kirkollinen uudistusaalto 1500-luvulla, joka johti protestanttisten kirkkojen syntyyn From Wikipedia, the free encyclopedia
Uskonpuhdistus eli reformaatio on 1500-luvulla Länsi-Euroopassa alkanut liike, joka pyrki oikaisemaan katolisen kirkon opissa näkemiään epäkohtia. Uskonpuhdistuksen taustalla oli jo kauan jatkunut paaviuden alennustila sekä levinnyt turmeltuneisuus kirkon piirissä.
Uskonpuhdistuksen aloittajana pidetään luterilaisen käsityksen mukaan yleisesti saksalaista Wittenbergin yliopiston teologian professoria, tohtori Martti Lutheria, vaikkakin jo ennen häntä jotkut "esiuskonpuhdistajat", esimerkiksi John Wycliffe ja Jan Hus, olivat hyökänneet kirkon virallista oppia vastaan. Lutherin anekauppaa vastaan suuntautuneet 95 teesiä aloittivat levitessään laajan liikkeen, joka myöhemmin sai uusia muotoja. Ranskassa olivat jo aiemmin mm. uskonpuhdistajat Guillaume Farel sekä Theodore Beze julistaneet reformoidun kirkon oppeja. Uskonpuhdistukseen liittyi Lutherin lisäksi joukko muita teologeja, joiden näkemykset poikkesivat Lutherin ajatuksista paljonkin. Niinpä katolisen kirkon jakaantuminen ei loppunut vain luterilaisten syntyyn, vaan synnytti myös anglikaanisen ja reformoidun kirkon sekä lukuisan joukon erilaisia vapaita suuntia.
Uskonpuhdistuksen keskeisiä henkilöitä olivat eräät saksalaiset, sveitsiläiset ja ranskalaiset teologit. Lutherin lisäksi tärkeimpiä olivat Ulrich Zwingli, Philipp Melanchthon ja Jean Calvin. Näiden hengellisten uskonpuhdistajien lisäksi myös maallisten ruhtinaiden valtatavoitteet korostuivat uskonpuhdistuksessa: uskonpuhdistus antoi heille tilaisuuden vapautua katolisen kirkon vallasta. Euroopassa oli lähes koko keskiajan käyty kiivasta valtataistelua paavin ja piispojen sekä maallisten ruhtinaiden vallanjaosta (muun muassa investituurariita). Esimerkiksi Ruotsin uskonpuhdistus toteutettiin täysin kuningasjohtoisesti, sillä se tarjosi kuningas Kustaa Vaasalle mahdollisuuden ottaa kirkko hallintaansa ja peruuttaa sen runsas omaisuus kruunulle. Toinen tärkeä esimerkki oli Henrik VIII:n johdolla toteutettu uskonpuhdistus Englannissa.
Suomen kielessä termiä uskonpuhdistus on alettu käyttää 1840-luvulta. Tätä ennen kirjallisissa yhteyksissä on käytetty pääasiassa termiä reformaatio. Sittemmin termi uskonpuhdistus on vakiintunut suomen yleiskieleen, vaikkakin termiä reformaatio on alettu käyttää ekumeenisissa ja kansainvälisissä yhteyksissä.[1][2]
Uskonpuhdistuksen taustalla on katolisen kirkon ongelmalliseksi koettujen käytäntöjen ja opinkappaleiden suhde Raamattuun. Keskeisiksi kiistakysymyksiksi muodostuivat erityisesti käsitys pelastuksesta ja kysymys kirkon viran, etenkin paavin auktoriteetista.[3]
Uudelle ajalle tultaessa paavius oli laitoksena yli tuhatvuotias, mutta vasta myöhäiskeskiajalla paavin valta oli kivunnut huippuunsa. Aivan 600-luvun alussa hallinneen paavi Gregorius Suuren on katsottu siirtäneen läntisen kristillisyyden uudelle ajalle,[4] ja hänen kautensa jälkeen paavien uskonnollinen ja maallinen valta-asema oli huomattavasti vahvistunut.[5]
Myöhäiskeskiajalla ja uuden ajan alussa paavin suuri maallinen valta ja rikkaus johtivat väärinkäytöksiin. Yksi esimerkki turmeltuneista renessanssipaaveista oli Innocentius VIII, jonka kuoltua paavinistuin oli sekasortoisessa tilassa. Jo hänen hallintokaudellaan kansalaiset olivat antaneet hänelle pilkkanimen ”Rooman isä” hänen lukuisten aviottomien lastensa vuoksi, eikä paavien moraali parantunut hänen kuoltuaankaan. 1400-luvun lopulla etevän lääkärin kerrotaan pystyneen tutkimaan paavin hovissa kaikkia siihen aikaan tunnettuja seitsemää kuppatautia.[6]
Tuleva paavi Aleksanteri VI onnistui 1492 lahjomaan kardinaalien enemmistön, minkä jälkeen hän nousi paaviksi. Paavi aloitti kautensa lupaavasti, mutta pian hän lopetti uskonnollisen työn ja keskittyi kokoamaan itselleen rikkauksia. Hän jakoi lapsilleen sekä kirkollisia virkoja että maa-alueita Kirkkovaltiosta. Paavi myös suunnitteli tekevänsä Kirkkovaltiosta maallisen valtion ja antavan sen sitten pojalleen.[6]
Aleksanteri VI kuoli 1503. Hänen seuraajansa oli Julius II, joka keskittyi mieluummin sodankäyntiin kuin uskonnolliseen työhön. Hänestä kertoo vuonna 1513 ilmestynyt kirjoitus Julius exclusus (”Ulos jätetty Julius”). Kirjoitus kuvaa kuollutta Julius II:ta, joka yrittää päästä Taivaaseen mutta jota ei päästetä sisään. Kirjoituksen lopussa paavi yrittää vielä avata taivaanportteja aarrekammionsa avaimella.[7]
Vaikka useat renessanssipaavit olivat moraaliltaan turmeltuneita, monet heistä pyrkivät kuitenkin myös panostamaan tieteisiin ja taiteisiin ja kehittämään Roomaa uusilla rakennushankkeilla. Siinä heitä arvosteltiin kirkon ja sen johtamisen laiminlyönnistä.[7] Juuri tähän Julius exclusus puuttui kuvaamalla paavi Juliuksen Pietarille Taivaassa pitämää puhetta. Kun Julius kertoo Rooman ”loistavista palatseista, hyvätuloisista papeista, useista rikkaista ja aseistetuista piispoista, purppuraan puetuista kardinaaleista” ja ”sotakoneista ja palavista soihduista” ja kysyy Pietarin mielipidettä paavin hovin loistosta, Pietari vastaa: ”Näen maallisen tyrannin, Kristuksen vihollisen ja kirkon turmelijan”.[8]
Paaviuden alennustila oli herättänyt yksittäisten teologien ja piispojenkin keskuudessa halua korjata kirkon ongelmia. Näkyviä varhaisia uskonpuhdistajia olivat olleet John Wycliffe Englannissa ja Jan Hus Tšekissä. Heidät molemmat tuomittiin harhaoppisina, ja Jan Hus poltettiin elävältä Konstanzin kirkolliskokouksen aikana.[9] Näiden yksittäisten paavin arvostelijoiden lisäksi paavin ylivalta-asemaa oli alettu kyseenalaistaa myös kirkolliskokousten piirissä.[10]
Suuren skisman aikana läntinen kristillisyys oli jakautunut useisiin leireihin, jotka kukin tunnustivat omaa paaviaan. Kiistan ratkaisua oli yritetty hakea kirkolliskokouksista. Pisassa pidetty kirkolliskokous oli vain lisännyt skismaan kolmannen osapuolen taistelemaan paavinkruunusta, mutta Konstanzin kokouksessa onnistuttiin lopettamaan skisma ja valitsemaan paaviksi Martinus V.[11] Kirkolliskokous myös vaati, että siitä eteenpäin kokous tulisi pitää korkeintaan kymmenen vuoden väliajoin. Ajatus paavin yläpuolella olevasta konsiilista osoittautui toimimattomaksi, sillä seuraavat paavit pitivät tiukasti kiinni ylivallastaan.[11] Baselissa kokoontunut kirkolliskokous ei tuottanut juurikaan konkreettista tulosta. Sen päätyttyä paavi Pius II hyökkäsi voimakkaasti kirkolliskokousaatetta vastaan. Myöskään uskonpuhdistuksen kynnyksellä pidetty viides lateraanikonsiili (1512–1517) ei pystynyt muuttamaan kirkon epäkohtia. Se kyllä arvosteli kirkon silloista tilaa ja vaati uudistuksia, mutta paavi oli kokousta voimakkaampi eikä konsiilin päättämiin toimenpiteisiin ryhdytty.[12]
Katolisen opin mukaan synneistä oli mahdollisuus vapautua joko hyvitystöiden taikka kiirastulen kautta. Myöhäiskeskiajalla anekirjeistä eli ostettavista vapautuksista muodostui yhä kasvava tulonlähde paavin kuurialle.[13] Rahoja ei kuitenkaan käytetty esimerkiksi köyhien auttamiseen, vaan puolet tuloista kuului paavi Leo X:lle ja puolet tämän valtuuttamalle ”anekomissaarille”, Mainzin arkkipiispa Albrechtille.[13] Saatuaan paavilta luvan anekaupan harjoittamiseen kahdeksaksi vuodeksi arkkipiispa laati kaupalle seuraavanlaiset säännöt:[14]
»Saadakseen täydellisen anteeksiannon kaikista synneistä on jokaisen, joka on ripittäytynyt tai ainakin aikoo ripittäytyä vaadittuna aikana, rukoiltava Isä meidän -rukous 5 kertaa ja Ave Maria 5 kertaa jokaisessa Rooman 7 pääkirkossa. Jos hän jostakin syystä vaatii vapautusta Rooman-matkasta, se sallittakoon, mutta silloin hänen on maksettava huomattava korvaussumma: – – Anekirje säilyttää arvonsa, aneita voidaan ostaa myös kiirastulessa olevien vainajien puolesta.»
Yksi kohde anekaupasta saaduille varoille oli Pietarinkirkon rakentaminen. Kirkon rakentaminen vaati paljon varoja, joita kerättiin kirkon siunaamalla anekaupalla pohjoista Eurooppaa myöten,[15] mikä johti lopulta uskonpuhdistukseen ja protestanttisten kirkkojen eroamiseen katolisesta kirkosta.[16]
_workshop_-_Martin_Luther_(Uffizi).jpg)
»Maassa harjoitetaan paavillista anekauppaa sinun nimissäsi, Armollisin Vaaliruhtinas, Pietarinkirkon rakentamista varten. En halua lainkaan valittaa anesaarnaajien pitämästä suuresta melusta, jota itse en ole kuullut. Mutta minä valitan sen väärinkäsityksen johdosta, jonka köyhä, yksinkertainen ja sivistymätön kansa saa joka puolelta noiden anekauppiaiden arvottomista saarnoista. [...] Kristus ei ole käskenyt saarnata aneita vaan evankeliumia.»
(Ote Lutherin kirjeestä arkkipiispa Albrechtille.[14])
Vuonna 1517 saksalainen augustinolaismunkki Martti Luther julkaisi 95 teesiä katolisen kirkon anekauppaa vastaan. Teesit sisälsivät paavin oppia kyseenalaistavia ajatuksia: ”Joka luulee anekirjeen takaavan itselleen autuuden, hän tulee oppi-isineen iankaikkisesti tuomituksi"” (teesi 32), ”Jokaisella kristityllä on, jos hänen katumuksensa on todellinen, täydellinen anteeksianto rangaistuksesta ja syynalaisuudesta, ja se kuuluu hänelle ilman anekirjeitäkin” (teesi 36) tai ”Opetettakoon kristityille, että se, joka antaa köyhälle tai lainaa tarvitsevalle, tekee paremmin, kuin jos hän lunastaisi aneen” (teesi 43).[14][17]
Lutherin ajatusten leviämistä helpotti Johannes Gutenbergin keksimä painokone. Aluksi teesit eivät juuri kiihdyttäneet tunteita, eikä Luther siten joutunut väittelemään niiden oikeaoppisuudesta.[18] Joulukuussa 1517 teesit painettiin, ja sen jälkeen ne alkoivat levitä ympäri Saksaa. Ehkä innokkaimman vastaanoton ne saivat humanistien piirissä. Muun muassa tunnettu ajattelija Erasmus Rotterdamilainen tuki alussa Lutheria.[7]
Kun Lutherin ajatukset alkoivat levitä, myös katolinen kirkko kiinnitti asiaan huomiota. Lutherin arvostelu kohdistui Wittenbergin alueen anekaupasta vastaanneeseen dominikaani-isä Johann Tetzeliin, sekä Mainzin arkkipiispaan Albrechtiin. Albrecht raportoi Lutherin toiminnasta Roomaan, ja vuoden 1518 alkupuolella dominikaanit julistivat Lutherin harhaoppiseksi. Alkukesästä 1518 Luther sai haasteen saapua Roomaan kuulusteluja varten, mutta matka Roomaan peruuntui.[18]
Uskonpuhdistuksen aikaan paavina oli Leo X. Hän muistutti käytökseltään tyypillistä renessanssiruhtinasta eikä aluksi kiinnittänyt saksalaisten munkkien väliseen riitaan juurikaan huomiota. Katolisella kirkolla olisi ehkä ollut mahdollisuus estää uskonpuhdistus, mutta se ei reagoinut Lutherin uusien oppien nostattamaan väittelyyn tarpeeksi ajoissa, eikä Roomassa heti ymmärretty tilanteen vakavuutta.[19] Paavi olisi helposti voinut tuomita Lutherin roviolle,[19] mutta samalla paavi olisi voinut menettää Lutherin vaaliruhtinaan, Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan keisarinvaalien ennakkosuosikin tuen. Se sai paavin viivyttelemään.[20]
Lopulta tuli päätös, ettei Lutheria vaadita saapumaan Roomaan, vaan paavin legaatin kardinaali Cajetanuksen piti suorittaa kuulustelut Augsburgin valtiopäivien yhteydessä. Kuulusteluissa ei kuitenkaan edistytty, sillä Cajetanuksen vaatimuksista huolimatta Luther ei perunut näkemyksiään. Luther alkoi kuulustelujen aikana pohtia jopa sellaista mahdollisuutta, että paavi itse oli antikristus. Luther yritti vielä vedota paaviin saadakseen uuden kuulustelun. Samassa pyynnössä Luther totesi Cajetanuksen olevan toimissaan epäpätevä ja puolueellinen. Lokakuussa 1518 Luther lopulta pakeni paavin lähettilään luota muutaman ystävänsä avustuksella.[14]
Kesäkuussa 1519 Leipzigissa järjestettiin kirkon opetuksista yli kolmiviikkoinen väittely, Leipzigin väittely. Väittelijöinä olivat Luther, Andreas Karlstadt ja Johann Eck. Väittelyn ensimmäisenä aiheena oli vapaa tahto, josta keskustelivat Karlstadt ja Eck. Lutherin ja Eckin väittely paaviudesta alkoi 4. heinäkuuta. Keskustelussa Luther otti sola scriptura -kannan (suom. Raamattu yksin), jossa hän nosti Raamatun arvovallan paavin ja kirkolliskokousten yläpuolelle. Eck taas syytti Lutheria Wycliffen ja Husin ajatusten omaksumisesta, mihin Luther vastasi muun muassa: ”Mitä tulee Husin lausumaan, että ’ei ole autuuden ehto uskoa, että Rooman kirkko on kaikkien muiden yläpuolella’, niin en välitä siitä, onko se peräisin Wycliffeltä vai Husilta.” Samoin Eck syytti Lutheria kirkolliskokouksen hylkäämisestä.[21]
Väittely ei tuonut ratkaisua kiistoihin, vaan pikemminkin jakoi teologeja entisestään. Leipzigin teologien piirissä Eckin katsottiin voittaneen väittelyn, kun taas humanistit pitivät Lutheria voittajana. Eri yliopistoilta pyydettiin väittelystä laadittujen selostusten pohjalta mielipidettä asiassa. Leuvenin ja Kölnin yliopistot ilmoittivat heti vastustavansa Lutherin esittämiä ajatuksia.[21]
Väittelyn vain kärjistettyä riitaa Luther alkoi hahmotella kirjallisesti kirkon uudistamiseen tähtäävää ohjelmaansa. Kesällä ja syksyllä 1520 hän kirjoitti kolme merkittävää teosta, Saksan kansan kristilliselle aatelille, Kirkon Babylonian vankeudesta ja Kristityn vapaudesta. Niistä Saksan kansan kristilliselle aatelille vetosi keisari Kaarle V:een ja totesi, ettei Raamatun tulkinta ollut vain piispojen ja paavin etuoikeus. Siten Luther kehotti maallisia säätyjä ryhtymään paavin ja piispojen puolesta kirkon uudistamiseen, mikäli nämä itse eivät siihen suostuisi. Samoin Luther asetti maalliset ammatit samalle tasolle pappien ammatin kanssa. Tällöin papisto ei olisi esimerkiksi talonpoikien yläpuolella. Kirkon Babylonian vankeudesta taas esitteli Lutherin käsitystä sakramenteista. Hän kyseenalaisti katolisen kirkon seitsemän sakramenttia, joista vain ehtoollisen ja kasteen hän hyväksyi täysin, ripin taas osittain. Kristityn vapaudesta sisälsi Lutherin näkemyksen, jonka mukaan "kristitty on riippumaton ja vapaa kaikesta eikä kenenkään alamainen" mutta "on velvollinen palvelemaan kaikessa ja on jokaisen alamainen"[22]. Nämä kolme kirjoitusta asettivat kyseenalaisiksi useita kirkossa hyväksyttyjä näkemyksiä.[21]
.jpg)
Vuonna 1519 Saksan vaaliruhtinaat olivat valinneet keisariksi Kaarle V:n. Paavin ei tarvinnut enää ajatella suhteitaan Lutherin vaaliruhtinaaseen, sillä tätä ei paavin harmiksi ollut valittu keisariksi. Kesäkuussa 1520 paavi Leo X antoi bullan Lutheria vastaan. Bullassa paavi uhkasi julistaa Lutherin harhaoppisena pannaan, mikäli tämä ei kuudessakymmenessä päivässä peruisi teesejä. Bullaa oli jo saman vuoden tammikuussa edeltänyt Lutheria vastaan nostettu syyte kerettiläisyydestä. Bullan taustalla oli Lutherin väittelykumppani Leipzigista, sillä Johann Eck oli heti väittelyn jälkeen matkannut Roomaan saadakseen paavin esittämään Lutherille pannauhkauksen.[23]
Johann Eckin oli tarkoitus vastata bullan julkaisemisesta Saksassa yhdessä Hieronymus Aleanderin kanssa. Yllättäen hänen tielleen kasautui esteitä. Ensinnäkin Erfurtissa yliopisto kieltäytyi julkaisemasta bullaa. Samassa kaupungissa ylioppilaat varastivat bullan kirjakauppiailta ja viskasivat sen jokeen. Leipzigissa tilanne ei ollut sen parempi, sillä nyt Eck itsekin joutui varomaan opiskelijoita. Vaaliruhtinas Fredrik Viisas ei hänkään suostunut julkaisemaan bullaa. Sen sijaan itse keisarin puheille päästyään Aleander onnistui paremmin, ja muutamassa kaupungissa Lutherin teokset poltettiin. Myös Kölnissä oli tarkoitus hävittää Lutherin tuotantoa. Aie kuitenkin peruuntui, sillä poltettaviksi onnistuttiin piilottamaan myös Lutherin vastustajien kirjoituksia.[23]
Luther itse kiivastui paavin uhkauksista ja puolestaan ekskommunikoi paavin omalta osaltaan. Hän järjesti ylioppilaiden kanssa Wittenbergissä polttotilaisuuden, jossa paloi paavin bullakirjeen lisäksi myös joukko kanoniseen lakiin liittyviä teoksia. Ele oli merkittävä, sillä kanoninen laki oli keskiajalla erittäin merkittävä niin kirkko-oikeuden kuin maallisenkin oikeuden kannalta. Polttaminen ei herättänyt pelkkää tyytyväisyyttä Wittenbergin asukkaissa. Lutherin kollegankin tiedetään kirjoittaneen tapauksesta: "Mitä tuo kapinen munkki julkeaakaan tehdä?"[23] Lutherin ja paavin kiista aiheutti kuohuntaa koko saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueella, mistä paavin lähettiläs raportoi Roomaan:
»Yhdeksän kymmenesosaa huutaa: Luther! Ja nekin, jotka eivät välitä hänen kirjoituksistaan, huutavat siitä huolimatta: Kuolema Rooman kuurialle!»
([23])
Paavi julisti Lutherin pannaan, mutta ajoitus oli väärä ja vain kiihdytti katolisen kirkon vastustajien mieliä.[19] Luther toivoi keskustelua paavin ja uudistusmielisten kanssa, jotta katolisen kirkon epäkohdat saataisiin korjattua. Paavi kieltäytyi kuuntelemasta Lutherin esittämää kritiikkiä mutta tuomitsi silti tämän ajatukset. Seurauksena oli, ettei epäkohdista puhuttu ja opillisia väittelyitä aiheesta järjestettiin vain muutamissa kaupungeissa.[24]
Kun paavi oli ekskommunikoinut Lutherin, paavin lähettiläät vaativat tälle myös valtakunnankirousta. Lutherin vastustajat olisivat halunneet estää hänen saapumisensa Wormsin valtiopäiville, mutta vaaliruhtinas Fredrik Viisas halusi järjestää Lutherille kuulustelut. Pysyäkseen Fredrikin kanssa hyvissä väleissä keisari Kaarle V suostui antamaan Lutherille vapaan kulkuoikeuden valtiopäiville. Luther suostui tulemaan valtiopäiville, vaikka tiesi, että Jan Hus oli aikoinaan poltettu kulkuoikeudesta huolimatta.[25]
Luther puolusti valtiopäivillä kirjoituksiaan ja kieltäytyi peruuttamasta niitä. Tämän jälkeen Kaarle V vaati Lutherin tuomitsemista harhaoppisena. Kovista vaatimuksistaan huolimatta keisari suostui takaamaan Lutherille vapaan kulkuoikeuden myös kotimatkalle. Muutaman viikon kuluttua keisari sai allekirjoitettavakseen Wormsin ediktin, jossa Luther päätettiin julistaa valtakunnankiroukseen. Kirous merkitsi käytännössä, että kenellä tahansa oli oikeus vangita Luther ja tuoda hänet keisarin eteen. Lisäksi Lutherin teokset määrättiin poltettavaksi, ja niiden painaminen, ostaminen ja myyminen kiellettiin ehdottomasti. Samoin ihmisiä kiellettiin majoittamasta, syöttämästä ja juottamasta Lutheria, eikä minkäänlaista tukea saanut antaa hänelle sanoin eikä teoin. Myös Lutherin kannattajien omaisuuden vainoaminen ja ryöstäminen sallittiin.[25]
Wormsin valtiopäivien jälkeen Lutherin olinpaikka ei ollut yleisessä tiedossa. Monet uskoivat hänen jo kuolleen vastustajiensa salamurhan uhrina, mutta todellisuudessa vaaliruhtinas Fredrik Viisas oli järjestänyt hänet turvapaikkaan Wartburgin linnaan.[25]
Vaikka Luther joutui piilottelemaan, eivät hänen kannattajansa jääneet toimettomiksi. Leipzigin väittelyyn osallistunut Andreas Karlstad oli yksi niistä Lutherin kannattajista, jotka yrittivät reformoida kirkkoa Wittenbergissä. Uudistusohjelma oli katolisen kirkon mittapuulla radikaali: maallikoiden ehtoollinen jumalanpalvelusten yhteydessä haluttiin sallia, nunnille ja munkeille taata oikeus poistua luostareistaan ja pappien selibaatti poistaa. Vanhaan testamenttiin vedoten osa halusi kuvainraastoa eli ikonoklasmia, kuvakieltoa myös kirkkoihin. Vaaditut uudistukset eivät kuitenkaan toteutuneet tarpeeksi nopeasti, mikä lisäsi väkivaltaa ja levottomuuksia kaupungissa. 1. maaliskuuta 1522 Luther palasi piilopaikastaan Wittenbergiin.[26]
Luther alkoi saarnata kaupungin väelle. Hänen kritiikkinsä ei kohdistunut ensisijaisesti itse uudistuksiin vaan niiden toteuttamistapaan. Tosin kuvainraastoon hän suhtautui kielteisesti perustellen, että tärkeämpää oli hävittää ihmisten sydämiin juurtuneet epäjumalankuvat. Samoin Luther sanoi, että "usko otetaan vastaan vapaaehtoisesti ja itsestään ilman pakotteita", millä hän torjui kannattajiensa väkivaltaiset toimet.[26]
Vuoden 1522 toinen merkittävä tapahtuma uskonpuhdistuksen kannalta oli Lutherin Uuden testamentin saksankielisen käännöksen ilmestyminen. Hän oli käyttänyt käännöstyöhön Wartburgin linnassa yksitoista viikkoa. Ajatus Raamatun kääntämisestä kansankielelle ei ollut uusi, sillä jo ennen Lutheria oli Erasmus Rotterdamilainen suositellut asiaa. Käännöstyössä Luther ei ollut nojautunut latinankieliseen painokseen, vaan pääasiassa kreikankieliseen alkutekstiin. Lutherin työ saavutti kansan parissa suurta suosiota, ja jo samana vuonna Lutherin Raamatusta otettiin uusi painos. Hepreankielisen Vanhan testamentin saksantaminen kesti Lutherilta selvästi Uutta testamenttia kauemmin, sillä koko Raamattu Lutherin kääntämänä ilmestyi vasta vuonna 1534.[27]
Lutherin korviin kantautui 1523 tieto hänen raamatunkäännöksensä kieltämisestä joillakin Saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueilla. Luther palasi asiaan samana vuonna teoksessaan Maallisesta esivallasta. Siinä hän esitteli opin Jumalan kahdesta regimentistä, ja sen mukaan maallista ja uskonnollista valtaa ei pitäisi sekoittaa toisiinsa.[26]
Tammikuun lopussa vuonna 1523 järjestettiin Zürichissä alueen papiston keskuudessa uskonnollinen keskustelu. Mukana keskustelussa oli Ulrich Zwingli, sveitsiläinen kirkkoherra ja teologi. Kokouksessa hän esitteli oppiaan "yksin Kristuksen evankeliumista" uskon ainoana lähteenä. Samaten Zwingli katsoi, että evankeliumi päti myös, vaikkei kirkko sitä vahvistaisikaan. Hänestä tuli pian sveitsiläisen ja eteläsaksalaisen uskonpuhdistusliikkeen kärkihahmo.[28]
Jo vuonna 1519 Zwingli oli kohonnut Sveitsin merkittävimmäksi papiksi. Taustalla hänellä oli humanistinen ajattelutapa, johon hän oli tutustunut muun muassa Erasmus Rotterdamilaisen kirjoitusten kautta. Kun Zwingli sai kirkkoherran viran Zürichin Grossmünsteristä, viran ehtona oli, että saarnojen tuli perustua Raamattuun. Zwingli suostui, ja vähitellen hän alkoi myös uudistaa kirkkoa poistamalla siitä tavat, joita ei voitu perustella Raamatulla.[28]
Zwingli piti kirkossa tapahtuvia muutoksia liian hitaina. Vuonna 1523 käydyn keskustelun seurauksena Zürichin kaupungin raati salli Zwinglin ja muiden pappien jatkaa saarnaamista, minkä lisäksi se itse alkoi panna toimeen uudistuksia. 1520-luvun puolivaiheilla kirkkojen pyhäinjäännökset ja kuvat kiellettiin, luostarilaitostoiminta lopetettiin, samoin latinankielinen messu.[28] Vieläkin radikaalimpia toimia vaatineet erosivat uudesta yhteisöstä ja perustivat "kasteenuusijoiden" yhteisöjä.[29] Nuo uudet liikkeet korostivat aikuiskastetta ja suhtautuivat kielteisesti myös maalliseen esivaltaan. Syntyneet ryhmät eivät olleet yhtenäisiä, ja niiden opit erosivat toisistaan huomattavasti. Yleisesti kasteenuusijat kieltäytyivät aseiden käytöstä, mutta oli myös poikkeuksia: melchiorilaisiksi kutsuttu ryhmä muun muassa valtasi aseellisesti Münsterin. Kaupunki kuitenkin vallattiin takaisin, ja sen johtajisto kidutettiin hengiltä. Muutenkaan kasteenuusijat eivät olleet yleisesti kovin arvostettuja, ja heitä vainottiin esivaltaan kohdistuvan tottelemattomuuden tähden. Näistä liikkeistä kehittyi myöhemmin vapaakirkollisia suuntauksia.[29]
Zwinglin toiminta ei rajoittunut pelkästään teologiseen työhön, vaan hän halusi koko Sveitsin asettuvan uskonpuhdistusohjelmansa kannattajaksi. Ajatus ei saanut kaikkialla vastakaikua. Toinen ongelma oli, että Sveitsissä uskonpuhdistus oli monissa kysymyksissä eri linjoilla Lutherin kannattajien kanssa. Vuonna 1529 ongelmaa yritettiin ratkaista Marburgin uskontokeskustelun avulla, missä Lutherin ja Zwinglin kannattajien ristiriitoja yritettiin selvitellä. Pääaiheena oli ehtoolliskysymys, mutta siitäkään ei saavutettu yksimielisyyttä. Luther näki ehtoollisen asettamisen Jumalan lupauksena, kun taas Zwingli piti sitä ainoastaan vertauskuvallisena. Käytännössä kiistojen ratkaisemattomuus erotti orastamassa olevat protestanttisen kirkon ja reformoidun kirkon toisistaan.[28]
Kun Zwingli ei saanut aikaan yksimielisyyttä protestanttien välille, hän yritti saada ajatustensa taakse ainakin Sveitsin. Tavoitteen saavuttamiseksi hän ei sulkenut pois edes sotilaallista toimintaa, ja Sveitsin uskonpuhdistusliikkeen kannattajat aloittivat Sveitsin uskonsodat katolisia kantoneja vastaan. Sotapappina toiminut Zwingli menetti henkensä sodassa vuonna 1531. Sodat päättyivät katolilaisten voittoon, mikä heikensi Sveitsin uskonpuhdistusliikkeen voimaa.[28]
Uskonpuhdistusliikkeen leviäminen herätti myös laajaa levottomuutta Saksalais-roomalaisen keisarikunnan alueen talonpoikien keskuudessa. Talonpoikien liikehdintä oli merkittävää varsinkin siinä mielessä, että he muodostivat valtakunnan väestöstä kolme neljäsosaa. Jo aiemmin feodaaliruhtinaat olivat pyrkineet hallitsemiensa alueiden yhtenäistämiseen, mikä oli rajoittanut talonpoikien oikeuksia. Kapinointia ja liikehdintää oli paikallisesti jo 1300-luvulla, mutta uskonpuhdistus ja Lutherin ajatukset kristityn vapaudesta toivat niihin uusia sävyjä. Vuosina 1524–1525 syntyi laajamittaista liikehdintää, joka sai pian vallankumouksen piirteitä. Liikehdintään liittyi myös aateliston ja porvariston edustajia.[30]
Talonpoikaissotana tunnetun protestiliikkeen taustalla piili useita uskonpuhdistukseen liittyviä ajatuksia. Uskonpuhdistaja ja radikaali teologi Thomas Müntzer vaikutti paljolti siihen, että talonpojat uskoivat taistelevansa tasa-arvoisen "Jumalan valtakunnan" puolesta. Vuonna 1525 julkaistiin julistus Schwabenin talonpoikien kaksitoista artiklaa, jossa vaadittiin osin uskonnollisin perustein metsästystä, puunhakkuuta ja kalastusta vapautettavaksi rajoituksista. Samoin kymmenyksinä kerättävän verotuksen ja maaorjuuden poistaminen olivat vaatimuslistalla.[30]
Ruhtinaat ja maanomistajat kävivät talonpoikia vastaan omilla joukoillaan, joiden varustelu ja organisointi oli huomattavasti kapinaliikettä korkeammalla tasolla. Kapina tukahdutettiin, ja arviolta 100 000 kapinaan osallistunutta talonpoikaa teloitettiin. Kapinoinnin jälkiseurauksena ruhtinaiden suhtautuminen Lutheriin viileni, sillä he pitivät tätä yhtenä syyllisenä levottomuuksiin. Luther puolustautui syytöksiä vastaan. Vielä kapinan alussa hän oli yrittänyt ottaa maltillista kantaa tilanteeseen, mutta väkivaltaisuuksien lisääntyessä hän oli kehottanut ruhtinaita kaikin tavoin kukistamaan kapinaliikkeen.[30]
Talonpoikaiskapinan säikäyttämänä Luther alkoi luoda seurakunnille selkeitä sääntöjä radikaalien toimien välttämiseksi. Ensimmäisenä toimena puututtiin jumalanpalvelukseen. Uudistustyö johti kolmen asiaa käsittelevän kirjoituksen julkaisuun: Saksalainen messu vuonna 1525, Pieni kirja kasteesta 1526 ja Pieni kirja vihkimisestä 1529.[31] Lutherin uudelleen järjestämässä jumalanpalveluksessa saarna korostui, minkä lisäksi otettiin mukaan koko seurakunnan yhteinen virrenlaulanta.[31] Osana uudistustyötä Luther myös käänsi virsiä saksan kielelle.[32]
Kirkon omaisuutta Luther käsitteli vuonna 1523 ilmestyneessä kirjoituksessaan Yhteisen arkun järjestyksessä. Siinä hänen kaavailemiaan ajatuksia olivat muun muassa seurakunnan omaisuuden ja tulojen kerääminen kymmenen esimiehen valvontaan. Varojen käyttökohteina taas olisivat kirkon työntekijöiden lisäksi opettajat ja köyhät. Järjestelmään kuuluivat myös vaaliruhtinaan järjestämät tarkastukset, joissa rahankäytön lisäksi tutkittaisiin myös siveyttä ja "Jumalan sanan todellisen opin" noudattamista. Alkujaan Lutherin ideana oli ollut jättää tarkastukset piispojen vastuulle, mutta koska yksikään piispa ei ollut hylännyt katolisuutta, siirrettiin vastuu hallitsijalle.[31]
Vuonna 1524 julkaistiin Lutherin kirjoitus Kaikkien Saksan kaupunkien raatimiehille, että he perustaisivat ja pitäisivät yllä kristillisiä kouluja.[31] Siinä Luther esitteli ajatuksiaan koulunkäynnin järjestämisestä. Hän ei halunnut jättää kasvatustyötä pelkästään vanhemmille, vaan tuoda työhön mukaan myös esivallan. Luther kirjoitti: "Hyvät herrat, onko todellakin tarpeen käyttää joka vuosi niin paljon varoja aseisiin, teihin, siltoihin, patoihin ja muuhun sellaiseen kaupunkien ylläpitämiseksi? Vai olisiko mieluummin annettava edes sen verran janoiselle, köyhälle nuorisolle, että valittaisiin yksi taitava mies tai kaksikin koulumestariksi?"[31]
Lutherin ideoiden mukaan suoritetut tarkastukset paljastivat pian, kuinka huonolla tolalla seurakuntien ja pappienkin tietämys uskonnollisista asioista oli. Ongelmaa lievittääkseen Luther laati vuonna 1529 kaksi katekismusta. Niistä Vähä katekismus suunnattiin tavalliselle kansalle, ja se oli kirjoitettu kansantajuisella kielellä. Iso katekismus taas tarkoitettiin papiston ja opettajien käyttöön.[31]
Siinä missä Keski-Euroopan teologit väittelivät kiistellyistä uskonkohdista, toteutettiin Ruotsin uskonpuhdistus poliittisten tavoitteiden pohjalta. Maan uskonpuhdistus käynnistyi virallisesti 1527 Västeråsin valtiopäivillä.[33] Käytännössä uskonpuhdistuksen taustalla oli hallitsija Kustaa Vaasan halu heikentää voimakkaan katolisen kirkon valtaa paikallisen hallinnon kustannuksella. Konkreettisesti Ruotsin uskonpuhdistus merkitsi kirkon omaisuuden takavarikoimista valtiolle ja suhteiden katkeamista paaviin.[33] Ruotsin uskonpuhdistajista merkittävimmäksi nousi Wittenbergissä opiskellut Olaus Petri.[34]
Koska nykyinen Suomi oli osa Ruotsin valtakuntaa, maan uskonpuhdistus vaikutti myös Suomessa. Suomen uskonpuhdistuksen tärkein henkilö oli Mikael Agricola. Hänen toimintansa Suomen kirkon uudistamiseksi oli maltillista, eikä vanhoja traditioita hylätty kovinkaan radikaalisti. Yleisesti Agricolan uudistukset olivatkin Olaus Petrin uudistuksia maltillisempia ja vanhaa traditiota kunnioittavampia.[33]
Uskonpuhdistuksen kantavia ajatuksia oli Raamattu ylimpänä kristillisenä opinkappaleena. Siksi raamatunkäännösten tekeminen kansankielelle oli tärkeää. Suomessa työstä vastasi Agricola, jonka käännöstyö loi perustan suomen kirjakielelle.[33]
Protestanttisen uskon omaksunut Ruotsi oli myöhempinä vuosina merkittävä voimatekijä Euroopan katolilaisten ja protestanttien välisissä riidoissa. Esimerkiksi kolmikymmenvuotisessa sodassa Ruotsilla oli kuningas Kustaa II Aadolfin johdolla merkittävä osa.lähde?
Ruotsin tavoin uskonpuhdistus oli Englannissa pikemminkin poliittinen kuin uskonnollinen. Uskonpuhdistus levisi keskisessä Euroopassa, mutta Britteinsaarilla uudistuspaineet olivat paljon vähäisempiä. Maassa oli toki ennenkin arvosteltu kirkkoa, esimerkkinä John Wycliffe, mutta pääasiallinen uudistusvaatimus tuli humanistien puolelta. Sen sijaan vankassa asemassa oleva kuningas Henrik VIII suhtautui kielteisesti Lutherin ajatuksiin vähentää sakramentteja tai kääntää Raamattu kansankielelle. Kuninkaan toiminta oli niin katolismyönteistä, että paavi jopa antoi hänelle arvonimen defensor fidei ('uskon puolustaja').[35]
Tilanne muuttui selvästi siinä vaiheessa, kun Henrik halusi erota vaimostaan Katariina Aragonialaisesta. Paavi Klemens VII ei hyväksynyt menettelyä. Saadakseen tahtonsa läpi Henrik kutsui maan papiston koolle ja nimitytti vuonna 1531 itsensä maan kirkon johtoon. Thomas Cranmer nostettiin Canterburyn arkkipiispaksi.[35] Seuraavana vuonna välirikko katolisen kirkon kanssa sinetöitiin lopullisesti uudella suprematialailla:
»Kuningasta, ylintä Herraamme ja hänen perijöitään ja seuraajiaan on pidettävä Englannin kirkon ainoina päämiehinä, ja heillä olkoon kaikki valta tukahduttaa ja poistaa kaikki erehdykset, harhaopit, väärinkäytökset ja pahennukset.»
([35])
Henrik VIII:n toiminnan ansiosta anglikaanisesta kirkosta tuli maan valtionkirkko. Koska uskonpuhdistuksen luonne ei piillyt teologisissa kysymyksissä, uuden kirkon oppi ei alkuun juuri poikennut katolisen kirkon ajatuksista. Näkyvimpänä merkkinä uudistuksista luostaritoiminta lakkautettiin ja paavin ylivalta kumottiin, mutta esimerkiksi messu ja pappien selibaatti jätettiin ennalleen. Vasta Henrik VIII:n kuoltua uskonpuhdistus ulottui myös opinkappaleisiin. Edvard VI:n hallituskaudella uudistukset ulottuivat jo oppiin ja liturgiaan. Vuonna 1552 ilmestyi anglikaaninen uskontunnustus 42 artiklaa. Henrik-kuninkaan kuoltua myös ulkomaisten teologien, etupäässä Jean Calvinin, vaikutus alkoi ulottua myös Englantiin.[35]
Myöhempinä vuosina osoittautui, ettei Englannin uskonpuhdistus ollut järin vakaalla pohjalla. Kuningatar Marian valtakaudella vuonna 1554 katolisuus palasi jälleen Englannin uskonnoksi. Se merkitsi paitsi paavin ylivallan paluuta, myös laajoja protestanttien vainoja. Kuningattaren kuolema vuonna 1558 nosti Elisabet I:n valtaan. Hänen aikanaan anglikaaninen kirkko perustettiin uudelleen.[35]
Uskonpuhdistus oli 1530-luvulla jo levinnyt laajalle. Vuonna 1536 julkaistiin uskonpuhdistaja Jean Calvinin pääteos Institutio Christianae Religionis (suom. Kristinuskon opetus), ja Calvinin maine alkoi levitä. Hän jatkoi 1531 kuolleen Ulrich Zwinglin työtä Sveitsin kirkon uudistamiseksi.[36]
Vuonna 1536 Calvin pysähtyi Geneven kaupunkiin. Siellä häntä pyydettiin uudistamaan kaupunkia uskonpuhdistuksen periaatteiden mukaisesti. Calvinin laatima kirjoitus Artikkeli kirkon järjestämiseksi aloitti kalvinismin. Voimakkailla toimillaan Calvin loi asteittain reformoitua kirkkoa selvästi omaksi linjakseen. Joinakin vuosina hänen työnsä kärsi vastustuksen vuoksi, mutta vähitellen työ alkoi tuottaa tuloksia. Oltuaan jonkin aikaa pakolaisena Genevestä Calvin pääsi palaamaan vuonna 1541. Tapauksen jälkeen Calvin suunnitteli Genevelle ankaran kirkkojärjestyksen. Kirkkokurin säilymistä valvoi konsistori, ja rikkomuksista saattoi saada jopa kuolemantuomion. Calvinin vuonna 1559 perustama Geneven teologinen seminaari levitti opiskelijoiden kautta uskonpuhdistusta yhä laajemmalle.[36]
Calvinin toiminta vaikutti ratkaisevasti reformoidun kirkon kehittymiseen. Geneveen luotu kirkkojärjestys levisi laajalle ja sai paljon kannatusta. Calvinin järjestelmässä ei ollut lainkaan piispoja, vaan seurakunnan toimijat olivat pastoreita, opettajia, diakoneja ja "siveellisyystuomareina" toimivia vanhimpia. Pastorien ja vanhimpien muodostama konsistori valvoi siveellisen järjestyksen säilymistä. Se saattoi syyttää esimerkiksi kiroilijoita, juomareita, tappelupukareita, tanssijoita ja piirileikkien ohjaajia. Valvontaelimen eteen saattoi joutua myös, ellei ymmärtänyt uskoa tarpeeksi hyvin. Tosin tällöin rangaistuksetkin olivat lieviä.[36]
Merkittävä piirre reformoidussa kirkossa oli myös se, että siitä kehitettiin valtiosta riippumaton. Luterilaisen näkemyksen mukaan kuuliaisuus valtiota kohtaan oli kristityn velvollisuus, kun taas kalvinistit saattoivat sallia myös vastarinnan esivaltaa kohtaan. Teologisesti reformoituun kirkkoon liittyy myös ajatus ennaltamääräämisopista. Sen mukaan toiset ihmiset on jo ennalta määrätty pelastukseen ja toiset kadotukseen. Ajatus herätti vastustusta myös reformoidun kirkon omien teologien keskuudessa, vaikka Calvin katsoi voivansa perustella opin suoraan Raamatulla. Ennaltamääräämisoppiin liittyy myös korkea uskonnollinen työmoraali, joka muodostui merkittäväksi tekijäksi kalvinistilaissiirtolaisten lähdettyä Amerikkaan.[36]
Keisari Kaarle V kutsui 1530 koolle Augsburgin valtiopäivät, joilla käsiteltiin kirkon oppiriitoja. Samoilla valtiopäivillä esiteltiin Philipp Melanchthonin laatima luterilainen tunnustus. Vastauksena tunnustukseen syntyi vastakirjoitus, jonka keisari katsoi kumoavan protestanttiset ajatukset. Protestanteille annettiin puoli vuotta aikaa kääntyä takaisin katolilaisuuteen. Protestanttisen opin omaksuneet ruhtinaat yrittivät vielä vedota keisariin Melanchthonin laatimalla puolustuksella, mutta Kaarle V hylkäsi senkin. Siihen vastauksena protestanttiset ruhtinaat muodostivat keisaria vastaan Schmalkadenin liiton. Liitto katkaisi suhteet zwingliläisiin ja edellytti Augsburgin tunnustuksen hyväksymistä jäseniltään, mikä aiheutti skismaa saksalaisten ja sveitsiläisten protestanttien välille[37]. Kaarle V piti muodostettua liittoumaa uhkana varsinkin sen ranskalaisyhteyksien takia. Turkkilaisten hyökkäys kuitenkin pakotti keisarin suuntaamaan huomiotaan toisaalle. Keisari ja protestanttiset ruhtinaat solmivat vuonna 1532 aselevon.[38]
Uskonpuhdistuksen levitessä myös sen omat opit olivat hajaantuneet. Luterilaisilla, eteläsaksalaisilla ja reformoiduilla teologeilla oli erimielisyyksiä, minkä lisäksi osin reformoidusta kirkosta syntyneet vapaat suunnat erosivat opiltaan kaikista muista. Protestanttisten ryhmien välille ei haluttu hajaannusta ja välirikkoa, mikä johti useisiin oppikeskusteluihin teologien välillä. Vuonna 1536 kokoontui Wittenbergissä joukko teologeja. Mukana olivat Luther, hänen työtoverinsa Philipp Melanchthon sekä wittenbergiläisiä ja Zwingliä puoltaneita teologeja. Wittenbergin oppikeskusteluissa onnistuivat luterilaiset ja eteläsaksalaiset teologit saavuttamaan yksimielisyyden, sillä osanottajat hyväksyivät Melanchthonin laatiman luterilaisen tunnustuksen. Myös ehtoolliskysymyksestä päästiin yhteisymmärrykseen. Siellä hyväksyttiin Lutherin näkemys, jonka mukaan Kristuksen ruumis ja veri ovat ehtoollisviinissä ja -leivässä todellisesti läsnä. Erimielisyydet, joihin ei saatu ratkaisua, jätettiin vain pois sopimusasiakirjasta.[39]
Sen sijaan sveitsiläiset teologit kieltäytyivät hyväksymästä Wittenbergin sopimusasiakirjaa. Reformoidun kirkon sisällä ei hyväksytty luterilaista näkemystä ehtoollisesta vaan puollettiin Zwinglin esittämiä ajatuksia. Kolmeatoista vuotta myöhemmin Calvin yritti vielä saada aikaan sopua, mutta hänen onnistui vain turvata reformoidun kirkon yhtenäisyys. Sen sijaan luterilaisuuden kanssa ei päästy lähentymään. Reformoitu oppi pikemminkin erkani kauemmas luterilaisuudesta.[39]
Keisari Kaarle V toivoi vielä 1530-luvun alussa voivansa säilyttää kirkon yhtenäisyyden ainakin valtakuntansa alueella. Hän yritti vedota paaviin uuden kirkolliskokouksen aikaansaamiseksi. Paavi ei suoranaisesti kieltäytynyt, mutta poliittisista syistä Ranska asettui vastustamaan sitä. Vastakaikua ei tullut myöskään protestanttien suunnalta, sillä he halusivat paavista riippumattoman, vain Raamatun auktoriteetikseen tunnustavan kokouksen. Kaarle V:n kirkolliskokousajatus ei edennyt, joten hän pyrki sen sijaan pitämään pienempiä oppikeskusteluja sovittelunhaluisiksi tiedettyjen teologien välillä. Muutamat oppikeskustelut eivät kuitenkaan tuottaneet suurempaa tulosta. Regensburgissa tosin saatiin jonkinlainen ratkaisuehdotus aikaan, mutta sekä Luther että paavin kuuria tyrmäsivät sen.[39]
Sotilaallinen yhteenotto keisari Kaarle V:n ja Schmalkaldenin liiton välillä vältettiin aina vuoteen 1546. Aikaisemmin italialaissodat ja turkkilaiset olivat Kaarlen suurimmat uhkakuvat, mutta kun 1544 solmittiin Crépyn sopimus Ranskan kuningas Frans I:n kanssa, Kaarlen voimavarat vapautuivat Schmalkaldenin liittoa vastaan. Sopimuksella purettiin aikaisempi Ranskan ja protestanttien välinen liitto. Samoin Kaarle sai puolelleen Saksin herttua Moritsin.[38] Kaiken lisäksi paavi Paavali III kehotti katolisia ruhtinaita ryhtymään uskonsotaan protestantteja vastaan.lähde?
Luther kuoli helmikuussa 1546. Vielä saman vuoden heinäkuussa puhkesi Schmalkaldenin liiton ja Kaarle V:n välille Schmalkaldenin sota. Kaarle V:n onnistui kukistaa protestanttiset ruhtinaat. Voitettuaan sodan hän saattoi sanella Augsburgin interimin, väliaikaisjärjestelyn, jossa protestantit joutuivat luopumaan kaikista uudistuksistaan lukuun ottamatta maallikkojen ehtoollista ja pappien avioliittoja. Tosin uudistukset sallittaisiin vain seuraavaan kirkolliskokoukseen saakka. Keisari kohotti puolelleen loikanneen Saksin herttua Moritsin vaaliruhtinaaksi. Takinkäännön takia protestantit alkoivat nimittää Moritsia "Meissenin Juudakseksi".[38]
Augsburgin interim ajoi uskonpuhdistuksen ahtaalle mutta ei kyennyt mitätöimään sitä. Sen vaikutukset olivat laajempia Etelä-Saksassa kuin pohjoisessa, missä protestantit puolustautuivat päätöstä vastaan tehokkaammin. Tilanne muuttui yllättäen vuonna 1552, kun vaaliruhtinas Morits loikkasi uudelleen toiseen leiriin. Tällä kertaa hän kävi keisaria vastaan, joka valmistautumattomana oli vähällä jäädä keväällä 1552 Moritsin vangiksi. Keisari Kaarle joutui tekemään Passaun välirauhan ja sallimaan protestantismin seuraaviin valtiopäiviin asti.[38]
Seuraavat valtiopäivät kokoontuivat Augsburgissa vuonna 1555. Kaarle-keisarin veli Ferdinand I vastasi neuvotteluista. Ferdinand joutui valtiopäivillä myöntymään luterilaisten vaatimuksiin, mikä päätti Kaarle V:n suunnitelman protestantismin kitkemiseksi Saksasta. Luterilaiset säädyt tunnustettiin vastedes Saksalais-roomalaisen keisarikunnan laissa. Tunnustus ei kuitenkaan koskenut reformoituja. Valtiopäivät hyväksyi Cuius regio, eius religio -periaatteen ("Kenen maa, sen uskonto"), jolla maallisille ruhtinailla taattiin oikeus määrätä alamaistensa uskonto. Pian Saksa jakautui eri kirkkoja tunnustaviin ruhtinaskuntiin. Piispojen kääntyminen luterilaisuuteen sallittiin, jolloin heidän oli luovuttava maallisesta vallastaan.[38]
Saksaan syntyi paljon luterilaisia alueita. Niiden keskuudessa Lutherin kirjoituksia pidettiin arvossa, vaikka teologit kävivät keskusteluja hänen opistaan. Liiallisten väittelyiden ja epäsovun välttämiseksi otettiin vuonna 1577 käyttöön "Yksimielisyyden ohje" (Formula concordiae), josta tuli luterilaisuuden lopullinen tunnustus.[38]
Uskonpuhdistuksella oli merkitystä myös Ranskan historiassa. Jo uskonpuhdistuksen alkuvuosina Ranskassa oli ilmennyt kiinnostusta sitä kohtaan, ja vuonna 1522 evankeliumit käännettiin ranskaksi.[40] Toisaalta uskonpuhdistushenkeä rajoitti katolisen kirkon vankka jalansija maassa. Samoin uskonpuhdistuksen voimakkuuteen vaikutti alati vaihteleva suurvaltapoliittinen tilanne: ulkopolitiikassaan kuningas Frans I oli lähes jatkuvasti sodassa katolisen Kaarle V:n kanssa.[41]
Ranskan uskonpuhdistajilla oli kuitenkin omat suojelijansa hovissa, sillä Frans I:n sisar Margareeta Navarralainen kuului Ranskan uskonpuhdistajien tukijoihin. Kuningas itse ei suhtautunut maansa protestantteihin yhtä myötämielisesti, vaan heitä vainottiin paitsi polttamalla roviolla myös luovuttamalla inkvisition käsiin. Henrik II:n valtakaudella toimet protestantteja vastaan kiristyivät ja esimerkiksi Ranskan parlamenttiin perustettiin erillinen kerettiläisoikeudenkäyntien parlamentti (ransk. Chambre ardente).[42]
Lopulta tilanne Ranskassa muuttui kaoottiseksi. Protestantismi ja varsinkin ranskalaissyntyisen Calvinin kalvinismi sai tukijoita myös ylhäisön piirissä, ja siksi maahan syntyi katolinen ja protestanttinen puolue.[41] Kalvinismin levitessä protestanttien nimeksi vakiintui hugenotit. Hugenottien ja katolisten välit alkoivat käydä väkivaltaisiksi, eivätkä sovintoyritykset tuoneet tulosta, vaikka Saint Germanin suvaitsevaisuusediktin myötä 1562 näytti siltä, että maassa voisikin olla kaksi kirkkokuntaa.[42]
Vuonna 1562 katoliset tappoivat hugenotteja Vassyn verilöylyssä, mikä rikkoi uskonrauhan ja aloitti yli kolmekymmentä vuotta kestäneet Ranskan uskonsodat. Sotia rauhoitti hetkellisesti Saint Germainin uskonrauha 1570, jossa hugenoteille myönnettiin uskonnonvapaus pienissä osissa Ranskaa. Sota jatkui uudestaan 1572 Pärttylinyön verilöylyn jälkeen, jossa koko protestanttinen silloinen aristokratia sekä noin 30 000 hugenottia surmattiin. Hugenottien johtoon nousi Henrik Navarralainen, jota vastaan katoliset perustivat paavi Gregorius XIII:n ja Espanjan kuninkaan Filip II:n kanssa katolisen liigan. Henrik lopulta voitti sodassa liigan, nousi Ranskan kuninkaaksi ja laillisti hugenotit Nantesin ediktillä 1598.[42]
Ludvig XIV peruutti Nantesin ediktin vuonna 1685, kymmeniä tuhansia hugenotteja pakeni pois Ranskasta, ja valtaosa maahan jääneistä kääntyi katolilaisuuteen. Hugenotteja vainottiin Ranskassa aina 1700-luvun alkupuolelle asti.[43]
Kuuden vuoden kuluttua vuonna 1523 Lutherin teesien julkaisusta paavi Hadrianus VI luetutti Nürnbergin valtiopäivillä paaviudelle huomattavan poikkeuksellisen julistuksen:
»Tunnustamme vilpittömästi, että Jumala on sallinut tämän kirkkoon kohdistuvan vainon ihmisten, varsinkin pappien ja prelaattien syntien tähden. - - Tiedämme hyvin, että Pyhän istuimen piirissäkin on jo vuosien ajan esiintynyt paljon tuomittavaa: väärinkäytöksiä hengellisissä asioissa, käskyjen rikkomista, niin, kaikki on kääntynyt pahaksi. - - Me kaikki, prelaatit ja papit, olemme poikenneet oikealta tieltä. - - Sen tähden sinun on meidän nimissämme luvattava, että ryhdymme ensin ahkerasti korjaamaan Rooman hovia, josta kenties kaikki paha on saanut alkunsa; niin että mistä sairaus on lähtöisin, sieltä alkaa myös paraneminen.»
([44] )
Hadrianus VI:n kirkon puolesta esittämä "synnintunnustus" oli merkittävä askel vastauskonpuhdistuksen alkamista ajatellen. Katolinen kirkko tunnusti olevansa syyllinen alkaneeseen kirkkojen jakaantumiseen, mutta enempää Hadrianus VI ei saanut aikaan. Hänen uudistussuunnitelmansa saivat vastustajia paavin kuuriasta, ja lopulta paavin varhainen kuolema vielä samana vuonna esti uskonpuhdistuksen kunnollisen alkamisen.[44]
Uudistushalut eivät olleet kirkon sisällä kovinkaan pysyviä, sillä jo Hadrianuksen seuraajaksi valittu Klemens VII sekaantui uudelleen vallitseviin poliittisiin kiistoihin ja valta-asemasta käytyihin taisteluihin. Vuonna 1527 Roomaa ryöstelivät niin espanjalaiset sotilaat kuin saksalaiset palkkasoturitkin, minkä lisäksi kaupunkia koettelivat pian sekä nälänhätä että rutto. Paavi Klemens itse vietti seitsemän kuukautta vangittuna Castel Sant'Angelossa.[44]
Klemens VII:n seuraaja Paavali III päätti aloittaa kirkossa todellisen uudistustyön. Se merkitsi Trenton kirkolliskokouksen kutsumista koolle vastoin useiden maallistuneiden kardinaalien tahtoa.[44]
Paavi Paavali III antoi vuonna 1540 vahvistuksensa ja siunauksensa kuusi vuotta aikaisemmin perustetulle jesuiittajärjestölle. Jesuiittaveljeskunta kehittyi Pariisissa opiskelleiden nuorten miesten ryhmästä, jonka johtajana toimi entinen ritari Inigo López de Loyola, tunnetumpi nimellä Ignatius Loyola (1491–1556). Uskonpuhdistuksen aikakaudella jesuiitat olivat paaville uskollisia ja halusivat palvella kirkkoa. Jesuiitoilla oli myös oma sotilaallinen organisaatio, jonka johtaja toimi paavin alaisuudessa. Jesuiitat eivät muiden hengellisten seurojen tapaan olleet sidottuja luostareihin tai muihin keskuksiin, mikä mahdollisti jäsenille liikkuvan elämän. Jäsenmäärä kasvoi huomattavasti vuoden 1556 tuhannesta jäsenestä, ja vuonna 1750 jesuiittoja oli jo 22 590.[45]
Jesuiittoja alettiin pian järjestön perustamisen jälkeen syyttää siitä, että he noudattivat "tarkoitus pyhittää keinot" -tyyppistä toimintamallia ja että järjestön tavoitteekseen ilmoittama "sielujen pelastumisen auttaminen" sisälsi myös joukon muita päämääriä. Jesuiitat toimivat ympäri Eurooppaa katolisten ruhtinaiden hoveissa mutta harjoittivat myös laajaa käännytystyötä varsinkin Amerikassa ja Itä-Aasiassa.[45]
Yksi jesuiittaveljeskunnan alkuperäisistä tavoitteista oli päästä "valtaamaan" takaisin katolisuudelle sen protestantismille menettämät alueet Euroopasta. Euroopassa tapahtuvan työn keinoina olivat koulutus ja diplomatia. Jesuiittojen toiminta Euroopassa oli osaltaan pysäyttämässä protestantismin leviämistä Puolaan, Itävaltaan ja eteläiseen Saksaan.[46]
Paavi Paavali III kutsui Trenton kirkolliskokouksen koolle vastauksena protestanttiseen uskonpuhdistukseen, ja tarkoitus oli vahvistaa katolisen kirkon oppia ja rakenteita. Kirkolliskokous kesti yhteensä kahdeksantoista vuotta. Syynä olivat kulloisenkin paavin ja keisarin väliset riidat ja poliittisten tilanteiden vaihtelu. Kirkolliskokous kesti paavien Julius III, Marcellus II ja Paavali IV hallintojen ajan ja päättyi Pius IV:n paaviuden aikana, joten kulloinenkin paavi vaikutti omalta osaltaan kokouksen pitkittymiseen. Esimerkiksi Paavali III:n riitaannuttua keisari Kaarle V:n kanssa kirkolliskokous siirrettiin Bolognaan.[47]
Lopulta kirkolliskokous saatiin päätökseen 1563. Sen tuloksena katolinen kirkko uudistui monella osa-alueella, minkä lisäksi aikaisempia uskonkappaleita dogmatisoitiin. Uskonopin alueella kirkolliskokous otti kantaa muun muassa Raamattuun ja traditioon, perisyntiin ja sakramentteihin. Esimerkiksi erään päätöksen mukaan apostoliseen traditioon tuli suhtautua yhtä kunnioittavasti kuin Raamattuun, mikä oli muun muassa Lutherin ajatusten vastainen kanta.[47] Kirkolliskokous osallistui myös kirkon reformoimiseen. Kirkolliskokous päätti esimerkiksi, että
Uskonpuhdistuksen konkreettisena seurauksena oli uusien kirkkojen ja oppisuuntien syntyminen. Katolisesta kirkosta irrottautui useita uusia suuntia, joista tärkeimmäksi muodostuivat luterilaisuus, reformoitu kirkko ja anglikaaninen kirkko. Lisäksi protestanttiset liikkeet haarautuivat edelleen, jolloin syntyi puritanismin kaltaisia liikkeitä. Reformoidusta kirkosta irtaantuneista "uudestikastajista" taas kehittyi useita vapaita suuntia. Varhaisia tällaisia liikkeitä ovat esimerkiksi baptistit ja mennoniitat.[48] Myöhemmin syntyivät muun muassa metodismi, helluntailaisuus, adventismi, hutteriitit, evankelioiva herätyskristillisyys sekä pelastusarmeija.
Nykypäivän kristityistä 1,1 miljardia on katolisia, 225 miljoonaa ortodokseja ja 77 miljoonaa anglikaaneja.[49] Reformoidun kirkon jäseniä on noin 75 miljoonaa.[50] Luterilaisiin kirkkoihin kuuluvia on maailmanlaajuisesti noin 72 miljoonaa. Euroopassa luterilaisiin kirkkoihin kuuluu noin 36 miljoonaa jäsentä. Pohjoismaat ja Saksa ovat luterilaisuuden vankinta kannatusaluetta. Saksassa on eniten luterilaisia, noin 12 miljoonaa. Seuraavaksi eniten luterilaisia on Ruotsissa (6,5), Etiopiassa (6,4), Tansaniassa (5,8), Indonesiassa (5,8) ja Tanskassa (4,4 miljoonaa).[51] Luterilaisuus on valtionkirkko Islannissa ja Tanskassa.[52]
Jäsenmäärältään suurimmat luterilaiset kirkot sijaitsevat Ruotsissa (noin 6,5 miljoonaa jäsentä), Etiopiassa (Etiopian evankelinen kirkko Mekane Yesus, 6,4 miljoonaa), Tansaniassa (5,8 miljoonaa), Tanskassa (4,4 miljoonaa) ja Suomessa (noin 4,1 miljoonaa).[51] Saksan yhdistyneessä evankelisluterilaisessa kirkossa (VELKD) on yhteensä 9,7 miljoonaa jäsentä,[53] mutta luterilaiset jakautuvat kahdeksaan maakirkkoon, joista suurin on Hannoverin kirkko, noin 2,8 miljoonaa.[54]
Uskonpuhdistuksen kantava opillinen riita katolisen kirkon ja protestanttien välillä oli kysymys siitä, mihin kirkon oppien on etupäässä perustuttava. Lutherin ja myöhemmin muiden uskonpuhdistajien vaatimus oli saattaa opin perustaksi Raamattu (sola scriptura).[21] Katolinen kirkko taas katsoi, että myös apostoliseen traditioon tuli suhtautua samalla kunnioituksella kuin Raamattuun.[47] Kysymys oli sikäli tärkeä, että esimerkiksi paavin valta-asemaa ei ollut säädetty Raamatussa, vaan oppi Rooman piispan ylemmyydestä perustui juuri kirkon traditioon.lähde?
Toinen tärkeä riidan aihe olivat sakramentit ja niiden määrä. Erityisesti ehtoollisen luonne synnytti kiistelyä. Luterilainen kirkko hylkäsi katolisen opin transsubstantiaatiosta eli siitä, että ehtoollisleipä ja viini muuttuisivat salatulla tavalla Kristuksen ruumiiksi ja vereksi. Sen sijaan luterilaiset katsoivat, että Kristus on läsnä leivässä ja viinissä. Luterilaiset pitivät katolista ehtoollisoppia pakanallisena taikauskona. Reformoidun kirkon jäsenet taas eivät suostuneet hyväksymään myöskään luterilaista ehtoolliskäsitystä, vaan ehtoollinen nähtiin symbolisena. Siten Kristuksen katsottiin olevan ehtoollisessa läsnä vain hengellisesti.[55]
Riitaa aiheuttivat myös erilaiset virkakäsitykset. Luterilaiset eivät pitäneet katolilaisten tapaan pappeutta sakramenttina.[56] Katolilaisille pappeus oli ehdoton sakramentti, mutta luterilaiset saattoivat nähdä sen pelkkänä käytännön vaatimana järjestelynä.[56] Reformoidun kirkon parissa seurakuntajärjestys perustui Calvinin näkemykseen, jonka hän katsoi muistuttavan alkuseurakuntia. Calvinin mallissa virkoja oli neljä:[36]
Reformoitu käsitys seurakunnasta ei siis sisältänyt lainkaan piispaa, piispoja johtavasta paavista puhumattakaan. Katolinen kirkko ei voinut hyväksyä tällaista oppia, sillä apostolisessa traditiossa painotettiin piispuuden merkitystä. Kirkkoisäksi laskettu Cyprianus oli jo alkukirkon aikaan esittänyt näkemyksensä, jonka mukaan "piispa on kirkossa ja kirkko piispassa, ja ellei joku ole piispan kanssa ei hän ole kirkossa".[56]
Erittäin tärkeä oppiriita oli myös näkemys siitä, kuinka ihminen voi saavuttaa pelastuksen. Katolinen kirkko näki, että synnit oli korvattava sovitustyöllä tai anekirjeellä. Myös kiirastulioppi oli käytössä. Sen sijaan luterilaiset katsoivat, että pelastus saavutetaan yksin uskosta, yksin armosta (Sola fide, sola gratia).[57] Reformoidussa kirkossa taas kehitettiin aivan muusta kristillisyydestä poikkeava oppi predestinaatiosta, ennaltamääräyksestä. Sen mukaan ihminen ei itse voi vaikuttaa pelastumiseensa, vaan Jumala on jo ennalta päättänyt, ketkä pelastuvat ja ketkä tuomitaan kadotukseen.[36]
Uskonpuhdistus muutti syvästi Euroopan alueiden uskonnollista jakautumista. Ennen uskonpuhdistusta Euroopan kristilliset alueet olivat jakautuneet joko katolisuuteen tai ortodoksisuuteen. Käytännössä katolisuus oli vallitsevassa asemassa kaikkialla Länsi- ja Keski-Euroopassa.
Uskonpuhdistuksen jälkeen tilanne oli muuttunut huomattavasti. Ruotsin valtakunta ja muut Pohjoismaat olivat hylänneet katolisuuden ja siirtyneet lähes täysin luterilaisuuteen. Kustaa II Aadolfin aikakaudella Ruotsissa oli jopa säädetty kuolemantuomio kaikille maassa tavattaville katolisille papeille paavin lähettejä lukuun ottamatta.[58] Saksalais-roomalaisen keisarikunnan osalta tilanne oli monimutkaisempi. Pohjoiset alueet ja Preussi olivat vahvasti luterilaisia, kun taas etelässä oli katolisten alueiden lisäksi myös kalvinistisia seutuja. Puola ja Itävalta säilyivät pääosin katolisina alueina, kun taas Böömi, Määri ja Unkarin kuningaskunta kääntyivät pääosin luterilaisuuteen.[38] Etelä-Euroopassa ja varsinkin Italiassa katolisuus pysyi vankassa asemassa. Sveitsistä taas tuli reformoidun kirkon kannatusalue. Uskonpuhdistuksen loppuvaiheissa protestantismi saavutti myös Ranskan, missä protestantteja oli arvioiden mukaan parhaimmillaan noin kymmenen prosenttia väestöstä.[59]
Myöhemmin, vastauskonpuhdistuksen edetessä, katolinen kirkko pääsi taas valtaan useilla alueilla. Jesuiittaveljeskunnan voimakas toiminta Keski-Euroopassa oli osittain pysäyttämässä protestantismin leviämistä. Seuraavina vuosina vaikutuspiirit riippuivat paljolti poliittisesta tilanteesta useiden sotien ja kahnausten takia.
Uskonpuhdistus loi syvän kuilun protestanttisten kirkkojen ja katolisuuden välille. Syntyneiden kirkkojen ja oppisuuntien välillä oli jännitteitä, jotka uskonpuhdistusta seuraavina vuosina purkautuivat uskonsotina. Esimerkiksi kolmikymmenvuotinen sota alkoi protestanttisten ja katolilaisten välisenä uskonsotana, vaikkakin siitä myöhemmin kehittyi poliittinen suurvaltasota.[60] Toinen esimerkki on Ranskan protestanttien ja katolilaisten väliset uskonsodat vuosina 1562–1598.[42]
Erimielisyydet purkautuivat paitsi sotina, myös verilöylyinä ja vainoina. Tunnetuimpiin niistä kuuluu Pärttylinyön verilöyly, jossa arvioidaan saaneen surmansa noin 30 000 ihmistä. Myös "Pariisin verihäinä" tunnettu verilöyly oli katolilaisten väkivaltaista mellakointia protestanttisia hugenotteja vastaan.[42]
Uskonpuhdistus myös pakotti katolisen kirkon uudistumaan, ja syntyi vastauskonpuhdistus. Siten uskonpuhdistus vaikutti myös Trenton kirkolliskokouksen kautta katoliseen oppiin. Trenton kirkolliskokous aiheutti paitsi uudistuksia kirkon sisällä, myös paluun joihinkin jo hylättyihin menetelmiin. Yksi päätöksistä oli paavin inkvisition perustaminen uudelleen. Inkvisitio sai alkunsa 1200-luvulla hallinneen paavi Gregorius IX:n aikana. Virallisesti perustettu inkvisitiolaitos oli "Pyhä virasto harhaoppien vastustamista varten". Virastolle annettiin tehtäväksi valvoa uskon puhtautta ja tarvittaessa rangaista kerettiläisiä.[61]
Uskonpuhdistuksen pääasialliset vaikutukset olivat kirkollisia, mutta se vaikutti laajasti myös tavalliseen maalliseen elämään. Maallisten ruhtinaiden sekaantuessa uskonpuhdistukseen se sai myös poliittisia piirteitä. Esimerkiksi Saksalais-roomalainen keisarikunta jakautui eri oppia tunnustaviin alueisiin, joiden välille muodostui jännitteitä.[38] Toiset politiikkaankin kytkeytyvät vaikutukset liittyivät ihmisten moraalikäsitysten muuttumiseen: esimerkiksi reformoidussa kirkossa hyväksyttiin esivallan vastustaminen, jos esivallan ei voitu enää katsoa "palvelevan Jumalan kunniaa".[36] Samalla reformoidut perustelivat kansanvaltaa ja kansojen vapautta uskonnollisesta näkökulmasta, jonka mukaan seurakunta oli Jumalan kansa ja siten valtiollinenkin järjestys perustui siihen.[36] Samoin uskonpuhdistuksen omaksuneiden piirissä Luther nähtiin paikoin vapauttajana, joka johti kristikunnan ulos pitkäaikaisesta pimeydestä.[22] Uskonpuhdistuksen voidaan katsoa myös lisänneen tavallisen kansanosan itsetuntoa suhteessa esimerkiksi papistoon.[22][21]
Uskonpuhdistuksen vaikutukset ulottuivat seuraavina vuosikymmeninä ja -satoina myös Amerikan mantereelle, jonne protestantit lähtivät siirtolaisiksi. Sinne kotiutui useita vapaiden suuntien lahkoja. Nykyään näistä lahkoista tunnetuimpia ovat esimerkiksi amissit. Samoin on sanottu, että Amerikkaan muuttaneiden reformoidun kirkon jäsenten korkea uskonnollinen työmoraali oli osittain vaikuttamassa nykyaikaisen kapitalismin syntyyn.[36]
Uskonpuhdistuksen vaikutukset ulottuvat myös tieteelliseen vallankumoukseen. Paikoin protestanttien parissa syytettiin katolilaisten konservatiivisissa tavoissaan harjoittavan "magiaa".[62] Kun kirkkoa oli riisuttu, protestanttisissa kirkoissa oli karsittu myös traditioihin perustuvia käytäntöjä. Protestanttien mukaan Jumalan palvelemista olivat ennen kaikkea eettiset teot, eivät niinkään kirkolliset menot. "Maagisina" pidettyjen käytäntöjen hylkääminen sai jatkoa valistusajan sarastaessa 1600-luvulla.[63] Nyt valistusfilosofit menivät uskonpuhdistajia pidemmälle ja hylkäsivät uskonnon tunnustuksellisuuden. He riisuivat uskonnoista uskonnolliset ja siten "järjenvastaiset" piirteet ja pyrkivät luonnontieteiden kautta luomaan uutta maailmankuvaa. Tosin taustalla oli yhä paljolti kristillisen etiikan piirteitä.[63]
Uskonpuhdistuksen myötä kirkkomusiikki sai uusia piirteitä. Jumalanpalveluksissa käytetty kieli muuttui latinasta kansankielelle.[64] Luterilaisessa kirkossa musiikki nousi keskeiseen asemaan osittain Lutherin oman musiikinharrastuksen ja arvostuksen vuoksi. Virrestä tuli luterilaisen kirkon keskeinen kirkollisen musiikin muoto, jota yleensä laulaa jumalanpalveluksissa koko seurakunta. Monet virret olivat alkuun uusia sovituksia vanhoista gregoriaanisista kirkkolauluista tai maallisia lauluja, joille kirjoitettiin uudet kirkolliset sanat. Luther sävelsi myös itse useita virsiä, joista tunnetuin on koko uskonpuhdistuksen "tunnuslauluksi" noussut Ein' feste Burg (eli Jumala ompi linnamme suomalaisessa virsikirjassa).[65]
Kalvinistisessa kirkossa käytettiin jumalanpalveluksissa vain suoraan Raamatusta tulevia tekstejä, eikä luterilaisen virsirunouden kaltaista taidemuotoa syntynyt. Jean Calvin piti kuitenkin Lutherin tavoin seurakunnan yhteislaulua tärkeänä. Tätä tarkoitusta varten psalmeista tehtiin runomittaisia, loppusoinnullisia käännöksiä, joihin sävellettiin uusia sävelmiä. Näitä lauluja koottiin kirjoihin, joita nimitettiin psalttareiksi. Myöhemmin psalttarin lauluja sovitettiin myös moniäänisiksi teoksiksi kotona laulettavaksi.[66]
Kun Edvard VI:n valtakaudella jumalanpalveluskieli oli Englannissa vaihtunut latinasta englantiin, syntyi myös uusia musiikin muotoja. Näistä keskeisin oli anthem, joka muistuttaa läheisesti motettia. Aikansa merkittävin säveltäjä Englannissa oli katolinen William Byrd, joka kuitenkin johti Chapel Royalin kuoroa ja toimi anglikaanisen kirkon palveluksessa. Byrdin laaja tuotanto sisältää myös katolista kirkkomusiikkia.[67]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
