Samastuminen (myös samaistuminen ja samastus) eli identifikaatio (saks. Identifizierung < lat. idem 'sama') on psykologian ja psykoanalyysin sekä taiteidentutkimuksen käsite.
 |
Tämän artikkelin tai sen osan määritelmä puuttuu tai on huonosti laadittu. Voit auttaa Wikipediaa parantamalla artikkelin määritelmää. Lisää tietoa saattaa olla keskustelusivulla. Tarkennus: Määritelmän pitäisi kertoa, mitä tällä käsitteellä tarkoitetaan näissä yhteyksissä. |
Samastumisilmiö oli kiinnittänyt jo antiikin filosofien huomiota epiikan ja draaman yhteydessä, mutta samastumis-käsite otettiin käyttöön vasta 1800-luvun alkupuolella (P. B. Shelley). Sigmund Freud oli vuonna 1921 ensimmäisiä, jotka käyttivät käsitettä samastuminen sen nykyisessä psykologisessa merkityksessä.[1]
Samastuksessa ”yksilön ego pyrkii mukautumaan jonkin toisen egon kaltaiseksi, toimimaan sen tavoin, jäljittelemään sitä ja tavallaan ottamaan sen sisäänsä”.[2] Samastuminen on varhaislapsuuden tärkeimpiä objektisuhteen muotoja; se on myös varhaisin ja alkuperäisin tunnesitoutumismuoto sekä tärkeä oppimisen ja henkisen kasvun keino.
Samastuminen voi kohdistua paitsi ihmisiin myös muihin ulkomaailman objekteihin; riittää että asianosainen voi ”olla objektin kaltainen siinä ja siinä asiassa”[3] Vihattuunkin objektiin voidaan samastua, sillä näin päästään osalliseksi sen voimasta.[4] Yliminän muodostumiselle taas on edellytyksenä, että lapsi samastuu vanhempiensa kieltäviin, rajoittaviin ja moraalisiin puoliin.[5]
Freudin mukaan samastus on tapahtuma, jossa minö pyrkii suuntaamaan viettipohjan (id) libidovarausta itseensä. ”Ehkä samastuminen on yleensäkin edellytyksenä sille, että id luopuu kohteistaan”, hän arvioi.[6] Kun eroottinen kohteenvalinta korvataan minän muuntumisella, minä pystyy siten hallitsemaan viettipohjaa. Ensi sijassa ilmiötä esiintyy silloin kun rakkauden kohde on menetetty tai sitä on muutoin vaikea saavuttaa (tältä osin kyseeseen tullevat myös kuvitteelliset hahmot).
Freud jakoi samastumisen kolmia. Ensisijainen samastus on varhaisin muoto, ja se sijoittuu aikaan, jolloin lapsella ei vielä ole käsitystä minän ja ulkomaailman välisistä rajoista. Ensivuoroisen samastuksen perustana on tunnesuhde objektiin, yleensä äitiin. Toisvuoroinen samastus tarkoittaa sitä, että yksilö samastuu esimerkiksi menetettyyn rakkauden kohteeseen tai vihattuun objektiin. Kolmanneksi yksilö voi samastua johonkuhun toiseen ihmiseen jonkin yhteisen ominaisuuden perusteella; samastuksen ei tarvitse olla seksuaalisesti tai aggressiivisesti latautunutta.[7]
Samastuksen käsitettä on kehittänyt ja selventänyt Roy Schafer.[8] Hän erottaa samastuksen ja sisällytyksen (introjektion). Samastus ja sisällytys ovat sisäistämisen eli internalisaation alalajeja. Samastuksessa yksilö saa kohteen itselleen sulautumalla siihen (sen edustukseen) ja omaksumalla sen käytösmuotoja. Sisällytyksessä jonkin kohteen piirteet sijaitsevat yksilön sisällä mutta niitä ei koeta osaksi psyykkistä itseä. Sisällytys on primaariprosessuaalinen kohde-edustus (objektirepresentaatio). Sisällytys muistuttaa ulkoista, erillistä kohdetta sikäli, että sisällytystä tuntuu mahdolliselta hallita ja sitä koetetaan hallita niin kuin ulkoista kohdetta. Mielessä kuviteltu musiikki, joka vaikuttaa ruumiiseen samoin, joskin lievemmin, kuin todellisuudessa soiva musiikki, sekä musiikki, joka pyörii itsepintaisesti mielessä ("korvamato"), tarjoavat esimerkkejä sisällytyksistä. Tuollaisia sisällytyksiä ei voi paeta, vaan ne seuraavat mukana niin kuin Kuu kulkijaa.[9]
Robert H. Koffin mukaan samastuksessa on:
- viettitalouden kannalta kyse siitä, että libidoa pyritään säästämään suuntaamalla sitä ulkoisen kohteen sijasta sisäiseen kohteeseen,
- rakenteellisesti'siitä, että minästä tai yliminästä pyritään löytämään piirteitä, jotka muistuttavat ulkoista kohdetta tai sen vastakohtaa,
- dynaamisesti siitä, että ulkoisesta objektista joudutaan luopumaan. Samastuksen osatekijöitä ovat muun muassa jäljittely, sulauttaminen, sisäistäminen, omien vaikuttimien ja käytösmallien muokkaaminen ja oppiminen.[10]
Samastus on välitöntä, ja se tapahtuu siinä paikassa ja perustuu havaintoon. Mallista oppiminen ja jäljittely on samastuksen tulosta, ei samastumista sinänsä. Samastuminen on pääosin tiedostumatonta, mutta siihen saattaa sisältyä esitietoisia ja tietoisia osatekijöitä.
Psykoanalyysissa samastuminen voidaan jakaa kahteen vaiheeseen: ensivuoroinen samastuminen sijoittuu oidipaalikehitykseen, ja sen mukana persoonallisuus muodostuu; toisvuoroiset samastukset perustuvat ensivuoroisiin eivätkä ole yhtä mullistavia eivätkä pysyviä.
Samastus on keskeisellä sijalla lapsuudessa ja nuoruudessa — egoa on sanottu tiivistymäksi ”kaikista ihmisen kehitysvuosinaan suorittamista samaistuksista”.[11] Samastuksen merkitys vähenee iän mukana, oidipaalikehityksen ratkettua, ja jos yksilö aikuisiällä koettaa luopua omasta identiteetistään ja asettua toisen asemaan ja kokea viettityydytystä tämän kautta, silloin on puhuttava regressiivisestä ja patologisesta samastuksesta. Aikuisiällä samastuminen on pääasiassa ”väliaikaista, kontrolloitua ja egon palveluksessa tapahtuvaa”[12], eikä siinä koeteta saada viettityydytystä vaan pyritään saamaan eläytymispohjaista tietoa toisesta ihmisestä ja ymmärtämään häntä.
Taiteen — esimerkiksi kirjallisuuden tai elokuvan — vastaanotossa samastuminen on tilapäistä, ja se kohdistuu teoksen henkilöhahmoihin.
Samastumisen muotoja on kirjallisuuden reseption osalta eritellyt Hans Robert Jauss.[13] Hän erottaa viisi tapaa, joilla lukijan ja päähenkilön vuorovaikutus toteutuu kirjallisuuden vastaanotossa, ja niitä voidaan tietyiltä osin soveltaa myös musiikin vastaanoton tarkasteluun.
- Assosiatiivinen samastuminen tarkoittaa tilanteita, joissa vastaanottajain ja esiintyjäin välinen erottelu katoaa. Tätä esiintyy erityisesti rituaaleissa, joihin yleisö osallistuu, esimerkiksi jumalanpalveluksessa: seurakuntalaiset eivät ole yleisöä, vaan he osallistuvat rituaaliin aktiivisesti (vuorolaulu ym.). Assosiatiivinen samastuminen ilmenee myös leikeissä, kun osallistujan on voitava asettua toisten asemaan ja hän voi joutua milloin rosvoksi, milloin poliisiksi, ja liikenteessä, kun yksilö on välillä ensinajo-oikeutettu ja välillä väistämisvelvollinen. Peleissä ja leikeissä yksilö sisäistää toisten asennoitumisia, ja tässä piilee pelien sosiaalistava vaikutus: yksilöstä voi tulla subjekti itselleen vasta kun hänestä on ensin tullut objekti itselleen.
- Ihaileva samastuminen tarkoittaa esikuvan täydellisyyden aikaansaamaa esteettistä asennoitumista, johon ei uutuuden katoaminen vaikuta. Ihailu muuttuu samastumiseksi vasta etääntymisen myötä, kun ihailun kohdetta tutkistellaan ja häneltä omaksutaan asenteita. Ihaileva samastuminen voi olla todellisuuspakoista (esimerkiksi James Bond).
- Myötätuntoisessa samastumisessa luovutaan ihailuun liittyvästä etäisyydestä ja koetaan yhteenkuuluvuutta kärsivän sankarin kanssa. Siinä missä täydellinen sankari on tavoittamaton esikuva ja haaveilun kohde, voidaan epätäydelliseen, arkipäiväiseen päähenkilöön samastua, koska hän on ”meidän kokoamme” ja voimme nähdä hänessä omat mahdollisuutemme ja puutteemme ja tuntea solidaarisuutta (rivimuusikot). Täydellisen sankarin ei tarvitse muuttua, mutta epätäydellisen päähenkilön kehitys (esimerkiksi Star Trekin Datan pyrkimys inhimillisyyteen) voi toimia mallina ja sijoituskohteena omalle kilvoittelulle.
- Katarttinen samastuminen liittyy Aristoteleen kuvaamaan prosessiin, jossa draaman katsoja asetetaan kärsivän sankarin asemaan ja traaginen järkytys tai koominen kevennys johtaa tunteiden puhdistumiseen.[14] Katharsis-elämys vapauttaa yksilön moraaliseen pohdiskeluun, ja tähän samastumislajiin on liitetty moraalifilosofisia merkityksiä: yksilöä on kasvatettava itsenäiseen ja julkiseen harkintaan, vapaaksi vaikkapa kirkon oikeaoppisuudesta.
- Ironinen samastuminen tarkoittaa samastumismahdollisuuden epäämistä tai ironisoimista. Ironisten samastumisten avulla pyritään kumoamaan yleisön toivekuvitelmia ja sysäämään sitä ajattelemattomasta tilasta esteettiseen ja moraaliseen pohdintaan, paljastamaan tiedostumattomia odotuksia ja pelisääntöjä ja vaihtoehtoisia tulkintoja. Voidaan käyttää metafiktiivisyyttä (Jaakko fatalisti, Tristram Shandy), tai vastaanottajan odotuksia voidaan pettää niin että hän joutuu vastakkain niiden kanssa.
Kaikki samastuminen ei kumpua ihailusta eikä jäljittelystä, vaan pelkkä ihmisen läsnäolo johtaa väistämättä siihen, että toinen suhteuttaa itsensä tiedostamattaan hänen asemaansa ja tilanteeseensa.[15] Tunteet ovat tarttuvia, ja tähän voi olla useita syitä: joudumme joka tapauksessa konstruoimaan itse toisen ihmisen tunteet niistä merkeistä, joita havaitsemme; aivotutkijoiden havaitsemat peilisolut matkivat automaattisesti toisten käytöstä ja näin tuovat heidät psyykeemme.[16] Peilisolut mahdollistavat myös empatian: paitsi että aivomme matkivat toisen toimintaa, tunnemme (tiedostamattamme) sen, mitä hänelle tapahtuu. Empatian juuret ovat ruumiissa.
Taiteen vastaanoton yhteydessä samastumisella on tietty kulkunsa, joka voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen:
- Projektiossa eli sijoittamisessa minän osia sijoitetaan ulkomaailman kohteeseen. Taiteen vastaanoton yhteydessä tämä on luonteeltaan narsistista ja väliaikaista. Kohteeseen voidaan sijoittaa paitsi egon osia myös haluamme tai kuva itsestämme sellaisena kuin toivomme tai pelkäämme olevamme. Taideteoksista tulee näin siirtymäkohteiden eli transitio-objektien leikkikenttä, joka sijaitsee puhtaasti objektiivisen ja puhtaasti subjektiivisen maailman rajalla. Taiteen ulkopuolella tuommoiset narsistiset projektiot olisivat patologisia, sillä niiden avulla tyydytämme lapsenomaisia ja mahdottomia toiveita.
- Samastuminen päättyy teoksen loputtua: meidän on palattava todellisuuteen ja tultava toimeen todellisten kohteiden kanssa — esimerkiksi ”todellisen isämme kanssa, vaikka hän onkin paskiainen, sen jälkeen kun olimme sijoittaneet kapteeni Koukkuun vihan, jota häntä kohtaan tunnemme, ja panneet kapteenin kävelemään pitkin lankkua”.[17] Kuvitteelliseen maailmaan ei voi jäädä pysyvästi, niin miellyttävää kuin se olisikin.
- Kun joudumme luopumaan narsistisista toivekuvitelmista, ne sisäistyvät: suhteemme menetettyihin kohteisiin tulevat minän rakenneosiksi, minän osien välisiksi suhteiksi. (Suurisuuntaisimmin tämä tapahtuu oidipaalikehityksen yhteydessä, kun yliminä muodostuu vanhempain edustuksista.) Sisäistykset muuttavat psyyken rakenteita aina jonkin verran, kun uudet rakenteet hakeutuvat kohti tasapainoa ja koherenttiutta; suunnitelmallisimmin tämä tapahtuu psykoterapiassa ja tragediassa.[18]
Samastuttaessa ei koeta yksiviivaisesti samoja tunteita kuin sepitteen henkilöhahmot kokevat eikä samastuminen edellytä tunnetilain symmetrisyyttä eikä peilaamista. Kun esimerkiksi kauhuelokuvan henkilö tuntee kammoa hirviöiden edessä, se on egoistinen tunne; elokuvan katsoja tuntee myötätuntoa ja sääliä eli altruistisia tunteita.[19]
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
