protestanttisen kristinuskon suuntaus From Wikipedia, the free encyclopedia
Evankelikalismi (engl. evangelicalism) eli evankelioimisliike (engl. evangelical movement) on kansainvälinen, tunnustuskuntien rajat ylittävä kristinuskon liike, joka on vaikuttanut erityisesti protestanttisten kirkkojen piirissä. Evankelismia käytetään yhteisnimityksenä henkilökohtaista uskonratkaisua korostavalle protestanttiselle liikehdinnälle, jota kutsutaan luterilaisen kirkon sisäisesti myös evankelioivaksi herätyskristillisyydeksi.[1][2]
Suomessa liikkeellä on ollut monta nimeä. Luterilaisen kirkon sisällä liikkeestä on käytetty nimeä viides herätysliike tai uuspietismi. Kyseiset käsitteet ovat vakiintuneet luterilaisen kirkon piirissä 1960-luvulta lähtien. Termillä on kuitenkin tarkoitettu lähes samaa hengellisten liikkeitten ja järjestöjen ryhmää.[2]
Evankelikalismi-sanaa käytetään useimmiten ei-piispallisen seurakuntajärjestyksen omaksuneista matalakirkollisista seurakunnista (Suomessa niin sanotut vapaat suunnat). Myös luterilainen pietismi on luonteeltaan matalakirkollista, mikä tarkoittaa että piispuuden, sakramenttien ja muodollisen jumalanpalvelusjärjestyksen sijaan korostetaan epämuodollista ja epähierarkkista uskonnonharjoitusta, kuten rukous- ja raamattupiiritoimintaa sekä yksityistä hartauselämää.lähde?
Termi evankelinen on peräisin 1500-luvulta, jolloin sitä käytettiin katolista kirkon uskoa ja käytäntöä raamatullisempaan suuntaan uudistavista teologeista. Yleiseen käyttöön se tuli 1520-luvulla, kun termit ransk. évangelique ja saks. evangelisch nostettiin keskeisiksi varhaisten reformaattoreiden poleemisissa kirjoituksissa. 1530-luvulla käsite protestantti tuli merkittävämmäksi, mutta sitä käyttivät lähinnä evankelisten vastustajat heistä puhuesssaan, eivät siis itse protestantit tai evankeliset.[3]
Nykyisen englantilaisilla kielialueilla käytetään nimityksiä evankelikaali ja evankelikaalinen evankeliointia ja yksilön uskonkokemusta korostavasta kristillisyydestä.[3] Toisen maailmansodan jälkeen evankelioimisliikkeellä on viitattu etenkin Yhdysvaltojen olosuhteissa konservatiiviseen kristinuskon tulkintaan ja evankelista uskoa korostavaan hengellisten johtajien sukupolveen.[4]
Termi "evankelikaali/nen" on levinnyt suomenkieliseen käyttöön. Tutkija Markku Ruotsila kuitenkin arvostelee termin käyttöä. Hänen mukaansa sanan evangelical perinteinen suomenkielinen vastine 'evankelinen' kelpaa kaikkeen käyttöön. Hän arvelee, että termien erottamisen taustalla olisi pohjoismainen luterilainen ajattelu, jossa täkäläistä tulkintaa pidetään oikeampana ja halutaan erottaa se amerikkalaisesta herätyskristillisyydestä.[5]
Evankelikalismin keskeiset ajatukset ovat seuraavat neljä olettamusta, jota kutsutaan Bebbingtonin nelikentäksi:[3][6]
Näiden ulkopuolella olevista kysymyksistä on pidetty mahdollisena esittää erilaisia mielipiteitä.[3]
Evankelikaalinen liike on varsin laaja ja sen teologinen ajattelu on monimuotoista. Nykyisin liikkeelle on ominaista seuraavat yleispiirteet:[3]
Evankelikalismi on pitänyt tunnustuskuntien välisiä eroja toisarvoisina kysymyksinä itse evankeliumiin verrattuna. Evankelikalismi ei ole sitoutunut mihinkään tiettyyn kirkkokäsitykseen, vaan on katsonut Uuden testamentin olevan avoin erilaisille tulkinnoille. Evankelikaalit eivät kuitenkaan ole kieltäytyneet sitoutumasta kirkkoon.[3]
Evankelikaalisuuteen kuuluu yhteisöllinen käsitys kristillisestä elämästä, jota voidaan pitää eräässä mielessä minimalistisena ekklesiologiana.[7]
Evankelikaalit katsovat perinteensä ulottuvan Apostolien teoissa kuvattun alkukirkkoon asti. Alkukirkoissa julistettiin keerygmaa, ja kirkon julistus perustui siihen Jumalan ilmoitukseen, jota ensimmäiset uskovat ihmiset tulkitsivat. Ajan mittaan liturgisempi ja sakramentaalaisempi tulkinta tuli kuitenkin hallitsevaksi niin, että keskiajan katolinen kirkko oli yhä kauempana perinteisestä evankelisuudesta.[8]
Keskiaikana esiintyi merkittäviä yksilöitä ja liikkeitä, jotka toivat esiin evankelisuuden perusmotiiveja. Tällaisia olivat esimerkiksi Bernhard Clairvauxlainen, Pierre Valdès ja Yhteisen elämän veljet sekä John Wycliffen, Jan Husin ja Girolamo Savonarolan kaltaiset reformaation edeltäjät.[9] Reformaatiossa termiä evankelinen käytettiin Lutherin korostamasta armon avulla tapahtuvasta pelastumisesta. Luterilaisen skolastiikan yleistyessä ja valtiokirkkojärjestelmän vakiinnuttua oli oikeaoppisuus luterilaisuudelle luonteenominaisempaa kuin evankelisuus. Samoin kävi reformoidussa kirkossa ja termi evankelinen merkitsi käytännsössä samaa kuin protestanttinen.[9] 1600- ja 1700-luvuilla syntynyt pietismi sen sijaan korosti henkilökohtaista uskonkokemusta, mutta ei ollut yhtä lailla opillisesti sitoutunut kuin evankelikalismi.[8]
Evankelikaalinen liike sai alkunsa 1730-luvun lopulla ja alun perin se halusi elvyyttää opin uskon kautta vanhurskauttamisesta. Eniten liike vaikutti puritanismin perinteessä, joskin uskonvarmuutta korostettiin erityisesti reformoidun tradition piirissä.[7] Amerikkalainen teologi Jonathan Edwards vaikutti voimakkaasti reformoitujen evankelikaalien ajatteluun. Evankelikaalinen herätysliike sai vaikutteita myös korkeakirkollisilta anglikaaniteologeilta ja roomalaiskatolisilta teologeilta pyhyyttä koskevaan opetukseensa. Myös Manner-Euroopan herrnhutilaisten vaikutus näkyy evankelikaalisuudessa.[7]
Enemmistö 1700-luvun evankelikaaleista oli kalvinisteja, joita on pidetty maltillisina ja joilla oli yhteyksiä 1500-luvun protestanttiseen opetukseen. Tämäntyyppistä näkemystä edusti George Whitefield ja hänen perustamansa kalvinististen metodistien yhteisöt. Walesissa Whitefieldin näkemyksiä esitettiin Trevecca Collegessa, jota johti Howel Harris. William Williamsin walesinkielisissä kirjoissa nuo ajatukset ilmaistiin mieleen painuvalla tavalla. Skotlannissa uudentyyppinen herätyskristillisesti suuntautunut kalvinismi sai vakiintuneen kirkon piirissä monia puolestapuhujia. Sitä puolustivat John Erskinen johdolla yhä useammat papit, separatististen kirkkojen Uudet valot ja vuonna 1761 perustettu Relief Church.[10]
Thomas Scottin kirja The Force of Truth (1779) kertoo siitä, että jatkuvasti lisääntyvä joukko anglikaanisen kirkon pappeja etsiskeli samantyyppisiä ajatuksia kuin Skotlannissa. William Romaine saarnasi tällaisia ajatuksia Lontoossa, James Hervey kertoi niistä kirjoissaan ja ne ilmaistiin myös Henry Vennin kirjassa The Complete Duty of Man (1763). John Newton ja Richard Cecil olivat 1700-luvulla tämän ajattelun johtavia edustajia. Evankelikaalinen kalvinismi kiteytyi myös baptisti Andrew Fullerin ja sitoutumattoman Edward Williamsin ajattelussa.[10]
.jpg)
Metodismin perustaja John Wesley edusti arminiolaista ajattelutapaa, jonka mukaan Kristus kuoli kaikkien puolesta mutta pelastus on mahdollista menettää. Hän oli vakuuttunut täydellisen pyhityksen mahdollisuudesta jo ennen kuolemaa. Metodistien arminiolaisuutta ryhtyi kannattamaan vain vuonna 1770 perustettu baptistiyhteisö.[10] Wesley sytytti suuren metodistisen herätyksen, joka levisi Englannista siirtokuntiin. Pohjois-Amerikan englantilaisissa siirtokunnissa tapahtuneet suuret herätykset olivat alku amerikkalaiselle evankelikaalisuudelle.[9]
Evankelikaalit arvostelivat aikansa vapaamielistä teologiaa, mutta valistuksen ajattelumallit vaikuttivat myös heihin. Wesley opetti uskonnon ja järjen kulkevan käsi kädessä. Evankelikaalit pitivät auktoriteettinaan John Lockea. He arvostivat myös Isaac Newtonin luonnontiedettä, jonka he katsoivat soveltuvan myös teologiaan. Ennen Ranskan vallankumousta evankelikaalit suhtautuivat optimistisesti kehitykseen ja olivat myötämielisiä poliittisille uudistuksille. Evankelikaalit tukivat mm. William Wilberforcen kampanjaa orjakaupan lopettamiseksi.[11]
Viktoriaanisena aikana evankelikalismi vaikutti kaikkialla, johon ainoa poikkeus oli anglokatolisuuden saama suosio. Sekä korkea- että matalakirkolliset papit käyttivät terminologiaa, julkisuuden henkilöt omaksuivat sen saarnatyylin ja sen piiriin kuuluvat tutkijat olivat arvostettuja.[11] Vuosien 1783 ja 1836 välillä Charles Simeon koulutti Cambridgessa monta ikäpolvea anglikaanisia pappiskokelaita ja opetti heille valistuksen aatteita ja saarnamenetelmiä. Thomas Chalmers levitti vielä laajemmalle kuulijakunnalle teologian ja sosiaalipolitiikan yhdistelmää, joka perustui skottilaiseen järkevään ajatteluun nojaavaan filosofiaan.[11]
Vuosien 1828–1832 perustuslaillisen vallankumouksen jälkeen evankelikaaleista tuli anglikaanisen kirkon puolustajia, jotka syyttivä Oxfordin liikettä roomalaismielisyydestä. William Goode kritisoi kirjassaan The Divine Rule of Faith and Practice (1842) liikkeen voimakasta sitoutumista traditioon.[11] Aikakauden anglikaaniteologeja olivat mm. E. A. Litton kirjallaan Introduction to Dogmatic Theology (1882–1892), opillisia kysymyksiä käsitelly Nathanael Dimoc ja kansaintajuisemmin kirjoittanut piispa J. C. Ryle. Nonkonformistisella puolella huomattavia teologeja olivat R. W. Dale, joka kirjoitti klassisen tutkimuksen sovituksesta (1874) ja P. T. Forsyth, jonka lukuisat kirjat pohtivat oppia rististä.[12]
Tuomiorovasti Henry Wace ja W. H. Griffith Thomas arvostelivat modernin raamatuntutkimuksen löytöjä, joita he pitivät liioiteltuina. Jotkut evankelikaalit vaativat evoluutioteorian hylkäämistä.[12] Varhainen evankelikalismi oli yhteydessä valistuksen ajatteluun, mutta romantiikan muokkaamat näkemykset asettivat suhtautumisen kyseenalaiseksi. Skotlannin kirkon pappi Edward Irving kohdisti kritiikkiä lähetystyössä käytettyihin menetelmiin ja korosti suunnittelemattomuutta ja luottamusta Jumalaan. Irvingin periaatteesta tuli myöhemmin Kiinan sisämaan lähetysten kaltaisten uskonlähetysten perusta.[11]
Hudson Taylor oli keskeinen henkilö piirissä, joka korosti tuhatvuotista valtakuntaa edeltävää Kristuksen persoonallista paluuta. Opetus levisi Englannissa Edward Bickersteth ja Skotlannissa Horatius Bonar. John Nelson Darby levitti sitä dispensationalistisessa muodossa herrnhutilaisuuden kautta. Irvingin perustama Katolis-apostolinen kirkko puolestaan omaksui ajatuksen kielillä puhumisesta.[11] 1800-luku haastoi samalla kristillistä vakaumusta. Darwinin kehitysoppi heikensi suunnitelmallisuuteen nojautuvaa Jumalan olemassaolon perustelua. Mm. T. R. Birks tuomitsivat darvinismin, mutta valtaosa suhtautui uuteen tieteelliseen tulkintaan varsin tyynesti. Skotlantilaisen vapaakirkon evankelista Henry Drummond valjasti kehitysopin apologetiikan käyttöön.[12]
Premillenialistien keskuudessa syntyi ajatus Raamatun kirjaimellisesta tulkinnasta, jonka esitteli sveitsiläinen teologi Louis Faussen kirjassan Theopneustia (1841). Käsitys sai suosiota Englannin kirkossa, vaikka vielä 1861 sen kannattajat olivat vielä vähemmistö evankelikaalien keskuudessa.[11]
Yhdysvaltojen rajan siirtyessä länteen päin evankelikaalinen papisto voimistui. Uudet alueet tarjosivat kirkolle ainutkertaisia haasteita. Herätyskristillisyys tuli raja-alueilla merkittäväksi tekijäksi, koska elämä rajan pinnassa oli epävarmaa eikä siellä ollut pysyvää papistoa.[11]
Evankelikaaliset papit toimivat myös kaupungeissa; tämäntyyppisen evankelikalismin johtajia olivat Charles Finney ja Dwight L. Moody. Mustan väestön tukemisessa kirkolla oli merkittävä osuus sekä orjuuden aikana että vapauttamisen jälkeen. Sen sanoma oli esitystavaltaan hyvin evankelikaalinen.[9]
1870-luvulla syntynyt pyhitysliike pyöristi teräviä opillisia kulmia, mutta myös teologisesti konservatiivisia asenteita. Pyhitystä korostava liike sai alkunsa varhaisen metodismin täydellisen pyhityksen opista, mutta 1870-luvulla amerikkalainen Robert Pearsall Smith toi perinteen uudella tavalla esiin. Uskonvanhurskaudesta tuli keswickiläisyyden oppi.[12] 1900-luvun vaihteeseen mennessä pyhityslikkeestä ja H. C. G. Moulen selityksestä tuli evankelikaalisten anglikaanien ja monien muiden perusnäkemys pyhityksestä. Myös Pelastusarmeija, metodismin Cliff College -perinne ja muutamat kirkkokunnat omaksuivat arminiolaisen pyhitysnäkemyksen. Pyhityskäsitys yhdistettiin myös premillenialismiin ja siitä syntyi vahva liike 1900-luvun alussa.[12]
Raamattukrittisen menetelmän sulauttaminen evankelikaaliseen ajatteluun sitä vastoin oli ongelmallisempaa, ja esimerkiksi Skotlannin vapaakirkko tuomitsi William Robertson Smithin (1880–1881). Vuosisadan vaihteeseen mennessä evankelikaalit laajasti hyväksyivät ajatuksen, ettei raamattukritiikki ole luonnostaan täysin virheellistä tai hyödytöntä. Humanitaarisesta ajattelusta nouseva moraalinen oppikritiikki koettiin suurempana uhkana. Baptisti C. H. Spurgeon asettui vastustamaan kaikkia vapaamielisiä pyrkimyksiä vuosien 1887–1888 riidassa.[12]
1900-luvun alussa pyhityskäsitykselle muodostui vastarintaliike liberaalin teologian parista. Kongregationalisti R. J. Campbellin vuonna 1907 julkaisema kirja The New Theology toi esiin aikakauden liberalistisia ajatuksia. Varsin yleisesti oltiin sitä mieltä, että kirja oli itse asiassa panteistinen eikä mahtunut evankelikaalisen uskon sisäpuolelle. Kirja sai ankaraa arvostelua, sillä se pönkitti radikaalia sosiaalisen evankeliumin liikettä.[13]
Pohjois-Amerikan evankelikalismissa tapahtui 1800-luvun lopulla eräitä muutoksia. Biologinen kehitysoppi loi jännitteitä evankelikalismin ja modernin tieteen välille. Samalla tavoin ajattelevat eri tunnustuskuntien kristityt kokoontuivat opiskelemaan Raamattua ja kokemaan yhteyttä Raamattukonferenssi-liikkeen puitteissa. Jotkin näistä ryhmistä alkoivat laatia luetteloita niistä fundamentaalisista, perusluonteisista ja korvaamaattomista uskonkäsityksistä, jotka olivat ratkaisevia yhteyden kannalta. Monet heistä kokivat päätehtävänään teologisen liberalismin vastustamista. Liikkeen alkuajan johtajat olivat syvällisiä tutkijoita.[9]
Modernismi korosti yhä enemmän sosiaalisen evankeliumin liikettä ja fundamentalistit suhtautuivat entistä välinpitämättömämmin evankeliseen perinteeseen, jonka mukaan kristillisestä uskosta on tiettyjä seurauksia sosiaalisissa kysymyksissä. Liberaalit liittyivät ekumeenisten neuvostojen puitteissa yhteen ja joissakin tapauksissa jopa neuvottelemaan kirkkokuntien sulauttamisesta toisiinsa. Evankelikaaliset poistivat sen sijaan yhteydestään kaikki ne, joiden teologinen vakaumus oli erilainen.[9]
Fundamentalistit julkaisivat vuonna 1910 kirjasarjan The Fundamentals: A Testimony to the Truth. Kirjasarjan taustalla olivat kiistat liberaalin kristinuskon tulkinnan kanssa. Kirjasarjan mukaan oikea usko sisältää viisi perusasiaa: 1. Raamatun sanainspiraation, 2. Kristuksen neitseestä syntymisen, 3. hänen suorittamansa sijaissovituksen, 4. hänen ruumiillisen ylösnousemuksensa ja 5. hänen lähestyvän ja näkyvän toisen tulemisensa.[4]
Fundamentalistit saivat osavaltioiden lainsäädäntöön pykäliä, joissa kiellettiin kehitysopin opettaminen ja alkoholia sisältävien juomien valmistus, myynti ja käyttäminen. Fundamentalistit pyrkivät vaikuttamaan myös kirkkokuntien sisällä ja ulkolähetystoimintaan. Fundamentalismi asetettiin kuitenkin Scopesin oikeudenkäynnin myötä häpeälliseen maineeseen. Pohjoisessa presbyteerien kannatus väheni.[14]
Fundamentalistit perustivat näihin uskonkäsityksiin pitäytyen riippumattomia raamatullisia seurakuntia ja kirkkokuntia, raamattukouluja ja seminaareja, kustannusyhtiöitä, sanomalehtiä ja lähetys- ja evankelioimisjärjestöjä.[4] Princetonin teologinen seminaari organisoitui uudelleen ja monet fundamentalistit perustivat uuden Westminsterin teologisen seminaarin. Fundamentalistit ja heidän seuraajansa alkoivat varsin laajamittaisesti erota niistä liberaalimmista kirkkokunnista, joihin he olivat aikaisemmin kuuluneet. He muodostivat uusia konservatiivisia kirkkokuntia tai pysyttelivät itsenäisinä.[14] Fundamentalistit perustivat oman kansainvälisen liittonsa International Council of Christian Churches, joka edustaa konservatiivista teologista ja poliittista ajattelua.[4]
Ensimmäisen maailmansodan jälkeen raamattukritiikin arvostelussa esiintyi näkemystä, jonka mukaan kriittisen raamattututkimuksen taustalla oli saksalaista vaikutusta. Samalla syntyi brittiläinen fundamentalismi, jonka vaikutus oli voimakasta eriyisesti tietyissä anglikaanisissa ja herrnhutilaisissa piireissä.[12]
Keswickin liikkeen opetus sai aikaan sen, että Adventin todistus -liikettä johtaneen baptisti F. B. Meyerin kaltaiset fundamentalistiset evankelikaalit eivät halunneet mennä toiminnassaan äärimmäisyyksiin eikä liberaaleja suuntauksia kokonaan torjuttu.[12]
Liberaalien evankelisten piirissä sosiaalisiin kysymyksiin yleistä kiinnostusta, vaikkei tarkkoja poliittisia ohjeita pyritty antamaan. Vuonna 1923 anglikaaniset evankelikaalit julkaisivat kirjan Liberal evangelicalism, joka liitti nimityksen teologisesti progressiiviseen asenteeseen. Liberaali–konservatiivi-jako perustui lähinnä suuhtautumiseen sovituksen sijaiskärsimystä korostavaan luonteeseen.[13]
Sotien välisenä aikana liberaalit ja konservatiiviset asenteet elivät rinnakkain niin evankelikaalisessa anglikaanisuudesssa kuin muissakin Britannian kirkkokunnissa. Keskitien kulkijoista merkittävin oli Max Warren, joka perusti 1942 tutkijoita kannustavan evankelikaalisen seuran.[13]
Vuonna 1950 Warrenin evankelikaalinen seura muotoili 1950 evankelikaalisten anglikaanien yhteisen kannanilmauksen The Fullness of Christ. Protestanttisten kirkkokuntien yhteinen kristillinen opiskelijaliike kavensi osaltaan kuilua evankelikaalisten eri muotojen välillä. Konservatiiviset evankelikaalit karttoivat pääsääntöisesti yhteisyrityksiä. Edinburghin yliopiston käytännöllisen teologian professori Donald Lamont samastui Inter-Varsity Fellowship-seuraan (IVF) joka yhdisti yliopistojen konservatiivisia yhdistyksiä.[13]
IVF sponsoroi vuodesta 1945 lähtien raamatuntutkimukseen keskittyvää Tyndale-seuraa, joka pyrki edistämään konservatiivista raamatuntutkimusta. IVF:ssä vaikuttivat mm. F. F. Bruce sekä johtava teologi Martin Lloyd-Jones, joka johti 1950-luvulta lähtien vuosittaista reformoidun jumaluusopin tutkimuksen puritaanista konferenssia.[15]
Konferenssin toinen järjestäjä oli J. I. Packer, joka sittemmin sai evankelikaalisessa teologiassa varsin näkyvän roolin. Evankelikaalien parissa toinen samat mitat täyttävä teologi oli John Stott, jonka raamatuntulkinta asetti uusia vaatimuksia saarnaajille.[15]
Toisen maailmansodan jälkeen amerikkalainen evankelikalismi näytti uusia merkkejä elinvoimasta. Vuonna 1942 perustettiin evankelikaalinen kansallinen järjestö National Association of Evangelicals, joka edisti yhteistoimintaa liikkeessä. Vuonna 1947 puolestaan perustettiin Fullerin teologinen seminaari, joka tarjosi vaihtoehdon Princetonin seminaarille. Lukuisat nuoret evankelikaaliset opiskelivat yliopistoissa ja hankkivat akateemisen pätevyyden.[14]
1960-luvulla evankelikaaliset teologit ryhtyivät tutkimaan liturgiikkaa ja sosiaalisen vastuun kysymyksiä. Vuonna 1969 perustettu Shaftesburyn projekti tutki politiikan laitamille sijoittuvia sosiaalisia kysymyksiä. Evankelikaaliset kristityt toimivat ekumenian sijaan kansallisella ja kansainvälisellä tasolla mieluummin samoin ajattelevien kristittyjen kanssa.[15]
Uusevankeliset perustivat vuonna 1942 National Association of Evangelicals-järjestön, joka haastoi sekä Carl McIntiren fundamentalistista ACCC:ta että liberaalien NCC:ta.[16]
Vuonna 1949 Billy Graham toi suuren yleisön tietoisuuteen aivan uudentyyppisen evankelioimisen. Kampanja keskitettiin aina tiettyyn kaupunkiin ja pyrittiin toteuttamaan yhdessä erilaisisista teologisista taustoista tulevien ihmisten ja kirkkojen kanssa. Vuonna 1950 perustettiin Billy Graham Evangelistic Association -järjestö, joka keskittyi perinteiseen herätystyöhön aikansa populaarikulttuurin keinoin. Evankelikaalit alkoivat julkaista Christianity Today -lehteä vuonna 1956, jonka levikki ylitti pian The Christian Centuryn.[14][16] Evankelisia oppilaitoksia olivat mm. Wheaton College, Fuller Theological Seminary, Rileyn vanha Northwestern College, Evangelical Theological Society sekä vuonna 1953 perustettu sananjulistus- ja mentorointiryhmä Christian Embassy.[16]
Uudentyyyppinen evankelikalismi, jota kutsuttiin myös uusevankelikalismiksi, korosti kristillisen uskon puolustamista älyllisesti varteenotettavalla tavalla. Liikkeen teologiaa oli sovellettava myös nykypäivän yhteiskunnan sosiaalisten kysymysten ratkaisuun.[14] Monet uusevankelisista olivat taustaltaan kalvinistisia ja he tavoittelivat 1800-luvun evankelista konsensusta, jolloin fundamentalistinen liike tunnustettiin älyllisesti ja akateemisesti korkeatasoiseksi, kansallisen keskustelun itseoikeutetuksi osallistujaksi. Tällä viitattiin Princetonin teologiaan ja National Reform Associationin kaltaisiin järjestöihin.[17]
Evankelikalismin suosio lisääntyi Yhdysvalloissa huomattavasti. Useat amerikkalaispoliitikot ovat tunnustautuneet uudestisyntyneiksi kristityiksi. George Gallup julisti vuoden 1979 evankelikalismin vuodeksi. Tuolloin 35 miljoonaa amerikkalaista ilmoitti olevansa uudestisyntynyt kristitty. Myös lukuisat viihdetaiteilijat ja ammattiurheilijat ovat tunnustautuneet uudestisyntyneiksi kristityiksi.[18]
Vuonna 1990 Yhdysvaltojen ja Kanadan teologisten oppilaitosten liitto totesi, että sen kouluista enemmistö oli evankelikaalisia ja että evankelikaalisiin seminaareihin kirjoittautui enemmän opiskelijoita kuin vastaaviin liberaaleihin seminaareihin.[18]
1960-luvulla kehittyi karismaattinen liike perinteisen helluntailaisuuden ja evankelikalismin rinnalle. Uuskarismaattinen liike kehittyi 1900-luvun loppupuolella niin sanottuna helluntailaisuuden kolmantena aaltona. Liikkeen piirissä on puollettu mm. jumalallista parantamista.[18] Karismaattinen herätysliike suhtautui alun perin torjuvasti tieteelliseen tutkimukseen, mutta se toi kaikkiin käsittelemiinsä kysymyksiin uusia, tuoreita ja kansantajuisia näkökulmia. Karismaattinen liike kitki pois myös pitkään roomalaiskatolisuutta kohtaan pitkään tunnettua epäluuloa.[15]
1990-luvun alussa karismaattisen likkeen kannattajat – erityisesti niin kutsutut kotikirkot – systematisoivat teologista pohdintaansa ja katsoivat yleensä kuuluvansa itse joko kalvinismiin tai arminiolaisuuteen, jotkut myös anabaptisteihin. Elinvoimainen karismaattisuus on auttanut saamaan uutta henkistä vaikutusvaltaa ainakin Britannian kirkoissa 2000-luvulla.[15]
Billy Graham tuki Christian Anti-Communism Crusaden toimintaa. Uusevankelinen tarjosi herätystä ja kristinuskoa ratkaisuksi kommunismin leviämisen ehkäisyyn. Uusevankeliset tukivat avoimesti Dwight D. Eisenhoweria Yhdysvaltain presidentiksi.[19]
Evankelisten poliittinen aktivismi oli 1970-luvulla äärimmäisen monialaista. Luonteeltaan se oli spontaania, tavallisten uskovaisten omaehtoista toimintaa, joka todentui uusissa paikallisissa kansalaisjärjestöissä. Evankeliset pyrkivät muiden kansalaisjärjestöjen tavoin vaikuttamaan lain säätämiseen ja tulkintaprosessiin suostuttelemalla, joukkovoimaa esittämällä ja muilla kansalaisliikkeille tyypillisillä keinoilla. Monet evankeliset pelkäsivät kotiensa, kirkkojensa ja maansa säilymisen puolesta ja katsoivat siksi olevan pakotettuja poliittiseen toimintaan.[20]
Evankeliset liittyivät vuonna 1975 aborttienvastaiseen taisteluun, kun Billy Grahamin ja Francis Schaefferin myötävaikutuksella perustettiin Christian Action Council, joka perusti kriisipalvelukeskuksia ja yhdisti evankelisia pappeja kampanjoimaan Roe-päätöksen kumoamiseksi tai vähintään rajoittamaan aborttien käyttöä. Esimerkiksi Christianity Today ja Eteläinen baptistikonventio vastustivat täyskieltoa. Vuonna 1977 Los Angelesin lastensairaalan johtaja James Dobson perusti Focus on the Family -järjestön, jonka tavoite oli perinteisen evankelisen perhemallin, äitiyden ja avioliiton vahvistaminen radio-ohjelmien, julkaisujen ja seminaarien avulla.[21]
Suomalaisen evankelioivan herätyskristillisyyden tausta on sekä angloamerikkalaisessa evankelioimisliikkeessä että pietistisessä herätyskristillisyydessä. Suomalaiset ryhmät saivat angloamerikkalaisia vaikutteita jo 1700-luvulla. Evankelikaaliset korostukset vaikuttivat välillisesti kirjallisuudessa ja jonkin verran 1800-luvulta alkaen lauluperinteessä. Suorat yhteydet lisääntyivät 1800-luvun lopulla, kun Englannista ja Yhdysvalloista saapui Suomeen uusia herätysliikkeitä. 1800-luvun lopun toiminnasta esimerkki on Suomen Lähetysseuran lähetyssaarnaaja Frans Hannulan aloittama lähetysherätys, joka sai uutta pontta 1900-luvun alussa anglosaksisen liikkeen evankelioimis- ja rukouskokouksista.[22] 1900-luvun alussa evankelioimisliikkeen vaikutuskanavana toimi myös nuorten NMKY- ja NNKY-yhdistykset sekä Ylioppilaiden Kristillinen Yhdistys.[1]
NMKY-liike saapui Suomeen vuonna 1886. Ensimmäisinä toimintavuosinaan liike levisi Turusta Helsinkiin, Tampereelle ja Joensuuhun. Aluksi senaatti ei antanut liikkeelle toimintalupaa, mutta Zachris Topelius ja Arthur Hjelt ajoivat asiaa toimiluvan myöntämiseksi. 1900-luvun vaihteessa perustettiin vastaava liike myös naisille.[23] Vuonna 1908 Helsingissä perustettiin ystävyysseura Israelin Ystävät. Myöhemmin syntyi Israel-työhön erikoistunut Suomen Karmel-yhdistys vuonna 1949.[24]
1920-luvulla erityisesti Urho Muroman ympärille syntyi herätystä, joka ammensi vaikutteita Norjasta sekä vanhasta pietistisestä hengellisyydestä. Muroman herätyksen piirissä järjestettiin herätyskokouksia ja evankelioimispäiviä. Muroman toiminta johti muun muassa Suomen Raamattuopiston perustamiseen. Sotien jälkeen virinnyttä Frank Mangsin herätystä ja voimakasta hengellistä liikehdintää vaalimaan perustettiin vuonna 1945 Kansan Raamattuseura. 1960-luvun lopulla nuoriso- ja lähetysherätyksen tuloksena syntyi Kansanlähetys.[25] 1950-luvulla työnsä aloitti myös Raamattujen jakamiseen erikoistunut liikemiesyhdistys Gideonit.[26]
Muita evankelis-luterilaisen kirkon piirissä toimivia evankelioimisjärjestöjä ovat vuonna 1953 perustettu Helsingin Raamattukoulu sekä 1960-luvulla syntynyt kristillinen ylioppilasliike. Vuonna 1964 perustettiin ylioppilaslähetys, joka liittyi aluksi Kansanlähetyksen yhteyteen. 1970-luvula perustettiin myös Lähetysyhdistys Kylväjä sekä Sanansaattajat-järjestö. 1970-luvulla ylioppilaslähetys hakeutui yhdessä Lähetysyhdistys Kylväjän ja Sanansaattajat-järjestön kanssa Suomen Raamattuopiston työyhteyteen.[27] 1970-luvulla Suomeen perustettiin raamatunkäännös ja -lukutyöhön erikoistunut Wycliffe Raamatunkääntäjät, lähetystyöjärjestöt Operaatio Mobilisaatio, Stefanus-lähetys ja Patmos ja palvelujärjestö Navigaattorit sekä 1980-luvulla kehitysyhteistyöjärjestö World Vision.[28]
.jpg)
Evankelikalismi on maailmanlaajuinen ilmiö. Enimmäkseen liike on liittynyt englanninkieliseen maailmaan. Brittiläisillä ja amerikkalaisilla teologeilla on ollut liikkeessä varsin merkittävä rooli.[8]
Pohjois-Amerikka ja Yhdysvallat on ollut evankelikalismin merkittävin kotipaikka 1900-luvulla. Yhdysvaltain evankelikalismin piiriin on kuulunut paljon ihmisiä ja siitä on muodostunut poliittisesti varteen otettava tekijä. Päälinjan kirkkokunnat ovat Yhydsvalloissa menettäneet merkitystään, kun taas evankelikalismi on kasvanut voimakkaaksi maailmanlaajuiseksi vaikuttajaksi.[8]
Evankelioimisliikkeen merkitys on etenkin Yhdysvalloissa jatkuvasti kasvanut. Sen vaikutus tuntuu niin perinteisten kirkkokuntien sisällä kuin erillisissä kirkkokunnissa, seurakunnissa ja järjestöissä. Erityisen voimakkaasti sen vaikutus on ulottunut opiskelijoiden parissa tapahtuvaan työhön, lähetys- ja evankelioimistyöhön, kirjallisuuden kustannustoimintaan sekä kristillisiin radio- ja TV-kanaviin. Nämä ovat suurelta osin tunnustenvälisiä liikkeitä ja organisaatioita, ja monet samaistuvat niihin voimakkaammin kuin omiin kirkkokuntiinsa.[4]
Erityisen voimakkaana evankelioimisliikkeen vaikutusta on pidetty Yhdysvalloissa Etelän baptistien, adventistien ja eräiden helluntailaisryhmien keskuudessa. Myös muiden kirkkojen piirissä evakelioimisliikkeen vaikutus tuntuu erityisesti lähetys- ja evankelioimisliikkeinä, järjestöinä ja herätysliikkeinä.[29]
Evankelioimisliikkeen voimakas asema yhdysvaltalaisessa teologiassa ja lähetysliikkeissä on heijastunut muualla maailmassa evankelioimisliikkeitten kasvavana vaikutuksena. 1960-lähtien monet evankelioimisliikkeen piiriin luettavat kansainväliset järjestöt ovat saaneet jalansijaa myös Suomessa.[29]
Britanniassa evankelikaalinen liike on ollut kaksitahoinen. Anglikaanisen kirkon piirissä sillä on ollut paljon vaikutusvaltaa ja kirkossa on ollut voimakas evankelikaalinen siipi.[8]
Ruotsin evankelikaalinen liike muodostuu useista pienistä järjestöistä, jotka ovat syntyneet verrattain myöhään: pääasiassa vuoden 1965 jälkeen. Taustalla vaikuttaa seurakuntien ja evankelioinnin perinteinen vahva yhteys. Monet evankelioivista järjestöistä ovat suuntautuneet erityisesti opetustyöhön. Monien ruotsalaisten evankelikaalisten järjestöjen johtajilla on taustaa esimerkiksi lähetysseurassa. Evankelikaaliseen toimintaan kuuluvat mm. suurkokouset, leirit, näytelmäryhmät, lähetysveneet ja puhelinneuvonta. Osa toiminnasta on suunnattu tietylle kohderyhmälle.[30]
Afrikassa ja latinalaisessa Amerikassa tapahtuneen kristinuskon kasvupyrähdys on ollut ennen kaikkea evankelikalismin leviämistä. Kolmannessa maailmassa evankelikaalisen kristillisyyden piirissä ovat vaikuttaneet erityisesti helluntailaisuus ja karismaattinen liike.[8]
Evankelikalismi on ollut roomalaiskatolisuuden ja ortodoksisuuden lisäksi käytännössä ainoa kristillisyyden muoto, joka on kommunistivallan aikana säilynyt hengissä ja osoittanut jonkinlaisia elonmerkkejä. Näin on esimerkiksi Puolassa ja entisen Neuvostoliiton maissa. Evankelikalismi on ollut erityisesti kommunistivaltioissa silmätikkuna, koska se on aina korostanut evankeliointia, jota totalitaariset hallitukset ovat yleensä halunneet rajoittaa.[8]
Evankelikaalinen liike on kuitenkin pitänyt pintansa, vaikka liikkeeseen kuuluneet ovat joutuneet kohtaamaan ankaraa vastustusta. Entisen Neuvostoliiton ja eräissä itäisen Keski-Euroopan valtioissa evankelikalismi identifioituu baptismiin. Baptistien konventti tunnetaan entisen Neuvostoliiton alueella nimellä evankelisten kirkkojen liitto.[8]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
