talviurheilulaji From Wikipedia, the free encyclopedia
Mäkihyppy (vanh. mäenlasku) on talviurheilulaji, jossa hypätään suksilla hyppyrimäestä mahdollisimman tyylikkäästi ja mahdollisimman pitkälle. Hyppy katsotaan tyylikkääksi, kun hyppääjä suorittaa ilmalennon ja alastulon hallitusti. Laji keksittiin Norjassa.[1]
Mäkihyppy on myös lajiosuutena yhdistetyssä. Suomessa mäkihypyn ja yhdistetyn seuroja on noin 35 kpl.[2]
Mäkihypyssä hyppääjä lähtee liikkeelle vauhtimäen yläosassa olevalta puomilta, laskee mahdollisimman aerodynaamisessa kyyryasennossa alas ramppia, jonka jyrkkyys pienenee loppua kohti, ja ponnistaa hyppyrin nokalta ilmaan tavoitteenaan lentää mahdollisimman pitkälle.
Lasku- eli vauhtimäki, hyppyri ja alastulorinne voivat olla kokonaan tai osittain luonnon muovaamia tai ihmisen rakentamia. Muovitetuista hyppyrimäistä voidaan kesäisin hypätä ilman lunta.
Mäkihyppyä on perinteisesti harrastettu monissa lumisten talviolosuhteiden maissa. Pohjoismaista Norjassa ja Suomessa mäkihyppy on hyvin arvostettu talviurheilulaji. Niissä perinteisillä Holmenkollenin ja Salpausselän mäkihyppykisoilla on usein tuhansia katsojia. Myös Keski-Euroopassa mäkihyppy on hyvin suosittua. Lisäksi mäkihyppyä harrastetaan Japanissa ja Pohjois-Amerikassa. Siellä se ei ole saavuttanut läheskään niin suurta suosiota, mutta Yhdysvalloissa naisten mäkihyppy on miesten mäkihyppyä suositumpaa.
Mäkihyppy on toinen pohjoismaisen yhdistetyn kahdesta osasuorituksesta.
Hypyn kokonaispistemäärä koostuu pituuspisteistä ja tuomarien antamista tyylipisteistä. Hyppyrimäen K-piste on se kohta alastulorinteessä, jossa se alkaa loiventua. Hyppääjä saa K-pisteelle kantaneesta hypystä 60 pistettä. Jokainen lisämetri tuo normaalimäessä 2,0 pistettä ja suurmäessä 1,8 pistettä lisää, ja K-pisteen alle jäämisestä vähennetään pisteitä samalla tavalla. Arvostelutuomareita on viisi. He arvostelevat hypystä suksien ja vartalon asennon ponnistuksen, ilmalennon ja alastulon aikana. Yhden tuomarin maksimipistemäärä on 20 pistettä, ja hypyn kokonaispisteisiin lasketaan kolmen tuomarin antamat pisteet niin että ylin ja alin jätetään pois. Kilpailussa on kaksi hyppykierrosta, ja kilpailijan yhteispistemäärä on hänen hyppyjensä yhteenlaskettu pistemäärä.[3]
Hyppyrimäissä L-pisteellä merkitään alastuloalueen loppua. Hyppyrimäen HS-pituus (Hill Size) on pituus mitattuna hyppyrin päästä L-pisteeseen. L-pisteestä käytetäänkin myös nimeä HS-piste.[4]
Pieniä mäkiä käytetään nuorten ja lasten kilpailuissa, mutta myös aikuisten harjoittelussa. Lisäksi esimerkiksi Suomessa kilpaillaan SM-mitaleista myös pienmäessä. Tuolloin mäen K-piste sijaitsee 45–74 metrissä ja HS-piste 50–84 metrissä.
Normaalimäen K-piste on 75–99 metrissä ja HS-piste 85–109 metrissä. Nykyään aikuisten kilpailuissa maailmancup-tasolla normaalimäkiä käytetään enimmäkseen vain yhdistetyn kisoissa, muutoin pääasiassa arvokisoissaselvennä ja harjoittelussa.lähde?
Suomessa normaalimäki on Kouvolassa (Palomäen mäkikeskus), Kuopiossa (Puijon hyppyrimäet), Lahdessa (Salpausselän hyppyrimäet), Liedossa (Parmaharjun hyppyrimäet), Rovaniemellä (Ounasvaaran mäkikeskus), Sotkamossa (Vuokatin mäkikeskus) ja Taivalkoskella (Tapio Räisänen -mäkikeskus). [5]
Suurmäellä tarkoitetaan mäkeä, jonka K-piste on 100–130 metrissä ja HS-piste 110–149 metrissä. Suurmäet ovat käytetyimpiä hyppyrimäkiä, ja suurin osa maailmancupin kilpailuista hypätään nykyään suurmäistä. Maailman suurin suurmäki on Willingenin hyppyrimäki Saksassa, jonka HS-piste sijaitsee 147 metrissä. Sen virallinen mäkiennätys on Klemens Murańkan hyppäämä 153 metriä vuodelta 2021. Suomessa Rukan suurmäen virallinen mäkiennätys on Halvor Egner Granerudin hyppäämä 150,5 metriä vuodelta 2022.lähde?
Suomessa suurmäki on Jyväskylässä (Laajavuoren hyppyrimäet), Kuopiossa (Puijon hyppyrimäet), Kuusamossa (Rukan hyppyrimäet), Lahdessa (Salpausselän hyppyrimäet)[5]. Lisäksi Kaipolassa sijaitsee käytöstä poistettu Pitkävuori.
Lentomäet ovat suurimpia hyppyrimäkiä. Maailmassa on kuusi lentomäkeä, joista neljän K-piste on 200 metrissä ja niistä kahdessa suurimmassa HS-piste on 240 metrissä ja kahdessa pienemmässä 235 metrissä.
Viidennen lentomäen K-piste on 185 metrissä ja HS-piste 205 metrissä ja kuudennen eli pienimmän lentomäen K-piste on 160 metrissä.
Lentomäkiä käytetään hyvin harvoin, ainoastaan maailmancup- tai maailmanmestaruuskilpailujen yhteydessä valvotuissa olosuhteissa.[6]
Joka toinen vuosi järjestetään lentomäen maailmanmestaruuskilpailut.
| Paikkakunta | Lentomäki | K-piste | HS-piste | Mäkiennätys | Mäkiennätyksen haltija | Lähde |
|---|---|---|---|---|---|---|
 Vikersund, Norja |
Vikersundbakken | 200 m | 240 m | 253,5 m |  Stefan Kraft |
[7] |
 Planica, Slovenia |
Letalnica bratov Gorišek | 200 m | 240 m | 252,0 m |  Ryōyū Kobayashi |
[8] |
| Bad Mitterndorf, Itävalta |
Kulm | 200 m | 235 m | 244,0 m | Peter Prevc |
[9] |
 Oberstdorf, Saksa |
Heini-Klopfer-Skiflugschanze | 200 m | 235 m | 242,5 m | Domen Prevc |
[10] |
 Harrachov, Tšekki |
Čerťák | 185 m | 205 m | 214,5 m |  Matti Hautamäki, Thomas Morgenstern |
[11] |
 Ironwood Township, MI, Yhdysvallat |
Copper Peak | 160 m | – | 158,0 m | Mathias Wallner, Werner Schuster |
[12] |
Lentomäkihankkeita on ollut vireillä Suomessa Ylitornion Aavasaksalle, Nilsiän Tahkolle sekä Kemijärven Suomutunturille. Kemijärven hankkeen taustalla ovat sekä Kemijärven kaupunki että Suomen Hiihtoliitto.[13][14][15][16]
Mäkihypyn perusvarusteisiin kuuluvat sukset, monot, hyppypuku, kypärä ja lasit. Lisäksi on hyvä käyttää myös hanskoja. [17]
Mäkihypyssä käytetään erityisiä mäkihyppysuksia sekä hyppypukua, joiden molempien ominaisuuksia säännöt rajoittavat. Viime vuosina on jouduttu puuttumaan melko rankalla kädellä hyppyasuihin, joihin on yritetty viritellä mitä erikoisimpia ulokkeita puvun pinta-alan lisäämiseksi, sillä mitä suurempi on kantopinta-ala, sitä pitemmälle se kantaa. Ponnistusvoiman ja ponnistustekniikan merkitys suhteessa hyppysuorituksen muihin osa-alueisiin on korostunut hyppyasujen ohentamisen ja niukentamisen myötä. Tämä ymmärrettävästi suosii tehokkaasti ponnistavia hyppääjiä, mikä taas on otettava huomioon hyppääjien valmennuksessa. Kaudella 2010 merkittäväksi varustekehityksen osa-alueeksi nousivat siteet. Siinä missä aiemmin siteet olivat olleet lähinnä standarditavaraa, käytti Simon Ammann Vancouverin olympialaisissa mittatilaustyönä tehtyjä erikoissiteitä ja saavutti kaksi kultamitalia. Uudenmalliset siteet mahdollistavat jalkaterän ja tätä myötä suksen paremman asennon, jossa suksi on pohja suoraan ilmaa vasten.
Mäkihypyssä lähes kaikista varusteista on annettu tiukat säännöt. Tärkeimmät niistä koskevat suksien mittaa ja hyppypukua, mutta myös alusvaatteille on omat sääntönsä.
| Ikä | Suksen mitta | Hyppypuku |
|---|---|---|
| alle 10 v. | suksen mitta max 140 % + 10 cm | ei rajoituksia |
| alle 12 v. | suksen mitta max 140 % + 10 cm | ei rajoituksia |
| alle 14 v. | 140 %, + 5 cm | ei rajoituksia |
| alle 16 v. | suksen mitta 145 %, ei BMI | puku ICR |
| alle 18 v. ja yleinen | suksi 145 %, BMI | puku ICR |
| veteraanit | suksi 145 %, BMI | ei rajoituksia |
Vuodesta 2004 hyppääjien paino punnitaan kilpailujen jälkeen suksien pituuden määräävän painoindeksin saamiseksi. Hyppääjän suksien pituus määräytyy hyppääjän oman pituuden perusteella, mutta huomioon otetaan myös indeksiluku BMI. Se muodostuu hyppääjän pituuden ja painon suhteesta. [19]
Mäkihypyn kotimaana pidetään Norjaa, tarkemmin sanottuna Telemarkia. Sondre Nordheim hyppäsi jo 1800-luvun puolivälissä Telemarkin luonnonmäistä. 1890-luvulle saakka mäkihypyssä käytettiin samanlaisia suksia kuin pujottelussa ja maastohiihdossa.
Vuosina 1879 ja 1881 sekä 1883–1891 järjestettiin Husebyn kartanon mailla Oslon lähistöllä niin sanotut Huseby-kilpailut, jotka myöhemmin siirrettiin järjestettäviksi Holmenkollenilla. Niitä pidetäänkin perinteikkäiden Holmenkollenin kisojen edeltäjinä.
Suomessa ensimmäiset mäenlaskukilpailut pidettiin Katajanokan kalliolla 9. maaliskuuta vuonna 1899. Järjestäjänä toimi Helsingin Sporttiklubi. Kilpailut voitti Helsingissä asunut norjalainen insinööri Christian Nielsen. Suomen ensimmäiset piirustusten mukaan rakennetut hyppyrimäet valmistuivat vuonna 1905 Helsingin Alppilaan ja Kajaaniin.
Mäkihyppy oli alun perin telemark-laskettelun osa, jossa arvioitiin hypyn tyylikkyyttä. Telemarkin kehittyessä laskettelijat lisäsivät hyppyynsä taiteellisia elementtejä, esimerkiksi käsien pyörittämistä ja muuta. Pituuksia ei mitattu, sillä se ei ollut laskettelussa olennaista. Sitten amerikkalaiset keksivät mitata myös hypyn pituuden ja lopulta pituudesta alettiin jakaa pisteitä. Kun mäkihyppy eriytyi telemarkista omaksi lajikseen, mukana olivat ja ovat sekä pituuspisteet että tyylipisteet. Nykyaikaisen mäkihypyn telemark-alastulo on peruja alkuperäisestä telemark-hypystä. Telemark-alastulo vaaditaan virheettömässä hypyssä, vaikka se on välineiden ja V-tyylin vuoksi lähes mahdotonta.
Mäkihypyn historian aikana ovat hyppääjien käyttämät tyylit vaihdelleet melko paljon. Eri aikoina on erilaisia tyylejä pidetty tavoiteltavimpina. Aluksi käytettiin telemarkilaista kyykkyilmalentoa, jossa ponnistuksen jälkeen polvet taivutettiin rintaa kohti koukkuun, ja vartalo oikaistiin alastulon jälkeen ennen loppuliukua. Vuosisadan vaihteessa tuli muotiin suomalaishyppääjien kehittämä ryhdikäs pystyasento. Tuolloin hypyt kantoivat noin 15–30 metriä. Aluksi arvostelussa katsottiin vain, pysyykö hyppääjä pystyssä, mutta myöhemmin mukaan otettiin erinäisiä muita tyyliseikkoja, joista annetut pisteet lisättiin pituudesta määräytyneisiin pisteisiin. Myös käsien asento on eri aikoina vaihdellut niiden pyörittämisestä etuasentoon eli niin sanottuun Recknagel-tyyliin, virtaviivaiseen vartalon sivuilla pitämiseen ja nykyaikaiseen V-tyyliin. Samoin laskuasento ylämäessä on vaihdellut.
Telemark-alastuloa pidetään tyylikkäimpänä. Käytännössä tosin kilpailija usein joutuu turvautumaan tasajalka-alastuloon varmistaakseen pystyssä pysymisensä. Tämä taas johtuu paitsi siitä, että kaatuminen on luonnollisesti vaarallista, myös siitä, että se vähentää tyylipisteitä huomattavasti enemmän kuin tyylitön alastulo. Kaatuneeksi katsotaan hyppy, jossa jokin kilpailijan ruumiinosa koskettaa maata ennen kuin hän on laskeutunut kaatumisrajalle saakka – onnistuneessa suorituksessa vain sukset saavat osua maahan. Kaatumisraja on merkitty alastulorinteeseen niin kauas hyppääjien oletetusta laskeutumisalueesta, että sen jälkeen mahdollisesti tapahtuva kaatuminen katsotaan kilpasuorituksen ulkopuoliseksi kompuroinniksi, joka ei vähennä suorituksen arvoa.
Merkittävin muutos hyppytyylissä tapahtui 1980-luvun loppupuoliskolla, kun Ruotsin Jan Boklöv kehitti nykyisen V-tyylin, jossa sukset levitetään V-kirjaimen muotoiseen asentoon siten, että suksien kärjet ovat kaukana toisistaan, kun taas kannat ovat yhdessä. Kädet voivat aikaisemmasta tyylistä poiketen lepattaa lentoradan säätämiseksi vapaasti tuulessa. Kanadalainen Steve Collins oli jo kymmenisen vuotta aiemmin käyttänyt päinvastaista nuolenkärki-V-tyyliä eli niin sanottua A-tyyliä, jossa suksien etukärjet olivat yhdessä. Collinsia kutsuttiin leikillisesti ”liito-oravaksi”, jonka lentoa hänen hyppytyylinsä katsottiin muistuttavan. Aluksi V-tyylille naureskeltiin, muun muassa suomalainen Matti Nykänen nimitti tyyliä käyttäviä ”haarapääskyiksi”, mutta myöhemmin se syrjäytti aikaisemman ”aerodynaamisen tyylin”, jossa suksia pidettiin vierekkäin. Aluksi V-tyylin käytöstä vähennettiin arvostelupisteitä. Tyylin ansiosta hyppääjä kuitenkin lensi niin paljon pitemmälle, että saattoi voittaa kisan, vaikka menettikin tyylipisteitä. Jo vuoden 1992 talviolympialaisissa kaikki henkilökohtaiset mäkihyppymitalit menivät V-tyyliä käyttäneille hyppääjille. V-tyylin saatua valta-aseman pisteiden vähentämisestä luovuttiin.
Kaudella 2010 aloitettu sidekehittely muutti ilmalentoa, kun uudet siteet mahdollistavat paremmin suksen pitämisen lappeellaan ilmalennossa, jolloin kantopinta-ala lisääntyy ilmalennon aikana. Tämä kuitenkin aiheuttaa epävakautta ilmalentoon ja vaikeuttaa telemark-alastuloa.[20][21][22][23]
Muutamat hyppääjät hyppäävät myös niin sanotulla H-tyylillä, jossa sukset ja hyppääjä ovat ilmalennon aikana H-kirjainta muistuttavassa asennossa. H-tyylissä suksien kannat ovat selkeästi erillään toisistaan ilmalennon aikana.[23][24]
Mäkihypyssä, kuten useissa muissakin urheilulajeissa, järjestetään koko kauden kestävä maailmancup, jossa maailman hyppyeliitti kilpailee siitä, kuka on kauden paras hyppääjä. Kullekin kaudelle noin 30 yksittäistä mäkihyppykisaa saa maailmancup-osakilpailun arvon. Kussakin osakilpailussa parhaiten sijoittuneet hyppääjät saavat maailmancup-pisteitä. Kunkin kilpailijan mäkihyppykauden aikana keräämät osakilpailupisteet lasketaan yhteen, ja paras palkitaan maailmancupin voittajana.
Kauden aikana järjestetään myös Continental Cup, joka on arvoasteikossa maailmancupin jälkeen seuraava.
Mäkihyppy on ollut lajina talviolympialaisissa sekä pohjoismaisten lajien maailmanmestaruuskisoissa niiden alusta lähtien. Lisäksi erillisiä lentomäen maailmanmestaruuskilpailuja on järjestetty kahden vuoden välein 1970-luvulta alkaen.
Keski-Euroopassa järjestetään aina vuoden vaihteessa Keski-Euroopan mäkiviikko, joka sisältää neljä maailmancupin osakilpailua. Mäkihypyn Grand Slamiin eli jokaisen mäkiviikon osakilpailun voittoon saman mäkiviikon aikana on pystynyt Sven Hannawald (2001–2002), ja Kamil Stoch (2017–2018). Mäkiviikon kokonaiskilpailun on useimmin, viisi kertaa, voittanut suomalainen Janne Ahonen.
Vuodesta 1997 asti on hypätty Nordic Tournamentia. Kilpailu käsittää Keski-Euroopan mäkiviikon tapaan neljä osakilpailua, joista kaksi järjestetään Suomessa (Lahti ja Kuopio) ja kaksi Norjassa (Lillehammer ja Oslo). Menestynein hyppääjä kilpailun historiassa on puolalainen Adam Małysz, joka on voittanut sen kolmesti.
Lähde: FIS
Eniten osakilpailuvoittoja: Gregor Schlierenzauer (53)
Eniten palkintokorokesijoituksia: Janne Ahonen (108)
Eniten kokonaiskilpailuvoittoja: Matti Nykänen, 
Adam Małysz (4)
Eniten arvokisavoittoja: Thomas Morgenstern (14)
Eniten henkilökohtaisia arvokisavoittoja: 
Simon Ammann (6)
Eniten arvokisamitaleita: Gregor Schlierenzauer (21)
Eniten olympiavoittoja: Matti Nykänen, Simon Ammann (4)
Eniten henkilökohtaisia olympiavoittoja: Simon Ammann (4)
Eniten olympiamitaleita: Matti Nykänen (5)
Eniten maailmanmestaruuksia: Thomas Morgenstern (8)
Eniten henkilökohtaisia maailmanmestaruuksia: Adam Małysz (4)
Eniten maailmanmestaruusmitaleja: Gregor Schlierenzauer (12)
Eniten henkilökohtaisia lentomäen maailmanmestaruuksia: Roar Ljøkelsøy (2), Sven Hannawald (2), Walter Steiner (2)
Eniten mäkiviikon voittoja: Janne Ahonen (5)
Eniten mäkiviikon osakilpailuvoittoja: Bjørn Wirkola (10)
Eniten osakilpailuvoittoja ilman kokonaisvoittoa: Toni Innauer, Martin Schmitt, Simon Ammann (4)
Kaikki neljä osakilpailua yhden mäkiviikon aikana voittaneet: Sven Hannawald (2001–2002), Kamil Stoch (2017–2018), Ryōyū Kobayashi (2018–2019)
Eniten osakilpailuvoittoja: Sara Takanashi (55)
Eniten palkontokorokesijoituksia: Sara Takanashi (90)
Eniten kokonaiskilpailuvoittoja: Sara Takanashi (4)
Eniten arvokisavoittoja: Carina Vogt (5)
Eniten henkilökohtaisia arvokisavoittoja: Carina Vogt (3)
Eniten arvokisamitaleita: Carina Vogt, Sara Takanashi (6)
Eniten olympiavoittoja: Carina Vogt, Maren Lundby (1)
Eniten maailmanmestaruuksia: Carina Vogt (4)
Eniten henkilökohtaisia maailmanmestaruuksia: Carina Vogt (2)
Eniten maailmanmestaruusmitaleja: Carina Vogt, Sara Takanashi, Yūki Itō (5)
Henkilön nimen perässä mainituissa saavutuksissa on mainittu vain henkilökohtaisten kisojen parhaat tulokset (ei joukkuemäen arvokisamitaleja). Vuosien 1924–1980 olympialaisissa saavutetuista kaksinkertaisista mestaruuksista (olympiavoittaja ja maailmanmestari) on saavutuksiin merkitty vain olympiavoitto (katso pohjoismaisten lajien maailmanmestaruuskilpailut).
Suomalaisia
Ulkomaisia
Suomessa mäkihypyn harrastajien määrä on vähentynyt jyrkästi viime vuosina.[5]
Vuonna 2013 juniorihyppääjiä oli noin 350, mutta vuonna 2018 kilpailulisenssi oli enää 179:llä alle 18-vuotiaalla hyppääjällä.[5]
Vuonna 2019 Suomessa oli 45 mäkihyppääjää, joilla oli Kansainvälisen hiihtoliiton eli FIS:n hyppylisenssi.[5]
Vuonna 2018 kansallisen A-hyppylisenssin hankki 70 suomalaista, mutta miehistä vain 27 osallistui saman vuoden tammikuussa suurmäen SM-kilpailuihin.[5]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
