Šeol

Šeol (hepr. ‏שאול‎) on juutalaisuuden käsitys tuonpuoleisesta. Šeolia voisi verrata antiikin maailman Haadekseen, joka oli varjomaisten haamujen vainajala eli tuonpuoleinen. Heprealaisessa raamatussa eli Tanakissa šeol on keskittynyt nuorimpaan Danielin kirjaan. Juutalaisuudessa tuonpuoleinen ei ole niin selkeä käsite kuin kristinuskossa.

Sielun haihtuminen

Juutalaisuuden pyhästä kirjasta käytetään nimitystä Tanak. Kristinuskossa kirja on Vanha testamentti. Tanakin vanhimmat osat on ajoitettu toisen vuosituhannen eaa. alkupuolelle ja nuorimmat 160-luvulle eaa.^[1] Tanakiin ei kuulu ajatusta kuolemanjälkeisestä elämästä, jossa oikeamieliset saisivat palkkion ja vastaavasti pahantekijät saisivat rangaistuksen. Kun ihminen kuolee, hän haihtuu pois. Jumala palkitsee ja rankaisee vain eläviä. Helvetti tuli mukaan vasta nuorempien juutalaisuuden tekstien syntyessä, eivätkä ne päätyneet Tanakin kaanoniin.^[2]

Tanakin mukaan todellinen elämä on mahdollista vain noudattamalla Jumalan käskyjä. Jumalan tahtoa tottelemalla saa elää, mutta tahdon torjumalla joutuu kuolemaan. Kuolemalla ei tarkoitettu pelkästään ajan päättymistä vaan myös moraalista mahtia. Hepreankielinen sana šeol tarkoittaa vainajien valtakunnan lisäksi kuoleman mahtia, joka pyrkii jatkuvasti saamaan ihmiset omaan kitaansa. Sana šeol on suomennettu luterilaisen kirkon käännöksessä tuonelaksi. Tanakissa sielu on yhtä kuin elävä ihminen. Vainajille ei saanut tuoda uhreja eikä heitä saanut manata esille.^[2]

Viittauksia varjoelämään

Joissakin Tanakin kohdissa on viittauksia siihen, että vainaja ei häviä tyhjäksi vaan siirtyy johonkin paikkaan. Sana šeol mainitaan kirjan sivuilla 66 kertaa. Muita aihetta sivuavia mainintoja ovat kuoppa, hauta ja kadotus. Myöhemmin kristityt yhdistivät nämä kaikki viittauksina helvettiin.^[3] Varhaiskristityt lukivat pääsääntöisesti kreikankielistä Septuaginta-käännöstä, jossa šeol käännettiin kreikan kielen sanaksi haades. Tämä aiheutti heidän mielissään sekoittumisen tutumpaan kreikkalaisen ja roomalaisen uskonnon tuonpuoleiseen.^[4]

Kaikissa Tanakin teksteissä on viittauksia epämääräiseen varjoelämään, mutta vain nuoremmissa teksteissä on alustavaa ylösnousemukseen viittaavaa aineistoa. Viittaukset ovat lähinnä runollisia eivätkä selkeitä teologisia opetuksia. Tekstit viittaavat siihen, että kansan keskuudessa oli historian saatossa hyvin monimuotoisia näkemyksiä kuolemanjälkeisyydestä.^[3] Viittaukset haudantakaiseen ovat kielikuvallinen tapa kertoa, etteivät elämän kärsimykset vaivaa enää kuollutta. Tanakin näkemys vainajien olotilasta ei ole yhtenäinen, mutta virallinen juutalainen teologia lähtee siitä, että vainajat häviävät olemattomiin.^[3]

Tanakin kohdat, joista löytyy runollisia tai kirjaimellisempiakin viittauksia tuonpuoleiseen, eivät ole merkkejä suuremmasta opillisesta kokonaisuudesta, joka voitaisiin yhdistää kokoon. Sen sijaan Tanakista löytyy runsaasti perusteluita Viimeiselle tuomiolle. Ajatus Jumalan vihasta ja tuomiosta kulkevat punaisena lankana Israelin kansan historiassa. Syntisten kohtalona tulee olemaan kauhea kuolema maan päällä ja häviäminen olemattomiin. Tästä poikkeuksena on Danielin kirja, joka lupaa tuonpuoleista piinaa.^[3].

Hellenistisen ajan helvetti

Palestiinan alue kuului hellenistisen kulttuurin vaikutuspiiriin. Vuosien 200 eaa.–200 jaa. välillä juutalaiseen kirjallisuuteen ilmestyi runsaasti vaikutteita idästä ja lännestä. Nämä kirjat jäivät pääsääntöisesti pois Tanakin kokoelmasta eli ne ovat apokryfisia kirjoja. Lännestä saatiin kreikkalainen näkemys sielun kuolemattomuudesta. Vastaavasti idästä saatiin zarathustralaisuuden näkemys hyvä ja pahan välisestä taistelusta^[5]. Sielun ja ruumiin erottaminen toisistaan oli vallankumouksellista juutalaisessa uskonnossa. Tunnetuin hellenistinen juutalaisfilosofi oli Filon Aleksandrialainen, joka pyrki yhdistämään Platonin ajattelua ja Tanakin oppeja. Juutalaisen historioitsijan Josefuksen mukaan essealaiset – jotka todennäköisesti kirjoittivat Kuolleenmeren kääröt – uskoivat sielun kuolemattomuuteen ja pahojen sielujen kärsivän ikuisista rangaistuksissa tuonpuoleisessa.^[5]

Kenties varhaisin maininta suoranaisesta juutalaisesta helvetistä löytyy virallisen tekstikokoelman ulkopuolisesta Ensimmäisessä Henokin kirjassa. Henokin nimiin laitetun 100-luvulla eaa. syntyneen kirjan mukaan tuonpuoleisessa on neljä varastoa, joissa sielut odottavat tuomiota. Ensimmäisessä varastossa ovat puhtaat ja toisessa syntiset. Kolmannessa ovat väkivaltaisesti kuolleet, jotka tulevat tuomiopäivänä syyttämään tappajiaan. Neljännessä varastossa ovat puolisyntiset sielut, jotka eivät pääse tuomiolle, vaan he jäävät pysyvästi varastoon.^[5]

Varsinainen helvetti on gehenna. Alun perin nimellä tarkoitettiin Ge-Hinnomin laaksoa Jerusalemin lounaispuolella. Israelin kuningaskunnan aikana siellä harjoitettiin palvontamenoja, joihin kuului lasten polttaminen uhreina Moolok-jumalalle. Hellenistisellä ajalla nimi miellettiin syntisten rangaistuspaikaksi. Kreikkalaisen Tartaroksen tapaan se oli syvä kuilu. Profeetta Jesajan mainitsema sammumaton tuli muuttui kansan mielessä polttavaksi kidutustavaksi. Perinne alkoi puhua tulisesta järvestä tai jopa merestä.^[5]

Näkemykset Gehennan kestävyydestä vaihtelevat. Yksien kirjoittajien mielestä syntisten tuskat päättyvät tietyn ajan kuluttua ja he yksinkertaisesti tuhoutuvat. Toisten mukaan syntisten piinat kestävät ikuisesti. Ikuinen rangaistus perustuu kreikkalaiseen käsitykseen sielujen katoamattomuudesta.^[5]

Myös Saatana ja hänen enkelinsä tuomitaan lopulta. Jobin kirjassa Saatana ei ole niinkään paha olento vaan Jumala lähettää hänet koettelemaan Jobia. Myöhemmin Saatanasta tulee pahantahtoinen Jumalan ja ihmisten vihollinen. Tanakin näkemyksen mukaan Jumala on sekä hyvä että paha. Vasta kolmannella vuosisadalla kristityt omaksuivat kaksijakoisen eli dualistisen näkemyksen, jonka mukaan Jumala ja Saatana ovat toistensa vastakohtia.^[5]

Hellenistisen ajan farisealaiset alkoivat opettaa sielun kuolemattomuutta. Yläluokkaiset saddukeukset sen sijaan hylkäsivät uudet vaikutteet eivätkä odottaneet mitään kuolemanjälkeistä elämää. Jerusalemin temppelituhon myötä vuonna 70 saddukeukset menettivät merkityksenä. Tämän jälkeen farisealaisten opetuksista tuli juutalaisuuden kantava voima.^[6]

Lähteet

• Kuula, Kari: Helvetin historia: Pohjalta pohjalle Homeroksesta Manaajaan. Helsinki: Kirjapaja, 2006. ISBN 951-607-350-6

• Kuula, Kari & Nissinen, Martti & Riekkinen, Wille: Johdatus Raamattuun. (2. tarkistettu ja korjattu painos) Helsinki: Kirjapaja, 2008. ISBN 978-951-607-648-8

Viitteet

1. Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 24–32.
2. Kuula 2006, s. 51–54.
3. Kuula 2006, s. 55–61.
4. Kuula 2006, s. 93–100.
5. Kuula 2006, s. 61–70.
6. Kuula, Nissinen & Riekkinen 2008, s. 191–198.