Remove ads
Tämä on luettelo Suomen jääkäriliikkeeseen kuuluneista jääkäreistä. Kaiken kaikkiaan 1 895 vapaaehtoista aloitti jääkärikoulutuksen 1915–1918 Saksassa. Aluksi 200 suomalaista koulutettiin Lockstedtin leirillä Holsteinissä. Vuoden 1915 syksyllä Saksa päätti nostaa suomalaisosaston vahvuuden 2 000 mieheen. Suomessa aloitettiin koko maata kattava salainen värväys. Seuraavana keväänä joukosta muodostettiin Kuninkaallinen Preussin Jääkäripataljoona 27.
Siirry kirjaimeen → A B C D E F G H I J K L M N O P R S T U V W Y Z Å Ä Ö
Lauri Henrik Saanio
(10. heinäkuuta 1889 Haukipudas – 28. maaliskuuta 1918) oli suomalainen jääkärialiupseeri. Hänen vanhempansa olivat mäkitupalainen Juho Saanio ja Priita Ylitalo. Tämä kansakoulun käynyt työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 28. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa, missä hän haavoittui lievästi 25. heinäkuuta 1917 sekä Aa-joella. Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 2. jääkärirykmentin 12. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, jonka riveissä hän kaatui Kalevankankaalla 28. maaliskuuta 1918 ja haudattiin Haukiputaan sankarihautaan. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: 
Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, 
Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.
Jaakko Einari Saarenpää
(19. elokuuta 1893 Lappajärvi – 23. syyskuuta 1974) oli suomalainen jääkärikorpraali ja maanviljelijä. Hänen vanhempansa olivat työmies Kalle Saarenpää ja Anna Laurila. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 Johanna Holman kanssa. Tämä kansakoulun käynyt Lappajärveläinen työmies liittyi Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:ään 28. joulukuuta 1915 ja sijoitettiin pataljoonan 1. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella. Hänet siirrettiin 25. marraskuuta 1916 Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin siviilitöihin 2. elokuuta 1917. Suomeen hän palasi 29. marraskuuta 1918 ja astui armeijan palvelukseen 2. elokuuta 1919 Kaartin jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän oli komennettuna Petsamon retkikuntaan 26. joulukuuta 1919 – 1. toukokuuta 1920 välisen ajan ja osallistui Salmijärven taisteluun. Armeijasta hän erosi 5. toukokuuta 1920. Uudelleen hän astui palvelukseen 5. toukokuuta 1922 ja hänet sijoitettiin rajavartiosotamieheksi Joensuun rajavartioston 2. komppaniaan, missä hän palveli 31. joulukuuta 1925 saakka. Toistamiseen hän oli samassa tehtävässä 16. elokuuta 1926 – 31. lokakuuta 1928 välisen ajan. Armeijan palveluksen jälkeen hän on toiminut työmiehenä ja myöhemmin maanviljelijänä Lappajärvellä. Hänet on haudattu Lappajärvelle. Ylennykset: Korpraali 24. joulukuuta 1919. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, 
Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Jalmari Saarikoski
(19. maaliskuuta 1896 Pudasjärvi – 19. marraskuuta 1928 Ii) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat asutustilallinen Kalle Kustaa Saarikoski ja Ida Lauri. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1928 Anna Kirsin kanssa. Tämä kaksi luokkaa kansakoulua käynyt työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 2. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueen varajohtajaksi ja komppaniavääpeliksi 4. jääkärirykmentin 8. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän otti osaa Raudun ja rajaseudun taisteluihin. Hän haavoittui lievästi Raudussa 3. huhtikuuta 1918. Sisällissodan jälkeen hän palveli 4. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona n:o 4:ssä, jolla sittemmin on ollut nimet Jääkäripataljoona n:o 2, Pohjolan jääkäripataljoona ja Kajaanin sissipataljoona. Hän toimi koulutusaliupseerina 4. komppaniassa. Hänet oli komennettuna 25. helmikuuta – 1. toukokuuta 1920 välisen ajan Petsamon retkikuntaan ja osallistui Salmijärven taisteluun. Armeijasta hän erosi 1. huhtikuuta 1921 ja toimi sen jälkeen Iin uittoyhtiön apulaistyönjohtajana ja sen ohella kouluttajana Iin suojeluskunnassa. Hänet on haudattu Iihin, todennäköisesti Kruununsaaren hautausmaalle, mutta hautapaikka ei ole tiedossa. Ylennykset: Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 11. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.
Yrjö Nikolai Saarinen
(28. huhtikuuta 1897 Askainen) oli suomalainen jääkärivääpeli ja asemamies. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Frans Henrik Saarinen ja Vilhelmiina Viktoriina Vahlberg. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1923 Vappu Rakel Lemolan kanssa. Vappu Lemolasta hän erosi vuonna 1942 ja vihittiin toisen kerran avioon vuonna 1943 liikkeenharjoittaja Siiri Rankisen kanssa. Hän kävi kansakoulun ja suoritti yksityisesti keskikoulukurssin Turun suomalaisessa lyseossa vuonna 1921. Tämä isänsä maatilalla työskennellyt nuorimies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 24. toukokuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan pioneerikomppaniaan 5. joulukuuta 1916 ja 4. komppaniaan 23. syyskuuta 1917. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella sekä Aa-joella. Hän saapui Suomeen jääkärien pääjoukon mukana Varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918 ja sijoitettiin Suomen Valkoiseen armeijaan joukkueen varajohtajaksi 3. Jääkärirykmentin 10. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan ja otti osaa Suomen sisällissodan taisteluihin Tampereella ja Viipurissa. Saarinen palveli sisällissodan jälkeen edelleen 3. Jääkärirykmentissä, josta myöhemmin muodostettiin Savon jääkärirykmentti n:o 3. hän toimi koulutusaliupseerina 9. komppaniassa. Armeijasta hän erosi 16. helmikuuta 1919 ja siirtyi suojeluskuntajärjestön palvelukseen ja toimi 16. helmikuuta – 1. marraskuuta 1919 välisen ajan Paimion suojeluskunnan harjoituspäällikkönä. Muuten hän työskenteli kotitilallaan Askaisissa. Uudelleen hän astui armeijan palvelukseen 1. lokakuuta 1920 ja hänet sijoitettiin Porin rykmentin 2. komppaniaan, missä hän toimi koulutusaliupseerina ja tilapäisesti komppanianvääpelinä. Toistamiseen hän erosi armeijasta 1. lokakuuta 1921, mutta astui kohta uudelleen palvelukseen ja palveli 1. helmikuuta – 1. lokakuuta 1922 välisen ajan hyökkäysvaunun ajajana Hyökkäysvaunurykmentin 1. patteriston 1. patterissa. Sotilaallisiin opintoihin Saarinen otti osaa ja suoritti Jääkärialiupseereille järjestettyyn upseerikurssin Kadettikoulussa vuonna 1921. Hän toimi myöhemmin kauppamatkustajana ja liikkeenhoitajana ja siirtyi 1. maaliskuuta 1925 alkaen valtionrautateiden palvelukseen Helsingin asemalle. Jatko- ja talvisodan aikana hän palveli valtionrautateillä, mistä siirtyi eläkkeelle vuonna 1943, mutta toimi senkin jälkeen ylimääräisenä konduktöörinä sotatoimialueella. Sotien jälkeen hän toimi valtionrautateillä ylimääräisenä virkailijan vuoteen 1948 saakka, virkansa ohella hän toimi myös Vakuutusyhtiö Salaman aluetarkastajana. Ylennykset: Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 8. elokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Fabian Saastamoinen
(11. tammikuuta 1884 Keitele – 16. syyskuuta 1959) oli suomalainen jääkäri ja pienviljelijä. Hänen vanhempansa olivat mäkitupalainen Herman Saastamoinen ja Kristiina Luukkonen. Tämä Keiteleläinen työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 2. joulukuuta 1915, josta hänet määrättiin Berliinin työkeskuksen kautta siviilitöihin. Hän palasi sisällissodan jälkeen Suomeen 2. helmikuuta 1919 ja toimi sen jälkeen pienviljelijänä Temmeksessä, jonne hänet on haudattu.
Tauno Jalmari Saikkonen
(9. joulukuuta 1889 Jaakkima – 1940) oli suomalainen jääkäri ja maanviljelijä. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Simo Saikkonen ja Maria Ulrika Stulander. Hänellä oli kaksi lasta Anna Helena Tomperin kanssa. Tämä kansakoulun käynyt kotitilaansa viljellyt maanviljelijä liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 29. helmikuuta 1916, josta hänet siirrettiin 1. komppaniaan 26. tammikuuta 1916, jossa hän poistui 26. tammikuuta 1916 ja joutui eristysleirille ja 15. marraskuuta 1916 alkaen Altonan työosastoon. Suomeen hän palasi syksyllä 1918 ja toimi sen jälkeen maanviljelijänä kotitilallaan Jaakkimassa. Hän siirtyi evakkona talvisodan aikana Jaakkimasta, jolloin hän katosi eikä hänestä ole sen koommin kuultu.
Jaakko Vihtori Sainio
(8. syyskuuta 1886 Ylistaro – 13. huhtikuuta 1918 Hampuri) oli suomalainen jääkäri. Hänen äitinsä oli Hedvig Sainio. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1911 Hilma Johanna Saarisen kanssa. Tämä Ylistarolainen puuseppä liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 13. maaliskuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella. Hänet siirrettiin 12. helmikuuta 1917 sairauden takia pataljoonan täydennysjoukkoon ja laskettiin siviilitöihin 6. maaliskuuta 1917. Hän ilmoittautui takaisin pataljoonaan 16. elokuuta 1917, mutta joutui 18. tammikuuta 1918 uudelleen sairaalaan ja sieltä hänet palautettiin pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hänet laskettiin jälleen siviilitöihin 22. helmikuuta 1918. Hän kuoli 13. huhtikuuta 1918 Hampurissa ja haudattiin Hampurin hautausmaahan. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.
Kaarlo Sakko
(25. tammikuuta 1880 Vihanti – 17. huhtikuuta 1959) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Johan Albert Sakko ja Anna Kontinaho. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Johanna Makkosen kanssa. Tämä Vihantilainen kansakoulun käynyt merimies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 24. joulukuuta 1915 ja otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, Schmardenissa ja Aa-joella. Hänet komennettiin 1. pataljoonan lähtiessä Suomeen merimieheksi höyrylaiva S/S Castoriin, jossa toimi koko sisällissodan ajan. Hän astui Armeijan palvelukseen sisällissodan jälkeen 15. toukokuuta 1918 ja hänet sijoitettiin Kaartin jääkäripataljoonaan, jossa toimi 4. komppanian kuormastovääpelinä. Hänet siirrettiin 12. heinäkuuta 1918 Pioneerikoulutuspataljoonaan ja myöhemmin Pioneeripataljoonaan, missä oli puusepänverstaan johtajana sekä ammus- ja räjähdysainevaraston hoitajana. Hän suoritti Sotilaspedagogisen kurssin vuonna 1926 ja erosi armeijasta säädetyn eroamisiän perusteella 1. helmikuuta 1935. Talvisodan puhjettua hänet komennettiin kuljetusauton johtajaksi Etelä-Hämeen suojeluskuntapiirin esikuntaan. Jatkosotaan hän osallistui Kanta-Hämeen suojeluskuntapiirin esikunnan kuljetuspäällikkönä, missä tehtävässä hän palveli suojeluskuntien lakkauttamiseen saakka. Hän oli syytettynä ns. asekätkentäjutussa ja toimi sen jälkeen talonmiehenä Asunto Oy Lukionkatu 4:ssä Hämeenlinnassa aina vuoteen 1954 saakka. Hänet on haudattu Hattulaa. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 25. helmikuuta 1918, Vääpeli 1. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: 
Vapaudenmitali 1. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, 
Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 2. lk. mitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Juho Emil Salenius
(1. syyskuuta 1880 Längelmäki – 19. syyskuuta 1951) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Adolf Salenius ja Maria Johanna Juhontytär. Tämä Pietarsaarelainen työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 13. marraskuuta 1915 ja otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, Schmardenissa ja Aa-joella. Hänet siirrettiin sairauden takia pataljoonan täydennysjoukkoon 6. maaliskuuta 1917 ja laskettiin siviilitöihin. Suomeen hän saapui 5. toukokuuta 1918 terveytensä menettäneenä ja työkyvyttömänä. Hän oli aluksi reumatismin takia hoidettavana Pietarsaaren sairaalassa ja yritti myöhemmin toimia kulku- ja torikauppiaana, mutta ei sairautensa vuoksi siihen pystynyt vaan joutui vuosiksi hoitoon Jääkärikotiin Kuolemajärvelle ja eli loppu elämänsä invalidina. Hänet haudattiin Pietarsaareen. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Julius Salin
(10. kesäkuuta 1895 Kivijärvi – 6. toukokuuta 1970) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Juho Heikki Salin ja Stiina Sofia Leppänen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1927 Alma Johanna Laasasen kanssa. Hän kävi viisi luokkaa Kokkolan suomalaisessa yhteiskoulua ja liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 10. joulukuuta 1915 ja otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Aa-joella. Hän saapui Suomeen jääkärien pääjoukon mukana Varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918 ja sijoitettiin Suomen Valkoiseen armeijaan aluksi 9. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 25. maaliskuuta 1918 komppanioineen 4. Jääkärirykmentin 11. jääkäripataljoonaan. ja toimi sisällissodan aikana joukkueen varajohtajana 1. komppaniassa ja otti osaa taisteluihin Viipurissa. Sisällissodan jälkeen hän palveli 4. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona n:o 4:ssä, jolla myöhemmin on ollut nimet Jääkäripataljoona n:o 2, Pohjolan jääkäripataljoona ja Kajaanin sissipataljoona. Hän kuului 3. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 18. tammikuuta 1919 alkaen 3. Divisioonaan ja määrättiin 26. tammikuuta 1919 Laatokan jalkaväkirykmentti n:o 6:een, minkä nimeksi myöhemmin tuli Viipurin rykmentti. Hän toimi aluksi koulutusaliupseerina 1. komppaniassa ja 4. syyskuuta 1920 alkaen kuormastovääpelinä pataljoonan esikunnassa. Hän toimi myös 1. marraskuuta 1921 – 4. elokuuta 1922 välisen ajan konekiväärijoukkueen johtajana Petsamon rajavartiostossa ja 1. syyskuuta 1922 alkaen Hyökkäysvaunurykmentin 1. patteristossa hyökkäysvaunun johtajana ja asevaraston hoitajana. Armeijasta hän erosi 31. elokuuta 1924 ja siirtyi työnjohtajaksi puutavara-alalle Ykspihlajaan. Armeijaan hän palasi vuonna 1937 ja toimi Kokkolan sotilaspiirin esikunnassa varastonhoitajana vuosina 1937–1939, missä tehtävässä hän toimi myös Talvi- ja jatkosodan aikana, josta hänet sotien päätyttyä siirrettiin varastonhoitajaksi Keskusvarikko 8:aan. Hän erosi vakinaisesta palveluksesta vuonna 1945 ja siirtyi puutavaranmittaajaksi Ykspihlajan satamaan. Hän toimi myös vuodesta 1965 alkaen Kokkolan reserviupseerikerhon kunniajäsenenä. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 25. joulukuuta 1917, Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 1. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, 
Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Hemming Salmela
(20. joulukuuta 1886 Vimpeli – 18. kesäkuuta 1957) oli suomalainen jääkärivaravääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Antti Salmela ja Lovisa Lakanen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Tyyne Maria Metsäpellon kanssa. Tämä kansakoulun käynyt kotitilaansa viljellyt maanviljelijä liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 7. maaliskuuta 1916 ja otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Aa-joella. Hän saapui Suomeen jääkärien pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918 ja sijoitettiin Suomen Valkoiseen armeijaan joukkuealiupseeriksi 1. Jääkärirykmentin 3. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan ja otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella, Kämärällä ja Viipurissa. Hän palveli sisällissodan jälkeen sodanaikaisessa komppaniassaan, mutta erosi jo 11. elokuuta 1918 ja siirtyi kotitilalleen maanviljelijäksi. Hän oli 1. marraskuuta 1918 – 1. huhtikuuta 1919 kouluttajana Vimpelin suojeluskunnassa. Hänet on haudattu Vimpeliin. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 15. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: 
Vapaudenmitali 2. lk, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.
Armas Immanuel Salmelainen ent. Sundberg
(18. marraskuuta 1875 Varkaus – 28. helmikuuta 1926) oli suomalainen jääkäri ja päätoimittaja. Hänen vanhempansa olivat rautasorvari Aksel Emanuel Sundberg ja Ida Maria Karppinen. Salmelainen kirjoitti ylioppilaaksi Kuopion lyseosta vuonna 1897 ja liittyi Savolaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa vuosina 1898–1902 ja 1905–1906. Tämä varkautelainen sanomalehtimies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:ään 28. joulukuuta 1915, mutta hänet laskettiin sotapalvelukseen kelpaamattomana siviilitöihin 19. tammikuuta 1916. Suomeen hän palasi talvella 1916 ja joutui kohta rajan ylitettyään Tornion luona santarmien vangiksi. Hänet vietiin Pietariin Špalernajan tutkintavankilaan, josta pääsi vapaaksi 12. maaliskuuta 1917 Venäjän vallankumouksen alkaessa. Hän perusti sisällissodan jälkeen Warkauden Lehti-nimisen sanomalehden ja oli sen päätoimittajana.
Teoksia
Nimellä A. E. Salmelainen:
- Käytännöllinen kirjanpitojärjestelmä : amerikkalais-suomalainen erikoisjärjestelmä : kaksinkertainen - helposti opittu - liikkeen tila aina selvillä - yksi peruskirja. Tekijä, Helsinki 1912
- Urheilukalastus. Otava 1914, 2. painos 1925
- Kansainväliset kulttuurisanat : pienoistietosanakirja. 1 osa, A-kamera. Kustantamo Tieto, Varkaus 1923
- Kansainväliset kulttuurisanat : selityksillä varustettu aakkosellinen tietosanasto. Tietoseppo, Varkaus 1925
- Lehtiä Varkauden tehtaan historiaan 1. Tietoseppo, Varkaus 1925
Kunniamerkit: Jääkärimerkki.
Hans Petter Salmi ent. Vesterholm
(20. tammikuuta 1887 Pyhämaa – 21. lokakuuta 1950) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat palstatilallinen Aleksander Vesterholm ja Eeva Otteliana Sjöros. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna vasta 1920 Fanny Uusitalon kanssa. Tämä Pyhämaalainen merimies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 9. lokakuuta 1915, josta hänet siirrettiin 1. maaliskuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon ja 13. joulukuuta 1916 alkaen Altonan työosastoon, josta 2. elokuuta 1917 hänet laskettiin siviilitöihin. Kotimaahan hän palasi elokuussa 1918 ja toimi sen jälkeen sekatyömiehenä Raumalla ja myöhemmin Pyhärannassa. Hänet on haudattu Pyhärantaan. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
August Anselm Salminen
(6. tammikuuta 1896 Kangasala – 24. toukokuuta 1937 Timmins Ontario Kanada) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juho Kustaa Salminen ja Amanda Aurora Kaarlentytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Aini Lydia Nyrosin kanssa. Tämä kansakoulun käynyt merimies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 10. lokakuuta 1915 ja otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Schmardenissa. Hänet siirrettiin 24. marraskuuta 1916 Altonan työosastoon, josta 2. elokuuta 1917 hänet laskettiin siviilitöihin. Kotimaahan hän palasi 1. joulukuuta 1918 ja siirtyi sekatyömieheksi Vääksyn kartanoon Kangasalle. Myöhemmin hän ryhtyi uudelleen merimieheksi ja siirtyi sittemmin Kanadaan, missä on toimi kaivostyömiehenä. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.
Matti Salminen
(15. joulukuuta 1887 Uurainen – 28. maaliskuuta 1962) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat itsellinen Johannes Salminen ja Edla Pokela. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1910 Hilma Lyyti Perälän kanssa, joka kuoli vuonna 1913 ja toistamiseen hän avioitui vuonna 1925 Anna Amanda Rantalan kanssa. Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 13. joulukuuta 1915, josta hänet laskettiin 26. joulukuuta 1915 sotapalvelukseen kykenemättömänä siviilitöihin. Kotimaahan hän palasi 29. marraskuuta 1918 ja siirtyi työmieheksi Pietarsaareen ja Kruunupyyhyn.
Waldemar Salo
(6. syyskuuta 1894 Tyrvää – 23. toukokuuta 1938) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat kanttori Kaarlo Kustaa Salo ja Fanny Helena Koskinen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1924 Vieno Hellin Mannerin kanssa Hän kävi kansakoulun ja suoritti vuosina 1914–1915 kurssin valtion kalastusasemalla Evossa. Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 11. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hän suoritti saksassa asemestarikurssin. Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana varavänrikiksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan asesepäksi 3. jääkärirykmentin 5. jääkäripataljoonaan. Hän otti osaa Tampereen saartoon ja Viipurin valloitukseen. Sisällissodan jälkeen hän kuului edelleen 3. Jääkärirykmenttiin, jonka nimi muutettiin ensin Savon jääkärirykmentti n:o 3:ksi ja myöhemmin Uudenmaan rykmentiksi. Hän toimi koulutusaliupseerina 7. komppaniassa. Hän suoritti Haminan taistelukoulun vuonna 1918. Hän otti osaa vuonna 1919 sattuneeseen rajakahakkaan Rajajoella, missä hän haavoittui vakavasti 7. kesäkuuta 1919. Hän erosi armeijasta sairauteensa vedoten 31. lokakuuta 1921 ja siirtyi Suojeluskuntain päällystökoulun palvelukseen, mutta erosi sairauden vuoksi sieltäkin 30. kesäkuuta 1922. Suojeluskuntain yliesikunnassa varastomiehenä hän palveli 1. huhtikuuta – 1. elokuuta 1924 välisen ajan, jonka jälkeen hän astui 1. elokuuta 1924 palvelukseen Helsingin komennuskomppaniaan ja toimi kirjurina Yleisesikunnassa. Tehtävästä hän erosi 1. huhtikuuta 1930 ja siirtyi eläkkeelle ja toimi sen jälkeen pienviljelijänä ja kalastajana Kivennavalla. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 31. toukokuuta 1917, Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 8. elokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Suomen Valkoisen Ruusun 2. lk. mitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Karl Verner Salonen
(16. huhtikuuta 1894 Helsinki – 13. maaliskuuta 1946) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Karl Fredrik Salonen ja Maria Vilhelmiina Ekholm. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Helmi Tellervo Gustafssonin kanssa. Tämä kansakoulun käynyt merimies palveli maailmansodan aikana aluksilla. Viimeisimpänä ruotsalaisella S/S Götalandilla, jonka saksalainen sukellusvene pidätti ja ajatti Kuxhaveniin, missä Salonen tuli internoiduksi. Hänen onnekseen hänet vapautettiin kun hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 22. syyskuuta 1915, josta hänet siirrettiin hänen sairauden takia pataljoonan täydennysjoukkoon 1. maaliskuuta 1916. Takaisin pataljoonaan hän palasi 6. lokakuuta 1916 ja hänet komennettiin pataljoonan haupitsipatteriin. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella. Hänet siirrettiin uudelleen pataljoonan täydennysjoukkoon 5. heinäkuuta 1917 ja jälleen hänen sairauden takia. Tällä kertaa hänet laskettiin myös siviilitöihin. Suomeen hän palasi heinäkuun lopulla 1918 ja palveli vuosina 1920 - 1922 kouluttajana Helsingin suojeluskunnan Sinisessä rykmentissä. Hän toimi kauppamatkustajana paperialalla vuosina 1921 - 1927, kunnes hän astui armeijan palvelukseen 1. elokuuta 1927 ja sijoitettiin hänen tekemänsä sopimuksen perusteella lääkintäkersantiksi Tampereen rykmenttiin. Hänet nimitettiin ylemmän palkkausluokan kersantiksi 1. syyskuuta 1928. Lääkintäkersantin paikalta hänet siirrettiin vuonna 1934 ase- ja ampumatarvikealiupseeriksi ja vielä samana vuonna hän siirtyi kaasunsuojelualiupseeriksi, missä tehtävässä hän palveli talvisodan syttymiseen saakka. Talvisotaan Salonen osallistui kaasunsuojelualiupseerina Jalkaväkirykmentti 18:ssa ja osallistui taisteluihin Summassa, josta hän joutui sairaalahoitoon 4. Sotasairaalaan. Välirauhan aikana hän toipui edelleen sotilassairaalassa, kunnes parannuttuaan hänet siirrettiin kaasunsuojelualiupseeriksi 3. Prikaatin I pataljoonaan, missä hän palveli vielä jatkosodan puhjetessakin, mutta vuonna 1942 hänet siirrettiin taisteluvälinealiupseeriksi 3. Prikaatin esikuntaan, josta hänet siirrettiin sairauden takia 30. Sotasairaalaan ja sairaudesta toivuttuaan hänet komennettiin kaasunsuojelualiupseeriksi Jalkaväenkoulutuskeskus 19:ään, mistä hänet siirrettiin vuonna 1943 desinfektoriksi Henkilötäydennyskomppania 12:een, missä hän palveli siihen saakka, kunnes hän jälleen sairastui ja hänet siirrettiin 8. Sotasairaalaan, missä hän vietti loppusodan. Hän erosi vakinaisesta palveluksesta vuonna 1945. Hänet haudattiin Miehikkälään. Sotilaskoulutusta hän sai seuraavasti: lääkintäaliupseerikurssin hän suoritti vuonna 1928 ja Taistelukoulun vuonna 1934 sekä kaasusuojelukurssin vuonna 1935. Ylennykset: Kersantti 1. elokuuta 1927, Vääpeli vuonna 1941. Kunniamerkit: Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 2. lk. mitali, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Lauri Vihtori Salonen
(27. joulukuuta 1895 Pirkkala – 31. heinäkuuta 1973) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat seppä Juho Edvard Salonen ja Matilda Sofia Mustelin. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 Kristiina Valkeapään kanssa, josta häb erosi vuonna 1953 ja avioitui uudelleen vuonna 1954 Hanna Rakel Salosen kanssa. Salonen kävi viisi luokkaa Tampereella reaalilyseota sekä yhden vuoden Tampereella teknillistä opistoa. Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 22. syyskuuta 1917, josta hänet siirrettiin pataljoonan 1. komppaniaan 13. lokakuuta 1917. Myöhemmin hänet siirrettiin 53 muun miehen kera 2. lokakuuta 1917 perustettuun pataljoonan tiedonanto-osastoon.[1] Salonen saapui Suomeen jääkärien pääjoukon mukana varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918 jääkärien pääjoukon mukana Vaasaan. Suomensisällissotaan hänet komennettiin ensin Kenttälennätinkouluun Mikkeliin, josta hänet siirrettiin 29. maaliskuuta 1918 alkaen 1. jääkärirykmenttiin, jossa hän toimi rykmentin puhelinpäällikkönä. Salonen otti osaa sisällissodan taisteluihin Lempäälässä ja Viipurissa.
Sisällissodan jälkeen hänet siirrettiin armeijan uudelleenjärjestelyn yhteydessä Suomen valkoisen kaartin esikuntaan ja edelleen 4. heinäkuuta 1918 alkaen kipinälennätinosastoon. Suomen valkoisesta kaartista hän oli komennuksella 12. heinäkuuta – 10. elokuuta 1918 välisen ajan opettajana tiedonantokursseilla, josta hänet siirrettiin 18. elokuuta 1918 alkaen puhelinjoukkueenjohtajaksi 1. Divisioonaan. Armeijasta Salonen erosi 11. helmikuuta 1919 ja siirtyi Suojeluskuntajärjestön palvelukseen ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Juvan suojeluskuntaan. Juvalta hän siirtyi Lapin rajavartioston palvelukseen vääpeliksi Petsamon komppaniaan 1. toukokuuta 1920 ja oli yhdysupseerin tehtävissä 1. lokakuuta 1921 – 18. elokuuta 1923 välisen ajan. Rajavartiolaitoksesta hän erosi ja siirtyi asentajaksi Kokkolan kaupungin sähkölaitokselle 1. kesäkuuta 1925, josta hän siirtyi edelleen asentajaksi Oulun kaupungin sähkölaitokselle 24. elokuuta 1927 ja oli sen palveluksessa 28. kesäkuuta 1928 saakka. Oulusta hän siirtyi 1. tammikuuta 1933 alkaen työnjohtajaksi Puolustusministeriön sähkölaboratorioon, jonka jälkeen hän työskenteli urakoitsijana, liikemiehenä ja sähköasentajana eri liikkeissä.
Jatkosotaan Salonen osallistui aluksi Puolustusministeriön sähkölaboratoriossa, josta hänet siirrettiin myöhemmin työnjohtajaksi Helsingin Laivastoasemalle ja edelleen vuonna 1942 ylityönjohtajaksi Ilmavalvonnan esikuntaan Ilmatorjuntaosaston valonheitinkorjaamolle, missä tehtävässä hän palveli sodan loppuun saakka.
Sotien jälkeen hän palveli edelleen samassa tehtävässä vuoteen 1945 saakka, jolloin hänet siirrettiin Valtion Lentokonetehtaalle Santahaminan osastoon ja edelleen Valtion sähköpajan Santahaminan osastoon, missä hän palveli vuoteen 1949 saakka, jona vuonna hänet siirrettiin ylityönjohtajaksi Puolustusministeriön Santahaminan tehtaalle. Vuonna 1954 hänet nimitettiin Santahaminan tehtaan toimitusjohtajaksi ja palveli tehdasta vuoteen 1957 saakka. Vammaskosken tehtaan johtajaksi hänet nimitettiin vuonna 1958 ja hoiti samalla sähköasennuksia eri liikkeissä sekä omaa yritystään. Salonen teki opintomatkan Yhdysvaltoihin vuonna 1952. Hänet haudattiin Lahteen. Ylennykset: Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, Vääpeli kesällä 1918. Kunniamerkit: 
Suomen Leijonan ansioristi, Vapaudenmitali 1. lk. (1918 ja 1942), Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Oiva Oskari Salonen
(22. tammikuuta 1897 Asikkala – 15. toukokuuta 1967) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Oskari Salonen ja Josefina Hellen. Salonen kävi kansakoulun ja työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 18. joulukuuta 1917, josta hänet siirrettiin pataljoonan tykistöön 6. tammikuuta 1918. Hänet määrättiin pataljoonan palatessa takaisin Suomeen lämmittäjäksi höyrylaiva S/S Castoriin ja Suomeen hän saapui jääkärien pääjoukon mukana jefreitteriksi ylennettynä. Sisällissodan jo päätyttyä hänet komennettiin 22. toukokuuta 1918 Jääkäritykistöprikaatin 3. jääkäripatteriston 5. patteriin, mistä hänet siirrettiin vähän myöhemmin Lappeenrannan tykistökouluun, josta hänet siirrettiin kenttätykistörykmentti 2:n I patteriston 2. patteriin. Armeijasta hän erosi 18. tammikuuta 1919 ja liittyi Viron vapaussotaan lähtevään Pohjan Poikain rykmenttiin, missä hänet sijoitettiin rykmentin ratsuosastoon. Viron armeijasta hän erosi 26. toukokuuta 1919 ja siirtyi elokuussa 1919 takaisin merimieheksi. Myöhemmin Salonen muutti Yhdysvaltoihin, missä hän työskenteli maalarina ja verhoilijana.
Salonen palasi takaisin Suomeen isänmaataan kohdanneen vaaran hetkellä ja osallistui talvisotaan Amerikansuomalaisessa Legioonassa joukkueenjohtajana. Välirauhan aikana hän jatkoi aluksi samassa tehtävässä ja siirtyi myöhemmin työnjohtajaksi Lapin Tie- ja Vesirakennuspiiriin. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin komppanianvääpeliksi Jalkaväenkoulutuskeskus 21:een, josta hänet siirrettiin vuonna 1942 Jalkaväenkoulutuskeskus 6:een. Koulutuskeskuksesta hänet komennettiin 8. divisioonan esikuntaan, joka komensi hänet edelleen komppanianvääpeliksi jalkaväkirykmentti 45:n III pataljoonaan. Hänet kotiutettiin vuonna 1942 ja hän toimi sen jälkeen maalausurakoitsijana Helsingissä. Hänet haudattiin Malmin hautausmaalle. Ylennykset: Jefreitteri 11. helmikuuta 1918, Aliupseeri ja Kersantti 1918, Vääpeli 1941. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk; Talvisodan muistomitali.
Pekka Sammallahti
(4. helmikuuta 1888 Haukipudas – 2. syyskuuta 1967) oli suomalainen jääkäri. Hänen äitinsä oli Eriika Sammallahti. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Esteri Kontuanniemen kanssa. Tämä kansakoulun käynyt merimies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 24. tammikuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan haupitsipatteriin 13. joulukuuta 1916 ja edelleen pataljoonan 1. komppaniaan 12. maaliskuuta 1917. Altonan työosastoon hänet siirrettiin 28. maaliskuuta 1917. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Aa-joella. Suomeen hän palasi 29. marraskuuta 1918 ja toimi 1. toukokuuta 1919 – 6. helmikuuta 1933 välisen ajan Kiimingin nimismiespiirissä poliisikonstaapelina, ylikonstaapelina ja ulosottoapulaisena sekä vuosina 1927 –1933 poliisikoiran hoitajana ja ohjaajana. Hän kävi poliisikoiranohjaajakurssin Hämeenlinnassa vuonna 1927. Hän oli virkansa ohella henkivakuutusyhtiö Salaman asiamiehenä sekä 1. tammikuuta 1929 – 31. joulukuuta 1930 välisen ajan Haukiputaan suojeluskunnan paikallispäällikkönä ja toimi vuodesta 1933 alkaen maanviljelijänä Iin pitäjässä. Talvisodan aikana hän toimi Kuusamossa evakuointitehtävissä muun muassa autokolonnan päällikkönä ja työnjohtajana Rovaniemen lentokentän rakennustyömaalla. Hänet on haudattu Oulun hautausmaalle Intiöön. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Väinö Edvard Sanaksenaho
(5. maaliskuuta 1892 Oulu – 6. helmikuuta 1980) oli suomalainen jääkäri. Hän liittyi Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 11. maaliskuuta 1916 ja osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hänet siirrettiin Altonan työosastoon 11. helmikuuta 1917 ja laskettiin siviilityöhön samana vuonna 2. elokuuta. Vaasaan Suomeen hän palasi 24. maaliskuuta 1918. Oulun kauppakoulua käynyt Sanaksenaho toimi konttoristina. Hänet on haudattu Oulun hautausmaalle Intiöön.
Edvard Johannes Sand
(17. maaliskuuta 1897 Raippaluoto – 23. tammikuuta 1959) oli suomalainen jääkärialiupseeri. Hänen vanhempansa olivat torppari Karl Erik Sand ja Anna Maria Henrikintytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1923 Hulda Irene Westergårdin kanssa. Sand työskenteli kalastajana ja työmiehenä Raippaluodossa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 19. maaliskuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan pioneerikomppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, Schmardenissa sekä Aa-joella. Sand saapui Suomeen jääkärien pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918 ja hänet sijoitettiin Suomen Valkoiseen armeijaan Vaasan asevarikolle, missä hän toimi 26. helmikuuta – 15. kesäkuuta 1918 välisen ajan. Sandin asevarikolla vietetyn ajan jälkeen hän liittyi keväällä vuonna 1919 Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan, missä hänet sijoitettiin I pataljoonan 3. komppaniaan ja hän otti osaa taisteluihin Rajakonnussa, Viteleessä ja Tuuloksessa. Sotaretkeltä palattuaan hän työskenteli kalastajana kotipaikkakunnallaan Raippaluodossa. Talvisotaan Sand osallistui rakennusosaston johtajana Jalkaväenkoulutuskeskus 7:ssä, missä tehtävässä hän jatkoi myös välirauhan aikana. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin 6. Rannikkopatteriin, missä hän palvelikin koko sodan ajan. Jatkosodassa hän osallistui sotatoimiin Karjalankannaksella. Sotien jälkeen hän työskenteli posteljoonina aina vuoteen 1959 saakka. Hänet haudattiin Raippaluotoon. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Karl Edvard Sand
(5. huhtikuuta 1891 Raippaluoto – 28. huhtikuuta 1924 Raippaluoto) oli suomalainen jefreitteri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Johannes Sand ja Edla Sofia Rönn. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1913 Kristina Sofia Klavuksen kanssa. Tämä kansakoulun käynyt ja kotitilaansa Raippaluodossa viljellyt maanviljelijä liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 7. maaliskuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa. Hänet siirrettiin hänen sairautensa takia pataljoonan täydennysjoukkoon 3. marraskuuta 1916. Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana jefreitteriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hän ei kuitenkaan sairautensa takia voinut ottaa osaa sisällissotaan. Hän kuoli keuhkotautiin Raippaluodossa 28.huhtikuuta 1924. Ylennykset: Jefreitteri 11. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.
Johan Verner Sandberg
(31. elokuuta 1895 Espoo – 16. huhtikuuta 1933) oli suomalainen jääkärivänrikki. Hänen vanhempansa olivat työmies August Verner Sandberg ja Elin Amanda Öberg. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1925 Maria Regina Rosbergin kanssa. Tämä kansakoulun käynyt Viktor Ekin välitysliikkeen työntekijä liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 22. toukokuuta 1916, josta hänet siirrettiin 6. lokakuuta 1916 pataljoonan haupitsipatteriin. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella. Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan kuormastopäälliköksi Jääkäritykistön esikuntaan ja otti osaa taisteluihin Messukylässä ja Tampereella. Tampereen valtauksen jälkeen tapahtuneessa tykistön uudelleen järjestelyssä hänet sijoitettiin Jääkäritykistöprikaatin esikuntaan, jonka mukana osallistui Viipurin valloitukseen. Sisällissodan jälkeen hän palveli lähettiupseerina Suomen tykistökoulussa, josta tykistön uudelleenjärjestelyn yhteydessä hänet siirrettiin kenttätykistörykmentti n:o l:n III patteriston 7. patteriin. Armeijasta hän erosi 22. tammikuuta 1919 ja liittyi suojeluskuntajärjestöön ja oli huhtikuusta 1919 – huhtikuuhun 1920 välisen ajan sotilasohjaajana Satakunnan suojeluskuntapiirissä. Hän toimi vuosina 1920–1925 Maakauppiaitten tukkuliikkeen Porin haarakonttorissa kauppamatkustajana ja vuosina 1925–1929 kauppamatkustajana Porin tukku oy:llä. Myöhemmin hän työskenteli hänen vaimon omistamassa värikaupassa Porissa. Hän kuului vuosina 1919–1930 komppanianpäällikkönä Porin suojeluskuntaan. Ylennykset: Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, Vänrikki 28. huhtikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 2. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.
Kalle Artturi Sandberg
(25. kesäkuuta 1892 Jyväskylän maalaiskunta – 24. heinäkuuta 1943) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Juho Aleksander Sandberg ja Liisa Kunelius. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Anna Lyydia Puustisen kanssa. Sandberg kävi kaksi luokkaa kansakoulua ja työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 7. lokakuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hän haavoittui 25. kesäkuuta 1916 ja siirrettiin 12. syyskuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hänet siirrettiin takaisin 3. komppaniaan 5. joulukuuta 1916. Sundberg siirrettiin 8. maaliskuuta 1917 sotapalvelukseen kykenemättömänä takaisin pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hänet laskettiin siviilitöihin. Takaisin Suomeen Sundberg palasi sisällissodan jälkeen touko-kesäkuun vaihteessa vuonna 1918 ja astui 14. heinäkuuta 1918 Suomen armeijan palvelukseen vääpeliksi ylennettynä. Hänet sijoitettiin vääpeliksi Suomen valkoisen kaartin 2. konekiväärikomppaniaan, josta hänet siirrettiin myöhemmin kuormastovääpeliksi 2. pataljoonaan, Sandberg erosi armeijasta 1. lokakuuta 1920 ja matkusti Kanadaan, missä hän työskenteli liikemiehenä. Suomeen hän palasi vuonna 1933 ja sai töitä Valtion kivääritehtaalta vartijana. Hänet haudattiin Jyväskylään. Ylennykset: Vääpeli 14. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Vili Erland Sandberg
(12. helmikuuta 1890 Kemin maalaiskunta – 1971)[2] oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Kaarle August Sandberg ja Anna Greeta Juusela. Tämä Kemin pitäjässä toiminut työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 2. maaliskuuta 1916 ja otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella sekä Aa-joella, mistä hänet siirrettiin 22. helmikuuta 1917 Altonan työosastoon ja laskettiin myöhemmin siviilitöihin. Suomeen hän palasi 29. marraskuuta 1918 ja toiminut sen jälkeen työmiehenä Kemissä ja Rovaniemellä. Hän asui myöhemmin Kemin korpikylässä ja hänen myöhemmistä vaiheistaan ei ole tietoja saatavilla. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Knut Enok Sandbäck
(9. tammikuuta 1896 Vaasa – 17. marraskuuta 1936) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat urkuri Isak Sandbäck ja Anna Sofia Berglund. Hän kävi viisi luokkaa Vaasan ruotsalaista lyseota ja vuosina 1921–1922 Turun kauppaopiston. Tämä Vaasalainen kauppa-apulainen liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 27. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Rintamakomennuksensa jälkeen hänet siirrettiin 7. helmikuuta 1917 alkaen pataljoonan 2. komppaniaan ja 22. helmikuuta 1917 alkaen Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin siviilitöihin 25. elokuuta 1917. Hän saapui Suomeen sisällissodan jälkeen vuoden 1919 alussa ja toimi 4. maaliskuuta 1921 saakka kauppa-apulaisena C. J. Hartman oy:n palveluksessa Vaasassa, Axel Wiklund oy:n myyjänä ja kauppamatkustajana hän palveli 1. elokuuta 1922 – 12. tammikuuta 1924 välisen ajan ja Helsingissä Lång & Willför oy:n palveluksessa hän oli 15. tammikuuta 1924 – 15. helmikuuta 1930 välisen ajan sekä Vaasassa Suomen hansikastehdas oy:n kauppamatkustajana hän toimi vuodet 1930–1932. Helsingissä Flinekenberg & C:o oy:n kauppamatkustajana ja edustajana hän palveli vuosina 1932–1936 Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Johan Emil Sandholm
(29. heinäkuuta 1899 Helsingin maalaiskunta – 3. huhtikuuta 1935) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat autonkuljettaja Fredrik Emil Sandholm ja Aina Emilia Blomqvist. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1923 Ina Paulina Seppäsen kanssa. Tämä kansakoulun ja valmistavan ammattikoulun käynyt metallisorvari liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 27. kesäkuuta 1917, josta hänet siirrettiin 23. syyskuuta 1917 pataljoona 2. komppaniaan ja edelleen takaisin täydennysjoukkoon 12. joulukuuta 1917, josta hänet siirrettiin pataljoonan pioneerikomppaniaan 10. helmikuuta 1918 juuri ennen pataljoonan kotiuttamista. Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana jefreitteriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 1. Krenatöörirykmentin 2. Kristiinan pataljoonan 2. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodassa taisteluihin Laviassa, Suodenniemellä ja Mouhijärvellä. Hän haavoittui Salmin kylässä 2. huhtikuuta 1918. Hän otti parannuttuaan osaa Lempäälän taisteluihin ja rykmentin etenemiseen Valkeakosken, Tuuloksen ja Lammin kautta Koskelle. Sisällissodan jälkeen hänet siirrettiin 5. heinäkuuta 1918 Karjalan kaartin rykmentin 4. komppaniaan ja edelleen 16. syyskuuta 1918 Lapin ryhmään, missä hän palveli 2. pataljoonan alokaskomppaniassa ja 3. komppaniassa. Hänet siirrettiin 15. tammikuuta 1919 Kuopion jalkaväkirykmentti n:o 4:n 3. pataljoonan asepajojen valvojaksi. Armeijasta hän erosi 12. toukokuuta 1919 ja toimi tämän jälkeen autonkuljettajana Helsingissä ja Viipurissa. Hän suoritti kivääriaseseppäkurssin Kuopiossa vuonna 1918. Ylennykset: Jefreitteri 11. helmikuuta 1918, Kersantti 5. toukokuuta 1918, Vääpeli 31. toukokuuta 1918. (Vääpelin arvon hän menetti 12. toukokuuta 1919). Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.
Walter Fritjof Sandström
(19. heinäkuuta 1895 Pietarsaari – 17. elokuuta 1968) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat räätälimestari Anders Sandström ja Hilma Charlotta Ahlskog. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1924 Ida Elisabet Sundstenin kanssa. Sandström kävi kansakoulun ja työskenteli mekaanikkona ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 21. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Aa-joella. Sandström saapui Suomeen jääkärien pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918 ja hänet sijoitettiin Suomen Valkoiseen armeijaan joukkueenjohtajaksi 5. Jääkärirykmentin 14. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan ja hän otti osaa sotatoimiin Karjalankannaksella.
Sandström palveli sisällissodan jälkeen edelleen joukkueenjohtajana 5. Jääkärirykmentissä, joka tunnettiin myöhemmin nimellä Kuopion jalkaväkirykmentti 4. Hänet siirrettiin 5. syyskuuta 1918 koulutusaliupseeriksi Itämeren jalkaväkirykmentti l:n 2. komppaniaan. Armeijasta Sandström erosi 11. helmikuuta 1919 ja siirtyi voimistelunopettajaksi Pietarsaaren reaalioppilaitokseen, missä hän työskenteli vuoteen 1921 saakka. Myöhemmin hän työskenteli viulunsoittajana Kokkolalaisessa elokuvateatterissa vuoteen 1932 saakka. Vuodesta 1933 alkaen hän työskenteli leikkaajana Kokkolan krominahkatehtaalla ja myöhemmin hän toimi Kokkolan nahkapukimon omistajana ja vuodesta 1938 alkaen Kaarlelan Nahka oy:n johtajana. Hänet haudattiin Kokkolaan. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 15. toukokuuta 1918, Vääpeli 6. syyskuuta 1918. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Johannes Sandvik
(11. helmikuuta 1879 Luoto – 16. helmikuuta 1920) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat rakennusmestari Henrik Gädda (myöh. Sandvik) ja Brita Sandvik. Sandvik oli käynyt kansakoulun ja oli ammatiltaan veneenrakentaja. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1902 Vilhelmina Snellmanin kanssa.
Ennen jääkäriksi ryhtymistään Sandvik kuljetti vuoden 1915 syksyllä jääkärialokkaita moottoriveneellä Pietarsaaresta Ruotsin puolelle. Näissä puuhissa ollessaan hän joutui 3. marraskuuta 1915 santarmien pidättämänä Pietarsaaren poliisivankilaan, mistä hän pakeni 5. joulukuuta 1915 pietarsaarelaisten aktivistien avulla ja pääsi turvaan Ruotsin puolelle. Hän jatkoi matkaansa Saksaan ja liittyi 9. tammikuuta 1916 vapaaehtoisena sotilaskoulutusta antaneeseen Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan, josta hänet komennettiin 28. tammikuuta erikoistehtäviin pohjoismaihin.
Sandvik jatkoi jääkärialokkaiden kuljetusta Pohjanlahden yli. Syksyllä 1916 Sandvik oli kuljettamassa 20 suomalaista moottoriveneellä Ruotsiin, kun paikalle osunut venäläinen torpedovene alkoi jahdata heitä. Sandvik ja hänen mukanaan olleet suomalaiset nousivat maihin eräälle luodolle Vaasan edustalla ja kävivät siellä taistelun heidän perässään tulleita kymmentä venäläistä matruusia vastaan. Sandvikin miehet onnistuivat surmaamaan pimeässä alivoimaiset venäläiset, joiden ruumiit kätkettiin luodolle.[3]
Sandvik pidätettiin Norjan Kirkkoniemessä vuonna 1917 ja tuomittiin pitkäaikaiseen vankeusrangaistukseen. Suomen viranomaiset vapauttivat hänet vuodenvaihteessa 1919–1920. Suomeen palattuaan hän liittyi Pietarsaaren suojeluskunnan ikämiesosastoon. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.
Matti Hermanni Sankelo
(12. heinäkuuta 1895 Kortesjärvi – 2. huhtikuuta 1957) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juho Kustaa Sankelo ja Amalia Långsjö. Sankelo kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelijänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 27. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamallaMisse-joella ja Riianlahdella sekä Aa-joella. Hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 7. huhtikuuta 1917 ja edelleen 2. konekiväärikomppaniaan 16. elokuuta 1917.
Sankelo saapui Suomeen jääkärien pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918 ja hänet komennettiin Vaasasta kiväärin- ja joukkueenjohtajaksi 3. Jääkärirykmentin 10. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Tampereella ja Viipurin valtauksen aika muun muassa Lavolassa. Sankelo palveli sisällissodan jälkeen edelleen 3. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin ensin Savon jääkärirykmentti 3 ja sitten Uudenmaan rykmentti. Hän kuului 3. konekiväärikomppaniaan. Armeijasta hän erosi 31. maaliskuuta 1921, mutta astui uudelleen palvelukseen 1. lokakuuta 1922 ja hänet sijoitettiin Karjalan kaartin rykmentin 1. konekiväärikomppaniaan, josta hän siirtyi 1. marraskuuta 1923 Keski-Suomen rykmentin 3. konekiväärikomppaniaan, missä hän palveli 31. joulukuuta 1924 saakka, jolloin erosi toistamiseen armeijasta. Myöhemmin hän asusteli kotitaloaan Kortesjärvellä, kunnes muutti vuonna 1925 Kanadaan, missä hän työskenteli nikkeli- ja kultakaivoksissa muun muassa Sudburyssa ja Kirkland Lakessa Ontariossa. Sankelo osallistui Kanadassa olo aikanaan aktiivisesti suomalaiskansallisseurojen perustamiseen ja toimintaan.
Sankelo matkusti takaisin Suomeen ja osallistui talvisotaan joukkueenjohtajana ja väli aikaisena komppanianpäällikkönä Amerikan-suomialaisessa Legioonassa. Välirauhan aikana hän toimi aluksi samassa joukossa, kunnes hänet siirrettiin työnjohtajaksi Päämajan Linnoitusosaston alaiseen Työryhmä 114:ään ja edelleen Työryhmä 115:een.
Jatkosodan puhjettua hän jatkoi aluksi samassa joukossa kuin välirauhan aikana, mutta siirrettiin myöhemmin Kemijärven lentokentälle ja edelleen varusmestariksi Jalkaväkirykmentti 26:een. Hän osallistui jatkosodassa taisteluihin Karjalankannaksella muun muassa Ahvolassa, Kavantsaaressa, Lyykylässä, Vääräkoskella, Säiniöllä ja Itä-Karjalassa muun muassa Villavaarassa, Patojärvellä, Viitanassa, Koikarissa, Juustjärvellä, Kumsassa, Plakkovaaralla, Karhumäessä. Vuonna 1942 hänet siirrettiin Päämajan Linnoitusosaston alaiseen Korjaus- ja tarkastustoimiston VI tarkastuspiiriin. Vuonna 1943 hänet siirrettiin esikuntavääpeliksi Itä-Karjalan sotilashallinnon esikunnan Viteleen alue-esikuntaan, missä tehtävässä hän toimi aina sodan päättymiseen saakka.
Sankelo toimi sotien jälkeen Kortesjärven pitäjässä siirtoväen huollon johtajana vuoteen 1945 saakka, jolloin hän siirtyi työnjohtajaksi Vaasan läänin maataloushallituksen ja Lapin läänin rakennuspiirin alaisille työmaille. Vuonna 1947 hän siirtyi vahtimestariksi Enso-Gutzeitin palvelukseen Säynätsaloon. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 7. huhtikuuta 1918, Vääpeli 8. elokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 2. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki.
Jaakko Jalmari Santala
(3. helmikuuta 1892 Lapua – 26. marraskuuta 1956) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat pientilallinen Jaakko Santala ja Sanna Valpuri Taipale. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Martta Maria Mäen kanssa. Tämä Lapualainen työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 11. helmikuuta 1916 ja otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella sekä Schmardenissa ja Aa-joella, josta hänet siirrettiin 11. helmikuuta 1917 Altonan työosastoon ja laskettiin siviilitöihin 2. elokuuta 1917. Suomeen hän palasi 29. marraskuuta 1918 ja toiminut sen jälkeen kirvesmiehenä Lapualla. Talvi- ja jatkosodan aikana hän toimi kotiseudullaan väestönsuojelutehtävissä. Hänet on haudattu Lapualle. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Vilhelm Santala
(3. helmikuuta 1894 Lapua – 4. helmikuuta 1919 Lapua) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat pientilallinen Jaakko Santala ja Sanna Valpuri Taipale. Tämä kansakoulun käynyt Lapualainen työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 11. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Rintamapalveluksen jälkeen hänet 28. maaliskuuta 1917 Altonan työosastoon ja laskettiin siviilitöihin 2. elokuuta 1917. Suomeen hän palasi sisällissodan jo loputtua 29. marraskuuta 1918. Hän kuoli keuhkotautiin Lapualla 4. helmikuuta 1919. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.
Jalmari Edvard Saviaro
(28. kesäkuuta 1889 Lapua – 24. joulukuuta 1962) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Juho Saviaro ja Maria Porre. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Mimmi Kaisajoen kanssa, josta hän Armeijasta hän erosi vuonna 1928. Saviaro kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä Tervolassa. Hän otti osaa jääkäriliikkeen toimintaan jo vuoden 1915 lopulla ollen oppaana Tervolan etapilla. Saviaro liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 18. tammikuuta 1916, josta hänet siirrettiin 17. toukokuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon. Hän suoritti Berliinissä järjestetyn räjäytyskurssin. Vuoden 1916 lopulla hänet komennettiin erikoistehtäviin Suomeen ja Venäjälle. Saviaro astui sisällissodan alkaessa Suomen Valkoisen Armeijan palvelukseen jääkärinä. Sisällissodassa hän toimi koulutusaliupseerina 1. Jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan 1. komppaniassa ja otti osaa taisteluihin Lempäälässä, Vuohiniemellä, Säiniöllä ja Viipurissa. Sisällissodan jälkeen hänet siirrettiin armeijan uudelleenjärjestelyn yhteydessä Suoman valkoisen kaartiin, missä hän palveli ensin ensimmäisessä ja myöhemmin kolmannessa pataljoonassa. Saviaro erosi armeijasta 11. helmikuuta 1919 ja työskenteli sen jälkeen liikemiehenä Kemissä. Myöhemmin hän työskenteli TVH:lla työnjohtajana Lapin läänissä sekä Rovaniemen kauppalalla. Hänet haudattiin Rovaniemelle. Ylennykset: Aliupseeri 1918, Varavääpeli 1918, Vääpeli 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Vilho Henrik Saviaro
(2. syyskuuta 1896 Lapua – 25. kesäkuuta 1925) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Juho Saviaro ja Maria Porre. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Lahja Matilda Rundmanin kanssa. Saviaro kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä. Saviaro toimi suuren vuonna 1915 suuren jääkärivärväyksen alkuaikoina oppaana Tervolan etapilla. Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 15. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella. Hän suoritti Berliinissä järjestetyn räjäytyskurssin. Vuoden 1916 lopulla, jonka jälkeen hänet lähetettiin erikoistehtäviin Suomeen. Takaisin Saksaan hän palasi 20. toukokuuta 1917 ja määrättiin Polangenin erikoiskursseille (pommarikurssi).
Saviaro saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajan apulaiseksi 1. jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Lempäälässä, Vuohiniemellä, Säiniöllä ja Viipurissa, missä hän haavoittui Viipurin edustalla käydyssä taistelussa 26. huhtikuuta 1918. Sisällissodan jälkeen hänet siirrettiin armeijan uudelleenjärjestelyn yhteydessä Suomen valkoiseen kaartiin, missä hän palveli joukkueenjohtajana ja komppanianvääpelinä ensimmäisessä ja myöhemmin seitsemännessä komppaniassa. Hänet komennettiin 25. huhtikuuta 1919 alkaen Yleisesikuntaan ja siirrettiin 1. heinäkuuta 1919 alkaen Helsingin vartiopataljoonan B-komppaniaan, jossa toimi rehumestarina ja hevosmiesten päällikkönä Yleisesikunnan tallissa.
Ilmavoimiin Saviaro siirrettiin 1. lokakuuta 1920, josta hänet lähetettiin komennukselle Yleisesikuntaan 12. elokuuta 1921. Saviaro erosi armeijasta 27. maaliskuuta 1922 ja työskenteli sen jälkeen Ilmailutelakalla. Uudelleen armeijan palvelukseen hän hakeutui marraskuussa 1923 ja hänet otettiin palvelukseen ja sijoitettiin asevarastonhoitajaksi Keski-Suomen rykmentin 2. pataljoonaan. Keski-Suomen rykmentistä hänet siirrettiin 15. kesäkuuta 1924 Ilmavoimiin, missä hänet sijoitettiin Maatiedustelulaivueeseen ja 10. tammikuuta 1925 alkaen Hävittäjäeskaaderiin. Hänen kohtalonaan oli hukkuminen 25. kesäkuuta 1925 kalastusretkellä Utin Haukkajärveen: Ylennykset: Hilfsgruppenführer 19. syyskuuta 1917, Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 27. syyskuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.
Janne Mikko Savimäki
(29. syyskuuta 1894 Haapajärvi – 10. maaliskuuta 1924) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Juho Savimäki ja Maria Henrika Antintytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Ilmi Esteri Huovisen kanssa. Tämä kansakoulun käynyt Himankalainen työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 26. tammikuuta 1916, josta hänet laskettiin Berliinin työkeskuksen kautta siviilitöihin hänen sairautensa takia 15. maaliskuuta 1916. Hän poistui Saksasta Hollantiin ja palveli merimiehenä Hollannin ym. maiden laivoissa. Suomeen hän palasi syyskesällä vuonna 1919 ja toimi sen jälkeen sekatyömiehenä Himangalla. Hän kuoli keuhkotautiin 10. maaliskuuta 1924.
Kalle Johannes Savolainen
(19. toukokuuta 1889 Pielisjärvi – 11. huhtikuuta 1958) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Mikko Savolainen ja Katri Meriläinen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Aino Maria Rouvisen kanssa. Tämä kansakoulun käynyt kotitilallaan maata viljellyt nuorimies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 19. marraskuuta 1915 ja otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin 26. marraskuuta 1916 Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin 2. elokuuta 1917 siviilitöihin. Suomeen hän palasi syyskuun lopulla vuonna 1918 ja palveli 18. lokakuuta 1918 – 16. helmikuuta 1919 koulutusaliupseerina Sortavalan rajavartioryhmän 8. komppaniassa. Myöhemmin hän toimi maalarina Pielisjärvellä. Hänet on haudattu Lieksaan. Ylennykset: Varavääpeli 21. lokakuuta 1918. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Otto Aukusti Savolainen
(22. huhtikuuta 1894 Karttula – 17. lokakuuta 1935) oli suomalainen jääkärivänrikki. Hänen vanhempansa olivat kauppias Olli Pekka Savolainen ja Vilhelmina Gunilla Mustonen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Saimi Emilia Pukeman kanssa, josta hän erosi vuonna 1928. Savolainen kävi seitsemän luokkaa Kemin yhteiskoulua. Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 12. tammikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Aa-joella. Pataljoonan rintamalta paluun jälkeen hänet siirrettiin 21. helmikuuta 1917 alkaen Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin edelleen siviilitöihin Saksaan 2. elokuuta 1917. Savolainen palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen syyskuussa 1918 ja astui armeijan palvelukseen 16. marraskuuta 1918 varavääpeliksi ylennettynä ja hänet sijoitettiin Helsingin etappipataljoonan 2. komppaniaan. Hän erosi armeijasta ja siirtyi Suojeluskuntain palvelukseen 1. helmikuuta 1919 ja hänet sijoitettiin kansliapäälliköksi Pohjolan suojeluskuntapiirin piiriesikuntaan. Suojeluskunnasta hän erosi hermostollisen sairauden takia 1. maaliskuuta 1924. Savolaiselle kertyi myös tilapäisiä tehtäviä kuten toimi kouluttajana Kemin suojeluskunnassa 1. maaliskuuta 1919 – 1. maaliskuuta 1920 välisenä aikana ja tarkastajana Luoteisrajan rajavartiostossa 30. huhtikuuta 1919 – 15. helmikuuta 1920 välisenä aikana sekä Kemin yhteiskoulun poikain voimistelunopettajana 1. syyskuuta – 31. joulukuuta 1919 välisenä aikana. Sotilaskoulutusta hän sai Saksassa saadun koulutuksen lisäksi Jääkärialiupseereille järjestetyltä aktiiviupseerikurssilta Kadettikoulusta vuonna 1921. Savolaisen kohtaloksi tuli hukkua vuonna 1935. Hänen ruumistaan ei koskaan löydetty. Ylennykset: Varavääpeli 16. marraskuuta 1918, Vänrikki 15. kesäkuuta 1921. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.
Tauno Savolainen myöh. Karanko
Toivo Tuomas Savolainen myöh. Karanko
Walter William Olof Schildt
(25. joulukuuta 1893 Padasjoki – 10. tammikuuta 1954) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat kartanonomistaja Guntiof Wilhelm Hildemar Schildt ja Eugenie Helene Regnell. Hän kävi viisi luokkaa Helsingin uutta yhteiskoulua ja kuudennen luokan Helsingin suomalaisessa reaalilyseossa ja vuosina 1913–1915 Suomen liikemiesten kauppaopiston. Hän otti syksyllä vuonna 1915 osaa jääkärivärväystyöhön ja liittyi itsekin vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 6. maaliskuuta 1916, josta hänet siirrettiin sairauden takia pataljoonan täydennysjoukkoon 31. toukokuuta 1916 ja laskettiin siviilitöihin 12. elokuuta 1917. Suomeen hän palasi 9. toukokuuta 1918 ja hoiti vuosina 1918–1919 kotitilaansa Padasjoella, mistä siirtyi vuosiksi 1921–1933 konttoristiksi Suomen maanviljelijäin kauppa oy:lle Tampereella ja vuodesta 1935 alkaen Kajaanin puutavara oy:n palvelukseen. Talvisotaan hän osallistui Jalkaväkirykmentti 16:n 1. komppaniassa ja osallistui Tolvajärven taisteluihin. Jatkosodan aikana hän oli Metsähallituksen palveluksessa Inarissa. Hänet on haudattu Padasjoelle. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Johannes Selkänen
(17. kesäkuuta 1892 Impilahti – 22. marraskuuta 1965) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Pekka Selkänen ja Martta Jonninen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1924 Katri Amanda Ingrid Haavion kanssa. Tämä kansakoulun ja Sortavalan kauppakoulun vuosina 1910–1912 käynyt Sortavalalainen konttoristi liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 19. kesäkuuta 1916, josta hänet siirrettiin 1. komppaniaan 5. joulukuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella, josta hänet siirrettiin 28. maaliskuuta 1917 Altonan työosastoon. Suomeen hän palasi 11. joulukuuta 1918 ja toimi sen jälkeen konttoristina ja kauppamatkustajana eri liikkeiden palveluksessa Helsingissä. Jatkosotaan hän osallistui Linnoitus Rakennuspataljoona 5:ssä (Svenska Arbetskåren). Kunniamerkit: Jääkärimerkki.
Kaarle Seppänen
(27. kesäkuuta 1898 Nurmes – 12. joulukuuta 1955) oli suomalainen jääkärikersantti. Hänen vanhempansa olivat nahkuri Erik Seppänen ja Anna Turunen. Seppänen kävi kansakoulun ja työskenteli liikeapulaisena Nurmeksessa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 21. joulukuuta 1917, josta hänet siirrettiin 6. tammikuuta 1918 pataljoonan haupitsipatteriin. Sepperi saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana jefreitteriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan Jääkäritykistön 3. patteriin ja otti osaa taisteluihin Kurussa, Muroleessa, Viljakkalassa ja Ylöjärvellä sekä Tampereella. Tampereen valloituksen jälkeen hänet siirrettiin tykistön uudelleenjärjestelyn myötä Jääkäritykistöprikaatin III jääkäripatteriston 6. patteriin ja otti sen riveissä osaa viipurin taisteluun. Seppänen palveli sisällissodan jälkeen Suomen tykistökoulussa. Armeijasta hän erosi 22. syyskuuta 1918, mutta astui takaisin palvelukseen 13. joulukuuta 1918 ja hänet sijoitettiin vääpeliksi kenttätykistörykmentti 3:n 2. patteriin, josta hänet siirrettiin 15. huhtikuuta 1919 Kenttätykistörykmentti 2:n 2. patteriin. Armeijasta hän erosi toistamiseen 22. joulukuuta 1919 vain liittyäkseen Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan, missä hän toimi heinä-marraskuussa 1919 jaosjohtajana kapteeni Bernerin patterissa. Hän otti osaa retkikunnalla taisteluihin Rajakonnussa. Vuosina 1921–1922 Seppänen osallistui Itä-Karjalan sotaan, missä hän toimi joukkueenjohtajana kapteeni Svinhufvudin joukoissa ja otti osaa taisteluihin muun muassa Lusmassa ja Tuulivaaralla. Myöhemmin hän toimi tiedustelujoukon päällikkönä Repolassa. Myöhemmin Seppänen toimi lyhyitä aikoja eri aikoina Etsivän keskuspoliisin palveluksessa ja muuten työskenteli lähinnä tilapäistöissä. Välirauhan aikana Seppänen työskenteli Työryhmä 555:n järjestysmiehenä Suomussalmella ja jatkosodan puhjettua hänet siirrettiin vartiomieheksi Linnoitusmateriaalin varastolle Viipuriin, jossa tehtävässä hän oli vuoteen 1943 saakka, jolloin hänet siirrettiin komppanianvääpeliksi Linnoitusrakennuspataljoona 461:een. Sotien jälkeen hän työskenteli edelleen vain tilapäistöissä lähinnä Nurmeksessa. Hänet haudattiin Nurmekseen. Ylennykset: Jefreitteri 11. helmikuuta 1918, Aliupseeri 19. huhtikuuta 1918, Kersantti 15. huhtikuuta 1919. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Antti Jelmi Siermala myöh. Eriksson
(käytti Kanadassa nimeä Andrew Erickson), (19. heinäkuuta 1886 Yhdysvallat – 19. heinäkuuta 1966) oli suomalainen jääkärivääpeli ja työnjohtaja. Hänen vanhempansa olivat vakaaja Erkki Siermala ja Johanna Fredriika Hannila. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Maria Sofia Aijälän kanssa. Tämä Yhdysvalloissa syntynyt merimies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:ään 9. marraskuuta 1915 ja sijoitettiin 3. komppaniaan. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahden ja Aa-joella. Hän saapui Suomeen (Vaasaan) varavääpeliksi ylennettynä jääkärien pääjoukon mukana 25. helmikuuta 1918 ja sijoitettiin Suomen valkoiseen armeijaan joukkueen varajohtajaksi 1. Jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, osallistuen taisteluihin Suomen sisällissodassa Lempäälässä, Säiniöllä ja Viipurissa. Hän palveli sisällissodan jälkeen koulutusaliupseerina Kaartin jääkärirykmentin 2. komppaniassa ja myöhemmin Suomen valkoisen kaartin 8. komppaniassa. Armeijasta hän erosi 30. syyskuuta 1920. Matkusti Kanadaan ja on toiminut siellä Tyynenmeren rautateillä Ontariossa työnjohtajana Vuosina 1921–1948. Hän osallistui talvi ja jatkosodan aikana vapaaehtoisten matkakustannusten maksamiseen. Hänet on haudattu Vancouveriin. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 31. toukokuuta 1917, Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 5. syyskuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 2. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.
August Siik
(12. joulukuuta 1894 Saarijärvi – 26. lokakuuta 1922 Viipuri) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Aukusti Siik ja Hilma Nikontytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Aino Eliisa Lusin kanssa. Tämä Saarijärveläinen työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 24. elokuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan 3. komppaniaan 5. joulukuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella. Hänet lähetettiin 21. helmikuuta 1917 Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin siviilitöihin 4. elokuuta 1917. Hän saapui Suomeen 11. joulukuuta 1918 ja astui 1. heinäkuuta 1919 Viipurin kaupungin poliisilaitoksen palvelukseen. Hän joutui 14. lokakuuta 1922 virkatoimessaan ollessaan humalaisten hyökkäyksen kohteeksi ja haavoittui niin pahoin, että kuoli Viipurin lääninsairaalassa 26. lokakuuta 1922. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.
Eino Siira
(23. toukokuuta 1898 Pudasjärvi – 19. maaliskuuta 1936) oli suomalainen jääkärivänrikki. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Matti Siira ja Helena Suorsa. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 Anna Vilhelmiina Hoikkan kanssa, josta hän erosi vuonna 1936. Tämä kansakoulun käynyt Pudasjärveläinen maanviljelijä liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 23. maaliskuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden etujoukon mukana jefreitteriksi ylennettynä 18. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan Karjalan rintamalle 2. maaliskuuta 1918 ja hänet sijoitettiin Karjalan armeijakunnan 4. (myöhemmin 7.) pataljoonan 2. komppaniaan, jonka päälliköksi hänet komennettiin 10. maaliskuuta 1918. Myöhemmin hänet komennettiin 1. Karjalan rykmentin 3. pataljoonan 1. komppanian päälliköksi. Hän otti osaa Raudun, Kauksamon ja Terijoen taisteluihin. Hän haavoittui Raudussa 4. huhtikuuta 1918 ja Kauksamolla 20. huhtikuuta 1918. Sisällissodan jälkeen 19. toukokuuta 1918 hän tuli kouluttajaksi alipäällystökursseille Sortavalaan, josta hänet siirrettiin armeijan uudelleenjärjestelyn yhteydessä Karjalan kaartin rykmenttiin, missä hän palveli komppanianpäällikkönä ja joukkueenjohtajana sen 1. pataljoonassa. Armeijasta hän erosi 28. helmikuuta 1919 ja liittyi 2. huhtikuuta 1919 Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan, missä toimi joukkueenjohtajana ja komppanianpäällikkönä 1. rykmentin 1. pataljoonassa ja otti osaa mm. Aunuksenkaupungin, Tuuloksen, Tuksajoen, Kuksumäen, Santamäen luostarin, Tenhunselän ja Nurmoilan taisteluihin. Hän kuului 26. marraskuuta 1919 – 5. kesäkuuta 1920 Pohjois-Inkerin rykmenttiin, missä toimi 1 pataljoonan 3. komppanian päällikkönä ja otti osaa Lehtokylän taisteluun. Sotaretkiltä palattuaan hän astui 21. kesäkuuta 1920 Lapin rajavartioston palvelukseen ja palveli nuorempana upseerina ensin Rovaniemen l:ssä ja 25. lokakuuta 1920 alkaen 2. komppaniassa. Armeijasta hän erosi toistamiseen 31. elokuuta 1924. Haminan taistelukoulun hän suoritti vuonna 1918. Hän toimi armeijasta erottuaan mm. Ab Uleå Oy:n ja Veitsiluodon sahan palveluksessa sekä maanviljelijänä. Hän oli terveytensä menettäneenä useita vuosia hoidettavana Jääkärikodissa. Hän kuoli Pitkässäniemessä 19. maaliskuuta 1936, jonne hänet ensin haudattiin, mutta josta hänen ruumiinsa siirrettiin Pudasjärven Riekinkankaan hautausmaalle. Ylennykset: Jefreitteri 7. helmikuuta 1918, Aliupseeri 17. huhtikuuta 1918, Vääpeli 16. toukokuuta 1918, Vänrikki 1. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Aunuksen muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Kalle Vihtori Siirilä
(25. helmikuuta 1886 Soini – 18. joulukuuta 1949) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Heikki Siirilä ja Maija Serafia Pahkamäki. Tämä Soinilainen työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 27. marraskuuta 1915, josta hänet laskettiin 19. tammikuuta 1916 siviilitöihin. Suomeen hän palasi heinä–elokuun vaihteessa 1918 ja toiminut sen jälkeen sekatyömiehenä Lehtimäellä ja Pietarsaaressa.
Otto Siirtola
(9. huhtikuuta 1892 Multia – 24. huhtikuuta 1918) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat torppari David Siirtola ja Maria Sakslund. Kävi kansakoulun. Tämä Multialainen työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. konekiväärikomppaniaan 8. helmikuuta 1916 ja otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Aa-joella. Suomeen hän saapui jääkärien pääjoukon mukana vääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918 ja sijoitettiin Suomen Valkoiseen armeijaan komppanianvääpeliksi ja joukkueenjohtajaksi 1. Jääkiirarykmentin 2. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Lempäälässä ja Kämärällä, missä hän haavoittui 24. huhtikuuta 1918 ja kuoli samana päivänä Heinjoen sairaalassa. Hänet haudattiin Multian sankarihautaan. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 25. joulukuuta 1917, Vääpeli 11. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.
Armas Ernst Siljander
(26. lokakuuta 1895 Mikkeli – 31. tammikuuta 1931) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat veturinpuhdistajain esimies Ernst Siljander ja Ida Juutilainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Aina Tyyne Kareliuksen kanssa, joka kuoli vuonna 1920 ja toisen kerran hän avioitui vuonna 1922 Aino Helena Martikaisen kanssa. Siljander kävi viisi luokkaa Mikkelin lyseota. Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 26. syyskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, Schmardenissa sekä Aa-joella. Pataljoonan rintamalta paluun jälkeen hänet siirrettiin 11. helmikuuta 1917 alkaen Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin 2. elokuuta 1917 siviilitöihin Saksaan.
Siljander palasi Suomeen Ruotsin kautta ja astui Suomen armeijan palvelukseen jefreitteriksi ylennettynä maaliskuun alussa vuonna 1918 ja hänet sijoitettiin 1. Jääkärirykmentin 2. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 10. huhtikuuta 1918 samaisen pataljoonan 1. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Lempäälässä ja Kämärällä Viipurissa.
Sisällissodan jälkeen hän palveli koulutusaliupseerina ja komppanianvääpelinä Kaartin Jääkäripataljoonan ensimmäisessä ja kolmannessa komppaniassa. Hänet siirrettiin 12. heinäkuuta 1918 Pioneerikoulutuspataljoonaan, missä hän toimi 1. komppanian vääpelinä ja joukkueenjohtajana. Armeijasta hän erosi 30. syyskuuta 1918 ja liittyi suojeluskuntajärjestön palvelukseen 1. joulukuuta 1918 ja hänet sijoitettiin paikallispäälliköksi Ruoveden suojeluskuntaan, josta hänet siirrettiin 1. kesäkuuta 1921 alkaen päälliköksi Ruoveden suojeluskunta-alueelle. Edelleen hänet siirrettiin 1. toukokuuta 1922 alkaen paikallispäälliköksi Karttulan suojeluskuntaan. Suojeluskunnasta hän erosi 28. helmikuuta 1924, jonka jälkeen hän työskenteli maanviljelijänä Rantasalmella. Sijander osallistui talvisotaan Rantasalmen nimismiehen käytössä ja jatkosodan puhjettua hänet komennettiin Jalkaväkirykmentti 28:n esikuntakomppaniaan. Hänet haudattiin Rantasalmelle. Ylennykset: Jefreitteri maaliskuussa 1918, Aliupseeri huhtikuussa 1918, Varavääpeli 1. toukokuuta 1918, Vääpeli 1. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 2. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Erkki Villiam Sillanpää
(17. heinäkuuta 1895 Alavus – 9. huhtikuuta 1935) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat torppari Isak Sillanpää ja Johanna Takala. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Naimi Katarina Keijosen kanssa. Sillanpää kävi kansakoulun ja työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 24. lokakuuta 1915, josta hänet siirrettiin pataljoonan 1. komppaniaan 23. marraskuuta 1917. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, Schmardenissa sekä Aa-joella.
Sillanpää saapui Suomeen jääkärien pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918 ja sijoitettiin Suomen Valkoiseen armeijaan 4. Jääkärirykmentin 8. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan ja otti osaa sisällissodan taisteluihin Raudussa ja Raasulissa.
Sillanpää palveli sisällissodan jälkeen 4. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 4:ssä, josta hänet siirrettiin 7. heinäkuuta 1918 alkaen Kaartin Jääkäripataljoonaan, missä hän toimi koulutusaliupseerina eri komppanioissa. Kaartin jääkäripataljoonasta hän oli komennettuna 4. maaliskuuta – 4. heinäkuuta 1919 ja 25. huhtikuuta – 21. heinäkuuta 1920 väliset ajat opettajana Jääkäriprikaatin aliupseerikoulussa. Hänet siirrettiin 16. huhtikuuta 1921 alkaen Suomen valkoisen kaartin Vaasan pataljoonan 2. komppaniaan, josta hänet siirrettiin edelleen 25. toukokuuta 1921 alkaen Vöyrin pataljoonan 4. komppaniaan. Porin rykmenttiin hänet siirrettiin 10. elokuuta 1921 alkaen ja hänet sijoitettiin 2. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 1. heinäkuuta 1923 Armeijan kengityskouluun. Kengityskoulusta hän siirtyi Helsingin komennuskomppaniaan 1. lokakuuta 1926 ja palveli siellä 1. lokakuuta 1927 saakka. Hän toimi vuodet 1932 - 1934 Helsingin suojeluskuntapiirin rannikkotykistössä, jonka jälkeen hän työskenteli nuoruudesta tutuksi tullessa merimiehen ammatissa ollen viimeksi Nordström & c:o oy:n omistamassa Martti Ragnar-nimisellä laivalla (katso Ragnar Nordström). Hän hukkui 9. huhtikuuta 1935 Gravesendissa Englannissa, jonne hänet haudattiin. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 24. joulukuuta 1916, Aliupseeri 11. helmikuuta 1918 Vääpeli 21. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 2. lk. mitali, Jääkärimerkki.
Hjalmar Silvamaa ent. Silvan
(16. marraskuuta 1894 Kaukola – 6. helmikuuta 1949) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Emil Silvan ja Varpu Vellonen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Impi Elsa Vigrenin kanssa. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelijänä Kaukolassa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 2. joulukuuta 1915, josta hänet laskettiin 21. joulukuuta 1915 sotapalvelukseen kykenemättömänä siviilitöihin Saksaan. Hän palasi takaisin pataljoonaan 11. toukokuuta 1916, jonka jälkeen hänet pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hänet laskettiin uudelleen siviilitöihin 15. toukokuuta 1916. Silvamaa palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen syyskuussa 1918 ja astui armeijan palvelukseen ja hänet sijoitettiin ensin koulutusaliupseeriksi Laatokan jalkaväkirykmentti 6:n 9. komppaniaan. Edellä mainitussa komppaniassa hän toimi myöhemmin vääpelinä 4. marraskuuta 1918 – 12. helmikuuta 1919 välisen ajan. Myöhemmin hän työskenteli maanviljelijänä Kaukolassa aina vuoteen 1929 saakka, jonka jälkeen hän työskenteli sekatyömiehenä Kaukolassa ja Käkisalmessa.
Silvamaa osallistui talvisotaan Käkisalmen suojeluskunnassa ja desanttivartion päällikkönä. Välirauhan aikana hänet komennettiin linnoitustöihin Lemille. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin Aunuksen Rakennuspiiriin, josta hänet siirrettiin vuonna 1942 komppanianvääpeliksi Linnoitusrakennuspataljoona 232:een, josta hänet siirrettiin edelleen seuraavana vuonna Päämajan Linnoitusosaston varastolle Lappeenrantaan. Vuonna 1943 hänet siirrettiin Puolustuslaitoksen pilketehtaalle Hiitolaan. Sorien jälkeen hän työskenteli Seinäjoella Valtion tervatehtaan palveluksessa. Hänet haudattiin Seinäjoelle.Ylennykset: Vääpeli 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera.
Anterus Juho Simanainen
(5. lokakuuta 1895 Ruokolahti – 19. huhtikuuta 1918) oli suomalainen jääkärivaravääpeli. Hänen vanhempansa olivat pientilallinen Antti Simanainen ja Riitta Paakki. Hän kävi viisi luokkaa Imatran yhteiskoulua ja liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 10. syyskuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan 3. komppaniaan 1. maaliskuuta 1917. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella. Simanainen saapui Suomeen jääkärien pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918 ja sijoitettiin Suomen Valkoiseen armeijaan aluksi koulutusaliupseeriksi 1. Jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan 1. komppaniassa, josta hänet siirrettiin 24. maaliskuuta 1918 alkaen 2. Jääkärirykmentin 6. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, missä hän haavoittui 28. maaliskuuta 1918. Lopulta hän kuoli saamiinsa haavoihin 19. huhtikuuta 1918 Jyväskylän kenttäsairaalassa. Hänet haudattiin Imatran sankarihautaan. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.
Väinö Emil Simola
(24. lokakuuta 1895 Valkeala – 1987)[4] oli suomalainen jääkärikersantti. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä David Simola ja Ida Soljander. Hän työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 15. joulukuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella. Riianlahdelta hänet siirrettiin 29. syyskuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon, mistä hänet siirrettiin edelleen 2. lokakuuta 1916 alkaen Altonan työosastoon. Altonasta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 25. elokuuta 1917. Simola palasi Suomeen sisällissoda jälkeen 29. marrasluuta 1918 ja astui armeijan palvelukseen 11. elokuuta 1919 ja hänet sijoitettiin kersantin vakanssilla Lapin rajavartiostoon ja määrättiin myöhemmin Rovaniemen 2. komppaniaan. Hänet siirrettiin 11. marraskuuta 1919 alkaen Ivalon komppaniaan. Armeijasta hän erosi 5. kesäkuuta 1920 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä eri paikkakunnilla. Simola toimi talvisodan aikana Kuitu Oy:n palveluksessa Kiviojalla, ja toimi samalla vartio-osaston ryhmänjohtajana Enson tehdasalueella. Jatkosodan aikana hän toimi Linnoitusrakennuspataljoona 115:ssä Kemin lentokentän rakennustyömaalla vuoteen 1942 saakka. Myöhemmin hän toimi Lesceliuksen levy- ja rautasepänliikkeessä aina vuoteen 1944 saaka, jolloin sota loppui. Sen jälkeen hän siirtyi Veitsiluoto Oy:n palvelukseen, josta hän siirtyi edelleen Kuitu Oy:n palvelukseen Ensoon ja myöhemmin Tampereelle. Kuitu Oy:ltä hän siirtyi Kemin ja Tornion tie- ja vesirakennuspiirin palvelukseen. Pohjois-Suomesta hän siirtyi Helsinkiin ja työskenteli rakennustöissä aina vuoteen 1962 saakka. Ylennykset: Kersantti 11. elokuuta 1919. Kunniamerkit: Talvisodan muistomitali.
Pekka Sinkkonen
(19. maaliskuuta 1890 Jaakkima – 12. kesäkuuta 1950) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Pekka Sinkkonen ja Katri Jääskeläinen. Sinkkonen kävi vuonna 1913 Rauman seminaaria ja Oulun kauppakoulun vuosina 1914–1915, jonka toiselta luokalta hän erosi voidakseen liittyä jääkäriliikkeeseen. Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 11. helmikuuta 1916. Komppaniastaan Sinkkonen lähetettiin siviilitöihin saksaan 28. syyskuuta 1916, josta hän palasi pataljoonan yhteyteen ja sijoitettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 2. marraskuuta 1916. Täydennysjoukosta Sinkkonen siirrettiin Altonan työosastoon 13. joulukuuta 1916, josta hän lopulta palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen vuoden 1918 lopulla. Suomessa hän työskenteli muun muassa maanviljelijäin kauppa oy:n Lahdenpohjan konttorin johtajana vuosina 1929–1932. Muutoin hän työskenteli lähinnä liikemiehenä Helsingissä ja Lahdenpohjassa. Hänet on haudattu Malmille. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.[5][6]
Kaarlo Johannes Sipola
(3. huhtikuuta 1897 Oulu –) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat kivityömies Salomon Sipola ja Matilda Keinänen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1927 Agda Alviina Koulun kanssa. Sipola kävi kansakoulun ja työskenteli puuseppänä ja merimiehenä, kunnes joutui Saksassa sotavankeuteen Kielissä Saksan vihollismaan kansalaisena. Hän vapautui vankeudesta kun liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n konekiväärikomppaniaan 23. syyskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Aa-joella. Hänet siirrettiin pataljoona rintamalta tapaluun jälkeen 12. helmikuuta 1917 alkaen Altonan työosastoon, mistä hänet siirrettiin 2. elokuuta 1917 alkaen siviilitöihin Saksaan. Takaisin Suomeen hän palasi sisällissodan jälkeen 29. marraskuuta 1918 ja muutti ulkomaille, mistä hän palasi vuonna 1924. Suomeen paluunsa jälkeen hän työskenteli työmiehenä eri puolilla maata, viimeksi Johanneksessa puuseppänä Hackman oy:n palveluksessa.
Siro Aarne Sippola
(12. syyskuuta 1896 Kauhava – 17. syyskuuta 1919) oli suomalainen jääkärivänrikki. Hän oli sotilaskoulutuksensa ensimmäisen maailmansodan aikana Saksassa saanut jääkäri. Hän sai tulikasteensa Saksan itärintamalla Riianlahdella vuonna 1916. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Matti Sippola ja Maria Josefiina Silfverberg. Hän kävi kaksi luokkaa Lapuan yhteiskoulua ja 2 vuotta Helsingin teollisuuskoulun kemiallista osastoa. Sippola liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 5. heinäkuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan 3. komppaniaan 5. lokakuuta 1916. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella. Rintamakomennuksensa jälkeen hänet lähetettiin 22. helmikuuta 1917 alkaen Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin 8. syyskuuta 1917 siviilitöihin Saksaan.[5][6] Jääkärit Vilkas Sippola ja Urho Sippola olivat hänen veljiään.
Sippola merkittiin Suomen Valkoisen armeijan luetteloihin vänrikiksi ylennettynä 15. huhtikuuta 1918 ja sijoitettiin 2. jääkärirykmenttiin. Tosin hän palasi takaisin Suomeen vasta sisällissodan jälkeen 12. kesäkuuta 1918, jolloin hän ilmoittautui 8. heinäkuuta 1918 rykmenttiinsä, josta muodostettiin Porin jalkaväkirykmentti 2. Rykmentissä hänet sijoitettiin 4. komppaniaan. Vielä saman syksyn aikana hän sairastui ja lähetettiin sairauslomalle. Parannuttuaan hänet siirrettiin 2. huhtikuuta 1919 alkaen Keski-Suomen rykmenttiin, jossa palvellessaan hän kuoli sokeritautiin 17. syyskuuta 1919. Hänet on haudattu Kauhavalle. Ylennykset: Vänrikki 15. huhtikuuta 1918. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.[5][6]
Bertel Ernst Sirén
(2. huhtikuuta 1892 Vaasa – 17. lokakuuta 1947) oli suomalainen jääkäri. Sirenin vanhemmat olivat postinkantaja Johan August Siren ja Ida Vilhelmina Vikström. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1924 Lilly Alfrida Katarina Lindbergin kanssa. Hän kävi viisi luokkaa Vaasan ruotsalaisesta lyseota ja työskenteli konttoristina ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 29. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hänet siirrettiin 28. maaliskuuta 1917 Altonan työosastoon, josta laskettiin siviilitöihin Saksaan. Myöhemmin hän työskenteli sodan jälkeen Ruotsissa, muun muassa Nordisk transport & spedition välitysliikkeen palveluksessa Malmössä. Lisäksi hän oli Suomen kunniavarakonsuli. Hänet on haudattu Malmöhön.[5][6]
Otto Alfred Sirola
(1. helmikuuta 1890 Sääksmäki –) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työnjohtaja Juho Fredrik Sirola ja Josefiina Grönlund. Sirola työskenteli satamatyöläisenä Helsingissä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 9. maaliskuuta 1916. Hänet siirrettiin jo 13. huhtikuuta 1916 Berliinin työkeskukseen, josta hänet laskettiin edelleen siviilitöihin Saksaan. Takaisin Suomeen hän palasi tammikuussa 1918 Ruotsin kautta Helsinkiin (tieto on omaisten antama). Hänen myöhemmistä elämänvaiheistaan ei ole tietoa.[5][6]
Yrjö Sirola
(Käytti Saksassa peitenimeä Siren), (24. elokuuta 1893 Hämeenlinna – 19. toukokuuta 1919) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat vääpeli Kaarle Vihtori Siren ja Iida Johanna Mäkinen. Hän kävi kansakoulun, käsityöläiskoulun ja veistokurssin ja työskenteli parturina ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 28. toukokuuta 1916. Täydennysjoukosta hänet siirrettiin pataljoonan 1. komppaniaan 5. lokakuuta 1916. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Sirola saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi 4. Jääkärirykmentin 8. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 24. maaliskuuta 1918 11. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan ja 10. huhtikuuta 1918 alkaen edelleen 8. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Sirola osallistui sisällissodan taisteluihin Raudun Sirkiänsaaressa ja rajaseudulla. Sisällissodan jälkeen hän palveli 4. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 4:ssä, josta muodostettiin myöhemmin ensin Jääkäripataljoona 2 ja sitten Pohjolan Jääkäripataljoona. Edellä mainituissa yksiköissä hän palveli 2. komppaniassa. Pohjolan Jääkäripataljoonasta hänet siirrettiin 18. tammikuuta 1919 Itä-Suomen jalkaväkirykmentti 5:n 8. komppaniaan.[5][6]
Sirola liittyi 9. huhtikuuta 1919 Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan, jossa hän toimi joukkueenjohtajana 3. pataljoonan 1. komppaniassa ja osallistui taisteluihin Tulemajärvellä, Nuosjärvellä, Mangassa ja Prääsässä. Kyseisellä retkikunnalla hänet nimitettiin 29. huhtikuuta 1919 alkaen luutnantti Knut Allan Wegeliuksen kaaduttua 1. komppanian päälliköksi ja osallistui taisteluihin komppaniansa päällikkönä Matrossassa, josta hänet lähetettiin komppanioineen etelärintamalle, jossa hän kaatui Tuuloksessa 19. toukokuuta 1919 käydyssä taistelussa. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 25. huhtikuuta 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, 
Aunuksen muistomitali, Jääkärimerkki.[5][6]
Johannes Arvid Sjöberg
(11. elokuuta 1892 Sulva – 8. heinäkuuta 1956) oli suomalainen jääkäri. Sjöbergin vanhemmat olivat työmies Isak Sjöberg ja Maria Nyhaga. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Anna Emilia Sundin kanssa. Sjöberg työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 13. maaliskuuta 1916, josta hänet siirrettiin 17. huhtikuuta 1916 alkaen pataljoonan täydennysjoukkoon. Täydennysjoukosta hänet laskettiin myöhemmin siviilitöihin Saksaan. Takaisin Suomeen hän palasi sisällissodan jälkeen vuoden 1918 lopulla ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä, kalastajana ja pienviljelijänä kotiseudullaan Sulvassa, jonne hänet lopulta myös haudattiin.[5][6]
Uuno Sjöblom
(21. maaliskuuta 1892 Johannes – 21. helmikuuta 1954) oli suomalainen jääkärivääpeli. Sjöblomin vanhemmat olivat puusepänliikkeenharjoittaja Karl Fredrik Sjöblom ja Maria Gardemeister. Hän kävi kansakoulun ha työskenteli puuseppänä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 6. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Sjöblom saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueen varajohtajaksi 4. Jääkärirykmentin 9. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan, josta hänet 27. maaliskuuta 1918 alkaen 4. jääkärirykmentin täydennyspataljoonaan ja edelleen 6. huhtikuuta 1918 alkaen 6. Jääkärirykmentin 18. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan ja sieltä edelleen konekiväärikomppaniaan. Sjöblomin taistelut sisällissodassa jäivät toteutumatta hänen jouduttua sairaalahoitoon. Sjöblom palveli sisällissodan jälkeen 6. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 6:ssa, joka nimettiin myöhemmin ensin Jääkäripataljoona 3:ksi ja sitten Kajaanin sissipataljoonaksi ja lopuksi Pohjanmaan Jääkäripataljoonaksi. Hän toimi pataljoonassa koulutusaliupseerina konekiväärikomppaniassa. Pohjanmaan jääkäripataljoonasta hänet siirrettiin 26. syyskuuta 1918 Meripataljoonaan, jossa hän palveli pursimiehenä Matti Kurjessa 8. huhtikuuta – 11. heinäkuuta 1919 välisen ajan ja muun ajan koulutusaliupseerina eri komppanioissa. Sjöblom erosi armeijasta 2. maaliskuuta 1920, mutta astui uudelleen palvelukseen jo 8. maaliskuuta 1920. Nyt hänet sijoitettiin Hyökkäysvaunurykmentin II patteriston 3. patteriin, josta hän erosi 10. toukokuuta 1921. Myöhemmin hän työskenteli varastonhoitajana A. Ahlström oy:n palveluksessa ja harjoitti puusepänliikettä Uuraassa vuoteen 1922 saakka, jolloin hän siirtyi apulaisjohtajaksi Uuraalle Viipurin saha oy:n palvelukseen ja oli tehtävässä kesäkuulle 1925 saakka. Myöhemmin hän työskenteli satunnaisissa töissä eri puolilla maata, kunnes sai paikan ammustyömiehenä Vallisaaresta 16. tammikuuta 1937 alkaen ja oli sen jälkeen rakennustyömiehenä Helsingissä. Hänet on haudattu Helsinkiin. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 31. elokuuta 1918.
Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.[5][6]
Johan Edvard Sjöstrand
(5. huhtikuuta 1892 Raippaluoto – 23. elokuuta 1967 Fort Bragg, Kalifornia, USA) oli suomalainen jääkäri. Sjöstrandin vanhemmat olivat maanviljelijä Israel Herman Björklund ja Eva Stina Kapell. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 Anna Irene Strömin kanssa. Hän työskenteli maanviljelijänä Raippaluodossa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 6. maaliskuuta 1916, josta hänet siirrettiin 11. toukokuuta 1916 alkaen pataljoonan täydennysjoukkoon. Hänet vapautettiin palveluksesta sotapalvelukseen kelpaamattomana 18. marraskuuta 1916. Vapauduttuaan armeijan palveluksesta hän työskenteli siviilitöissä Hampurin lähistöllä. Sjöstrand palasi takaisin Suomeen 29. marraskuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen maanviljelijänä ja kalastajana Raippaluodossa, josta hän muutti vuonna 1927 Yhdysvaltoihin. missä hän työskenteli meri- ja metsätyömiehenä. Hänet on haudattu Yhdysvaltojen Kalifornian Fort Braggiin. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.[5][6]
Karl Arne Slöör
(9. syyskuuta 1894 Karjaa –) oli suomalainen jääkäri. Slöörin vanhemmat olivat valtiokonttorin johtaja Karl Rafael Slöör ja Olga Ganzauge. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 Walborg von Schantzin kanssa, joka kuoli vuonna 1954 ja Slöör avioitui toistamiseen vuonna 1957 Marianne Auguste Wahlin kanssa. Hän kävi kuusi luokkaa Helsingin uutta suomalaisessa yhteiskoulua ja jatkoi opintojaan 1913 Wismarin teknillisessä opistossa, missä hän suoritti sähköinsinööritutkinnon vuonna 1916. Slöör liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten Joukossa Saksassa sotilaskoulutusta antavalle Pfadfinder-kurssille, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 26. helmikuuta 1915, ja sijoitettiin sen 2. komppaniaan. Myöhemmin hänet siirrettiin Jääkäripataljoona 27:n perustamisen jälkeen sen 3. komppaniaan. Hänet komennettiin toukokuun lopulla vuonna 1916 Ruotsiin, missä hän otti yhteyttä kapteeni Heldtin toimistoon. Myöhemmin hän oli Saksan meriesikunnan palveluksessa Ruotsissa ja Suomessa. Meriesikunta komensi hänet lokakuussa 1917 Suomeen järjestämään aselaiva S/S Equityn vastaanottoa. Hän osallistui myös henkilökohtaisesti kyseisen laivan aselastin purkamiseen ja vartiointiin Vesteröllä Vaasan saaristossa. Tämän suoritettuaan hän palasi takaisin Tukholmaan Saksan meriesikunnan palvelukseen. Takaisin Suomeen hän palasi sisällissodan jälkeen kesällä vuonna 1918 ja työskenteli sen jälkeen vuosina 1919–1929 insinöörinä Suomen sähkö oy Gottfrid Strömbergin liikkeessä. Vuonna 1929 hän siirtyi johtajaksi Osram oy:n palvelukseen ja oli sen palveluksessa vuoteen 1932 saakka. Myöhemmin hän toimi omistamansa Alkas oy:n toimitusjohtajana ja myöhemmin Oy Laur Knudsen Ab:n ja Oy Regulator Ab:n toimitusjohtajana vuodesta 1945 alkaen. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 10. tammikuuta 1916. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.[5][6]
Eino Albert Snellman
(19. helmikuuta 1898 Paltamo – 28. helmikuuta 1921) oli suomalainen jääkärialiupseeri. Hänen vanhempansa olivat kauppias Kustaa Adolf Snellman ja Margaretha Charlotta Boström. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Signe Salome Malmgrenin kanssa. Hän kävi kaksi luokka Kajaanin yhteiskoulua ja Kainuun kansanopiston vuonna 1915. Snellman työskenteli muun muassa metsätyönjohtajana Kymiyhtiön työmailla Lapissa ja osallistui jääkäriliikkeen etappityöhön. Etappityössä hän avusti ja opasti saksalaisia ja itävaltalaisia sotavankeja heidän pakomatkallansa Muurmannin radalta Ruotsiin. Lopulta hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 14. huhtikuuta 1917, josta hänet siirrettiin pataljoonan 2. komppaniaan 7. elokuuta 1917. Komppaniastaan hänet komennettiin kumminkin 28. joulukuuta 1917 alkaen Suomeen, jonne hän saapui 6. helmikuuta 1918 Vaasaan. Vaasassa hän liittyi jääkäriluutnantti Suvirinteen muodostamaan Kilpisjärven komennuskuntaan, mutta joutui jäämään siitä sairauden vuoksi Kittilään, missä hän parannuttuaan koulutti paikallisia suojeluskuntajoukkoja. Snellman astui Suomen Valkoisen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä 17. maaliskuuta 1918. Hänet sijoitettiin 6. Jääkärirykmentin 17. jääkäripataljoonaan, jossa hänet määrättiin 23. huhtikuuta 1918 pataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Viipurissa. Sisällissodan jälkeen hän palveli 6. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 6:ssa, josta muodostettiin myöhemmin Jääkäripataljoona 3. Snellman erosi armeijasta sairauden takia 4. elokuuta 1918. Myöhemmin hän työskenteli liikemiehenä kuolemaansa saakka, hänet on haudattu Oulun hautausmaalle Intiöön. Ylennykset. Aliupseeri 17. maaliskuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.[5][6]
Ernst Gerhard Herman Snellman
(23. marraskuuta 1890 Kristiinankaupunki – 8. elokuuta 1947) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat merikapteeni, johtaja Johan Gerhard Wilhelm Snellman ja Annie Selinda Emilia Locke. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Kristiinankaupungin ruotsalaisesta yhteiskoulusta vuonna 1910 ja liittyi Vaasalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi Helsingin yliopiston filosofisen tiedekunnan historiallis-kielitieteellisellä osastolla ja suoritti filosofian kandidaatin tutkinnon vuonna 1914 ja maisteritutkinnon seuraavana vuonna. Hän liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 28. helmikuuta 1915 ja sijoitettiin 2. komppaniaan. Hän kumminkin erosi kurssilta jo 22. toukokuuta 1915 ja matkusti Ruotsiin, jossa hän työskenteli vuoden ajan Tukholmassa Nyman & Schultzin liikkeessä ja myöhemmin Suomen-Amerikan höyrylaivalinjan palveluksessa. Takaisin Suomeen hän palasi keväällä 1917. Paluunsa jälkeen hänet vangittiin Keravan asemalla ja vietti koko kesän Katajanokan vankilassa. Vankilasta vapauduttuaan hän muutti Pielavedelle, jossa hän asui Sisällissodan ajan .Sisällissodan jälkeen hän muutti Helsinkiin, jossa asui muutaman vuoden. Hän sairastui vuonna 1920 ja oli sen jälkeen hoidettavana Nikkilän mielisairaalassa elämänsä loppuun saakka.[5][6]
Jaakko Snellman ent. Penttilä
(14. kesäkuuta 1893 Revonlahti –) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Aappo Snellman ja Anna Maria Kämäräinen. Snellman kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelijänä Revonlahdella ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 19. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin 23. marraskuuta 1916 Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin myöhemmin siviilitöihin Saksaan. Takaisin Suomeen hän palasi 29. marraskuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä Revonlahdella ja kuului Revonlahden suojeluskuntaan aina vuoteen 1925 saakka. Hänet on haudattu Revonlahden hautausmaalle Ruukkiin, sankarihauta-alueen viereen.
Kaarlo Soini
(28. elokuuta 1893 Lumijoki – 25. toukokuuta 1941) oli suomalainen jääkärialikersantti. Hänen vanhempansa olivat työmies Kalle Soini ja Sofia Ollikainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Elsa Itkosen kanssa. Hän kävi kaksi luokkaa kansakoulua ja työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 31. tammikuuta 1916 ja otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, mistä hänet lähetettiin 23. marraskuuta 1916 Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin edelleen siviilitöihin 13. elokuuta 1917. Soini palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen 29. marraskuuta 1918 ja astui Suomen armeijan palvelukseen aliupseeriksi ylennettynä 10. joulukuuta 1918. Hänet sijoitettiin koulutusaliupseeriksi Suomen valkoisen kaartin 6. komppaniaan. Hän erosi armeijasta 11. heinäkuuta 1919, mutta astui takaisin palvelukseen 29. syyskuuta 1919 ja sijoitettiin koulutusaliupseeriksi Kaartin Jääkäripataljoonan 1. komppaniaan, Kaartin jääkäripataljoonasta hänet siirrettiin 31. maaliskuuta 1920 Helsingin työkomppaniaan, josta hän erosi 25. marraskuuta 1920. Myöhemmin hän työskenteli eri liikkeiden palveluksessa Helsingissä ja vuodesta 1932 alkaen varastomiehenä Oy ALKO Ab:n palveluksessa. Hänet on haudattu Malmille. Ylennykset: Alikersantti 10. joulukuuta 1918. Kunniamerkit: Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.[5][6]
Paavo Juhana Soininen
(15. tammikuuta 1887 Enonkoski – 30. joulukuuta 1938) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Paavo Soininen ja Vilhelmina Sen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Martta Kokon kanssa. Hän kävi kolme luokkaa kansakoulua ja suoritti vuonna 1925 osan keskikoulukurssista sekä Haminan taistelukoulu vuonna 1918 ja Taistelukoulun kanta-aliupseerikurssin vuosina 1931–1932. Hän työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 31. lokakuuta 1915, josta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 30. joulukuuta 1917 ja takaisin 2. komppaniaan 10. helmikuuta 1918. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Aa-joella. Soininen saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueen varajohtajaksi aluksi 3. Jääkärirykmentin 7. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 25. maaliskuuta 1918 alkaen 4. Jääkärirykmentin 11. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan ja 10. huhtikuuta 1918 alkaen 8. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Raudussa. Soininen palveli sisällissodan jälkeen 4. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 4:ssä, josta muodostettiin myöhemmin aluksi Jääkäripataljoona 2 ja sitten Pohjolan jääkäripataljoona. Hän siirtyi 31. lokakuuta 1918 alkaen rajavartiolaitoksen palvelukseen ja hänet sijoitettiin kenttävartion päälliköksi Terijoen rajavartiopataljoonan 3. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 12. helmikuuta 1920 alkaen Käkisalmen läänin rykmenttiin, jossa hänet sijoitettiin komppanianvääpeliksi 6. komppaniaan. Käkisalmen läänin rykmentistä hänet siirrettiin 20. huhtikuuta 1921 alkaen Polkupyöräpataljoona 2:een (myöhemmin Jääkäripataljoona 2), jossa hänet sijoitettiin vääpeliksi 2. komppaniaan. Soininen erosi täysin palvelleena vakinaisesta palveluksesta 15. tammikuuta 1937. Ylennykset: Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Suomen Valkoisen Ruusun mitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.[5][6]
Suomi Kaarle Soinio
(15. kesäkuuta 1897 Taivassalo – 27. joulukuuta 1971) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen äitinsä oli Ida Sofia Henrikintytär. Hän kävi kansakoulun ja kokkikoulun. Hän työskenteli laivakokkina ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n konekiväärikomppaniaan 27. syyskuuta 1915, josta hänet siirrettiin17. maaliskuuta 1916 pataljoonan täydennysjoukkoon, mistä hänet laskettiin 29. marraskuuta 1917 siviilitöihin. Takaisin Suomeen Soinio palasi sisällissodan jälkeen 29. marraskuuta 1918 ja astui kersantiksi ylennettynä Suomen armeijan palvelukseen 15. kesäkuuta 1921 ja hänet sijoitettiin Rannikkotykistörykmentti 2:n 4. patteriin, jossa hän toimi aluksi koulutusaliupseerina ja myöhemmin muonitusmestarina 15. kesäkuuta 1922 saakka. Palvelusaikanaan hän oli myös komennettuna kouluttajana Suomenlinnan aliupseerikoulussa. Myöhemmin hän työskenteli työmiehenä talvisotaan saakka. Talvisotaan Soinio kutsuttiin komppanian vääpeliksi Jalkaväenkoulutuskeskus 2:een. Välirauhan aikana hän palveli aluksi esikunta ja komppanianvääpelinä sodanaikaisessa koulutuskeskuksessaan, kunnes hänet siirrettiin Jalkaväkirykmentti 62:een ja edelleen 13. Prikaatin II pataljoonaan. Vielä ennen jatkosotaa hänet siirrettiin 4. Prikaatin I pataljoonaan. Jatkosodan hän palveli aluksi elintarvikkeiden täydennyspaikalla vuoteen 1942, jonka jälkeen hänet siirrettiin 29. Talouskomppaniaan ja edelleen vääpeliksi 8. Sotasairaalan esikuntaan, jossa hän palveli vuoteen 1943 saakka. Myöhemmin sodan kuluessa hän toimi huoltotehtävissä Rovaniemellä sodan loppuun saakka. Soinio vietti sodanjälkeisen aikansa veljensä maatilalla Taivassalossa. Hänet on haudattu Taivassaloon. Ylennykset: Kersantti 1921, Ylikersantti 1940, Vääpeli 1940. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.[5][6]
Juho Heikki Sonninen
(20. heinäkuuta 1891 Iisalmen maalaiskunta – 25. toukokuuta 1934) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat torppari Samuli Sonninen ja Anna Sohvi Kononen. Hän työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 5. komppaniaan 21. joulukuuta 1915, josta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 30. toukokuuta 1916. Täydennysjoukosta hänet lähetettiin 15. marraskuuta 1916 alkaen Altonan työosastoon ja laskettiin edelleen siviilitöihin Saksaan 2. elokuuta 1916. Sonnin palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen 1. joulukuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä eri paikkakunnilla.[5][6] Sonninen oli kuollessaan Oulun Tuomiokirkkoseurakunnan jäsen, jossa hänen hautauspäiväkseen on merkitty 29. toukokuuta 1934, mutta hänen hautapaikastaan ei ole tietoa.
Johan Leonard Stagnäs
(17. heinäkuuta 1897 Vaasa – 10. marraskuuta 1927) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Johan Erik Stagnäs ja Ulrika Sofia Söderman. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Signe Erika Erikssonin kanssa. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli autonkuljettajana Vaasassa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan3. maaliskuuta 1916. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, Schmardenissa ja Aa-joella. Hän haavoittui lievästi Riianlahdella 3. joulukuuta 1916. Pataljoonan rintamakomennuksen jälkeen hän kävi moottoripyöräkurssin. Stagnäs saapui Suomeen (Vaasaan) jääkärien pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918 ja sijoitettiin sisällissotaa käyvään Suomen Valkoiseen armeijaan joukkueen varajohtajaksi 1. Jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan ja osallistui sisällissodan taisteluihin Lempäälässä, Vuohiniemellä ja Säiniöllä sekä Viipurissa. Stagnäs siirrettiin sisällissodan jälkeen 12. heinäkuuta 1918 alkaen Pioneerikoulutuspataljoonaan, jossa hän palveli aluksi 3. ja myöhemmin 2. komppaniassa. Pioneerikoulutuspataljoonasta hänet siirrettiin 1. marraskuuta 1918 alkaen Suomen valkoisen kaartiin, jossa hänet sijoitettiin 7. komppaniaan. Valkoisesta kaartista hänet komennettiin 17. joulukuuta 1918 alkaen harjoituspäälliköksi Tuusulan suojeluskuntaan. Hän erosi armeijasta 11. helmikuuta 1919, mutta jatkoi vielä harjoituspäällikkönä Tuusulan suojeluskunnassa 1. tammikuuta 1920 saakka. Myöhemmin hän työskenteli liikemiehenä. Hänen kohtalonaan oli hukkua 10. marraskuuta 1927 Sundomin saaristossa. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 31. toukokuuta 1917, Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 10. huhtikuuta 1918, Vääpeli kesällä 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk., Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.[5][6]
Berndt Edvard Wilhelm Standertskjöld
- Hugo Starkman myöh. Vaahto
Axel August Starkman
(29. joulukuuta 1896 Kemi – 8. huhtikuuta 1970) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat muurari Aadolf Fredrik Starkman ja Maria Karoliina Juhontytär. Hän kävi kolme luokkaa kansakoulua ja työskenteli muurarina ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 26. marraskuuta 1915. Komppaniasta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 21. tammikuuta 1916. Starkman palasi takaisin Suomeen tammikuussa 1919 ja oli sen jälkeen hoidettavana mielenterveydellisten syiden takia osin veljensä luona ja osin Kemin kunnalliskodissa. Myöhemmin hän kumminkin tervehtyi ja muun muassa osallistui jatkosodan aikana kiviaputöihin 13. Erillisessä Linnoitusrakennuskomppaniassa ja Linnoitusrakennuspataljoona 502:ssa. Lisäksi hän työskenteli vuonna 1944 Kaarlahden kivityömaalla.[5][6]
Herman Edvard Sten
(20. marraskuuta 1886 Raippaluoto – 21. maaliskuuta 1969) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Anders Sten ja Anna Karolina Rönn. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Maria Alina Johan-Erikintytären (Nyback) kanssa. Hän kävi kansakoulun ja suoritti rannikkolaivurintutkinnon vuonna 1924. Hän työskenteli tullivahtimestarina ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 2. kesäkuuta 1916, josta hänet siirrettiin 6. lokakuuta 1916 alkaen pataljoonan haupitsipatteriin. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella. Sten palasi takaisin Suomeen jääkärien pääjoukon mukana Vaasaan aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Vaasassa hänet sijoitettiin sisällissotaa käyvään Suomen Valkoiseen armeijaan Jääkärirykistön 1. patteriin. Hän osallistui edellä mainitussa joukossa taisteluihin Messukylässä ja Tampereella. Tampereen valtauksen jälkeen hänet siirrettiin tykistön uudelleen järjestelyn yhteydessä perustetun Jääkäritykistöprikaatin 1. jääkäripatteriston 2. patteriin ja osallistui sen riveissä taisteluihin Viipurissa, jossa hän haavoittui 26. huhtikuuta 1918. Sten palveli sisällissodan jälkeen Suomen tykistökoulussa. Hän erosi armeijasta 29. syyskuuta 1918 ja astui Tullilaitoksen palvelukseen, jossa hän toimi vuosina 1919–1924 tullimoottori N. W. 42:n päällikkönä ja vuosina 1924–1926 moottorilaiva Nordenin päällikkönä. Myöhemmin hän matkusti Australiaan, josta hän palasi vuonna 1931 ja työskenteli sen jälkeen kirvesmiehenä Vaasassa. Vuonna 1934 hän pääsi töihin Vaasan kaupungin satamajäänsärkijälle, jossa hän työskenteli vuoteen 1936 saakka. Myöhemmin hän toimi satamajäänsärkijä S/S Fartin päällikkönä ja sen lähinnä satunnaisissa töissä, kunnes palasi takaisin moottorilaiva Nordenin päälliköksi vuonna 1940 ja oli päällikkönä vuoteen 1950 saakka. Hänet on haudattu Raippaluotoon. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 10. huhtikuuta 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk. , Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.[5][6]
Anders Stenbacka
(3. lokakuuta 1883 Purmo – 22. syyskuuta 1956) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat kirvesmies Anders Stenbacka ja Johanna Robertintytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1922 Sigrid Axelia Tennströmin kanssa. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli puuseppänä ja laivan kirvesmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 16. lokakuuta 1915. Komppaniastaan hänet laskettiin sairauden takia siviilitöihin Saksaan 8. maaliskuuta 1917. Siviilitöistä hän palasi takaisin pataljoonaan ja sijoitettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 30. syyskuuta 1917, josta hänet siirrettiin 2. komppaniaan 10. lokakuuta 1917. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Aa-joella. Stenbacka saapui takaisin Suomeen jääkärien pääjoukon mukana Vaasaan aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Vaasassa hänet sijoitettiin sisällissotaa käyvään Suomen Valkoiseen armeijaan 3. Jääkärirykmentin 7. jääkäripataljoonan 2. komppanian. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Tampereella, Aittolahdessa, Lyykylässä, Mannikkalassa ja Talissa. Hän palveli sisällissodan jälkeen edelleen 3. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin ensin Savon jääkärirykmentti 3 ja sitten Uudenmaan rykmentti. Rykmentissä hän toimi koulutusaliupseerina ja komppanianvääpelinä 5. komppaniassa. Hän erosi armeijasta 30. syyskuuta 1920 ja työskenteli sen jälkeen puuseppänä ja helmikuusta 1935 alkaen Valtion lentokonetehtaan (myöh. Valmet) palveluksessa vuoteen 1952 saakka. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 3. toukokuuta 1918, Vääpeli 5. marraskuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk; Vapaudenmitali 2. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.[5][6]
- Gösta Stenberg
Johan Frithiof Stenfors
(27. lokakuuta 1892 Ylimarkku – 17. marraskuuta 1969) oli suomalainen jääkäri ja suojeluskuntavääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Johan Adrian Stenfors (ent. Öjst) ja Kajsa Stina Stenfors. avioliittoon vuonna 1930 Katharina Hildegard Hellbergin kanssa. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelijänä kotitalossaan ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 17. joulukuuta 1915. Hän kuitenkin poistui pataljoonasta 15. toukokuuta 1916 ja palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen elokuussa 1918. Paluunsa jälkeen hän työskenteli maanviljelijänä Ylimarkussa. Töidensä ohella hän kuului kotipitäjänsä suojeluskuntaan. Hänet on haudattu Liljendahliin. Ylennykset: Suojeluskuntakorpraali 20. marraskuuta 1925, Suojeluskunta-alikersantti 16. toukokuuta 1927 Suojeluskuntakersantti 28. tammikuuta 1928, Suojeluskuntavääpeli 6. joulukuuta 1928. Kunniamerkit: Talvisodan muistomitali.[5][6]
- Arthur Reinhold Stenholm myöh. Saarmaa
Gösta Stjernberg
(15. tammikuuta 1896 Helsinki – 19. helmikuuta 1970 Mallerud, Ruotsi) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat isännöitsijä Johannes Stjernberg ja Ida Augusta Holmberg. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1924 Alli Aglaide Anderssonin kanssa, joka kuoli vuonna 1951 ja Stjernberg avioitui toistamiseen vielä samana vuonna merkonomi Laila Margarita Constance Heleniuksen kanssa. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 15. joulukuuta 1915, josta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 26. helmikuuta 1916. Stjernberg palasi takaisin Suomeen 11. joulukuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen liikemiehenä, etupäässä Helsingissä. Hän muutti vuonna 1948 Ruotsiin, jossa toimi liikemiehenä. Hänet on haudattu Mellerudiin, Ruotsiin.[5][6]
Ernst Georg Stolpe
(5. heinäkuuta 1895 Raippaluoto – 27. toukokuuta 1917) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat kalastaja Edvard Stolpe ja Karolina Erikintytär. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli tullivartijana ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 2. kesäkuuta 1916. Hän kuoli keuhkotautiin Hampurin sotilassairaalassa 27. toukokuuta 1917 ja haudattiin Hampurin hautausmaahan. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.[5][6]
Kaarle Juhani Stolt
(23. syyskuuta 1879 Alatornio – 12. toukokuuta 1931) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen äitinsä oli Kaisa Maria Stolt. Hän työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 5. marraskuuta 1915, mutta passitettiin 27. helmikuuta 1916 korkean ikänsä vuoksi siviilitöihin Saksaan. Hän kumminkin palasi takaisin pataljoonaan ja sen täydennysjoukkoon, josta hänet siirrettiin takaisin pioneerikomppaniaan 17. marraskuuta 1917. Takaisin Suomeen Stolt palasi jääkärien pääjoukon mukana Vaasaan aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Vaasassa hänet sijoitettiin varusmestariksi Suomen Valkoisen armeijan 5. Jääkärirykmentin 13. jääkäripataljoonan 3. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Karjalankannaksella. Stolt palveli sisällissodan jälkeen koulutusaliupseerina 5. Jääkärirykmentin 3. komppaniassa, josta hänet määrättiin 10. elokuuta 1918 alkaen Suomen valkoisen kaartin 7. komppaniaan ja 24. elokuuta 1918 alkaen 3. komppaniaan. Valkoisesta kaartista hänet siirrettiin 4. syyskuuta 1918 alkaen Kuopion jalkaväkirykmentti 4:n 4. komppaniaan, josta hän palasi takaisin Suomen valkoisen kaartin 7. komppaniaan 24. syyskuuta 1918. Valkoisesta kaartista hän siirtyi 16. lokakuuta 1918 Sortavalan rajavartioryhmän täydennyspataljoonan 2. komppaniaan ja edelleen 1. joulukuuta 1918 alkaen I pataljoonan 1. komppaniaan. Hän erosi armeijasta 11. helmikuuta 1919 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä Vaasassa. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 9. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.[5][6]
Frithiof Stor
27. elokuuta 1889 Mustasaari – 9. tammikuuta 1964 Port Arthur Ontario Kanada) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Johan Erik Stor ja Johanna Sofia Paxal. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä Mustasaaressa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 18. maaliskuuta 1916. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Aa-joella. Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan varusmestariksi 5. Jääkärirykmentin 14. jääkäripataljoonaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Karjalankannaksella. Stor toimi sisällissodan jälkeen edelleen 5. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Kuopion jalkaväkirykmentti 4. Rykmentissä hän toimi 7. elokuuta 1918 alkaen koulutusaliupseerina 5. komppaniassa, josta hänet siirrettiin 5. syyskuuta 1918 alkaen Itämeren jalkaväkirykmentti 1:een, josta taasen muodostettiin myöhemmin Porin rykmentti. Porin rykmentissä hän palveli 4:nnessä ja 6. komppaniassa. Stor erosi armeijasta 30. syyskuuta 1920, mutta astui takaisin palvelukseen jo 1. toukokuuta 1921 Kaartin jääkäripataljoonaan, josta hän erosi 15. maaliskuuta 1923 ja muutti siirtolaiseksi Kanadaan. Hänet on haudattu Port Arthuriin, Ontarioon Kanadaan. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 18. huhtikuuta 1918, Vääpeli 10. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.[5][6]
Herman Edvard Storgård
(16. syyskuuta 1890 Mustasaari – 18. joulukuuta 1919) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat mäkitupalainen Herman Storgård ja Anna Sofia Skata. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Aina Alexandra Ruskon kanssa. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli kotitilallaan ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 18. maaliskuuta 1916, josta hänet siirrettiin 29. maaliskuuta 1916 alkaen pataljoonan täydennysjoukkoon. Täydennysjoukosta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 7. huhtikuuta 1916. Takaisin pataljoonaan hän palasi 12. kesäkuuta 1917 ja sijoitettiin takaisin 2. komppaniaan. Storgård saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana jefreitteriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan 2. Jääkärirykmentin 6. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, Tampereella, Näsilinnassa, Kuokkalassa ja Kellomäellä. Storgård palveli sisällissodan jälkeen edelleen 2. jääkärirykmentissä, josta muodostettiin Porin jalkaväkirykmentti 2. Rykmentissä hän palveli 5. komppaniassa. Hänet siirrettiin 3. syyskuuta 1918 alkaen Itämeren jalkaväkirykmentti 1:een, missä hänet sijoitettiin 3. komppaniaan. Hänet vapautettiin Saksassa allekirjoittamastaan palvelusitoumuksesta sairauden takia 24. lokakuuta 1918. Hän kuoli 18. joulukuuta 1919 Takaharjun parantolassa. Ylennykset: Jefreitteri 11. helmikuuta 1918, Aliupseeri 10. huhtikuuta 1918, Varavääpeli 15. elokuuta 1918, Vääpeli 23. elokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.[5][6]
Mathias Storgård ent. Ekström
(24. syyskuuta 1893 Vöyri – 8. kesäkuuta 1945) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Matts Storgård ja Anna Lisa Sandås. Hän kävi kansakoulun ja Vöyrin kansanopiston vuosina 1911–1912. Hän työskenteli maanviljelijänä Vöyrissä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 25. helmikuuta 1916. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Aa-joella. Storgård saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden etujoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 18. helmikuuta 1918. Vaasasta hänet komennettiin Suomen sisällissotaan koulutusaliupseeriksi Vöyriin, jossa hänet sijoitettiin armeijan sotakouluun. Sotakoulussa hänet sijoitettiin 2. komppaniaan. Myöhemmin hänet siirrettiin joukkueenjohtajaksi sotakoulun 1. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin kyseisen komppanian joukkueenjohtajana Vaskivedellä, Kurussa, Sorilassa ja Messukylässä sekä Tampereella. Tampereen valloituksen jälkeen hänet siirrettiin huhtikuun puolivälissä joukkueenjohtajaksi 5. Jääkärirykmentin 14. jääkäripataljoonan 4. komppaniaan ja osallistui sen riveissä Karjalankannaksella käytyihin sotatoimiin. Storgård palveli sisällissodan jälkeen yhä 5. Jääkärirykmentissä, josta hänet komennettiin elokuun puolivälissä vuonna 1918 kuudeksi viikoksi Haminan taistelukouluun ja siirrettiin edelleen koulutusaliupseeriksi Itämeren jalkaväkirykmentti 1:n 2. konekiväärikomppaniaan. Hän erosi armeijasta joulukuussa 1918 ja työskenteli sen jälkeen maanviljelijänä Vöyrissä. Hän toimi elämässään aktiivisesti useissa kunnallisissa luottamustehtävissä. Hänet on haudattu Vöyriin. Ylennykset: Aliupseeri 7. helmikuuta 1918, Vääpeli 15. huhtikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.[5][6]
Evert Storstrang
(8. syyskuuta 1897 Kestilä – 28. huhtikuuta 1917 Wackersleben Saksa) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat kauppias Aleksanteri Storstrang ja Maria Spangar. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli maanviljelystyöläisenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n konekiväärikomppanian 23. helmikuuta 1916. Pataljoonan konekiväärikomppaniasta hänet siirrettiin 1. maaliskuuta 1916 alkaen pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan. Hän kuoli 28. huhtikuuta 1917 Wackerslebenissä, jonne hänet myös haudattiin. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.[5][6]
Emil Arvid Strandén ent. Rantala
(17. marraskuuta 1897 Mustasaari – 16. lokakuuta 1922) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Johannes Rantala ja Maria Holmlund. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli asentajana Vaasassa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 18. maaliskuuta 1916, josta hänet siirrettiin 23. syyskuuta 1917 alkaen pataljoonan pioneerikomppaniaan. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella. ja Riianlahdella sekä Aa-joella. Stranden saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 5. Jääkärirykmentin 14. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Karjalankannaksella. Hän palveli sisällissodan jälkeen edelleen 5. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Kuopion jalkaväkirykmentti 4, jossa hän toimi joukkueenjohtajana 4. komppaniassa. Hänet siirrettiin 5. syyskuuta 1918 alkaen Itämeren jalkaväkirykmentti 1:een, josta taasen muodostettiin Porin rykmentti, jossa hän toimi koulutusaliupseerina 5. komppaniassa. Stranden erosi armeijasta 30. syyskuuta 1920 ja siirtyi suojeluskuntajärjestöön, jossa hän toimi aluksi Korsholman suojeluskunnan harjoitus- ja paikallispäällikkönä ja 1. kesäkuuta 1921 alkaen Vaasan suojeluskuntapiirin Korsholman alueen päällikkönä. Hän kuoli keuhkotautiin 16. lokakuuta 1922. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 15. toukokuuta 1918, Vääpeli 19. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.[5][6]
Anders Edvin Ström
(13. toukokuuta 1897 Jepua –) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Matts Ström ja Anna Sofia Andersintytär. Hän työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 4. marraskuuta 1915. Komppaniastaan hänet laskettiin 21. joulukuuta 1915 siviilitöihin Saksaan. Myöhemmin hän matkustanut Yhdysvaltoihin.[5][6]
Nikolai Alexander Ström
(19. marraskuuta 1883 Mustasaari – 26. lokakuuta 1917) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat lasityömies Fabian Gabriel Ström ja Matilda Rantala. Hän työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 25. lokakuuta 1915. Pioneerikomppaniasta hänet siirrettiin 21. toukokuuta 1916 alkaen pataljoonan täydennysjoukkoon ja laskettiin 24. kesäkuuta 1916 siviilitöihin Saksaan. Hänet passitettiin 15. marraskuuta 1916 Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin 2. elokuuta 1917 alkaen uudelleen siviilitöihin. Hän kuoli keuhkotautiin Essenin sairaalassa ja haudattiin Essenin hautausmaahan. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.[5][6]
Tuure Ström
(27. huhtikuuta 1891 Rauma – 6. kesäkuuta 1916) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat kauppalaivuri Fredrik Vilhelm Ström ja Maria Kristina Åman. Hän kävi viisi luokkaa Rauman lyseota, jonka jälkeen hän työskenteli apteekkialalla ja suoritti farmaseuttitutkinnon, jonka jälkeen hän työskenteli farmaseuttina muun muassa Raumalla, Tyrväällä ja Kuopiossa. Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 21. maaliskuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 21. toukokuuta 1916. Hän kuoli keuhkotulehdukseen Lockstedtin leirillä 6. kesäkuuta 1916 ja haudattiin Kellinghusenin sotilashautausmaahan. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.[5][6]
Kalle Kustaa Suhonen
(25. helmikuuta 1883 Tuulos – 3. huhtikuuta 1940) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Heikki Suhonen ja Kristiina Varis. Hän työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 13. marraskuuta 1915. Hänet laskettiin 27. helmikuuta 1916 palvelukseen kelpaamattomana siviilitöihin Saksaa, mutta joutui 13. marraskuuta 1916 Altonan työosastoon. Työosastosta hänet laskettiin takaisin siviilitöihin elokuussa 1917. Suhonen palasi takaisin Suomeen heinäkuussa 1919 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä eri paikkakunnilla Pohjois-Suomessa. Hän sairastui lopulta keuhkotautiin ja oli hoidettavana keuhkotautiparantoloissa ja vietti viimeiset hetkensä Kemin kaupungin ja maalaiskunnan kunnalliskodeissa.[5][6]
Johan Ernst Sundman
(Käytti Saksassa peitenimeä Koch), (29. tammikuuta 1898 Mustasaari – 12. tammikuuta 1971) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat Johannes Sundman ja Fredrika Back. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1930 Lenny Linnea Holmströmin kanssa. Hän kävi kansakoulun ja Haminan taistelukoulun. Hän työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 1. toukokuuta 1916, josta hänet siirrettiin 22. elokuuta 1916 pataljoonan 1. komppaniaan. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella. Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan muonitusaliupseeriksi 2. Jääkärirykmentin 6. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, Tampereella ja Kuokkassa. Sundman palveli sisällissodan jälkeen edelleen 2. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin ensin Porin jalkaväkirykmentti 2 ja sitten Savon jääkärirykmentti. Hän toimi rykmentissä koulutusaliupseerina 4. komppaniassa. Hänet siirrettiin 4. syyskuuta 1918 alkaen Itämeren jalkaväkirykmentti 1:een, josta muodostettiin myöhemmin Porin rykmentti. Rykmentissä hän toimi koulutusaliupseerina ja komppanianvääpelinä 6. komppaniassa. Hän erosi armeijasta 30. syyskuuta 1920 ja työskenteli sen jälkeen asentajana ja autonkuljettajana Vaasassa. Hän osallistui talvisotaan ryhmänjohtajana ja virkaatekevänä komppanianpäällikkönä sekä varajoukkueenjohtajana ja komppanian vääpelinä 14. Autokomppaniassa. Jatkosodan puhjettua hänet komennettiin työnjohtajaksi autokorjaamoon ja palveli tehtävässä vuoteen 1942 saakka. Hän osallistui jatkosodan sotatoimiin Kitee-Matkaselkä-Latvasyrjä-Räisälä-Kivennapa akselilla. Hänet on haudattu Mustasaareen. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 15. elokuuta 1918, Vääpeli 29. elokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk. (1918 ja 1940), Vapaudenmitali 2. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Talvisodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.[5][6]
Anders Valfrid Sundqvist
(2. syyskuuta 1897 Kruunupyy – 6. syyskuuta 1934) oli suomalainen jääkärivääpeli ja reservin luutnantti. Sundqvistin vanhennat olivat kirvesmies Anders Sundqvist ja Maria Sofia Grönlund. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1920 Gerda Louise Lill-Broändan kanssa. Hän kävi kansakoulun ja Kruunupyyn kansanopiston sekä suoritti yksityisesti Kokkolan ruotsalaisen keskikoulun kurssin vuonna 1930. Sundqvist liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 5. huhtikuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan 2. komppaniaan 22. elokuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella. Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 5. Jääkärirykmentin 14. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Hän otti osaa sisällissodan taisteluihin Karjalankannaksella. Sundqvist palveli sisällissodan jälkeen edelleen 5. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin Kuopion jalkaväkirykmentti 4. Hän toimi rykmentissä koulutusaliupseerina 4. komppaniassa. Hänet siirrettiin 5. syyskuuta 1918 alkaen Itämeren jalkaväkirykmentti 1:een, jossa hän toimi niin ikään koulutusaliupseerina. Sundqvist erosi armeijasta 16. joulukuuta 1918 ja liittyi Suojeluskuntajärjestöön, jossa hän toimi 25. maaliskuuta – 15. lokakuuta 1919 välisenä aikana harjoituspäällikkönä Etelä-Lohjan suojeluskunnassa, jonka jälkeen hän siirtyi Kruunupyyn suojeluskuntaan, jossa hän toimi 15. lokakuuta 1919 – 1. marraskuuta 1922 välisen ajan paikallispäällikkönä. Hänet nimitettiin 1. marraskuuta 1922 Vaasan suojeluskuntapiirin VIII:n alueen päälliköksi. Seuraavaksi hänet nimitettiin 1. huhtikuuta 1927 alkaen X:n alueen päälliköksi ja 1. heinäkuuta 1928 alkaen XII:n alueen päälliköksi. Edelleen hänet nimitettiin 1. elokuuta 1928 alkaen XIII:n alueen ja 1. maaliskuuta 1934 alkaen XI:n alueen päälliköksi. Sundqvist sai sotilaskoulutusta Reserviupseerikoulussa vuonna 1928 ja useilta kursseilta Suojeluskuntain päällystökoulussa. Hän kuoli keuhkotautiin 6. syyskuuta 1934. Ylennykset: Varavääpeli 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 15. toukokuuta 1918, Suojeluskuntaupseeri 23. joulukuuta 1921, Reservin vänrikki 20. syyskuuta 1928. Reservin luutnantti 23. syyskuuta 1932. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, 
Suojeluskuntain rautainen ansioristi, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.[5][6]
Juho Konstantin Kristian Sundström myöh. Salmensilta
(2. syyskuuta 1892 Karjalohja – 7. joulukuuta 1963) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat suutari Kalle Kustaa Sundström ja Ida Matilda Enqvist. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Toini Impi Väkevän kanssa, josta hän erosi vuonna 1926 ja avioitui toisen kerran vuonna 1932 Helmi Kärkkäisen kanssa. Sundström kävi kansakoulun ja työskenteli ajurina ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 27. marraskuuta 1915 ja otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella sekä Aa-joella.
Sundström saapui Suomeen jääkärien pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918 ja hänet sijoitettiin Suomen Valkoiseen armeijaan joukkueen varajohtajaksi 2. Jääkärirykmentin 4. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan ja otti osaa sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, Tampereella, Rajamäellä, Tarpilassa ja Raivolassa. Sisällissodan jälkeen Sundström palveli edelleen 2. Jääkärirykmentissä, josta muodostettiin myöhemmin aluksi Porin jalkaväkirykmentti n:o 2 ja myöhemmin Savon jääkärirykmentti. Hänet siirrettiin 18. lokakuuta 1918 koulutusaliupseeriksi 5. komppaniaan ja 2. marraskuuta 1918 alkaen 4. komppaniaan. Hänet määrättiin 6. marraskuuta 1918 2. pataljoonan aliupseerikurssien opettajaksi ja 28. marraskuuta 1918 uuden kurssin johtajaksi. Seuraavaksi Sundström siirrettiin 11. helmikuuta 1919 alkaen 4. komppanian vääpeliksi ja 1. heinäkuuta 1919 joukkueenjohtajaksi. Armeijasta Sundström erosi 1. lokakuuta 1920 ja siirtyi Suojeluskuntajärjestön palvelukseen ja hänet sijoitettiin 5. lokakuuta 1920 paikallispäälliköksi Lappeen suojeluskuntaan. Viipurin suojeluskuntapiirin päällikkönä hän toimi vuosina 1921–1922, josta hänet siirrettiin Viipurin suojeluskuntapiirin 17. alueen päälliköksi. Savon jääkärirykmentin esikunnassa hän toimi kirjaltajana 1. huhtikuuta – 31. lokakuuta 1922 välisen ajan. Vuodesta 1923 alkaen hän työskenteli työnjohtajana eri puutavaraliikkeiden palveluksessa aina vuoteen 1928 saakka, jolloin hän siirtyi Juvan kunnan ja pappilan virkatalojen apulaismetsätyönjohtajaksi ja työskenteli tehtävässä aina vuoteen 1941 saakka. Sundström vaihtoi sukunimensä vuonna 1935 Salmensillaksi.
Jatkosodan puhjettua Salmensilta komennettiin 4. Sotapoliisikomppaniaan ja edelleen päälliköksi 463. Ilmasuojelukomppaniaan, kunnes vuonna 1942 hänet siirrettiin Itä-Karjalan sotilashallinnon esikuntaan. Äänisniemen Aluemetsätoimiston talousupseerina hän toimi vuodet 1942–1944. Salmensilta toimi myös Juvan seurakunnan ja kunnan metsätyömaalla sotavuonna 1943 ja vuoden 1944 Metsätyönjohtajana Linnoitusrakennuspataljoona 216:ssa. Sotien jälkeen hän toimi edelleen Juvan seurakunnan ja kunnan metsätyönjohtajana. Hänet haudattiin Juvalle. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 19. syyskuuta 1917, Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 10. huhtikuuta 1918, Vääpeli 6. marraskuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaudenmitali 2. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.
Lauri Adolf Sundström
(20. maaliskuuta 1898 Ikaalinen – 24. heinäkuuta 1957) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat vääpeli Johan Ambrosius Sundström ja Rosa Paulina Strömgren. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1925 Ida Johanna Kotilaisen kanssa. Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 11. huhtikuuta 1916, josta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 2. toukokuuta 1916. Siviilitöistä hänet määrättiin 7. tammikuuta 1917 Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin takaisin siviilitöihin 9. elokuuta 1917. Takaisin Suomeen hän palasi 29. marraskuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen työmiehenä Kokkolassa.[5][6]
- Emil Suni
Yrjö Suni
(20. heinäkuuta 1890 Antrea – 28. elokuuta 1917 Köln Saksa) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Yrjö Suni ja Maria Pekkala. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä kotipaikkakunnallaan ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 3. maaliskuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Myöhemmin hänet siirrettiin Altonan työosastoon 22. helmikuuta 1917 alkaen, josta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 4. elokuuta 1917. Hän kuoli Kölnin sairaalassa 28. elokuuta 1917. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.[5][6]
Aapro Suokas
(23. helmikuuta 1895 Sakkola – 27. tammikuuta 1934) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Martti Suokas ja Anni Karvonen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Hilma Hyytiäisen kanssa. Hän kävi kansakoulun ja kirjanpitokurssin ja työskenteli kotitalossaan ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 4. komppaniaan 16. helmikuuta 1916. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Rintamakomennuksensa jälkeen hänet siirrettiin 21. helmikuuta 1917 alkaen Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 16. elokuuta 1917. Hän palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen 29. marraskuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen maanviljelijänä ja poliisina sekä vuodesta 1924 alkaen metsätyönjohtajana A. Ahlström oy:n palveluksessa. Hän kuoli keuhkotautiin 27. tammikuuta 1934. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.[5][6]
Antti Oskari Suomela
(22. tammikuuta 1895 Kortesjärvi – 22. heinäkuuta 1941) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Juho Jaakko Suomela ja Wilhelmiina Saarijärvi. Tämä Kortesjärveläinen työmies liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 27. marraskuuta 1915, josta hänet siirrettiin 11. toukokuuta 1916 sotapalvelukseen kelpaamattomana pataljoonan täydennysjoukkoon, josta hänet laskettiin siviilitöihin 9. elokuuta 1916. Suomeen hän palasi vuonna 1919 ja toimi sen jälkeen työmiehenä Pohjois-Suomessa. Talvi- ja jatkosodan aikana hän toimi tulkkina saksalaisten ja suomalaisten välillä. Hänet on haudattu Oulun hautausmaalle Intiöön samaan hautaan kuin toinen jääkäri, Joonas Tuomikoski. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.
Artturi Villehard Suomi
(8. elokuuta 1891 Parainen – 18. kesäkuuta 1970) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat kivityömies Oskar Emanuel Suominen ja Liisa Suominen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Miina Simosen kanssa, joka kuoli vuonna 1922 ja hän avioitui toistamiseen vuonna 1926 Maria Josefiina Hulkkosen kanssa. Hän työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 1. lokakuuta 1915, josta hänet siirrettiin 21. joulukuuta 1915 alkaen pataljoonan 4. komppaniaan. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Myöhemmin hänet laskettiin pataljoonan rintamakomennuksen jälkeen siviilitöihin Saksaan 18. joulukuuta 1917 alkaen, joista hän palasi pataljoonan yhteyteen hiukan ennen pataljoonan kotiuttamista ja vaivaamista Suomeen. Suomi saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi koulutusaliupseeriksi 5. jääkäripataljoonan 2. komppaniaan, josta hänet siirrettiin myöhemmin 6. komppaniaan. Myöhemmin hänet siirrettiin 30. maaliskuuta 1918 alkaen III Täydennyspataljoonan 3. komppaniaan ja edelleen joukkueen varajohtajaksi 6. Jääkärirykmentin 17. jääkäripataljoonan 1. ja 2. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Viipurissa ja Nuoraassa. Suomi palveli sisällissodan jälkeen 6. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 6:ssa, josta muodostettiin myöhemmin aluksi Jääkäripataljoona 3 ja sitten Kajaanin sissipataljoona sekä lopuksi Pohjanmaan Jääkäripataljoona. Hän toimi pataljoonassa koulutusaliupseerina 3. komppaniassa. Hän erosi armeijasta 18. maaliskuuta 1919, vain liittyäkseen Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan, jossa hän toimi aluksi Marttinan johtamassa räjäytysosastossa ja myöhemmin I pataljoonassa. Hän osallistui retkikunnan taisteluihin Aunuksen etelärintamalla. Retkikunnalta palattuaan hän työskenteli työmiehenä Utajärvellä. Mainittakoon, että hän toimi Utajärven suojeluskunnan paikallispäällikkönä 1. marraskuuta – 30. joulukuuta 1919 välisen ajan. Hänet on haudattu Utajärven Niskankylän hautausmaalle. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 10. marraskuuta 1916, Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Vääpeli 6. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Aunuksen Vapaussodan muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.[5][6]
Samuel Suomi ent. Mannelin
(1. elokuuta 1891 Rauman maalaiskunta – 27. lokakuuta 1918) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Vilhelm Mannelin ja Kristina Mattsson. Hän työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 22. syyskuuta 1915. Komppaniastaan hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 5. marraskuuta 1915 hänellä todetun sydänvian johdosta. Hän kuoli Neumünsterissä 27. lokakuuta 1918 ja haudattiin paikalliseen hautausmaahan. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.[5][6]
Gustaf (Kustaa) Alarik Suominen
(5. huhtikuuta 1897 Sundin maalaiskunta – 28. maaliskuuta 1918) oli suomalainen jääkärialiupseeri. Hänen vanhempansa olivat pientilallinen Johan Ulrik Suominen ja Matilda Fredrika Hurtig. Hän kävi kaksi luokkaa kansakoulua ja työskenteli merimiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 22. syyskuuta 1915. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, Schmardenissa sekä Aa-joella. Hän saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueen varajohtajaksi 2. Jääkärirykmentin 12. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, missä hän kaatui taistelussa. Hänet haudattiin Jyväskylän sankarihautaan. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 19. syyskuuta 1917, Aliupseeri 11. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.[5][6]
Johan Viljam Suominen
(11. heinäkuuta 1895 Mäntyharju – 31. tammikuuta 1970) oli suomalainen jääkäri ja Viron armeijan vänrikki. Suomisen vanhemmat olivat nahkuri Adam Suominen ja Maria Kovanen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Olga Katarina Granlundin kanssa, josta hän erosi vuonna 1923. Hän kävi kansakoulun ja Elisenvaaran maanviljelyskoulun vuosina 1913–1915. Suominen työskenteli työnjohtajana ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 24. elokuuta 1916, josta hänet siirrettiin pataljoonan 3. komppaniaan 5. joulukuuta 1916. Takaisin pataljoonan täydennysjoukkoon hänet siirrettiin 18. joulukuuta 1917. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Riianlahdella ja Aa-joella.[5][6]
Suominen palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen 29. marraskuuta 1918 ja astui 12. joulukuuta 1918 armeijan palvelukseen kersantiksi ylennettynä. Hän palveli Suomen valkoisen kaartin 5. komppaniassa. Hän astui kevättalvella vuonna 1919 Viron armeijan palvelukseen ja palveli muun muassa laivastossa ja panssarijunaosastolla. Hän osallistui Viron sisällissodan taisteluihin Marienburgin seuduilla, joissa taisteluissa hän myös haavoittui. Viron armeijasta hän erosi 26. syyskuuta 1919 ja palasi Suomeen ja jatkoi entisessä tehtävässään Suomen valkoisessa kaartissa. Suomen armeijasta hän erosi 27. lokakuuta 1919 ja liittyi Suojeluskuntajärjestöön ja sijoitettiin paikallispäälliköksi Kempeleen suojeluskuntaan, jossa hän palveli 1. kesäkuuta – 1. heinäkuuta 1920 välisen ajan. Seuraavaksi Suominen otti osaa Itäkarjalaisten kansannousuun vuonna 1921, jossa hän toimi Repolan pataljoonan 1. komppaniassa. Sotaretkeltä palattuaan hän työskenteli liikealalla ja vuosina 1923–1924 rakennustöiden valvojana Lapin rajavartioston Sallan komppaniassa. Myöhemmin hän teki vain tilapäistöitä sairautensa takia. Ylennykset: Kersantti 12. joulukuuta 1918, Vänrikki 1919 (Viron armeija). Kunniamerkit: Jääkärimerkki.[5][6]
Jaakko Suorsa
(11. helmikuuta 1893 Muhos – 21. heinäkuuta 1959) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen äitinsä oli Greta Suursa. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1918 Aina Lintusen kanssa. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli mekaanikkona ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 30. marraskuuta 1915. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Suorsa saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi koulutusaliupseeriksi 1. Jääkärirykmentin 1. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 14. maaliskuuta 1918 alkaen pataljoonan varusaliupseeriksi. Hänet siirrettiin 24. maaliskuuta 1918 alkaen 5. Jääkärirykmentin 13. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan, jossa hän toimi komppanianvääpelinä ja joukkueenjohtajana. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Karjalankannaksella muun muassa Kuokkalassa ja Rajajoella. Sisällissodan jälkeen hän kuului edelleen 5. Jääkärirykmenttiin, josta muodostettiin myöhemmin ensin Kuopion jalkaväkirykmentti 4 ja sitten Tampereen rykmentti. Hän toimi rykmentissä vääpelinä 1. konekiväärikomppaniassa ja 17. toukokuuta 1919 alkaen koulutusaliupseerina tiedonantokurssilla. Myöhemmin hän osallistui vuonna 1920 Porajärven puolustukseen. Hän erosi armeijasta 1. lokakuuta 1920 ja siirtyi Suojeluskuntajärjestöön, jossa hän toimi 1. joulukuuta 1920 – 1. maaliskuuta 1922 välisenä aikana paikallispäällikkönä Uukuniemen suojeluskunnassa. Takaisin armeijan palvelukseen hän astui 5. maaliskuuta 1922 ja sijoitettiin aluksi puhelinmekaanikoksi Rannikkotykistörykmentti 3:een, josta hänet siirrettiin 1. tammikuuta 1923 alkaen komppanian vääpeliksi Polkupyöräpataljoona 2:n 3. komppaniaan. Toistamiseen hän erosi armeijasta 31. joulukuuta 1924, mutta palasi palvelukseen jo 1. maaliskuuta 1925 ja palveli Suomenlinnan paikalliskomppaniassa 8. lokakuuta 1925 saakka. Myöhemmin hän työskenteli vuosina 1926–1929 Ilmailukoulun keskuslämmityslaitoksen hoitajana ja vuosina 1929–1935 autoilijana Helsingissä. Vuodesta 1936 alkaen hän työskenteli Puolustusministeriön kemiallisen koelaitoksen vartijana vuoteen 1941 saakka, jonka jälkeen hän työskenteli lääketehdas Orionin talonmiehenä. Sotilaskoulutusta hän sai Haminan taistelukoulussa vuonna 1918 ja viestikurssilla Haminassa vuonna 1919. Hänet on haudattu Honkanummen hautausmaahan. Ylennykset: Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 6. huhtikuuta 1918, Vääpeli 29. heinäkuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk., Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.[5][6]
Atte Alvar Anshelm Suovanen
(1. tammikuuta 1895 Mietoinen – 23. helmikuuta 1953) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat mylläri Juha Vilhelm Suovanen ja Gustava Karolina Kaarlentytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1924 Alli Kyllikki Hakalan kanssa. Hän kävi koulua niin, että erosi Turun suomalaisesta reaalilyseosta sen toiselta luokalta vuonna 1911, jonka jälkeen hän työskenteli kauppa-apulaisena ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 9. huhtikuuta 1916, josta hän erosi jo 13. huhtikuuta 1916. Takaisin Suomeen hän palasi 13. joulukuuta 1918 ja työskenteli sen jälkeen Turussa asioitsijana.[5][6]
Kalle Sutinen
(Käytti Saksassa peitenimeä Kaisla), (17. tammikuuta 1892 Nilsiä – 7. maaliskuuta 1959) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Taavetti Sutinen ja Karoliina Vartiainen. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä Viipurin maalaiskunnassa ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 19. marraskuuta 1915. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella. Pataljoonan rintamakomennuksen jälkeen hänet siirrettiin 4. heinäkuuta 1917 alkaen sairauden takia pataljoonan täydennysjoukkoon. Takaisin Suomeen hän palasi 29. marraskuuta 1918 ja joutui mielisairaalaan aluksi Viipuriin ja myöhemmin Helsinkiin ja lopulta vuonna 1920 Viipurin maalaiskunnan kunnalliskodin mielisairasosastolle. Viime vuotensa hän vietti Jämsän kunnalliskodissa. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.[5][6]
Jaakko Nikolai Suurniemi
(5. marraskuuta 1892 Ilmajoki – 30. lokakuuta 1962 Toronto Kanada) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat työmies Matti Suurniemi ja Anna Sofia Ojala. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1919 Susanna Järvimäen kanssa. Suurniemi kävi kansakoulun ja työskenteli räätälinä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 2. komppaniaan 7. tammikuuta 1916. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella ja Riianlahdella, josta hänet siirrettiin 13. joulukuuta 1916 sairauden takia pataljoonan täydennysjoukkoon. Täydennysjoukosta hänet laskettiin 30. kesäkuuta 1917 siviilitöihin Saksaan. Takaisin Suomeen Suurniemi palasi sodan jälkeen 29. marraskuuta 1918. Paluunsa jälkeen hän työskenteli räätälinä Tervajoella, Seinäjoella ja Ilmajoella. Ilmajoelta hän muutti syyskuussa 1923 siirtolaiseksi Kanadaan, jossa hän työskenteli vaatturina. Kanadassa hän käytti sukunimeä Niemi ja oli aktiivisesti mukana suomalaisten seuratoiminnassa. Kunniamerkit: Jääkärimerkki.[5][6]
Antti Suuronen
(20. huhtikuuta 1888 Kaukola – 27. joulukuuta 1939) oli suomalainen jääkärivääpeli. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Jaakko Suuronen ja Katri Tattari. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Hanna Maria Laitilan kanssa, josta hän erosi vuonna 1929 ja avioitui toistamiseen vuonna 1930 Alma Helena Hartikaisen kanssa. Hän kävi kansakoulun ja Taistelukoulun vuosina 1928–1929. Hän työskenteli kansakoulun jälkeen maanviljelijänä kotitilallaan, kunnes muutti Yhdysvaltoihin vuonna 1907. Yhdysvalloista hän palasi vuonna 1913, jonka jälkeen hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 14. marraskuuta 1915, josta hänet siirrettiin pataljoonan 1. konekiväärikomppaniaan 1. marraskuuta 1917 alkaen. Hän otti osaa taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Suuronen saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana aliupseeriksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan aluksi joukkueenjohtajaksi 7. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan, josta hänet siirrettiin 26. maaliskuuta 1918 alkaen 4. jääkärirykmentin 11. jääkäripataljoonan konekiväärikomppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Viipurissa. Suuronen palveli sisällissodan jälkeen 4. Jääkärirykmentistä muodostetussa Jääkäripataljoona 4:ssä, josta muodostettiin myöhemmin ensin Pohjolan Jääkäripataljoona ja sitten Kajaanin sissipataljoona. Hän toimi pataljoonassa joukkueenjohtajana 2. komppaniassa ja 12. syyskuuta 1918 alkaen 2. komppanian kevyen konekivääriosaston päällikkönä. Suuronen erosi armeijasta 28. toukokuuta 1919. Koska oli liittynyt 5. toukokuuta 1919 Karjalan (Aunuksen) retkikuntaan. Retkikunnalla hän toimi aluksi komppanianpäällikkönä 2. rykmentin 12. pataljoonan 1. komppaniassa ja 1. heinäkuuta 1919 alkaen 2. komppaniassa, kunnes siirtyi 1. elokuuta 1919 alkaen 1. pataljoonan konekiväärikomppanian päälliköksi. Hän osallistui retkikunnan taisteluihin Matrossassa, Polovinasa, Säämäjärvellä, Veskelyksessä, Potkuselässä ja Rajakonnussa. Näissä taistelussa hän haavoittui lievästi 10. kesäkuuta 1919 hänen ollessaan tiedustelumatkalla Polovinan lähistöllä. Retkikunnalta palattuaan hän astui takaisin armeijan palvelukseen, mutta erosi toistamiseen armeijasta jo 4. marraskuuta 1919. Hänen verensä veti taisteluihin ja hän astuikin 4. tammikuuta 1920 Pohjois-Inkerin vapaajoukkoihin ja osallistui Inkeriläisten kansannousuun. Pohjois-Inkerissä hän palveli 28. maaliskuuta 1920 saakka. Pohjois-Inkeristä palattuaan hän astui jälleen armeijan palvelukseen koulutusaliupseeriksi ja nyt hänet sijoitettiin 1. huhtikuuta 1920 alkaen Viipurin rykmentin 9. komppaniaan, josta hänet siirrettiin 10. joulukuuta 1920 alkaen 3. konekiväärikomppaniaan. Jo kolmannen kerran Suuronen erosi armeijasta 30. huhtikuuta 1921 ja astui tullilaitoksen palvelukseen tullipoliisiksi 10. toukokuuta 1921 ja oli tehtävässä 31. lokakuuta 1921 asti Kaakkoisella rajamaalla. Tullista hän palasi armeijan palvelukseen 1. marraskuuta 1921. Nyt hänet sijoitettiin koulutusaliupseeriksi Savon jääkärirykmentin 2. konekiväärikomppaniaan, josta hänet siirrettiin 1. marraskuuta 1923 alkaen vastaavaan tehtävään Hyökkäysvaunurykmenttiin. Hyökkäysvaunurykmentistä hän palasi takaisin Savon jääkärirykmenttiin 1. marraskuuta 1924 ja sijoitettiin 2. konekiväärikomppaniaan, josta hän siirtyi 31. maaliskuuta 1925 alkaen vääpeliksi 6. komppaniaan. Myöhemmin hänen rykmentistään muodostettiin aluksi Savon prikaatin II pataljoona ja sitten Käkisalmen jääkäripataljoona. Käkisalmelta Suuronen siirrettiin 1. toukokuuta 1934 alkaen Vuoksen jääkäripataljoonaan (myöhemmin Jääkäripataljoona 4), jossa hän palveli kunnes erosi armeijasta eläkeikänsä perusteella 20. huhtikuuta 1938 ja ryhtyi viljelemään maata Kaukolassa, kunnes talvisota muutti suunnitelmat. Talvisotaan hän osallistui komppanian vääpelinä Erillinen Jääkäripataljoona 6:ssa, jonka riveissä hän kaatui Keljassa käydyssä taistelussa. Hänet on haudattu Kaukolan sankarihautaan. Suurosella oli myös luottamustoimia, joita oli muun muassa Savon jääkärirykmentin 2. Jääkäripataljoonan aliupseerikerhon varapuheenjohtajuus vuosina 1922–1923 ja Käkisalmen jääkäripataljoonan aliupseerikerhon puheenjohtajuus vuonna 1932 sekä Jääkäripataljoona 4:n aliupseerikerhon puheenjohtajuus vuonna 1937. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 31. toukokuuta 1917, Aliupseeri 11. helmikuuta 1918, Varavääpeli 1. toukokuuta 1918, Vääpeli 7. toukokuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 1. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Suomen Valkoisen Ruusun ritarikunnan 2. lk. mitali, Aunuksen muistomitali, Jääkärimerkki, Saksan maailmansotaan osallistuneiden kunniaristi.[5][6]
Armas Suuronen
(28. helmikuuta 1896 Kaukola – 5. toukokuuta 1920 Buenos Aires Argentiina) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat maanviljelijä Jaakko Suuronen ja Varpu Iivonen. Suuronen työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 2. joulukuuta. Hänet vapautettiin kumminkin sotapalvelukseen kykenemättömänä jo 21. joulukuuta 1915. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen hän ryhtyi merimieheksi ja kuoli lopulta Buenos Airesissa 5. toukokuuta 1920.[5][6]
Bruno Ilmari Svanbäck
(30. kesäkuuta 1894 Tammela –) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat kirvesmies Abraham Svanbäck ja Emma Karolina Nikander. Hän työskenteli kirvesmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 20. lokakuuta 1915, josta hänet siirrettiin 21. joulukuuta 1915 alkaen pataljoonan 4. komppaniaan. Lopulta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 1. maaliskuuta 1916 ja lähetettiin 17. maaliskuuta 1916 reumatismin takia Holzmindenin eristysleirille. Leiriltä hänet laskettiin siviilitöihin Saksaan 24. kesäkuuta 1916. Saksasta hän ei koskaan palannut Suomeen ja hänen myöhemmät elämänvaiheensa ovat tuntemattomia.[5][6]
- Thure William Svedlin
Erik Alfred Svensson
(3. syyskuuta 1897 Kaarina – 24. maaliskuuta 1918) oli suomalainen jääkärivaravääpeli. Hänen vanhempansa olivat kartanonomistaja Johan Alfred Svensson ja Alma Sofia Granström. Svensson kävi viisi luokkaa Turun suomalaista klassillista lyseota ja Perniön maamieskoulun. Hän liittyi vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 3. komppaniaan 2. tammikuuta 1916, josta hänet siirrettiin 20. helmikuuta 1917 alkaen pataljoonan 1. konekiväärikomppaniaan ja 10. heinäkuuta 1917 alkaen 2. konekiväärikomppaniaan. Hän otti osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Hän astui Suomen armeijan palvelukseen Saksassa 7. helmikuuta 1918, jossa yhteydessä hänet ylennettiin varavääpeliksi. Hän saapui takaisin Suomeen 18. helmikuuta 1918 jääkärien etujoukon mukana Vaasaan. Vaasasta hänet komennettiin Karjalan rintamalle, missä hän toimi aluksi Antrean Järvenlinnassa toimineen konekiväärikurssin opettajana ja 11. maaliskuuta 1918 alkaen kurssin johtajana. Hänet määrättiin 22. maaliskuuta 1918 alkaen Karjalan 2. rykmentin konekivääriosaston päälliköksi, jossa tehtävässä hän kaatui 24. maaliskuuta 1918 johtaessaan hyökkäystä Hauhianmäkeä vastaan. Hänet on haudattu Raision hautausmaahan. Ylennykset: Varavääpeli 7. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.[5][6]
Väinö Ilmari Syrjäläinen
(31. maaliskuuta 1895 Viipuri – 23. huhtikuuta 1918) oli suomalainen jääkärivaravääpeli. Hänen vanhempansa olivat työmies Matti Syrjäläinen ja Anna Maria Karhu. Hän kävi kansakoulun ja työskenteli merimiehenä enne liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n 1. komppaniaan 1. lokakuuta 1915, josta hänet siirrettiin myöhemmin pataljoonan ratsuosastoon. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Aa-joella. Syrjäläinen saapui Suomeen (Vaasaan) jääkäreiden pääjoukon mukana varavääpeliksi ylennettynä 25. helmikuuta 1918. Hänet komennettiin Suomen sisällissotaan joukkueenjohtajaksi 2. Jääkärirykmentin 4. jääkäripataljoonan 1. komppaniaan. Hän osallistui sisällissodan taisteluihin Kalevankankaalla, Tarpilassa ja Raivolassa. Näissä taisteluissa hän haavoittui Kalevankankaalla 28. maaliskuuta 1918 ja lopulta kaatui Raivolassa 23. huhtikuuta 1918. Hänet on haudattu Viipurin sankarihautaan. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 1. maaliskuuta 1916, Varavääpeli 11. helmikuuta 1918. Kunniamerkit: Vapaudenmitali 2. lk; Vapaussodan muistomitali soljen kera, Jääkärimerkki.[5][6]
Eedi Joel Syrjänen
(9. heinäkuuta 1892 Viljakkala – 9. huhtikuuta 1942) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat pienviljelijä Juho Aleksi Syrjänen ja Eeva Miina Joelintytär. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1932 Elli Amanda Valkaman kanssa. Hän työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 22. kesäkuuta 1916, mutta joutui jo 26. syyskuuta 1916 sairaalahoitoon, josta hänet laskettiin parannuttuaan siviilitöihin Saksaan 29. lokakuuta 1916. Syrjänen palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen kesäkuussa 1918 ja työskenteli sen jälkeen aluksi kotonaan Viljakkalassa. Myöhemmin hän työskenteli eri tehtailla Tampereella, kunnes vuonna 1924 sai työpaikan Singerin ompelukoneliikkeen asiamiehenä ja oli tehtävässä vuoteen 1928 saakka. Muuten hän työskenteli vain tilapäistöissä heikon sydämen ja vaivaavan reumatismin johdosta, kunnes joutui 6. helmikuuta 1935 alkaen hoidettavaksi Pitkäniemen mielisairaalaan, jossa hän eli loppuvuotensa.[5][6]
Viljo Johannes Syväjärvi
(26. marraskuuta 1886 Virrat –) oli suomalainen jääkäri ja Saksan armeijan Hilfsgruppenführer. Hänen äitinsä oli Iita Katriina Yli-Havanka. Hän kävi kansakoulun ja Tuusulan kansanopiston vuosina 1908–1909. Hän työskenteli sähköasentajana ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n pioneerikomppaniaan 13. marraskuuta 1915. Hän osallistui taisteluihin ensimmäisessä maailmansodassa Saksan itärintamalla Misse-joella, Riianlahdella ja Schmardenissa sekä Aa-joella, josta hänet siirrettiin pataljoonan täydennysjoukkoon 30. joulukuuta 1917. Syväjärvi ei palannut jääkäreiden mukana Suomeen vaan sisällissodan jälkeen helmikuussa 1919 ja työskenteli sen jälkeen sähköasentajana Helsingissä. Vuonna 1932 muutti Venäjälle, jonka jälkeiset elämänvaiheet ovat tuntemattomia. Ylennykset: Hilfsgruppenführer 31. toukokuuta 1917 [5][6]
Kaarlo Petter Sädevuori ent. Strålberg
(8. marraskuuta 1884 Kaavi – 4. toukokuuta 1962) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat torppari Antti Strålberg ja Maria Sofia Juutilainen. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1923 Olga Anna Syrjäsen kanssa, josta hän erosi vuonna 1927. Sädevuori työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan jääkäripataljoona 27:n konekiväärikomppaniaan 23. syyskuuta 1915, josta hänet laskettiin 26. helmikuuta 1916 alkaen palvelukseen kykenemättömänä siviilitöihin Saksaan. Heinäkuun puolivälissä vuonna 1916 hänet kumminkin määrättiin Altonan työosastoon, josta hän palasi takaisin siviilitöihin 10. helmikuuta 1917. toukokuussa 1917 hän poistui Saksasta ja saapui Hollantiin ja pestautui merimieheksi. Takaisin Suomeen Sädevuori saapui keväällä vuonna 1922 ja työskenteli sen jälkeen lähinnä rakennustyömailla Helsingissä. Talvisodan aikana Sädevuori osallistui itä-rajan linnoitustöihin Ilomantsissa Ryhmä Talvelassa ja jatkosodan aikana hän osallistui niin ikään linnoitustöihin Virojoella ja nyt Linnoitusrakennuspataljoonan riveissä.[5][6]
Karl Aarne Särämö ent. Söderberg
Aukusti Walfrid Söderman
(21. syyskuuta 1895 Pälkäne – 15. kesäkuuta 1965) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat itsellinen Walfrid Söderman ja Iita Maria Peissu. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1930 Hulta Rantasen kanssa. Söderman kävi kansakoulun ja työskenteli työmiehenä ennen liittymistään vapaaehtoisena Saksassa sotilaskoulutusta antavaan Jääkäripataljoona 27:n täydennysjoukkoon 27. maaliskuuta 1916. Täydennysjoukosta hänet lähetettiin syksyllä vuonna 1916 Altonan työosastoon, josta hänet laskettiin edelleen siviilitöihin Saksaan. Söderman palasi takaisin Suomeen joulukuussa 1919 ja viljeli sen jälkeen tilaansa Pälkäneellä.[5][6]
- Elis Gunnar Söderström
Helge Robert Söderström
(11. elokuuta 1887 Kaskinen – 21. lokakuuta 1941) oli suomalainen jääkäri. Hänen vanhempansa olivat kaupunginviskaali Fredrik Victor Söderström ja Hilma Mathilda Sundell. Hänet vihittiin avioliittoon vuonna 1921 Signe Regina Wahlstenin kanssa. Hän kirjoitti ylioppilaaksi Oulun ruotsalaisesta reaalilyseosta vuonna 1907 ja liittyi Vaasalaiseen osakuntaan. Opintojaan hän jatkoi vuosina 1907–1911 ja kevätlukukaudella vuonna 1915 Helsingin yliopiston lainopillisessa tiedekunnassa. Opintojaan hän rahoitti työskentelemällä ylimääräisenä lääninkanslistina ja kirjaajana Uudenmaanläänin lääninhallituksessa vuosina 1907–1912. Opintojensa jälkeen hän työskenteli Turun ruotsalaisesta teatterin näyttelijänä vuosina 1912–1914 ja Karjaan piirin virkaa tekevänä nimismiehenä kesällä 1913 ja 1914 sekä Lohjan kihlakunnan virkaa tekevänä henkikirjoittajana vuosina 1914–1915. Söderström keskeytti opintonsa Helsingin yliopistossa ja liittyi yhtenä ensimmäisten vapaaehtoisten joukkoon, joiden päämääränä oli Saksassa sotilaskoulutusta antava Pfadfinder-kurssi, joka järjestettiin Pohjois-Saksassa sijaitsevalla Lockstedter Lagerin harjoitusalueella. Leirille hän ilmoittautui 15. maaliskuuta 1915 ja sijoitettiin 1. komppaniaan. Leiriltä hänet komennettiin 6. elokuuta 1915 Tukholmaan, missä hän toimi sihteerinä jääkäriliikkeen toimistossa vuosina 1915–1918. Söderström palasi takaisin Suomeen sisällissodan jälkeen elokuussa 1918. Suomeen palattuaan hän työskenteli sanomalehtiselostajana Saksan Helsingin-lähetystössä vuosina 1918–1920 ja Svenska Tidningenin toimittajana vuosina 1919–1920 sekä Allas Journalin päätoimittajana vuosina 1921–1923 ja Allas Krönikan päätoimittajana vuosina 1923–1926. Myöhemmin hän ryhtyi julkaisemaan Klockarfaria toimien myös sen päätoimittajana aina lehden lakkauttamiseen vuoteen 1937 saakka. Itse julkaisijana hän toimi vuosina 1926–1933. Lisäksi hänen toimittaja töistään mainittakoon toimiminen Svenska Pressenin toimituksen jäsenenä vuosina 1927–1928 ja Nylandin päätoimittajana vuosina 1928–1933 sekä hän toimitti biografisen käsikirjan Vem och Vad vuosina 1926, 1930 ja 1936. Lisäksi hän toimitti myös vuodesta 1924 alkaen joululehteä Julen. Vuodesta 1937 alkaen hän työskenteli Radiobladetin toimittajana aina vuoteen 1941 saakka. Söderström on haudattu Helsingin Hietaniemeen. Kunniamerkit: Vapaudenristi 4. lk. miekkojen kera, Jääkärimerkki.[5][6]
Remove ads
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
Remove ads