Sorbonne
yliopistokompleksi Pariisissa From Wikipedia, the free encyclopedia
Sorbonne on suuri Pariisin yliopistojen käytössä oleva rakennuskompleksi Pariisin Latinalaiskorttelissa, 5. arrondissementissa. Se on saanut nimensä Ludvig IX:n aikaisen teologin ja hovisaarnaajan Robert de Sorbonin mukaan, joka perusti teologisen Sorbonnen kollegin. Nimitystä Sorbonne käytetään usein myös Pariisin yliopistosta sellaisena kuin se oli ennen Ranskan suurta vallankumousta ja uudestaan vuosina 1896–1971, varsinkin entisistä luonnontieteellisistä ja humanistisista tiedekunnista. Kun Pariisin yliopisto vuonna 1971 jaettiin 13 erilliseksi yliopistoksi, niistä muutamien nimissä esiintyy myös sana Sorbonne. Sorbonne (Quartier de la Sorbonne) on myös sen Pariisin 5. arrondissementtiin kuuluvan kaupunginosan virallinen nimi, jossa rakennus sijaitsee.
| Sorbonne | |
|---|---|
 Sorbonnen Pyhän Ursulan kappeli ja sen edessä oleva aukio, Place de la Sorbonne |
|
| Osoite |
Place de la Sorbonne; 5-17 Rue de la Sorbonne |
| Sijainti | Pariisi, Ranska |
| Koordinaatit | |
| Rakennustyyppi | Yliopistorakennus |
| Valmistumisvuosi |
1253 (1. rakennusvaihe), 1635 (2. rakennusvaihe), 1884 (3. rakennusvaihe) |
| Suunnittelija |
Jacques Lemercier (2. rakennusvaihe), Henri-Paul Nénot (3. rakennusvaihe |
| Omistaja | Pariisin kaupunki |
| Käyttäjä |
Université Panthéon-Sorbonne, Université Sorbonne Nouvelle, Université Paris-Sorbonne, Université Paris Descartes, École pratique des hautes études |
| Tyylisuunta | klassisismi |
 |
|
Rakennusryhmän ehkä tunnetuin ja näkyvin osa on vuonna 1642 valmistunut Pyhän Ursulan kappeli. Sen jälkeen kun Ranskassa kirkko vuonna 1905 erotettiin valtiosta, kappeli ei enää ole ollut kirkollisessa käytössä vaan sitä käytetään yliopistojen edustus- ja näyttelytilana.
Sorbonnessa toimii Pariisin akatemian rehtorinvirasto ja Pariisin yliopistojen kanslerinvirasto. Rakennuksen opetustiloja käyttävät nykyään:
- Pariisin I yliopisto, Panthéon-Sorbonne
- Pariisin III yliopisto, Sorbonne Nouvelle
- Pariisin IV yliopisto, Paris-Sorbonne
- Pariisin V yliopisto, Paris Descartes
- École pratique des hautes études
Rakennuksessa on myös École nationale des chartesin kirjasto sekä Sorbonnen kirjasto, joka on Pariisin I, III, IV, V ja VII yliopistojen yhteinen mutta hallinnollisesti Pariisin I yliopiston (Panthéon-Sorbonne) alaisuudessa.
Teologisen kollegin perustamisesta Richelieun aikaiseen uudisrakentamiseen
Alun perin Sorbonne oli Robert Sorbonin Pariisin yliopiston yhteyteen perustama teologian ylioppilaiden kollegi. Robert de Sorbon oli Ludvig IX:n aikainen hovisaarnaaja ja kuninkaan rippi-isä, jonka sukunimi johtui hänen Ardenneilla sijaitsevasta syntymäpaikastaan, Sorbonin kylästä. Yliopiston muiden kollegioiden tavoin sen tehtävänä oli majoittaa opiskelijoita sekä myös kaupungin köyhiä asunnottomia. Kaikkiaan sinne mahtui asumaan noin kaksikymmentä henkilöä. Samaan aikaan kuningas Ludvig IX luovutti sille opiskelijoiden asunnoiksi muutamia taloja Rue Coupe-Geulen varrelta vastapäätä Hôtel de Clunyä. Guillaume de Chartresin välityksellä Robert de Sorbon hankki pian kollegille muitakin rakennuksia, ja vuonna 1260 sille kuului jo suurin osa nykyisen Sorbonnen tontista. Alueella oli silloin useita rakennuksia sekä puutarha. Perustajan määräyksestä rakennusten oli oltava yksinkertaisia, ja niissä oli vietettävä hurskasta ja askeettista elämää. Vielä 1600-luvulla Sorbonne oli useamman rakennuksen ryhmä rue Coupe-Gueulen varrella, jonka nimi tuolloin muutettiin Rue de la Sorbonneksi. Se rajoittui pohjoisessa Pyhän Benediktuksen luostariin ja etelässä Calvin kollegiin. Sen yhteyteen rakennettiin 1300-luvulla kappeli, jolla oli julkisivu kadulle päin.[1] Sorbonnen kollegista tuli myös Pariisin yliopiston teologisen tiedekunnan kokoontumispaikka.
Richelieun aikaiset uudisrakennukset
Kardinaali Armand de Richelieu, joka itsekin oli opiskellut Sorbonnessa vuosina 1606-1607, tuli sen rehtoriksi 29. elokuuta 1622 kardinaali Harleyn kuoltua.[2] Kun rakennukset olivat silloin rappiotilassa, hän käynnisti suurisuuntaisen projektin Sorbonnen uudisrakentamiseksi. Rakennukset olivat paitsi epämukavia, myös käyneet edellisten kahdensadan vuoden aikana täysin riittämättömiksi. Kollegien tehtävä oli sitä ennen muuttunut: se ei ollut enää vain parinkymmenen henkilön majoituspaikka, vaan sinne oli perustettu myös merkittävä kirjasto ja sitä käytettiin opetustiloina. Sellaisena se tarvitsi kiireellisesti laajempia tiloja. Richelieun määräyksestä siihen yhdistettiin kaksi naapurina ollutta kollegia, Calvin ja Kahdeksantoista kollegit, ja alue uudisrakennettiin klassiseen tyyliin.
Richelieu antoi arkkitehti Jacques Lemercier’lle tehtäväksi suunnitella uudet rakennukset, joiden oli vastattava ilmeisiä tarpeita ja aikakauden makua. Projektin ensimmäisessä vaiheessa purettiin Sorbonnen ja Calvin kollegien goottilaiset rakennukset, joista vain kappeli säilytettiin. Sitäkin uudenaikaistettiin ja laajennettiin, ja sen oli määrä erottaa toisistaan kaksi yhtä suurta pihaa. Purkutyöt olivat täydessä käynnissä vuonna 1629, kun Richelieu, josta oli tullut myös Ranskan pääministeri, päätti käynnistää vielä kunnianhimoisemman rakennushankkeen.
Suunnitelma, jonka mukaan rakennuksella olisi ollut kaksi yhtä suurta pihaa, hylättiin, ja sen sijaan oli oleva vain yksi suuri piha. Sitä reunusti pohjoisessa uusi kappeli, joka sai pian monumentaaliset mittasuhteet ja täytti koko sen alueen, jossa Calvin kollegi oli ennen ollut. Rakennustyöt aloitettiin toukokuussa 1635, ja kardinaalin kuollessa vuonna 1642 ne olivat lähes valmiit. Vain kappeli, jota nykyään pidetään Lemercier’n pääteoksena ja Pariisin huomattavimpana klassisen arkkitehtuurin edustajana, oli vielä kesken. Aiguillonin herttuatar, Richelieun perijä ja hänen testamenttinsa toimeenpanija, johti töiden loppuvaihetta.
Uusi kollegi oli pinta-alaltaan kaksinkertainen entiseen verrattuna, ja siihen kuului lisäksi kappeli, johon kardinaali oli määrä haudata. Kardinaali luovutti myös osan kirjastostaan ja omaisuudestaan Sorbonnelle.
Rakennukset vallankumouksen aikana
Ranskan vallankumouksen aikana vuonna 1791 rakennukset suljettiin opiskelijoilta, ja Sorbonnen yhteisö lakkautettiin samaan aikaan kuin Pariisin ja muun Ranskan yliopistotkin. Vuonna 1794 kappeli muutettiin Järjen jumalattaren temppeliksi. Napoleon muutti sen taiteilijoiden ateljeiksi.[3]
Sorbonne 1800-luvulla
.jpeg)
Vuodesta 1806 lähtien Napoleon organisoi Ranskan opetusjärjestelmän uudelleen ja perusti Keisarillisen yliopiston (ransk. Université Impériale), myöhemmältä nimeltään Ranskan yliopiston (ransk. Université de France). Siihen oli yhdistetty kaikkien tasojen opetus, ja ylimmällä tasolla siihen kuului erikoiskouluja sekä viisi tiedekuntaa: luonnontieteellinen, humanistinen, teologinen, oikeustieteellinen ja lääketieteellinen tiedekunta. Kaksi viimeksi mainittua saivat käyttöönsä samat tilat, joissa vastaavat tiedekunnat olivat toimineet ennen vallankumousta, oikeustieteellinen Place du Panthéonilta ja lääketieteellinen Rue de l'École de Médicineltä, kun taas kolme muuta sijoitettiin entisiin Plessisin kollegin rakennuksiin, josta ne vuonna 1821 siirrettiin Richelieun Sorbonneen. Rakennukseen sijoitettiin myös Pariisin akatemian rehtorin toimisto.
Pierre François Dalleryn (1764-1833) määräyksestä kappeliin rakennettiin vuonna 1825 Richelieun hautakammion kunnostustöiden yhteydessä urut. Ne koottiin hänen poikansa, Louis Paul Dalleryn (1797-1875) johdolla varsin erillisistä osista. Ne vihittiin 10. heinäkuuta 1825, ja niitä soittivat Alexandre Choron sekä myös Kuninkaallisen uskonnollisen musiikin instituutin (ransk. Institution Royale de Musique Religieuse) opiskelijat. Kun kappeli vuonna 1852, Napoleon III:n aikana avattiin uudestaan, sen uusi isäntä, Félix Clément, urkujen virallinen asiantuntija, antoi Louis Paul Dallerylle itselleen tehtäväksi kunnostaa myös urut. Félix Clément kuitenkin luopui tehtävästä vuonna 1859, minkä jälkeen urkuja ei ole soitettu. Urkuparvelle ei ole helposti edes päässyt sen jälkeen, kun sinne kappelin ulkopuolelta johtaneet portaat vuonna 1885 purettiin.
Kuningasvallan palauduttua Ludvig VIII:n pääministeri Armand Emmanuel du Plessis de Richelieu halusi kunnioittaa kardinaalin muistoa tekemällä Sorbonnen entistä loisteliaammaksi. Hän rakennutti sinne 120-paikkaisen amfiteatterimaisen luentosalin. Näistä lisärakennuksista huolimatta vanhat 1600-luvun rakennukset, jotka vallankumouksen aikana olivat olleet kymmenen vuotta hylättyinä, olivat pahoin rapistuneet. Kun sinne olivat keskittyneet kaikki Pariisin akatemian humanististen tieteiden, luonnontieteiden ja teologian opiskelijat, myös tilanahtaus oli huomattava. Rakennuskompleksin kunnostamista suunniteltiin koko 1800-luvun ajan. Toisen keisarikunnan aikana tehtävä uskottiin Léon Vaudoyer'lle. Hän suunnitteli palatsin, jolla olisi ollut suuri julkisivu Rue Saint-Jacquesin puolella sekä tähtitorni. Uudisrakennuksen peruskivi muurattiin vuonna 1855, mutta hanketta ei saatu valmiiksi.[3]
Käytännön alojen korkeakoulun (ransk. École pratiques des hautes études) perustaminen teki tilanahtaudesta aiheutuneet ongelmat vielä polttavammiksi. Luonnontieteellisen tiedekunnan uudet opetus- ja tutkimuslaboratoriot, jotka tämä korkeakoulu rahoitti, jouduttiin sijoittamaan asuinhuoneistoihin Rue Saint Jacquesin varrelle.
Charles Garnier'n toimesta vuonna 1880 julistettiin uusi arkkitehtikilpailu, jonka voitti hänen oppilaansa Henri-Paul Nénot. Se perustui Léon Vaudoyer'n ehdotukseen, ettei enää ollut rakennettava vain kollegi vaan todellinen luonnontieteiden ja kirjallisuuden palatsi. Nénot hylkäsi uusgoottilaisen tyylin, jonka mukaan Isossa-Britanniassa oli rakennetettu Cambridgen yliopiston uudet colleget ja Belgiassa Gandin yliopisto, ja sen sijaan rakennuksesta tuli tyylipuhdas haussmannilaisen klassismin edustaja. Nénot'n mukaan "yliopisto ei voi hylätä latinalaisen arkkitehtuurin perinteitä, ja se tarvitsee rakennuksiinsa oikeat mittasuhteet ja säännöllisyyttä."[4]
Useista vastalauseista huolimatta[5] vanha Sorbonne purettiin kappelia lukuun ottamatta kymmenen vuoden kuluessa, 1884-1894, kun taas uuden rakennuksen peruskivi muurattiin vuonna 1885. Presidentti Sadi Carnot vihki rakennuksen ensimmäisen, pohjoisen osan vuonna 1889 vallankumouksen satavuotisjuhlien yhteydessä. Kokonaisuudessaan rakennus valmistui vasta vuonna 1901.
Paul Nénot'n hanke oli samalla kertaa sekä yksinkertainen että suurisuuntainen. Käytettävissä olevaa aluetta oli laajennettu käsittämään Rue Saint Jacquesin, Rue Cujas'n, Rue des Écoles'in ja Rue de la Sorbonnen välinen alue kokonaisuudessaan. Korkeuserot olivat melko suuret, sillä paikka sijaitsi Montagne Sainte-Genevièven rinteessä, jossa sen eteläreuna oli selvästi pohjoisreunaa korkeammalla. Historialliseksi muistomerkiksi muodostunut kappeli, joka vei huomattavan alueen tontin keskellä, oli säilytettävä, mikä sekin osaltaan vaikeutti suunnittelutyötä. Nénot'n suunnittelema rakennusryhmä jakautui kolmeen osaan, joita erottivat toisistaan Robert de Sorbonin ja Jean de Gersonin pylväskäytävät:
- Pohjoiseen, Rue des Écolesin varrelle suunniteltiin suuri akateeminen palatsi, johon oli määrä sijoittaa yliopiston rehtorin ja kanslerin virkahuoneet sekä paikalla toimivien tiedekuntien kansliat.
- Etelään suunniteltiin joukko melko matalia siipirakennuksia useiden muunneltavissa olevien sisäpihojen ympärille. Niihin sijoitettiin luonnontieteellisen tiedekunnan laboratoriot. Jokainen osasto sai oman alansa tarpeisiin sovitetut tilat.
- Näiden väliin suunniteltiin rakennuksen keskeinen osa, jossa oli suuria saleja, osa niistä amfiteatterimaisia luentosaleja, ja keskuskirjasto. Tähän osaan voitiin sijoittaa monien alojen mutta varsinkin humanistisen tiedekunnan opetus.
Rakennukseen oli tarkoitus sijoittaa myös teologinen tiedekunta, joka kuitenkin lakkautettiin vuonna 1885. Sille tarkoitetut tilat sai käyttöönsä École nationale des chartes[6] josta näin tuli École pratique es hautes étudesin ohella toinen Sorbonneen sijoittunut erikoisalan koulu.
Vuonna 1896 annetulla lailla muodostettiin uusi Pariisin yliopisto, johon tulivat kuulumaan siihen saakka erillisinä toimineet oikeustieteellinen, humanistinen, lääketieteellinen ja luonnontieteellinen tiedekunta. Sorbonne, jossa Pariisin akatemian rehtorin virasto jo sijaitsi, tuli nyt tämän yliopiston tyyssijaksi. Akatemian rehtori sai samalla entistä laajemman tehtäväkentän, ja hän sekä Pariisin yliopiston neuvoston presidentti tarvitsivat entistä enemmän tilaa ja henkilökuntaa. Samaan aikaan myös opiskelijoiden lukumäärän nopea kasvu teki tarpeelliseksi rakentaa Sorbonnen ympärille lisärakennuksia. Oman rakennuksensa saivat näin ensimmäisinä maantieteen laitos sekä taidehistorian ja arkeologian laitos.[7] Ne olivat vielä vaatimattomia, mutta toisen maailmansodan jälkeen yliopiston käyttöön rakennettiin Sorbonneakin suurempia rakennusryhmiä kuten Jussieun ja Nanterren kampukset.[8]
Palatsi
Rakennusryhmän jokainen pääosa rakennettiin tietyn arkkitehtonisen teeman mukaisesti. Pohjoisosa, palatsi, on ainoa, joka kokonaan rakennettiin arvokkaista materiaaleista. Sen ulkoseinät sekä katujen että pihan puolella rakennettiin suurista kivilohkareista, ja siinä on kalteva liuskakatto. Sen pääjulkisivu eli pohjoinen julkisivu Rue des Écolesin puolella rakennettiin juhlavaan uusrenessanssityyliin. Sen ensimmäisen kerroksen suuret ikkunat kivisine kehyksineen korostavat vaikutelmaa. Rakennuksen sisällä on suuri aula, jonka seinät ovat vaaleaa kiveä ja joka on koristettu reliefeillä ja veistoksilla, ja sieltä johtaa kaksikierteinen monumentaalinen portaikko suureen amfiteatterimaiseen saliin, joka on luonteeltaan pikemminkin juhlasali kuin tavanomainen luentosali. Salin seinät maalattiin vihreän eri sävyin, sillä vihreää on perinteisesti pidetty oppineiden värinä, ja se esiintyy rakennuksessa silmiinpistävästi muuallakin. Puvis de Chavannes teki salin seinämaalaukset, jotka kuvaavat tiedon pyhää lehtoa. Portaikon välitasanteen yllä on kattovalaisimia, joiden valo näkyi laajalle rakennuksen pohjakerrokseen. Aulaa reunustavat pylväskäytävät, joiden ikkunoissa on lasimaalauksia, niistä keskeisimpänä Pariisin vaakuna. Ylemmissä kerroksissa on joukko salonkeja ikkunat kadulle päin, ja ne oli tarkoitetettu yliopiston ja rehtorin seremonioita varten. Rakennuksen tässä osassa on runsaasti seinämaalauksia, jotka esittivät Pariisin yliopiston historian merkkitapauksia Ludvig Pyhän yliopistolle myöntämistä erioikeuksista uuden Sorbonnen vihkimiseen saakka.
Pohjakerroksen aulan kummassakin päässä on pylväskäytävät, joiden varrella itäpäässä ovat luentosalit Michelet ja Quinet, länsipäässä rehtorin virkahuone. Pylväskäytävien seinät rakennettiin suurista kivenlohkareista. Niissä olevat seinämaalaukset esittävät maailmanhistorian tärkeimpiä kaupunkeja. Kokonaisuus oli alkujaan varsin selväpiirteinen, koska sen koko länsiosa rehtorin virkahuonetta lukuun ottamatta varattiin humanistisen, itäosa luonnontieteellisen tiedekunnan hallinnolle. Niiden välissä Robert de Sorbonin pylväskäytävän tasolla oli ylimmän johdon sali, josta oli yhteys suureen amfiteatterimaiseen luentosaliin. Tämä sali koristettiin pointillistisin ja fauvistisin maalauksin, jotka esittivät tieteiden vertauskuvia, ja sitä käytettiin edustustilana sekä myös kutsuttujen merkkihenkilöiden valmistautumis- ja lepopaikkana heidän esiintyessään suuressa luentosalissa.
Humanistinen tiedekunta
Seuraavaksi pystytettiin rakennusryhmän keskiosa. Juhlava piha rakennettiin Ludvig XIII:n aikaista arkkitehtuuria jäljittelevään tyyliin siten, että sen eteläreunassa oleva kappeli säästyi. Pihaa reunustaa pohjoisessa pylväsrivi, josta on pääsy rakennuksen pohjakerrokseen. Länsipuolella kadulta pihalle johtaa ajoportti. Pohjakerroksen halli, josta on pääsy useisiin pyöreisiin luentosaleihin, muistuttaa palatsin suurta aulaa, mutta on pienempi. Sieltä johtaa portaikko kirjastoon sekä viiteen luentosaliin, joilla on merkkihenkilöiden nimet: Descartes, Guizot, Turgot, Richelieu, ja Lous Liard. Descartes-, Guizot- ja Turgot -salit ovat suorakulmaisia, niiden seinien alaosat ovat paneloituja ja niiden opettajankorokkeen yllä on maalauksia. Niistä jokaiseen liittyy sivuhuone, jossa professori saattoi keskustella opiskelijoiden kanssa. Richelieu-sali sen sijaan oli pyöreä. Sen seinät on maalattu vihreiksi, osittain paneloitu, ja niissä on kasveja esittäviä maalauksia. Louis Liard -sali on juhlava, ja se tarkoitettiin väitöstilaisuuksia ja akateemisia kokouksia varten. Sen seinämaalaukset ovat uusrokokootyylisiä, ja takaseinällä on suurikokoinen kardinaali Richelieun muotokuva. Sen takana on pieni sali, jossa väitöskirjojen arvosteluraati kokoontui.
.jpg)
Samassa kerroksessa koko pihan pituisena on suuri Sorbonnen kirjasto. Jotta sen ikkunoita ei tarvitsisi osittain peittää niin että valaistus kärsisi, siellä oli alkujaan vain pieni määrä kirjoja vapaasti saatavilla. Sisäänkäynnin molemmin puolin rakennettiin kaksi lukusalia, pohjoinen humanistisia ja eteläinen luonnontieteellisiä aloja varten. Kirjaston reunan pitkän sivukäytävän molempiin päihin sijoitettiin historiallisia tapauksia esittävät maalaukset. Muut seinät peitettiin art nouveau -tyylisillä vihreänsävyisillä seinälaatoilla. Saliin asennettiin aikanaan hyvin uudenaikainen lämmitys- ja ilmanvaihtojärjestelmä, jonka venttiilit sijoitettiin kattofriiseihin ja jonka avulla sali lämmitettiin talvisin. Sisäpihan puolella, Turgot- ja Guizot -salien yläpuolella oli alkujaan viisi, myöhemmin kahdeksan kerrosta. Suureen saliin liittyi erillisiä saleja professoreja sekä Victor Cousinin kirjastoa varten. Rue Saint-Jacquesin puolella, samassa kerroksessa kuin kirjasto, olivat yliopiston kaksi museota, toinen niistä mineraloginen.
Rakennuksen tämä osa valmistui viimeisenä, ja siinä on jo havaittavissa hallitsevan maun muuttuminen: koristelut tehtiin suurelta osin puusta ja maalatuista laatoista. Art nouveau -tyylin vaikutus oli huomattava. Tämän rakennusryhmän keskiosan portaikotkin koristeltiin samankaltaisilla vihertävillä laaoilla kuin kirjaston seinät. Näin rakennuksen tämä osa eroaa suuresti palatsista, joka koristeltiin voitonriemuiseen ja propagandistiseen tyyliin, joka Ranskan kolmannen tasavallan alkuaikoina oli suuressa suosiossa. Katujen varsilla on neljässä kerroksessa luentosaleja. Rue Saint-Jacquesin puolella on kaksikupolinen torni, josta alkujaan tarkoitettiin Sorbonnen tähtitorniksi. Taloudellisista syistä vain katujen ja suuren keskuspihan puoleiset ulkoseinät tehtiin suurista kivilohkareista; pienempien sisäpihojen puolella ulkoseinät ovat tiilisiä.
Luonnontieteellinen tiedekunta
Luonnontieteellisen tiedekunnan rakennus sijoitettiin Sorbonnen eteläpäähän. Sen halkaisee koko pituudeltaan Richelieu-galleria. Tämän rakennuksen useimmissa osissa on vain kaksi tai kolme kerrosta, jotka rakennettiin teolliseen tyyliin osittain tiilestä ja varustettiin metallisin kattoluukuin. Siellä on etupäässä laboratorioita ja toimistoja mutta varsinkin sisäänkäynnin tasolla myös muutamia hienoja luentosaleja kuten kemian ja geologian salit, nimeltään Bachelard ja Oury. Molemmat ovat pyöreitä, seinät paneloituja, ja niiden seinällä opettajankorokkeen takana on uusimpressionistisia maisemamaalauksia.
Toukokuussa 1968 Sorbonnesta tuli Pariisin opiskelijamellakoiden keskus. Mellakoihin johtanut tapahtumasarja alkoi Nanterren kampuksella syntyneestä maaliskuun 22. päivän liikkeestä, mutta pian protestiliikkeitä alkoi esiintyä kaikkialla Ranskassa. Toukokuun 1968 levottomuudet saivat alkunsa 3. toukokuuta, jolloin sadat opiskelijat kokoontuivat Sorbonnen pihalle odottaen äärioikeistolaisen Occident-liikkeen hyökkäystä. Kokoukseen osallistuivat monet äärivasemmistolaiset ryhmittymät kuten trotskilaiset, maolaiset ja anarkistit. Monet heistä olivat varustautuneet kuokanvarsin ja olivat valmiina tappeluun. Kun yliopiston rehtori kutsui poliisin paikalle, opiskelijat ryhtyivät mellakoimaan. Toukokuun 13. päivänä alkoi yleislakko ja Sorbonne vallattiin.
Charles de Gaullen määräyksestä kesäkuussa toimitetuissa vaaleissa valittu kansalliskokous ryhtyi uudistamaan yliopistojärjestelmää. Vuodesta 1971 lähtien Pariisin yliopisto hajotettiin kolmeksitoista uudeksi yliopistoksi. Uudemmat rakennukset jaettiin eri yliopistojen kesken, mutta Sorbonne, joka oli Pariisin kaupungin omistuksessa, jäi niiden yhteiseen käyttöön ja sitä hallinnoi Pariisin yliopistojen kanslerinvirasto. Kuusi oppilaitosta toimivat osittain Sorbonnessa, nimittäin Pariisin I, III, IV ja V yliopisto sekä École des Chartes ja EPHE. Tämä järjestely on aiheuttanut yhä enemmän vaikeuksia, ja yliopistot ovat joutuneet eriarvoiseen asemaan siinä, missä määrin niiden on osallistuttava historiallisen rakennuksen kunnossapitoon.
Sorbonne on viime vuosikymmeninä enenevässä määrin menettänyt alkuperäisen merkityksensä Pariisin tärkeimpänä yliopistorakennuksena. Luonnontieteellinen tiedekunta on kokonaan muuttanut sieltä pois. Muidenkin alojen ensimmäisen vuoden kurssit, joihin opiskelijoita osallistuu eniten ja joiden osallistujat on mellakoineet useimmin, pidetään nykyisin muualla, esimerkiksi Centre Pierre-Mendès-Francessa, Centre Censier'ssä ja Centre Clignancourtissa. Rakennusryhmän palatsiosa on suljettu opiskelijoilta, ja terrorismin vastaisen Vigipirate-suunnitelman mukaisesti, joka tuli pysyväksi syyskuun 11. päivän iskujen jälkeen vuonna 2001, koko Sorbonne on pääsääntöisesti suljettu yleisöltä. Silloinkin kun siellä poikkeuksellisesti sallitaan kanslerinviraston organisoimien ryhmien vierailut tai järjestetään eurooppalaisen kulttuuriperinnön päivät, sinne on pääsy vain Sorbonnessa osittain toimivien oppilaitosten opiskelijoilla ja henkilökunnalla sekä Sorbonnen kirjaston lehtoreilla.
Kaikesta huolimatta rakennusryhmän symbolinen merkitys myös opiskelijoiden vastarintaliikkeen keskuksena ja pyrkimykset toistaa toukokuun 1968 myyttisiksi muodostuneet tapahtumat ovat pysyneet vahvoina. Niinpä vuonna 2006 sadat mielenosoittajat, jotka vastustivat niin sanottua "lakia mahdollisuuksien tasa-arvosta", valtasivat Sorbonnen kolmeksi yöksi, maaliskuun 8. päivästä 11. päivän aamuun, ennen kuin heidät karkotettiin sieltä poliisivoimin. Tämän jälkeen Sorbonne oli rehtorin pyynnöstä kokonaan suljettuna useita viikkoja, huhtikuun 24. päivään saakka, uusien valtauksien ja enempien vahinkojen välttämiseksi. Sinä aikana korvaavina opetustiloina käytettiin Place du Panthéonin varrella olevia rakennuksia.
Opiskelijat päättivät välittömästi vallata yliopiston uudestaan, mutta heidät karkotettiin jo samana iltana. Opetuskäyttöön Sorbonne voitiin palauttaa vasta vähitellen, kun sen ympärille muodostettiin poliisivartio. Osa opiskelijoista ilmeisesti pyrki jäljittelemään toukokuun 1968 tapahtumia. Mielenosoitusten aiheuttamat vahingot nousivat 800 000 euroon, mikä on pakottanut yliopistoja vuokraamaan toimitilojaan enemmässä määrin muun muassa elokuvaesityksiin, jotta täten voitaisiin kattaa rakennuksen sulkemisen ja useiden kurssien peruuttamisen aiheuttamat kustannukset.[9]
Viimeksi opiskelijat valtasivat Sorbonnen 19. helmikuuta 2009 useaksi tunniksi, minkä jälkeen poliisi karkotti heidät sieltä.[10].
Sorbonnen kappeli julistettiin historialliseksi monumentiksi 10. helmikuuta 1887. Sorbonne kokonaisuudessaan merkittiin Ranskan historiallisten monumenttien luetteloon 30. syyskuuta 1975, ja sen julkisivut, vesikatot sekä tärkeimmät sisätilat kuten suuri amfiteatterisali ovat suojellut.[11]
Vaikka Nénot'n rakennuskompleksi vaikutti aikoinaan suurenmoiselta ja jopa ylimitoitetulta, sitä jouduttiin opiskelijamäärän kasvaessa 1900-luvulla useita kertoja laajentamaan. Vielä vuonna 1914 Pariisin yliopistossa oli vain 17 308 opiskelijaa. Sorbonnen yhteyteen luonnontieteellisen tiedekunnan sisäpihoille pystytettiin lisärakennuksia luentosaleineen. Nykyisin nämä jokseenkin heikkolaatuiset rakennukset täyttävät kahdeksan alkuperäisistä yhdestätoista sisäpihasta, jotka täten ovat menettäneet merkityksensä henkireikinä keskellä suurta rakennuskompleksia. Niiden suunnittelussa ei ole otettu huomioon arvokkaan ympäristön edellyttämiä esteettisiä näkökohtia, ja kun niitä ei myöskään ole asianmukaisesti pidetty kunnossa, niiden katoilla on alkanut kasvaa rikkaruohoa. Myös kirjasto kärsii tilanahtaudesta, ja sille on jouduttu etsimään lisätiloja, kun sen viisi varastokerrosta täyttyivät. Ensin rakennettiin kolme kerrosta lisää, ennen kuin myös kellarit otettiin käyttöön. Nykyisin enää vain suuren varastokellarin rakentaminen kunniapihan alle tai kirjojen varastointi Pariisin ulkopuolelle mahdollistaisivat kokoelman laajentamisen.[12].
Sorbonnen kannalta 1900-luvun tärkein tapahtuma oli epäilemättä yliopiston hajauttaminen ja rakennuksen käyttäjien lukumäärän moninkertaistuminen. Kullakin yliopistolla on omat rakennusta koskevat tavoitteensa, jotka ovat usein ristiriidassa sitä periaatteessa hallinnoivien Pariisin määrin viraston ja yliopistojen kanslerin käsitysten kanssa. Tämä ilmenee selvästi kuljettaessa sen käytäviä pitkin: seinien väri vaihtelee puhtaan valkoisesta likaisen keltaiseen. Teknisten järjestelmien kuten sähkön, puhelimen ja vesijohtojen asentaminen eri tahojen toimesta on sekin aiheuttanut siinä määrin ongelmia, että Pariisin määrin virasto on ottanut verkkojen suunnittelun asiakseen osana Sorbonnen turvatoimia.[13].
Opiskelijat ovat usein nähneet uhkakuvana myös sen, että rakennus on menettämässä merkityksensä opintojen tyyssijana, kun yliopiston hallinto vie siellä yhä enemmän tilaa.[14][15] Samaan asiaan on kiinnitetty huomiota myös Larrouturoun raportissa vuodelta 2009[12] Virastolle kuuluu Pariisissa useita muitakin rakennuksia. Opiskelijat ovat pelänneet, että heidät vähitellen karkotettaisiin kokonaan Sorbonnesta.
Vuoden 1970 uudistusten jälkeen Sorbonnen rakennus tuli useiden oppilaitosten yhteiseen käyttöön. Sen omistaa Pariisin kaupunki, mutta Pariisin Akatemialla on pysyvä oikeus toimia siellä, ja sitä hallinnoi Pariisin yliopistojen kanslerinvirasto. Siellä toimivat myös Cours de civilisation française de la Sorbonne, Sorbonnen tähtitorni, Sorbonnen kirjasto sekä École pratique des hautes études kokonaisuudessaan. Viimeksi mainittu kuitenkin muuttanee lähiaikoinamilloin? Seinen toiselle puolelle, Concordet'n kampukselle. École des chartes muutti sieltä vuonna 2014 rue de Richelieun varrelle, Ranskan kansalliskirjaston läheisyyteen, jonka ottanee vuonna 2016 sen kirjaston ja useita muita oppilaitoksiaselvennä.[16].
Sana Sorbonne sisältyy neljän yliopiston nimiin, joilla kaikilla myös on tiloja Sorbonnessa:
- Université Panthéon-Sorbonne (Université Paris I)
- Université Paris III – Sorbonne Nouvelle,
- Sorbonne Université
- Université Paris XIII – Sorbonne Paris Nord
Näistä Sorbonne Université muodostettiin vuonna 2017 yhdistämällä Pariisin IV ja VI yliopisto, joista edellisen nimi ennen yhdistämistä oli Université Paris-Sorbonne.
Muillakin Pariisin yliopiston hajauttamisessa muodostetuilla yliopistoilla on rajoitettu käyttöoikeus Sorbonnen tiloihin, erityisesti sen suureen amfiteatterisaliin. Nämä nykyisin yksitoista yliopistoa ovat ajoittain käyneet kiistaakin oikeudesta niiden yhteiseen perintöön kuuluvaan maineikkaaseen Sorbonne-nimeen, vaikka tarkkaan ottaen onkin virhe samastaa Sorbonne ja entinen Pariisin yliopisto. Vuoden 2010 alussa kolme yliopistojen yhteistä opetus- ja tutkimuskeskusta (PRES) kiistelivät tästä nimestä, joka on omiaan houkuttelemaan puoleensa ulkomaalaisiakin opiskelijoita.[17]. Nykyisin Sorbonne esiintyy kolmen tällaisen keskuksen nimessä:
- Sorbonne Universités
- Sorbonne Paris Cité
- Hautes Études-Sorbonne-Arts et Métiers (Hésam)
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
