Rationalismi (tietoteoria)

Rationalismi (lat. ratio, ’laskeminen’, ’järki’, ’harkinta’) eli järkeisajattelu tai järkeistieto on tietoteoreettinen näkemys, jonka mukaan tiedon lähteenä on ensi sijassa järki eikä kokemus, dogmi tai usko. Tunnetuimmilla filosofisen rationalismin edustajilla järjen antamasta tiedosta voidaan loogisen deduktion avulla johtaa kokonainen filosofinen järjestelmä. Rationalismin vastakkaisena kantana filosofiassa on perinteisesti ollut empirismi. Monet tietoteoriat ovat jonkinlaisia yhdistelmiä empirismistä ja rationalismista.

Tämä artikkeli käsittelee rationalismia tietoteoreettisena oppina. Rationalismista järkeisajattelua korostavana liikkeenä on oma artikkelinsa.

Nykyään rationalismi liittyy lähinnä logiikan ja matematiikan filosofiaan. Logiikkaa ja matematiikkaa ei voi tutkia luontoa havainnoimalla vaan pelkästään järkeä käyttämällä.

Rationalismi ja empirismi

Rationalismia on olemassa eri muodoissa, lähtien maltillisesta lähestymistavasta, jonka mukaan ”järjellä on etusija muihin tiedon hankkimisen keinoihin nähden”, aina radikaalimpaan näkemykseen, jonka mukaan järki on ”ainoa tie tietoon”.^[1] Eri konteksteissa rationalismi asettuu joko ilmoitusta (kuten uskonnoissa) tai tunteita ja tuntemuksia (kuten etiikassa) vastaan. Filosofiassa rationalismi asetetaan kuitenkin yleensä vastakkain aistihavaintoihin perustuvan empiirisen tiedonhankinnan kanssa. Tarkasti ottaen nämä lähestymistavat eivät kuitenkaan ole toisensa poissulkevia, ja filosofi voi olla sekä rationalisti että empiristi.^[2]

Jotkut rationalistit ovat katsoneet, että kaikki mahdollinen tieto voidaan johtaa deduktiivisella päättelyllä fundamentalistisista perusteista, kuten geometrian aksioomista. Tämä näkemys kuvaa erityisesti Baruch Spinozan ja Gottfried Leibnizin ajattelua. He kehittivät rationalismia vastatakseen René Descartesin esiin nostamiin tietoteoreettisiin ja metafyysisiin ongelmiin. Sekä Spinoza että Leibniz katsoivat, että kaikki tieto, mukaan lukien tieteellinen tieto, oli periaatteessa saavutettavissa pelkästään järkeä käyttämällä, vaikka kumpikin havaitsi, ettei se ollut käytännössä mahdollista ihmisille muuten kuin joillain erityisillä alueilla, kuten matematiikassa. Toisaalta Leibniz myönsi, että ”olemme kaikki empiristejä kolmessa neljäsosaa toiminnassamme”.^[3]

Historia

Rationalismin alkuperäiset juuret kulkevat aina elealaisiin filosofeihin, pythagoralaisiin ja Platoniin asti. Elealaiselle Parmenideelle rationaalisuus tarkoitti ennen kaikkea tehtyjen päätelmien ristiriidattomuutta. Tavoitellessaan ristiriidattomuutta hän päätyi ensimmäisenä filosofina voimakkaaseen ristiriitaan arkikokemusten kanssa. Platonin ideaoppi, joka perustui osittain Parmenideen ajatuksiin, perustui samoin puhtaasti rationalistisille lähtökohdille. Hänen järjen itseriittoisuutta koskevista ajatuksistaan tuli myöhemmän rationalismin perusta.

Tieteellisen vallankumouksen myötä rationalismi liitettiin matemaattisten menetelmien hyödyntämiseen filosofiassa. Uudella ajalla rationalismin edustajia ovat olleet erityisesti 1600-luvun filosofit Descartes, Spinoza ja Leibniz, jotka edustavat mannermaista rationalismia. Heidän ajattelussaan järjellä saavutettavista perusperiaatteista johdetaan loogisesti uusia periaatteita, ja tällä tavoin luodaan filosofinen ja tieteellinen järjestelmä, joka selittää monia filosofian keskeisiä kysymyksiä ja luo pohjaa tieteelliselle tutkimukselle. Näin ollen tieteellistä tutkimusta aistein havaittavassa todellisuudessa ohjaavat periaatteet olisivat yhtä vakaalla pohjalla ja luonteeltaan samanlaisia kuin matematiikan tai käsiteajattelun sisällä tapahtuvat loogiset päätelmät.

Klassinen kreikkalainen rationalismi

Sokrates (n. 470–399) ja Platon (427–347)

Pääartikkelit: Sokrates ja Platon

Sokrates ajatteli, että ennen kuin kukaan saattoi ymmärtää todellisuutta, heidän tuli ensin ymmärtää itseänsä. Ainoa keino, miten tämä saattoi onnistua, oli rationaalinen ajattelu. Sokrates ei julkaissut omia ajatuksiaan kirjoituksina, mutta keskusteli filosofiasta muiden kanssa. Hän saattoi aloittaa esittämällä ainakin näennäisesti vastattavissa olevan jotakin filosofista ongelmaa käsitelleen kysymyksen, johon muut yrittivät vastata. Tämän jälkeen hän esitti kysymyksiä, kunnes kaikki ristiriidat oli ratkaistu tai kunnes toinen osapuoli saattoi vain myöntää, ettei tiedä vastausta — millä tavalla suurin osa keskusteluista päättyi. Sokrates ei väittänyt tietävänsä vastauksia, mutta se ei estänyt pyrkimästä totuuteen tällaista kriittistä ja rationaalista pelkkää ihmisjärkeä hyödyntävää menetelmää käyttäen.

Sokrateen jälkeen hänen oppilaansa Platon kehitti dialektiikkaa edelleen. Perustavana ajatuksena Platonilla oli kaikessa filosofiassaan aina se, että aistien avulla saavutettu tieto on aina epävarmaa ja epäpuhdasta, ja että ainoastaan mietiskelevä sielu voi saavuttaa todellista tietoa. Ainoastaan tällaisella tiedolla on tieteellistä ja eettistä merkitystä. Hän jakoi todellisuuden tällä tavoin kahteen tasoon, aistien tavoittamaan aineelliseen todellisuuteen ja pelkästään ihmisjärjen tavoitettavissa olevaan ideoiden todellisuuteen.

Uusplatonismi

Pääartikkeli: Uusplatonismi

Uusplatonismi on nykyaikainen nimitys 200-luvulla syntyneelle filosofiselle koulukunnalle, jonka filosofia perustui Platonin ja häntä seuranneiden platonistien opetuksiin. Uusplatonismi syntyi ennen kaikkea Plotinoksen muotoilemana. Uusplatonilaiset kehittivät platonististen opetusten pohjalle monimutkaisen kosmologisen hierarkian, joka koostui sanoin kuvaamattoman Ykseyden sekä aineellisen kaikkeuden ja ihmiskunnan välillä olevista välittävistä tasoista, hypostaaseista. Uusplatonilaiset katsoivat, että filosofin tavoitteena oli kohota tasojen kautta kohti Ykseyttä, vapautua aineellisuudesta ja siirtyä puhtaan järjen tasolle, lopulta sulautuen Ykseyden kanssa mystisessä ykseydessä.

Uusplatonismi vaikutti keskiajan kristilliseen filosofiaan, mutta yhtä lailla myös islamilaisiin ja juutalaisiin ajattelijoihin. Uusplatonistinen ajattelu koki uuden tulemisen lännessä renessanssin aikana.

Mannermainen rationalismi

René Descartes

Baruch Spinoza

Gottfried Wilhelm Leibniz

”Mannermainen rationalismi” on yleisnimitys Manner-Euroopassa uuden ajan alussa filosofiaa hallinneelle rationalismille. Britteinsaarilla filosofiaa hallitsi tuolloin empirismi (”brittiläinen empirismi”).

René Descartes (1596–1650)

Pääartikkeli: René Descartes

Descartes katsoi, että vain tieto ikuisista totuuksista — mukaan lukien matemaattiset totuudet sekä tieteiden tietoteoreettiset ja metafyysiset perusteet — olivat saavutettavissa pelkällä järjen käytöllä. Kaikki muu tieto vaati kokemusta todellisuudesta tieteellisen menetelmän avustamana. Descartes myös katsoi, että vaikka unet vaikuttavat yhtä tosilta kuin aistikokemus, ne eivät voi tarjota meille tietoa. Samoin myös aistikokemusta on epäiltävä, koska myös tietoinen aistikokemus voi olla harhojen lähde. Tästä hän päätteli, että rationaalisen totuuden etsinnän tuli epäillä kaikkia todellisuutta koskevia käsityksiä. Hän esitti näkemyksensä sellaisissa teoksissaan kuin Metodin esitys, Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta ja Filosofian periaatteet. Descartes kehitti menetelmän, jonka avulla saattoi saada tietoa. Sen mukaan mitään, mitä järki tai ymmärrys ei voinut tunnistaa, ei voinut pitää tietona. Descartesin mukaan tällaiset totuudet saatiin ilman aistihavainnon apua. Järjen saavuttamat totuudet tulee pilkkoa pienemmiksi osasiksi, jotka intuitio voi hahmottaa. Niistä voi johtaa puhtaasti päättelemällä selkeitä todellisuutta koskevia totuuksia.

Menetelmän seurauksena Descartes esitti, että järki yksin määritti tiedon, ja tämä voitiin tehdä aisteista riippumatta. Hän esimerkiksi päätyi kuuluisaan lausumaansa cogito ergo sum (”ajattelen, siis olen”) on apriorisella päättelyllä, ei johtamalla kokemuksesta. Descartesille tämä menetelmä oli kumoamaton periaate, jonka päälle kaikki muu tieto voitiin rakentaa. Descartes kannatti myös metafyysistä dualismia, joka erotti ihmisruumiin substanssin (res extensa) ja mielen tai sielun (res cogitans). Tämä keskeinen mielen ja ruumiin ongelma jäi ratkaisemattomaksi.

Baruch Spinoza (1632–1677)

Pääartikkeli: Baruch Spinoza

Baruch Spinoza tarjosi oman ratkaisunsa mielen ja ruumiin ongelmaan ja määritti Jumalan (äärettömän substanssin) ja maailman (äärellisen substanssin) väliset suhteet. Hänen johtopäätöksensä oli, että Jumala oli välttämättömyydestä ainoa olemassa oleva olento, ja empiirinen todellisuus oli vain Jumalan äärettömien ominaisuuksien muunnelmia. Ihmiset ovat tietoisia näistä ominaisuuksista ajattelun ja järkeilyn avulla. Spinoza katsoi panteistisesti, että Jumala oli koko luonto, tai deus sive natura (”Jumala tai luonto”). Hän katsoi, että maailma oli täysin deterministinen.

Gottfried Leibniz (1646–1716)

Pääartikkeli: Gottfried Leibniz

Leibniz oli viimeinen suurista rationalisteista. Hän vaikutti merkittävästi myös monilla muilla aloilla, kuten matematiikassa. Hän hylkäsi kartesiolaisen dualismin ja kielsi aineellisen todellisuuden olemassaolon. Leibnizin mukaan oli olemassa äärettömän monia yksinkertaisia substansseja, joita hän kutsui monadeiksi, mahdollisesti lainaten termin Anne Conwayltä. Teoria oli kehitetty vastaukseksi sekä Descartesille että Spinozalle. Leibnizin mukaan monadit olivat todellisuuden perustavanlaatuisia osasia, jotka koostuivat sekä liikkumattomista että liikkuvista osista. Nämä monadit edustivat kaikkeutta, vaikkeivät ne olleet kausaliteetille tai luonnonlaeille. Kaikkeudessa ilmenevän kausaliteetin hän selitti ennalta-asetetun harmonian avulla.

Immanuel Kant (1724–1804)

Pääartikkeli: Immanuel Kant

Immanuel Kant aloitti perinteisenä rationalistina, opiskeltuaan rationalististen Leibnizin ja Christian Wolffin filosofiaa. Luettuaan David Humen teoksia, jotka ”herättivät hänet dogmaattisesta unesta”, hän kehitti kuitenkin oman omalaatuisen ja vaikutusvaltaisen rationalisminsa, joka pyrki muodostamaan synteesin perinteisten rationalististen ja empirististen perinteiden välille.

Rationalisteja

• Anaksagoras
• René Descartes
• Herakleitos
• Gottfried Leibniz
• Parmenides
• Platon
• Pythagoras
• Baruch Spinoza

Katso myös

• Kriittinen rationalismi

Lähteet

1. Audi, s. 771.
2. Lacey, s. 286–287.
3. Leibniz: Monadologia § 28 (Audi, s. 772).

Kirjallisuutta

• Audi, Robert (toim., 1999): The Cambridge Dictionary of Philosophy, Cambridge University Press, Cambridge, UK, 1995. 2nd edition, 1999.
• Blackburn, Simon (1996): The Oxford Dictionary of Philosophy, Oxford University Press, Oxford, UK, 1994. Paperback edition with new Chronology, 1996.
• Bourke, Vernon J. (1962): ”Rationalism”, s. 263 teoksessa Runes (1962).
• Lacey, A.R. (1996): A Dictionary of Philosophy, 1st edition, Routledge and Kegan Paul, 1976. 2nd edition, 1986. 3rd edition, Routledge, London, UK, 1996.
• Niiniluoto, Ilkka: Järki, arvot ja välineet: Kulttuurifilosofisia esseitä. (2. painos 2001) Helsinki: Otava, 1994. ISBN 951-1-13060-9
• Runes, Dagobert D. (toim., 1962): Dictionary of Philosophy, Littlefield, Adams, and Company, Totowa, NJ.

Aiheesta muualla

• Aveling, Francis: Rationalism Catholic Encyclopedia. 1911. New York: Robert Appleton Company. (englanniksi)
• Lennon, Thomas M. & Dea, Shannon: Continental Rationalism The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)
• Markie, Peter: Rationalism vs. Empiricism The Stanford Encyclopedia of Philosophy. The Metaphysics Research Lab. Stanford University. (englanniksi)