Samuel P. Huntingtonin kirja From Wikipedia, the free encyclopedia
Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys (engl. The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order) on yhdysvaltalaisen politiikan tutkijan Samuel P. Huntingtonin vuonna 1996 julkaisema kirja, jossa hän hahmottelee kylmän sodan maailmanhistoriallisesti poikkeuksellisen kaksinapaisuuden jälkeistä maailmaa.
| Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys | |
|---|---|
| The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order | |
 |
|
| Alkuperäisteos | |
| Kirjailija | Samuel P. Huntington |
| Kieli | englanti |
| Genre | politiikan tutkimus |
| Kustantaja | Simon & Schuster |
| Julkaistu | 1996 |
| Suomennos | |
| Suomentaja | Kimmo Pietiläinen |
| Kustantaja | Terra Cognita |
| Julkaistu | 2003 |
| Ulkoasu | nidottu |
| Sivumäärä | 473 |
| ISBN | 952-5202-72-0 |
 Löydä lisää kirjojaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Kirjan pääväitteen mukaan globaalien konfliktien tärkeimpiä syitä eivät ole ideologiset erot, kuten sosialismin ja kapitalismin vastakkaisuus, vaan kulttuuriin ja uskontoon perustuvat erot. Huntington jakaa maailman kahdeksaan kulttuuripiiriin (alkuteoksessa civilization, suomeksi kirjaimellisesti ’sivilisaatio’), jotka kylmän sodan aikaisen vastakkainasettelun poistuttua ovat saaneet entistä suuremman merkityksen ihmisten samastumiskohteena. Huntington väittää, että näiden kulttuuripiirien törmäykset, joita tapahtuu etenkin niiden rajavyöhykkeillä, aiheuttavat tulevaisuudessa suurimmat selkkaukset.
Käsitystään Huntington esitteli ensimmäisen kerran Foreign Affairs -lehdessä 1993 julkaistussa artikkelissa ”The Clash of Civilizations?”. Artikkeli ja kirja on nähty vastauksena Francis Fukuyaman esittämille ajatuksille ”historian lopusta”, joiden mukaan länsimainen kansanvalta ja markkinatalous leviäisivät koko maailmaan, jolloin perinteinen aatteiden välinen kamppailu päättyisi. Huntingtonin teesi osoittautui välittömästi suosituksi, ja sitä ovat siteeranneet laajasti sekä poliitikot, politiikan harrastajat että tiedotusvälineet. Monien silmissä syyskuun 11. päivän terrori-iskut ja Irakin sota olivat todiste Huntingtonin näkemysten paikkansapitävyydestä. Huntingtonin teesit länsimaiden ja islamilaisen maailman välisestä konfliktista ovat vedonneet erityisesti konservatiiveihin, kun taas vasemmiston parissa Huntingtonia on syytetty jopa rasismista.
Politiikan tutkijoiden parissa Kulttuurien kamppailun aikalaisvastaanotto[1] ja jälkimaine ovat olleet voimakkaan kielteiset. Teos on heidänkin parissaan tunnettu, mutta siihen ei juurikaan viitata eikä sen näkökulmia hyödynnetä tieteellisessä tutkimuksessa. Huntingtonin väite selvärajaisten, toisistaan erillisten sivilisaatioiden olemassaolosta on useimpien politiikantutkijoiden mukaan virheellinen. Huntingtonin tavoitteena ei ylipäätään ollut kuvata historiaa tai nykypäivää, vaan Kulttuurien kamppailu oli yritys ennustaa, kuinka konfliktit kylmän sodan jälkeisessä maailmassa ehkä jäsentyisivät. Huntingtonia onkin kritisoitu siitä, että hän keskittyy sivilisaatioiden väliseen konfliktiin, vaikka suurin osa konflikteista on sivilisaatioiden sisäisiä,[2] ja toisaalta sivilisaatioiden välinen vuorovaikutus on enimmäkseen rauhanomaista.[3]
.jpg)
Samuel P. Huntington oli Harvardin yliopiston professori, joka tunnettiin maailmanpoliitiikan laajoja virtauksia hahmottelevana konservatiivina.[4] Hän esitteli sivilisaatioiden välistä konfliktia käsittelevän teesinsä Foreign Affairs -lehdessä vuonna 1993 julkaistussa esseessä ”Clash of Civilizations?” Siinä hän esitti ”sivilisaatioiden välisten siirroslinjojen olevan tulevaisuuden rintamalinjoja”.[5] Kirjoitus synnytti paljon keskustelua sekä puolesta että vastaan, ja siitä tuli nopeasti eräs kaikkien aikojen kohutuimmista politiikantutkimuksen teksteistä.[4]
Vuonna 1996 Huntington laajensi teesinsä kirjaksi The Clash of Civilizations and the Remaking of World Order. Huntington ei perustele näkemyksiään historialla eikä esitä tieteellistä argumenttia.[4] Sen sijaan hänen tarkoituksenaan oli hahmotella, kuinka kansainväliset konfliktit voisivat kehittyä kylmän sodan jälkeisessä maailmassa. Neuvostoliiton hajoamisen seurauksiin suhtauduttiin 1990-luvun alussa optimistisesti, ja niiden toivottiin johtavan globaaliin yhteistyöhön ja aiempaa rauhanomaisempaan maailmanjärjestykseen, kuten Francis Fukuyaman esitti teoksessaan Historian loppu ja viimeinen ihminen. Huntingtonin teos oli antiteesi tälle ajattelulle. Se oli yritys löytää yhteinen selittävä tekijä näennäisesti erilaisille sodille, joita kylmän sodan jälkeen syttyi esimerkiksi Jugoslaviassa ja Tšetšeniassa. Kulttuurien kamppailu ei siis käsittele niinkään historiaa tai kirjoittamisajankohtansa tilannetta vaan tulevaisuutta.[5]
Kirjallaan Huntington pyrki tietoisesti korvaamaan George Kennanin kylmän sodan aikaisen Moskovan-raportin, joka linjasi patoamispolitiikan perusteet. Kulttuurien kamppailulla onkin vahva poliittinen ulottuvuus.[4]
Kimmo Pietiläisen suomennos ilmestyi Terra Cognitan kustantamana vuonna 2003. Tuolloin teoksen arvioitiin jo osin menettäneen ajankohtaisuutensa. Pietiläinen käänsi englannin sanan civilization ”kulttuuriksi”, vaikka Huntingtonin käyttämä ”sivilisaatio” oli jo vakiintunut Suomessakin käyttöön.[4] Clash of civilization voidaankin suomentaa ”kulttuurien kamppailun” ohella myös ”sivilisaatioiden yhteentörmäykseksi”.[6]
Huntingtonin mukaan maailma jakautuu selvästi kahdeksaan tai yhdeksään suureen kulttuuripiiriin, jotka ovat länsimainen, latinalaisamerikkalainen, ortodoksinen, islamilainen, intialainen, kiinalainen, japanilainen ja afrikkalainen kulttuuri, mahdollisesti lisäksi buddhalainen kulttuuri. Keskeisin sivilisaatiota määrittävä piirre on yhteinen uskonto.
Huntingtonin jaottelu poikkeaa jonkin verran esimerkiksi Arnold J. Toynbeen aikaisemmin esittämästä, jossa latinalaisamerikkalaista kulttuuria ei pidetty länsimaisesta erillisenä. Useimpia näistä kulttuureista Huntington kuitenkin käsittelee kirjassaan vain lyhyesti, ja eniten huomiota osakseen saavat länsimaisen ja islamilaisen kulttuurin väliset suhteet. Kylmän sodan jälkeisessä moninapaisessa maailmassa konfliktit ovat kulttuuripiirien välisiä, ja niitä esiintyy ennen kaikkea kulttuuripiirien raja-alueilla. Kutakin kulttuuripiiriä hallitsee yksi, muita voimakkaampi valtio, joka etupiirinsä alueella pitää yllä rauhaa ja järjestystä – tarvittaessa voimakeinoin. Uuden maailmanjärjestyksen myötä sotien pääsyyt eivät enää ole ideologisia tai taloudellisia vaan palautuvat eri sivilisaatioihin toisistaan poikkeaviin arvoihin ja identiteetteihin.
Todisteena käsitykselleen Huntington piti sitä, että useimmat nykyajan pahimmat selkkauspesäkkeistä kuten Bosnia, Kosovo, Palestiina sekä Intian ja Pakistanin raja ovat sijainneet eri kulttuuripiirien rajoilla ja kiistojen osapuolet kuuluvat eri kulttuuripiireihin. Lisäksi hän toteaa, että useimmissa tapauksissa toisena osapuolena on jokin islamilaiseen kulttuuriin kuuluva kansa. Huntington kirjoittaa:[7]
»Muslimit pelkäävät ja vihaavat lännen valtaa ja sen uhkaa heidän yhteiskunnilleen ja uskomuksilleen. He pitävät länsimaista kulttuuria materialistisena, korruptoituneena, rappeutuneena ja moraalittomana. Se on heistä myös viettelevä, ja tästä syystä he korostavat voimakkaasti, että on vastustettava sen vaikutuksia heidän elämäntapaansa. Yhä useammin muslimien hyökkäykset länttä vastaan eivät perustu niinkään siihen, että länsi pitäytyy epätäydelliseen, virheelliseen uskontoon joka on kaikesta huolimatta ”kirjan uskonto”, vaan siihen, että sillä ei ole minkäänlaista uskontoa. Muslimien mielestä länsimainen maallistuminen, uskonnottomuus ja niistä seuraava moraalittomuus ovat suurempia pahoja kuin ne tuottanut länsimainen kristinusko. Kylmän sodan aikana länsi leimasi vastustajansa ”jumalattomaksi kommunismiksi”. Kylmän sodan jälkeisessä kulttuurien kamppailussa muslimit pitävät vastustajanaan 'jumalatonta länttä'.”»
Kulttuurien kamppailu ja uusi maailmanjärjestys on suosittu kirja poliitikkojen ja politiikasta kiinnostuneiden parissa. Yhdysvalloissa se eräs professorien yleisimmin opiskelijoille antamista lukusuosituksista,[5] ja myös maailmanpolitiikasta uutisoivat tiedotusvälineet viittaavat siihen usein.[4]
Tuoreeltaan teos sai runsaasti sekä kiittäviä että kielteisiä arvioita.[4] Henry Kissingerin mielestä kyse oli kylmän sodan päättymisen jälkeen merkittävimpiin kuuluvista kirjoista.[8] Zbigniew Brzezinskin mukaan se oli ”henkinen mestariteos: rohkea, mielikuvituksellinen ja provosoiva. Tärkeä työ, joka mullistaa ymmärryksemme kansainvälisistä asioista.”[8] Kirjan poliittinen painoarvo kasvoi syyskuun 11. päivän terrori-iskujen jälkeen, sillä Huntingtonin teesien katsottiin selittävän länsimaihin kohdistuvan islamilaisen terrorismin.[5] Myös Irakin sotaa selitettiin sivilisaatioiden väkivaltaisena kohtaamisena.[4]
Vaikka kirja herätti laajaa huomiota, oli sen vastaanotto akateemisissa piireissä alusta lähtien innoton.[1] Poikkeuksiakin löytyy silti. Suomessa Jyrki Iivonen esitti jo hieman ennen Huntingtonia kulttuurien kamppailun synnyttäneen Eurooppaan ”uuden, pysyvältä vaikuttavan ristiriitaulottuvuuden”.[9]
Ammattitutkijoiden parissa Huntingtonin sivilisaatioteoriaa pidetään yleisesti virheellisenä. Sivilisaatioiden välisten erojen sijaan suurin osa tutkijoista korostaa kulttuuripiirien keskinäistä vuorovaikutusta ja niiden sisäistä monimuotoisuutta.[5]
Politiikantutkija Paul Musgraven (2019) mukaan Kulttuurien kamppailu on Yhdysvaltojen korkeakoulujen ”tärkein moderni politiikantutkimuksen teesi”. Tätä hän pitää valitettavana, sillä kirjan virheelliset väitteet johtavat opiskelijoita harhaan. Musgraven mukaan kirja on sekä epätarkka (inaccurate) että sisäisessä ristiriitaisuudessaan käsittämätön (incoherent). Huntington esimerkiksi kuvaa sivilisaatiot muinaisina ja muuttumattomina, mutta samalla myöntää, että ne voivat ajan mittaan jakaantua tai yhdistyä. Lisäksi Huntington keskittyy kulttuurien kamppailuun, vaikka suurin osa konflikteista on sivilisaatioiden sisäisiä. Poliittiselle päätöksenteolle Kulttuurien kamppailu on Musgraven mukaan ”surkea” (terrible) ohjenuora. Vaikka kirja on tunnettu ja herättää voimakkaita mielipiteitä, sitä ei juurikaan käytetä tieteellisen tutkimuksen lähteenä tai näkökulmana. Musgraven mukaan Huntingtonia ”suosivat samat vaikuttajat, jotka mielellään viljelevät Sun Tzun kaltaisia nimiä. Kansainvälisten suhteiden asiantuntijat sen sijaan tukeutuvat [kirjaan] vain harvoin eivätkä muutenkaan suhtaudu siihen suopeasti. Suoraan sanottuna Kulttuurien kamppailu ei ole hyödyllinen eikä paikkansapitävä ohjenuora maailman ymmärtämiseen.”[10]
Amartya Senin (1999) mukaan Huntington on pätevä tutkija, mutta Kulttuurien kamppailu ja sen ”monoliittinen” sivilisaatiokäsitys eivät vakuuta. Teos keskittyy kulttuurien välisiin eroihin ja sivuuttaa niiden sisäisen monimuotoisuuden. Senin mukaan Huntington on väärässä väittäessään, että demokratia olisi länsimaiden ainutlaatuinen ja ikiaikainen piirre. Pikemminkin demokratia ja länsimainen identiteetti ovat valistuksen ja teollisen vallankumouksen peruja ja siten varsin tuoretta keksintöä.[3] Edward Saidin (2001) mielestä Huntington on pikemmin ideologi kuin tutkija, joka näkee sivilisaatiot perustavanlaatuisella tavalla erilaisina ja identiteetit muuttumattomia. Saidin mukaan Huntington sivuuttaa sivilisaatioiden välisen rauhanomaisen vuorovaikutuksen ja keskittyy pelkästään uskonsotiin ja imperialismiin. Erityisesti Said kritisoi Huntingtonin suhtautumista islamiin, jonka tämä kuvaa stereotyyppisenä, aggressiivisena ja takapajuisena.[11]
Timothy Garton Ash (1999) arvostelee Huntingtonin ajatusta Euroopan perustavanlaatuisesta kahtiajaosta ja pitää epäuskottavina tämän ennusteita siitä, että Kreikka mahdollisesti jättää Euroopan unionin ja Turkki Naton, koska kyseiset valtiot eivät kuulu läntiseen sivilisaatioon. Hän arvostelee myös poliittisessa keskustelussa ilmenevää ”vulgaaria huntingtonilaisuutta” ja sen ”äärimmäistä kulttuurista determinismiä”, jonka mukaan läntisen kristikunnan kulttuuriperintö johtaa demokratiaan, mutta itäinen kristikunta ja islam ovat tuomittuja diktatuuriin.[12]
Suomennoksen arviossa politiikan tutkija Anssi Kullberg kuvaili Huntingtonia ”nojatuoliteoreetikoksi”, jolla on taito tehdä ajan henkeen sopivia suurisuuntaisia yksinkertaistuksia. Kullbergin mukaan Huntingtonin sivilisaatioteoria ei perustu empiriaan, historiaan tai tieteeseen eikä se ylipäätään ole kovin hyvin muotoiltu. Suosionsa vuoksi teos on kuitenkin jättänyt varjoonsa huomattavasti laadukkaampia analyysejä samasta aiheesta. Tieteellisen tutkimuksen sijaan Kulttuurien kamppailu on poliittinen kiistakirjoitus, jollaisena se onkin ollut hyvin vaikutusvaltainen. Teoksen ristiriitaista vastaanottoa Kullberg luonnehtii seuraavasti:[4]
»Huntingtonin teoksen jymymenestys perustuu siihen, että hänen oletetaan sanovan ääneen ja muotoilevan tieteelliseen asuun ”kaikkien tietämiä” tabuja länsimaiden ja ”muiden” kulttuurien välisistä eroista, erityisesti länsimaailman suhteesta islamilaiseen maailmaan. Huntingtoniin suhtaudutaan (sivilisaatioteorian osalta) identifikaation kautta: Hänen vastustajansa näkevät hänessä ennakkoluuloisen ja jopa rasistisen oikeistolaisen, joka vain uusintaa läntistä imperialismia perustelevia myyttejä. Hänen kannattajansa puolestaan näkevät hänen sanovan jotain arvokasta, josta ”poliittisesti korrektit” keskustelijat vaikenevat; heille Huntingtonin arvostelijat ovat vain hippejä, postmodernikkoja ja relativisteja, jotka eivät ymmärrä tai suostu ymmärtämään fundamentaalisia eroja ”meidän” ja ”muiden” välillä. Molemmat lähtökohdat johtavat oikeastaan koko sivilisaatioteorian ympärillä käytävän keskustelun väärille uomille.»
Suomennoksen ilmestymisajankohtaa Kullberg piti valitettavan myöhäisenä, sillä vuoteen 2004 mennessä teos oli ”suurimmalta osin jo menettänyt ajankohtaisuutensa muiden kuin sivilisaatioteorian vankimpien kannattajien keskuudessa”. Hän kuitenkin arvioi kirjan osoittautuvan suosituksi islamofobien, maahanmuuton ja Turkin EU-jäsenyyden vastustajien sekä Venäjän suurvalta-aseman puolustajien keskuudessa.[4]
Orientalisti Jaakko Hämeen-Anttila katsoo, että Huntingtonin ydinteesi eri sivilisaatioiden yhteensovittamattomuudesta on väärä. Hämeen-Anttilan mielestä islam ja länsimainen kulttuuri kuuluvat samaan Välimeren alueen kulttuuripiiriin, joka rakentuu monoteismin ja antiikin kreikkalaisen tieteen ja filosofian perustalle. Islamilainen kulttuuri on myöhäisantiikin jatkaja ja sen perillinen. Islamilaisen kulttuurin eristäminen ”toiseksi” on tietyille piireille kuitenkin poliittisesti tarkoituksenmukaista.[13]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
