohteeksi.lähde?
Theodosiuksen kuoltua 395 Rooma jakautui lopullisesti itäiseen ja läntiseen keisarikuntaan, joiden polut alkoivat kulkea eri suuntiin. Jako ei näyttänyt aikalaisten silmin lopulliselta, mutta sellaiseksi se osoittautui.[1](s. 565-568)
Valtakunnan länsiosissa keskushallinto alkoi halvaantua 400-luvun alussa. Vuonna 410 visigootit hävittivät Roomaa Alarikin johdolla. Alarik oli Rooman entinen liittolainen, joka tunsi tulleensa petetyksi raha-asioissa ja päätti periä saataviaan suuremmalla joukolla. Alarik kuului areiolaisiin kristittyihin, jotka oli 300- ja 400-luvulla karkotettu Rooman valtakunnasta harhaoppina pidetyn kristinuskon suuntauksen takia. Vaikka hävitys ei ollut täydellistä, oli tämän tapahtuman merkitys aikalaisten silmissä suuri. Esimerkiksi Augustinus kirjoitti tapahtuman johdosta teoksen Jumalan valtio (De civitate Dei) valtiosta, jota eivät maailman tapahtumat keikuta.lähde?
Yleisesti tässä yhteydessä on puhuttu kansainvaellusten ajasta. Siirtyneet ihmismäärät lienevät kuitenkin olleet pieniä, korkeintaan joitakin kymmeniä tuhansia ihmisiä heimoa kohti. Germaaniheimot perustivat Rooman alueella useita kuningaskuntia, joiden väestö oli lähes kokonaan roomalaista. Germaanit itse omivat monia roomalaisten tapoja ja hyödynsivät esimerkiksi roomalaista paikallishallinnon koneistoa ja lainsäädäntöä. Latina säilyi valtakielenä ja kirkko säilytti asemansa. Germaanit olivat jo aiemmin itse kääntyneet kristinuskoon, tosin aluksi omaksuen sen yleensä areiolaisessa, ei katolisessa muodossaan. Kuitenkin hallinnossa ilmeni kitkaa ja sodat loivat turvattomuutta väestön keskuuteen.lähde?
Keisarinvalta päättyi Länsi-Roomassa lopullisesti vuonna 476 ostrogoottien valloittaessa Rooman kaupungin ja syrjäyttäessä viimeisen keisarin Romulus Augustuluksen. Vallan anastaneesta Odovakarista tuli Italian alueen kuningas, tosin muodollisesti Itä-Rooman keisarin vasallina. Rooman senaatti jatkoi kokoontumisia ilmeisesti pitkälle 500-luvulle asti. Itä-Rooma, josta nykyään käytetään nimeä Bysantti, säilytti mahtiasemansa vielä vuosisatoja pysyen pystyssä vuoteen 1453. Bysantin asukkaat kutsuivat loppuun asti valtakuntaansa Roomaksi ja itseään roomalaisiksi. Rooman valtakunta ei ollut suinkaan täysin rappiolla Länsi-Rooman tuhoutuessa:lähde?
»La civilisation romaine n'est pas morte de sa belle mort. Elle a été assassinée: "Roomalainen sivilisaatio ei kuollut omia aikojaan. Se murhattiin!"»
(Tunnettu myöhäisantiikin tutkija André Piganiol.[2])
Rooman valtakunnan hajoamisen (tai "tuhon") syistä on väitelty loputtomiin. Jotkut ovat laskeneet, että Rooman valtakunnan tuhoutumiselle olisi esitetty yli 200 eri syytä.[2] On puhuttu lyijymyrkytyksestä, ulkomaalaisten liian suuresta vaikutusvallasta, myöhäisantiikin henkisestä köyhyydestä, rotujen sekoittumisesta, kansainvaelluksista, talouden rappiosta, valtiorakenteiden heikkenemisestä ja valtion desentralisaatiosta, lyijystä vesijohdoissa ja aristokratian degeneroitumisesta, ilmastonmuutoksesta, ryöstöviljelystä ja eroosiosta, korruptiosta ja tehottomasta hallinnosta, provinssien ryöstelystä, epätasaisesta tulonjaosta, epätasapainosta maaseudun ja kaupungin välillä, orjuudesta, teknologisen kehityksen pysähtymisestä, kulkutaudeista ja lukemattomista muista syistä[2]. Gibbon puhui kristittyjen moraalittomuudesta ja Edwin Linkomieskin epäili moraalisen rappion ja arvotyhjiön olleen pääsyy. Jo antiikissa itäroomalainen ei-kristitty Zosimos syytti Konstantinusta ja kristittyjä. Toisaalta myös Roomaa 400-luvulla hävittäneet visigootit olivat kristittyjä.lähde?
Nykyisissä tulkinnoissa korostetaan eniten imperiumin taloudellisia vaikeuksia ja poliittisen järjestelmän tasapainottomuutta. Rooman voidaan katsoa olleen jossain määrin jopa ryöstötalous: se suurelta osin eli valloittamiltaan alueilta kerätyllä varallisuudella. Rooman talouselämä perustui lähes täysin alkutuotannolle sekä ylellisyystavaroiden tuonnille: varsinaista teollisuustuotantoa oli hyvin vähän.[1](s. 610-612) Tätä järjestelmää voitiin ylläpitää vain niin kauan kuin valtakunta laajeni. Halvan viljan tuonti Egyptistä sekä orjatalous nopeuttivat maatalouden keskittymistä suurtiloille, villoille ja latifundioille. Pienviljelijät eivät kyenneet kilpailemaan tuotannosta. Huoltosuhteen heikkeneminen johti lopulta yhteiskunnan jakautumiseen upporikkaisiin ja rutiköyhiin. Toisaalta armeijaa täytyi ylläpitää jatkuvasti, mikä vaati valtavia rahasummia. Rahoitus hoidettiin inflaatiolla. Tämä johti luottamuspulaan rahan osalta, maaseudulla rahatalouden kriisiin ja luontaistalouteen siirtymiseen.[1](s. 610-612)
200-luvulta lähtien valtakunta oli jatkuvassa puolustussodassa, joka ei tuottanut voittoa, mutta vaati valtavia rahasummia. Menoja oli jatkuvasti yhä enemmän ja tuloja yhä vähemmän, sillä 300-luvulle tultaessa talouselämä oli keskittynyt suurtilojen ja suurmaanomistajien käsiin, ja vapaa pienviljelijäväestö suuresti kärsinyt. Samalla myös kauppias- ja käsityöläisväestö alkoi vähetä kaupunkien kuihtuessa. Yhä suurempi verorasitus kohdistui yhä vähäisempään määrään talonpoikia ja kaupunkiväestöä, mikä puolestaan kiihdytti kaupunkitalouden rapautumista ja viljelijöiden siirtymistä suurtilallisten vuokraviljelijöiksi (coloni). Koska suurmaatilat ja senaattorisukuiset suurmaanomistajat olivat verotuksen ulkopuolella, valtakunnan verotulot laskivat. Samalla kaupunkien verkostoon perustunut hallintokulttuuri alkoi toimia huonosti. Talouden painopiste oli siirtynyt Itä-Roomaan, joten valtakunnan jakautuessa 395 Länsi-Rooman taloudellinen asema oli huono. Toisaalta taloudellisen romahduksen laajuudesta on esitetty monenlaisia arvioita. Esimerkiksi historiantutkija Chris Wickham katsoo tuoreessa kirjassaan Länsi-Rooman valtion rahatilanteen huonontuneen ratkaisevasti vasta vuoden 440 tienoilla, jolloin keisarikunta menetti rikkaat Pohjois-Afrikan provinssinsa vandaaleille.lähde?
Antiikki on usein suuren kiinnostuksen kohteena osaltaan siksi, koska silloisen ja nykyisen tilanteen välillä havaitaan yhtäläisyyksiä. Myös antiikin aikana vallitsi syvä elintasokuilu ja kulttuurimurros antiikin kehittyneiden ydinalueiden ja ulkopuolisen maailman välillä, jota silloin kutsuttiin barbaariseksi. Tämä jännitys purkautui kansainvaelluksiksi, joiden jalkoihin Länsi-Rooma jäi ja joita Itä-Roomakin vain vaivoin selviytyi. Traditionaalisen käsityksen mukaan 200-luvun taloudellista kriisiä seurasi Diocletianuksen ja Konstantinus Suuren toimeenpanemista korjausliikkeistä huolimatta yleistä rappeutumista monilla kulttuurin ja talouden alueilla, mutta vaikka osaksi pitääkin paikkansa, ei se ole totta kaikilla alueilla.[2]
Teollisuudessa massatuotanto oli tosin päättynyt tai ainakin taantunut, mutta yksityisten käsityöläisten luomisvoima pääsi esiin. Luksuskäsiteollisuus ja yksityinen rakennustoiminta menestyivät erinomaisesti varsinkin suurkaupungeissa, pienet kaupungit sen sijaan taantuivat ja menettivät taloudellista merkitystään. Vielä Valentinianus I oli kieltänyt purkamasta rakennuksia pikkukaupungeista suurkaupunkien julkisten rakennusten korjaamiseksi. Hänen poikansa Valentinianus II sen sijaan salli jo purkaa pikkukaupunkeja suurkaupunkien (clariores urbes) eduksi. Samanlaisia ilmiöitä tapahtui myös kaupunkien sisällä. Esimerkiksi Ostiassa on useita esimerkkejä siitä, että kauppiaiden ja käsityöläisten entisiä asumuksia ja työpajoja yhdistettiin ylellisiksi asuintiloiksi.[2]
Monin paikoin varsinkin provinsseissa vallitsi 300-luvun puolivälissä jopa koko roomalaisvallan loistoaika. Vasta nyt Gallia ja Hispania roomalaistuivat maanomistajan, veronkantajan ja piispan toiminnan tuloksena.[2]
Hallitseva luokka katsoi tuona aikana elävänsä maailmassa, jossa järjestys oli palautettu, ja tätä optimistista sanomaa (reparatio saeculi) toistettiin muun muassa rahoissa. Uudenlainen tapakulttuuri (civilitas), joka oli laajempien kansalaispiirien omaksuttavissa, alkoi syrjäyttää elitistisenä pidettyä traditionaalista antiikin kulttuuria, humanitasta. Tämän havaitsi myös keisari Julianus (Apostata), josta sanottiin ihaillen, että hän "käyttäytyi hyvien tapojen vaatimalla tavalla kaikkia kohtaan" (civilis in cunctos). Älymystön ja aristokratian piirissä oli havaittavissa nostalgista paluuta klassisen kauden taiteen ja kirjallisuuden tuotteisiin. Monet varakkaat maanomistajat keräsivät huomattavia taidekokoelmia ja kutsuivat maaseutupalatseihinsa esiintymään filosofeja ja kirjailijoita ja ystäviään kuuntelemaan heidän luentojaan. Eräät kirjallisuuden lajit, kuten esimerkiksi kirjeiden kirjoittaminen, kukoistivat enemmän kuin koskaan aikaisemmin. Kuvataiteissa eräänlainen ekspressionismi korvasi naturalismin, ja kaikkea yliluonnollista ja karismaattista arvostettiin.[2] '
300-luvun lopulla muodostui ongelmaksi, että varallisuuserot kasvoivat valtaviksi. On laskettu, että senaattorin vuositulot saattoivat nousta 120 000 solidukseen, kun hovin virkamies ansaitsi tuhat solidusta, kauppias 200 ja talonpoika 5 solidusta vuodessa. Senaattorit eivät myöskään enää käyttäneet tulojaan julkiseen rakennustoimintaan eivätkä yleisen hyvinvoinnin lisäämiseen vaan järjestivät mahtavia näytäntöjä ja rakennuttivat itselleen ylellisiä maaseutupalatseja. Koska senaatin poliittinen merkitys oli vähentynyt, monet senaattoreista eivät koko elämänsä aikana käyneet lainkaan Roomassa. Heidän päätehtävänsä olikin verojen keräämisestä ja sotaväenotoista huolehtiminen. Alueillaan he toimivat patronustensa suojelijoina ja välittäjinä näiden ja keskushallinnon välillä samoin kuin kristitty suojeluspyhimys toimi välittäjänä ihmisten ja taivaallisen hovin välillä. Traditionaaliset kauppareitit Euroopan sisällä Italian, Gallian, Britannian ja Reinin ja Tonavan seutujen välillä olivat pitkään katkenneina 300-luvun lopulla ja 400-luvun alussa. Kauppamiehillä ei ollut enää entisiä suhteellisen varmoja investointimahdollisuuksia, ja monet heistä alkoivat lainata rahaa korkoa vastaan. Viljaa tuotiin edelleen traditionaalisilta alueilta: Rooma sai jatkuvasti kolmasosan viljastaan Egyptistä ja loput pääasiassa Pohjois-Afrikasta ja Sisiliasta. Vielä 500-luvulla tiedetään Konstantinopoliin tuodun Egyptistä 173 000 tonnia viljaa vuodessa. Kaikki tämä oli maksettava rahalla, joka oli jostain kerättävä. Verotus kiristyi iugatio-capitatio-järjestelmän käyttöönoton jälkeen, ja tämä oli raskasta lapsiperheille ja talonpoikaisluokalle. Jotkut pakenivat ja jättivät veronsa muiden maksettaviksi.[2]
"Elintasopakolaisuutta" valtakunnan alueelta barbaarien luo tapahtui tietyillä alueilla ja tiettyinä jaksoina yleisesti. Maaseudun asukkaiden oloja vaikeutti sekin, että kaupunkilaiset käytännössä ryöstivät heiltä elintarvikkeita aina satokauden jälkeen.[2] Orjuuden luonne oli muuttumassa myöhäisantiikin aikaan; koska yhteisö oli yhteisvastuussa säädetyn veromäärän kertymisestä, maalaisista tuli "turpeeseen sidottuja" maaorjia (inservire terris) entisen isännille alistetun orjuuden (inservire dominis) sijaan. Kristittyjen keisareiden lainsäädäntö ei käytännössä juurikaan parantanut köyhän maalaisväestön tai orjien asemaa.[2]
Myöhäisantiikin aikana määriteltiin Raamatun kaanon eli ne kirjat, joiden katsottiin kuuluvan Raamattuun, ja se käännettiin latinaksi. Silloin koottiin roomalaisen oikeuden päälinjat kokoelmaksi (Corpus iuris civilis), joka on ollut myöhemmän eurooppalaisen lainsäädännön esikuva. Silloin syntyi pyhimyskultti, joka yhä vallitsee voimakkaana katolisissa ja ortodoksisissa maissa. Silloin vakiintuivat monet tapakulttuurin erot, jotka ovat olleet voimassa aivan viime aikoihin asti, kuten vaikkapa viinin ja oluen juonnin suosimisessa.[2]
Myöhäisantiikin aikana vallalle päässyt kristinuskon tulkinta oli luonteeltaan enemmänkin antimilitaristinen kuin pasifistinen. Ensimmäisissä kirkolliskokouksissa suhtautuminen sotaan oli ehdottoman kielteinen. Mutta koska keisari ei olisi voinut hyväksyä uskontoa, joka olisi vienyt häneltä sotilaat, hänen oli joustettava tilanteessa. Lopulta hyväksyttiinkin ajatus, että kristitytkin voivat osallistua "oikeudenmukaiseen sotaan" (bellum iustum). Koska tiedettiin, etteivät roomalaiset traditionsa mukaisesti olleet koskaan käyneet muita kuin "oikeudenmukaisia sotia", saatiin vaikea kysymys pian pois päiväjärjestyksestä. Niin kauan kuin näköpiirissä oli pakanoita tai kerettiläisiä, heitä vastaan voitaisiin käydä oikeudenmukaisia sotia.[2]
Länsi-Rooman häviön jälkeen katolinen kirkko otti osansa antiikin perinnöstä. Kirkon asemaa vankistivat ryhmä erinomaisen koulutuksen saaneita miehiä. Esimerkiksi Benedictus Nursialainen (n. 480–547) perusti benediktiiniluostarit ja niille munkkisäännön (Regula monachorum). Benediktiinien tunnuslauseena oli Ora et labora (Rukoile ja tee työtä). Luostareissa oli paitsi ruumiillista työtä (labor manuum), myös kirjallisuuden harrastamista (lectio). Benediktiinit hankkivat suuria kirjastoja, joihin he kokosivat uskonnollisen kirjallisuuden ohella myös antiikin kirjallisuutta käsikirjoituksina ja kopioivat ja levittivät niitä. Näistä kirjastoista ovat useimmat antiikin kirjallisuuden säilyneet tuotteet peräisin. Antiikin kirjallisuuden säilyttämisen lisäksi benediktiineillä oli suuri merkitys Kaarle Suuren aloittamassa karolingisessa renessanssissa ja romaanisen taiteen kehityksessä.[2]
Gregorious I Suuri (paavina 590–604) oli ensimmäinen paaviksi valittu munkki. Hänen suhteensa antiikin kulttuuriin oli kaksinainen: hän hallitsi sen erinomaisesti, mutta torjui sen vaikutukset asemansa takia. Gregoriukselta on säilynyt 854 kirjettä, jotka käsittelevät kirkkokuria, kirkon kasvavaa omaisuutta, kirkon kehittyvää diplomatiaa ja lähetystyötä Britanniassa, neljä kirjaa käsittävä papeille suunnattu "paimenkirje" (Regula pastoralis) sekä moraalifilosofisia ja Vanhan testamentin eksegetiikkaa eli selitysoppia käsitteleviä teoksia.[2]
Länsi-Roomaan verrattuna Itä-Roomalla oli joitakin kiistattomia vahvuuksia, kuten keisarin vankkumaton yksinvalta jota kirkko kiihkeästi tuki sekä pienintä yksityiskohtaa ja kaukaisinta pikkukaupunkia myöten tehokkaasti toimiva byrokraattinen koneisto joka oli ylivoimainen ympäröivien kansojen järjestelmiin verrattuna. Talous perustui kehittyneeseen maanviljelyyn varsinkin niillä alueilla, joissa se ennenkin oli menestynyt hyvin, ja kaupallisten yritysten tehokkaaseen toimintaan. Itä-Rooman kauppalaivasto hallitsi miltei koko Välimeren liikennettä. Turvallisuuden takeena olivat vahvat, hyvin varustetut ja koulutetut asevoimat, jotka torjuivat ensin pohjoisen germaanit ja hunnit, osittain myöhemmät slaavihyökkäykset ja pitkän aikaa idästä ja etelästä tulevat persialais- ja saraseenihyökkäykset. Justinianuksen ajan poikkeukselliset luonnonolot ja -mullistukset sekä kulkutaudit aiheuttivat suuria vaikeuksia valtion taloudelle ja sotalaitokselle. Itä-Rooman suurimmaksi eduksi muihin samanaikaisiin valtioihin verrattuna voidaan kuitenkin nimetä poikkeuksellisen kehittynyt diplomatia, jonka menetelmiin kuului poliittiset ja taloudelliset neuvottelut vielä silloin kun muut olisivat jo tarttuneet aseisiin. Itä-Rooma oli myöhäisantiikissa ottamassa sen paikan Euroopan historiassa, jonka vanha Rooman keisarikunta oli menettänyt. Aikanaan se antoi oman panoksensa myös islamilaiselle tieteelle ja arkkitehtuurille.[2]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
