Remove ads
Latina (lat. lingua latina, sermo latinus) on indoeurooppalainen kieli, jota puhuttiin alun perin vain Roomassa ja sitä ympäröivällä Latiumin alueella Italiassa. Rooman valtakunnan hallinnon kielenä se levisi laajalle synnyinseutunsa ulkopuolelle. Nykyään latina on sammunut kieli, koska sitä ei enää puhuta äidinkielenä. Latina pysyi silti pitkään länsimaisen tieteen ja taiteen oppineiden yhteisenä lingua francana, kunnes ranska syrjäytti sen, ja vieläkin sillä on paljon harrastajia. Latina on romaanisten kielten kantakieli. Latinan kielen tutkijaa nimitetään latinistiksi[2].
| Latina | |
|---|---|
| Oma nimi | lingua latina |
| Muu nimi | Latinitas |
| Tiedot | |
| Alue | Italian niemimaa, Välimeren ympäristö |
| Virallinen kieli | Pyhä istuin |
| Puhujia | ei äidinkielenä |
| Sija | ei äidinkielenä |
| Kirjaimisto | latinalainen |
| Kielenhuolto | Pontificia Academia Latinitatis [1] |
| Kielitieteellinen luokitus | |
| Kielikunta | indoeurooppalaiset kielet |
| Kieliryhmä | itaaliset kielet |
| Kielikoodit | |
| ISO 639-1 | la |
| ISO 639-2 | lat |
| ISO 639-3 | lat |
Romaaniset kielet, kuten espanja ja ranska, kehittyivät klassisen latinan puhutusta muodosta, vulgaarilatinasta. Euroopan lisäksi romaanisia kieliä puhutaan myös kaikkialla Latinalaisessa Amerikassa. Osa romaanisista kielistä ei välttämättä eroa toisistaan kiinan ja arabian murteita enempää, vaikka ne määritellään eri kieliksi.[3][4]
Joissakin yhteyksissä latina on pysynyt käytössä ja sitä opetetaan yhä kouluissa ja yliopistoissa eri maissa. Se on katolisen kirkon pääkieli, ja sitä käytetään edelleen lääketieteen tautiluokituksissa, eliöiden tieteellisissä nimissä ja oikeustieteen periaatteiden nimityksissä. Latinan sanasto on laajemminkin käytössä lainasanojen muodossa lukuisissa nykyään puhutuissa kielissä.
Remove ads
- Pääartikkeli: Latinan historia
.jpg)
Latinaa puhuttiin alkuaan vain pienessä Latiumin maakunnassa (nykyään nimeltään Latiumin alue Italiassa) yhtenä kielenä muiden joukossa. Muita nykyisen Italian alueella puhuttuja kieliä olivat latinan sukukielet oski, umbri ja volski, etelän kreikkalaisalueiden kreikka sekä isolaattikieli etruski. Varhaislatinaa on säilynyt vain katkelmia.
Rooman imperiumin mukana kieli levisi koko Välimeren alueelle puhe-, kirja- ja hallintokielenä. Kreikan kieli tosin säilytti vahvan asemansa valtakunnan itäosissa. Latinan kieli toimi Välimeren länsiosien yleiskielenä puunilaissodista, 200-luvun eaa. lopulta, aina karolingiselle ajalle (700–800-luvuilla), jolloin siitä kehittyneet kansankielet eriytyivät toistaan nopeammin. Kirjakielenä latinan asema säilyi renessanssiaikaan saakka.
Kulta- ja hopeakausi
Latinan kielen kultakaudeksi kutsutaan nykyisin yleensä ajanjaksoa noin 75 eaa.–14 jaa. Aika sijoittuu tasavallan lopulle ja keisariajan alkuun. Niin sanottu klassinen latina perustuu tämän ajan kieleen. Klassinen latina tarkoittaa yläluokan käyttämää huoliteltua ja tyyliteltyä kielimuotoa, jota tavallinen kansa ei juuri käyttänyt. Merkittävimpiä latinaksi kirjoittaneita runoilijoita ja kirjailijoita tänä aikana olivat Lucretius, Catullus, Vergilius, Horatius, Livius, Ovidius, Julius Caesar ja Cicero.
Hopeakaudeksi kutsutaan kahta kultakautta seurannutta vuosisataa. Ajan kirjallisuutta on perinteisesti mutta varsin kevein perustein pidetty hieman heikompilaatuisena kuin kultakauden kirjallisuutta. Ajan tärkeitä kirjailijoita olivat Seneca, Tacitus, Juvenalis, Apuleius ja Petronius.
Arvottavat käsitteet ”kultakausi”, ”hopeakausi” ja ”klassinen” ovat nykyajan käsitteitä ja syntyneet vasta renessanssihumanistien nostettua roomalaisen kirjallisuuden ja kielen esikuvalliseen asemaan.
Vulgaarilatina
Vulgaarilatinaksi kutsutaan kansan käyttämää arkipäiväistä latinaa. Sillä tarkoitetaan yleisesti puhekieltä ja erityisesti ”rahvaan” puhumaa latinaa, mutta käsitteellä viitataan oikeastaan yksinomaan kirjalliseen latinaan. Puhuttua latinaahan ei ole säilynyt antiikin aikaisessa muodossaan, vaan sitä koskevat päätelmät on tehtävä pitkälti kirjallisten lähteiden perusteella.
Rooma levitti laajetessaan vulgaarilatinaa ympäri valtakuntaa, ennen muuta länsiosiin. Länsi-Rooman valtakunnan luhistumisen jälkeen vuonna 476 latinan murteiden eriytyminen toisistaan kiihtyi, ja vähitellen ne erilaistuivat siinä määrin, että niitä alettiin pitää eri kielinä. Näin syntyivät romaaniset kielet – muun muassa ranska, espanja, portugali, galego, romania, italia, retoromaani, provensaali, katalaani ja sardi. Latina vaikutti voimakkaasti myös muihin kieliin. On esimerkiksi arvioitu, että englanninkielisessä kirjoitetussa tekstissä noin 70–80 % sanoista saattaa olla latinalaisperäisiä.
Latinasta kehittyneille kielille on ominaista, että monet sanat ja ilmaukset periytyvät nimenomaan puhutusta vulgaarilatinasta eivätkä kirjakielestä. Siksi nykyisten romaanisten kielten vertailevalla tutkimuksella saadaan epäsuorasti tietoja myös vulgaarilatinasta. Esimerkiksi ranskan sana ”hevonen”, cheval, juontaa juurensa latinan ”kaakkia” tai ”konia” tarkoittavasta sanasta caballus eikä kirjakielen hevosta tarkoittavasta sanasta equus.
Keskiaikainen latina
Vaikka keskiajalla kansan puhumat latinan murteet erilaistuivat eri kieliksi, latina pysyi yhä käytössä ennen muuta kirkon ja hallinnon kielenä. Kirkkolatina ja keskiaikainen latina ovatkin monella tapaa lähes yhteneviä käsitteitä. Kieli oli lakannut olemasta äidinkieli, joten sen kehitys muuttui merkittävästi. Sanasto laajeni, kun uusia sanoja lainattiin vapaasti muista lähteistä. Kreikka ja germaaniset kielet olivat tärkeitä lähteitä. Latina levisi myös kirkon mukana alueille, joissa sitä ei aiemmin ollut puhuttu, esimerkiksi Irlantiin, Saksaan ja Pohjoismaihin.
Kaarle Suuren kaudella 700-luvun lopussa sai alkunsa karolinginen renessanssi. Kirjallinen latina ”syntyi uudestaan” varhaiskeskiajan vuosisatojen jälkeen. Toisaalta tämä pysäytti latinan luonnollisen kehityksen, kun kirjallinen ja puhuttu kieli lopullisesti erosivat toisistaan.
Klassisen latinan arvostus säilyi. Kirjalliset tekstit pyrkivät jäljittelemään klassisten kirjailijoiden tyyliä; kuitenkin vulgaarilatinan vaikutus näkyy tämän ajan teoksissa. Latinaan ilmestyi monia piirteitä kirjoittajien omista äidinkielistä. Sanojen ortografia muuttui radikaalisti. Muutokset ortografiassa kertovat ennen muuta muutoksista lausumisessa. Kun sanojen lausuminen muuttui, muuttui oikeinkirjoitus hankalaksi. Lausumisen muuttuminen oli niin suurta, että Erasmuksen mukaan eri maiden latinantaitoisten oli lopulta lähes mahdoton ymmärtää toisiaan. Keskiaikaisen latinan katsotaan yleensä päättyvän renessanssiin.
Humanistilatina
Humanistilatinaksi kutsutaan renessanssin aikana humanistien kehittämää latinan tyyliä. Suuntauksen tunnuslause oli ad fontes, lähteille. Humanistit pyrkivät ”puhdistamaan” latinan keskiaikaisesta sanastosta ja rakenteista. Cicero ja Vergilius asetettiin muiden yläpuolelle tyyliä määriteltäessä. Suuri osa keskiaikaisesta latinasta leimattiin ”goottilaiseksi”, termi joka sisälsi oletuksen barbaarisesta pahoinpitelystä. Tämän arvotuksen oikeudenmukaisuus on kyseenalainen.
Humanistien uudistusohjelma onnistui monilta osin. Kouluissa siirryttiin opettamaan humanistien määrittämää latinaa ja rohkaistiin humanistien suosimien tekstien tutkimista. Humanistien latinaihanne kuitenkin jäykisti kieltä. Teknisen kirjallisuuden – esimerkiksi lakikirjojen, lääketieteen oppikirjojen ja tieteellisten kirjojen – kirjoittaminen tuli huomattavasti hankalammaksi. Tämän seurauksena latinan käyttö uudessa teknisessä kirjallisuudessa vähentyi ja latina alkoi muuttua käytännöllisestä apukielestä muinaisjäänteeksi. Humanistien ansioksi voidaan kuitenkin laskea kiinnostuksen lisääntyminen moniin vanhoihin teksteihin.
Uuslatina
Uuslatinalla tarkoitetaan renessanssin jälkeistä latinaa. Uuslatina on käytössä tieteen kielenä. Carl von Linnén eliöluokitus on tärkeä esimerkki tieteellisestä latinasta. Isaac Newton kirjoitti tärkeimmän teoksensa Philosophiae Naturalis Principia Mathematica uuslatinaksi. Latina oli tuolloin Euroopassa tieteilijöiden ymmärtämä yhteinen kieli. Myös diplomatian kielenä latinalla oli merkitystä. Diplomatian kielenä latinaa voitiin pitää vaihtoehtona, joka oli kaikkien osapuolien yhteinen kieli. Louis Pasteur, Marie Curie ja monet muut jatkoivat latinan kielen säilymistä tieteen alalla. Tänä aikana latina yhteisöllisenä viestinnän kielenä menetti merkitystään.
Renessanssiaikana latina oli monin paikoin pakollinen kouluaine. Kaikki yliopistot vaativat latinan taitoa. Opiskelijoille latina puhekielenä oli yhteinen kieli, jota eri maista tulleet opiskelijat osasivat. Pariisin kaupunginosa, jossa Sorbonnen yliopisto sijaitsee, sai nykyäänkin käytetyn nimen Quartier Latin. 1800-luvun loppua kohti latinan opetus väheni huomattavasti ympäri Eurooppaa.
Latina Suomessa
Vanhimmat tunnetut latinankieliset kirjoitukset Suomessa lienevät roomalaisissa kolikoissa, joita kulkeutui Suomeen jo ajanlaskumme ensi vuosisatoina. Näitä kuitenkaan tuskin ymmärrettiin. Latinaksi olivat myös jotkin rautakautisten miekkojen säiläkirjoitukset. Suomessa toisinaan kopioitiin kolikoita ja ehkä säiläkirjoituksiakin, vaikka kirjoitusmerkkien merkitystä ei ymmärretty.
Suomessa latinaa on puhuttu jo lähes tuhannen vuoden ajan välillä vähemmän, välillä enemmän. Latina saavutti Suomen yli puoli vuosituhatta Rooman luhistumisen jälkeen, mutta siitä tuli silti hallinnon ja uskonnon kieli. 1600-luvuilta lähtien latina oli keskeinen osa suomalaista yliopisto-opetusta, ja se oli pitkään pakollinen osa ylioppilaskirjoituksia. Yliopistollinen opetus oli niin ikään pitkään latinankielistä, samoin yliopistolliset väitöskirjat laadittiin 1700-luvulle saakka lähes yksinomaan latinaksi.
Latina vaikutti suomen kielen muotoutumiseen välillisesti, kun kirjakielen luojat ja kielioppien kirjoittajat muovasivat kieltä osittain latinan mallin mukaisesti.[5]tarkistettava
Kuten muuallakin Euroopassa, latinan lukijoiden määrä on tasaisesti laskenut. Edelleen sitä voi yhä opiskella monissa kouluissa ja sen voi kirjoittaa ylioppilaskirjoituksissa sekä lyhyenä että laajempana kielenä.[5]
Yleisradio lähetti kesäkuuhun 2019 latinankielistä uutislähetystä Nuntii Latini, jossa kerrottiin viikoittaisia tapahtumia latinaksi.[6] Jukka Ammondt on tehnyt 1990-luvulla kolme latinankielistä CD-levyä, jotka sisältävät suomalaisia tangoja ja Elvis Presleyn tunnetuksi tekemiä lauluja.
Vuosina 1902–2001 Suomessa tehtiin 47 latinan kieltä käsittelevää väitöskirjaa.[7]
Remove ads
Latina vaikuttaa edelleen monin tavoin, ja sitä voidaan nähdä eri paikoissa. Usein sitä ei osaa edes tunnistaa. Esimerkiksi monien yritysten ja tuotteiden nimet ovat latinaa, kuten Volvo (suom. minä pyöritän)[8], tai näennäislatinaa, joka muistuttaa latinaa, kuten Destia.[9] Tunnetuimmat ovat latinankieliset lentävät lauseet, kuten Alea iacta est ('Arpa on heitetty.'). Useimmat näistä lentävistä lauseista ovat syntyneet vasta antiikin jälkeen.
Latinasta, samoin kuin kreikasta, on myös peräisin suuri joukko kansainvälisiksi tulleita sanoja, varsinkin tieteellisiä termejä ja muita niin sanottuja sivistyssanoja, joita nykyisin käytetään vain hieman muuntuneina lähes kaikissa kielissä.
Kasvien ja eläinten tieteelliset nimet perustuvat latinaan sekä latinalaisittain kirjoitettuun kreikkaan: Canis lupus – susi, Corvus corax – korppi. Kaikkialta maailmasta löytyy julkisissa rakennuksissa latinankielisiä piirtokirjoituksia (inscriptiones). Monet musiikin, tieteen, tekniikan ja muiden alojen termit tulevat latinasta.
Katolisessa kirkossa latinan kieltä käytetään erimaalaisten pappien kesken useissa jumalanpalvelukseen liittyvissä yhteyksissä. Vatikaanin viralliset asiakirjat ovat latinaksi. Vatikaanissa latinan sanastoa kehitetään jatkuvasti ja uusille termeille kehitetään latinankielisiä nimiä (esimerkiksi CD on discus compactus).
Latina ja nykykielet
Nykyisistä kielistä kaikkein lähintä sukua latinalle ovat romaaniset kielet, jotka kaikki ovat noin 2000 vuoden aikana kehittyneet puhutusta latinasta eli niin sanotusta vulgaarilatinasta. Myös muut indoeurooppalaiset kielet, kuten kelttiläiset ja germaaniset kielet, ovat sukua latinalle, mutteivät niin läheistä. Koska latinalla oli niin merkittävä asema Euroopassa, se on antanut useita lainasanoja lähestulkoon kaikkiin Euroopassa puhuttuihin kieliin.
Esimerkkinä latinan ja romaanisten kielten läheisyydestä voidaan käyttää latinan sanaa lingua, "kieli". Romaanisissa kielissä sana ei ole muuttunut juurikaan. Espanjassa se on lengua, portugalissa língua, italiassa ja galegossa lingua, ranskassa langue, katalaanissa llengua, sardissa limba ja romaniassa limbă. Englanti puolestaan on saanut oman language-sanansa lainasanana ranskan kautta. Muiden indoeurooppalaisten kielten vastaavat sanat eroavat latinasta enemmän, vaikka ovatkin eräissä tapauksissa myös romaanisen kielialueen ulkopuolella peräisin samasta kantasanasta; vrt. englannin tongue, saksan Zunge ja ruotsin tunga.[10]
Lääketieteellinen latina
Lääkärit joutuvat päivittäisessä työssään paljon tekemisiin latinan kielen kanssa. Diagnoosit ja toimenpidekuvaukset laaditaan näet edelleen latinaksi, koska ne ovat yleismaailmallisia ja mahdollistavat sen, että eri maiden ammatinharjoittajat ymmärtävät toisiaan. Lääketieteellisen latinan ymmärtämiseksi ei tarvitse osata koko latinan kielioppia. Verbejä ja pronomineja käytetään vähän, mutta substantiiveja, adjektiiveja ja lyhenteitä paljon. Lisäksi lääketieteelliseen latinaan on otettu viljalti kreikankielistä sanastoa. Yksinkertaisessa diagnoosissa sairauden tai vamman paikka osoitetaan genetiivillä, joka asettuu sairautta merkitsevän pääsanan jälkeen. Myös prepositioilmaukset ovat diagnoosilatinassa yleisiä.
Lääketieteelliset diagnoosit muodostuvat tavallisesti yhdestä potilaan vaivaa tarvittavan tarkasti kuvaavasta sanasta, esimerkiksi dementia (henkinen tylsistyminen) tai ulcus (haava). Jos diagnoosiin tarvitaan useampia sanoja, se muodostuu yleensä substantiivista ja sen jälkeen tulevasta, sitä tarkentavasta adjektiivista, esimerkiksi abscessus profundus (syvä paise) tai paikkaa kuvaavasta anatomisesta termistä fractura humeri (olkavarrenluun murtuma).
Remove ads
.jpg)
Kielien ääntämiskäytäntö normaalisti vaihtelee ajan kuluessa. Näin on käynyt myös latinalle. Äänteiden äännearvot muuttuivat jo Rooman aikoina useaan otteeseen. Tämä on voitu havaita tutkimalla piirtokirjoituksissa esiintyviä kirjoitusvirheitä ja muihin kieliin kulkeutuneita lainasanoja, jotka kielivät sanojen todellisesta ääntämisestä kunakin aikana.
Klassinen ääntämys
Nykyään Suomessa käytetään yleensä suomea äidinkielenään puhuville sopivaksi mukailtua ja yksinkertaistettua versiota latinan niin sanotusta klassisesta ääntämyksestä, joka on tiedeyhteisön ennallistus tasavallan loppuaikojen oletetusta ääntämyksestä. Latinaa opetellaan Suomessa lausumaan periaatteessa hyvin samalla tavalla kuin suomea. Kuitenkin:
- c lausutaan aina k:na: circus [kirkus]
- ae ja oe lausutaan ee:nä, esimerkiksi amoenae [ameːneː], luonnonkauniit, paitsi jos a ja e kuuluvat eri tavuihin, esimerkiksi aer [aːer], ilma, ilmakehä. Joskus kirjaimien kuulumista eri tavuihin merkitään treemalla eli erokepisteillä ¨, esimerkiksi Aboënsis, turkulainen.
- Joissain suomalaisissa oppilaitoksissa, kuten Turun yliopistossa, noudatetaan aikaisempaa tasavallan ajan latinan ääntämystä, jolloin diftongit ae ja oe saavat niiden aiemman foneettisen asun [ai̯] ja [oi̯].
- Todennäköisesti tasavallan lopun aikojen ääntämys olisi ollut näiden kahden välimaastossa – suunnilleen [ae], [oe], kuten Savon murteessa suomen kielessä.
- i-kirjaimella merkitään, paitsi i-vokaalia, myös äänteitä j, ji ja ij; esimerkiksi iam [jam], inicere [injikere], maior [maijor].
- ng-äänteen jäljessä oleva u äännetään v:nä, jos seuraa samaan tavuun kuuluva vokaali; esimerkiksi lingua [lingva].
- s:n jäljessä oleva u äännetään v:nä, jos seuraa samaan tavuun kuuluva vokaali: suadent [svaadent].
- qu lausutaan kv: aqua [akva].
- ch äännetään k:na: pulcher [pulker].
- th esiintyy vain lainasanoissa ja se äännetään t:nä: Thebae [teːbeː].
- ph esiintyy vain lainasanoissa ja se äännetään f:nä: philosophus [filosofus].
- Latinassa ei ole kirjaimia eikä äänteitä ä:lle tai ö:lle.
Klassisen latinan ääntäminen oli tosiasiassa tätä monimutkaisempaa,[11], mutta käytännössä nykyisin opetetaan ainakin Suomessa yllä kuvatun kaltaista ääntämistä.
Rekonstruoitu klassinen ääntämys
Klassisen latinan äännejärjestelmä on yleisesti rekonstruoitu seuraavanlaiseksi:
| Labiaalit | Dentaalit | Palataalit | Velaarit | Glottaalit | ||
|---|---|---|---|---|---|---|
| tavalliset | labialisoidut | |||||
| Klusiilit | b p (pʰ) | d t (tʰ) | g k (kʰ) | gʷ kʷ | ||
| Frikatiivit | f | s (z) | h | |||
| Nasaalit | m | n | ŋ | |||
| Tremulantit | r | |||||
| Approksimantit | l | j | w | |||
- Foneemit /pʰ tʰ kʰ/ esiintyvät ainoastaan muinaiskreikkalaisissa lainasanoissa, joissa ne edustavat kreikan kirjaimia φ θ χ. Niiden aspiraatio kuului todennäköisesti ainoastaan yläluokkaisessa puheessa.[12][13]
- Myös /z/ esiintyi ainoastaan kreikkalaisperäisissä sanoissa kirjaimen ζ vastineena. Se äännettiin todennäköisesti sanan alussa [z], mutta sanan sisällä kahden konsonantin välissä kahdennettuna, [zː]. Tämä poikkeaa sen muinaiskreikkalaisesta ääntämyksestä [dz] tai [zd].[14][12]
- Useimmissa tapauksissa /m/ ääntyi sellaisenaan, mutta sanan lopussa se saattoi hävitä nasalisoiden ja pidentäen edeltävän vokaalin, esimerkiksi decem ääntyi [dɛ.kẽː].
Klassisessa latinassa oli viisi pitkää ja viisi lyhyttä vokaalia. Vokaalipituus oli foneemista. Kreikkalaisissa lainasanoissa saattoivat esiintyä /y yː/, jotka kuitenkin äännettiin muussa kuin yläluokkaisessa puheessa yleensä /u/ tai /i/.
Keskiaikainen ja muu ääntämys
Lausuttaessa latinaa keskiaikaisten ääntämissääntöjen mukaan:[15]
- c äännetään s:nä tai ts:nä etuvokaalin (e, i, y, ae, oe) edessä; esimerkiksi Cicero [tsitseroo]
- ti äännetään [tsi] jos sitä seuraa vokaali; esimerkiksi tristitia [tristitsia]. Ääntämys on alkuperäinen jos t-kirjainta edeltää s; esimerkiksi bestia [bestia]
- sc äännetään etuvokaalin edellä s.
- h ei äänny lainkaan.
Eri kieliä puhuvat ääntävät latinaa eri tavoin. Siinä, missä suomalaiset lausuvat c:n lähes aina [k], joissakin kielissä se lausutaan eri tavalla ennen etuvokaalia, esimerkiksi englantilaiset lausuvat tuolloin [s] ja italialaiset [tš]. Ääntämistä on kuitenkin pyritty yhtenäistämään klassiseen käytäntöön.
Vokaalipituus
Latinassa ei merkitä lyhyitä ja pitkiä vokaaleja erikseen. Vokaalien kesto (kvantiteetti) on kuitenkin voitu päätellä latinalaisen metriikan perusteella, joka perustui yksinomaan avoimien ja suljettujen tavujen kestoon. Tämän perusteella on esimerkiksi todettu sanan plus (enemmän) antiikinaikaiseksi ääntämiseksi /pluːs/, kun taas sana minus (vähemmän) on äännetty /minus/, eli lyhyellä vokaalilla.
Pitkän ja lyhyen vokaalin erosta ei voida kuitenkaan olla täysin varmoja, ja on epäilty, että pitkät vokaalit ovat tosiasiassa olleet puolipitkiä kuten italian kielessä. Muussa tapauksessa sellaisten pelkästään pitkiä vokaaleja sisältävien sanojen, kuten infinitivo /iːnfiːniːtiːvoː/, oikea ääntäminen on voinut olla melkoisen työlästä. Ainoa keino varmasti tietää kaikkien vokaalien pituus latinassa on tarkastaa sanakirjasta, joissa pitkät vokaalit on useimmiten merkitty kirjaimen päälle vaakaviivalla.
Nykyisin opetettava latina oli antiikin aikana kirjakieltä eikä välttämättä puhuttua kieltä. Jotkut tutkijat epäilevät, että puhutussa latinassa kaikki vokaalit olivat lyhyitä ja että pitkien vokaalien ääntäminen pitkinä oli niin sanottua oppineiden ja yläluokan hienostunutta puhetta.lähde? Romaanisissa kielissä, jotka pohjautuvat puhuttuun latinaan, pitkien ja lyhyiden vokaalien erottelulla ei ole merkitystä, ja vokaali ääntyy muita pidempänä lähinnä vain silloin, jos sen kohdalla on sanan paino.
Remove ads
Klassista latinaa kirjoitetaan latinalaisilla aakkosilla, johon kuuluivat alun perin kirjaimet A B C D E F G H I K L M N O P Q R S T V X Y ja Z.[16] Kirjain K esiintyy vain harvoissa sanoissa arkaaisena jäänteenä; Y ja Z edustavat latinalle vieraita äänteitä ja otettiin käyttöön kreikkalaisten lainasanojen kirjoittamista varten. Kirjaimet J ja U sekä ligatuurit Æ ja Œ on keksitty myöhemmin. Erillisiä pieniä kirjaimia ei ollut. Välimerkkejä ei käytetty lukuun ottamatta joissain piirtokirjoituksissa esiintyvää sanojen väleissä käytettyä pistettä. Kirjainten ulkomuoto vaihteli, sillä nykyisen näköisiä isoja kirjaimia käytettiin lähes ainoastaan monumentaalipiirtokirjoituksissa (scriptura monumentalis). Käytetty kirjoitusalusta määritti pitkälti kirjainmuotoja: kivi kirjoitusmateriaalina johti suorakulmaisiin kirjaimiin, mutta papyrukselle ja pergamentille kirjoitettaessa käytössä olivat myös erilaiset kursiivikäsialat (unsiaalit).
Näistä syistä mikä tahansa nykyinen oikeinkirjoitussääntö on uudenaikainen sopimus, joka eroaa jotenkin antiikin käytännöstä. Suomessa yleisin käytäntö on suomen kieliopin tavoin kirjoittaa isolla virkkeen tai erisnimen (esimerkiksi Roma) ensimmäinen kirjain. Lisäksi latinassa isolla alkukirjaimella kirjoitetaan erisnimistä johdetut adjektiivit (esimerkiksi Romanus, Romana). Numerot kirjoitetaan kokonaan isoin kirjaimin. Muuten käytetään pieniä kirjaimia. Usein käytetään myös kirjaimia J ja U näitä äänteitä alun perin kuvanneiden kirjainten I ja V tilalla, joskin J-kirjainta hieman harvemmin. Esimerkiksi nimi GAIVS IVLIVS CAESAR kirjoitetaan useimmiten Gaius Julius Caesar tai Gaius Iulius Caesar. Latinalaisen kirjaimiston kirjainta W ei käytetä edes nykyisissä lainasanoissa. Tämän vuoksi Wikipedia on latinaksi Vicipaedia.
Latinankielisen tekstin välimerkit kirjoitetaan yleensä kirjoittajan äidinkielen mukaisesti. Täten suomea äidinkielenään puhuva käyttää latinankielisessä tekstissä suomen välimerkkisääntöjä.
Muita vaihtoehtoisia oikeinkirjoitussääntöjä:
- Ei käytetä pieniä kirjaimia ollenkaan. Ei käytetä kirjaimia J ja U. Käytetään välimerkeistä vain pistettä tai sitten ei mitään (käytössä lähinnä teosten nimissä ja monumentaalipiirtokirjoituksissa).
- Käytetään pieniä kirjaimia. Isolla alkukirjaimella kirjoitetaan erisnimet, mutta ei virkkeen ensimmäistä sanaa (käytössä erityisesti roomalaisten tekstien tieteellisissä julkaisuissa).
- Kirjoitetaan suurella samat sanat kuin kirjoittajan äidinkielessä, esimerkiksi virkkeiden alkukirjaimet (käytössä erityisesti oppikirjoissa).
Remove ads
Kun nykyaikaisia nimiä tai lainasanoja käytetään latinankielisessä tekstissä, niitä pitää joskus taivuttaa sijamuodoissa. Käytäntöjä taivutukseen on monia, seuraavassa on esitelty muutamia:
- Sanoja ei taivuteta. Esimerkiksi kaikki hepreankieliset nimet eivät taipuneet antiikin aikanakaan, joten myös nykyiset nimet voidaan jättää taivuttamatta. Jos sijamuodon ilmaiseminen on välttämätöntä, käytetään jotain tilkesanaa, josta muoto näkyy.
- Sanoja taivutetaan suoraan. Valitaan sopiva deklinaatio, ja liitetään raa'asti sanaan latinankieliset päätteet. Esimerkiksi Iran voi olla Irania.
- Nimistä voidaan muodostaa latinankielinen muoto. Usein esimerkiksi etunimi palautetaan antiikin aikaiseen muotoon, josta se on johdettu. Käytäntö toimii hyvin latinalais- ja kreikkalaisperäisile nimille, sekä sellaisille muista kielistä peräisin oleville nimille, joiden latinannoksia tai kreikannoksia esiintyy antiikin kirjallisuudessa (kuten esimerkiksi raamatulliset heprealaiset nimet). Tämän jälkeen taivutetaan vain etunimeä, ja sukunimi jätetään ennalleen. Esimerkiksi George W. Bush on latinaksi Georgius W. Bush. Mari voi olla Maria, Pentti voi olla Benedictus, Juho voi olla Iohannes, Niko voi olla Nicolaus, Dmitri voi olla Demetrius ja niin edespäin. Latinankielisen nimen valinta on tietysti täysin vapaata. Jos nimi ei juonnu latinalais-kreikkalaisesta nimiperinteestä tai sitä ei esiinny antiikin kirjallisuudessa (esimerkiksi Aino tai Muhammad), valinnan joutuu joka tapauksessa tekemään itse tai etsimään myöhemmässä latinassa käytettyjä vakiintuneita muotoja esimerkiksi keskiajan kirjallisuudesta tai vaikkapa Nuntii Latini -ohjelmasta.
Remove ads
Seuraavassa käydään lyhyesti läpi latinan kieliopin muutamia piirteitä. Pitkät vokaalit on monin paikoin merkitty pituusmerkillä (macron), taivutuspäätteet on erotettu sanasta yhdysviivalla. Vokaalipituutta ei yleensä merkitä tekstien tieteellisissä julkaisuissa, ainoastaan oppi- ja sanakirjoissa.
Substantiivit ja adjektiivit
Latinan kielessä on useita taivutusmuotoja, kuten suomen kielessä. Siinä on substantiiveilla seitsemän sijaa: nominatiivi, akkusatiivi, genetiivi, datiivi, ablatiivi, vokatiivi ja lokatiivi. Näistä kaksi viimeistä ovat harvinaisia. Sukuja on kolme: maskuliini, neutri ja feminiini. Suku voi määräytyä sanan muodosta (kieliopillinen suku) tai merkityksestä (luonnollinen suku). Lukuja eli numeruksia ovat yksikkö ja monikko. Lisäksi sanoissa duo (kaksi) ja ambo (molemmat) on säilynyt kaksikko eli duaali.
Adjektiivit taipuvat pääsanan mukana samassa suvussa, luvussa ja sijassa. Koska päätteet kertovat sanan tehtävän lauseessa, sanajärjestys on useimmiten vapaa ja subjektia ei ilmaista, jos asiayhteys sen paljastaa. Klassisen käytännön mukaan verbi pannaan yleensä viimeiseksi.
Mater cibum parat > "Äiti ruokaa tekee" (tavallinen järjestys). Mater parat cibum > "Äiti tekee ruokaa" (suora järjestys).
Substantiivit jaetaan viiteen deklinaatioon. Deklinaatiot on helpointa erottaa genetiivin päätteestä. Niiden taivutus ei ole täysin suoraviivaista eikä sitä voida kokonaisuudessaan esittää tässä. Kolme ensimmäistä deklinaatiota ovat kahta viimeistä yleisempiä. Kreikkalaiset lainasanat säilyttävät usein taivutuksensa, heprealaiset eivät taivu ollenkaan. Seuraavassa käydään läpi joitain esimerkkejä. Taivutuskaavojen suomennokset on annettu sijamuotojen yleisimpien merkitysten mukaan. Ablatiivilla on useita eri käyttömuotoja ja se esiintyy usein esimerkiksi erilaisten prepositioiden kanssa. Taivutuskaavoissa on annettu yleisin suomennos, joka vastaa kysymykseen ”millä (välineellä)?” (ablativus instrumenti).[17] Lisää latinan ablatiiveistä on artikkelissa ablatiivi.
I deklinaatio
Genetiivin pääte on -ae.
| sija | yksikkö | monikko | ||
|---|---|---|---|---|
| nominatiivi | silv-a dens-a | tiheä metsä | silv-ae dens-ae | tiheät metsät |
| akkusatiivi | silv-am dens-am | tiheää metsää | silv-ās dens-ās | tiheitä metsiä |
| genetiivi | silv-ae dens-ae | tiheän metsän | silv-ārum dens-ārum | tiheiden metsien |
| datiivi | silv-ae dens-ae | tiheälle metsälle | silv-īs dens-īs | tiheille metsille |
| ablatiivi | silv-ā dens-ā | tiheällä metsällä | silv-īs dens-īs | tiheillä metsillä |
Ensimmäisen deklinaation sanat ovat feminiinejä, paitsi tietyt luonnollista sukua noudattavat sanat kuten nauta (merimies), agricola (maanviljelijä), iurista (lainoppinut, asianajaja) ja incola (asukas), jotka ovat maskuliineja.
II deklinaatio
Genetiivin pääte on -i.
Toiseen deklinaatioon kuuluu us- loppuisia sanoja, kuten annus (vuosi), er-loppuisia sanoja, kuten puer (poika) ja ager (pelto), sekä um-loppuisia sanoja, kuten verbum (sana). Seuraavassa ensimmäisen tyypin taivutus:
| sija | yksikkö | monikko | ||
|---|---|---|---|---|
| nominatiivi | taur-us magn-us | suuri härkä | taur-ī magn-ī | suuret härät |
| akkusatiivi | taur-um magn-um | suurta härkää | taur-ōs magn-ōs | suuria härkiä |
| genetiivi | taur-ī magn-ī | suuren härän | taur-ōrum magn-ōrum | suurten härkien |
| datiivi | taur-ō magn-ō | suurelle härälle | taur-īs magn-īs | suurille härille |
| ablatiivi | taur-ō magn-ō | suurella härällä | taur-īs magn-īs | suurilla härillä |
Toisen deklinaation us- ja er- loppuiset sanat ovat maskuliineja, um- loppuiset neutreja. Poikkeuksia tähän muun muassa Aegyptus (Egypti) ja humus (maa, multa) sekä puiden nimet (pinus, quercus, ulmus jne) jotka ovat feminiinejä, sekä virus (myrkky) ja pelagus (meri), jotka ovat neutreja.
Niillä us-loppuisista sanoista, joita voidaan puhutella, on yksikössä e- päätteinen vokatiivi. Tätä käytetään puhutellessa, esimerkiksi serve! (orja!). Monikossa vokatiivi on nominatiivin näköinen. Poikkeuksena ovat -ius-loppuiset sanat kuten Iulius. Niiden kohdalla vokatiivi on -ī. Esimerkiksi Iulī! (Iulius!).
III deklinaatio
Genetiivin pääte on -is. Deklinaatioon kuuluu varsin erinäköisiä sanoja, muun muassa rex (kuningas), labor (työ, kärsimys), carmen (laulu). Feminiinit ja maskuliinit taipuvat samoin.
| sija | yksikkö | monikko | ||
|---|---|---|---|---|
| nominatiivi | rēx audāx | rohkea kuningas | rēg-ēs audāc-ēs | rohkeat kuninkaat |
| akkusatiivi | rēg-em audāc-em | rohkeaa kuningasta | rēg-ēs audāc-ēs | rohkeita kuninkaita |
| genetiivi | rēg-is audāc-is | rohkean kuninkaan | rēg-um audāc-ium | rohkeiden kuninkaiden |
| datiivi | rēg-ī audāc-ī | rohkealle kuninkaalle | rēg-ibus audāc-ibus | rohkeille kuninkaille |
| ablatiivi | rēg-e audāc-ī | rohkealla kuninkaalla | rēg-ibus audāc-ibus | rohkeilla kuninkailla |
| sija | yksikkö | monikko | ||
|---|---|---|---|---|
| nominatiivi | carmen brev-e | lyhyt laulu | carmin-a brev-ia | lyhyet laulut |
| akkusatiivi | carmen brev-e | lyhyttä laulua | carmin-a brev-ia | lyhyitä lauluja |
| genetiivi | carmin-is brev-is | lyhyen laulun | carmin-um brev-ium | lyhyiden laulujen |
| datiivi | carmin-ī brev-ī | lyhyelle laululle | carmin-ibus brev-ibus | lyhyille lauluille |
| ablatiivi | carmin-e brev-ī | lyhyellä laululla | carmin-ibus brev-ibus | lyhyillä lauluilla |
IV deklinaatio
Genetiivin pääte on -us. Muiden muassa sanat domus (koti), fructus (hedelmä) ja cornu (sarvi).
| sija | yksikkö | monikko | ||
|---|---|---|---|---|
| nominatiivi | exercit-us | sotajoukko | exercit-ūs | sotajoukot |
| akkusatiivi | exercit-um | sotajoukkoa | exercit-ūs | sotajoukkoja |
| genetiivi | exercit-ūs | sotajoukon | exercit-uum | sotajoukkojen |
| datiivi | exercit-uī | sotajoukolle | exercit-ibus | sotajoukoille |
| ablatiivi | exercit-ū | sotajoukolla | exercit-ibus | sotajoukoilla |
V deklinaatio
Genetiivin pääte on -ei. Harvat, mutta yleiset sanat, kuten dies (päivä) ja res (mm. asia).
| sija | yksikkö | monikko | ||
|---|---|---|---|---|
| nominatiivi | r-ēs | asia | r-ēs | asiat |
| akkusatiivi | r-em | asiaa | r-ēs | asioita |
| genetiivi | r-eī | asian | r-ērum | asioiden |
| datiivi | r-eī | asialle | r-ēbus | asioille |
| ablatiivi | r-ē | asialla | r-ēbus | asioilla |
ACI
ACI eli accusativus cum infinitivo (suomeksi "akkusatiivi infinitiivin kanssa") on latinassa tavallinen lauseenvastike, joka yleensä suomennetaan että-lauseella tai partisiippirakenteella. Se esiintyy yleensä alistettuna tietyille verbeille, joita ovat muun muassa aistihavaintoihin liittyvät verbit.
Esimerkki:
Puellam pilam iactare video 'näen tytön heittelevän palloa'
(puellam: akkusatiivissa oleva subjektiosa; iactare: infinitiivissä oleva predikaattiosa)
Verbit
Latinan verbien pääluokat ovat aktiivi ja passiivi. Moduksia ovat indikatiivi, konjunktiivi ja imperatiivi. Aikamuotoja ovat preesens, imperfekti, perfekti, pluskvamperfekti, I futuuri ja II futuuri. Konjugaatioita on neljä, jotka tunnistaa aktiivin preesensin infinitiivin päätteestä: -āre I, -ēre II, -ere III ja -īre IV. Verbien taivutusta varten on tunnettava taivutuskaavojen lisäksi jokaisen verbin teema, esimerkiksi amo, amavi, amatum, amare (rakastaa).
Latinan verbien muoto-oppi on hyvin säännöllinen. Epäsäännöllisiä ovat kuitenkin olla-verbi sum, fui, esse ja sen johdannaiset, tahtoa-verbi volo, volui, velle ja sen johdannaiset sekä muutama muu.
Sanakirjassa verbit ilmoitetaan yleensä indikatiivin preesensin ensimmäisessä persoonassa: amo (rakastan), mutta esimerkiksi WSOY:n Suomi-latina-suomi-sanakirjan verbit on annettu infinitiivin preesensissä: amare (rakastaa).
Remove ads
Yleisimmin latinasta tunnetaan lentävät lauseet, joista useimmat ovat peräisin antiikin ajalta. Esimerkiksi:
- Veni, vidi, vici. – Tulin, näin [ja] voitin. (Julius Caesar)
- Ceterum censeo Carthaginem esse delendam. – Muuten olen sitä mieltä, että Karthago on hävitettävä. (Cato)
- Inter arma silent leges. – Lait vaikenevat aseiden välissä. (Cicero)
- Panem et circenses! – Leipää ja sirkushuveja! (Juvenalis)
- O tempora, o mores! – Oi aikoja, oi tapoja! (Cicero)
- Repetitio mater studiorum. – Kertaus [on] opintojen äiti.
- Divide et impera. – Hajota ja hallitse. (viittaa Rooman politiikkaan)
- Vade mecum! – Kulje kanssani.
- Nomen est omen. – Nimi on enne.
- Quidquid latine dictum sit, altum videtur/sonatur. – Mikä tahansa latinaksi sanottu kuulostaa syvälliseltä.
- Quo vadis, Domine? – Minne menet, Herra? (perimätiedon mukaan Pietari)
- Concordia res parvae crescunt. – Pienet asiat kasvavat yhteisymmärryksellä. (Ateneumin kyljessä)
Wikisitaateissa on luettelo latinankielisistä lentävistä lauseista.
Remove ads
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
Remove ads