suomalainen näyttelijä, muusikko ja koomikko From Wikipedia, the free encyclopedia
Vesa-Matti Loiri (4. tammikuuta 1945 Helsinki – 10. elokuuta 2022 Helsinki) oli suomalainen näyttelijä, koomikko, laulaja ja muusikko.[1]
| Vesa-Matti Loiri | |
|---|---|
 Vesa-Matti Loiri vuonna 2011. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 4. tammikuuta 1945 Helsinki |
| Kuollut | 10. elokuuta 2022 (77 vuotta) Helsinki |
| Ammatti | näyttelijä, koomikko, laulaja, muusikko |
| Näyttelijä | |
| Taiteilijanimet | Vesku |
| Aktiivisena | 1962–2022 |
| Merkittävät roolit |
|
| Palkinnot | |
|
|
| Aiheesta muualla | |
| IMDb | |
| Elonet | |
| AllMovie | |
| Svensk Filmdatabas | |
Loiri teki jo ennen ammattiuraansa väkevän vaikutuksen Jaken roolillaan draamaelokuvassa Pojat. Myöhemmin hän näytteli muun muassa elokuvissa Rakastunut rampa, Pedon merkki ja Ulvova mylläri sekä televisiosarjassa Rauta-aika. Uransa myöhäisvaiheessa Loiri näytteli muutamissa draamakomedioissa, kuten Tie pohjoiseen.
Loirin imago näyttelijänä alkoi kaartua koomikon suuntaan hänen aloittaessaan Spede Pasasen elokuvissa 1960-luvun lopulla. Yhdessä Pasasen kanssa Loiri loi Uuno Turhapuron hahmon, kaikkien aikojen törkyturvan, joka parta ajamatta verkkopaidassaan viihdytti katsojia ja kiihdytti kriitikoita parinkymmenen elokuvan verran vuodesta 1973 alkaen. Muita Loirin komediahahmoja ovat muun muassa Nasse-setä, Jean-Pierre Kusela ja Tyyne. Voimakkaasti karrikoidut hahmot luotiin 1980-luvulla Pasasen tuottamiin television sketsiohjelmiin, ja niiden suosiota hyödynnettiin lainaamalla niitä myös elokuviin ja musiikkialbumeihin. Loiri, Pasanen ja Simo Salminen muodostivat suositun komediatrion Spede, Vesku ja Simo.
Teatterissa Loirin vahvoja tulkintoja olivat Kosolan rooli Ylioppilasteatterin Lapualaisoopperassa ja Tuomaksen rooli Turun kaupunginteatterin Seitsemässä veljeksessä.
Loiri samaistui toisinaan liiankin voimakkaasti roolihahmoihinsa. Tällaisia rooleja olivat esimerkiksi Poikien Jake, itsemurhaa hautova Seth Mattson ja Pahat pojat -elokuvan väkivaltainen Jouko Takkunen, joka tunki suorastaan uniin. Jaken osasta Loiri pääsi lopullisesti eroon vasta Lapinlahden sairaalassa 1970-luvun lopulla.[2]
Laulajana Loiri sai suosiota etenkin Eino Leinon runoihin sävellettyjen laulujen tulkitsijana. Hän levytti myös suomalaisia iskelmiä, kuten Reino Helismaan ja Juha Vainion tuotantoa, ja vuosina 2006–2008 hän julkaisi Lappi-trilogian, joka sisältää vanhoja suomalaisia pop- ja rock-kappaleita akustisina sovituksina. Levyjen nimet ovat Ivalo, Inari ja Kasari.
Loiri kuoli syöpään 10. elokuuta 2022.[1][3][4] Helsingin Sanomien kuolinuutisessa musiikkitoimittaja Ilkka Mattila kirjoitti Loirin olleen Suomen kaikkien aikojen tunnetuimpia, rakastetuimpia ja menestyneimpiä viihdetaiteilijoita.[5]
Vesa-Matti Loirin isä oli Lappeella vuonna 1911 syntynyt tekninen piirtäjä Taito Vilho Loiri. Hänen äitinsä oli Mustasaaren pitäjässä 1916 syntynyt ja Porissa varttunut kotirouva Lily Ida Annikki Nylund, joka oli suorittanut Porin tyttöjen ammattikoulun talousosaston. Taito ja Lily olivat kihlautuneet keväällä 1942.[6][7] Perhe oli asettunut Helsingin Töölöön ja siihen syntyi runsas vuosi Vesa-Matin jälkeen kuopus Veli-Pekka Loiri. Loirien sukua asui Kruununhaassa, mukaan lukien Taito Loirin sisaren Sigridin ja tämän aviopuolison Hjalmar Berglundin poika Paavo Berglund, josta tuli aikuisena kuuluisa kapellimestari.[8] Vesa-Mattia kutsuttiin lapsena Matiksi, hänellä oli eripariset silmät, ja hänen kerrotaan oppineen laulamaan ennen kuin hän oppi puhumaan.[9]
Vesa-Matti oli tunneherkkä lapsi, hän saattoi alkaa itkeä kansakoulun opettajan napakasta huomautuksesta. Myös musiikki aiheutti hänelle voimakkaita tunnereaktioita. Esimerkiksi Johann Sebastian Bachin Air sai hänet miltei irtaantumaan kehostaan. Hän hankki myös omia äänilevyjä, niin kutsuttuja savikiekkoja, joita Olavi Virran poika myi hänelle varastettuaan ne isältään. Suurimman inspiraationsa Vesa-Matti sai kuitenkin elokuvista. Ohjaaja Ingmar Bergmanin Kasvot oli erityisen vaikuttava.[10]
Vesa-Matti ja Veli-Pekka viettivät lapsuutensa kesiä usein mummolassaan, Lilyn lapsuudenkodissa. Se sijaitsi omakotialueella Porin keskustan tuntumassa ja siellä oli paremmat puitteet leikkeihin kuin Töölössä, jossa ympäristö oli leikkien kannalta karumpi ja liikennettä oli enemmän.[11]
Suurten ikäluokkien myötä lapsia oli paljon. Vesa-Mattia pidettiin kaveripiirinsä johtajana ja hän toimi päällikkönä poikien leikeissä, joissa jäljiteltiin valkokankailta nähtyjä elokuvia. Usein kyse oli lännenelokuvista.[12] Vesa-Matti kuului 1950-luvun alussa poikakuoro Cantores Minoresin B-ryhmään, mutta kun oli tarkoitus edetä A:han, hän oli jo kiinnostuneempi muista asioista ja kuorolaulu jäi.[13] Helsingin olympiavuonna 1952 Loirit muuttivat Haagaan, missä Vesa-Matti sai näytellä ensi kerran kesäteatterissa.[14] 1950-luvun koululaitos ei suosinut luovuutta, vaan päätavoitteena oli ohjaaminen käytännönläheisiin ammatteihin. Niinpä Loirin pojat eivät kiinnostuneet koulunkäynnistä.[15] Vesa-Matti jatkoi kansakoulun jälkeen vastaperustettuun Pohjois-Haagan yhteiskouluun. Haagassa hän tutustui Kuoppamäkien veljeksiin Jukkaan ja Mikkoon, joiden kanssa hän teini-ikäisenä näytteli tiernapoikia.[16]
1950-luvun lopulla Vesa-Matilla oli yhtye Rock Brothers Loiri, johon kuuluivat Loirin veljesten ohella Mikko Kuoppamäki ja Timo Juslin. Rock Brothersin yhteydessä Vesa-Matti pukeutui toisinaan Rock-Olgaksi, joka oli rockia esittävä naishahmo.[17] Yhtyeen jäsenet esittivät alkuvuonna 1962 nuorisomusikaalin Huipulla tuulee, jonka näki myös Suomen Filmiteollisuuden näyttelijä ja järjestäjä sekä ohjaaja Mikko Niskasen edustaja Paavo Hukkinen. Tämä kysyi, olisiko Vesa-Matti kiinnostunut elokuvaroolista.[18] Kyse oli draamaelokuvasta Pojat.
Pojat-romaanin Loiri oli lukenut jo tuoreeltaan, ja hän oli alkanut haaveilla Jaken osan näyttelemisestä.[19] Loiri ei kuitenkaan hakeutunut aktiivisesti Jaken rooliin, vaan hänet löydettiin edellämainitusta musikaalista.[20] Loiri arveli, ettei hän olisi pyrkinyt teatterikouluun ilman Poikia, sillä hänen mielenkiintonsa suuntautui tuolloin voimakkaasti musiikkiin.[21]
Loiri pyrki Suomen teatterikouluun keväällä 1962, mutta tuolloin hän ei päässyt sisään. Hän päätti käydä armeijan pois alta. Hän haki sinne 17-vuotiaana vapaaehtoisena, mutta lääkäri oli merkinnyt hänen kuntoisuusluokkansa siten, että se tulkittiin päinvastoin kuin oli tarkoitettu.[22] Loiri aloitti varusmiespalveluksensa Suomenlinnan rannikkotykistörykmentissä Isosaaressa Helsingin edustalla lokakuussa 1962 eli pari viikkoa ennen Pojat-elokuvan ensi-iltaa. Samaan aikaan hänellä oli harjoittelijasopimus oopperan näyttämömiehenä, sopimuksen purku armeijan takia onnistui, joskin vaivalloisesti. Loiri sai armeijasta lomaa matkustaakseen Ouluun Poikien ensi-iltaan.[23] Hän haki Teatterikouluun toistamiseen keväällä 1963 ja hänet hyväksyttiin oppilaaksi. Loirin varusmiespalvelus päättyi syyskuussa 1963, ja hänen sotilasarvonsa oli alikersantti.[24]
Loiri kasvoi armeijassa. Kun hän astui palvelukseen, hän oli 169 senttimetriä pitkä. Kun hän kotiutui, hän oli 183 senttimetriä pitkä. Hän kasvoi armeijassa myös henkisesti, vaikka kokikin sen kaikkiaan melko ikäväksi paikaksi. Siellä onnistuttiin poistamaan itserakkaus, minkä ansiosta Pojat-elokuvan suosio ei kihahtanut päähän.[25]
Loiri kävi Suomen teatterikoulun vuosina 1963–1966. Opettajista hänen mieleensä jäi varsinkin improvisointia opettanut Tea Ista. Koulussa opetettiin myös muun muassa lausuntaa, rytmistä liikuntaa, akrobatiaa ja miekkailua. Opiskelijat saivat kokemusta ja lisätuloja avustamalla Suomen Kansallisteatterin ja Helsingin Kaupunginteatterin tuotannoissa. Loirin kurssikavereita olivat muun muassa Esko Roine ja Eero Melasniemi sekä Elli Castrén, jonka tunnettuihin rooleihin kuuluu Turhapuro-elokuvien sihteerin osa.[26]
Loirilla oli ilmennyt ongelmia äänenkäytön kanssa jo armeijassa. Se ei kestänyt huutamista, joten hän turvautui pilliin.[27] Niinpä myös hänen näyttelijän uransa oli kaatua jo ensi metreillä heikkoon puheääneen. Puhetekniikan opettajat pitivät sitä pahasti sairaana ja sen hoitaminen kuntoon oli edellytys teatterikoulun aloittamiselle. Tohtori Aatto Sonninen opetti Loirille äänenkäytön perusteita, minkä jälkeen Teatterikoulun laulunopettaja antoi Loirille yksityistunteja yksityiskohtaisesti ja tulos oli onnistunut.[28]
Teatterikoulussa Loirille tärkeimmät asiat olivat laulutaidon parantaminen ja vakavan teatterin tuntemuksen syventäminen. Komedian perusteet hän taisi jo vanhastaan.[29] Lisätuloja Loiri hankki televisiomainoksilla, mutta koska hän ei nauttinut vielä tähtistatusta, palkkiot jäivät pieniksi.[30] Opiskeluvuosinaan Loiri tapasi myös ihailemansa Tauno Palon, joka opasti nuorta näyttelijänalkua olutkulttuurin saloihin.[31]
Loirin näyttelijän ura kesti noin 60 vuotta. Hän näytteli sekä teatterissa, elokuvissa että televisiossa, ja hänen on sanottu luoneen uransa hyvin ristiriitaisista aineksista.[32] Hän tuli tunnetuksi etenkin komediarooleistaan, vaikka hän on tehnyt myös vakavaa draamaa.[33] Elokuvarooleja hänelle kertyi yli 70.[34]
| ” | Samalla Loirin uran monipuolisuus ja syvyys jäävät valitettavasti varjoon, sillä harvemmalla on mielessään hänen intoutuneet ja syvälliset tulkintansa teatterilavoilla tai Turhapuro-filmien vastapainoksi syntyneet tiivistunnelmaiset roolityöt vakavammissa elokuvissa. | ” |
– Petri Nevalainen[35] | ||
Loiri oli kiinnitettynä Helsingin kaupunginteatteriin vuosina 1966–1971 ja Turun kaupunginteatteriin 1973–1977.[32] Vuosina 1971–1973 hän työskenteli vapaana näyttelijänä[36].
Monet Loiria edeltäneen sukupolven näyttelijöistä olivat varsin viinaanmeneviä. Leo Lähteenmäki auttoi nuorta näyttelijää saamaan otteen sivuroolistaan näytelmässä Kurdin prinssi tarjoamalla tälle alkoholia. Tarkoitus oli tuottaa pieni krapula, jonka avulla roolitehtävä avautuisi. Myöhemmin Loiri opetti menetelmän Aake Kallialalle.[37] Muuan varhaisimmista Loirin teatterirooleihin liittyvistä maininnoista julkaistiin Helsingin Sanomissa syyskuussa 1964. Loiri näytteli pienen sivuosan teoksessa Täällä Pohjantähden alla. Kriitikko luonnehtii roolia "kuumeiseksi Laulajapojaksi".[38]
Loirin uran alkuvaihetta 1960-luvulla leimasi vasemmistolaisuus, johon olivat syynä hänen yhteytensä poliittiseen laululiikkeeseen.[39] Teatterissa Loirin tärkeitä rooleja olivat ”Jumalan valitsema kansanjohtaja” Kosola Arvo Salon Lapualaisoopperassa, Tuomas Kalle Holmbergin ohjaamassa Seitsemässä veljeksessä ja Nikolai Stavrogin Dostojevskin Riivaajissa.[32] Hänen ohjaajinaan teatteritaiteessa olivat muun muassa Matti Aro, Ralf Långbacka ja Arto af Hällström.[40] Tärkein ohjaaja oli kuitenkin Kalle Holmberg. Tarvittaessa Loiri perui kevyemmät tehtävät, kuten elokuvat, jos tiedossa oli yhteistyötä Holmbergin kanssa.[41] Loirin osalta kyse saattoi olla tarpeesta tehdä toisenlaista ilmaisua kuin komedia ja kaatumiset. Hänen voimansa palautuivat yhteistyöstä Holmbergin kanssa.[42]
Lapualaisoopperaa Ylioppilasteatterille työstäessään ohjaaja Holmberg kysyi Loirilta, voisiko tämä kuvitella tekevänsä poliittista teatteria, mihin Loiri: "Politiikka ei kiinnosta mua pätkääkään". Holmberg tarkensi, että kyse on teatterista, ei politiikasta, jolloin Loiri suostui oitis. Alkoi Holmbergin ja Loirin kolmikymmenvuotinen yhteistyö.[43]
Lapualaisooppera sai ensi-iltansa maaliskuussa 1966. Loirin osasuoritus oli vahvasti sisäistetty ja väkevästi tulkittu. Hän otti yleisönsä heti lavalle astuessaan vuorosanoilla "Kosola tulee!". Näytelmästä tuli yksi Suomen teatterihistorian merkittävimmistä ja se sai valtavasti palstatilaa. Helsingin Sanomien Sole Uexküll kiinnitti huomionsa Loirin muhkeaan ääneen ja lapsenkasvoisuuteen.[44] Lapualaisoopperaa näyteltiin myös Tukholmassa Dramatenin pienellä näyttämöllä. Dagens Nyheterin Göran O. Eriksson arvioi esityksen sensaatioksi. Loirin muhkea ääni teki vaikutuksen myös Svenska Dagbladetin Urban Stenströmiin, siitä käytettiin adjektiiveja "arvovaltainen" ja "kivikova".[45]
Kevätkaudella 1969 Loiri näytteli Karjanmaan Kyöstiä Pohjalaisissa niin ikään Holmbergin ohjaamana. Hän loukkasi jalkansa tappelukohtauksessa ja joutui viikkojen sairauslomalle, joka osui päällekkäin erään teatteriseminaarin kanssa. Siihen osallistuneet halusivat nähdä teoksen, joten Holmberg otti yhteyttä Loiriin, ja tämä yllättäen kykeni kävelemään näyttämöllä normaalisti. Mutta heti kun hän oli poistunut lavalta, jalat pettivät.[46] Karjanmaan Kyösti oli Loirin viimeinen rooli Helsingin Kaupunginteatterin vakituisena näyttelijänä.[47]
Helsingin Kaupunginteatterissa Loiri ei ollut saanut mielestään riittävän isoja rooleja, mikä on tyypillistä ylimalkaan näyttelijöille. Ytimessä on ajatus, että jokainen näyttelijä haluaa ennen kaikkea päärooleja.[48]
Myöhemmin Loiri vieraili Kaupunginteatterissa. Hän näytteli Nikolai Stavroginin roolin Dostojevskin näytelmässä Riivaajat (1989), ja ohjaajana oli jälleen Holmberg. Kriitikko Seppo Roth piti roolia ylipäätään liian vaativana ja arvioi Aamulehdessä: "Riivaajien keskeinen rooli Nikolai Stavrogin on sadomasokistinen hyvän ja pahan välissä kamppaileva äärimmäisen kompleksi persoonallisuus ---". Jukka Kajavan mielestä Loirin osasuorituksesta paistoi läpi tämän pitkä tauko teatterityöstä, vaikka sillä oli myös ansionsa, kuten hahmon napakasti kuvattu narsismi.[49]
Holmbergin versiota Aleksis Kiven klassikosta Seitsemän veljestä esitettiin Turun kaupunginteatterissa vuosina 1972–1976 ja lisäksi vierailuilla Göteborgissa ja Berliinissä. Esityksiä kertyi noin 240 ja katsojia lähes 150 000. Loiri näytteli Tuomasta, mutta hän ei ollut ensimmäinen roolissaan. Häntä edelsi Juha Hyppönen, joka jätti roolinsa ulkotaiteellisten syiden takia. Aika oli hektistä. Kesällä 1973 kuvattiin ensimmäistä Uuno-elokuvaa, syksyllä 1973 Loiri aloitti Turun-kautensa ja samana syksynä syntyi esikoinen Jan Sebastian.[50][51]
Seitsemän veljeksen esityskertoja harvennettiin, kun näyttelijät alkoivat saada tarpeekseen. Loiri ja Juhania näytellyt Esko Salminen keksivät alkaa pudottaa vastanäyttelijöitään rooleistaan. Loiri kehitti Tuomaksestaan homoseksuaalin, joka yritti iskeä Heikki Kinnusen tulkitsemaa Aapoa. Kinnunen joutui toisinaan pinkaisemaan kulissien taakse, sillä hänellä oli seitsikon huonoin pokka.[52]
Turkkilaisista siirtotyöläisistä kertova näytelmä Tasangolta tuulee oli yksi Turun vuosien tärkeimpiä tehtäviä.[53] Se sai ensi-iltansa joulukuussa 1973, esityskertoja kertyi 31 ja katsojaluku kipusi lähes 15 000:een.[54] Näytelmä oli Seitsemän veljeksen ohella Loirin Turun-kauden henkilökohtainen suosikki.[55]
Keväällä 1974 sai ensi-iltansa Anton Tšehovin klassikko Kirsikkapuisto, jossa Loirin roolina oli Jaša. Långbackan ohjaamaa kappaletta esitettiin 53 kertaa ja katsojaluku nousi lähes 30 000:een.[56][57]
Loiri loisti Turussa myös nimiosallaan näytelmässä Tykkimies Kauppalan viimeiset vaiheet, jota esitettiin 1974 ja 1975. Alpo Ruuthin käsikirjoittamaa näytelmää esitettiin 56 kertaa ja se sai lähes 32 000 katsojaa. Kaikkiaan Turun vuodet olivat Loirille mieluisia; hän sai nauttia hyvästä ohjaustyöstä ja taitavista vastanäyttelijöistä.[58][59] Hänen roolinsa olivat aiempaa suurempia ja vaativampia, joten hänen näyttämötaitonsa vahvistuivat. Loiri tunsi myös vierautta Turun aikanaan. Hänen mielipiteensä eivät olleet poliittisesti voimakkaita, kun taas teatterin maine oli hyvinkin poliittinen Holmbergin ja Långbackan vuosina.[60] Teatterihistoriassa ne tunnetaan termillä "kotkien kausi".[61]
Loirin mainittaviin teatterirooleihin kuuluu myös pääosat näytelmässä Kepissä on kaksi päätä.[36] Hänen viimeinen roolinsa puhenäyttämöllä oli Davies Ryhmäteatterin näytelmässä Talonmies, jota näyteltiin loppuunmyydyille katsomoille kaudella 1993–1994 ja viimeisen kerran kevätkaudella 1995, jonka jälkeen Loiria ei enää nähty puheteatterin parissa.[62]
| ” | Hänen laulusuorituksensa ei tietenkään ollut oopperan vaatimusten mukainen, mutta mikä laulutaidossa puuttui, sen Vesa-Matti monin verroin korvasi piirtämällä vahvan ja uskottavan kuvan Jimmy Mahoneysta --- | ” |
– Tamara Lund omaelämäkerrassaan Loirin Jim Mahoney -tulkinnasta[63] | ||
Vuonna 1992 Loiri näytteli sokean laulajan roolin Aulis Sallisen oopperassa Kullervo. Nimiroolin teki Jorma Hynninen. Loiri koki Kullervon yhdeksi rajuimmista tuotannoista, joissa hän oli esiintynyt. Kriitikko Seppo Heikinheimo teilasi koko oopperan, joskaan ei Loiria erityisesti. Kullervon kantaesitys annettiin Los Angelesissa helmikuussa 1992. Suomen ensi-ilta oli Helsingin uudessa oopperatalossa marraskuussa 1993. Hannu-Ilari Lampila suhtautui Kullervoon Heikinheimoa suopeammin. Loirin osasuorituksesta hän mainitsi: " -- Loirin sokea laulaja antaa esitykselle svengaavaa nykyaikaista kabareepoljentoa". Kullervoa näyteltiin vuonna 1995 Nantesin oopperassa, ja Loirin suoritus sai huomattavasti paremmat arviot kuin Los Angelesin ja Helsingin esityksissä. Kullervoa näyteltiin vielä yhdeksän kertaa kansallisoopperassa alkuvuodesta 1999.[64][65]
Kullervon sokea laulaja ei ollut Loirin ensimmäinen oopperarooli. Hänellä oli ollut Jim Mahoneyn rooli oopperassa Mahagonnyn kaupungin nousu ja tuho vuosina 1970–1971.[36]
Ensimmäisen elokuvaroolinsa Loiri sai 17-vuotiaana Mikko Niskasen nuorisokuvauksessa Pojat (1962), mutta hänen varsinaisena läpimurtonaan on pidetty Niskasen ohjaamaa Lapualaismorsian-elokuvaa (1967).[34] Hän on näytellyt vahvoja draamarooleja muun muassa elokuvissa Rakastunut rampa (1975), Pedon merkki (1981), Sokkotanssi (1999), Rumble (2002), Pahat pojat (2003) ja[32][66] Tie pohjoiseen (2012).
Loiri näytteli yhdeksäntoista Uuno Turhapuro -elokuvan lisäksi yli kymmenessä muussa Spede Pasasen tuottamassa kokoillan elokuvassa. Ohjaajana toimi Ere Kokkonen, kuten Turhapuroissakin. Tavaksi muodostui, että elokuvat saivat hyvät katsojaluvut mutta melko huonot arvostelut. Ensimmäinen Spede-tuotanto, jossa Loiri näytteli, on Noin 7 veljestä. Se tuli ensi-iltaan elokuussa 1968. Loirilla on anakronismeilla hulluttelevassa Jukka Virtasen ohjaamassa elokuvassa huovin rooli. Pasasen ja Loirin yhteistyö alkoi kyseisestä elokuvasta ja samoin alkoi muotoutua kolmikko Spede Pasanen, Vesa-Matti Loiri ja Simo Salminen. Noin 7 veljeksen jälkeen Loiri sai alati suurempia roolitehtäviä.[67][68]
Aamulehden Matti Rosvall huomioi Loirin osasuorituksen elokuvassa Näköradiomiehen ihmeelliset siekailut (1969): "Loiri kantaa kunnialla läpi roolin, joka ei ole rooli vaan sitaisten tekaistu nippu erilaisia pöhköjä tilanteita."[69] Kesällä 1969 sai ensi-iltansa elokuva Leikkikalugangsteri, jossa Loirin katsottiin tarvitsevan vahvaa henkilöohjausta, jottei tämä olisi "suistunut maneereihin".[70]
Jouluna 1969 ensi-iltaan tuli ensimmäinen värillinen Spede-tuotanto Pohjan tähteet. Elokuvassa Loirilla on päärooli ohjaaja Pohjana ja hän on myös yksi käsikirjoittajista Pasasen ja Ere Kokkosen ohella. Pohjan tähteet perustuu kommelluksiin, joita oli sattunut aiemmissa Spede-elokuvissa. Loirin taiteellinen rekisteri hyödynnettiin tehokkaasti ja hän teki vaikutuksen kriitikko Paula Talaskiveen, jonka mukaan Loiri on "monipuolisempi näyttelijä ja koomikko kuin uskotaankaan". Talaskiven mielestä Loiri on Pohjan tähteiden kantava voima, jonka henkilökohtainen panos ylläpitää elokuvan mielenkiintoa. Pohjan tähteet arvosteltiin kokonaisuutena yhdeksi parhaista Spede-elokuvista – kaikista puutteistaankin huolimatta. Pohjan ihastusta näyttelee Arja Saijonmaa, jonka roolihahmo ei kuitenkaan lämpene Pohjan lemmelle. Loirille oli sattua kuvausten yhteydessä kohtalokas onnettomuus.[71][72][73][74]
Huhtikuussa 1970 valkokankaille tuli komedia Jussi Pussi, joka irvaili aikakauden vasemmistoradikaaleille opiskelijoille. Loiri näytteli nimiosan, psykologian opiskelija Jussi Lietesalon. Aikalaiskriitikot eivät lämmenneet elokuvan anti-intellektualismille ja piilopornolle, mutta kun ensi-illasta oli kulunut neljännesvuosisata, kriitikot näkivät elokuvan satiirisena ajankuvana, jolla on kiistaton kulttuurihistoriallinen arvo.[75]
Elokuussa 1970 oli elokuvan Speedy Gonzales – noin 7 veljeksen poika ensi-ilta. Loiri käsikirjoitti sen yhdessä Pasasen ja Kokkosen kanssa, ja sen ideana oli irvailla lännenelokuvien kliseille. Loiri ei näyttele elokuvassa. Aikalaiskriitikot ottivat teoksen vastaan varauksellisesti ja käsikirjoituksessa havaittiin ontumista. Yleisömenestys oli sitä vastoin hyvä, noin 306 000 katsojaa, eli jokainen maksanut katsoja kuittasi noin markan ja yksitoista penniä elokuvan 340 000 markan tuotantokustannuksista.[76]
Seitsemän veljeksen nimestä ammennettiin kolmannen kerran elokuvassa Kahdeksas veljes, joka kuvattiin talvella 1970–1971 ja esitettiin ensi kerran kevättalvella 1971. Pasanen tuotti, käsikirjoitti ja ohjasi elokuvan, ja lisäksi näytteli keskeisimmän roolin, Jallin. Loirin roolina on Jaska Hujanen, joka huijaa rehellisesti lisäansioita Jallin kaverina. Kritiikin kärki kohdistui Pasaseen, Loirin roolia ei erityisemmin huomioitu.[77]
Pasanen, Loiri ja Salminen eli Spede, Vesku ja Simo näyttelivät pääroolit komediallisessa lännenelokuvassa Hirttämättömät vuonna 1971, joka oli viimeinen Spede-tuotanto ennen Turhapuroja. Elokuva sai vaihtelevia arvioita, Filmihullun Eero Tuomikosken mukaan "Loiri erityisesti kunnostautui antisankarin hahmossaan".[78] Kolmikko näytteli pääroolit jälleen 1979 komediassa Koeputkiaikuinen ja Simon enkelit. Kriitikot pitivät sitä pikemminkin sketsikokoelmana kuin varsinaisena elokuvana. Kansan Uutisten Martti Savo arvioi Loirin suoritusta toteamalla "Poissa on Loirin Turhapuro-inhoittavuus".[79]
Ensimmäinen Uuno Turhapuro -elokuva, jonka nimi on ytimekkäästi Uuno Turhapuro, sai ensi-iltansa 24. elokuuta 1973.[80] Turhapuroja kuvattiin 1970-luvulla mustavalkoisina ja siitä edespäin värillisinä. Elokuvia tuotettiin ainakin puoliteollisesti ja ne saivat kuusinumeroisia katsojalukuja, ja siten pelastivat monen suomalaisen elokuvateatterin vararikolta. Ne myös työllistivät elokuvantekijöitä aikana, jolloin suomalainen elokuvatuotanto oli hiipunut ja toivat takaisin teollista elokuvan teon perinnettä, joka oli kuihtunut 1950-luvun jälkeen.[81] Vain kaksi Turhapuro-elokuvaa jäi alle sadan tuhannen katsojan: Uuno Turhapuron veli (1994), jossa Loiria ei ollut ensinkään, ja Johtaja Uuno Turhapuro – pisnismies (1998).[82][83] Elokuvakriitikot yleensä teilasivat Turhapurot, mutta soraääniäkin kuului silloin tällöin. Esimerkiksi Martti Savo kehui Loirin suoritusta elokuvassa Uuno Turhapuron aviokriisi (1981) ja näki siinä laajempia ulottuvuuksia. Savo arvioi, että Turhapuron sosiaalipummihahmossa on ärsyttäviä kliseitä, mutta toisaalta myös perisuomalaista veijaritraditiota.[84] Tuonnempana kriitikot ovat alkaneet suhtautua Turhapuro-elokuviin myötämielisemmin.[85] Katso-lehden Jukka Väänänen arvioi vuonna 1998: "Nimenomaan Loirin briljantit suoritukset ovat tehneet Uunoista kansallisen kulttuurimme kulmakiviä".[86]
Turhapurot kuvattiin touko–kesäkuussa ja ensi-ilta oli jo samana kesänä tai viimeistään syyskuussa. Kuvausryhmä tiesi mitä tehdä, joten elokuvatyölle tavanomaisiin odotteluihin ei tärvääntynyt aikaa. Näyttelijät alkoivat tosin kyllästyä varsin pian, sillä juonikuviot toistuivat elokuvasta toiseen. Useimmissa Turhapuro-elokuvissa Uunon appiukkoa näytellyt Tapio Hämäläinen ei mielellään käyttänyt sanaa "elokuvataide" Turhapuroista puhuttaessa. Hän arveli, että hänen monipuolinen teatteriuransa jäi tyystin Turhapurojen varjoon. Tärkein syy näyttelijöille niiden tekemiseen tiivistyy yhteen sanaan: raha.[87]
Uunon vaimoa näytteli jokaisessa Turhapurossa Marjatta Raita. Loiri oli ollut Raidan kanssa muutamissa Helsingin Kaupunginteatterin tuotannoissa vuosia ennen ensimmäistäkään Turhapuroa. Näihin kuuluvat esimerkiksi Viulunsoittaja katolla (1966), Torvet ja rummut (1966) ja Aurinkomatka (1967).[88]
Turhapurot olivat tauolla vuosina 1979 ja 1980. Lokakuussa 1980 ensi-iltaan tuli Pasasen Tup akka lakko, joka on Koeputkiaikuisen jatko-osa. Kriitikko Helena Ylänen nosti esiin Loirin osasuorituksen, hänen mukaansa tämä heittäytyi rooliinsa "ihmeen vakavasti"; "häntä on kiinnostavaa ja antoisaa seurata", Ylänen summasi. Elokuva kokonaisuudessaan sai nuivanlaisen kriitikkovastaanoton. Yleisöä elokuva kiinnosti, sen katsojaluvuksi kirjattiin lähes 320 000.[89]
Alkuvuonna 1984 sai ensi-iltansa Lentävät luupäät, jossa Loiri näytteli robottia. Elokuva kuuluu Pasasen niin sanottuihin b-tuotantoihin, joita tuotettiin 1980-luvulla Turhapurojen rinnalla.[90] Alkuvuonna 1985 ensi-iltansa sai b-tuotanto Hei kliffaa hei, jonka päärooleissa ovat Loiri ja Salminen. Roolihahmoina ovat televisiosketseistä suosioon ponnahtaneet Auvo ja Kultsi. Helena Ylänen arvosteli Loirin näyttelemän Auvon vain kalpeaksi versioksi Turhapurosta. Hufvudstadbladetin Staffan Bruun arvosteli Hei kliffaa hein Turhapuroja paremmaksi nimenomaan Loirin ansiosta.[91]
Marraskuussa 1986 sai ensi-iltansa television rikossarjoja parodioiva Liian iso keikka, jonka kriitikot arvioivat mukiinmeneväksi. Helsingin Sanomien Pertti Avola kirjoitti Loirin suorituksesta: "Miehellä on enemmän elokuvakomiikan tajua kuin useimmilla suomalaisilla komedianikkareilla yhteensä".[92] Jouluna 1986 valkokankaille tuli vuoden toinen b-tuotanto, Pikkupojat, jossa kolmikko Spede, Vesku ja Simo näyttelee pääroolit. Aikalaiskriitikoiden arvioissa toistui kaava, jossa itse elokuva arvosteltiin korkeintaan keskinkertaiseksi, mutta Loirin osasuoritus hyväksi.[93]
Loirin filmografiaan oli kertynyt muutama elokuvarooli jo ennen hänen astumistaan Speden talliin.
Loirin elokuvadebyytti, jatkosodan aikaiseen Ouluun sijoittuva Pojat sai valtaosin myönteiset arviot aikalaiskriitikoilta. Loirin roolihahmo Jake on yksi Raksilan kaupunginosan pojista, vastapuolena on Tuiran kaupunginosan pojat. Jaken äiti lähtee elokuvan lopussa junalla saksalaisen sotilaan matkaan. Jake juoksee loppukohtauksessa junan perässä, saa siitä otteen, raahautuu lyhyen matkan junan mukana, kunnes hänen otteensa herpoaa. Hän jää makaamaan raiteiden väliin. Vaikuttava ja uskottavasti toteutettu kohtaus jäi suomalaisen elokuvan historiaan. Kohtauksessa ei käytetty sijaisnäyttelijää, vaan Loiri halusi tehdä sen itse. Ohjaaja Niskanen vaati kuitenkin melkoisen määrän pehmusteita ja luvan Loirin vanhemmilta. Polvisuojat olivat tosin hyödyttömät, ratapölkyt kun osuivat nilkkoihin[94]. Elokuva-Aitan Kirsti Jaantila luonnehti Loirin osasuoritusta "järkyttäväksi nuorukaishahmoksi". Loiri teki vaikutuksen eläytymisellään ja näyttelemisen vaistollaan.[95][96][97]
Kevään 1963 Jussi-gaalassa Loiri sai Jaken roolistaan nuoren miesnäyttelijän kunniakirjan.[98]
Loiri näytteli sivuosan kahdessa Jörn Donnerin ohjaamassa eroottissävyisessä komediassa: Hellyys (1972) ja Krapula (1973). Viimeksi mainittu on ensin mainitun elokuvan ruotsinkielinen versio. Loirin suorituksia ei erityisemmin huomioitu, ja Krapulassa hänen rooliaan ei edes kreditoitu.[99][100]
Vuonna 1975 Loiri näytteli Sakris Kukkelmania Esko Favénin elokuvassa Rakastunut rampa. Hän sai melko hyvät arviot roolisuorituksestaan, joskin arveltiin, että katsojat peilaavat sitä Turhapuro-hahmoon. 1980-luvun kriitikot pitivät Sakrista yhtenä Loirin parhaista vakavista roolitehtävistä.[101] Rakastunut rampa oli kuitenkin kaupallinen pettymys, katsojia kertyi vain noin 55 000. Loirin kiinnostus näyttelemäänsä Sakris Kukkelmaniin oli perua jo Teatterikoulun vuosilta ja se oli vasta toinen vakava rooli hänen urallaan. Loiri ei pitänyt tavasta, jolla elokuvaa leikattiin. Se vei parhaan terän roolista, sillä hahmon taustoitus jäi ohueksi.[102]
Vuonna 1981 Loirilla oli rintamakirjeenvaihtaja Uskon rooli Jaakko Pakkasvirran historiallisessa sotadraamassa Pedon merkki. Aikalaiskriitikot arvioivat elokuvan visuaalisesti taidokkaaksi, mutta sisällöltään melko tyhjäksi. Loirin osasuoritus huomioitiin myönteisesti.[103]
| ” | Jon on ehdottomasti paras elokuva, jossa mä oon ollut mukana --- | ” |
– Loiri[104] | ||
Vuonna 1982 Loiri näytteli menestyksellisesti nimiosan Pakkasvirran draamakomediassa Ulvova mylläri. Mikael Fränti luonnehti Ulvovaa mylläriä Loirin 20-vuotistaiteilijaelokuvaksi, jossa tämä teki parhaan roolisuorituksensa Pojat-elokuvan jälkeen. Loirin vastanäyttelijänä oli Eija Ahvo.[105] Seuraavana vuonna Loiri näytteli toisen päärooleista Jaakko Pyhälän draamassa Jon, nimiosassa oli tuolloin vielä melko tuore kasvo Kari Väänänen. Loiri ja Väänänen saivat kauttaaltaan hyvät arviot rooleistaan.[106] Jon ei menestynyt kaupallisesti. Elokuva sai hieman alle 40 000 katsojaa, mutta sen taiteellinen taso on korkea. Loirin rooli Heikki Öljysenä nousee Väänäsen näyttelemän Jonin rinnalle ja hän on viedä kaiken huomion.[107]
Loirin harrastukseen nyrkkeilyyn liittyvä draama Kuka on Joe Louis? (1992) sai vain noin puolitoista tuhatta katsojaa ja kriitikotkin suhtautuivat elokuvaan nyrpeästi. Loirin osasuoritus valmentajana keräsi kuitenkin kiitosta. Demari-lehden Pertti Lumirae: "Uunot, Tyynet, Kuselat ja muut sivupersoonat saivat joskus katsojan unohtamaan mikä loistava näyttelijä Vesku todellisuudessa on".[108] Loirilla oli sivuosa Christian Lindbladin ohjaamassa draamakomediassa Ripa ruostuu (1993). Pääosia näyttelivät Sam Huber ja Mari Vainio, Loirin osasuoritusta ei juurikaan huomioitu. Katsojia kertyi vain noin 2 300.[109]
1990-luvun lopulla Loirilla oli sivuosa merimies Himasena Matti Ijäksen historiallisessa tragikomediassa Sokkotanssi (1999). Elokuvan viimeinen kuvausjakso oli kesäkuussa 1998, eli samaan aikaan kuin toiseksi viimeistä Uuno Turhapuro -elokuvaa filmattiin. Loiri kuului Sokkotanssin konkarikaartiin Pirkka-Pekka Peteliuksen ja Martti Suosalon kanssa.[110][83]
Vuonna 2003 Loiri näytteli ison sivuosan Aleksi Mäkelän toimintaelokuvassa Pahat pojat, jonka katsojaluvuksi kirjattiin lähes 615 000. Hän erottui itseoikeutetusti näyttelijäjoukon kantavaksi voimaksi Joukon roolissaan, Helena Ylänen arvioi.[111] Vuonna 2005 Loirilla oli keskeinen osa torikauppias Vernerinä Timo Koivusalon historiallisessa musiikkidraamassa Kaksipäisen kotkan varjossa, jonka taiteellinen taso arvioitiin heikonlaiseksi. Loirin osasuoritus oli Olli-Matti Oinosen näkemyksen mukaan ammattitaitoinen. Loiri esittää elokuvassa muutamia lauluja, kuten "Pelimannin perintö" ja "Elonkorjuu" sekä "Monta syytä jatkaa", joka on duetto Anneli Saariston kanssa.[112]
Koomiset roolit saivat jatkoa 2010-luvulla. Loiri näytteli Leo Poralan roolin Mika Kaurismäen tie-elokuvassa Tie pohjoiseen vuonna 2012. Helsingin Sanomien kriitikko arvioi elokuvan mittatilaustyöksi Loirille ja toista pääroolia näytelleelle Samuli Edelmannille. Kriitikon mukaan Loirin imago oli roolia suurempi, sillä Poralaan oli kirjoitettu runsaasti Loirin ominaisuuksia ja sairauksia.[113] Vuonna 2015 Loiri näytteli boheemia Urhoa Mika Kaurismäen draamakomediassa Elämältä kaiken sain. Urhon tytärtä näytteli Armi Toivanen. Suomen Kuvalehden kriitikon mukaan Kaurismäki oli löytänyt menestyksen salaisuuden, joka on Vesa-Matti Loiri.[114]
Loirin viimeinen elokuvarooli oli Vilppulan osa Mika Kaurismäen draamakomediassa Mestari Cheng. Lappiin sijoittuva elokuva sai ensi-iltansa syyskuussa 2019, lähes 57 vuotta myöhemmin kuin Pojat. Lapin Kansan Tenka Issakainen arvosteli elokuvan sympaattiseksi saduksi, joka on kuitenkin toivottoman höperö ja kliseinen. Loirin roolihahmo tulkitsee elokuvassa "Lapin suven" – alkoholin vaikutuksen alaisena.[115] Episodin Miia Hartikainen analysoi: "Vesa-Matti Loiri ja Kari Väänänen nähdään leppoisana ukkoparivaljakkona ja tuntuu, että he joutuvat pidättelemästä itseään viemästä showta ja tyytymään sivurooleihinsa." Hartikaisen arvion mukaan Loirin koko potentiaalia ei osattu hyödyntää.[116][117]
1960-luvulla Loiri näytteli Yleisradion tv-teatterissa[33], jossa hänen varhaisimpia roolejaan olivat muun muassa Aljoškan osa Mikko Niskasen ohjaamassa televisionäytelmässä Ihmisiä elämän pohjalla (1967) ja Tommin osa Veikko Kerttulan ohjaamassa näytelmässä Olviretki Schleusingenissa (1967)[118]. Myöhemmin Loiri näytteli huomattavan roolin seppä Ilmarina tv-teatterin Kalevala-tulkinnassa nimeltä Rauta-aika (1982).[119]
Tykkimies Kauppalan tarina sovitettiin televisionäytelmäksi 1977, ja Loiri toisti siinä teatterista tutun roolinsa[118]. Loirin elämäkerturin Tuomas Marjamäen mielestä Kauppala on kuin Pojat-elokuvan Jaakko vanhempana. Kauppalan tragedia perustuu tositapahtumiin, joita teoksen kirjoittanut Ruuth oli omana varusmiesaikanaan joutunut näkemään.[120]
Joulukuussa 1979 esitettiin ensi kerran Tuija-Maija Niskasen ohjaama televisioelokuva Seth Mattsonin tarina, jossa Loiri näytteli nimiroolin.[121] Itsemurhaa suunnittelevasta Seth Mattsonista muodostui Loirille liiankin vahva ja todellinen rooli, josta ei päässyt eroon ilman ammattiapua.[122]
Kalle Holmbergin ohjaama Rauta-aika oli aikansa televisiotapaus. Loirin rooli seppä Ilmarina oli monelle yllätys, sillä hänet tunnettiin tuohon aikaan ennen kaikkea Uuno Turhapurona. Monien oli lähestulkoon mahdotonta hyväksyä Loiria mihinkään muuhun rooliin. Turhapuro-yhteys oli eräille aikalaisille myös keppihevonen käydä Rauta-ajan kimppuun. Hintava ja kiistelty teos sai kuitenkin lukuisia palkintoja. Rauta-ajan kuvaukset aloitettiin jo 1978, niiden alussa Loiri oli aika ajoin psykiatrisessa hoidossa.[123][124] Hänen henkistä luhistumistaan edelsi usea kolhu, kuten aviopuoliso Mona Loirin kuolema liikenneonnettomuudessa ja verosotkut. Tilannetta pahensi rauhoittavien lääkkeiden ja alkoholin yhteiskäyttö.[125]
Jukka Kajava nosti Rauta-ajan "kaikkien aikojen suomalaiseksi televisioluomukseksi". Sen kustannukset kuitenkin sievisteltiin alakanttiin, runsaaseen viiteen miljoonaan markkaan. Jörn Donner arvioi vuonna 1982 Rauta-ajan todellisiksi kustannuksiksi 26 miljoonaa markkaa,[126] eli noin 12,6 miljoonaa euroa vuoden 2023 rahassa[127].
Turhapuroa on toisinaan pidetty modernisoituna mukaelmana Putkinotko-romaanin Juutas Käkriäisestä. Vuonna 1998 Loiri näytteli Juutaksen roolin Reima Kekäläisen ohjaamassa televisiosarjassa Putkinotko. Juutaksen rääväsuista vaimoa Rosinaa näytteli Eija Vilpas. Sarjassa näytteli myös Loirin tytär Jenni Loiri.[128][129]
Loiri näytteli myös muutamissa lyhytelokuvissa. Kulttimaineeseen on noussut Jani Volasen ohjaama farssimainen tie-elokuva Rumble vuodelta 2002. Siinä Loirin roolina on Leo, hurjastelevan miesnelikon ikänestori.[130][131] Vuonna 1995 Loiri näytteli sivuosan Jukka-Pekka Siilin ohjaamassa psykologisessa draamassa Ruuvimies. Hänen roolihahmonsa on varastomies Simo Nikander ja roolihahmon lemmenkohteena on Titta Jokisen näyttelemä sihteeri Vaara.[132]
Loirin nimikko-ohjelma oli Vesku Show (1988–1991), jonka hän myös käsikirjoitti ja jossa näyttelivät hänen lisäkseen Simo Salminen, Hannele Lauri, Eija Vilpas ja Juha Muje.[34] Ohjelmaa esitettiin mainokset pois lukien noin 45 minuutin jaksoina neljän viikon välein.[133] Ohjelma oli suoraa jatkoa Spede Show'lle, jossa Loiri oli mukana 1970-luvun alussa ja vuodesta 1984, jolloin ohjelma palasi ruutuihin kymmenen vuoden tauon jälkeen. Loirin Spede Show'ssa tyypittelemät kuuluisat hahmot, kuten laulaja Kusela ja televisiokuuluttaja Tyyne, jatkoivat Vesku Show'ssa. Uutena Loirin tulkitsemana sketsihahmona oli jummi jammia hokeva isohampainen baarimikko. Ohjelma sai enimmillään noin 1,6 miljoonaa katsojaa.[134][135]
Koomikkona Loiri tuli tunnetuksi 1960-luvun lopussa televisiosarjassa Jatkoaika.[32] Syksyllä 1968 Jatkoaika järjesti ”epäviralliset kaatumisen SM-kilpailut”, joihin Loirikin osallistui, ja kaatuilusta tuli yksi hänen tavaramerkeistään.[136] Yksi Loirin varhaisista komediahahmoista, kaatuileva Hemminki Hämminki oli syntynyt. Ylisuuriin asusteisiin sonnustautuneen Hemminki Hämmingin ominaisuuksiin kuului myös omintakeinen puhetapa: hän lisäsi konsonanttien eteen p-äänteen. Tyyli sai nimekseen ”ploirismi”.[137][138]
Loirin ensimmäinen hupailurooli televisiossa oli Sankari, jota hän näytteli Hannes Häyrisen suositussa komediasarjassa Hanski syksyllä 1966. Keväällä 1967 esitettiin musiikillinen vappukomedia Kivenhakkaaja Valperin painajaiset.[139]
Kansansuosikiksi Loiri nousi näyttelemällään Uuno Turhapuro -hahmolla, joka syntyi Speden televisio-ohjelmissa ja nähtiin valkokankaalla ensimmäisen kerran elokuvassa Uuno Turhapuro 1973. Turhapuron esiaste, Usko, oli esiintynyt ensi kerran Spede-Showssa 12. syyskuuta 1971. Uskon puhetapa ei ollut turhapuromaista sössötystä eikä hän kävellyt suurieleisesti. Myös vaatteet olivat siistit. Turhapuron syvin olemus oli kuitenkin havaittavissa[140]. Viimeinen Turhapuro-elokuva Uuno Turhapuro – This Is My Life tehtiin 2004, eli 31 vuotta myöhemmin. Loiri ei aluksi uskonut, että televisiosketseihin luotu hahmo toimisi myös pitkässä elokuvassa, mutta joutui pian muuttamaan mielensä.[66] Turhapuro on Loirin komediahahmoista omaa luokkaansa jo pitkäikäisyytensä vuoksi. Muita tunnettuja hahmoja, jotka ovat esiintyneet sekä televisiossa että elokuvissa, ovat Nasse-setä, Jean-Pierre Kusela ja Tyyne.[32]
Hupihahmoille luotiin pienet henkilöhistoriat. Lapsia inhoava vasemmistolainen Nasse-setä aloitti 1960-luvulla työnsä television kulttuuritoimittajana. Toimituksen ovet avautuivat, kun muisti marssia punalipun perässä. Nasse alkoholisoitui pikkuhiljaa, mutta muuttui samalla instituutioksi, joka päätyi urheilutoimituksen kautta lastenohjelmiin, joiden piti olla suojatyöpaikka. Lapset ihastuivat hahmoon. Tyynen hahmon Loiri arveli syntyneen hänen kokeillessaan Saija Hakolan peruukkeja. Hahmo on maksullinen nainen, joka metsästää varakkaita miehiä. Isonenäinen Jean-Pierre Kusela puolestaan alkoi kehittyä jo 1970-luvun vaihteessa. Hahmo ottaa itselleen kunnian toisten säveltämistä lauluista ja nauraa holtitonta tekonaurua. Häntä säestää pianisti Olli Ahvenlahti.[141]
MTV 3 tuotti Turhapurosta 23-osaisen televisiosarjan, jota esitettiin kevätkaudella 1996. Sen käsikirjoitti Pasanen ja ohjasi Reija Virolainen. Sarjassa on mukana Turhapuro-elokuvien näyttelijäkaarti Härski Hartikaista lukuun ottamatta. Sarjasta tuli pettymys joka suhteessa, eikä sitä ole julkaistu edes DVD:nä. Se antoi kuitenkin hieman vauhtia muusikko Linda Lampeniuksen uralle, hänen roolinaan on psykiatri Kielo Nuppu.[142]
Peter von Baghin mukaan Loirin komediahahmot vetoavat suoraan ”kansalliseen psyykeen”. Ne ovat samalla kertaa ronskeja ja hienovireisiä ja yhdistävät aikuisten ja lasten huumoria, mutta niiden pohjalla on aina Loirin perusvakavuus ja terävä huomiokyky. Uuno Turhapuron roolissa hän liukuu taiturimaisesti läpi koko asteikon ”normaalitilan” ja hulluuden välillä.[32]
Suuri työmäärä tuotti verraten suuret tulot. Esimerkiksi vuonna 1973 Loiri tienasi kuusinumeroisen summan rahaa, ja joutui verottajan hampaisiin. Teatterin, elokuvien ja televisio-ohjelmien tuottamaa tulovirtaa Loiri kasvatti televisiomainoksilla, sillä niistä sai hyvän tuoton suhteessa käytettyyn aikaan. Loiri jäi verovelkaa valtiolle, mutta hän suoriutui velastaan 1980-luvun loppuun mennessä.[143] Komiikan tärkein anti Loirille oli sen tarjoama mahdollisuus esittää epäinhimillisyyden vastaista kritiikkiä.[144]
Näyttelemisen ohella Loiri on tehnyt myös muutaman ääniroolin. Vuonna 1993 Loiri teki debyyttinsä ääninäyttelijänä Disneyn animaatioelokuvassa Aladdin, jossa hän esitti Henkeä. Kyseisen elokuvan suomenkielinen ääniraita sai paljon tunnustusta, ja Disney palkitsi sen kaikkein parhaimpana Aladdinin dubbauksena.[145] Loiri sai erityismaininnan "ainutlaatuisen omaperäisestä" roolisuorituksestaan.[145] Vuonna 1996 hän ääninäytteli pääroolin elokuvassa Kaikenkarvainen Charlie. Elokuva oli tosin valmistunut jo vuonna 1989.
Uransa alkuvuosina Loiri oli mukana useissa kuunnelmissa, kuten Lumisota (1965) ja Muurahaiset (1965)[146], mutta myöhemmin häntä ei juuri pyydetty radioon. Vasta 2000-luvun koittaessa Loiri sai Radioteatterissa kaksi merkittävää tehtävää. Ensimmäinen niistä oli kirjailija Matti Pulkkinen Helena Ihalan kuunnelmassa Ehdotus elämäksi (2000), joka on trilogia Pulkkisen tuotannosta. Lisäksi Loiri sävelsi ja esitti teokseen kuuluvan musiikin. Kuunnelmassa näyttelivät myös Pirkko Saisio, Aake Kalliala ja Ossi Ahlapuro sekä eräitä muita.[147] Toinen mainittava rooli Loirilla oli Kalle Holmbergin kolmiosaisessa kuunnelmassa Ristisaatto (2007).[148][149]
Vuonna 1994 toteutettiin MTV3:n kesäsarja Pelimies Vesku, jonka Loiri juonsi. Hän ei näytellyt sarjassa rooleja.[150] Sarjaa esitettiin yhdeksän jaksoa ja siinä haastateltiin urheilijoiden ja taiteilijoiden ohella arkkipiispa John Vikströmiä, muotialan vaikuttaja Laila Snellmania ja monitoiminainen Lenita Airistoa.[151]
| ” | Ynjevi oli todellinen työ. Ja siihen paneuduin kaikin voimin yöllä, kun olin vapautunut teatterista. | ” |
– Loiri neljännestä studioalbumistaan. [152] | ||
Laulajana Vesa-Matti Loiri tunnetaan suomalaisten iskelmien ja Eino Leinon runoihin sävellettyjen laulujen tulkitsijana.[33] Hänen repertoaariinsa kuuluu myös huumorilauluja, folkhenkisiä tulkintoja suomirockin klassikoista ja joululauluja. Loirin ensimmäinen single on vuonna 1968 julkaistu humoristinen "Saiskos pluvan?", jota seurasi noin 40 singlejulkaisua, viimeisenä "Eilen kun mä tiennyt en" (2016), joka on duetto Paula Koivuniemen kanssa.[153][154] 2000-luvulla Loirin työtahti hidastui suurelta osin sairauksien takia, ja musiikki sivuutti elokuvat hänen urallaan.[155]
P-kirjaimen lisäämistä sanojen alkuun alettiin kutsua ploirismiksi, ja se levisi myös koululaisten keskuuteen. Ploirismin seurauksena ainekirjoitusten arvosanat muuttuivat ala-arvoisiksi. Plupa-sanomaan liittyy myös syvällinen merkitys: se viittaa ilkeästi suomalaisten miesten vaikeuteen aloittaa keskustelua tanssilattialla. Loiri pyrki komiikassaan osoittamaan suomalaisten tapojen outoutta, hänen mielestään esimerkiksi tangon suosio oli merkki huonosta musiikkimausta. Hän teki tangoparodiat "Lankon tango" ja "Vie minut minne tahdot". Etenkin jälkimmäinen oli niin taitavaa parodiaa, että sitä ei välttämättä ymmärretty ivamukaelmaksi. Loirin mukaan suomalaiset eivät ymmärrä parodiaa, ellei se ole hyvin voimakasta.[156]
Loiri soitti myös huilua, etenkin jazzia, ja hänen esikoisalbuminsa 4+20 (1971) oli lähes kokonaan instrumentaalilevy. Siinä on myös tulkinta Oskari Merikannon ”Itkevästä huilusta”. Loiri on esiintynyt Pori Jazzissa usein, ensimmäisen kerran vuonna 1974.[157]
4+20-albumin painosmäärä oli vain nelisen tuhatta kappaletta, ja siitä tehtiin uusintapainoksia vasta 2010-luvulla. Alkuperäinen albumi nousi keräilijöiden suosikiksi, josta maksettiin varsin korkeita summia.[158] Loirin toinen albumi, Vesku Suomesta, julkaistiin 1972. Se on jazz-henkinen pitkäsoitto, jossa Loiri tulkitsee voimallisesti kansanlauluja. Hän ei vielä ollut löytänyt omaa tyyliään levylaulajana, mistä osoituksena oli kaksi seuraavaa albumia. Vuonna 1973 julkaistu Veskunoita on huumorilevy ja 1974 julkaistu Merirosvokapteeni Ynjevi Lavankopoksahdus puolestaan lastenlevy. Ilta-Sanomien kriitikko piti Vesku Suomesta -albumia "raakileena", mutta vieritti syyn levyn kokoajien niskoille ja antoi jossain määrin arvostusta Loirin lauluäänelle.[159]
1980-luvun vaihteessa Loiri alkoi siirtyä ravintoloiden lavoilta suuriin konserttisaleihin. Keväällä 1980 hän esiintyi Finlandia-talolla, jossa hän tulkitsi muun muassa Leino-lauluja.[160] Niin ikään vuonna 1980 Loiri edusti Suomea Eurovision laulukilpailussa kappaleella ”Huilumies”, joka sai finaalissa kuusi pistettä ja jäi viimeiseksi.[161] Kappale oli Aarno Ranisen nimenomaan Loirille tekemä.[162]
Loiri levytti Eino Leinon runoihin perustuneita lauluja ensimmäisen kerran vuonna 1978 albumilla Eino Leino. Albumi on myynyt tuplaplatinaa, lähes 118 000 kappaletta.[34] Hän on tehnyt yhteensä neljä albumia Leinon runoista, viimeisenä Päivän laskiessa vuodelta 2001. Lauluja sävelsivät Henrik Otto Donner ja melko tuntematon porvoolainen harrastajamuusikko Perttu Hietanen ja ne sovitti kitaristi Taisto Wesslin.[163] Reino Helismaan sanoittamia lauluja hän on tulkinnut albumilla Vesku Helismaasta (1977) ja Juha Vainion sanoittamia lauluja kahdella Ystävän laulut -albumilla (2003 ja 2004).[164]
1980-luvulla luotujen komediahahmojen ominaisuudessa Loiri levytti kolme albumia. Jean-Pierre Kuselan roolissa syntyi huumorilevy Naurava kulkuri vuonna 1986. Niin ikään Kuselan nimissä julkaistiin Voi hyvä tavaton vuonna 1987. Tyyne Lipastin roolissa Loiri levytti albumin Pim peli pom vuonna 1988. Se sisältää tulkinnat muun muassa iskelmistä "Tahdon olla sulle hellä" ja "Fiilaten ja höyläten".[165] Albumeita myytiin kymmeniä tuhansia kappaleita kutakin. Baarimikko Auvo sai kaksi nimikkokasettia, kummankin nimenä oli Erittäin kliffaa. Niille oli tallennettu musiikin sijasta sketsejä.[166]
Etenkin huoltoasemamyyntiin suunnatut kasetit tuottivat hyvin, sillä niitä myytiin polttoainekortteja vastaan ja ne kuitattiin autotarvikkeina. Kaikki ideat eivät kuitenkaan soveltuneet käytäntöön. Tällaisia olivat esimerkiksi autoilijoille tarkoitettu rentoutumiskasetti, jossa autoilijaa pyydetään sulkemaan silmänsä kesken matkanteon. Kasetti oli pakko sensuroida.[167]
Vuonna 1998 Loiri teki kirkkolaulukiertueen, jonka avulla Suomen Punaiselle Ristille kerättiin yhteensä lähes 170 000 markkaa.[34]
Vuosina 2006–2008 Loiri julkaisi Lappi-trilogian, joka sisältää vanhoja suomalaisia pop- ja rock-kappaleita akustisina sovituksina.[34] Trilogian päätti syksyllä 2008 julkaistu Kasari, jonka Loiri sanoi olevan ”ehkä viimeinen levy”.[168] Vuonna 2009 ilmestyi kuitenkin albumi Hyvää puuta, joka sisältää muun muassa J. Karjalaisen, Heikki Salon ja Jarkko Martikaisen Loiria varten tekemiä kappaleita.[169] Vuonna 2010 ilmestyi Skarabee, jolle kappaleita ovat tehneet muun muassa Olavi Uusivirta, Timo Kiiskinen ja Tuure Kilpeläinen.[170]
Loiri esiintyi Seinäjoen Provinssirockissa kesäkuussa 2009 ja esitti tiivistunnelmaisella keikalla muun muassa Eppu Normaalin, Kolmannen Naisen ja Juice Leskisen kappaleita. Se oli hänen ensimmäinen esiintymisensä rockfestivaaleilla.[171] Kesällä 2010 hän esiintyi Ruisrockissa.[34] Kun Suomen jääkiekkomaajoukkue oli voittanut MM-kultaa toukokuussa 2011, pelaajat toivoivat Loirin esiintymään voitonjuhliinsa Helsingin Kauppatorille.[172] Vuonna 2013 Loiri esitti itsenäisyyspäivänvastaanoton juhlakonsertissa kappaleet "Lapin kesä" ja "Nocturne".
Vuonna 2014 Loiri esiintyi Vain elämää -televisiosarjan kolmannella kaudella.[173]
Kaikkiaan Loirin albumeja on julkaistu yli 30.[66] Kaksitoista levyä on ylittänyt vähintään kultalevyrajan, ja yhteensä hänen albumeitaan on myyty yli 660 000 kappaletta.[174][34] Hän itse sanoi musiikin olevan viimeinen asia, josta hän oli valmis luopumaan.[175] Laulunsa Loiri esitti usein suljetuin silmin ja hän reagoi herkästi pieniin vivahteisiin.[176]
| ” | Eino Leinon runojen kaltaisia vahvoja tekstejä ei voi laittaa kenen tahansa suuhun --- | ” |
Loiri kävi Pohjois-Haagan yhteiskoulun. Urheilulajeista Loiri on harrastanut muun muassa nyrkkeilyä, jalkapalloa, käsipalloa, vesipalloa, jääkiekkoa, biljardia ja golfia.[34][178] Vuonna 1969 hän kertoi harrastavansa palloilua ”jääkiekosta biljardiin”.[136] Loiri pelasi joukkuelajeissa aina maalivahtina. SM-kultaa hän on saavuttanut vesipallossa ja käsipallossa. Lajeista hän on sanonut ottaneensa vakavimmin jalkapallon ja nyrkkeilyn.[178] Hän luopui urheilu-urasta näyttelemisen takia.[34]
Loiriin oli jo lapsena tehnyt suuren vaikutuksen jugoslavialaisen maalivahti Vladimir Bearan rangaistuspotkun torjunta Helsingin olympialaisten jalkapallon loppuottelussa Unkari–Jugoslavia, minkä jälkeen hän halusi vain maalivahdiksi. Hänen muita esikuviaan jalkapallossa olivat venäläinen Lev Jašin ja espanjalainen Ricardo Zamora. Loiri pelasi nuorena jalkapalloa Huopalahden Hurjissa ja Töölön Vesassa. 1960-luvun alussa hän nousi Töölön Vesan edustusjoukkueeseen kolmanneksi ylimmällä sarjatasolla, mutta joutui lopettamaan jalkapallouransa kesken aloittaessaan opinnot Teatterikorkeakoulussa.[178]
Myöhemmin hän pelasi maalivahtina viihdetaiteilijoiden urheiluseura Zoomissa, josta HJK värväsi hänet marraskuussa 1971 varamaalivahdiksi. HJK:lla oli samaan aikaan loukkaantumishuolia maalivahtien kanssa. Seura oli tarkkaillut Loiria jo hänen pelatessaan Töölön Vesassa. HJK:n puuhamiehen Markku Peltoniemen mukaan Loirin pallovarmuus ja torjuntatekniikka eivät olleet samaa tasoa kuin SM-sarjan kärkivahdeilla, mutta hänen kimmoisuutensa teki vaikutuksen. Loiri pelasi HJK:ssa yhden kauden 1972.[178] Hän pelasi kaudella ainakin heinäkuussa yhden ottelun verran Suomen Cupia[179] ja osan näytösottelusta puolalaista Górnik Katowicea vastaan.[180] HJK:n päävalmentaja Raimo Kauppinen kuvaili häntä vuonna 1972 hyväksi maalivahdiksi ja pelaajaksi, joka paneutuu tehtäväänsä ja ottaa hommansa aina tosissaan.[180] Loiri on edustanut jalkapallourallaan myös Finnairin Palloilijoita. Peltoniemi ja myös Loiri itse on arvioinut, että hän olisi voinut kehittyä kansallisen huipputason maalivahdiksi, jos olisi keskittynyt vain jalkapalloon.[178]
Vesipallossa Loiri voitti kolme Suomen-mestaruutta. Hän edusti Helsingfors Simsällskapia. Osaltaan Loiri hankittiin seuraan, jotta yleisöä olisi saatu enemmän katsomoihin. Vesipallopeleihin ei ollut aikaisemmin edes myyty pääsylippuja, mutta Loirin pelatessa Helsingfors Simsällskapin kotiottelut Helsingin urheilutalolla olivat loppuunmyytyjä. Loiri menestyi vesipallomaalivahtina hyvin varsinkin HSS:n kotiotteluissa.[178] Käsipallossa Loiri voitti yhden Suomen-mestaruuden. Hän edusti Sjundeå Idrottsföreningiä. Käsipalloon hänet houkutteli Totte Nikander, entinen käsipallomaajoukkueen valmentaja. Jääkiekossa Loiri pelasi Helsingin Jokereiden kakkosjoukkueessa Kodin Kynttilöissä kolmanneksi ylimmällä sarjatasolla sekä Turun-vuosinaan Kiekko-67:ssa, joka niihin aikoihin pelasi sekä Suomen Sarjaa (SM-tasosta seuraava), että II- ja III-divisioonaa.[181] Myös näissä lajeissa hän pelasi aina maalivahtina.[178]
Nyrkkeily kiehtoi Loiria jo nuorena ja hän harrasti poikanyrkkeilyä. Loiri otteli kolme ottelua 75-kiloisten avoimessa sarjassa vuosina 1969–1970, joista hän voitti kaksi. Vaikka Loiri olikin harrastanut nyrkkeilyä, hän osallistui näihin otteluihin lähes kylmiltään. Otteluissa olikin kysymys osaltaan julkisuustempusta katsomoiden täyttämiseksi, sillä yleisöä kiinnosti jo siinä vaiheessa julkkiksena tunnetun Loirin menestyminen nyrkkeilykehässä. Loiri on sanonut, että hänen rytmitajustaan oli apua nyrkkeilyssä, mutta näyttelijän ammatissa ei olisi ollut eduksi, jos silmät olisivat olleet jatkuvasti mustina.[178]
Loiri on myös lahjakas biljardin pelaaja, ja hän esittelee taitojaan muun muassa elokuvassa Uuno Turhapuro armeijan leivissä vuonna 1984. Tosissaan hän pelasi vain kaisaa, joka oli biljardin ainoa kilpailumuoto Suomessa siihen aikaan. Hän ylsi SM-tuloksissa parhaimmillaan 14. sijalle.[178] Loiri on muun muassa toiminut Suomen Biljardiliiton puheenjohtajana vuosina 1993[178] ja 1994–1999 sekä saanut liitolta hopeisen ansiomerkin vuonna 1989.[34]
Golfissa Loirilla oli neljän vuoden ajan oma nimikkokilpailunsa, Vierumäellä pelattu Vesku Open. Laji oli hänelle harrastus ilman merkittäviä saavutuksia.[178] Loiri tunnettiin myös innokkaana raviurheilun harrastajana, joka omisti ravihevosia 1980-luvulta lähtien.[182] Hänen hevosiaan oli muun muassa Suuren Suomalaisen Derbyn vuonna 2015 voittanut Fabrice Duo.[183]
Peter von Bagh piti Loiria kiistattomasti yhtenä Suomen lahjakkaimmista ja vahvimmista näyttelijöistä.[32] Vuonna 2005 hänet valittiin Aamulehden yleisöäänestyksessä Suomen kaikkien aikojen toiseksi parhaaksi näyttelijäksi.[34]
Loiri on saanut uransa aikana lukuisia elokuva-, televisio- ja musiikkialan palkintoja. Tasavallan presidentti Martti Ahtisaari myönsi Loirille Suomen Leijonan Pro Finlandia -mitalin 6. joulukuuta 1996.[184] Jussi-palkinnon hän on saanut muun muassa roolista elokuvassa Pojat (1963), Rakastunut rampa (1976) ja Pedon merkki (1982), ja parhaan miespuolisen esiintyjän Telvis-palkinnon hän on saanut vuosina 1984, 1986 ja 1987. Betoni-Jussin Loiri pokkasi vuonna 1998.
Loiri on voittanut vuoden miessolistin Emma-palkinnon useammin kuin kukaan muu: vuosina 2003, 2006 ja 2007. Loiri sai myös erikois-Venlan vuonna 1989[34] ja Kultaisen Venlan erityisansioistaan televisioalalla vuonna 2011.[185] Loiri on ainoa suomalainen, joka on voittanut sekä Venlan, Emman että Jussin.[186]
Vuonna 1993 Loirille myönnettiin MTV:n kulttuuripalkinto.[187]
Mika Kaurismäki on ohjannut Loirista dokumenttielokuvan Vesku, joka sai ensiesityksensä Ivalossa 20. elokuuta 2010.[188] Esiintyjät dokumenttiin itse nimennyt Loiri on sanonut dokumentin koskettaneen häntä ja antoi Kaurismäen näkemykselle varauksettoman tunnustuksen.[189] Loirista on julkaistu myös Petri Nevalaisen kirjoittama elämäkerta Saiskos pluvan, Vesa-Matti Loiri vuonna 2010.[190] Loiri itse ei kuitenkaan ollut mukana kirjan tekemisessä eikä antanut sen pohjaksi haastatteluja saatikka hyväksynyt kirjoitettua vaan loukkaantui kirjailijalle luvattomasta elämäkerrasta.[34]
Loirista ilmestyi syyskuussa 2019 Otavan kustantamana Jari Tervon kirjoittama elämäkertakirja Loiri.[191]
Joulukuussa 2011 Loirille myönnettiin taiteen valtionpalkinto. Palkitsemisperusteluissa painotettiin Loirin kykyä olla sekä poikkeuksellisen suosittu koomikko että vahvojen draamaroolien tekijä. Perustelujen mukaan Loirin taiteilijanura edusti tinkimättömän taiteilijan näkemyksen mukaista etsimistä, kokeilua ja löytämistä.[192]
Elokuussa 2013 HJK palkitsi Loirin seuran kaikkien aikojen värikkäimpänä maalivahtina.[193]
Vuonna 2023 Yle tuotti 20-osaisen audiodraaman Rakastitko, Vesku?. Draaman ovat käsikirjoittaneet Liila Jokelin, Jussi Moila ja Juhana von Bagh, joka myös ohjasi teoksen. Loiria tulkitsee draamassa Pyry Kähkönen.[194]
Loiri oli naimisissa kolme kertaa, joista kaksi liittoa päättyi avioeroon ja yksi puolison kuolemaan.
Hänen ensimmäinen puolisonsa oli näyttelijä Tuula Nyman vuosina 1967–1969. Toinen puoliso oli Mona Loiri, joka kuoli vuonna 1977 auto-onnettomuudessa. Vesa-Matti ja Mona Loirin poika Jan[195] kuoli 20-vuotiaana[196] vuonna 1994, myös auto-onnettomuudessa. Kolmannen puolisonsa Riitta Loirin kanssa Vesa-Matti Loirilla on lapset Jenni (s. 1979) ja Joonas (1982–2019). Loiri oli kihloissa vuosina 1971–1972 malli Katja Peiposen kanssa[197] ja vuosina 1989–1993 malli Marita Hakalan kanssa. Hakalan jälkeen, vuodesta 1994 alkaen, Loiri oli avoliitossa itseään 23 vuotta nuoremman Stina Toljanderin, sittemmin Edelmann, kanssa.[198][199] Loiri asui Toljanderin kanssa Helsingin Pakilassa.[200] Heille syntyi pojat Ukko (s. 1995) ja Sampo (s. 1996). Pariskunta erosi vuonna 1999.[34] Loiri seurusteli myös muun muassa Lenita Airiston kanssa 1970-luvulla.[175][34][201]
Vuonna 1970, juuri ennen Speedy Gonzales – Noin 7 veljeksen poika -elokuvan kuvauksia, Loiri loukkaantui vakavasti jalkapalloa pelatessaan. Omien sanojensa mukaan hän kävi lähellä kuolemaa ja sai ruumiista irtautumisen kokemuksen. Elokuvassa Loirin korvasi pankinryöstäjä Clyden roolissa Pertti Melasniemi. Loukkaantumisen lisäksi hänen vaimonsa ja poikansa tapaturmaiset kuolemat lisäsivät hänen kiinnostustaan henkimaailman ilmiöihin ja näkyihin. Myöhemmin 1970-luvulla Loiri oli selvänäkijä Aino Kassisen oppilaana useita[202] vuosia.[203]
Loirin ajatusmaailmaa onkin luonnehdittu henkiseksi.[204] Hän oli kiinnostunut esoteriasta ja salatieteistä.[205] Hän ei välittänyt rahasta ja joutui siksi osittain talousvaikeuksiin 1970-luvulla. 1960-luvulla Loirilla oli tapana laittaa soittokeikoistaan saamansa viiden ja kymmenen markan setelit jenkkikassiin, jonka hän sitten tyhjensi asuntonsa lääkekaappiin. Sieltä hän aina otti rahaa kun tarvitsi. Näin ollen näistä varoista jäivät verot tyystin maksamatta, kunnes verottaja alkoi karhuta saataviaan korkoineen. Loiri ajautui henkilökohtaiseen konkurssiin vuonna 1977. Loirin pelastukseksi koitui lopulta silloinen valtiovarainministeri Erkki Liikanen, joka antoi Loirille anteeksi 150 000 markkaa valtiovarainministerin päätöksellä. Loppuvelkaa varten Loirille järjestettiin laina, jonka takaajina olivat Liikanen, Spede Pasanen, Mainos-tv sekä sanoittaja Vexi Salmi.[204]
Elämäkertakirjassaan Loiri paljasti käyttäneensä nuoruudessaan huumaus- ja päihdyttäviä aineita, kuten kannabista, meskaliinia ja silokki-sieniä.[206] 1970-luvulla Loiri pahoinpiteli laulaja Frederikin Hotelli Hesperiassa ja tuomittiin 40 päiväsakkoon. Vuonna 1994 Loiri pahoinpiteli näyttelijä Ville Virtasta töölöläisellä nakkikioskilla. Jupakasta uutisoitiin lehdissä, mutta siitä ei nostettu oikeusjuttua.[207] Vuonna 1977 Loiri yritti itsemurhaa nauttimalla runsaasti rauhoittavia lääkkeitä.[208]
Loiri oli innokas Lapin-kävijä ja hän vietti vuosikymmenet kesiä kelomökillään Inarin Ivalon Veskoniemessä. Hänen Lappi-trilogiansa äänitettiin Ivalossa ja myös hänestä kertova elokuva Vesku sai ensi-iltansa siellä. Elokuvassa Loiria kuvattiin sekä mökillä että kalastamassa Inarinjärvellä.[34][188]
Loirin terveys horjui 2000-luvulla. Hän sairasti aikuistyypin diabetesta, verenpainetautia ja uniapneaa. Kesällä 2010 hän sai sairauskohtauksen ja oli kuolla aivojen hapenpuutteeseen.[34] Kaksi vuotta myöhemmin Loirin uutisoitiin laihtuneen 30 kiloa ja olevan hyvässä kunnossa parin edellisvuoden takaiseen tilanteeseen nähden.[209] Syksyllä 2014 Loiri kertoi käyneensä vatsalaukun ohitusleikkauksessa, minkä seurauksena hänen painonsa putosi kaikkiaan noin 70 kiloa. Hän sai sittemmin myös diabeteksensa hallintaan eikä enää tarvinnut insuliinipistoksia. Loiri kuitenkin kertoi, että diabetes ehti vaurioittaa hänen jalkojensa hermoratoja, minkä seurauksena hänen liikkumisensa vaikeutui huomattavasti. Viimeisinä vuosinaan Loiri joutui myös luopumaan huilunsoitosta, sillä diabeteksen aiheuttamien hermoratavaurioiden seurauksena myös hänen vasemmanpuoleisen pikkusormensa motoriikka heikentyi.
Tammikuussa 2022 Loiri hakeutui lääkäriin huonovointisuuden ja kipujen vuoksi. Tutkimuksissa löytyivät ruokatorven syöpä ja maksasyöpä. Loirille annettiin elinaikaa neljästä kuuteen kuukautta. Hän ei kertonut tilanteestaan julkisuuteen sekä kieltäytyi syöpäleikkauksista. Loiri halusi viettää viimeiset hetkensä kotonaan, tavata ystäviään sekä pysyä poissa julkisuudesta. Heinäkuussa Loiri joutui sairaalahoitoon, jossa hän kuoli 10. elokuuta 2022.[210][211][212]
Loirin hautajaiset pidettiin 20. syyskuuta 2022 Johanneksenkirkossa Helsingissä.[213] Valtio osallistui hautajaiskuluihin.[214]
| ” | Veskun mielen syvyydessä piilee hurja arsenaali, jonka kaltainen on kaikilla luovilla taiteilijoilla. Sen aktivoituessa taiteilija saattaa kulkea omien painajaistensa ja alitajuntansa kautta pahan kosketukseen. | ” |
– Ralf Holmberg kommentoi Loirin luonnetta. [215] | ||
Loirin julkikuva jakautui vahvasti kahteen osaan, koomikkoon ja vakavaan taiteilijaan. Hän ei menettänyt taiteellista uskottavuuttaan liikkuessaan populaarikulttuuria ja korkeakulttuuria erottavan rajan molemmin puolin, vaan hän pyrki madaltamaan rajaa. Nuorena miehenä urheiluharrastus oli usein pinnalla Loiria käsiteltäessä, aivan 1960-luvun lopulla Helsingin Sanomat mainitsi hänet "Suomen kuuluisimmaksi iskijäksi" – aiheena oli nyrkkeily. Samaan aikaan Loirin asema julkisuuden henkilönä haki vielä muotoaan, seuraavan vuosikymmenen alussa se pikkuhiljaa vakiintui ja hän sisäisti julkisuuden osaksi ammattiaan. Turhapuron hahmo oli keskeinen osa Loirin julkista kuvaa, mutta se ei milloinkaan hallinnut sitä kokonaisuudessaan. Loirin uran suuria siirtoja oli Eino Leinon runoihin perustuvien laulujen levyttäminen 1970-luvun lopulla: hänen taiteilijakuvansa sai sielukkaamman ulottuvuuden.[216][217][218][219]
Petri Nevalaisen mukaan Loirista oli tullut 1969 mennessä suomalaisten "yhteistä omaisuutta". Tämä eli "nautintovaihetta". Hänen kaveripiirinsä kasvoi julkisuuden henkilöillä, joihin kuului näyttelijöitä, urheilijoita ja muusikoita. Loirin oli usein vaikea kieltäytyä, joten hän päätyi esiintymään monenmoisissa tilaisuuksissa.[220] Loirin esiintymiset pohjautuivat 1960-luvun lopulla vitseihin, temppuihin, kaatuilemiseen ja musiikkiin. Hän koetti myös älyllisempää ohjelmaa, kuten huilujazzia, mutta yleisö ei pitänyt siitä.[221]
Loiri huomasi harmikseen, että tanssipaikkojen yleisöön puri parhaiten alapäähuumori. Hän kuitenkin vältti sen ylenpalttista viljelemistä. Ongelma ei siten ollut se, että yleisö ei pitänyt Loirista, vaan se että yleisö halusi ainoastaan tietynlaisen Loirin.[222]
Etenkin nuorena Loiri oli äkkipikainen ja reagoi tapahtumiin väkivaltaa käyttäen. Syksyllä 1967 hän ryntäsi autosta ulos tyrmäämään muuatta miestä. Loiri kaatoi miehen ja jakaessaan iskuja hän käski tätä itku kurkussa nousemaan ylös. Välikohtauksen takia hän oli joutua putkaan.[223]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
