Rooman provinssit
Rooman valtakunnan hallinnolliset alueet From Wikipedia, the free encyclopedia
Rooman valtakunnan hallinnolliset alueet From Wikipedia, the free encyclopedia
Provinssit (lat. provinciae) olivat Rooman valtakunnan suurimpia hallinnollisia alueita Italian niemimaan ulkopuolella tasavallan ajoista aina noin vuoteen 293 saakka. Provinsseja hallitsivat yleensä entiset konsulit (prokonsuli) tai preettorit (propreettori).
Provinssi tarkoitti Rooman valtakunnassa alun perin korkeiden virkamiesten ja erityisesti preettorien toiminta-aluetta. Sana sai nykyisen merkityksensä sen jälkeen, kun Sisiliasta tehtiin ensimmäinen provinssi, Sicilia, ensimmäisen puunilaissodan jälkeen vuonna 241 eaa. Tällöin termi alkoi merkitä valloitettua ja veronalaiseksi tehtyä Italian niemimaan ulkopuolista aluetta.[1]
Toisena perustettiin Sardinia et Corsican provinssi vuonna 231 eaa. Toisen puunilaissodan jälkeen Hispaniasta tehtiin kaksi provinssia. Makedonialaissotien aikana Makedonia ja Kreikka joutuivat Rooman vallan alle, ja niistä tehtiin provinsseja. Rooman valtakunnan laajetessa uusia provinsseja perustettiin Galliaan, Vähään-Aasiaan, Lähi-itään ja Britanniaan sekä muille valloitetuille alueille.
Provinssien yläpuolelle perustettiin diokeesit Diocletianuksen uudistuksessa vuonna 297 ja pretoriaaniprefektuurit Konstantinus Suuren aikana. Provinssit säilyivät olemassa näiden osina aina Länsi-Rooman loppuun ja Itä-Roomassa myöhemmin tehtyihin uudistuksiin saakka.
Provinsseja hallitsivat yleensä entiset konsulit (prokonsuli) tai preettorit (propreettori). Näiden apuna oli vaihteleva määrä kvestoreita ja legaatteja. Verojen ja tullien keräämisen suorittivat alun perin publikaanit. Kullekin provinssille säädettiin omat lait, jotka rajoittivat virkamiesten valtaa, mutta rajoituksista ei aina välitetty.[1]
Vanhimpien provinssien hallitsijoina toimivat preettorit. Uudemmat provinssit jaettiin prorogaatiolla eli arpomalla entisten konsulien ja preettorien hallittaviksi. Keisari Augustuksen aikana provinssit jaettiin keisarin ja senaatin provinsseihin. Keisarin provinsseja hallitsivat tämän legaatit (legati Augusti pro praetore), jotka saattoivat olla virassa useita vuosia. Senaatin provinsseja hallitsivat edelleen prokonsulit ja propreettorit, joiden kausi kesti vuoden. Joitakin pieniä provinsseja hallitsivat prefektit ja prokuraattorit. Aegyptuksen provinssi muodosti perustamisestaan lähtien erikoistapauksen, sillä se oli suoraan keisarin omaisuutta, ja sitä johti tämän edustajana prefekti.[1]
Tasavallan aikana provinssien hallitsijat toimivat viroissaan vuoden ajan kerrallaan. Aina vuoden alussa provinssit jaettiin tuleville viran haltijoille joko arpomalla tai suoraan nimittämällä. Provinsseihin joissa odotettiin ongelmia, esimerkiksi kapinoita tai barbaarien hyökkäyksiä, lähetettiin yleensä entisiä konsuleja. Myös provinsseihin sijoitettujen legioonien määrä riippui siitä minkälaisia uhkia provinssia kohti kohdistui. Esimerkiksi vuonna 14 jaa. Lusitaniassa ei ollut yhtään pysyvää legioonaa, kun taas Germania inferiorissa legioonia oli neljä rauhattoman Reinin vastaisen rajan takia. Ongelmalliset provinssit olivat haluttuja senaattorien keskuudessa, koska sodan mukana saatiin aina sotasaalista.
Keisariajalla provinssit jaettiin keisarillisiin provinsseihin ja senaatin hallitsemiin provinsseihin. Keisari määräsi keisarillisten provinssien hallitsijat ja senaatti omien provinssiensa hallitsijat. Senaatti valitsi kahden provinssin (Asia ja Africa proconsularis) hallitsijan virkaan entisten konsulien keskuudesta ja kahdeksan provinssin entisten preettorien keskuudesta. Kummassakin tapauksessa viran haltijaa kutsuttiin prokonsuliksi. Keisari nimitti vuorostaan 24 provinssin hallitsijaksi legaatteja entisten konsulien (11 provinssin) ja preettorien (13 provinssia) keskuudesta. Jäljelle jääviä provinsseja hallitsivat ritarisäätyyn kuuluneet prefektit. Näistä tärkein oli vaurasta Aegyptuksen provinssia hallinnut prefekti.
Juliusten-Claudiusten hallituskauden lopulla vuonna 68 jaa. provinssit olivat:[2]
Rooma oli laajimmillaan keisari Trajanuksen kauden lopussa vuonna 117. Usein Rooman provinssit luetellaan tuon aikaisen tilanteen mukaan. Provinssit olivat:[1]
Septimius Severus muutti provinssien hallintoa jonkin verran. Syrian, Africa proconsulariksen ja Britannian provinssit jaettiin kahtia. Uusia provinsseja olivat Syria Coele, Syria Phoenice, Numidia, Britannia superior ja Britannia inferior. Huomattavaa on, että Severus jakoi juuri Syyrian ja Britannian pienempiin osiin, koska niitä olivat hallinneet usurpaattorit Pescennius Niger ja Albinus. Idässä uudet vallatut alueet järjestettiin myös provinsseiksi. Uusia provinsseja olivat pienempi Osroene ja Mesopotamia.[3]
Provinssien hallinto pysyi lähes samana prinsipaatin ajoista aina 200-luvun kriisiin asti. Vasta Diocletianuksen aikana noin vuonna 293 (tai 297)[4][5] provinssien hallintoa uudistettiin merkittävästi. Provinssien yläpuolelle perustettiin 12 diokeesia, joiden johtajaksi tuli vicarius. Aiemmat noin 50 provinssia, joiden koko vaihteli suuresti, jaettiin noin sataan pienempään provinssiin. Yli puolet näistä provinsseista sijaitsi valtakunnan itäosassa, joka oli pinta-alaltaan pienempi mutta väkirikkaampi. Provinssien maaherrat, jotka olivat aikaisemmin voineet komentaa alueillaan olleita joukkoja, saivat tästedes hoitaa vain siviilihallintoa.[3] Maaherrojen nimikkeitä olivat consularis, corrector ja praeses,[6] sekä Achaean, Africa proconsulariksen ja Asian provinsseissa prokonsuli (proconsul).[7]
Konstantinus Suuren aikana provinssien ja diokeesien yläpuolelle perustettiin pretoriaaniprefektuurit.[8] Provinssien määrä kasvoi myöhäisroomalaisella kaudella edelleen, kun osa Diocletianuksen ajan provinsseista jaettiin vielä pienemmiksi.
