From Wikipedia, the free encyclopedia
Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta, alaotsikoltaan jossa todistetaan Jumalan olemassaolo ja sielun kuolemattomuus, on René Descartesin kirjoittama filosofinen, metafysiikkaa käsittelevä tutkielma. Se julkaistiin vuonna 1641 latinaksi nimellä Meditationes de prima philosophia, in qua Dei existentia et animae immortalitas demonstratur ja vuonna 1647 ranskaksi nimellä Méditations Metaphysiques, minkä vuoksi se tunnetaan myös nimellä Metafyysisiä mietiskelyjä.
Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta koostuu kuudesta "meditaatiosta" eli mietiskelystä, joissa Descartes hylkää ensin kaiken uskon asioihin jotka eivät ole täydellisen varmoja ja pyrkii sitten esittämään, mitä voidaan tietää varmuudella. Teos muodostaa Descartesin metafyysisen järjestelmän tarkimman esityksen ja hänen aiemmin teoksessaan Metodin esitys (1637) esittämänsä filosofisen järjestelmän laajennoksen. Descartesin metafysiikkaa on esitetty myös teoksessa Filosofian periaatteet (1644), jonka hän tarkoitti filosofian opaskirjaksi.
Teosta lukiessa on tärkeää huomata, että Descartes pyrkii johdattamaan lukijansa tietyn ajatteluketjun läpi vaiheittaisesti. Hän aloittaa täydellisestä skeptisismistä ja pyrkii tarjoamaan siihen ratkaisun eli löytämään jotain varmaa, jota ei voi epäillä. Siksi häntä ei tulisi lukea niin, että hän esittää eri osissa ristiriitaisia näkemyksiä, epäillen ensin jotain, jota pitää myöhemmin varmana. Teosta lukiessa esitettyjen argumenttien järjestys on merkityksellinen.
Teoksen rakenne viittaa uskonnolliseen mietiskelyyn ja hengellisiin harjoituksiin. Siinä annetaan ymmärtää, että Descartes on käyttänyt jokaiseen mietiskelyyn yhden päivän.
Descartes suunnitteli tärkeintä teostaan vuosien ajan. Pian sen jälkeen kun hän oli muuttanut Ranskasta Hollantiin vuonna 1629 hän ilmoitti kehittäneensä todistuksen Jumalan ja sielun olemassaolosta. Hän halusi hioa esityksensä mahdollisimman täydelliseksi ennen kuin julkaisisi sen. Descartes esitteli uusia ideoitaan lyhyesti jo vuonna 1637 ilmestyneessä Metodin esityksessä, joka julkaistiin ranskankielisenä. Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta hän kuitenkin kirjoitti latinaksi, sillä omien sanojensa mukaan hän ei halunnut epätavallisen metodinsa muodostuvan ”houkutukseksi heikommille hengille”. Käsikirjoitus valmistui keväällä 1640. Marraskuussa 1640 Descartes lähetti sen Pariisiin ystävälleen isä Marin Mersennelle pyytäen tätä toimittamaan sen julkaisukuntoon sekä huolehtimaan julkaisemisesta. Teos ilmestyi elokuussa 1641 Pariisissa Michel Solyn julkaisemana otsikolla Renati Descartes Meditationes de Prima Philosophia in qua Dei existentia et animae immortalis demonstratur.[1]
Descartes haki teoksellaan aikansa oppineiden yhteisön hyväksyntää. Alkuperäiseen painokseen sisältyy Pariisin Sorbonnen yliopiston teologiselle tiedekunnalle osoitettu kohtelias ja juhlava saatekirje. Siinä Descartes viittaa myös 5. Lateraanikonsiilin vuonna 1513 hyväksymään päätökseen, jossa katolinen kirkko oli kutsunut filosofit esittämään todistuksia sielun kuolemattomuuden puolesta.[2] Alaotsikostaan huolimatta Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta ei itse asiassa sisällä mitään todistusta sielun kuolemattomuudesta. Vuoden 1642 toisessa painoksessa alaotsikko oli korjattu muotoon joissa todistetaan Jumalan olemassaolo ja ihmissielun ero ruumiista.[1]
Descartes halusi saada teoksellaan aikaan avoimen keskustelun, jossa hän voisi vastata mahdolliseen arvosteluun ja vastaväitteisiin. Hänen pyynnöstään Mersenne lähetti Mietiskelyjen käsikirjoituksen ennen sen julkaisua useille filosofeille, teologeille ja loogikoille pyytäen kirjallisia kommentteja. Kuudet vastaväitteet, joista monet ovat hyvin laajoja, julkaistiin yhdessä Descartesin kirjoittamien vastausten kanssa Mietiskelyjen ensimmäisessä painoksessa. Viisien ensimmäisten vastaväitteiden kirjoittajat olivat julkaisujärjestyksessä: (1.) hollantilainen teologi, veli Johannes Caterus (Johan de Kater) kahden muun katolisen papin avustamana; (2.) Mersenne itse; (3.) Pariisissa maanpaossa asunut englantilainen filosofi Thomas Hobbes; (4.) teologi ja loogikko Antoine Arnauld; sekä (5.) filosofi Pierre Gassendi. Kuudennet vastaväitteet ovat Descartesin itsensä järjestämä kokoelma sekalaisia huomautuksia, joiden osalta yksittäisten argumenttien esittäjiä ei tunneta. Osa niistä on Mersennen, osa jesuiittaisä Pierre Bourdinin, joka kirjoitti myös ensipainoksen ulkopuolelle jääneet kaikkein laajimmat seitsemännet vastaväitteet. Ne liitettiin teoksen toiseen painokseen yhdessä Descartesin kirjoittaman, Ranskan jesuiittojen johtajalle Jacques Dinet’lle suunnatun valituskirjeen kanssa.[1] Lisäksi salanimellä Hyperastispes esiintynyt tuntematon henkilö tai henkilöryhmä kirjoitti liian myöhään kustantajalle lähetetyt kahdeksannet vastaväitteet, jotka jätettiin pois molemmista painoksista. Nämä vastaväitteet ja Descartesin niihin kirjoittama vastaus ovat säilyneet.[3]
Descartes kohteli osaa vastaväittäjistä kuten Arnauldia hyvin kunnioittavasti ja vastasi heille harkitusti. Sen sijaan vastaukset kolmansiin ja viidensiin vastaväitteisiin ovat ylimalkaisempia ja epäkunnioittavampia. Descartes ei mahdollisesti tiennyt tuolloin vielä tuntemattoman Thomas Hobbesin olleen kolmansien vastaväitteiden takana.[1]
Mietiskelyjä ensimmäisestä filosofiasta käännettiin Descartesin äidinkielelle eli ranskaksi vuonna 1647. Ranskannos sisältää paljon kohtia, joissa lauseiden merkitys on oleellisesti muuttunut alkuperäisestä. Vaikka Descartes tiettävästi tarkistikin itse käännöksen ja teki siihen korjauksia, monet latinan- ja ranskankielisen version eroista on oletettu kääntäjien tekemiksi virheiksi. Tutkijat pitävät teoksen autenttisimpana versiona vuoden 1642 latinankielistä toista painosta, johon on korjattu ensimmäisen painoksen sisältämät runsaat painovirheet.[1]
Teos on suomennettu kolmesti. Ensimmäinen on nimellä Metafyysillisiä mietelmiä ilmestynyt Philip Suurosen suomennos vuodelta 1899. J. A. Hollon suomennos ilmestyi vuonna 1956 nimellä Metafyysisiä mietiskelyjä osana Descartes-kokoelmaa Teoksia ja kirjeitä. Muista suomennoksista poiketen se on tehty ranskankielisestä laitoksesta eikä latinankielisestä alkutekstistä. Kolmas, Tuomo Ahon ja Mikko Yrjönsuuren tekemä suomennos ilmestyi vuonna 2002 osana Descartesin koottuja teoksia. Se on ainoa suomennos, joka sisältää myös vastaväitteet ja Descartesin niihin kirjoittamat vastaukset.[1][4]
»Jo joitakin vuosia sitten panin merkille, kuinka paljon epätotta olin varhaisesta iästä asti ottanut todesta ja kuinka epäiltävää oli kaikki, mitä olin sen varaan rakentanut. Kerran elämässäni minun siis piti perin pohjin kaataa kumoon kaikki ja aloittaa uudelleen ensimmäisistä perusteista.»
(s. 32)
Ensimmäinen mietiskely: Mitä voidaan epäillä on kirjoitettu ensimmäisessä persoonassa ja dialektiseen tyyliin. Se etenee kolmessa tasossa repimällä alas yleisiä ajatuksia, periaatteenaan, että kaikkeen mikä on epävarmaa pitää suhtautua niin kuin se olisi väärin. Descartes kuitenkin havaitsee, että mielellä on tapana uskoa kaikkea minkä se havaitsee ja siksi tahdon tulee tieten tahtoen olettaa kaikki aikaisemmat uskomukset vääriksi. Tämän tueksi hän käsittelee kolmea tasoa (tai antaa kolme esimerkkiä), joiden vuoksi kaikkea voidaan epäillä. Nämä ovat: aistien valheellisuus, unien valheellisuus ja pahan demonin eli kartesiolaisen demonin (deus deceptor, "pettävä jumala") hypoteesi. Lopulta Descartes katsoo vain ajattelun ja olemassaolon koskemattomiksi. Niiden välistä suhdetta Descartes käsittelee enemmän toisessa mietiskelyssä.
Descartes aloittaa ensimmäisen mietiskelyn toteamalla, että on omaksunut elämänsä aikana lukuisia vääriä uskomuksia. Hän ymmärtää, että hänen on pakko aloittaa täysin alusta, jos hän haluaa saavuttaa tieteessä mitään järkähtämätöntä ja kauan kestävää. Tämän vuoksi hän päättää olla tekemättä arvostelmia mistään, mikä voi olla vähänkin epävarmaa — "mielipiteet, jotka eivät ole aivan varmoja ja epäilyksettömiä, pitää yhtä huolellisesti jättää hyväksymättä kuin ilmeisen epätodet". Jokaisen yksittäisen uskomuksen arviointi erikseen kestäisi liian kauan — siksi hänen tulee löytää joku tapa hylätä kaikki uskomukset kerralla.
Ensimmäisenä Descartes käsittee aisteja, joiden kautta kaikkein todentuntuisimmat vaikutelmat tulevat, mutta joiden epäluotettavuuden voi ymmärtää siitä, että aistit ovat pettäneet häntä ennenkin. Jos aistien välittämä tieto on pettänyt häntä kerrankin, aistit voivat pettää häntä nytkin, ja "on järkevää olla koskaan luottamatta täydellisesti sellaiseen mikä on milloinkaan johtanut meitä harhaan".
Descartes myöntää kuitenkin, että on hyvin vaikea todella ajatella, että hän ei olisi siinä missä vaikuttaa olevan ja pitäisi kädessään sitä paperia, joka siinä vaikuttaa olevan, jne. Kuinka aistit voisivat pettää niin perusteellisesti? Niinpä hän jatkaa tarjoamalla vielä vahvemman syyn epäillä uskomuksiaan. Hullu tai uneksiva voi kuvitella mitä vain. Hulluuden mahdollisuuden Descartes sivuuttaa kuitenkin melko nopeasti, keskittyen sen sijaan uneksimisen mahdollisuuteen. Unessa hän voisi hyvinkin kuvitella olevansa siinä missä on, vaikka olisi todellisuudessa sängyssä umpiunessa.
Vaikka kuhunkin näistä liittyvät seikat voivat tehdä inhimilliset havainnot vääriksi, Descartes katsoo, etteivät ne kuitenkaan kykene tekemään vääriksi sitä, mitä "näytämme" havaitsevan. Esimerkiksi unet ja kuvitelmat voivat olla valheellisia, mutta niissä esiintyvät värit ovat silti aina olemassa. Sama pätee muihin maailman yleiskäsitteisiin, universaaleihin. Tästä seuraisi, että ainakin aritmetiikka ja geometria ja muut sen kaltaiset tieteet, jotka eivät oleta yksittäisolioiden olemassaoloa, olisivat päteviä (kaksi plus kolme on viisi sekä valveilla että unessa), kun taas fysiikka, tähtitiede ja muut yksittäisolioita tarkastelevat ja niiden olemassaolon olettavat tieteet olisivat epäiltäviä (paikka ja aika eivät toimi unessa kuten hereillä).
Lopulta kaikki palautuu kuitenkin Jumalaan, joka voi tehdä mitä tahansa, kuten saada aikaan sen, ettei maata, taivasta eikä mitään muutakaan ole olemassa, vaikka Descartesista siltä näyttäisi. Jos Jumalaa ei olisi ja kaikki, kuten Descartes, olisi saanut alkunsa sattumalta, olisi vielä todennäköisempää, että hän olisi aina väärässä kaikessa. Kumpikin seikka saisi aikaan sen, että hän voisi erehtyä jopa niin itsestään selvänä pitämässään asiassa kuin siinä, onko kaksi plus kolme viisi, erehtyväthän muutkin asioissa, joita pitävät mielestään selvinä. Itse Jumalaa Descartes ei kuitenkaan voi pitää pettäjänä, koska petoksellisuus ei sovi Jumalan täydellisyyteen. Sen sijaan hän käyttää ajatuksen apuna käyttämästään yliluonnollisesta pettäjästä ilmaisua "äärimmäisen mahtava ja viekas paha henki".
Tällaista täydellistä epäilyä, sekä epäilyksen tilan saavuttamista että sen ylläpitämistä, Descartes pitää itsekin vaikeana. Ihmismielellä on tapana palata lopulta totuttuihin ajatuskuvioihin. Täydellisen epäilyn saavuttamiseksi Descartes soveltaa liioiteltua eli hyperbolista epäilyä, jossa hän pettää ajatuksiaan ja kääntää ne väkisin päinvastaiseen suuntaan kuin yleensä. Näin yhdensuuntainen harhaluulo voidaan kumota päinvastaisella harhaluulolla.
Ensimmäisen mietiskelyn jälkeen Descartes on päässyt siis siihen, ettei hän voi pitää mitään varmana: jos joku muuten näyttäisikin olevan varmaa, pettävä demoni voisi aina saada aikaan, että sekin olisi todellisuudessa valheellista.
Toinen mietiskely: Ihmismielen luonteesta: se tunnetaan paremmin kuin ruumis esittää ajattelumallin, jota kutsutaan joskus representationalismiksi, vastauksena ensimmäisen mietiskelyn epäilyihin. Descartes identifioi tässä teoriassa viisi askelta:
Descartes väittää, että tämä representationaalinen teoria kytkee maailman irti mielestä ja johtaa tarpeeseen rakentaa jonkinlainen silta tämän ajatusten ja todellisuuden välisen kuilun yli ja tarjota näin "hyvät syyt" uskoa, että ajatukset kuvaavat ulkopuolista todellisuutta oikein. Seuraava katkelma kuvaa, kuinka Descartes asettaa sillan ensimmäisen lankun paikalleen ja astuu saavuttamastaan täydellisestä epäilystä yhden varman asian totuuteen:
»Mutta olen vakuuttanut itselleni, että maailmassa ei ole kerrassaan mitään, ei taivasta, ei maata, ei mieliä, ei ruumiita; eikö siis seuraa, ettei minuakaan ole? Ei, jos vakuutin itselleni jotain, niin varmasti minä olin olemassa. Mutta on joku pettäjä, äärimmäisen mahtava ja ovela, joka aina varta vasten pettää minua. Epäilemättä siis myös minä olen, jos hän minua pettää. Ja pettäköön hän minua kuinka paljon vain voi, hän ei koskaan saa aikaan, että minä en ole mitään niin kauan kuin ajattelen olevani jotakin. Niinpä, kun kaikkea on kylliksi harkittu, on vihdoin todettava, että tämä lausuma, 'Minä olen, minä olen olemassa', on välttämättä tosi aina kun minä sen esitän tai mielessäni ajattelen.»
(s. 38)
Toisin sanoen tietoisuudesta seuraa automaattisesti yksilön olemassaolo. Tämä tunnetaan Descartesin kuuluisana argumenttina "cogito, ergo sum", "ajattelen, siis olen". Tämä argumentin tunnetumpi sanamuoto on peräisin hänen aiemmasta teoksestaan Metodin esitys.
Descartes yrittää ensin lähestyä edes yhtä asiaa koskevaa varmuutta ajattelemalla, että jos joku laittaa ajatuksia hänen päähänsä, ainakin tämän Jumalan tai demonin on oltava olemassa. Sitten hän kuitenkin ryhtyy pohtimaan, eikö voisi olla niin, että hän itse olisikin näiden ajatusten lähde. Ainetta ja siten ruumista ei kuitenkaan, kaiken epäilyn mukaan, ollut olemassa. Tämä ei kuitenkaan tarkoittanut sitä, ettei "minä" itse voinut olla olemassa, aineettomana.
Kun Descartes on todistanut olemassaolonsa, hän jatkaa etsimällä tarkempaa vastausta sille, mikä tämä "minä" on. Hän hylkää tyypillisen menetelmän, käsiteanalyysin, määrittelyjen löytämiseksi, koska määrittelyssä käytetyt sanat tulisi myös määritellä. Sen sijaan hän etsii "luonnollisia" ja "itsestäänselviä" termejä joita ei tarvitse määritellä tällä tavalla, vaan joiden merkitys voidaan yksinkertaisesti "nähdä". "Monimutkaisia termejä" voidaan rakentaa näistä "itsestäänselvistä" totuuksista.
Descartes analysoi omaa "luonnollista" käsitystä itsestään, ja toteaa aina ajatelleensa olevansa sielu ja ruumis. Kaikkea niihin liittyvää, kuten ravitsemusta, liikkumista ja aistimista voi kuitenkin epäillä. Ainoastaan ajattelua hän ei voi ottaa itseltään pois. Muita voi olettaa vain mielikuvitukseen perustuen, eikä se tuota varmaa tietoa. Näin ensimmäinen Descartesin "itsestäänselvistä" totuuksista on todistus hänen olemassaolostaan, kääntyneenä hänen oman päänsä sisälle:
»Mutta mikä minä siis olen? Ajatteleva olio. Mikä se on? Jokin, mikä epäilee, ymmärtää, myöntää, kieltää, tahtoo, ei tahdo, ja myös kuvittelee ja aistii»
(s. 40)
Määritelläkseen itsensä ja havaintokykynsä tarkemmin, Descartes ottaa esimerkiksi palan vahaa. Hän päättelee, ettei vaha ole vahaa kokonsa, muotonsa, kiinteytensä, lämpötilansa, värinsä, makunsa, tuoksunsa tai siitä kopautettaessa lähtevän äänen puolesta, koska ne kaikki muuttuvat kun vahan laittaa esimerkiksi tulen läheisyyteen, mutta vaha on silti vahaa. Tämän vuoksi Descartes tekee eron tavallisen aistimuksen ja arvostelman välille. Descartes toteaa, että:
»[Vahan] havaitseminen ei ole eikä koskaan ollutkaan näkemistä, koskemista eikä kuvittelemista, vaikka ensin siltä näytti, vaan ainoastaan mielen tarkastelua, joka voi olla joko epätäydellistä ja epämääräistä kuten aikaisemmin tai selvää ja tarkkaa kuten nyt, sen mukaan, kiinnitänkö vähemmän tai enemmän huomiota asioihin, joista vaha koostuu»
(s. 42))
Jos vahan subtanssi voidaan tietää tällä tavoin, saman täytyy koskea myös itseämme:
»Kun näet nyt tiedän, että itse kappaleitakaan ei varsinaisesti havaita aisteilla eikä kuvittelukyvyllä, vaan ainoastaan ymmärryksellä, ja että havainto ei johdu koskettamisesta tai näkemisestä vaan yksinomaan ymmärtämisestä, oivallan kirkkaasti, että en voi havaita mitään helpommin taikka ilmeisemmin kuin mieleni.»
(s.44)
Toisen mietiskelyn jälkeen Descartes on päässyt siis siihen, että pelkkä ajatteleva mieli on olemassa ja sekä aistiminen että kuvitteleminen ovat nekin loppujen lopuksi ensisijaisesti ajattelemista ja todistavat vain ajattelevan mielen olemassaolosta.
Kolmas mietiskely: Jumalasta: että hän on olemassa rakentaa edellä esitetyn ajatuksen "olen olemassa" pohjalle — Descartes pyrkii todistamaan myös, että "en ole yksin". Matkan varrella hän ratkaisee skeptisen kriteerin ongelman eli regressioargumentin seuraavan kaltaisella argumentilla:
Käyttäen kriteerinään selkeyttä tai selväpiirteisyyttä, Descartes pyrkii todistamaan, ettei ole yksin, vaan että myös Jumala on olemassa. Hän valitsee tämän menetelmän, koska ilman tietoa siitä, onko Jumala olemassa vai onko hän kartesiolainen demoni, ei ole mahdollista käsitellä kartesiolaisen demonin haastetta tiedolle todellisuudesta, eli hän ei voisi jatkaa lainkaan pidemmälle, koska ei voisi tietää mihin voi luottaa.
Tämän vuoksi Descartes jakaa ensin hänellä olevat ideat kolmeen luokkaan: synnynnäiset ideat, ulkopuolelta tulevat ideat ja hänen keksimänsä ideat. Jotta hän voisi olla varma siitä, että ideoilla, jotka vaikuttavat tulevan hänen ulkopuoleltaan, on mitään tekemistä minkään ulkopuolisen kanssa, hän määrittelee seuraavaksi kausaliteettiin liittyvän periaatteen: syyn tulee olla yhtä todellinen kuin seurauksen. Esimerkiksi, jos norsun kuva saa aikaan ajatuksen norsusta, kuvan tulee olla vähintään yhtä todellinen kuin ajatuksen. Jos näin ei olisi, kuva ei olisi voinut tuottaa ajatusta.
Tätä kausaliteetin periaatetta käyttäen Descartes ryhtyy tutkimaan itsensä ulkopuolisia olioita ja ensin niitä koskevien ideoiden alkuperää. Hän katsoo, että itsensä lisäksi hänellä on ideoita koskien muun muassa erilaisia aineellisia olioita, muita ihmisiä, eläimiä, enkeleitä sekä Jumalaa. Hän katsoo, että niistä kaikki paitsi aineellisia olioita ja Jumalaa koskevat ideat voivat olla peräisin muiden ideoiden yhdistelmistä. Aineellisia olioita koskien hänellä taas ei tunnu olevan mitään sellaista ideaa, joka ei voisi olla peräisin hänestä itsestäänkin. Niinpä hän alkaa tutkia Jumalaa ensimmäisenä varmuudella ulkopuolisena oliona.
Descartes esittää kaksi argumenttia Jumalan olemassaolon todistukseksi. Ensimmäinen on ontologisen todistuksen eräs muoto ja alkaa sillä premissillä, että kaikilla on ajatus Jumalasta. Toinen on pohjimmiltaan kosmologinen todistus ja alkaa sillä tosiasialla, että minä on olemassa.
Argumentti 1
Argumentti 2
Näiden argumenttien perusteella Descartes katsoo osoittaneensa, ettei ole yksin maailmankaikkeudessa, koska myös äärettömän älykäs, voimallinen ja täydellinen substanssi on olemassa. Hän katsoo myös todistaneensa, että tämä Jumala ei voi olla kartesiolainen demoni.
»Argumentin koko voima on tässä: tiedän, ettei minua voisi olla olemassa luonnoltani tällaisena, siis Jumalan idean haltijana, ellei myös Jumala olisi todella olemassa. Jumalaksi sanon juuri sitä olentoa, jonka idea minussa on: hänellä on kaikki nuo perfektiot, joita minä en voi käsittää vaan vain jollain tavoin ajattelulla tavoittaa, eikä häntä rasita minkäänlainen puute. Kaikesta tästä käy kylliksi ilmi, ettei hän voi olla pettäjä, sillä on luonnollisella valolla ilmiselvää, että kaikki vilppi ja petos riippuu jostakin puutteesta»
(s. 57)
Neljäs mietiskely: Todesta ja epätodesta käsittelee ongelmaa, joka seuraa edellä käsitellyistä. Jos sekä "minä" että "Jumala" ovat kummatkin olemassa, ja jos Jumala on täydellisen hyvä ja kaiken olemassa olevan syy, miksi maailmassa on virhettä ja vääryyttä?
»Sitten tiedän kokemuksesta, että minussa on arvostelukyky, jonka olen varmasti saanut Jumalalta, kuten kaiken muunkin mikä minussa on. Koska hän ei halua pettää minua, hän ei varmaankaan ole antanut sellaista kykyä, että sitä oikein käyttämällä voisin koskaan erehtyä.»
(s. 59)
Descartesin argumentti keskittyy olemassaolon suureen ketjuun, jossa Jumalan täydellinen hyvyys on suhteessa hänen täydelliseen olemassaoloonsa. Toisessa päässä on täydellinen olemattomuus, joka on samalla myös pahan ääripää. Ihmiset ovat näiden kahden ääripään välissä ja he ovat vähemmän "todellisia" tai "hyviä" kuin Jumala, mutta "todellisempia" ja "parempia" kuin olemattomuus. Näin erehtyminen (osana pahaa) ei ole positiivista todellisuutta, vaan ainoastaan oikean tiedon puuttumista. Näin sen on mahdollista olla olemassa myös täydellisen erehtymättömän Jumalan yhteydessä.
»Huomaan olevani ikään kuin jotain Jumalan ja ei minkään välillä, tai korkeimman olevan ja olemattoman välillä, niin että sikäli kuin olen korkeimman olevan luoma, minussa ei ole mitään, mikä minut pettäisi tai johtaisi erehdykseen, mutta sikäli kuin olen myös jotenkin osallinen ei mihinkään tai olemattomaan, siis sikäli kuin en itse ole korkein oleva vaan paljossa puutteellinen, ei myöskään ole ihme, että erehdyn. Ymmärrän siis varmasti, että erehdys, sikäli kuin se on erehdystä, ei ole mitään reaalista, joka riippuisi Jumalasta, vaan se on ainoastaan puute. Niin ollen en tarvitse erehtyäkseni mitään Jumalan sitä tarkoitusta varten luomaa kykyä, vaan erehdykseni sattuu vain siksi, että häneltä saamani toden arvostelman kyky ei ole minussa ääretön»
(s. 59)
Descartes myös myöntää kaksi seikkaa, jotka saattaisivat mahdollistaa hänen kykynsä erehtyä. Ensinnäkin hän huomaa, että on hyvin mahdollista että hänen rajoitettu tietämyksensä estää häntä ymmärtämästä, miksi Jumala päätti luoda hänestä sellaisen, että hän voi tehdä virheitä. Jos hän pystyisi näkemään asiat, jotka Jumala voi nähdä alueeltaan täydellisesti ja rajattomasti, hän ehkä pitäisi erehtymisen mahdollisuutta parhaana valintana. Hän käyttää tätä hyökätessään aristoteelista syiden teoriaa vastaan. Aristoteleen kuvaamista syistä viimeinen oli olion päämääräsyy ("se mikä sen tarkoitus on"), mutta Descartes katsoo, että koska hän ei voi täydelisesti käsittää Jumalan mieltä, on mahdotonta ymmärtää tieteen kautta täydellisesti "miksi"-tyyppisiä kysymyksiä — hän joutuu tyytymään "kuinka"-tyyppisiin kysymyksiin.
»[...] ettei minun pidä ihmetellä, jos Jumala tekee jotain minkä syitä en ymmärrä. [...] Koska nimittäin jo tiedän, että oma luontoni on kovin heikko ja rajoittunut ja että Jumalan luonto taas on mittaamaton, käsittämätön ja ääretön, tiedän tämän nojalla, että hän voi tehdä lukemattomia asioita, joiden syitä en tunne. [...] en nimittäin voi kohtuudella luulla voivani tutkiskella Jumalan tarkoitusperiä.»
(s. 60)
Toisekseen Descartes huomaa, että Jumalalla on kyky luoda paljon asioita, joista hän olisi vain yksi. Ehkä erehtyminen ilmenee vain tarkasteltaessa yksilöä ja häviää jos tarkastellaankin kokonaisuutta — vaikka hän ei vielä olekaan varma minkään muun kuin itsensä ja Jumalan olemassaolosta.
»[...] on otettava huomioon koko olioiden kaikkeus eikä erikseen jotain yhtä luontokappaletta. Sillä jokin, mikä ehkä hyvinkin näyttäisi kovin epätäydelliseltä, jos se olisi yksinään, on mitä täydellisintä maailman osana.»
(s. 60)
Viimeisenä neljäs mietiskely laittaa erehtymisen jumalallisten lahjojen, ymmärryksen ja tahdon, välisen ristiriidan nimiin. Ymmärrys (samoin kuin muisti, mielikuvitus, jne.) on annettu epätäydellisenä, kun taas tahto eli valinnan vapaus voidaan antaa vain joko kokonaisuudessaan tai ei lainkaan. Kun hänelle annetaan tietty määrä ymmärrystä ja hän tämän jälkeen tekee tahdollaan valintoja tämän ymmärryksen alueen ulkopuolelta, hän päätyy virheisiin. Näin Jumala ei ole luonut ja antanut hänelle mitään erityistä erehtymisen kykyä — Jumalan antamat lahjat, ymmärrys ja tahto, ovat kummatkin hyviä ja ainoastaan niiden väärä käyttö, eli arvostelman tekeminen silloin kun se ei olisi ollut luvallista, tuottaa virheitä.
»Mistä erehdykseni sitten syntyvät? Tietenkin vain siitä, että tahto ulottuu kauemmas kuin ymmärrys. En sulje sitä samojen rajojen sisälle, vaan ulotan sen sellaiseenkin, mitä en ymmärrä. Koska nämä asiat ovat tahdolle samantekeviä, se poikkeaa helposti todesta ja hyvästä, ja näin minä sekä erehdyn että teen syntiä.»
(s. 62)
»Kun en havaitse tarpeeksi selvästi ja tarkasti, mikä on totta, niin jos aivan pidätyn tekemästä arvostelmaa, on selvää, että toimin oikein enkä erehdy. Mutta jos myönnän tai kiellän, en silloin käytä valinnan vapautta oikein. Jos käännyn siihen vaihtoehtoon, joka on epätosi, erehdyn kokonaan. Jos taas omaksun toisen vaihtoehdon, päädyn kyllä totuuteen sattumalta, mutta en silti ole moitteesta vapaa, koska luonnollinen valo osoittaa, että ymmärryksen havainnon täytyy aina edeltää tahdon ratkaisua. Ja tässä valinnan vapauden väärinkäytössä onkin se vajavaisuus, josta erehtymisen olemus muodostuu.»
(s. 63)
Tässä Descartes yhtyy antiikin skeptikoiden näkemykseen, jonka mukaan skeptisyys on arvostelmista pidättäytymistä silloin, kun asiat eivät ole selviä.
Viides mietiskely: Aineellisten olioiden olemuksesta ja jälleen Jumalan olemassaolosta alkaa pyrkimyksellä laajentaa tunnettujen asioiden joukkoa itsestä ja Jumalasta myös ulkopuolisiin aineellisiin oliohin. Samalla Descartes käsittelee ajatuksia, jotka koskevat näitä ulkopuolisia olioita, ja päätyy toiseen loogiseen todistukseen Jumalan olemassaolon puolesta.
Ennen ulkopuolisten aineellisten olioiden olemassaolon käsittelyä Descartes katsoo tarpeelliseksi käsitellä niiden ominaisuuksia. Hän katsoo, että oliot voidaan jakaa niihin, joita koskevat ideat ovat tarkkoja ja niihin, joita koskevat ideat ovat epämääräisiä. Ensin mainittuihin lukeutuvat ulottuvuus, kesto ja liike. Näitä geometrisia ideoita ei voi tulkita väärin tai yhdistellä niin, että niistä tulisi vääriä, ja niiden ajatukset löytyvät hänen mielestään, vaikka niitä ei ehkä olisi olemassa mielen ulkopuolella lainkaan. Esimerkiksi, kolmion kulmat ovat aina yhteenlaskettuna 180 astetta ja kolmion pisin sivu on aina suurinta kulmaa vastassa, vaikka kolmio järjestettäisiin miten. Näis Descartes ajattelee, että näillä totuuksilla on luonto tai olemus itsessään, täysin riippumatta hänen ajatuksistaan tai mielipiteistään.
»[...] löydän itsestäni lukemattomia ideoita eräistä seikoista, joiden täytyy sanoa olevan jotakin, vaikkei niitä ehkä olisikaan olemassa missään minun ulkopuolellani. Vaikka voin eräässä mielessä ajatella niitä jos vain haluan, en kuitenkaan keksi niitä, vaan niillä on omat todet ja muttumattomat luontonsa. Niinpä kun esimerkiksi kuvittelen kolmiota, sillä on kuitenkin todella jokin määrätty luonto, olemus tai forma, muuttumaton ja ikuinen, jota minä en ole aikaansaanut ja joka ei riipu minun mielestäni — vaikka sellaista kuviota ei ehkä ikinä olisi ollut olemassa ajatteluni ulkopuolella.»
Ajatellessaan näiden ulkopuolisia olioita koskevien ideoiden riippumattomuutta, Descartes ymmärtää, että hän on yhtä varma Jumalasta kuin näistä matemaattisista ideoista. Hän väittää sitä luonnolliseksi, sillä Jumalaa koskevat ideat ovat ainoita ideoita, joista voidaan johtaa Jumalan olemassaolo. Hän käyttää esimerkkinä vuorta ja laaksoa. Vaikka vuorta ei voikaan ajatella, ilman että ajattelisi laaksoa, on mahdollista, ettei maailmassa ole yhtään vuorta eikä laaksoa. Kuitenkin se seikka, että ei ole mahdollista ajatella Jumalaa ilman olemassaoloa johtaa automaattisesti siihen, ettei ole mahdollista ajatella, ettei Jumalaa olisi.
Yksinkertaistettuna tämä Descartesin toinen ontologinen jumalatodistus kuuluu seuraavasti:
»Siksi on yhtä ristiriitaista ajatella Jumalaa (eli perfekteintä olentoa) vailla olemassaoloa (eli vailla jotakin perfektiota) kuin ajatella vuorta ilman laaksoa.»
(s. 68)
Vaikka Descartes oli jo aiemmin katsonut todistaneensa Jumalan olemassaolon, tämä todistus antaa hänelle mahdollisuuden lakata epäilemästä "kirkkaiden ja selkeiden" ideoiden totuutta. Kun Jumalan olemassaolo on varmaa, kaikki epäilys siitä, ovatko asiat totta vai harhaa, voidaan unohtaa. Descartes katsoo, että ilman tätä varmaa tietoa korkeimman olennon olemassaolosta minkään muun tieton varmuudesta ei olisi takeita.
»Näin siis näen selvästi kaiken tiedon varmuuden ja totuuden riippuvan toden Jumalan tuntemisesta siinä määrin, että ennen kuin tunnen hänet, en voi tietää täydellisesti mitään mistään muusta. Mutta nyt voin tuntea täysin ja varmasti lukemattomia asioita, sekä itse Jumalasta ja muista intellektuaalisista olioita että myös kaikesta siitä aineellisesta luonnosta, joka on puhtaan matematiikan tutkimuskohde.»
(s. 71)
Kuudes mietiskely: Aineellisten olioiden olemassaolosta ja mielen ja ruumiin reaalisesta distinktiosta käsittelee edelleen ulkopuolisten aineellisten olioiden olemassaolon mahdollisuutta. Hän sanoo, että sellaisia olioita voi olla olemassa yksinkertaisesti koska Jumalalle on mahdollista luoda sellaisia.
Tietäen, että tällaisten olioiden olemassaolo on mahdollista, Descartes ryhtyy käyttämään mielessä olevien kuvien yleisyyttä todisteena. Tätä varten hän tekee eron mielikuvituksen eli mielessä olevien kuvien ja puhtaan ymmärryksen välille. Ensin mainittu on kuin mielessä oleva valokuva ja jälkimmäinen jotain joka ymmärretään, mutta ei kuvallisena. Hän selvittää tätä esimerkillä:
»Kun nimittäin esimerkiksi kuvittelen kolmion, en pelkästään ymmärrä, että se on kolmen viivan ympäröimä kuvio, vaan samalla myös tajuan nuo kolme viivaa mieleni katsella ikään kuin läsnä olevina, ja juuri tätä sanon kuvittelemiseksi. Jos taas tahtoisin ajatella tuhatkulmiota, ymmärrän kyllä, että se on kuvio, joka koostuu tuhannesta sivusta, ja ymmärrän tämän yhtä hyvin kuin sen, että kolmio on kuvio, joka koostuu kolmesta sivusta. Mutta en kuvittele näitä tuhatta sivua samalla tavalla, enkä tajua niitä ikään kuin läsnä olevina.»
(s. 72)
Descartes ei ole kuitenkaan vielä todistanut, että tällaisia olioita on olemassa, vain, että niiden olemassaolo selittäisi hyvin tällaiset mielen toiminnot. Todistuksen saavuttamiseksi hän tarkastelee uudelleen mietiskelyjensä alkuehtoja — että aisteihin ei voi luottaa ja että sillä, mitä hän on oppinut luonnostaan, ei ole paljon painoarvoa. Hän kuitenkin näkee nämä argumentit uudessa yhteydessä: ensimmäisten mietiskelyjen jälkeen hän on vakuuttunut itsensä ja täydellisen, ei pettävän, Jumalan olemassaolosta. Siksi Descartes katsoo voivansa hypätä suoraan ruumiin (res extensa, ”ulottuvainen asia”) ja sielun (mielen; res cogitans, ”ajatteleva asia”) eron ja aineellisten olioiden olemassaolon todistamiseen:
Todistus, että ruumis ja sielu ovat erillisiä
Todistus, että ulkoisia aineellisia asioita on olemassa
Näiden kahden argumentin avulla Descartes on häivyttänyt solipsismin ja skeptisismin ja vaikuttaa onnistuneen määrittelemään todellisuuden kolmiosaiseksi: Jumala (ääretön), sielut ja materiaaliset asiat (kummatkin äärellisiä). Hän päättää käsittelemällä todellisuuteen kuuluvia seikkoja, joita jotkut voisivat pitää epäjohdonmukaisina, kuten aistimukset amputoiduista raajoista, vesipöhö ja unet.
Esipuheessa Descartes oli kirjoittanut: "[...] pyydän siis myös lukijoilta, että he muodostaisivat Mietiskelyistä käsityksensä vasta sitten, kun ovat vaivautuneet lukemaan kaikki nämä vastaväitteet ratkaisuineen".
Vastaväittäjät tekevät useita huomautuksia Descartesin argumenteista ja menetelmästä. Jotkut vastaväitteet osoittavat, että vastaväittäjä on ymmärtänyt Descartesin väärin. Näihin Descartes vastaa usein lyhyesti ja torjuvasti. Monet vastaväitteet ovat kuitenkin hyvin vahvoja ja joissain tapauksissa on kiistanalaista, onnistuuko Descartes vastaamaan niihin tyydyttävästi.
Joitakin merkittävämpiä vastaväitteitä ovat:
Vastaväitteet Jumalan olemassaolon todistuksille:
Vastaväitteet tietoteorialle:
Vastaväitteet mielenfilosofialle:
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
