kirjallisuuden laji From Wikipedia, the free encyclopedia
Tietokirjallisuus (asiateksti, asiaproosa) on määritelmällisesti tietoon perustuvaa kirjallisuutta, vaikkakin tietokirjoihin lasketaan myös esimerkiksi muisteluita ja uskomuksia sisältävät teokset. Tietokirjat tarjoavat lukijalle eri alojen tietoa, informaatiota tai ohjeita. Niiden sisältö voi olla laaja-alaista, kuten tietosanakirjoissa, erikoistietoa, mielipiteitä tai ohjeita lukijalle pieniltäkin erikoisaloilta.
.jpg)
Tietokirjoiksi kutsutaan kirjoja, joissa esitettyjen asioiden katsotaan perustuvan tietoon. Tästä huolimatta tietokirjallisuuden piirissä on myös teoksia, jotka sisältävät mielipiteitä, muistelua ja uskomuksia. Esseet ja omaelämäkerrat esittävät usein kokemuspohjaista ja muistinvaraista tietoa, eikä asioiden totuuden varmistaminen ole välttämättä edes mahdollista.[1] Lisäksi tietokirjallisuutena pidetään myös uskonnollista kirjallisuutta ja uskomushoito-oppaita, joiden tietoa pidetään totena lähinnä kirjojen kohderyhmässä.[2]
Suomen tietokirjailijat ry on jakanut tietokirjallisuuden seitsemään pääluokkaan, tutkimuskirjallisuuteen, hakuteoksiin, oppaisiin, oppimateriaaleihin, yleiseen tietokirjallisuuteen, lasten ja nuorten tietokirjallisuuteen ja mielipidekirjallisuuteen.[3] Jako ei perustu tieteelliseen tutkimukseen, ja monet teokset saattavat kuulua useampaan alaluokkaan.[4] Lajit ovat määritelty Suomen tietokirjailijoiden määritelmässä sisällön, näkökulman, käyttötarkoituksen ja tekstuaalisuuden mukaan.[2]
Tutkimuskirjallisuuteen kuuluvat esimerkiksi väitöskirjat, monografiat ja tutkimusraportit. Hakuteoksia ovat muun muassa tietosanakirjat, sanakirjat, matrikkelit, kalenterit ja kartastot. Oppaisiin kuuluu teoksia erilaisista harrasteista ja keittokirjat. Oppimateriaaleja ovat oppikirjat ja harjoituskirjat. Yleiseen tietokirjallisuuteen kuuluvat puolestaan tietokirjat, historiateokset, luontokirjat ja elämäkerrat. Lasten ja nuorten tietokirjallisuuteen luokitellaan kirjoja periaatteessa kaikista muista alaluokista, jos ne ovat lapsille suunnattuja. Mielipidekirjallisuuteen luokitellaan esseet, muistelmat ja elämänviisauskirjat.[3]
Erilaiset ammatilliset, kaupalliset ja teknilliset oppaat sekä poliittiseen tai uskonnolliseen vaikuttamiseen pyrkivät julkaisut saatetaan erottaa niistä kirjoista, joiden katsotaan tarjoavan pysyvämpää tietoa.[5] Tietokirjallisuus voidaankin luokitella käyttötarkoituksen mukaan perustietokirjallisuuteen, opaskirjallisuuteen ja mielipidekirjallisuuteen. Tässä jaottelussa opaskirjoihin luetaan tekninen, lääketieteellinen, taloutta käsittelevä ja hengellinen kirjallisuus. Jako ei kuitenkaan ole yksiselitteinen, sillä monissa teoksissa on piirteitä useammasta tyypistä.[6]
Tietokirjallisuudella on monia muotoja. Lyhyimpiä ovat artikkelit. Sitä laajempia ovat tutkielmat ja katsaukset. Kun tällaisen tekstin tyyliin ja muuhun esteettiseen puoleen kiinnitetään erityistä huomiota, sitä nimitetään esseeksi. Tiedotusvälineissä julkaistaan usein kulttuurielämää käsitteleviä artikkeleita, joita voi kutsua arvosteluiksi eli kritiikeiksi. Vahvasti kohdettaan kohti hyökkäävä teksti on pamfletti.[6]
Tietokirjalla on usein useampia tekijöitä eikä eri kirjoittajien osuutta yleensä eritellä. Erittely tehdään, jos teos koostuu selvästi erottuvista osista, jotka liittyvät vain löyhästi toisiinsa. Runsaasti lyhyitä artikkeleja sisältävistä tietokirjoista kehittyi 1700-luvulla erityinen tietokirjallisuuden muoto, tietosanakirja.[6]
Tietokirjojen tietokäytännöissä on vaihtelua lajien välillä. Yleistajuisisa teoksissa esitetään yleensä jo tiedettyjä asioita mahdollisesti uudella tavalla, mutta tutkimuskirjallisuudessa käsitellään uutta tutkimukseen perustuvaa tietoa ja niissä tiedon lähteet annetaan tieteen etiikan mukaisesti.[7] Yleistajuistetut teokset on tarkoitettu suurelle yleisölle, ja ne pyrkivät esittämään asian ymmärrettävästi. Niissä vältetään tarpeetonta ammattisanastoa ja havainnollistetaan asioita esimerkiksi kuvituksella. Tieteelliset tutkimukset on puolestaan tarkoitettu alan erikoiskoulutuksen saaneille lukijoille.[6]
Tietokirjan kirjoittamisen vaiheita voivat olla muun muassa[8]:
Viihdyttävän tietokirjan piirteitä ovat esimerkiksi tarinallisuus, mysteeri, ennakoimattomuus, yllätyksellisyys, merkityksellisyys, samaistuttavuus, huumori, tunteikkuus, kuvallisuus, kielikuvat, havainnollisuus, ymmärrettävyys, yksinkertaisuus ja provokatiivisuus.[9] Tietokirjan voi kirjoittaa aluksi kokoelmana lyhyitä tarinoita, esseitä. Usein persoonallinen, henkilökohtainen, yhdelle henkilölle kohdistuva kirjoitustyyli on viihdyttävin.[10]
Suomessa julkaistuista kirjoista 80 prosenttia on tietokirjallisuutta. Kotimaisten kirjoittajien julkaisuista 90 prosenttia on tietokirjallisuutta.[3]
Suomessa ehkä suosituin tietokirjallisuuden laji on historia.[11] Vuonna 2007 ilmestyneessä Suomennoskirjallisuuden historiassa todetaan, että tietokirjallisuuden suomentamisessa kielivalikoima on paljon yksipuolisempi kuin kaunokirjallisuudessa. Tietokirjoja suomennetaan siis lähinnä vain muutamista kielistä.[12]
Pirjo Hiidenmaa aloitti Suomen ensimmäisessä tietokirjallisuuden ja -kirjoittamisen professuurissa Helsingin yliopiston humanistisessa tiedekunnassa vuonna 2014.[13]
Suomessa tehdyt tietokirjat olivat menneinä vuosisatoina latinan- tai ruotsinkielisiä. Suomeksi kirjoitettiin aluksi vain hengellistä kirjallisuutta. Niiden kirjoittajista merkittävimpiä olivat piispat Mikael Agricola, Ericus Erici Sorolainen ja Johannes Gezelius vanhempi. Turun akatemian perustaminen vuonna 1640 lisäsi Suomessa tehtyjä tietokirjoja lähinnä latinankielisten väitöskirjojen muodossa. Niillä oli hallitseva asema 1700-luvun puoliväliin asti. Sen jälkeen maallista tietokirjallisuutta alkoi ilmestyä myös ruotsiksi ja suomeksi. Esimerkiksi merkittävät luonnontieteilijät Pehr Kalm ja Pehr Adrian Gadd julkaisivat väitöskirjojaan ruotsiksi. Sen sijaan historioitsijat Algoth Scarin ja Henrik Gabriel Porthan käyttivät latinaa, kuten myös oikeustieteilijä Matthias Calonius.[6]
Tieteellinen julkaisutoiminta muuttui vähitellen 1800-luvulla entistä kansankielisemmäksi ja populaarimmaksi. Merkittäviä tietokirjailijoita olivat Y. S. Yrjö-Koskinen, Zachris Topelius, Elias Lönnrot ja August Ahlqvist. Kansa- ja oppikoulujen yleistyminen kasvatti tietokirjallisuuden myyntiä. Julkaisutoiminnan pääpaino siirtyi vuosisadan vaihteessa suomenkieliseen kirjallisuuteen. Tällöin syntyivät ensimmäiset suomenkieliset tietosanakirjatyyliset suurteokset: Yleinen ihmiskunnan historia, XIX vuosisata, Tietosanakirja, Oma maa, Maantiede ja löytöretket, Maapallon eläimistö.[6]
Myös 1900-luvulla suurin osa tietokirjallisuudesta syntyi akateemisen alan piirissä. Selvä poikkeus tästä on kansatieteilijä Samuli Paulaharju, joka teki julkaisutyötä opettajantyön sivussa. Lisäksi muutamat kaunokirjailijat tuottivat merkittäviä tietokirjoja: Volter Kilpi, Aaro Hellaakoski, Eila Pennanen, Veijo Meri, Yrjö Hirn, Sigurd Frosterus, Rolf Lagerborg. Akateemisista tutkijoista monetkin ovat eteviä tietokirjailijoita: kansatieteilijä Kustaa Vilkuna, historioitsijat Eino Jutikkala, Matti Klinge ja Mauno Jokipii, sosiologit Matti Kuusi ja Elina Haavio-Mannila, filosofit Georg Henrik von Wright ja Jaakko Hintikka sekä biologit Anto Leikola ja Arvi Ulvinen.[6] Tietokirjojen myyntiä vauhdittivat 1970-luvulla peruskoulujen runsas oppikirjojen käyttö ja Suomen koteihin myydyt eri alojen suurteokset. Vuonna 1981 suurteosten osuus oli 55 prosenttia Suomen Kustannusyhdistyksen jäsenyritysten tietokirjamyynnin arvosta, 35 prosenttia yleisen kirjallisuuden myynnin arvosta ja 24 prosenttia koko kirjamyynnin arvosta.[14]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
