From Wikipedia, the free encyclopedia
Argentiinan historia alkaa ensimmäisten ihmisten saapumisesta alueelle noin 14 000 vuotta sitten. Aluetta hallitsivat tuhansien vuosien ajan metsästystä ja keräilyä harjoittaneet intiaanit, vaikkakin vaikutteita saatiin myös korkeakulttuureilta, kuten Tiwanaku-kulttuurilta ja Inkavaltakunnalta. Ensimmäiset eurooppalaiset löytöretkeilijät saapuivat 1500-luvulla, ja 1500-luvun loppuun mennessä Espanja oli perustanut siirtokuntia La Plata -joen varrelle nykyisten Argentiinan ja Uruguayn alueille. Alueiden hallinta virallistettiin Espanjan imperiumissa varakuninkaan hallinnassa. 1700-luvulle saakka jesuiitoilla oli merkittävästi vaikutusvaltaa maan hallinnossa.
Napoleonin sotien seurauksena Espanjan hallinto heikkeni ja kriisiytyi, minkä seurauksena maa itsenäistyi 9. heinäkuuta 1816. Seuranneella kansallisen hajaannuksen aikakaudella käytiin ajoittaisia taisteluita, ja maa sai pysyvän tasavaltaisen hallitusmuodon vasta vuonna 1862. Toisen maailmansodan jälkeen Perónien juntat hallitsivat maata ajoittain, kunnes vuonna 1982 käyty Falklandin sota kriisiytti sotilasdiktatuurin. Tämän jälkeen valta siirrettiin siviileille ja demokratia vakiintui maahan. 1990-luvun jälkeen maa on ollut usein talousvaikeuksissa.
Ensimmäiset asukkaat saapuivat Patagoniaan noin 12 000 eaa.; seudun metsästäjä-keräilijäheimot saalistivat mammuttien ja jättiläislaiskiaisten kaltaisia myöhemmin sukupuuttoon kuolleita eläimiä. Nykyisen Chilen rannikolla myös kalastettiin. Koillisen Argentiinan alueella vaeltava elämäntapa keskeytyi ajoittain ja paikoilleen asettuneet asukkaat viljelivät maissia ja maniokkia. Keski-Andien alueelle syntyi kulttuurien kohtaamispaikka, jossa Chilen, Chacon ja Andien alueelle asettuneet kansat kohtasivat etelän metsästäjä-keräilijöitä. Alueelta löytyneiden luolamaalausten ja kivikaiverrusten symboliikkaa ei ole onnistuttu tulkitsemaan.[1]
Alueen kasvava väestö ei pystynyt elämään pelkällä keräilyllä, ja seudulla alkoi perunan ja maissin viljely noin 1000–500 eaa. Myöhemmin alluviaalitasangoilla ryhdyttiin paimentamaan laamalaumoja. Ajanlaskun alkaessa alueella kudottiin kangasta ja poltettiin tupakkaa.[1]
Vuosina 650–850 alueelle tuli Tiwanaku-kulttuurin vaikutteita. Uudet viljelykasvit levisivät ja muun muassa kullasta ja hopeasta valmistettiin hienoja metalliesineitä. Vuosien 850–1480 välillä aluetta asuttaneet ryhmät rakensivat muurien suojaamia kaupunkimaisia asutuskeskuksia juomavesilähteiden lähelle. Asukkaat valmistivat taidokasta keramiikkaa ja palvoivat maaäiti Pachamamaa.[1]
Inkat saapuivat Calchaquín laaksoihin 1400-luvulla. He rakensivat maantien Tyynenmeren rannalle koko Andien pituudelta. Tiestä tuli vilkas kauppareitti, joka yhdisti alueen inkojen pääkaupunkiin. Inkojen ketšuasta tuli hallitseva kieli, mutta varhaisempi Pachamaman palvonta jätti jälkensä inkojen uskontoon.[1]
Maan harvaan asutussa eteläosassa metsästys-keräilykulttuuri säilyi vielä espanjalaisvalloituksen jälkeenkin. Tulimaassa ja Patagonian eteläosassa eli neljä kansaa. Onat ja haushit pysyivät maalla, metsästivät kettuja ja guanakoita ja rakensivat asumuksikseen jurtan tapaisia vuotatelttoja. Rannikolla elivät yaghanit ja alacalufit, jotka kalastivat keihäillä, metsästivät hylkeitä ja rakensivat kanootteja. Elämäntapa jatkui muuttumattomana 1800-luvulle saakka, mutta alkuperäiskansat katosivat 50 vuodessa, kun alueella ryhdyttiin harjoittamaan lampaiden kasvatusta.[1]
Suurten maantieteellisten löytöjen aikakautta elettiin 1400-luvun lopulta 1500-luvun alkuun, ja merkittävimmät merivallat Espanja ja Portugali kilpailivat löytöretkien kunniasta ja tuotoista. Kun Portugali valtasi Molukkien saariston ja löysi Brasilian, kateus sai espanjalaiset varustamaan retkikunnan, jonka perimmäinen tavoite oli ollut löytää läntinen meritie Intiaan. Retkue lähti Cadizista lokakuussa 1515, ja sitä johti taitavana merenkulkijana pidetty Juan Diaz de Solis. Hän löysi La Platan jokisuun ja nousi maihin saaressa Paranán ja Uruguayn yhtymäkohdassa, mutta alkuasukkaat surmasivat hänet toisessa maihinnousupaikassa joen itärannalla lähellä nykyistä Maldonadon kaupunkia. Tämän jälkeen kului 12 vuotta ennen kuin eurooppalaiset uskaltautuivat seuraavan kerran Rio Solisin rannoille.[2]
Vuonna 1527 Etelä-Amerikkaan saapui venetsialainen löytöretkeilijä Sebastian Gaboto eli Cabot, joka oli joutunut miehistönsä kapinan vuoksi luopumaan aikeestaan etsiä meritie Atlantilta Tyynelle valtamerelle. Gaboto purjehti Paraguayhin saakka, mutta joutui palaamaan takaisin paikallisten intiaanien vihamielisyyden vuoksi.[2]
Gaboto perusti vuonna 1527 Carcarañá ja Coronda -jokien yhtymäkohtaan ensimmäisen eurooppalaisen siirtokunnan, Fort Sancti Spiritusin.[3] Hänen jalometalleja etsinyt retkikuntansa teki tutkimusmatkoja sisämaahan ja kohtasi alkuasukkaita, joilla oli hopeisia koruja, esineitä ja astioita, mikä sai espanjalaiset päättelemään, että seudulla oli suuria hopearikkauksia. Gaboto nimesi joen Rio de la Plataksi (suom. hopeajoki), vaikka kultaa tai hopeaa ei lopulta alueelta löytynytkään. Jonkin ajan kuluttua Gaboto palasi Madridiin tehdäkseen tiliä löydöistään ja hankkeistaan.[2] Fort Sancti Spiritusin siirtokunta ajautui pian riitoihin alkuperäisasukkaiden kanssa ja tuhoutui intiaanien yllätyshyökkäyksessä syyskuussa 1529. Muutamia eloonjääneitä espanjalaisia pelastautui portugalilaisten hallitsemalle alueelle Brasilian rannikolla.[2][4]
Ensimmäiset yritykset perustaa siirtokunta epäonnistuivat, mutta espanjalaiset eivät lannistuneet. Seikkailunhalu ja mahdollisuus rikastua nopeasti siirtokuntien tuotoilla kannustivat uusien retkikuntien lähettämiseen. Ylhäisöperheestä lähtöisin ollut Pedro de Mendoza teki kuningashuoneen kanssa sopimuksen, joka valtuutti hänet kaikkien valloittamiensa alueiden maaherraksi, mikäli hän varustaa retkikunnan omalla kustannuksellaan. Vuonna 1536 Mendoza saapui La Platan läntiselle rannalle ja laski tulevan Buenos Airesin peruskiven 2. helmikuuta. Kaupunki sai nimekseen Santissima Trinidad, ja sen satama nimitettiin Santa Maria de Buenos Airesiksi.[2] Nimen Buenos Aires, hyvät ilmat, alkuperästä on erilaisia legendoja; erään mukaan nimi tulee merestä nostetusta Neitsyt Marian patsaasta, joka oli tyynnyttänyt myrskyn ja jonka palvonnan espanjalaiset merimiehet veivät mukanaan Uuteen maailmaan, kun taas toiset selittävät sen puhtaasti ilmastollisilla olosuhteilla.[5][6]
Alkuvaiheessa elintarvikepula ja intiaanien hyökkäykset pakottivat Mendozan jättämään uuden siirtokunnan ja vetäytymään ylemmäksi jokivarteen Fort Sancti Spiritusiin. Sieltä lähetettiin vuonna 1537 Juan de Ayolasin johtama retkikunta, joka löysi Paraguayn ja perusti maan nykyisen pääkaupungin Asunciónin. Retkikunta yritti tutkimusmatkaa myös Peruun, mutta sai surmansa paluumatkalla intiaanien väijytyksessä näiden saatua tietää, että sillä oli mukanaan Perusta vietyä hopeaa.[2]
Vähittäinen siirtolaisasutus jatkui seuraavina vuosina. Myös Perusta tehtiin 1500-luvun mittaan tutkimusretkiä, joiden aikana perustettiin Santiago del Esteron, Tucumanin, Córdoban, Salton, La Riojan ja Jujuyn asutukset. Chilestä tulleet uudisasukkaat asettuivat Cuyon maakuntiin, jotka luettiin vielä osaksi Chileä. Vuonna 1555 alue sai ensimmäisen piispansa, Pedro la Torren, joka toimi Madridista siirryttyään virkavahvistuksena uudisasukkaiden itsensä valitsemalle maaherralle Yralalle. Asunción toimi espanjalaisen siirtokunnan pääkaupunkina. 11. kesäkuuta 1580 Juan de Garay perusti Buenos Airesin kaupungin uudestaan; muutamia vuosia myöhemmin intiaanit surmasivat hänet matkalla Santa Féhen.[2]
Espanjalaiset ja alkuperäisasukkaat suhtautuivat toisiinsa vihamielisesti. Käytännössä elettiin jatkuvassa sotatilassa, jossa espanjalaiset eivät osoittaneet minkäänlaista sääliä alkuperäisasukkaita kohtaan, vaan olivat tunnettuja julmuudestaan ja kovuudestaan. Suojellakseen alamaisiaan Paraguayn maaherra kutsui maahan jesuiittoja, ja vuonna 1591 alueelle saapuivat isä Tuomas Field ja isä Ortega. 37 vuotta myöhemmin siellä laskettiin olevan 110 000 uutta kastettua katolilaista ja jesuiitat nousivat hallitsevaan asemaan Paraguayssa, joka julistettiin itsenäiseksi siirtomaaksi vuonna 1680. Jesuiittojen hallinto oli patriarkaalista, mutta toisin kuin muissa maakunnissa intiaaneja kunnioitettiin.[2]
Perun varakuningas hallitsi Buenos Airesia 1600-luvulla, vaikka sillä olikin oma kuvernööri. Buenos Airesin kasvava kauppa ja vaurastuminen herättivät kateutta Sevillan porvareissa, jotka onnistuivat järjestämään kaupungille maahantuontikiellon muualta kuin Perun kautta. Samalla kaupungin vienti rajoitettiin 16 000 busheliin viljaa, 25 tonniin lihaa sekä samaan määrään talia vuodessa. Kieltojen seurauksena alkoi laaja salakauppa, jota edistääkseen portugalilaiset perustivat vuonna 1680 Colonia de San Sacramenton joen toiselle puolelle Buenos Airesia vastapäätä. Vuonna 1713 britit saivat Utrechtin rauhassa monopolin tuoda mustia orjia La Plataan.[2]
1700-luvun kuluessa portugalilaiset ja intiaanit hyökkäsivät Buenos Airesiin lukuisia kertoja. Vuonna 1724 Portugalin laivasto purjehti Montevideon lahdelle, mutta kenraali Bruno de Zabala, joka kahta vuotta myöhemmin perusti Montevideon kaupungin, pakotti laivat vetäytymään. Vuonna 1762 Buenos Airesia jatkuvasti häirinneet portugalilaiset pakotettiin luovuttamaan joen varrella sijainnut varustettu Colonia de San Sacramenton tukikohta espanjalaisille. Seuraavana vuonna Portugali sai sen takaisin Pariisin rauhassa, mutta vuoden 1777 alussa päättyneessä lyhyessä sodassa se menetettiin lopullisesti. Jesuiittojen toiminta määrättiin vuonna 1767 lopetettavaksi niin La Platassa kuin emämaassakin, ja heidän luostarinsa suljettiin ja heidät laivattiin La Platan siirtokunnista Cadiziin.[2]
Vuonna 1776 perustettiin nykyisten Argentiinan, Uruguayn, Paraguayn ja Etelä-Bolivian alueista koostunut Rio de la Platan varakuningaskunta, jonka ensimmäiseksi varakuninkaaksi valittiin Portugalia vastaan taistelleiden sotajoukkojen päällikkö kenraali Pedro Antonio de Cevallos.[4][7] Vuonna 1780 ryhdyttiin perustamaan siirtokuntia Patagonian rannikoille. Vuosisadan lopulla ja seuraavan alussa alueen kulttuurielämä alkoi muotoutua: ensimmäinen sanomalehti alkoi ilmestyä ja Buenos Airesiin perustettiin lääketieteellinen koulu, taideakatemia ja ranskan kielen oppilaitos.[2]
Napoleonin sotien aikana Britannia yritti maihinnousua La Platan alueelle vuosina 1806 ja 1807, mutta hyökkäys pysäytettiin. Varakuningas Rafael de Sobremonte oli paennut sisämaahan vihollisen lähestyessä, ja kun hän näiden poistuttua palasi takaisin, kansanjoukot eivät enää halunneet häntä hallitsijakseen ja hänet erotettiin virastaan. Espanjasta lähetettiin uusi varakuningas, sotamarsalkka Baltasar Hidalgo de Cisneros, joka kuitenkin osoittautui virkaansa sopimattomaksi. Kansa vihasi ankaraa ja kansan mielipiteestä piittaamatonta Cisnerosta, joka vastusti jyrkästi kaikkia itsenäisyyspyrkimyksiä.[2] Samaan aikaan emämaassa oli sisällissota Napoleonin veljen Joseph Bonaparten hallinnon ja brittien tukemien kansallismielisten, maanpaossa ollutta kuningas Ferdinand VII:tä kannattaneiden junttien välillä.[4] Kun Buenos Airesiin saapui tieto, että Sevillassa hallinnut juntta oli kaatunut, syntyi epätietoisuus siitä, kuka oli hallitsija: kuningas, joka oli erotettu vai juntta, joka oli syrjäytetty. Kaupungissa kutsuttiin vanhan lain mukaisesti[4] koolle kansalliskokous, joka julisti 22. toukokuuta 1810 varakuninkaiden ajan loppuneeksi. Hallintoa valvomaan päätettiin asettaa hallintoneuvosto.[2]
Kevään 1810 vaalit voitti espanjalaismielinen puolue, ja Cisneros valittiin hallintoneuvoston presidentiksi. Tyytymättömät buenosairesilaiset pakottivat vallanpitäjät valitsemaan uuden neuvoston, jonka jäseniksi valittiin pelkkiä itsenäisyysmielisiä. Uutta vaalipäivää 25. toukokuuta 1810 on myöhemmin pidetty Argentiinan itsenäisyyspäivänä. Buenos Airesissa tappiolle jäänyt espanjalaismielinen puolue asettui Montevideoon taistellakseen itsenäisyysliikettä vastaan. Vallankumoukselliset lähettivät asiamiehiä keräämään liittolaisia kaikkialta maasta. Kapinaliike sai apua myös Britannialta, eikä espanjamielinen puolue pystynyt pysäyttämään kansannousua.[2]
Kapinalliset uskoivat vapauttavansa koko espanjalaisen Etelä-Amerikan emämaan ylivallasta. Vuonna 1811 armeija lähti kenraali Manuel Belgranon johdolla liittämään Paraguayta osaksi vallankumousta, mutta lopputulos oli pettymys. Paraguay irtautui Espanjan vaikutuspiiristä kuten oli ajateltu, mutta julistautui itsenäiseksi valtioksi sen sijaan, että olisi liittoutunut Argentiinan kapinallisten kanssa. Seuraavana vuonna Belgranon joukot voittivat Tucumanin luona Perusta hyökänneen espanjalaisen armeijan. Vuonna 1813 Belgranon joukot tuhosivat ja vangitsivat espanjalaisen sotajoukon Salton läheisyydessä ja marssivat juhlakulkueessa kaupunkiin.[2]
31. tammikuuta 1813 kaikkien maakuntien edustajat kokoontuivat kongressiin Buenos Airesiin. Kongressi hyväksyi Belgranon ja hänen armeijansa esittämät kansallisvärit (sininen, valkoinen, sininen), vahvisti maan vaakunan ja julisti kaikki maassa tulevaisuudessa syntyvät orjien lapset vapaiksi. Espanja lähetti laivaston ja apujoukkoja Montevideoon, mutta talvella 1813 amiraali Brownin johtamat itsenäisyysmielisten joukot tuhosivat laivaston ja valloittivat Montevideon. Kansalliskongressi kokoontui uudelleen vuonna 1816 Tucumanissa ja julisti juhlallisesti 9. heinäkuuta "yhdistyneet maakunnat" itsenäisiksi.[2]
Argentiinan tilanteen ratkettua myös Chilessä ja Perussa aloitettiin vapaustaistelu. Belgranoa ylipäällikkönä seurannut kenraali San Martín johti vuonna 1818 sotajoukkonsa Andien yli ja vapautti Chilen voitokkailla taisteluilla Chacobucossa ja Maypússa. 3. heinäkuuta 1821 kapinalliset valloittivat Liman, Espanjan viimeisen linnakkeen Etelä-Amerikassa. Euroopassa kuningasvaltaa puolustanut Venäjän, Itävallan ja Preussin muodostama liittouma, pyhä allianssi, aikoi lähettää sotajoukon ja laivaston palauttaakseen monarkkien vallan Etelä-Amerikassa, mutta Britannia esti hankkeen. Espanjan valtakausi Etelä-Amerikassa oli nyt ohi.[2]
Itsenäisyytensä alkuvaiheessa Argentiina oli lähes anarkiassa. Vuosisatoja kestäneen Espanjan vallan jälkeen maassa ei ollut kokemusta hallinnon järjestämisestä, sillä kaikki virkamiehet olivat aiemmin olleet syntyperäisiä espanjalaisia. Monet sotapäälliköt olivat päässeet pitkän sota-ajan seurauksena vallan makuun, ja heistä oli tullut autoritäärisen yksinvallan kannattajia. Saavutetuista asemista luopuminen osoittautui vaikeaksi. Tavoitteissa oli myös alueellisia eroja: Buenos Aires halusi yhdistää maakunnat yhteisen keskushallituksen alaisuuteen, kun taas nämä tavoittelivat Sveitsin tai Yhdysvaltain kaltaista federalistista hallintomuotoa. Maahan muodostuivat tosiaan vastustaneet unitaarinen (keskusvaltaan pohjautuva) ja federalistinen (liittovaltiolle rakentuva) puolue.[2]
Vuosien 1814−1820 välisenä aikana hallitusten johto vaihtui tiheästi joko vapaaehtoisesti eroamalla tai poliittisten vastustajien painostamana. Unitaarinen hallitusmuoto lakkautettiin vuonna 1820 ja maakunnat saivat vapauden järjestää hallintonsa haluamallaan tavalla, mutta vuonna 1825 valtio yhdentyi uudelleen Buenos Airesissa järjestetyn kongressin päätöksellä. Helmikuussa 1826 ensimmäiseksi presidentiksi valittiin Bernardino Rivadavia, joka oli aiemmin ollut ministerinä pääkaupungissa ja jota pidettiin yleisesti taitavana valtiomiehenä.[2][4]
Argentiina ja Brasilia sotivat vuosina 1825–1827 Uruguayn alueen hallinnasta.[2] Argentiinan joukot voittivat brasilialaiset Uruguayn tasangoilla, mutta Brasilian laivasto saartoi Río de la Platan lamauttaen Argentiinan kaupan. Rivadavia, joka ei kyennyt lopettamaan sotaa suotuisilla ehdoilla, erosi heinäkuussa 1827, ja kansallinen hallitus hajosi. Buenos Airesin maakunnan johtajaksi tuli federalisti Manuel Dorrego, joka solmi rauhan Brasilian kanssa. Vuonna 1828 kiistanalaisesta itäisestä maakunnasta tuli itsenäinen valtio, Uruguayn itäinen tasavalta. Joulukuussa 1828 sodasta palaavat joukot kaatoivat Dorregon ja asettivat hänen tilalleen kenraali Juan Lavallen. Dorrego joutui teloitetuksi.[4]
Vaikka Buenos Airesin uutta kuvernööriä vastustettiin vähän, kansannousut alkoivat nopeasti maakunnan syrjäseuduilla. Suurmaanomistaja Juan Manuel Rosasin alaisten federalistien hallitsema maakuntien edustajien kokous kokoontui Santa Fessä ja kehotti Santa Fen kuvernööriä ryhtymään toimiin Lavallen hallintoa vastaan. Lopulta Lavalle ja Rosas tekivät kompromissin, jonka mukaan Buenos Airesissa järjestetään vaalit uudesta maakunnallisesta lainsäädäntöelimestä, ja Buenos Airesin kuvernööriksi nimitetään maltillinen federalisti. Poliittiset jännitteet olivat kuitenkin liian suuria ja Rosas kutsui uudelleen koolle vanhan, Lavallen hajottaman lainsäädäntöelimen, mikä merkitsi voittoa äärifederalistisille voimille. Rosas valittiin yksimielisesti Buenos Airesin kuvernööriksi 5. joulukuuta 1829.[4]
Rosasin hallinto oli alkuvaiheessaan huomattavasti suositumpi kuin mikään edeltäjistään. Vaikka Rosas olikin federalisti, hän hallitsi keskusjohtoisesti, ja vuoteen 1832 mennessä federalismin vastustus oli loppunut koko maassa.[4] Vuonna 1831 allekirjoitettiin Santa Fen, Buenos Airesin ja Entre Ríosin välinen liittovaltiosopimus, johon myös muut maakunnat myöhemmin liittyivät.[8] Tässä vaiheessa Rosas luovutti vallan lailliselle seuraajalleen, kenraali Juan Ramón Balcarcelle, jonka kuitenkin syrjäyttivät pian Rosasin liittolaiset. Rosasista tuli nyt Buenos Airesin kuvernööri laajoin valtaoikeuksin, ja hänen virkakauttaan pidennettiin kolmesta viiteen vuoteen. Rosasin hallinto muuttui nopeasti autoritääriseksi diktatuuriksi, jossa salainen poliisi Mazorca metsästi diktaattorin todellisia tai kuviteltuja vihollisia.[4] Alipäällikkönsä Quirogan Rosas lähetti maan sisäosien kuvernööriksi, mutta tämä murhattiin matkalla. Rosas reagoi teloituttamalla Santa Fén ja Corrientesin kuvernöörit, vaikka heidän osallisuudestaan murhaan ei ollut mitään todisteita.[2]
Rosasin ulkopolitiikka oli nationalistista ja usein harkitsematonta, ja hänen aikakauttaan leimasivat myös ulkopoliittiset ristiriidat. Rosas muun muassa julisti Paraná- ja Uruguay-joet suljetuiksi kaikkien vieraiden valtioiden aluksilta ja sai näin vihollisikseen Britannian ja Ranskan, joilla oli merkittävää laivaliikennettä kulkuväylillä.[2][4] Tammikuussa 1833 Britannia liitti Argentiinan edustalla sijaitsevat Falklandinsaaret itseensä, ja ensimmäinen avoin yhteenotto Ranskan kanssa tapahtui vuonna 1838, kun maa lähetti sotalaivoja saartamaan Buenos Airesin. Ranska myös tuki Uruguayssa asuneita argentiinalaisia ekspatriaatteja, jotka tavoittelivat Rosasin hallinnon kaatamista, ja pohjoiseen muodostui Rosasia vastustaneiden maakuntien liittouma. Vastarinta kuitenkin luhistui pian, ja Buenos Airesille uskolliset joukot etenivät Argentiinan sisämaassa ensimmäistä kertaa sitten vuoden 1820 Bolivian ja Chilen rajoille asti. Uruguayn syrjäytetty presidentti Manuel Oribe valloitti argentiinalaisten tuella suurimman osan Uruguaysta ja aloitti yhdeksän vuotta kestäneen Montevideon piirityksen helmikuussa 1843.[4]
Rosasin yksinvaltainen hallintotapa aiheutti tyytymättömyyttä ja suoranaisia kapinoita myös omien keskuudessa. Corrientesin maakunta nousi kapinaan vuonna 1839, mutta Rosas tukahdutti yrityksen. Vuonna 1841 syttyi uusi kapina kenraali Lavallen johdolla, mutta hänet vangittiin ja ammuttiin saman vuoden lokakuussa. Lopulta Rosasin vastustajien johtoon nousi Entre Riosin maakunnan kuvernööri, kenraali Justo José de Urquiza, joka mursi Montevideon piirityksen yhdessä Corrientesin maakunnan ja Brasilian armeijan kanssa.[2] Rosas lyötiin lopullisesti Caserosin taistelussa 3. helmikuuta 1852 lähellä Buenos Airesia; diktaattori pakeni brittiläisellä sotalaivalla Englantiin, missä hän kuoli vuonna 1877. Ranskan ja Yhdistyneen kuningaskunnan laivastot olivat jo aiemmin murtaneet Obligadon meritaistelussa Uruguay-joen sulun ja julistaneet laivaliikenteen vapaaksi kaikille.[2][4]
Argentiinan perustuslaki vahvistettiin 25. toukokuuta 1853[4], mutta Rosasin kukistumista seurasivat uudet sisäiset kiistat. Vuonna 1854 Urquiza valittiin Paranán kaupungissa pidetyssä kansalliskokouksessa Argentiinan liittovaltion ensimmäiseksi presidentiksi, mutta Buenos Aires oli ehtinyt julistautua toisista maakunnista eli osavaltioista riippumattomaksi ja ajautui konfliktiin näiden kanssa.[2] Paraná toimi jonkin aikaa Argentiinan pääkaupunkina, kunnes Urquiza liitti vuonna 1859 Buenos Airesin takaisin muun Argentiinan yhteyteen aseellisesti. Pian seurasi kuitenkin toinen sisällissota, joka päättyi Buenos Airesin voittoon ja sopimukseen, jonka mukaan maata johtaa Buenos Airesin kuvernööri Bartolomé Mitre, mutta Urquiza käyttää valtaa Entre Ríosin ja Corrientesin maakunnissa.[4]
Vuonna 1862 Argentiinan tasavallalle määritettiin liittovaltainen hallitusmuoto. Presidentiksi kuuden vuoden virkakaudelle valittiin kenraali Bartolomé Mitre, mutta kiistaa uuden valtion pääkaupungista ei saatu ratkaistua. Seurauksena oli kaksikymmentä vuotta jatkunut epävarmuus, joka päättyi vasta kun Buenos Aires valittiin pääkaupungiksi vuonna 1881.[2] Uuden presidentin auktoriteettia heikensi oppositio hänen omassa maakunnassaan Buenos Airesissa. Vuosina 1865–1870 Argentiina osallistui Kolmoisliiton sotaan, jossa sen, Brasilian ja Uruguayn liittouma taisteli Paraguayta vastaan.[4]
Poliittisen elämän rauhoituttua pystyttiin kehittämään koululaitosta, rakentamaan rautateitä ja vetämään lennätinlinjoja. Maan ulkomaankauppa kasvoi huomattavasti ja maahanmuutto lisääntyi. Argentiina otti vastaan siirtolaisia toiseksi eniten maailmassa Yhdysvaltain jälkeen.[2] Rautateitä rakennettiin ja uudet innovaatiot, kuten sinimailasen viljely, piikkilanka, uudet nauta- ja lammasrodut ja lihan pakastaminen saapuivat maahan.[4]
Kansallisista asevoimista tuli yksi uuden keskusjohtoisen valtion tukipilareista, vaikka armeija ei aina noudattanutkaan presidenttien politiikkaa. Yksi Rosasin veljenpojista sai armeijan tuen San Juanista kotoisin olleen, puolueisiin kuulumattoman Domingo Faustino Sarmienton presidenttiehdokkuuden taakse, ja tämä nousi valtaan vuonna 1868. Seuraavan presidentin, vuosina 1874–1880 vallassa olleen Nicolás Avellanedan aikana Euroopan vuoden 1873 talouskriisin vaikutukset heijastuivat Argentiinaan; Avellanedaa seurasi presidenttinä kenraali Julio Argentino Roca. 1800-luvun loppupuolella Patagonia liitettiin lopullisesti Argentiinaan, ja pitkäaikainen kysymys pääkaupungista ratkaistiin tekemällä Buenos Airesista liittovaltion alue ja muuttamalla se kansalliseksi pääkaupungiksi. Buenos Airesin maakunnan uudeksi pääkaupungiksi tehtiin La Plata.[4]
1800-luvun lopussa Argentiinaa hallitsi Kansallinen autonomistipuolue (esp. Partido Autonomista Nacional), joka oli alun perin tukenut Avellanedan ehdokkuutta ja oli nyt Rocaa tukevien eri ryhmien liitto. Argentiinan talous kasvoi aikakaudella nopeasti, suurelta osin brittiläisen pääoman ansiosta, ja rautatieverkosto laajeni entisestään. Väestö kasvoi vuoden 1869 alle kahdesta miljoonasta vuoden 1914 lähes kahdeksaan miljoonaan. Argentiinan ja Chilen rajankäynnissä vuonna 1881 sovittiin Tulimaan jakamisesta ja Argentiinan yksinoikeudesta Atlantilla.[4]
Nopea talouskasvu johti lopulta inflaatioon, liialliseen paperivaluutan liikkeellelaskuun ja finanssikriisiin, mikä puolestaan laukaisi poliittisen kriisin. Maassa puhkesi armeijan tukema kapina heinäkuussa 1890, mutta se kukistettiin. Presidentti Miguel Juárez Celman joutui kuitenkin eroamaan virastaan Rocaa tukeneen varapresidentti Carlos Pellegrinin hyväksi. Vastauksena 1890-luvun vaikeuksiin ja poliittiseen epävakauteen syntyi uusi puolue, Radikaali kansalaisliitto (esp. Unión Cívica Radical), joka vastusti voimassa ollutta hallintoa. Vuonna 1898 Roca palasi presidentiksi toiselle kaudelle ja sai maltillisemmat radikaalit palaamaan muiden poliittisten ryhmien yhteyteen, kun taas Hipólito Irigoyenin johtamat jyrkkämielisemmät radikaalit pysyivät oppositiossa.[4]
Vaikka poliittinen oppositio väheni, yhteiskunnalliset levottomuudet lisääntyivät, ja itse hallituksen sisällä oli kasvavaa epäjärjestystä. Rocan seuraaja Manuel Quintana tukahdutti radikaalien vallankumousyrityksen vuonna 1905, mutta kuoli seuraavana vuonna; häntä seurasi presidenttinä José Figueroa Alcorta, joka nimitti vuonna 1910 seuraajakseen Roque Sáenz Peñan. Vuonna 1912 tämä pyysi kongressia hyväksymään vaaliuudistuslain, jossa edellytti pakollista salaista äänestystä kaikilta miespuolisilta kansalaisilta. Vaalilaista koitui kuitenkin konservatiivien tappio ja radikaalien voitto, ja vuonna 1916 maalle valittiin ensimmäinen radikaaleja edustanut presidentti Hipólito Yrigoyen.[4]
Yrigoyenia seurasi presidenttinä Marcelo T. de Alvear, jonka jälkeen Yrigoyen valittiin toiselle kaudelle vuoden 1928 vaaleissa. Yrigoyenin aikana tapahtuneen talouskasvun takana oli taloudellisen vallan siirtyminen Argentiinan maanomistajaluokalta ulkomaisille kauppiaille ja jalostajille. Yksityiset investoinnit tulivat edelleen pääasiassa Isosta-Britanniasta, joka oli myös Argentiinan tärkein vientikumppani. Kauppakumppanuudesta huolimatta Yhdysvallat asetti tulli- ja muita esteitä argentiinalaisten tavaroiden tuonnille, minkä vuoksi Yrigoyen omaksui Yhdysvaltain vastaisen ja brittiläismielisen ulkopoliittisen linjan. Yrigoyenin hallitus ei kuitenkaan kestänyt 1930-luvun suurta lamaa, ja armeija syrjäytti hänet syyskuussa 1930. Seurannutta 13 vuoden ajanjaksoa, jona konservatiivit palasivat valtaan armeijan tuella, on kutsuttu Argentiinassa myös "pahamaineiseksi vuosikymmeneksi".[4]
Yrigoyenin jälkeen asevoimat asetti presidentiksi kenraali José Félix Uriburun, jonka hallintotapa oli fasististyyppinen. Radikaalien johtajat pidätettiin tai karkotettiin, ja heidän osallistumisensa vaaleihin estettiin. Vuoden 1931 osittain vilpillisissä vaaleissa presidentiksi valittiin entinen sotaministeri, kenraali Agustín Pedro Justo. Uusi presidentti käynnisti vaikeassa taloustilanteessa useita kiistanalaisia uudistuksia; hän muun muassa allekirjoitti vuonna 1933 Ison-Britannian kanssa sopimuksen, joka takasi Argentiinalle kiinteän osuuden Ison-Britannian lihamarkkinoista ja poisti Argentiinan viljan tullit. Vastineeksi Argentiina suostui kauppaa ja valuutanvaihtoa koskeviin rajoituksiin ja säilytti Ison-Britannian kaupalliset etuoikeudet maassa. Monet argentiinalaiset pitivät sopimusta myönnytyksenä Britannialle, vaikka brittiläisestä näkökulmasta sopimus myönsi etuoikeuksia, joita ei annettu millekään muulle imperiuminsa ulkopuoliselle maalle. Justoa seurasi presidenttinä Roberto M. Ortiz, joka erosi virasta terveyssyistä vuonna 1940. Hänen seuraajansa Ramón S. Castillo palautti valtaan konservatiivien koalition.[4]
Toisen maailmansodan puhjettua Argentiina julistautui puolueettomaksi ja kieltäytyi vielä Pearl Harborin hyökkäyksen vuonna 1942 jälkeenkään katkaisemasta suhteita akselivaltoihin natsi-Saksaan ja Japaniin. Vuonna 1943 vallan kaappasi akselivalloille myötämielinen asevoimien juntta, jonka johtajiin kuului eversti Juan Domingo Perón.[9] Presidentiksi nousi kenraali Arturo Rawson, joka kuitenkin joutui eroamaan jo kahden päivän kuluttua riitaannuttuaan näkemystensä vuoksi muun juntan kanssa. Hänet korvasi Pedro P. Ramírez, joka syrjäytettiin jo vuonna 1944 Edelmiro J. Farrellin hyväksi.[4] Samana vuonna Argentiina myös katkaisi suhteet akselivaltoihin ja julisti niille sodan vuonna 1945.[9] Tästä huolimatta monet kansallissosialistit onnistuivat pakenemaan natsien Kolmannesta valtakunnasta sodan päätyttyä Argentiinaan.[10][11]
Sodan jälkeen varapresidentti ja sotaministeri Juan Perón voitti vuoden 1946 presidentinvaalit lupaamalla työläisille palkankorotuksia ja sosiaaliturvaa. Hänen peronismiksi kutsutussa politiikassaan etusijalla olivat työllisyys ja ammattiyhdistysten vahvistaminen.[4][9] Myöhemmin Perónia on kuitenkin myös arvosteltu maatalouden laiminlyömisestä ja inflaation käynnistämisestä palkankorotuksillaan.[12] Perónin "Evitaksi" kutsuttu vaimo Eva Perón oli vastuussa suhteista työväkeen, ja hänestä tuli Argentiinassa miltei pyhimys.[13] Evita työskenteli ahkerasti naisten aseman parantamiseksi, ja he saivat äänioikeuden vuonna 1947.[14]
Vuonna 1949 Argentiinalle säädettiin uusi perustuslaki, joka vahvisti presidentin valtaa ja Perónin tukijoiden hallitsema kongressi sääti lain, joka kielsi kaikkinaisen hallinnon arvostelemisen. Perón valittiin uudelle kaudelle suurella äänienemmistöllä vuonna 1951. Hänen kansansuosionsa alkoi kuitenkin hiipua, kun Evita Perón kuoli syöpään vuonna 1952. Kesäkuussa 1955 laivasto nousi kapinaan, mutta Perónille uskollisena pysynyt armeija murskasi yrityksen. Saman vuoden syyskuussa kenraali Eduardo Lonardin onnistui kaapata valta kaikkien kolmen asevoimien haaran tuella kolmipäiväisten, tuhansia ihmisiä surmanneiden taisteluiden jälkeen. Syrjäytetty Perón pakeni paraguaylaisella sotalaivalla maasta, asettui Espanjaan ja vuoden 1853 Yhdysvaltain mallin mukainen perustuslaki palautettiin voimaan.[4][9]
1950- ja 1960-luvuilla sotilas- ja siviilihallinnot vuorottelivat Argentiinan johdossa. Kenraali Pedro Eugenio Aramburu syrjäytti Lonardi syrjäytti Lonardin marraskuussa 1955 ja perusti maahan sotilasdiktatuurin, tavoitteenaan kuitenkin perustuslaillisen hallituksen palauttaminen. Antiperonistinen Aramburu sai kuitenkin Perónin kannattajien vihat niskoilleen, ja nämä tukivat vuonna 1958 presidentiksi radikaalijohtaja Arturo Frondizia, joka voittikin sekä presidentinviran että liittolaisilleen enemmistön kongressin molemmissa huoneissa. Frondizin kaudella inflaatio kiihtyi nopeasti ja hänen talouspolitiikastaan tuli epäsuosittua, minkä seurauksena armeija syrjäytti hänet vuonna 1962, hajotti kongressin ja muodosti uuden hallituksen José María Guidon alaisuuteen. Hänen vain 18 kuukautta kestäneen hallintonsa aikana kaksi sotilasryhmittymää taisteli vallasta: colorados ("punaiset") tavoittelivat äärivasemmistolais- ja peronististyyppistä diktatuuria, kun taas azules ("siniset") kannattivat peronistit sisältävää koalitiohallitusta. Heinäkuun 1963 vaalit voitti radikaalin kansalaisliiton ehdokas Arturo Illia.[4]
Jo kuukauden verran Argentiinassa kytenyt kriisi leimahti ilmiliekkiin, kun Illia erotti erään kenraalin, ja asevoimat suoritti verettömän vallankaappauksen 28. kesäkuuta 1966. Presidentti Arturo Illia erotettiin ja häntä uhattiin maastakarkotuksella. Juntta asetti presidentiksi entisen armeijan komentajan kenraali Juan Carlos Onganían,[15] azules-ryhmän aiemman johtajan.[4]
Sotilasjuntan aikana talous- ja työministeri Adalbert Krieger Vasena yritti vakauttaa taloutta devalvoimalla jälleen valuutan ja kohentamalla infrastruktuuria. Toukokuussa 1969 opiskelijoiden ja työläisten konfliktit puhkesivat avoimiksi levottomuuksiksi Corrientesin, Rosarion ja erityisesti Córdoban kaupungeissa nousivat opiskelijoiden ja työvoiman konflikteista; nämä tapahtumat, joista käytetään nimitystä Cordobazo, tulkittiin vastalauseeksi Krieger Vasenan talouspolitiikalle. Krieger Vasena erotettiin, mutta Onganían hallinto ei saanut aikaan sopimusta vaihtoehtoisesta talouspolitiikasta. Maan alla vaikuttivat eri peronistiryhmät ja trotskilainen Kansan vallankumouksellinen armeija, Ejército Revolucionario del Pueblo. Vuonna 1970 yksi peronistijärjestöistä tuhosi maltillisen peronistiliiton johdon ja sieppasi ja tappoi entisen presidentti Aramburun. Onganía syrjäytettiin kesäkuussa 1970 ja hänen tilaalleen tuli Roberto Marcelo Levingston, kunnes hänetkin syrjäytettiin maaliskuussa 1971. Uusi presidentti, kenraali Alejandro Agustín Lanusse, lupasi järjestää demokraattiset vaalit vuoden 1973 loppuun mennessä.[4]
Entinen presidentti Perón tuki peronistista vastarintaliikettä, mutta käytti myös muita keinoja pyrkiessään uudelleen valtaan. Hän oli edelleen muodollisesti liitossa Frondizin seuraajien kanssa, mutta hänen strategiansa kulmakivenä oli yhteisymmärrys suurimman ei-peronistisen puolueen, radikaalien, kanssa. Sotilashallitus kielsi Perónia osallistumasta vaaleihin, mutta ei pystynyt estämään peronistisen liittouman, Frente Justicialista de Liberaciónin, vaalivoittoa maaliskuussa 1973.[4]
11. maaliskuuta 1973 järjestettiin ensimmäiset vaalit kymmeneen vuoteen. Perónia estettiin osallistumasta, mutta hänen tukijansa Héctor José Cámpora valittiin presidentiksi. Perónin seuraajat saivat hallintaansa myös kongressin molemmat kamarit. Cámpora erosi heinäkuussa 1973 ja oli järjestettävä uudet vaalit. Perón palasi maanpaosta, asettui ehdolle varapresidenttinään kolmas vaimonsa Isabel Martínez de Perón ja tuli valituksi Argentiinan presidentiksi. Sekä vasemmiston että oikeiston terroristiryhmät uhkasivat maan järjestystä. Hallitus hallitsi hätätilavaltuuksin ja vangitsi ihmisiä ilman syytteitä. Jo iäkäs Perón kuoli kesken kautensa 1. heinäkuuta 1974. Presidentiksi tuli hänen vaimonsa ja varapresidenttinsä, Isabelita.
Maahan syttyi laajoja lakkoja ja puhkesi poliittisen terrorismin aalto. Entinen kabareetanssija Isabelita oli heikkotahtoinen valtionpäämies, ja asevoimien kaikkien puolustushaarojen muodostama juntta otti vallan 24. maaliskuuta 1976 Jorge Rafael Videlan johdolla. Ihmisoikeusloukkauksista tuli juntan valtakaudella arkipäivää. Arviolta 8 960–30 000 argentiinalaista tapettiin tai katosi. Argentiinassa aikakautta nimitetään likaiseksi sodaksi (esp. Guerra Sucia) tai nimellä El Proceso. Ihmisoikeusloukkaukset rasittivat maan kuvaa ulkomailla. Juntta leimasi kritiikin Argentiinan vastaiseksi kampanjaksi. Ulkopoliittisesti juntta kiisteli Chilen kanssa kolmesta asumattomasta saaresta Etelä-Amerikan eteläkärjessä Beaglen kanaalissa. Vuonna 1977 Pinochetin Chile ja Argentiina olivat hyvin lähellä avointa sotaa.
Argentiina yritti valloittaa Yhdistyneen kuningaskunnan hallitsemat Falklandsaaret 2. huhtikuuta 1982. Britit lähettivät paikalle laivasto-osaston ja argentiinalaiset antautuivat taisteluiden päätteeksi 14. kesäkuuta 1982. Sotilasjuntta kaatui, Argentiina palasi demokratiaan 1983 ja inflaatio riistäytyi 900 prosenttiin vuodessa.[16] Ensimmäiseksi presidentiksi valittiin 30. lokakuuta 1983 vaaleissa Unión Cívica Radicalin Raúl Alfonsín. Seuraavien 16 vuoden aikana järjestettiin kolmet vaalit ilman vallankaappauksia. Alfonsínin hallitus aloitti tutkimuksen sotilasjuntan aikaisista ihmisoikeusloukkauksista ja järjesti asevoimat siviilien alaisuuteen. Talousvaikeuksien vuoksi Alfonsín menetti kuitenkin luottamuksen ja luopui kuusivuotisesta kaudestaan puoli vuotta ennenaikaisesti. Häntä seurasi presidenttinä vaaleilla valittu Partido Justicialistan Carlos Menem.
Menem yritti leikata hyperinflaatiota liberaalilla talouspolitiikalla. Vuonna 1992 käyttöön otettu, australin korvannut Argentiinan peso sidottiin kiinteällä kurssilla Yhdysvaltain dollariin, valtionyrityksiä yksityistettiin ja kaupan ja liiketoiminnan rajoituksia purettiin. Argentiina oli perustamassa Mercosur-tulliliittoa. Talouskasvu oli aluksi nopeaa. Side Yhdysvaltain dollariin osoittautui lopulta vääräksi päätökseksi ja dollarin vahvistuminen tuhosi Argentiinan vientikaupan. Menem palautti diplomaattiset suhteet Britanniaan 1990, armahti sotilasjuntan edustajat ja valittiin uudelle kaudelle 1995. Jo syyskuussa 1996 talousvaikeudet johtivat kuitenkin yleislakkoon. Valtiovarainministeri Domingo Cavallo erosi kyllästyneenä valtion korruptioon ja laittomuuksiin.
Vuonna 1999 presidentiksi valittiin vasemmistolaisen Alianzan Fernando de la Rúa. Hänen hallintonsa peri edeltäjiltään 114 miljardin dollarin valtionvelan. Suurin osa veloista oli aiempien diktaattorien, yksityisten pankkien ja yritysten yksityisiä lainoja, jotka Argentiinan valtio oli ottanut maksettavakseen moraalittoman velan teorian mukaisesti. Vuoden 1998 Aasian talouskriisi johti valuuttapakoon ja nelivuotiseen taantumaan, joka päättyi talouspaniikkiin marraskuussa 2001. Vuoden 2000 suu- ja sorkkatautiepidemia oli tuhonnut Argentiinalle elintärkeiden maataloustuotteiden viennin. Kansainvälinen valuuttarahasto myönsi maalle 40 miljardia lisää lainaa.
Maaliskuussa 2001 de la Rúa muodosti kansallisen yhtenäisyyden hallituksen ministerien eroamisten jälkeen. Maassa oli kolme valtiovarainministeriä kolmessa viikossa. Heinäkuussa koko maa pysähtyi yleislakkoon hallituksen leikkausten vuoksi. Opposition peronistit saivat haltuunsa kongressin molemmat kamarit. 3. joulukuuta 2001 valtiovarainministeri Cavallo rajoitti rahan nostamista tileiltä valuuttapaon vuoksi. Päätöstä seurasi yleislakko ja väkivaltaisia mielenosoituksia (ns. Corralito). De la Rúa erosi virastaan 20. joulukuuta.
Vuoden 2001 lopussa väliaikainen presidentti Adolfo Rodríguez Saá julisti maan maksukyvyttömäksi 88 miljardin velkojen takia. Seuraava väliaikainen presidentti Eduardo Duhalde katkaisi dollarin ja peson suhteen, mikä johti Argentiinan valuutan devalvaatioon. Talousromahdus heikensi keskiluokan asemaa, palkat laskivat lähes puoleen ja pankkisäästöt haihtuivat olemattomiin.
Seuraavat presidentinvaalit järjestettiin 27. huhtikuuta 2003 kahden vuoden väliaikaishallinnon jälkeen. Presidentiksi valittiin vasemmistolainen peronisti Néstor Kirchner. Toiselle kierrokselle häntä vastaan noussut Menem luovutti ennen vaalien toista kierrosta. Kirchner vahvisti edelleen asemaansa lokakuun 2005 vaaleissa. Maaliskuussa 2005 Argentiina pääsi sopimukseen velkojiensa kanssa 103 miljardin Yhdysvaltain dollarin velkojensa uudelleenjärjestelystä.[17] Joulukuussa 2005 maa ilmoitti maksavansa Kansainväliselle valuuttarahastolle (IMF) koko velkansa, noin 9,9 miljardia dollaria.[18] Néstor Kirchner ei pyrkinyt toiselle kaudelle. Lokakuussa 2007 Argentiinan presidentiksi valittiin hänen vaimonsa Cristina Fernández de Kirchner, joka oli kokenut poliitikko. Peronistit palasivat Argentiinassa taas valtaan lokakuun 2019 presidentinvaaleissa, jolloin peronistien ehdokas Alberto Fernandez voitti istuvan presidentin – Argentiinan presidenttinä vuodesta 2015 olleen Mauricio Macrin. Uusi presidentti Alberto Fernandez astui virkaansa 10. joulukuuta 2019. Hänen varapresidenttinään on entinen presidentti Cristina Fernandez de Kirchner.[19]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
