teoria tulkinnasta ja tekstin ymmärtämisestä From Wikipedia, the free encyclopedia
Hermeneutiikka (muinaiskreik. ἑρμηνεύειν, hermēneuein, 'tulkita'; ἑρμηνευτική τέχνη, hermēneutike tekhnē, 'tulkinnan taito') on teoria tulkinnasta. Se keskittyy erityisesti tekstien mutta myös musiikin, kuvataiteen, historian tai yhteiskunnan merkitysten tulkintaan. Hermeneutiikkaa käytetään joskus samassa merkityksessä kuin eksegetiikkaa. Hermeneutiikassa sovelletaan hermeneuttista menetelmää.
Klassisen hermeneutiikan juuret johdetaan yleensä Aristoteleeseen ja pyhien tekstien tulkintaperinteeseen. Nykyaikaisen hermeneutiikan perustajana pidetään Wilhelm Diltheytä. Hänen lisäkseen hermeneutiikkaa ovat kehittäneet muun muassa Martin Heidegger, Hans-Georg Gadamer, Paul Ricœur ja Gianni Vattimo. Hermeneutiikka luetaan mannermaiseen filosofiaan.
Sana hermeneutiikka on johdettu muinaiskreikan sanasta 'Ερμηνεύς, hermēneus ’tulkitsija’. Sillä on yhteyksiä kreikkalaisen Hermes-jumalan nimeen: Hermes toimi jumalien viestien välittäjänä ja tulkitsijana. Hermeen uskottiin pilailevan vastaanottajien kustannuksella, muuttavan joskus viestejä ja vaikuttavan niiden tulkintaan.
Usein ”hermeneutiikalla” viitataan pyhien kirjoitusten tulkintaan, jolloin hermeneutiikka liittyy läheisesti eksegetiikkaan. Muun muassa Rabbi Ishmael tulkitsi Tooran lakeja käyttäen kolmeatoista hermeneuttista periaatetta; hän käytti termiä ensimmäisten joukossa. Filosofinen hermeneutiikka voidaan nähdä raamatullisen hermeneutiikan perillisenä. Se tarjoaa erilaisille tulkintayrityksille teoreettisen pohjan. Näin filosofinen hermeneutiikka ja raamatullinen hermeneutiikka voidaan nähdä toisiaan tukevina.
Länsimaisen hermeneutiikan alkuperä voidaan jäljittää kahtaalle. Antiikin Kreikassa reetorit tutkivat kirjallisuutta, ja tutkimusta kehitettiin erityisesti Aleksandriassa. Samaan aikaan hellenistisen kulttuurin kanssa kehittyi Raamatun eksegetiikka, aluksi juutalaisten (Midraš) ja myöhemmin myös kristillisten kirkkoisien harjoittamana.
Aristoteles selvitti tulkitsemista teoksessaan Tulkinnasta (Peri hermeneias). Yhtä merkittäviä ovat monet antiikinaikaiset kirjoitukset runoudesta, retoriikasta ja sofistiikasta. Näihin kuuluu monia Platonin dialogeja, kuten Kratylos, Ion, Gorgias, lyhyempi Hippias ja Valtio, sekä Aristoteleen Runousoppi, Retoriikka ja Sofistiset kumoamiset. Nämä käsittelevät kuitenkin enemmän esityksen muotoa ja argumenttien kumoamista kuin tekstien ymmärtämistä teksteinä. Vasta stoalaisilla, jotka kirjoittivat myyttien tulkitsemisesta, tavataan laajempaa tietoisuutta tekstien ymmärtämiseen liittyvistä ongelmista.[1]
Juutalaiset rabbit ja varhaiset kristilliset kirkkoisät hyödynsivät samanlaisia filologisia menetelmiä; he painottivat Raamatun vertauskuvallisia eli allegorisia tulkintatapoja, jotka usein syrjäyttivät tekstin kirjaimellisen luennan. Tekstin ulkoasun takaa etsittiin syvällisempiä merkityksiä. Esimerkkejä tällaisesta tulkinnasta löytyy erityisesti Filon Aleksandrialaisen ja Origeneen teoksista sekä Talmudista.
Perinteinen juutalainen hermeneutiikka erosi kreikkalaisesta siinä, että juutalaiset katsoivat Tanakhin, juutalaisen Raamatun kaanonin, olevan virheetön: ristiriitaisia kohtia ei pidetty tekstissä olevina virheinä tai tekstin turmeltumisina — sen sijaan ne katsottiin tarkoituksellisiksi, ja niiden katsottiin sisältävän merkityksiä, jotka tuli houkutella ulos tekstistä eksegeesillä. Tämän vuoksi rabbiiniset tulkitsijat kehittivät ongelmakohdille rinnakkaisia, esoteerisia lukutapoja. Tämä oli myös yhtenä taustatekijänä varhaiselle kabbalalle ja gematrialle, jotka katsoivat raamatunteksteissä olevan kirjaimiin tai lukuarvoihin perustuvia mystisiä tai "salaisia" merkityksiä.
Keskiaikainen eksegeesi teki eron tekstin kirjaimen ja hengen välille jakamalla lukutavat neljään. Kirjallista merkitystä (sensus historicus) tutkittaessa tarkasteltiin sitä, mitä teksti ilmoittaa suoraan. Vertauskuvallinen merkitys (sensus allegoricus) selitti tekstejä suhteessa kirkon dogmiin, niin että jokaisella tekstin osalla oli symbolinen merkitys. Kolmas lukutapa oli tekstin moraalinen sovellus (sensus tropologicus tai sensus moralis), sen vaikutus yksittäiseen lukijaan tai kuulijaan. Neljäs lukutapa (sensus anagogicus) uutti tekstistä epäsuoria vihjauksia metafysiikkaa tai eskatologiaa koskeviin asioihin. Samanlainen jako neljään lukutapaan löytyy myös rabbiinisista kirjoituksista. Nämä olivat: pešat (yksinkertainen tulkinta), remez (vihjaus), deraš (tulkitseva) ja sod (salattu).
Keskiaika merkitsi ei-kirjaimellisten tulkintojen nousua. Kristilliset raamatunselittäjät saattoivat lukea Vanhan testamentin kertomuksia samanaikaisesti sekä Uuden testamentin tapahtumien esi- ja vertauskuvina; symbolisina opetuksina kirkollisista instituutioista ja teologisista opetuksista; että henkilökohtaisesti sovellettavissa olevina vertauskuvina. Tulkinnat, kuten erilaiset moraaliopetukset, luettiin sisään Raamatun tekstiin, mutta ne perustuivat enemmän perinteeseen kuin pelkkään tekstiin itseensä.
Tyypillinen keskiaikainen eksegeettinen tekniikka jakoi tekstin glossiin, jotka kirjoitettiin joko rivien väliin tai sivujen marginaaliin, jotka oli jätetty leveiksi tätä tarkoitusta varten. Teksti jaettiin edelleen scholioihin, jotka olivat pidempiä eksegeettisiä selityksiä, jotka oli usein kirjoitettu erillisille sivuille.
Varsinainen hermeneutiikka syntyi 1400-luvun humanismin myötä historiallisena ja kriittisenä menetelmänä analysoida tekstejä. Varhaisen hermeneutiikan riemuvoittoihin kuuluu Lorenzo Vallan vuonna 1440 osoittama niin sanotun Konstantinuksen lahjakirjan epäaitous pelkästään tekstinsisäisen todistusaineiston perusteella. Näin humanistinen hermeneutiikka laajensi aikaisempaa, lähinnä Raamatun tulkintaan keskittynyttä hermeneutiikkaa myös muihin teksteihin.
Raamatun hermeneutiikka ei sekään kuollut. Protestanttinen reformaatio herätti uuden kiinnostuksen Raamatun tulkitsemiseen ja alkutekstien tutkimiseen, kun tulkinnasta tuli keskeistä protestanttiselle teologialle.[2] Raamatuntulkinnassa palattiin keskiajalla kehittyneestä tulkintaperinteestä takaisin teksteihin itseensä.
Valistusaikana monet hermeneutikot, erityisesti protestanttiset eksegeetit, alkoivat lukea Raamatun tekstejä samalla tavalla kuin maallisia klassikkotekstejä. Kirjoitukset alettiin nähdä vastauksena johonkin historialliseen tai yhteiskunnalliseen tilanteeseen. Näin ristiriitaisilta vaikuttavat kohdat voitiin nähdä uudessa valossa.
Friedrich Schleiermacher (1768–1834) tutki ymmärtämisen luonnetta paitsi pyhien kirjoitusten tulkinnassa myös suhteessa kaikkiin inhimillisiin teksteihin ja viestintätapoihin. Hän erotti kieliopillisen ja psykologisen tulkitsemisen toisistaan. Ensin mainittu tutkii sitä, kuinka teos on koostettu yleisistä ajatuksista, ja viimeksi mainittu niitä ominaispiirteitä, jotka luonnehtivat teosta kokonaisuudessaan.
Schleiermacherin myötä hermeneutiikka alkoi painottaa tulkitsijan merkitystä tulkitsemisessa. Schleiermacherin hermeneutiikka painotti tulkitsijassa tapahtuvaa tekstin ymmärtämistapahtumaa oleellisena askelena tulkitsemisessa. Ymmärrys ei ollut seurausta pelkästään tekstin lukemisesta, vaan siihen kuului myös tekstin historiallisen kontekstin ja kirjoittajan psykologian tunteminen.
Nykyaikaisen hermeneutiikan perustajana pidetään Wilhelm Diltheytä (1833–1911), joka laajensi hermeneutiikan aluetta edelleen liittämällä tulkitsemisen tekstien lisäksi kaikkeen historiallisiin kohteisiin ja kaikkeen inhimilliseen toimintaan.[2] Hänen filosofiassaan hermeneutiikka on ”eläytyvää ymmärtämistä”, jossa ymmärryksen tuli siirtyä inhimillisen toiminnan ja tuotteliaisuuden ulkoisista ilmentymistä kohti niiden sisäistä merkitystä. Eläytyvä ymmärtäminen on Diltheyn mukaan menetelmä, joka erottaa niin sanotut hengentieteet (saks. Geisteswissenschaften) eli ihmistieteet luonnontieteistä. Diltheyn hermeneutiikassa keskeistä oli järjestelmällisten ja tieteellisten tulkintojen tuottaminen sijoittamalla tutkittava teksti sen syntykontekstiin. Diltheyn mukaan hengentieteiden keskeinen metodi on eläytyminen tutkimuskohteen ajatusmaailmaan ja toisaalta tukeutuminen (tutkijan omaan) sisäiseen kokemukseen. Tämä ajatus on keskeinen myös modernin historiantutkimuksen menetelmäopin kannalta. Siten diltheyläinen hermeneutiikka on edelleen ajankohtaista humanististen tieteiden menetelmäopin kannalta.
Viimeisessä merkittävässä esseessään Verstehens anderer Personen und ihrer Lebensäußerungen (”Muiden ihmisten ja heidän elämänilmaisujensa ymmärtäminen”, 1910) Dilthey tekee selväksi, että tämä siirtymä ulkoisesta sisäiseen, ilmaisusta siihen mitä ilmaistaan, ei kuitenkaan perustu empatiaan. Empatiaan kuuluu suora samastuminen toiseen. Tulkintaan kuuluu epäsuora tai välitetty ymmärrys, joka voidaan saavuttaa vain asettamalla inhimilliset ilmaisut historialliseen kontekstiinsa. Ymmärtämisessä ei ole kyse kirjoittajan alkuperäisen mielentilan ennallistamisesta, vaan teoksessa esitetyn ilmaisemisesta.
Martin Heidegger (1889–1976) tutustui hermeneutiikkaan teologisten opintojensa ja Diltheyn kautta.[2] Hänen filosofinen hermeneutiikkansa siirsi hermeneutiikan painopisteen tulkinnasta eksistentiaaliseen ymmärtämiseen, jota hän piti suorempana, välittömämpänä ja siten eräällä tavalla autenttisempana tapana pikemmin olla maailmassa kuin vain tapana tietää.
Jo neljä vuotta ennen pääteoksensa Olemisen ja ajan ilmestymistä pitämissään luennoissa Heidegger esitti irtaantumista hermeneutiikasta termin tavanomaisessa merkityksessä, oppina tekstien tulkinnasta. Heideggerin mukaan hermeneutiikkaa ei pidä ensisijaisesti käsittää oppirakennelmana niistä tekniikoista ja tietoisuuden prosesseista, joiden kautta tietämistä tavoitteleva subjekti pyrkii oikeaan ymmärrykseen tulkitsemisen kohteesta. Tämän tavanomaisen hermeneutiikan keskeinen tavoite oli selvittää, miten subjekti voi ymmärtää tekstin merkityksen. Heideggerin myötä tämä ongelma korvautuu kysymyksellä ”Miten sellainen olento, jonka oleminen muodostuu ymmärtämisestä, on maailmassa?” Hermeneutiikasta tulee näin osa ymmärtävän, eksistoivan olennon, täälläolon – Daseinin – analyysia.
1900-luvun loppupuolella hermeneutiikassa on vaikuttanut erityisesti Heideggerin oppilas Hans-Georg Gadamer (1900-2002). Gadamer kuvasi tulkitsemisprosessia oman horisontin sulautumiseksi yhteen tekstin horisontin kanssa. Hän kritisoi Diltheytä siitä, ettei puhdas ymmärtäminen eli eläytyminen hengentieteissä ole koskaan mahdollista, vaan tutkija tutkii kohdetta muodostaen hermeneuttisen kehän sen kanssa. Tässä hermeneuttisessa kehässä tutkijan esiymmärrys paranee ja kehittyy kommunikaatiossa tekstin tai muun tutkimusobjektin kanssa, mutta ei koskaan saavuta lopullista samankaltaisuutta tämän kanssa. Gadamerin mukaan traditiolla on suuri merkitys tekstin tulkinnassa, jota on vaikea päästä siitä syntyvän ”esituomion” takia pakoon. Gadamer ajatteli myös koko todellisuuden olevan tekstinkaltaista eli käsitteiden kautta rakentunutta.[3]
Paul Ricœur siirtyi 1960-luvun alussa teoksessaan La symbolique du mal (”Pahan symboliikka”) fenomenologiasta ja eksistentialismista hermeneutiikkaan. 1960- ja 1970-luvun töissään hän kehitti hermeneutiikan symboliteoriaa ja sijoitti Ranskassa tuolloin huonosti tunnettua hermeneuttista filosofiaa teoreettisia pohdintoja hallinneisiin psykoanalyysiin ja strukturalismiin. Ricœur yhdistää tulkinnassaan Diltheytä ja Heideggeria ja katsoo, että hermeneuttinen kehä on ”terve”, koska vapahdus sitoutumisesta alkuperäiseen intentioon juuri vapauttaa luomaan uutta, joka kuitenkin on tapahduttava vastuullisesti tästä syystä. Viimeisimmissä töissään Ricœur on käsitellyt ajallisuuden, narratiivisen itseyden ja ihmistieteiden narratiivisen rakentumisen kysymyksiä ja luodannut näiden teemojen kautta sekä epistemologis-metodologisia että eksistentiaalis-ontologisia kysymyksiä.[4]
Andrés Ortíz-Osés on kehittänyt omaa symbolista hermeneutiikkaansa välimerellisenä vastineena pohjoiseurooppalaiselle hermeneutiikalle. Hänen pääväittämänsä koskien maailman symbolista ymmärtämistä on, että merkitys on todellisen haavan symbolista parantamista.
Jürgen Habermasille hermeneutiikka eli oikeammin kommunikatiivisuus on yksi kriittisen yhteiskuntateorian ulottuvuus. Hän kritisoi aikaisemman hermeneutiikan, erityisesti Gadamerin, konservatiivisuutta, koska keskittyminen perinteeseen vaikutti vievän mahdollisuuden yhteiskuntakritiikkiin ja yhteiskunnalliseen muutokseen. Habermas kritisoi myös marxismia ja häntä edeltänyttä Frankfurtin koulukuntaa, koska se ei ollut huomioinut kriittisen teorian hermeneuttista ulottuvuutta ja samalla katsoi tietyt osa-alueet modernisaatiossa arvokkaiksi, kuten tieteellisen keskustelukulttuurin evolutiivisen kehityksen kohti parempaa. Habermas käytti elämismaailman (Lebenswelt) käsitettä ja painotti vuorovaikutuksen ja viestinnän samoin kuin työn ja tuotannon merkitystä yhteiskuntateorialle.
Teksti on hermeneutiikassa keskeinen käsite. Sillä tarkoitetaan paitsi kirjallisia tekstejä, myös mitä tahansa merkitysten kokonaisuutta, joka vaatii tulla ymmärretyksi. Näin kyseessä voi olla paitsi taideteos, kuten sävellysteos tai kuvataiteen teos, myös esimerkiksi historia tai yhteiskunta.
Hermeneuttinen kehä kuvaa tekstin hermeneuttisen ymmärtämisen kulkua. Se viittaa siihen, että tekstin ymmärtäminen kokonaisuutena muodostuu viittauksista tekstin yksittäisiin osiin, ja yksittäisten kohtien ymmärtäminen puolestaan viittauksista kokonaisuuteen.[5] Sen enempää koko tekstiä kuin sen yksityisiä osiakaan ei voida ymmärtää ilman viittausta toiseen, ja siksi ymmärtäminen muodostaa kehän. Tämä kehämäisyys ei kuitenkaan tarkoita sitä, että tekstien ymmärtäminen olisi mahdotonta. Sen sijaan se painottaa, että tekstin merkitys tulee löytää sen kulttuurisessa, historiallisessa ja kirjallisessa kontekstissa. Ricœurin mukaan kehässä kulkeminen syventää tekstin ymmärtämistä jokaisella ”kierroksella”, kun taas hermeneutiikan sukulaiskatsomus poststrukturalismi on tästä tavoitteesta pessimistisempi.
Sosiologiassa hermeneutiikalla tarkoitetaan yhteiskunnallisten tapahtumien tulkitsemista ja ymmärtämistä analysoimalla niiden merkitystä niihin osallistuville ihmisille ja heidän kulttuurilleen. Se oli suosittua 60- ja 70-luvuilla, ja poikkeaa muista sosiologian tulkitsevista koulukunnista siinä, että se painottaa kaikessa yhteiskunnallisessa käyttäytymisessä paitsi muotoa myös sisältöä. Sosiologiseen hermeneutiikkaan vaikutti ennen kaikkea Gadamer.
Itsenäisen juridisen hermeneutiikan voidaan sanoa syntyneen Friedrich Carl von Savignyn työssä 1800-luvulla, samoihin aikoihin siis kuin modernin filosofisen hermeneutiikankin. Von Savignyn etsittämät oikeustieteen tulkintamuodot ovat läheisessä suhteessa Friedrich Schleiermacherin filosofiseen hermeneutiikkaan. 1900-luvulla oikeushermeneutiikka ovat tutkineet mm. Emilio Betti, Arthur Kaufmann ja Winfried Hassemer ja Jarkko Tontti. Myös Ronald Dworkinin interpretivismi voidaan nähdä filosofisen hermeneutiikan osana.[6]
Musiikintutkimuksessa hermeneutiikalla tarkoitetaan oppia siitä, mitä säveltäjä haluaa ilmentää ja tarkoittaa sävelteoksellaan ja millainen on teoksen oikea (sanallinen) tulkinta. Musiikkihermeneutiikan uranuurtajia olivat Hermann Kretzschmar (1848–1924) ja hänen oppilaansa Arnold Schering (1877–1941). Kretzschmarin mukaan hermeneutiikan on pohdittava musiikin muotojen kätkemiä merkityksiä ja aatesisältöjä; hermeneutiikka auttaa kuulijaa ymmärtämään selvästi musiikin epämääräistä ilmaisua. Kretzschmar tavoitteli tieteellisyyttä mutta perusti työnsä 1700-luvun musiikkipatologiaan, jonka avulla musiikin affekteja pyrittiin ymmärtämään. Scheringin mukaan musiikin tahdon- ja tunteenilmaisu perustui jännityksiin ja niiden laukeamisiin. Schering kirjoitti useita kirjoja Ludwig van Beethovenin musiikin tulkinnasta. — Suomalaisista tutkijoista musiikin hermeneutiikkaa ovat tarkastelleet Nils-Eric Ringbom väitöskirjassaan Über die Deutbarkeit der Tonkunst (1955) ja Kai Karma.[7]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
