tiheään rakennettu asutuskeskus From Wikipedia, the free encyclopedia
Kaupunki voidaan määritellä väestökeskittymäksi, jossa asutus on kaupunkia ympäröivää maaseutua selvästi tiheämpää. Yleispätevän määritelmän antaminen on käytännössä vaikeaa, sillä kaupunkikäsite ei ole kaikissa maissa yhteneväinen.
Yleisellä tasolla kaupunki voidaan kuitenkin määritellä suunnitelmallisesti rakennetuksi asutuskeskukseksi, jolla on tavallisesti oma, itsehallintoon perustuva hallintojärjestelmä. Kaupungit ovat hallinnon, kirkon, oikeuslaitoksen, sivistyksen ja kaupan keskuksia.[1]
Kaupunkeja on ollut olemassa jo tuhansia vuosia. Länsimainen kaupunkikulttuuri sai alkunsa antiikin Kreikan itsenäisistä kaupunkivaltioista. Rooman valtakunta rakennutti uusia kaupunkeja myös kaikkiin provinsseihinsa ja levitti siten kaupunkisuunnittelun malleja Eurooppaan. Ristiretkien aikana uusia kaupunkeja syntyi muun muassa linnojen, kirkkojen ja luostareiden yhteyteen. Teollistumisen aikana syntyi teollisuuskaupunkeja, kun koneteollisuus keskittyi kaupunkeihin.[1]
Kaupungin erottaa maaseudusta usein hallinnollinen rajalähde?. Kaupunkien asukkaiden elinkeinoja ovat lähinnä jalostus ja palvelut. Maatalous on kaupunkialueilta joutunut väistymään asuntojen ja tuotantolaitosten tieltä. Kaupungit ovat talousalueidensa keskuksia, ja niissä sijaitsee maaseutua enemmän hallinnon, terveydenhoidon, kulttuurin ja koulutuksen palveluita.
Usean eri kaupungin kasvaessa ja sulautuessa yhteen syntyy konurbaatio. Miljoonakaupunkien talousalueista käytetään puolestaan nimitystä metropoli. Suurten metropolien yhteensulautumaa kutsutaan vastaavasti megalopoliksi.
Suomen sana kaupunki tulee muinaisgotlannin sanasta kaupungr, sama kuin muinaisruotsin sana köpunger ‘kauppapaikka’.[2] Sana onkin alun perin tarkoittanut kauppapaikkaa.
Suomessa kaupungilla tarkoitetaan perinteisesti kaupunkinimitystä käyttävää kuntaa.[3] Kaupunki voi tarkoittaa myös tällaisen kunnan kaupunkialuetta.[4]
Suomen ympäristökeskuksen vuosina 2011–2012 kehittämässä uudessa paikkatietopohjaisessa alueluokituksessa kaupungeiksi määritellään ne taajamat, joissa asukasmäärä on suurempi kuin 15 000. Tällaisia kaupunkiseutuja on 34 kappaletta.[5] Tämän luokituksen mukaan joillakin suurilla kunnilla ei ole omaa keskustaajamaa: esimerkiksi Espoo ja Vantaa lasketaan tilastollisesti osaksi Helsingin keskustaajamaa.[6] Kaupungiksi ei luokitella myöskään ison kaupunkiseudun selvästi pienempää erillistä lähitaajamaa, kuten esimerkiksi Kirkkonummea.[4]
Keskiajalla Suomessa oli vain kuusi kaupunkia, ja kaikki ne olivat rannikolla: Turku, Viipuri, Rauma, Naantali, Ulvila ja Porvoo. Ne olivat ennen muuta kauppakaupunkeja. Ne kävivät kauppaa enimmäkseen hansakaupunkien kanssa, ja niissä pidettiin suuria markkinoita. 1350-luvulla Ruotsissa ja siis myös Suomessa tuli voimaan kaupunkilaki. Valtakunnan kaupungit jaettiin maa- ja tapulikaupunkeihin. Tapulikaupungeilla oli yksinoikeus käydä ulkomaankauppaa. Suomessa tapulikaupunkeja olivat Turku, Helsinki ja Viipuri. Suomen kaupunkien menestystä haittasi se, että kauppa oli niin voimakkaasti keskitetty Tukholmaan.[7] Vuonna 1734 kaupunginlaki ja maanlaki yhdistettiin Ruotsin valtakunnan yleiseksi laiksi, mutta siinä säilytettiin paljon hallinnollisia eroavaisuuksia kaupunkien ja maaseudun välillä.[8] Suomen suurin kaupunki oli Turku perustamisestaan keskiajalla aina 1840-luvulle saakka.
Suomen kaupunkiväestön osuus maan koko väestöstä alkoi kasvaa nopeasti 1880-luvulla, pääosin teollisuuden vaikutuksesta. Tuolloin jo maan suurimmaksi kaupungiksi kasvanut Helsinki alkoi erottua entistä selvemmin muista Suomen kaupungeista. Samoin teollistumisen myötä kasvanut Tampere sekä samaa kokoluokkaa olleet Turku ja Viipuri muodostivat merkittävän osan kasvavasta kaupunkiväestöstä. Kaupunkien ympärille syntyi 1800-luvulla paljon esikaupunkiasutusta, mikä aiheutti ongelmia, sillä maalaiskuntien oli vaikea huolehtia kaupunkimaisista alueista ja esikaupunkien liittäminen kaupunkeihin oli vaikeaa. Vuonna 1925 uuden lain myötä esikaupunkien liittäminen kaupunkeihin helpottui.[7]
Suomessa kaupunkikulttuuri on suhteellisen nuorta. Lisäksi useimmat Suomen kaupungit ovat kansainvälisessä vertailussa pieniä ja arkkitehtuuriltaan askeettisia.[9]
Euroopan unionin tilastoviranomainen määrittelee kaupunkialueet omassa Urban Audit -ohjelmassaan, sekä niille metropolialueet. Joissakin tapauksissa hallinnollinen kaupunki toimii alueen keskuksena ja joissakin tapauksissa Urban Audit on määritellyt tosiasiallisen kaupungin rajat tilastoinnin selkeyttämiseksi.[10] Sen mukaan Suomessa on neljä kaupunkia: Helsinki, Tampere, Turku ja Oulu.lähde?
Ruotsissa kunnat on usein muodostettu jonkin vanhan kaupungin ympäryskuntia kaupunkiin yhdistämällä. Näin muodostuneen suuremman kunnan keskustataajamaa kutsutaan silti edelleen kaupungiksi, vaikka virallisesti kunta ei käyttäisikään kaupunkinimitystä. Ennen 1950- ja 1970-lukujen kuntauudistuksia Ruotsissa oli 133 kaupunkia.lähde? Tällä hetkellä kaupunkinimitystä Ruotsin kunnista käyttävät vain Boråsin, Göteborgin, Haaparannan, Helsingborgin, Lidingön, Malmön, Mölndalin, Solnan, Sundbybergin, Tukholman, Trollhättanin, Vaxholmin ja Västeråsin kunnat. Kaupunkiväestöön lasketaan tilastoinnissa kuitenkin mukaan kaikkien taajamien väestö.lähde?
Historiallisesti ranskalaisen esikuvan mukaan kaupungeiksi luetaan usein sellaiset paikat, joissa on vähintään 2 000 asukasta[11]. Saksassa on ollut tapana jakaa kaupungit asukasluvun mukaan maalaiskaupunkeihin (2 000 – 5 000 asukasta), pikkukaupunkeihin 5 000 – 20 000 asukasta), keskikokoisiin kaupunkeihin (20 000 – 100 000 asukasta), suurkaupunkeihin (100 000 – 1 000 000 asukasta) ja miljoonakaupunkeihin eli maailmankaupunkeihin eli metropoleihin (yli 1 000 000 asukasta).[11]
Englannin kielessä käytetään yli 100 000:n asukkaan kaupungista nimitystä city ja pienemmästä nimitystä town. Nimellä city kutsuttiin alun perin sellaisia kaupunkeja, joihin oli rakennettu katedraali. Englanninkielinen termi borough tai township on suomennettavissa kauppalaksi lähde?.
W. Sombartin mukaan kaupungin voidaan taloudellisesta näkökulmasta määritellä tarkoittavan paikkaa, jonka asukkaiden elanto on riippuvainen vieraasta maataloustyöstä. Tämän määritelmän mukaan sellaiset vanhan ajan suurkaupungit kuin Ninive ja Babylon eivät olisi olleet kaupunkeja. Myöskään sellaiset keskiajan ja uuden ajan kaupungit, joiden asukkaista suuri osa teki maataloustyötä, eivät olisi olleet kaupunkeja.[12]
Belgialainen historioitsija Henri Pirenne määritteli kaupungin tarkoittamaan sellaista kaupan ja teollisuuden paikkaa, jolla oli kunnollinen paikallishallinto. Hänen mukaansa kaupungit nousivat ainoastaan kansainvälisen kaupan vaikutuksesta. Koska kaupankäynti Välimerellä jatkui kansainvaellusaikana huolimatta Rooman hajoamisesta, kaupunkielämä jatkui merovingikaudella suurimmassa osassa Galliaa. Arabien Länsi-Välimeren valloitusten vuoksi kansainvälinen kauppa romahti 700-luvun alussa, joten Pirennen mukaan myös kaupungit katosivat. Joitakin kutistuneita linnoitettuja civitaksia säilyi karolingiaikoihin, mutta ne olivat vain kirkollisen hallinnon keskuksia. Pirennen määritelmän mukaista kaupunkielämää niihin syntyi vasta 900-luvulla, kun kauppa elpyi. Tällöin vanhojen civitaksien liepeille, niiden muurien ulkopuolelle ja uusien linnoitusten (castra) juurelle syntyi uutta kaupunkiasutusta (suburbia).[13]
Kaupungin sijainnin määrittävät yhdessä seudun maantiede ja ilmasto sekä tietyt yhteiskunnalliset tekijät. Tietyt sijainnit ovat edullisempia kuin toiset. Moni suureksi kasvanut kaupunki on perustettu jonkin vesiväylän, kuten joen, meren tai järven äärelle.[14]
Kaupungin synnylle on olemassa kaksi minimiehtoa. Ensinnäkin seudun täytyy olla asumiskelpoinen, eli se ei saa olla täynnä sairauksia levittäviä eliöitä, se ei saa olla äärimmäisen kuuma tai kylmä, eikä se saa sijaita tulvatasangolla. Toiseksi, kaupungilla täytyy olla saatavillaan riittävästi ruokaa, vettä ja rakennusmateriaaleja. Nykyaikaisen tekniikan avulla tällaiset rajoitteet voidaan usein ylittää, ja ruokaa, energiaa, lämpöä ja viilennystä voidaan toimittaa ankarissakin oloissa sijaitseviin kaupunkeihin.[14]
Moni kaupunki on perustettu tietyn alueen kulkuyhteyksien luonnolliseen risteyskohtaan. Tällaiset risteyskohdat houkuttelevat ihmisiä, palveluita ja etenkin kauppatavaraa.[14]
Kaupungin perustamiselle otollinen paikka on myös sellainen, jossa tavaran kuljetusmuoto vaihtuu esimerkiksi rekkaliikenteestä laivaliikenteeseen. Tällaiseen kaupunkiin kehittyy varastointiin ja prosessointiin keskittyvää teollisuutta.[14]
Jonkin tärkeän raaka-aineen läheisyys voi synnyttää kaupungin. Esimerkiksi Pohjois-Amerikassa Montreal on syntynyt lähelle turkismetsiä, Houston lähelle öljykenttiä, San Francisco lähelle kultakaivoksia ja Pittsburgh lähelle hiilikaivoksia.[14]
Joskus kaupunki kasvaa paikalle, joka tarjoaa jotain sellaista mitä muualta ei löydy. Tällainen kaupunki on esimerkiksi uhkapelikaupunki Las Vegas Yhdysvalloissa ja kylpyläkaupunki Bath Englannissa.[14]
Jotkin kaupungit, kuten Washington D.C. Yhdysvalloissa, Canberra Australiassa ja Brasília Brasiliassa on perustettu hallinnollisiksi keskuksiksi ja pääkaupungeiksi.[14]
Kaupungin strateginen sijainti on ollut tärkeää etenkin entisaikoina. Esimerkiksi Ateena on perustettu paikalle, jota on helppo puolustaa, ja Lontoo on perustettu paikalle, josta Rooman armeijalla on ollut pääsy koko alueelle.[14]
Uskonnollisista syistä perustettuja kaupunkeja ovat esimerkiksi Mekka Saudi-Arabiassa ja Salt Lake City Yhdysvalloissa. Yliopiston ympärille kasvaneita kaupunkeja ovat esimerkiksi Cambridge Englannissa ja Berkeley Kaliforniassa.[14]
Joissakin suurissa kaupungeissa yhdistyy useampi kuin yksi tärkeä sijainnillinen etu. Esimerkiksi Yhdysvaltain suurin kaupunki New York on samanaikaisesti luonnollinen satama, helposti puolustettava saari, portti sisämaan luonnonvarojen ääreen, kuljetusyhteyksien taitekohta sekä liikenteen risteyskohta.[14]
Kaupungistuminen alkoi maanviljelyn myötä ensimmäisenä Lähi-idässä. Keski-Euroopassa kaupungit olivat keskiajalla erotettu ympäröivästä maaseudusta muureilla, ja kaupankäynnin verottamisen vuoksi kaupunkien rajoilla oli tulliaitaukset. Teollistumisen myötä kaupungit ovat laajentuneet alueellisesti, ja autoistuminen on edelleen laskenut kaupunkien väestötiheyttä 1900-luvulla. Kaupunki oli aiemmin sekä hallinnollisesti että maantieteellisesti selkeästi rajattavissa oleva kokonaisuus, mutta esikaupungistumisen myötä tämä rajaaminen on käynyt hankalammaksi. Kaupunkimaisen asutuksen piirteitä on myös sellaisissa tiheästi asutuissa yhdyskunnissa, jotka eivät kutsu itseään kaupungeiksi.
Kaupunkien koko vaihtelee huomattavasti riippuen siitä, puhutaanko hallinnollisesta kaupungista vai hallinnollisten rajojen yli jatkuvasta kaupunkialueesta. Kaupunkiväestön lisäksi Pohjoismaissa on jo vuosikymmeniä tarkasteltu myös taajamien väestöä. Muualla maailmalla kaupungin määritelmät vaihtelevat huomattavasti, mikä vaikeuttaa tilastojen vertailua. Voidaan kuitenkin arvioida, että vuonna 2007 jo puolet maailman väestöstä asui kaupungeissa tai kaupunkimaisissa taajamissa.[15]
Aikaisemmin kaupungeissa asuttiin, työskenneltiin ja huviteltiin jopa samoissa rakennuksissa, eivätkä toiminnot olleet eriytyneet toisistaan. Teollistumisen myötä syntyivät teollisuusalueet, ja työväestöä asutettiin omille asuinalueilleen. Nykyisin kaupunkien toiminnot ovat pitkälti eriytyneitä: ihmiset asuvat yhdessä paikassa, työskentelevät usein kaukanakin kotoaan ja hoitavat ostoksensa joko lähikaupoissa, keskustassa tai automarketeissa. Kaupunkien toimintojen sijoittumista kuvaamaan on kehitetty kehämalli, sektorimalli ja moniydinmalli.
Kaupungin keskusta on kaupan, hallinnon, julkisten toimintojen, vapaa-ajan, kulttuurin, seurustelun ja huvielämän kohtauspaikka. Suuri väestötiheys mahdollistaa lyhyet kävelymatkat, kattavan joukkoliikenteen ja lukuisat lähipalvelut. Keskusta pyrkii palvelemaan niin kaupungin kuin sen ympäristönkin asukkaita. Hyvä keskusta edistää asiakaskäyntejä ja parantaa liikkeiden kannattavuutta, jos yhdessä liikkeessä kävijät käyvät samalla myös muissa. Tämä puolestaan lisää yrittäjien vuokranmaksukykyä ja kiinteistöjen arvon säilymistä.
Ellei kaupungin keskustaa kehitetä, siitä voi tulla taantuva keskusta. Liikkeet lopettavat toimintansa, asuntojen hinnat laskevat ja rauhattomuus lisääntyy. Kaupallisten palveluiden siirtyminen pois kaupungin keskustasta vaikeuttaa autottomien ja vanhusten mahdollisuuksia hoitaa asioita. Kaupungit ovatkin perustaneet muun muassa kävelykatuja lisäämään keskustan houkuttelevuutta.
Kaupunkien väestötiheys kertoo maankäytön tehokkuudesta. Suurin väestötiheys on yleensä kaupungin historiallisessa ydinkeskustassa.lähde? Joissakin tapauksissa asuminen ydinkeskustassa on loppunut konttorisoitumisen myötä, jolloin tiheimmät alueet löytyvät liikekeskustan reunoilta. Kaupunkien kerrostalolähiöitä pidetään tiiviinä, mutta väestötiheys niissä jää yleensä alhaisemmaksi kuin vanhoilla puutaloalueilla.lähde? Uudemmilla omakotitaloalueilla väestötiheys on alhaisempi. Kaikkein pienimmäksi väestötiheys jää varasto- ja teollisuusalueilla. Kuntaliitosten johdosta kaupunkikunnan väestötiheys kertoo huonosti kaupungin väestötiheydestä. Liitosalueet ovat pääasiassa haja-asutusaluetta, jota ei nykyisellä väestön kasvunopeudella tulla koskaan rakentamaan täyteen. Kaupungin keskustaajaman väestötiheys on se mittari, jolla kaupungin väestötiheyttä voidaan mitata paremmin.
Länsieurooppalaisten kaupunkien keskustat on rakennettu ennen autoistumisen aikaa, joten ne ovat tiheästi rakennettuja. Kevyellä liikenteellä ja joukkoliikenteellä on näissä kaupungeissa suuri merkitys. Pohjoismaissa kaupungit on rakennettu väljemmin. Suomessa kaupunkien väestötiheys jää Ruotsia ja Norjaa alhaisemmaksi, koska Suomen kaupungistuminen ajoittui samaan aikaan voimakkaan autoistumisen kanssa.
Yhdysvalloissa ennen autoistumista rakennetut kaupungit kuten New York, San Francisco ja Boston muistuttavat tiheydeltään eurooppalaisia kaupunkeja. Autoistumisen ja toisen maailmansodan jälkeen rakennetut kaupungit ovat väljempiä ja perustuvat siihen, että jokaisella asukkaalla on mahdollisuus hoitaa asiansa henkilöauton avulla. Tällaisia kaupunkeja ovat esimerkiksi Los Angeles, Houston ja Atlanta. Esikaupungistumisen myötä yrityksiä ja asukkaita on siirtynyt pois kaupunkien keskustoista moottoriteiden varsille. Kaupunkien keskustat ovat joko slummiutuneet tai sitten ne ovat liikekeskustoja, jotka hiljenevät kokonaan iltaisin. Joukkoliikenteen rooli yhdysvaltalaisissa kaupungeissa on eurooppalaisia kaupunkeja pienempi.
Aasian kaupungit kuuluvat maailman tiheimmin rakennettujen joukkoon, olipa sitten kyse vanhoista kaupungeista tai moderneista pilvenpiirtäjäkaupungeista.
Kaupunkien arvostus syntyy ihmisten omien mielipiteiden perusteella. Kaupungeilla on erilaisia hyviä ja huonoja ominaisuuksia, joita ovat esimerkiksi työpaikkojen tarjonta, opiskelumahdollisuudet, kulttuuritarjonta, sijainti, ympäristö, harrastusmahdollisuudet ja kunnalliset palvelut.[16]
Suurille kaupunkikeskuksille on aina ollut tunnusomaista paitsi hyvinvointi ja vauraus myös sosiaalisten ongelmien yleisyys. Elintasoerot kaupunkien eri alueiden välillä ovat suurempia kuin ympäröivällä maaseudulla. Kaupunkeihin muodostuu helposti alueita, joissa asuu lähes vain hyvin toimeentulevia asukkaita, jolloin joillakin toisilla alueilla huono-osaisuus kasaantuu. Tällaisesta ilmiöstä käytetään nimitystä sosiaalinen segregaatio.
Pahoinvointia voidaan tarkastella esimerkiksi seuraavien asioiden avulla suhteuttamalla niitä väestömääriin: toimeentulotuki, työttömyys, rikokset, alkoholijuomien myynti ja lasten huostaanotot.[17]
Kaupungin synnyn elinehto on se, että maatalous tuottaa ylijäämää, jolla kaupunkiväestö pystytään ruokkimaan. Kaupunkien asukasluvun kasvaessa maata joudutaan ottamaan koko ajan enemmän maatalouden käyttöön. Myös kuljetusjärjestelmiä on täytynyt luoda ja kehittää, jotta ruoka pystytään kuljettamaan kaupunkilaisille.[18]
Koska ihmiset tarvitsevat päivittäin makeaa vettä, moni kaupunki on perustettu joen tai järven rannalle. Kaupungin kasvaessa kaupunkiin rakennetaan kanavia, vesijohtoja ja putkistoja, joilla vettä kuljetetaan kauemmas asukkaille ja viljelyksille. Myös pohjavesikaivoja syvennetään.[18]
Kaupunki tuottaa paljon monenlaista jätettä, joka on poistettava kaupungista jollain keinolla. Entisaikoina jätteet aiheuttivat kaupungeissa vakavia terveyshaittoja, kuten kulkutauteja ja tuholaisten lisääntymistä. Viemäreiden käyttöönoton myötä ihmisjäte on voitu kuljettaa pois kaupungista. Kaikissa kaupungeissa viemäriverkosto ei vieläkään kata koko kaupunkia.[18]
Monen kaupungin ongelma on heikko ilmanlaatu. Kaupungissa asuu suuri määrä ihmisiä pienessä tilassa, ja he tuottavat ilmansaasteita kotonaan, työpaikoillaan, tehtaissaan ja liikenteessä. Huonoin ilmanlaatu on nykyisin sellaisissa kaupungeissa, joissa poltetaan paljon kivihiiltä.[19]
Globaalit suurkaupungit ovat kaupankäynnin, talouden, kulttuurin ja myös muiden elämänalueiden keskuksia. Tällaisia kaupunkeja ovat esimerkiksi New York, Tokio, Berliini, Hongkong, Moskova, Pariisi ja Lontoo.
Yli 10 miljoonan asukkaan kaupunkeja kutsutaan megakaupungeiksi. Maailman suurin kaupunkialue on Japanin Suur-Tokio.lähde? Maailman kaupunkeja on vaikea laittaa yksiselitteiseen suuruusjärjestykseen, sillä hallintotapa ja kaupunkien rakenne saattavat erota hyvinkin paljon. Myös suurkaupunkien yhteenkasvaminen megalopoleiksi vaikeuttaa rajanvetoa, kun yhtenäinen kaupunkialue on hyvinkin laaja mutta hallintoalueet erillisiä. Megalopoleja on esimerkiksi Yhdysvaltain itärannikolla, Saksassa Reinin-Ruhrin alueella ja Japanissa. Laaja eurooppalainen kaupunkijärjestelmiin kohdistunut tutkimus on osoittanut, että kaupungistuminen tukee parhaiten sekä taloudellisesta, sosiaalista että koko maan taloudellista kehitystä, jos se rakentuu useiden vahvojen kaupunkiseutujen varaan[20].
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
