Korkeakirkollisuus (engl. high church) on protestanttisessa teologiassa vaikuttava kirkkokäsitys, joka korostaa kirkon – varsinkin liturgista – traditiota, pappisvirkaa ja sakramentteja.[1] Nimitys on lähtöisin anglikaanisesta kirkosta, jossa korkeakirkollista traditiota nimitetään anglokatolisuudeksi.[1][2] Korkeakirkollisuuden juuret ovat Englannin kirkossa 1830-luvulla alkaneessa Oxfordin liikkeessä, joka pyrki uudistamaan kirkon identiteettiä, ajattelua ja uskonnonharjoittamista lähemmäs roomalaiskatolisuutta.[2][3]
Anglikaanisen kirkon ulkopuolella korkeakirkollisuus on vaikuttanut etenkin luterilaisuudessa. Korkeakirkollisia liikkeitä on esiintynyt Saksassa, Ruotsissa, Norjassa ja Tanskassa sekä reformoitujen kirkkojen piirissä myös Sveitsissä, Ranskassa ja Alankomaissa.[1]
Korkeakirkollisuudelle päinvastaista kirkkokäsitystä kutsutaan usein ”matalakirkollisuudeksi”, joka sekin on terminä peräisin anglikaanisuudesta. Luterilaisuudessa matalakirkollisuudella ei ole vakiintunutta merkitystä. Sen piiriin voidaan katsoa kuuluviksi pietismi, evankelioiva herätyskristillisyys ja karismaattinen liike sekä myös näille vastakkainen kulttuuriprotestanttisuus. Virkaopin osalta myös paljon vaikuttanutta, 1800-luvulla syntynyttä Erlangenin teologiaa voi pitää "matalakirkollisena".
Käsitteet korkeakirkollisuus ja matalakirkollisuus ovat peräisin anglikaanisesta kirkosta, eivätkä alun perin kuulu luterilaisuuteen. Luterilaisuudelle, toisin kuin anglikaanisuudelle, oli alusta alkaen ominaista ykseys opissa, jolloin identiteetistä muodostui paljon yhtenäisempi. Luterilaisuudessa on myös korostettu, etteivät erilaiset käytännöt jumalanpalvelusmenoissa riko uskon yhteyttä. Modernissa protestanttisuudessa tätä on tulkittu niin, ettei liturgia ole olennaista luterilaisuudelle. Luterilaisen ortodoksian aikana luterilaiseen jumalanpalvelukseen erityisesti Saksassa kuului paikoittain, riippuen paikallisen maakirkon kirkkojärjestyksestä, paljon katolisia liturgisia seremonioita, joita nykytermein pidettäisiin "korkeakirkollisina".[4] Pietismi ja valistusajan rationalismi kuitenkin karsivat näitä seremonioita ja jättivät luterilaisen jumalanpalveluksen melko yksinkertaiseksi, ehtoollisenvieton samalla harventuessa. 1800-luvulla suomalaisesta kirkkokäsikirjasta jopa sana "messu" poistettiin liian katolisena. Tästä pitkästä kehityksestä on syntynyt moderni mielikuva "harmaasta luterilaisuudesta".[5]
Korkeakirkolliselle liikkeelle syntyi maaperä, kun pietismi, valistusaika ja saksalainen kulttuuriprotestantismi olivat määrittäneet luterilaista perinnettä. 1800-luvun niin kutsuttua uusluterilaisuutta pidetään kirkkohistoriallisena vastineena Englannin kirkossa vaikuttaneelle Oxfordin liikkeelle. Varsinainen luterilainen korkeakirkollinen liike on kuitenkin syntynyt vasta 1900-luvulla Saksassa ja Ruotsissa tunnustuksellisen luterilaisuuden, anglokatolisuuden ja liturgisen liikkeen vaikutuksesta.
Pohjoismaisen korkeakirkollisen liikkeen ohjelmanjulistuksena pidetään Gunnar Rosendalin kirjaa Kirkollinen uudistus. Hänen mukaansa korkeakirkollisuus painottaa kirkon tunnustusta, sakramentteja, kirkon (erityisesti kolmisäikeistä) virkaa, liturgiaa, sekä opillisesti korostaa kirkon jatkuvuutta. Liike on suuntautunut myös ekumeenisesti, ja luterilaisuuden katolisuus perustetaan usein Augsburgin tunnustukseen, jonka päätöksessä todetaan, "ettei meikäläisten keskuudessa ole opissa eikä seremonioissa omaksuttu mitään Raamatun tai katolisen kirkon vastaista". Pohjois-Amerikan luterilaisuudessa käytetään termin "korkeakirkollisuus" sijasta nimitystä "evankelinen katolisuus", jota käytetään paljon myös tunnustuksellisessa luterilaisuudessa.
Ruotsin kirkossa korkeakirkollinen liike on laajempi kuin muissa luterilaisissa kirkoissa ja se on syntynyt pitkälti Englannin kirkosta tulleiden vaikutteiden johdosta jo 1900-luvun alusta lähtien. Suomessa liikkeen tunnetuimpia ruotsalaisia teologeja ovat Gunnar Rosendal, Bo Giertz ja Bertil Gärtner. Monet suomalaiset korkeakirkolliset papit ovat olleet jäseniä ruotsalaisessa Societas Sanctae Birgittae -rukousyhteisössä (SSB). Rosendalin kirja Kirkollinen uudistus synnytti Ruotsissa järjestön arbetsgemenskapen Kyrklig Förnyelse. Saksassa liike syhtyi Heinrich Hansenin teeseistä "Stimuli et clavi" (1917). Tärkeimpinä järjestöinä vaikuttavat Hochkirchliche Vereinigung Augsburgischen Bekenntnisses sekä 1950-luvun Die Sammlung -liikkeestä syntynyt Bund für evangelisch-katholische Einheit. Suomessa toimi jonkin aikaa kaksi yhteisöä, Helsingissä Sanct Henrikskretsen ja Turussa "liturgiset veljet" eli Mikael Agricolan veljespiiri. Liike on synnyttänyt myös veljistöjä, sääntökuntia ja luostareita.
Spiritualiteetti
Korkeakirkolliselle spiritualiteetille on luonteenomaista käsitys kirkosta jumalallisena pelastusinstituutiona ja sakramenteista, erityisesti alttarin sakramentista uskonelämän keskuksena. Molemmat palautuvat viime kädessä oppiin Jumalan lihaantulemisesta, inkarnaatiosta. Spiritualiteetti on jumalakeskeisempää ja erityisesti Kristus-keskeisempää kuin yleensä . Pääsiäisen ja ylösnousemuksen merkitys nousevat pitkäperjantain rinnalle ja sen yli. Ehtoollisessa opetus reaalipreesensistä täydentyy evankelisesti ymmärretyllä painotuksella messu-uhrista. Rukouselämässä painotetaan Jumala-keskeisyyden vuoksi säännönmukaisuutta ja myös valmiiden rukousten, esimerkiksi hetkipalvelusten, rukoilemista. Korkeakirkollinen liike onkin eri maissa julkaissut luterilaisia breviaareja.
Korkeakirkollinen liike on ollut usein kirkollisena herätys- ja uudistusliikkeenä sekä valtiokirkko- että kansankirkko-ideologian vastailmiö, täyttäen tietynlaisen tyhjiön ja tässä mielessä vastannut tunnustuksellisen luterilaisuuden roolia Pohjois-Amerikassa. Suomessa korkeakirkollinen liike on saanut ehkä eniten vastakaikua Evankelisen herätysliikkeen piirissä. Merkittävimpänä korkeakirkollisen liikkeen saavutuksena erityisesti Ruotsissa voidaan pitää paluuta jokasunnuntaiseen ehtoollisen viettoon. Korkeakirkollisia vaikuttajia ovat Suomessa olleet Bengt Serenius, Sigtrygg Serenius, Toivo Harjunpää, Martti Parvio, Seppo A. Teinonen, Olavi Rimpiläinen, Eino Lehtisaari (SSB), Matti Aaltonen, Samppa Asunta ja Pentti Hämäläinen.
Vaikka korkeakirkollisen liikkeen näkökulmat on toisaalta hyväksytty akateemisessa teologiassa laajemmin kuin ennen, korkeakirkollinen liike pohjoismaissa on joutunut 1900-luvun loppupuoliskolla kriisiin johtuen kirkkojen liberalisoitumisesta ja erityisesti päätöksistä avata papin virka naisille. Tämä on johtanut korkeakirkolliset herätysliikkeet eristyksiin, jolloin niiden vaikutus kirkkoon on heikentynyt. Liberaali korkeakirkollisuus taas ei ole pystynyt vastaamaan pietismin, eksistentialismin ja liberalismin haasteeseen. Amerikan luterilaisen kirkon ELCA:n monet teologit, tunnetuimpina Richard John Neuhaus ja Jaroslav Pelikan, ovat kirkkonsa liberalisoitumisen vuoksi siirtyneet, Neuhaus roomalaiskatoliseen kirkkoon ja Pelikan ortodoksiseen kirkkoon .
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
