suomalainen poliitikko From Wikipedia, the free encyclopedia
Väinö Alfred Tanner (vuoteen 1895 Thomasson, 12. maaliskuuta 1881 Helsinki – 19. huhtikuuta 1966 Helsinki)[10] oli suomalainen poliitikko. Poliittisen uransa ohella Tanner oli Osuusliike Elannon toimitusjohtaja vuosina 1915–1946.
| Väinö Tanner | |
|---|---|
 |
|
| Suomen pääministeri[1] | |
| Edeltäjä | Kyösti Kallio |
| Seuraaja | Juho Sunila |
| Suomen valtiovarainministeri | |
|
Cajanderin III hallitus[3]
12.3.1937–1.12.1939 Rangellin hallitus 22.5.1942–5.3.1943[4] Linkomiehen hallitus 5.3.1943–8.8.1944[5] |
|
| Edeltäjä |
Juho Niukkanen[6] Mauno Pekkala[7][4] |
| Seuraaja |
Mauno Pekkala[8] Onni Hiltunen[9] |
| Suomen ulkoasiainministeri | |
| Edeltäjä | Eljas Erkko[3] |
| Seuraaja | Rolf Witting[7] |
| Suomen kansanhuoltoministeri | |
| Edeltäjä | Rainer von Fieandt[8] |
| Seuraaja | Väinö Kotilainen |
| Suomen kauppa- ja teollisuusministeri | |
| Edeltäjä | Toivo Salmio |
| Seuraaja | Uuno Takki |
| Kansanedustaja | |
|
22.5.1907–31.1.1911
2.2.1914–3.4.1917 1.4.1919–1.9.1927 21.1.1930–6.2.1945 21.7.1951–28.3.1954 22.7.1958–19.2.1962 |
|
| Ryhmä/puolue | Sosialidemokraattinen eduskuntaryhmä |
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 12. maaliskuuta 1881 Helsinki |
| Kuollut | 19. huhtikuuta 1966 (85 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | juristi |
| Puoliso | Linda Anttila |
| Tiedot | |
| Puolue | SDP |
Tanner oli merkittävimpiä suomalaisia poliitikkoja 1900-luvun ensimmäisellä puoliskolla. Hän oli Suomen Sosialidemokraattisen Puolueen (SDP) puheenjohtaja vuosina 1918–1926 ja 1957–1963, Suomen pääministeri 1926–1927, senaattori Tokoin senaatissa vuonna 1917 ja ministeri useissa hallituksissa 1937–1944, muun muassa ulkoministeri talvisodan aikana. Vuosina 1946–1948 hän oli vankilassa sotasyyllisyydestä tuomittuna, mutta palasi vielä vanhoilla päivillään politiikkaan.
Tanner oli yksi pitkäaikaisimmista kansanedustajista. Hän toimi SDP:n kansanedustajana vuosina 1907–1911, 1914–1917, 1919–1927, 1930–1945, 1951–1954 ja 1958–1962. Presidentin valitsijamies hän oli vuosina 1925, 1950, 1956 sekä 1962 ja SDP:n presidenttiehdokas vuosina 1919, 1925, 1931 sekä 1937. Tanner hoiti keväällä ja kesällä 1927 presidentin tehtäviä sairauslomalla olleen presidentti Lauri Kristian Relanderin sijaisena.
Väinö Tanner syntyi jarrumiehen ja torpparin tyttären lapseksi vuonna 1881. Vaatimattomasta taustastaan huolimatta hän sai korkean koulutuksen: hän valmistui ylioppilaaksi 1900 Helsingin Suomalaisesta Reaalilyseosta (nykyinen Ressun lukio) ja suoritti tämän jälkeen Suomen Liikemiesten Kauppaopiston. Tanner opiskeli lakia ja valmistui 1911. Tutustuttuaan Saksassa osuustoimintaliikkeeseen hän omaksui sosialistisen ja ateistisen maailmankatsomuksen.
Tanner oli osuustoimintaliikkeen pioneereja Suomessa ja nousi Elannon hallintoneuvostoon 1907, SOK:n puheenjohtajaksi 1909 ja Elannon toimitusjohtajaksi 1915. Kuluttajien osuuskauppaliike oli hänen pitkäaikaisin ja läheisin työkenttänsä. Osuusliike Elanto oli suuressa määrin Tannerin luomus ja lähellä hänen sydäntään. Elannon hallintoneuvoston puheenjohtajana hän toimi vielä, kun oli jo luopunut muista luottamustoimistaan.[11]
Vuosina 1927–1945 Tanner toimi Kansainvälisen osuustoimintaliiton puheenjohtajana.
Eduskuntaan Tanner valittiin ensimmäisen kerran 1907. Jo tuolloin Tanneria pidettiin SDP:n oikeistosiiven edustajana, ja hän kannatti yhteistyötä maltillisten porvarien kanssa. Vuonna 1917 Tanner toimi Oskari Tokoin senaatissa valtiovarainsenaattorina ja vastasi jonkin aikaa myös elintarvikekysymyksistä. Suomen sisällissodassa hän pysytteli sivussa ja nousi sen jälkeen uudelleen käynnistetyn SDP:n puheenjohtajaksi vuosiksi 1918–1926.
Eetu Salinin liittyminen vallankumouksen kannattajiin oli Tannerille suuri pettymys, koska tämä oli aiemmin tarmokkaasti vastustanut väkivaltaa.[12] Tanner oli myös iloinen, etteivät Hannes Ryömä, Väinö Voionmaa ja Wäinö Wuolijoki olleet mukana kumouksessa.[12]
Sisällissotaa seurannut suuri kuolemantuomioiden määrä käänsi Tannerin lopullisesti kuolemanrangaistuksen vastustajaksi; muun muassa sotavuosina hän pyrki määrätietoisesti puuttumaan kuolemantuomioihin ja saikin monta muutettua elinkautiseksi vankeudeksi. SDP:n puheenjohtajana Tanner oli myös Suomen valtuuskunnan jäsen Tarton rauhanneuvotteluissa 1920.
Väinö Hupli ja hänen kannattajansa syrjäyttivät Tannerin puheenjohtajan paikalta vuoden 1926 puoluekokouksessa. Tanner teki kuitenkin paluun SDP:n vähemmistöhallituksen pääministeriksi pian eronsa jälkeen. Presidentin sijaisena Tanner otti 16. toukokuuta 1927 Helsingissä vastaan armeijan lippujuhlan ja suojeluskuntaparaatin. Tuolloin poliittisen rintamalinjan molemmin puolin tunnettiin suurta hämmennystä, että sisällissodan hävinneen osapuolen edustaja vastaanottaa paraatin, jossa kunnioitetaan valkoisten 16. toukokuuta 1918 pidettyä voitonparaatia. Tanner itse piti asiaa ainoastaan hänelle kuuluneen virkavelvollisuuden täyttämisenä.[13]
Väinö Tanner asettui jyrkästi vasemmiston vallankumouksellisia suuntauksia vastaan parlamentarismin puolelle. Hänen tärkeimpiä saavutuksiaan olikin sosiaalidemokratian nostaminen yhteiskuntakelpoiseksi sisällissodan jälkeen. Tannerin on katsottu osaltaan pelastaneen Suomen viitoittamalla vasemmistolle parlamentaarisen vaikuttamisen tien erilaisten vallankumousaatteiden sijaan. Tämä kumuloitui talvi- ja jatkosodassa, kun vasemmisto saatiin muun väestön rinnalle puolustamaan yhteistä kotimaata. Tannerin kenties suurin arvo valtiomiehenä onkin sekä oikeistolaisten että vasemmistolaisten väkivaltasuuntausten torjumisessa ja merkittävässä kansallisessa eheytystyössä.
Tannerin yli puoluelinjojen saamaa arvostusta kuvaa teollisuusjohtaja Rafael Haarlan hänelle joulukuussa 1929 tekemä diktaattoritarjous. Haarla vakuutti puhuvansa vain omasta puolestaan, eikä ollut vielä neuvotellut asiasta kenenkään kanssa. Tanner kuitenkin välittömästi kieltäytyi kunniasta kertoen kannattavansa demokratiaa.[14]
Väinö Tanner ja Risto Ryti tapasivat ensimmäisen kerran eduskunnassa vuonna 1919. Miehet löysivät heti yhteisen sävelen talouspolitiikassa, ja eduskunnan pankkivaltuusmiehenä Tanner oli sekä ehdottamassa että valitsemassa Rytiä Suomen Pankin pääjohtajaksi vuonna 1923. Lisäksi Tanner johdatti sosialidemokraatit Rytin taakse vuoden 1925 presidentinvaalin ratkaisevassa äänestyksessä huolimatta siitä, että Ryti suhtautui kylmästi sosialidemokraateille tärkeään punavankien armahtamiseen. Vaikka Tanner ja Ryti sijoittuivat poliittisella värikartalla eri puolille, heitä yhdistivät monet asiat. Molemmat olivat suorittaneet ylemmän oikeustutkinnon – Ryti 1909, Tanner kaksi vuotta myöhemmin – ja molemmat olivat luonteeltaan kuivahkoja asiapoliitikkoja, jotka pystyivät tekemään vaikeita ratkaisuja ilman suuria tunteiluja. Ulkopoliittisesti kummankin katse suuntautui länteen, ei itään. Molemmilla oli hyvä kielitaito, josta oli hyötyä varsinkin sotavuosina, ja molemmilla oli samantapainen sarkastinen huumorintaju. Suuri merkitys oli myös molemminpuolisella työtapojen – ja myös inhimillisten heikkouksien – tuntemuksella; Tanner tiedosti Rytin sisäänpäin kääntyneen viileyden ja Ryti Tannerin särmikkyyden.[15]
1930-luvun alun laman aikana Tanner, joka oli eduskunnan pankkivaltuusmiesten puheenjohtaja, tuki Risto Rytin johtamaa tiukkaa talouspolitiikkaa. Suomen talouden kasvu oli pysähtynyt ja kääntynyt laskuun jo vuonna 1928, mikä johtui rakennustoiminnan ylikuumentumisesta, sahatavaran viennin arvon laskusta ja huonosta viljasadosta. Syksyllä 1929 New Yorkin pörssi romahti, maailmantalouden perusteet alkoivat järkkyä, ja Suomessa talouden taantuma muuttui lamaksi. Rytin linja synnytti erityisen suurta vastustusta maatalousväestön keskuudessa, sillä tuolloin noin 60 prosenttia suomalaisista sai toimeentulonsa maa- ja metsätaloudesta. Rytin ensisijaisena tavoitteena oli kuitenkin luottamuksen saavuttaminen kansainvälisillä rahamarkkinoilla, sillä hänen käsityksensä mukaan Suomi ei nuorena itsenäisenä valtiona ja verisen sisällissodan kokeneena maana ollut kovin houkutteleva luotonannon tai ulkomaisten investointien kohde. Tanner toimi Rytin suojakilpenä vasemmiston suuntaan, sillä työläisillä ei juuri ollut pankkilainoja eikä heitä siten kiinnostanut maanviljelijöiden taistelu korkeita korkoja vastaan. Palkansaajien edun mukaista oli, että rahan arvo pysyi vakaana ja hinnat alenivat. Tukemalla Rytin rahapolitiikkaa Tanner luotsasi työväenliikettä kansallisen yhteistyön suuntaan, ja hänen ohjauksessaan SDP:sta tuli pohjoismaisen mallin mukainen reformistinen parlamentaarinen puolue. Sosialismi säilyi puolueen periaateohjelmassa, mutta käytännössä pyrittiin työväestön aseman parantamiseen porvarillisen yhteiskuntajärjestelmän puitteissa.[16]
1930-luvun alun sisäpoliittisen kuohunnan aikana Tanner nousi yhdeksi Lapuan liikkeen voimakkaimmista vastustajista. Hänen johdollaan SDP pyrki torjumaan ns. kommunistilakien hyväksymisen eduskunnassa siinä kuitenkaan onnistumatta. Vasemmistolaisten pahoinpitelyt ja kyyditykset yleistyivät, ja viranomaiset katsoivat laittomuuksia läpi sormiensa, kunnes presidentti K. J. Ståhlbergin ja eduskunnan puhemiehen Väinö Hakkilan kyyditykset avasivat kansalaisten silmät.[17] Lapuan liike lakkautettiin Mäntsälän kapinan jälkeen oikeuden päätöksellä, mutta sen seuraajaksi perustettiin Isänmaallinen kansanliike (IKL). Eräässä tuolloisessa puheessaan Tanner sanoi, että jo IKL:n nimeen sisältyi kaksi valhetta: liike ei ollut isänmaallinen eikä se ollut kansanliike.[18]
SDP:n asettumiseen pohjoismaisen parlamentarismin kannalle vaikuttivat suuressa määrin puolueeseen poliittisen kentän äärilaidoilta kohdistuneet paineet. Komintern oli julistanut sosialidemokraatit sosiaalifasisteiksi ja kommunistien pääviholliseksi, minkä vuoksi yhteistyö äärivasemmiston kanssa oli mahdottomuus. Toisaalta marxilaisuuden ja osittain myös parlamentarismin vastainen äärioikeisto pakotti sosialidemokraatit hakemaan suojaa demokratiasta. Samaan aikaan maatalousväestön koettelemukset vieroittivat Maalaisliittoa yhteistyöstä oikeiston kanssa ja kypsyttivät sovintoa SDP:n ja Maalaisliiton kesken.[19]
Vuoden 1936 keväällä Tannerilla diagnosoitiin peräsuolisyöpä, joka leikattiin Tukholman Karoliinisessa instituutissa ja hänelle tehtiin suoliavanne.[20]
Vuoden 1937 presidentinvaalissa Tanner oli SDP:n presidenttiehdokkaana ja sai vaalin ensimmäisellä kierroksella 95 valitsijamiestä. SDP:n päätavoitteena oli kuitenkin presidentti P. E. Svinhufvudin uudelleenvalinnan torjuminen, ja niinpä puolue tuki toisella kierroksella Maalaisliiton ehdokasta, pääministeri Kyösti Kalliota, joka valittiinkin uudeksi presidentiksi. Vaalin tulos avasi tien Suomen ensimmäinen punamultahallituksen eli Maalaisliiton ja sosialidemokraattien yhteishallituksen muodostamiselle. Tanner tuli professori Aimo Cajanderin johdolla muodostetun hallituksen valtiovarainministeriksi.[21]
Syksyllä 1939, toisen maailmansodan sytyttyä, Neuvostoliitto vaati Leningradin turvallisuuteen vedoten Suomelta Suomenlahden saaria, osaa Karjalankannaksesta ja tukikohtaa Hankoniemeltä. Cajanderin hallituksen valtiovarainministeri Väinö Tanner osallistui neuvottelujen toiselle ja kolmannelle kierrokselle valtioneuvos J. K. Paasikiven ja eversti Aladár Paasosen kanssa. Pyrkiäkseen keventämään jännittynyttä ilmapiiriä Tanner sanoi tervehtiessään Stalinia: "Minä olen menševikki." Tämä tokaisu ei kuitenkaan huvittanut Stalinia eikä ulkoministeri Vjatšeslav Molotovia.[22] Sen enempää Tanner kuin Paasikivikään eivät pystyneet tekemään paljoakaan, koska heitä sitoivat hallituksen antamat tiukat ohjeet, joiden mukaan alueluovutuksiin ei saanut suostua. Kummankin osapuolen pitäessä tiukasti kiinni omasta kannastaan neuvottelut päättyivät tuloksettomina 9. marraskuuta.[23][24]
Neuvostoliiton sotajoukkojen hyökättyä Suomeen 30. marraskuuta 1939 Tanner teki aloitteen Suomen hallituksen vaihtamiseksi. Hänen mielestään oli vaihdettava ainakin siihenastisen politiikan näkyvimmin leimaamat pää- ja ulkoministeri, jotka myös venäläiset olivat nimenneet syyllisiksi maiden välien katkeamiseen. Vielä samana päivänä nimitettiinkin Suomen Pankin pääjohtajan Risto Rytin johtama uusi hallitus, johon Tanner tuli ulkoministeriksi. Tästä seurasi, että Neuvostoliiton Suomea vastaan suuntaaman propagandan siihenastiset pääkohteet A. K. Cajander ja Eljas Erkko unohdettiin ja tilalle otettiin Tanner. Max Jakobsonin mukaan Neuvostoliitto ajatteli Tanneria nimenomaan työväenjohtajana eikä niinkään Suomen hallituksen jäsenenä, ja edellisessä asemassa hän oli selvästi vaarallisempi. Jakobsonin luonnehdinnan mukaan "Moskova antautui Tannerin kanssa köydenvetoon Suomen työväestön sielusta".[25]
Väinö Tanner oli ulkoministerinä 1939–1940 ja talvisodan jälkeen kauppa- ja teollisuusministerinä 1940–1942 erottuaan Neuvostoliiton vaatimuksesta ulkoministerin virasta. Kaikkiaan Tanner oli ministerinä 2 756 päivää. Välirauhan aikana Tanner hyökkäsi toistuvasti toukokuussa 1940 perustettua Suomen-Neuvostoliiton rauhan ja ystävyyden seuraa vastaan, jota pidettiin yleisesti Neuvostoliiton "viidentenä kolonnana". Keskustellessaan Suomen Moskovan-lähettiläänä toimineen J. K. Paasikiven kanssa kesällä 1940 Neuvostoliiton ulkoministeri Vjatšeslav Molotov katsoi, että Suomen ja Neuvostoliiton suhteiden parantamiseksi ei ollut tehtävissä mitään niin kauan kuin Tanner oli ministerinä.[26] Paasikivelle itsenäisyyspäivänä 1940 Kremlissä pitämässään puhuttelussa Molotov liitti Tannerin niiden henkilöiden joukkoon, joita Neuvostoliitto ei hyväksynyt Suomen uudeksi presidentiksi.[27]
Toimiessaan ministerinä jatkosodan aikana Tanner joutui vaikeaan kaksoisrooliin: ulospäin hän edusti hallituksen politiikkaa, mutta hallituksessa puolueensa kriittisiä näkemyksiä; valtaosa SDP:n kannattajista ei hyväksynyt Tarton rauhan rajan ylittämistä. Laajassa yksityiskirjeessään presidentti Risto Rytille syksyllä 1941 Tanner katsoi Suomen saavuttaneen tärkeimmät sodanpäämääränsä vallattuaan takaisin Moskovan rauhassa menettämänsä alueet. Hänen mielestään Suomi voisi pitää Itä-Karjalan vain siinä tapauksessa, että Neuvostoliitto luhistuisi lopullisesti, mihin hän ei lainkaan uskonut, koska "200 miljoonan kansaa ei noin vain pyyhitä maan päältä".[28]
Syksyllä 1942 Tanner keskeytti silloisen sisäministerin Toivo Horellin ja Valpon päällikön Arno Anthonin käynnistämän prosessin Suomessa oleskelleiden juutalaispakolaisten luovuttamiseksi Saksaan. Asiasta hallituksen iltakoulussa käydyssä kiivaassa keskustelussa Tanner korosti, että kysymys ei ollut vain sisäministerin toimivaltaan kuuluvasta asiasta, vaan ennen kaikkea Suomen maineesta ja suvereniteetista. Tästä huolimatta pakolaisten luovuttamiselta ei täysin vältytty, vaan kahdeksan pakolaista kuljetettiin Tallinnaan ja sieltä edelleen tuhoamisleireille Saksaan.[29]
Jatkosodan aikana niin SDP – jonka natsismia vastustava asenne oli yleisesti tiedossa – kuin sen vahvin mies Väinö Tanner joutuivat paitsi Neuvostoliiton, myös Saksan silmätikuksi. Helmikuussa 1943 SDP:n puolueneuvosto antoi julkilausuman, jossa se korosti Suomen käyvän omaa erillistä sotaansa ja julisti, että Suomi on vapaa päättämään irtautumisestaan sodasta, kun siihen on sopiva hetki. Tanner kehotti syyskuussa 1943 Suomen kansaa varautumaan siihen, että tulevaisuudessa Suomen naapurina olisi voimakas Neuvostoliitto. Hitlerin Saksa näki Tannerin yhtä kovana erillisrauhan tekijänä kuin Stalinin Neuvostoliitto näki hänet sodanlietsojana.[30]
Tammikuussa 1945 pääministeri J. K. Paasikivi kehotti Suomen sodanaikaisia johtavia poliitikkoja siirtymään syrjään poliittisesta toiminnasta "hyvien ja luottamuksellisten suhteiden aikaansaamisen helpottamiseksi Suomen ja Neuvostoliiton välillä". Hieman myöhemmin puolueiden tietoon saatettiin nimilista henkilöistä, jotka eivät saaneet asettua ehdokkaiksi tulevissa eduskuntavaaleissa. Listalla oli mukana myös Väinö Tanner, joka nautti SDP:n kannattajien keskuudessa edelleen vankkaa suosiota.[31] Tanner erosi välittömästi eduskunnasta katsottuaan julkisuuteen toimittamassaan lausunnossa hallituksen asettuneen tässä asiassa eduskunnan ja äänestäjien yläpuolelle.[32] Hänen tilalleen eduskuntaan nousi Antti Lastu.[33]
Jatkosodan jälkeisessä sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä Tanner tuomittiin viideksi ja puoleksi vuodeksi vankeuteen helmikuussa 1946. Valvontakomission puheenjohtaja Andrei Ždanov oli ennen oikeudenkäyntiä vaatinut ehdottomasti Tannerin istuttamista syytettyjen penkille; hän oli jopa sanonut oikeusministeri Urho Kekkoselle, että "oikeudenkäynti ilman Tanneria on kuin auto ilman kuljettajaa". Neuvostoliiton asenteen Tanneria kohtaan on katsottu johtuneen ennen kaikkea siitä, että hän oli sosialidemokraatti eli Moskovan silmissä aatteellinen petturi. Jakobsonin mukaan suomalaiset olivat aluksi tarjonneet valvontakomissiolle syytettyjen listaa, jolla olisivat olleet vain Risto Ryti, Jukka Rangell, Edwin Linkomies ja Henrik Ramsay, mutta tämä ei ollut kelvannut Ždanoville.[34] Paasikiven hallitus päätti asettaa sotaan syyllisiksi nimetyt henkilöt syytteeseen 6. marraskuuta 1945, ja seuraavana päivänä Valpon etsivät pidättivät Tannerin tämän kotoa, Elannon pääjohtajan virka-asunnosta Sörnäisistä. Muodolliseksi syyksi Tanneria vastaan esitettiin hänen jäsenyytensä Linkomiehen hallituksen ulkoasiainvaliokunnassa, ja sen myötä syytettyjen piiriin joutuivat myös maalaisliittolaiset ministerit Antti Kukkonen ja Tyko Reinikka.[35] Neuvostoliiton hallituksen äänenkannattaja Izvestija julkaisi sotasyyllisyysoikeudenkäynnin aikana marraskuussa 1945 kirjoituksen, jossa nimettiin pääsotasyylliseksi Tanner ja hänen ”merkittävimmiksi rikostovereikseen” Risto Ryti, Jukka Rangell ja Tyko Reinikka.[36]
Vankilassa istuessaankin Tanner toimi SDP:n oikeistosiiven johtajana. Vankeusvuosinaan hän aloitti myös muistelmiensa kirjoittamisen. Tanner tarjoutui rauhanneuvottelujen aikana menemään Moskovaan tuomittavaksi, mutta Stalin kielsi asian ehdottomasti: jos joku tuomittaisiin, se pitäisi tehdä Suomessa. Sotasyyllisyysoikeudenkäyntien edellä Tannerille vaadittiin jopa kuolemanrangaistusta, mutta sotasyyllislaissa kuolemanrangaistusta ei ollut säädetty rangaistusvaihtoehdoksi. Kaikista sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä syytetyistä Tanner esiintyi voimakkaimmin ja hän pyrki liittämään syytettyjen joukkoon myös edeltäjänsä, jatkosodan hyökkäysvaiheen aikana valtiovarainministerinä toimineen Mauno Pekkalan. Tanner halusi myös muistuttaa, että Urho Kekkonen oli vastustanut talvisodan päättäneen Moskovan rauhan hyväksymistä ja osoittaa, että tämä oli ollut Pekka Peitsi -nimimerkillä laatimine kirjoituksineen jatkosodan aikana väärällä puolella.[37]
Sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä saamansa tuomion vuoksi Tanner oli elämänsä loppuun saakka katkera paitsi Kekkoselle, myös presidentti J. K. Paasikivelle, joka tiesi tarkoin Tannerin johdonmukaisen toiminnan rauhan aikaansaamiseksi.[38] Paasikiven ja Kekkosen presidenttikausilla Väinö ja Linda Tanneria ei kertaakaan nähty vuosittaisella itsenäisyyspäivän vastaanotolla Presidentinlinnassa.[39] Huolimatta katkeruudestaan Tanner ei kuitenkaan kokonaan menettänyt huumorintajuaan. Kun muuan SDP:n puoluetoimitsija kävi erään asian vuoksi tapaamassa Tanneria vankilassa ja kysyi, milloin voisi tulla jälleen käymään, Tanner vastasi: "Milloin vain. Kyllä täällä kotona ollaan."[40]
Helmikuussa 1948 Tanneria kuultiin todistajana jatkosodan aikaista Valpon päällikköä Arno Anthonia vastaan käydyssä, Suomesta Saksaan luovutettuja juutalaispakolaisia koskeneessa oikeusjutussa Turun hovioikeudessa, minkä vuoksi hänet kuljetettiin poliisisaattueessa Turkuun ja takaisin vankilaan Helsinkiin.[41]
Väinö Tanner vapautui vankilasta marraskuussa 1948 yhdessä entisen pääministerin Edwin Linkomiehen kanssa heidän istuttuaan puolet saamistaan vankeustuomioista. Kommunistit ja Neuvostoliiton lehdistö paheksuivat voimakkaasti Tannerin vapauttamista väittäen, että siltä puuttuivat "lailliset edellytykset", mutta Fagerholmin hallitus jatkoi linjallaan järkkymättä. Toukokuussa 1949 presidentti J. K. Paasikivi armahti entisen presidentin Risto Rytin tämän vakavan sairauden vuoksi ja vapautti Tannerin ja Linkomiehen sekä Suomen entisen Berliinin-lähettilään Toivo Kivimäen ja entisen pääministerin Jukka Rangellin tuomioiden jäljellä olleesta osasta. Päätös merkitsi myös sitä, että sotasyyllisyysoikeudenkäynnissä tuomitut nauttivat jälleen kansalaisluottamusta.[42]
.jpg)
Heinäkuun 1951 eduskuntavaaleihin saivat jälleen asettua ehdokkaiksi ne, joiden ehdokkuus oli vuoden 1945 vaaleissa estetty, ja koko vaalien yksittäisistä ehdokkaista Tanner nousi päätähdeksi. Vaalien edellä keväällä 1951 Kekkosen hallituksen ulkoministeri Åke Gartz vaati SDP:n puheenjohtajaa Emil Skogia estämään Tannerin paluun eduskuntaan. Tähän Skog vastasi tuohtuneena, että jos nyt estetään Tannerin ehdokkuus ulkopoliittisista syistä, seuraavissa vaaleissa voitaisiin estää kenen tahansa muun ehdokkuus mistä syistä tahansa.[43]
Ennen vuoden 1956 presidentinvaalia pidetyssä SDP:n puoluekokouksessa kesäkuussa 1955 suoritettiin salainen koeäänestys puolueen presidenttiehdokkaasta. Tanneria pidettiin puolueväen keskuudessa parhaana ajateltavissa olleena ehdokkaana – lukuun ottamatta ulkopoliittisia syitä. Äänestyksessä eduskunnan puhemies K.-A. Fagerholm voitti Tannerin yhdellä äänellä, minkä jälkeen Fagerholm valittiin yksimielisesti SDP:n presidenttiehdokkaaksi.[44]
Huhtikuussa 1957 pidettiin SDP:n ylimääräinen puoluekokous, johon puoluesihteeri Väinö Leskisen johtama puolueen asevelisiipi oli suostutellut Tannerin puheenjohtajaehdokkaaksi. Äänestyksessä Tanner voitti vastaehdokkaansa K.-A. Fagerholmin yhdellä äänellä.[45] Tannerin valinta puheenjohtajaksi kiihdytti osaltaan SDP:n hajaannusta ja TPSL:n syntyä. Kahtiajako ulottui myös ammattiyhdistysliikkeeseen, kun Niilo Wällärin johtama Merimies-Unioni erosi SAK:sta ja SAK erotti tannerilaisen pääsihteerinsä Olavi Lindblomin.[46]
Viimeisen kerran Tanner valittiin SDP:n puheenjohtajaksi vuoden 1960 puoluekokouksessa. Tanner katsoi, että puolue oli ajettu tahallaan hajalle ja toivoi sen eheytymistä. Yhdessä TPSL:n puheenjohtajan Emil Skogin ja vanhan toverinsa Arvo Tuomisen kanssa Tanner laati sovintoesityksen, jonka leskisläisten hallitsema SDP:n puoluetoimikunta kuitenkin torjui.[47] Tanner luopui eduskuntapaikastaan 1962 ja puolueen puheenjohtajuudesta 1963. Tanner oli viimeinen eduskuntatyössä mukana ollut ensimmäisen, vuonna 1907 valitun eduskunnan jäsen. Tanner on ainoa poliitikko, joka on toiminut kansanedustajana seitsemällä eri vuosikymmenellä.[48]
SDP:n suhteet vuonna 1956 presidentiksi valittuun Urho Kekkoseen tulehtuivat Tannerin uuden tulemisen myötä entisestään, ja puolue pysyi enemmän tai vähemmän sisäpoliittisesti paitsiossa aina Tannerin luopumiseen asti vuonna 1963. Eripuran taustalla oli ennen muuta ulkopolitiikka. Tanner oli sodan jälkeen omaksutun idänpolitiikan, Paasikiven-Kekkosen linjan, ankara vastustaja, eikä Kekkonen poliitikkona nauttinut sanottavasti Tannerin luottamusta. Miesten välinen eripura ulottui alun perin jo jatkosodan loppuvuosiin, jolloin Kekkonen aloitti ulkopoliittisen uudelleenorientoitumisensa. Kekkosen ja Tannerin välisestä kaunasta kertoo jotain se, että Tannerin kuoltua vuonna 1966 Kekkonen jätti osallistumatta hänen hautajaisiinsa hiihtomatkan vuoksi. Pitkän linjan parlamentaarikon siunaustilaisuudessa tasavallan presidenttiä edustivat ainoastaan adjutantti ja seppele.
Väinö Tannerin muistomerkki Tannerin portti sijaitsee Helsingissä Sörnäisissä. Kuvanveistäjä Kari Juvan toteuttama muistomerkki on pystytetty vuonna 1985.[49][50] Vuonna 2006 Porin Itäpuistossa paljastettiin Juvan tekemä Tannerin muistoreliefi. Tanner työskenteli Porissa ilmestyneen Sosialidemokraatin toimittajana vuosina 1906–1907.[51]
Tanner asui puolisonsa Linda Tannerin kanssa Espoon Henttaalla Lillhemtin tilalla vuosina 1917–1923. Linda Tannerin mukaan on Henttaalla entisen kotitilan lähetty nimetty Linda Tannerin kuja ja polku. Valtuustoaloitteen jälkeen Linda Tannerin polku uudelleen nimettiin Väinö Tannerin poluksi (Väinö Tanners stig).[52]
Vantaan Pakkalassa on Tannerin mukaan nimetty Väinö Tannerin tie. Helsingin Sörnäisissä on palloilukenttä Väinö Tannerin kenttä (ent. Haapaniemen kenttä).
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
