From Wikipedia, the free encyclopedia
Venäjällä kirjallisuus on ollut pitkään yksi tärkeimmistä ja arvostetuimmista kulttuurin osa-alueista. Venäläistä kirjallisuutta tutkivaa alaa nimitetään rusistiikaksi.[1]
Kaunokirjallisuudella on Venäjällä aina ollut tärkeä rooli keskusteltaessa esimerkiksi yhteiskunnallisisia uudistuksista tai poliittisista ratkaisuista.[2] 1800-luvulta asti periytyvä käsitys kansallisesti merkittävästä kirjailijasta yhteiskunnallisena ajattelijana ja moraalisena selkärankana pysyi tiukasti venäläisissä mielikuvissa koko neuvostoajan. Kirjailijoihin kohdistuneet vainot ja kirjallisuuselämän tiukka hallinta ovat osoitus siitä miten tärkeänä kirjallisuutta pidettiin.[3]
1800-luvun alkuun asti Venäjällä kirjoitettiin hyvin vähän kansainvälisesti luettua kirjallisuutta. 1800-luvulla Venäjän kirjallisuus läpikävi kultakauden, joka alkoi runoilija Aleksandr Puškinista ja huipentui suuriin proosakirjailijoihin Leo Tolstoihin ja Fjodor Dostojevskiin.
Neuvostovallan rajoituksista huolimatta muiden muassa Mihail Bulgakov, Aleksandr Solženitsyn ja Boris Pasternak kirjoittivat maailmanlaajuista huomiota saanutta kirjallisuutta 1900-luvulla. Nobelin kirjallisuuspalkinnon on saanut tähän mennessä kuusi venäjänkielellä kirjoittanutta kirjailijaa.
Kiovan Rusin kristillistymisen aikaa vuodesta 988 lähtien pidetään tämän aikakauden aloituspisteenä. Kirjallinen sivistys levisi nopeasti ja voimakkaasti Bysantin ja nykyisen Bulgarian suunnalta.[4] Kirjallisuus oli lähinnä venäjäksi käännettyä uskonnollista ja pyhimysten elämää kuvaavia hagiografioita.[5]
Vanhan venäläisen kirjallisuuden aikakautta väheksyttiin vielä 1800-luvulla. Vaikutusvaltainen kirjallisuuskriitikko Vissarion Belinski väheksyi kaikkea kirjallisuutta, joka oli julkaistu ennen vuotta 1739.[6]
Venäläisen kirjallisuuden yhteydessä ei yleensä puhuta keskiajasta vaan muinaisitäslaavilaisesta kaudesta. Joskus on katsottu että muinaisitäslaavilainen kausi jatkuu 1600-luvulle asti, toisinaan sen on katsottu päättyvän 1400-luvulla.[4]
Bysanttilaista esikuvaa jäljittelevä muinaisitäslaavilainen kirjallisuus oli hierarkkista ja kaanonista eli pitäytyi sääntöihin ja ohjeisiin. Samat esteettiset periaatteet pätivät myös muissa taiteenlajeissa kuten kuvataiteessa, musiikissa ja arkkitehtuurissa. Venäläisessä kirjallisuuden varhaisrenessanssi oli 1400–1500-luvun elpyminen mongolivallan eli vuosien 1240–1480 jälkeen, mutta länsieurooppalaista täysrenessanssia ei voida havaita, koska antiikin perintöä pidettiin pakanuutena. 1600-luvun barokki ei Venäjällä taiteessa seurannut renessanssia vaan korvasi sen.[7]
Nestorin kronikkaa noin vuodelta 1095 pidetään Venäjän kansalliseepoksena. Kiovan luolaluostarin munkki Nestorin osin puhekielellä ja osin kirkkoslaaviksi kirjoittama kokoomateos kuvaa Venäjän syntyhistoriaa yhdistelemällä myyttejä ja historiaa.[4]
Eeppis-lyyrinen runoelma Laulu Igorin sotaretkestä (Slovo o polku Igoreve; muinaisitäsl.: Слово о пълкѹ Игоревѣ) kirjoitettiin vuosina 1185–1187. Se kuvaa Novgorod-Severskin ruhtinas Igorin (1151–1202) joukkojen tekemää Don-joen kiptšakkien pariin tehtyä tyhmänrohkeaa valloitusretkeä. Runoelman teemana on ruhtinaitten välinen tuhoisa veljesviha, jota kuvataan jalolla tavalla.[8][9]
1400- ja 1500-luvuilla venäjän kirjakieli yhtenäistyi ja kehittyi. Maksimos Kreikkalainen (1480–1556) oli maineikas kreikkalainen oppinut, joka kutsuttiin 1500-luvulla Konstantinopolista Vasili III:n hoviin kääntäjäksi korjailemaan jo olemassa olevien bysanttilaisten käännösten virheitä ja puutteellisuuksia.[10]
Joosef Volokolamskilaisen (oik. Sanin, 1439–1515) pääteos Prosvetitel, Valistaja 1494–1506 tähtäsi novgorodilaisen harhaoppisuuden kitkemiseen maailmanlopun odotuksessa. Maailmanloppua odotettiin vuonna 1492, kun keskiaikaisen ajanlaskun mukaan oli kulunut 7 000 vuotta maailman luomisesta. Nil Sorskin (oik. Maikov, 1433–1508) kirjoitti muinaisitäslaavilaisen munkin sielunelämästä omaperäisellä tyylillä teoksessa Ustav o skitskoi žizni, Skiittaelämän ohjeita, jossa hän korosti mm. lukutaidon merkitystä.[10]
Moskovan metropoliitta Makari perusti Venäjän ensimmäisen kirjapainon ja ensimmäinen Venäjällä painettu kirja oli Apostol, epistolakirja joka ilmestyi vuonna 1564. Venäjänkielinen Raamattu ilmestyi vuonna 1581. Elämäkertojen lisäksi ajalle tyypillisiä olivat ensyklopediset, kaikki elämänalueet kattamaan pyrkivät kokoomateokset, säädökset ja sepitteelliset sukupuut.[11]
Kiovan Mogilan (ukr. Mohylan) hengellisessä akatemiassa koulutettu munkki Simeon Polotskilainen (1629–1680) toi Venäjälle puolan kieleen perustuvan syllabisen runomitan eli säkeen tavulukuun perustuva mitan sekä perusti maallista kirjallisuutta ilman Moskovan patriarkaatin lupaa julkaisevan kirjapainon tsaari Aleksei Mihailovitšin tukemana.[12] Hän oli Venäjän ensimmäinen ammattirunoilija, jonka tuotannossa kiteytyivät 1600-luvun barokin tyylipiirteet.[7][13]
Vanhauskoisten ryhmästä nousi esiin 1600-luvun venäläisen kirjoitusperinteen mestariteos Žitije protopopa Avvakuma / Ž protopopa Avvakuma im samim napisannoje, Esipappi Avvakumin elämäkerta hänen itsensä kirjoittamana (ven. Житие протопопа Аввакума), arkkipiispa Avvakumin vankeutensa aikana vuosina 1672–1673 kirjoittama omaelämäkerta, joka on lajinsa ensimmäinen venäläisessä kirjallisuudessa. Avvakum Petrovitšia pidetään modernin venäläisen kirjallisuuden uranuurtajana.[14][15]
Aikakauden kirjallisuutta hallitsivat edelleen ukrainalaiset kirjoittajat: kronikoitsija pyhä Dimitri Rostovilainen (1651–1709)[7]; panegyriikkaa eli ylistyspuheita kirjoittanut runoilija, metropoliitta Stefan Jaworski (1658–1722)[9] ja Feofan Prokopovitš, jotka olivat kaikki saaneet koulutuksensa Kiovan Mogilan hengellisessä akatemiassa.[8]
Rikkaassa suullisessa perinteessä kansan parissa kukoistivat kansannäytelmät, kansanlaulut ja -runot, bylinat ja kansansadut kuten Tulilintu (Žar-ptitsa), ihmiskasvoinen Sirin-lintu, Baba Jaga noita-akka, Koštšei kuoleman ruhtinas, eläinsatu Teremok, Sammakkoprinsessa eli Vassilisa Viisas (Vasilisa Premudraja), tsaarinpoika Ivan (Ivan-tsarevitš) ja Hölmö-Iivana (Ivanuška-Duratšok). Suullinen perinne löydettiin, alettiin merkitä muistiin sekä käyttää korkeakirjallisuuden materiaalina 1700-luvun loppupuolella.[7][4]
1700-luvulla kirjailijat ja lehtimiehet olivat pääasiassa hovin virkamiehiä, oppineita tai upseereita, joille kirjallisuus ei ollut merkittävä tulolähde.[16]
1700-luvulla Venäjällä tapahtui Pietari Suuren aloittama uudistus, jonka yhteydessä myös aakkoset uusittiin ottamalla vuonna 1708 käyttöön kirkkoslaavista poikkeava kirjaimisto (graždanski škrift). Kansankielen käyttö kirjallisuudessa yleistyi, eikä sitä pidetty enää paheksuttavana. Yleinen venäläinen kirjallisuus dogmaattisena järjestelmänä alkoi muotoutua Dimitrie Cantemirin, Vasili Trediakovskin ja Mihail Lomonosovin myötä. Venäjän Tiedeakatemia perustettiin vuonna 1742, eurooppalaisia oppikirjoja käännettiin venäjäksi, maallisia oppilaitoksia perustettiin ja ensimmäinen venäjänkielinen sanomalehti Vedomosti (ven. Ведомости) alkoi ilmestyä vuonna 1702. Kronikkojen kirjoittaminen ja levittäminen kiellettiin.[17]
Lomonosov loi vuodesta 1758 lähtien Venäjälle kirjakielen yhdistelemällä puhekielistä venäjää ja kirkkoslaavia.[13] Trediakovskia ja Lomonosovia innoitti voimakkaasti barokin runous. Muita mainittavia runoilijoita olivat johtava satiirikko Antioh Kantemir ja klassisti Aleksandr Sumarokov.[13] Kantemir oli ensimmäinen venäläinen kirjailija, joka tunnettiin myös muualla Euroopassa.[18] Vasili Maikov oli ensimmäinen venäläinen pilkkaepiikan taitaja ja kirjoitti myös opettavaisia eläinsatuja. Hän oli maineikas ulkomaillakin ja Denis Diderot halusi tavata hänet Venäjän matkallaan 1773-1774.[19]
Aiemman syllabisen runomitan korvasi 1730-luvulta alkaen syllbotooninen mittajärjestelmä, joka perustui sekä runosäkeen tavumäärään että sanapainon paikkaan runojalassa.[20]
Kirjoitus- ja lukutaito eivät Katariina II:n kaudella yleistyneet merkittävästi, mutta lukijakunta laajeni aateliston ulkopuolelle porvariston ja käsityöläisten pariin 1700-luvun lopulla. Kirjapainojen ja painettujen kirjojen määrä kasvoi 1770–1780 -luvuilla huomattavasti, varsinkin kaunokirjallisuuden. Katariina II:n aloitteesta yksityinen kustannustoiminta laillistettiin vuonna 1783. Painovapaus oli varsin suurta ja valtio tuki käännöskirjallisuutta. Venäjän Akatemia, Akademija Rossisjskaja perustettiin vuonna 1783 ja sen johtoon nimitettiin Jekaterina Daškova.[21]
Katariina II:n valtakauden loppupuolella 1790-luvulla yhteiskuntaa kritisoivaa kirjallisuutta sensuroitiin tiukasti ja kirjailijoita jopa tuomittiin kuolemaan. Aateliston saatua matkustusvapauden ja palvelusvelvollisuuden poistuttua matkakuvausten kirjoittaminen yleistyi.[21] Näistä kuuluisimpia ovat merkittävän kulttuurivaikuttaja Jekaterina Daškovan ranskankieliset kuvaukset ja Venäjän ensimmäiseksi vallankumoukselliseksi sanotun Aleksandr Radištševin vuonna 1790 julkaistu maaorjuutta arvosteleva teos Matka Pietarista Moskovaan, (ven. Putešestvie iz Peterburga v Moskvu), joka suututti Katariina II:n. Kirjailija tuomittiin kuolemaan, joka muutettiin karkotukseksi Siperiaan.[22] Yksi aikakauden kirjallisuuden merkittävimpiä vaikuttajia oli Nikolai Novikov, joka oli kustannustoiminnan ja kirjamarkkinoinnin uranuurtaja. Hän toimitti Venäjän ensimmäistä lastenlehteä sekä satiirista Kuhnuri -lehteä (Truten). Vapaamuurariuuden vuoksi Novikov vangittiin ja kustantamo lakkautettiin vuonna 1792.[21]
Runous kuitenkin kukoisti: Ivan Krylovin eläinsaduista tuli nopeasti klassikoita. Gavrila Deržavinia pidetään yleisesti Venäjän 1700-luvun suurimpana runoilijana.[13] Kielitaitoinen opettaja Vasili Petrov (1733–1799) kutsuttiin hoviin keisarinna Katariina II:n henkilökohtaiseksi kääntäjäksi ja luottolukijaksi. Häntä sanottiin Katariina II:n "taskurunoilijaksi", jonka oodeissa hallitsijaa kutsuttiin muun muassa "Venäjän Minervaksi". Ippolit Bogdanovitšin Dušenka eli runomuotoinen romanttinen kertomus oli ensimmäinen, joka toi yhteen antiikin Amor- ja Psykhe-myytin ja venäläisen kansanperinteen. Puškinin Ruslan ja Ljudmila runoelma seurasi aikanaan tätä traditiota. Mihail Heraskov oli ajan vaikutusvaltaisimpia runoilijoita ja kirjallisia toimijoita. Hänen ja hänen vaimonsa runoilija Jelizaveta Neronovan kotona Moskovassa 1760-luvulla kokoontunutta opiskelijapiiriä on sanottu Venäjän ensimmäiseksi kirjallisuussalongiksi.[23]
Venäläisen romaanin uranuurtajia 1700-luvulla olivat Fjodor Emin, Mihail Tšulkov ja Matvei Komarov. Monet heidän romaaneistaan olivat bestsellereitä, joista otettiin uusintapainoksia aina 1900-luvulle asti. Venäläinen romaani oli vakiintunut kirjallisuudenlajiksi ennen 1830-luvun romantiikan historiallisia romaaneja ja seikkailukertomuksia.[24][25]
Komedian johtava nimi oli Ivan Jelagin. Denis Fonvizin oli 1700-luvun lopun merkittävin näytelmäkirjailija, joka ivasi näytelmissään despoottisia maanomistajia ja aateliston ranskalaisuuden ihailua. Hänen esikuvinaan olivat mm. Antioh Dmitrijevitš Kantemirin satiirit.[23]
Keisarillisen historioitsija Nikolai Karamzinin, 12-osainen Istoriya gosudarstva rossiyskogo (ven. История государства Российского), Venäjän valtion historia, vuosilta 1816–1829 on venäläisen kirjallisuushistorian merkkiteos, eikä pelkästään ensimmäinen Venäjän valtion historiikki. Hän vaikutti myös kirjakieleen käyttämällä ranskalaistettua sanastoa ja syntaksia kirkkoslaavin kustannuksella.[26] Hän oli 1700-luvun lopun merkittävin kirjailija, jonka tuotanto ja toiminta enteilivät jo seuraavaa kirjallisuuden taitekohtaa, romantiikan murrosta.[27]
Venäjän kirjallisuudessa tapahtui rakenteellisia muutoksia 1800-luvun alussa. Kirjallisuuskäsitys kyseenalaistettiin venäjän kirjakielen perusteita myöten. Klassismin tyylijärjestelmä sai väistyä, vaikka sitä puolustettiin sitkeästi vuosikymmenien ajan. Tilalle astunut romantiikan tyylijärjestelmä vaikutti pitkälle tulevaisuuteen. 1820-luvulla kieleltään ja keinoiltaan uudistunut venäläinen taiderunous saavutti tason, jota monien mielestä ei ole sittemmin ylitetty. Kirjallisuus nykyaikaistui myös sosiaalisena instituutiona, kun kirjallisen kentän toimijat määrittyivät uudelleen yhteiskunnan rakenteiden muuttuessa.[28]
Vuosien 1820 ja 1880 välistä ajanjaksoa kutsutaan venäläisen kirjallisuuden kultakaudeksi. Runon kultaiseksi vuosikymmeneksi (zolotoi vek) kutsutaan 1820-lukua ja varsinkin Aleksandr Puškinin tuotantoa.[29] Realismin huippukautena pidetään 1840-lukua, jolloin kirjallisuus radikalisoitui. Vuosien 1840 ja 1890 välistä aikaa kutsutaan myös suurten kertojien aikakaudeksi.[30] Erityisesti vuosikymmenet 1860–1870 muodostavat niin poikkeuksellisen tihentymän kirjallisen tuotannon loistokkuudessa, jotta sellaista ei juuri muualla tunneta.[31]
Monet kirjailijat lakkasivat kirjoittamasta Venäjän keisarillista hovia varten ja suuntautuivat laajemmille lukijamarkkinoille.[16] 1820-luvun jälkipuoliskolla kirjailijoita alettiin valvoa tiukemmin vuoden 1825 dekabristikapinan vuoksi. Vuodesta 1826 lähtien heitä pidätettiin, kuulusteltiin, karkotettiin ja tarkkailtiin.[32]
Pjotr Tšaadajev oli tunnetuin 1800-luvun alun venäläisfilosofi. Aikalaiskeskustelussa hänen näkemyksensä Venäjän asemasta idän ja lännen välillä sai kaksi toisistaan eroavaa tulkintaa: zapadnikit eli länsimieliset ja slavofiilit eli venäläismieliset. Johtavia slavofiilejä olivat Aleksei Homjakov, Ivan Kirejevski ja Konstantin Aksakov. Vladimir Sollogub kuvasi slavofiilien ajattelua satiirisesti teoksessaan Tarantas, joka valottaa herkullisesti aikakauden kirjallisuus- ja yhteiskuntakeskustelua. Aleksandr Herzen oli ulkomailta vaikuttava, venäläisen intelligentsian poliittisen vastarinnan merkittävä toimija, jonka yhteiskuntaliberaalit mielipiteet vaikuttivat Venäjällä toimineisiin kirjailijoihin.[33]
Historiallinen romaani, joka oli 1830-luvulla ollut suosittu kirjallisuuden laji, jäi 1840–1860-luvuilla aikalaiskysymyksiä käsitelleen proosan varjoon.[34] 1860-luvulle tultaessa kirjailijoiden ammattikunnasta oli tullut huomattava yhteiskunnallinen tekijä.[35] Kirjailijan työstä tuli yhä ammattimaisempaa ja moni kirjailija oli myös lehtimies. Venäjälle muodostui virkaurasta taloudellisesti riippumaton ammattikunta, jota vallanpitäjien mielipiteet eivät enää ohjailleet. Nikolai I:n valta-ajan sensuurinterrorin 1848-1855 ("synkät seitsemän vuotta", mratšnoje semiletije) jälkeen koittivat vapaammat ajat ja Venäjän ensimmäinen painovapauslaki säädettiin vuonna 1865, jossa ennakkosensuuri kumottiin.[30]
Romantiikka nosti esille 1810-luvulla Vasili Žukovskin ja 1820-luvulla Aleksandr Puškinin kaltaisia nimiä. Romantiikan edeltäjä oli Suomen sotaakin runoissaan kuvannut Konstantin Batjuškov.[36] Denis Davydov oli riehakkaan husaarirunouden edustaja. Muita romantiikan runoilijoita oli vanhemmiten konservatiivinen Pjotr Vjazemski.[37] Kieliuudistusta kannattavan Nikolai Karamzinin tukijoiden perustamaan Arzamas-kirjallisuusseuraan kuuluivat Žukovski, Batjuškov, Vjazemski ja Vasili Puškin sekä ulkojäsenenä Aleksandr Puškin.[38] Dekabristirunoilijoita olivat Kondrati Rylejev ja Aleksandr Bestužev. Puškinin ystäviä ja lukiotovereita olivat runoilijat Wilhelm Küchelbecker ja Anton Delvig. Lyyrikoita olivat Jevgeni Baratynski, Nikolai Jazykov, Dmitri Venevitinov ja Aleksandr Poležajev.[37]
Ensimmäinen työkseen kirjoittanut venäläinen naiskirjailija oli Anna Bunina, joka julkaisi sekä proosaa että runoutta. Naisromantikkoja olivat Jevdokija Rostoptšina, Karolina Pavlova (Jänisch), Nadežda Durova, Marija Žukova ja Jelena Hahn.[39]
Kirjallisuutta julkaisevien ensyklopedisten aikakauslehtien julkaisijoita ja toimittajia olivat mm. Osip Senkovski (Biblioteka dlja tštenija, Lukukirjasto), Faddei Bulgarin (Severnaja ptšela, Pohjolan mehiläinen), Nikolai Gretš (Syn otetšestva, Isänmaan poika), Nikolai Polevoi (Moskovsk telegraf, Moskovan lennätin) ja Nikolai Nadeždin (Teleskop, Kaukoputki). Heistä neljä ensin mainittua olivat ns. raznotšinets (ven. разночинец) eli erisäätyisiä. Aikakauslehtien toimittamisen oli aiemmin katsottu olevan vain ylimyksille varattua.[40]
1830-luvun kertojia olivat mm. Mihail Zagoskin, Ivan Lažetšknikov, Vasili Narežnyi, Vladimir Odojevski ja Aleksandr Veltman. Myöhäisromantiikan runoilijoita olivat Fjodor Tjuttšev, Vladimir Benediktov, Aleksei Koltsov, Afanasi Fet ja Aleksei Konstantinovitš Tolstoi.[41]
Venäläinen lastenkirjallisuus runsastui 1830-luvulla. Lastenkirjallisuudessa oli ja on vahvat juuret venäläisessä kansanrunoudessa. Ennen romantiikkaa nimekkäät kirjailijat eivät luoneet kirjallisuutta, joka olisi toiminut erityisesti lasten kehityksen ja maailmankuvan ehdoilla. Käänne alkoi Puškinin saturunoelmasta Skazki (Satuja, 1831–1832, suom. 1985). Pjotr Jeršov ja Anton Pogorelski olivat kirjailijoita, jotka kirjoittivat lapsille.[42]
Realismia edustivat 1840-luvun jälkeen Fjodor Dostojevski ja Leo Tolstoi. Kansalliskirjallisuuden kulmakivinä pidetään tältä ajalta Aleksandr Gribojedovin näytelmää Vastus viisaudesta (Gore ot uma, ven. Горе от ума), Mihail Lermontovin lyriikkaa ja Nikolai Gogolin kertomuksia.[43][29] Realismin johtava laji oli romaani.[30]
Tanskalais-saksalaistaustainen kansatieteilijänä tunnettu Vladimir Dal kirjoitti myös alempien yhteiskuntaluokkien ihmistyyppejä esittelevää lyhytproosaa, mm. suomalaisia kuvaavan "Pietarin tsuhnat" (ven. Tšuhontsy Pitere) vuonna 1861. Dmitri Grigorovitš oli ensimmäinen huomattava venäläisten talonpoikien kuvaaja, jonka suosittu kertomus Pietarilaiset positiivarit (ven. Peterburgskije sarmantsiki) sai innoituksensa Nikolai Gogolin Päällysviitasta.[32]
1840-luvun suosituimpia romaaneja oli Aleksandr Družinin emansipatoorinen Polinka Saks, jonka taustalla oli George Sandin tuotannon valtava suosio Venäjällä. Erityisesti Sandin kolmiodraamakuvaukset olivat erittäin suosittuja. 1830-luvulla naiset itse alkoivat kirjoittaa proosaa ja ottivat 1840-luvulla kantaa naiskysymykseen. Avdotja Panajeva osallistui miehensä Ivan Panajevin ja Nikolai Nekrasovin kanssa Sovremennik-lehden tekoon kertomuksilla lapsuudestaan ja nuoruudestaan, joita sensuroitiin ankarasti. Hänen sensuroimattomat muistelmansa julkaistiin vasta vuonna 1927. Jevgenija Tur (oik. Jelizaveta Salhia de Tournemire os. Suhovo-Kobylin) oli ensimmäinen kirjailijantyöllään itsensä elättänyt venäläinen naiskirjailija, jolla oli laaja lukijakunta. Ivan Gontšarov oli romaanikirjailija, joka toimi virkaurallaan myös mm. sensuurin palveluksessa.[32]
Nadežda Hvoštšinskajan hienovaraisen kumoukselliset maalaiskuvaukset löysivät naispuolisen lukijakuntansa, mutta eivät saaneet radikaalien kirjallisuuslehtien huomiota. Ukrainalaisyntyinen Nadežda Sohanskaja oli Harkovassa asuva tuottelias slavofiili prosaisti, jota on verrattu Gogoliin ja Leskoviin. Aleksandr Ostrovski kuvasi kriittisesti naisten yhteiskunnallista asemaa näytelmissään. Keskiluokan satiirikkoja oli myös Mihail Saltykov-Štšedrin, joka lukeutui aikansa eturivin radikaalikirjailijoihin. Nikolai Leskov oli huumoria ja realistista myötätuntoa sisältävien kertomusten taitaja eikä hän ollut avoimesti yhteiskuntakriittinen radikaali. Vladimir Korolenko vastusti kirjoituksissaan yhteiskunnallisia epäkohtia kuten etnistä syrjintää ja kuolemanrangaistusta ja oli tärkeä esikuva 1900-luvun alun realistisen kerronnan taitaja Maksim Gorkille.[44]
Runoudessa proosan kaudella vaikutti edelleen romantiikan perintö. 1850-luvun jälkeisiä runoilijoita olivat mm. Nikolai Nekrasov, Afanasi Fet, Jakov Polonski, Apollon Maikov, kirjallisuuskriitikkona tunnettu Apollon Grigorjev ja Aleksei K. Tolstoi.[45]
Ivan Turgenev oli 1860-luvun johtava liberaalikirjailija. Hän oli ensimmäinen venäläinen kirjailija, jonka teoksia englantilainen, saksalainen ja ranskalainen aikalaisyleisö tunsi. Nikolai Tšernyševski oli 1800-luvun johtava radikaalikriitikko, jonka romaani "Mitä on tehtävä? Kertomus uusista ihmisistä" osoittautui yhdeksi yhteiskunnalliseen ajatteluun ja liikehdintään eniten 1800-luvulla vaikuttaneista teoksista venäläisessä kirjallisuudessa.[44]
Lukutaito laajeni 1900-luvun alussa, vaikka ensimmäisen maailmansodan alkaessa lukutaitoisia Venäjällä olikin vasta alle puolet väestöstä. Vuonna 1897 vain 20 % kansasta osasi lukea, vuonna 1914 lukutaitoisia oli jo 44 %. Vasta puolet lapsista sai kouluopetusta. Kaupungeissa oltiin lukutaitoisempia ja populaarikirjallisuuden kulutuksen valtava kasvu levisi kaupunkilaisten keskuudesta maaseudulle. Sensuurilain lieventyminen vuonna 1905 antoi sysäyksen kustannustoiminnan laajenemiseen. Yrityksistä huolimatta lehdistöä ei enää saatu kuriin. Painettujen kirjojen määrä kasvoi räjähdysmäisesti.[46]
Vuosisadan vaihteessa ja 1900-luvun alussa Anton Tšehovin novellit ja Anna Ahmatovan runous edustavat ehkä viimeisiä klassisen, vanhan venäläisen kirjallisuuden saavutuksia, jolloin siirryttiin realismista modernismiin. Myös Maksim Gorkin piiri vaikutti jo tällöin. Modernismin murrokseen liittyivät dekadenssi, venäläinen symbolismi, akmeismi ja sen perilliset.[47]
Gorkin piiriin kuuluivat Leonid Andrejev, Aleksandr Kuprin ja Ivan Bunin.[47] Populaarikirjallisuuden naiskirjailijoista kuuluisin oli "painosten kuningatar" Anastasija Verbitskaja. Dekadenssin edustajia olivat Zinaida Gippius, Konstantin Balmont, Fjodor Sologub (Teternikov) ja Valeri Brjusov.[47]
Symbolistien kirjailijoita olivat Aleksandr Blok, Andrei Belyi (Boris Bugarev), Vjatšeslav Ivanov, Dmitri Merežkovski, Aleksei Remizov, Lidija Zinovjeva-Annibal, Poliksena Solovjova, Maksimilian Vološin ja Mihail Kuzmin. Vastareaktio symbolismille oli akmeismi, jonka johtohahmoja olivat Nikolai Gumiljov ja Sergei Gorodetski; sen edustajia olivat Innokenti Annenski, Osip Mandelstam ja uransa alkuaikoina myös Anna Ahmatova (Anna Gorenko).[47]
Välittömästi vallankumouksen jälkeisessä neuvostokulttuurissa kirjallinen elämä oli vilkasta, mutta julkaisutoiminta oli vähäistä. Bolševikkien vallankumousta voi lähestyä myös toisesta näkökulmasta, joka korostaa taiteen vallankumouksellista uudistamisvoimaa. Bolševikit ja avantgardistit kilpailivat siitä, kumpi oli ensin: vallankumous vai sen taide. Avantgarden näkökulmasta katsottuna taide ja kirjallisuus ennakoivat vuoden 1917 tapahtumia hyvissä ajoin. Venäläisestä avantgardesta tuli maailmankuulua jo 1910-luvulla.[48]
Keisariajan sensuuri lakkasi toimimasta vuoden 1917 vallankumouksen jälkeen, mutta jo tammikuussa 1918 perustettiin kustannusalan vallankumoustribunaali ja seuraavan vuoden toukokuussa valtiollinen kustantamo Gosizfdat, myöh. Glavlit, joka valvoi julkaisutoimintaa. Vielä 1920-luvulla julkaiseminen oli Neuvostoliitossa melko kirjavaa.[49] Venäjän imperiumin alueella käytettiin satoja kieliä ja murteita. Vallankumouksen jälkeen 1917 Neuvostoliiton eri kansojen kieliä tuettiin muun muassa luomalla ja vahvistamalla niiden kirjakieltä: käytössä oli niin kyrillinen, latinalainen kuin arabialainenkin kirjaimisto.[50]
1910- ja 1920-lukujen kirjailijat vastasivat vallankumoukseen: bolševikit ja vanha maailma vastaan uusi maailma. Avantgardea edustivat lukuisat erilaiset koulukunnat kuten kubofuturistit, formalistit, egofuturistit, imaginistit, oberiuttien elämän teatteri ja vasen rintama. Kokeellisen proosan aikakaudella vaikuttivat Serapion-veljet ja ornamentaalinen proosa.[51]
Bolševikkien kirjailijoita olivat Demjan Bednyi, Vasili Knjazev, Nikolai Kljujev, Aleksandr Blok, Sergei Jesen, Maksimilian Vološin ja Marina Tsvetajeva.[51]
Avantgardea edustavia kubofuturisteja olivat Vladimir Majakovski, Jelena Guro, Aleksei Krutšonyh ja Velimir (Viktor) Hlebnikov. Formalistisia kirjallisuudentutkijoita olivat Viktor Šklovski, Roman Jakobson, Boris Eichenbaum, Juri Tynjanov ja Lidija Ginzburg. Egofuturistisia runoilijoita olivat Igor Severnajin, Konstantin Olimpov ja Georgi Ivanov.[51]
Imaginisteja edustivat Anatoli Mariengof, Kornei Tšukovski ja Aleksandr Kusikov. Oberiuttien eli OBERIU-ryhmän, todellisen taiteen yhdistyksen (obedinenije realnogo iskusstva) edustajia olivat Daniil Harms (Juvatšev), Aleksandr Vvedenski, Nikolai Zabolotski ja Konstantin Vaginov. Vasen rintama oli uusi vaihe futurismin historiassa, jossa Taiteen vasen rintama LFP (Levyi front iskusstva) ajoi faktakirjallisuuden asiaa.[51]
Kokeellisen proosan aikakaudella Serapion-veljeksistä tunnetuimmat olivat Suomessa Mihail Zoštšenko ja Jevgegi Zamjatin. Ornamentaalisen proosan kirjailijoita olivat Boris Pilnjak, Isaak Babel, Ilja Ifin (Fainzilberg) ja Jevgeni Petrov (Katajev) sekä Juri Oleša.[51]
Lastenkirjallisuuden nousukausi oli 1920-luvulla, jolloin se oli kokeellista ja Raduga-kustantamo julkaisi Kornei Tšukovskin ja Samuil Maršakin teoksia.[52]
1930-luvulla kirjallisuuden julkaisemisen kontrolli ulottui jo kaikkialle. Erotuksena tsaarin Venäjän sensuurihallinnosta Neuvostoliiton sensuuri ei ollut lailla säädeltyä. Koska sensuuriorganisaatiota ja sen asettamia kieltoja ja rajoituksia ei ollut kirjattu lakiin tai asetuksiin, sensuurin toiminta oli ennakoimatonta.[49] Näkyvin organisatorinen muutos oli Kirjailijaliiton perustaminen vuonna 1932 ja sen järjestämä ensimmäinen yleisliittolainen eli koko Neuvostoliiton käsittävä kirjailijakongressi vuonna 1934. Kirjailijaliiton perustamisen yhteydessä lakkautettiin maassa toimineet kymmenet kirjalliset ryhmittymät. Myös proletaarikirjailijoiden liittymä RAPP sai väistyä. Kustantamoita suljettiin ja kirjallisuuslehtiä lopetettiin, ja niiden tilalle perustettiin uusia. Uudet valtiolliset lehdet ja kustantamot vakiinnuttivat valtansa kirjallisuuselämässä.[49]
Kirjailijoita alettiin kouluttaa Moskovaan perustetussa Gorki-instituutissa. Uusi neuvostoliittolainen kirjallisuuseliitti muodostui: sen takasi tukijärjestelmä, joka tarjosi valtion omistamia huviloita, datšoja työskentelykäyttöön. Käsitystä korkeakulttuurista ei enää kyseenalaistettu, länsimaista kirjallisuutta ja antiikin klassikoita käännettiin ja niiden tuntemus kuului yleissivistykseen.[49]
Venäjän kielen asema Neuvostoliitossa niin sanottuna kieliperheen vanhimpana veljenä vahvistui 1930-luvulla ja vuoden 1937 jälkeen siirryttiin pääasiassa kyrilliseen kirjaimistoon. Samalla venäjän kielen asema muun muassa kouluopetuksessa vahvistui. Venäjän kielen asemaa perusteltiin sillä, että se oli "kansojen perheen" yhteinen viestintäkieli. Koko Neuvostoliiton olemassaolon ajan venäjän kieli oli korkeimman opetuksen ja sivistyksen kieli. Venäjän kielen jatkuvasta vahvistumisesta kertoo muun muassa se, että 1960-luvulla lähes kaikki kouluopetus oli jo venäjänkielistä.[50]
Stalinin noustessa valtaan 1930-luvulla sosialistisesta realismista tuli Andrei Ždanovin johdolla ainoa virallisesti hyväksytty suuntaus. Sen toteutumista valvoi Neuvostoliiton kirjailijaliitto. Maksim Gorkia pidettiin sosialistisen realismin arkkityyppinä. Hänen lisäkseen Nobel-palkittu Mihail Šolohov, Aleksei Tolstoi ja Vladimir Majakovski nousivat neuvostokirjallisuudessa suuriksi nimiksi. Sosialistisen realismin malliesimerkki oli Nikolai Ostrovskin romaani Kuinka teräs karaistui (Kak zakaljalas stal, 1932-1934, suom. 1974).[53] Toinen sosialistisen realismin esimerkkiteoksia oli Aleksandr Fadejevin romaani Tuho (Razgom, 1925-1926, suom. 1977) ja hän toimi Kirjailijaliiton johdossa aina kuolemaansa asti.[54] Tuotantoromaanin esikuvana voidaan pitää Fjodor Gladkovin teosta Sementti (Tsement, 1925, suom. 1928) ja Anna Karavajevan Lesozavod (Sahalaitos, 1928) on varhainen kuvaus maaseudun teollistamisesta. Varsinaisen tuotantoromaanin kultakauden aloitti Marietta Šaginjanin Gidrotsentral (Vesivoimala, 1931).[55]
Kirjallisuutta julkaistiin etenkin niin sanotuissa "paksuissa lehdissä" (tolstyje žurnaly) Novyi Mir ja Literaturnaja gazeta. Ensyklopedisista aikakauslehdistä poiketen ne pitivät 1800-luvulla poliittisen suuntansa avoimesti esillä. "Paksuuden" määre tarkoitti siten myös sanoman "painavuutta."[29]
Jotkut kirjailijat, kuten Mihail Bulgakov, Boris Pasternak, Andrei Platonov, noudattivat perinteistä venäläistä kirjallisuustraditiota ja kirjoittivat ”pöytälaatikkoon” vailla toivoa teostensa julkaisemista elinaikanaan. Heitä on kutsuttu myös suuriksi ulkopuolisiksi. Pasternak jopa painostettiin luopumaan Nobelin kirjallisuuspalkinnosta vuonna 1958. Venäläisiä emigranttikirjailijoita ulkomailla edustivat muun muassa ensimmäisenä venäläisenä kirjailijana Nobel-palkittu Ivan Bunin, Vladimir Nabokov ja G. I. Gurdjieff.[56] Ensimmäisen aallon emigranttikirjailijoita olivat myös Ivan Šmeljov, Boris Zaitsev, Vladislav Hodasevitš, Georgi Ivanov, proosakirjailija Nadežda Teffi (Butšinskaja), Mark Aldanov, Nina Berberova ja Irina Odojevtseva.[57] Toisen maailmansodan jälkeen sotakokemukset ja sotakirjallisuus nousivat suosituiksi, esimerkiksi Viktor Nekrasovin, Aleksandr Fadejevin ja Boris Vasiljevin kertomina.[56]
Stalinin jälkeinen käännekohta oli, kun Aleksandr Solženitsynin vankileirikokemuksista kertova Ivan Denisovitšin päivä ilmestyi Nikita Hruštšovin suojasään aikaan vuonna 1962. Hän sai Nobelin kirjallisuuspalkinnon vuonna 1970. Suojasää (ottepel) sai nimensä Ilja Ehrenburgin romaanista. Solženitsyn joutui myöhemmin mielipiteidensä vuoksi vaikeuksiin, ja hänet vangittiin ja karkotettiin vuonna 1974 sen jälkeen, kun hänen teoksensa Gulag: Vankileirien saaristo oli julkaistu Pariisissa. Hän palasi juhlittuna sankarina vuonna 1994. Vuodesta 2009 lähtien teos on ollut pakollista koululukemistoa.[58] [59] Suojasäiden aikaan arvostettiin Mihail Prišvinin luontoa ja menneisyyden perinnettä sisältävää tuotantoa, Konstantin Paustovskin elämää romantisoivia teoksia ja Leonid Leonovin metsänsuojelullisia teemoja.[60]
Neuvostoliitossa oli vilkas tieteiskirjallisuusperinne, johon aluksi saatiin vaikutteita anglosaksisen maailman ja myöhemmin maan omasta avaruusohjelmasta. Scifiä kirjoittivat esimerkiksi Aleksandr Beljajev (Amfibi),[61] Aleksei N. Tolstoi (Aelita, 1923, suom. 1961),[62] Ivan Jefremov (Andromedean tähtisumu, 1957, suom. 1984)[61] ja Aleksandr Kazantsevin Pylajuštšyi ostrov (1940) .
Aikakautta 1960-luvun lopusta 1980-luvun alkuun kutsutaan pysähtyneisyyden ajaksi ja Neuvostoliitossa sitä kutsuttiin virallisesti "kehittyneen sosialismin" ajaksi. Kirjallisuudella ja kirjallisuuskeskustelulla oli tärkeä poliittinen tehtävä suojasään ja edelleen pysähtyneisyyden aikana. Suojasään aikana kulttuurieliitti oli jakautunut Hruštšovin stalinismin vastaista kampanjaa kannattaviin uudistusmielisiin ja vanhoillisiin. Uudistusmielisten sisällä oli kaksi ryhmää: vähemmän radikaalit "ihmiskasvoiseen sosialismiin" uskovat 60-lukulaiset ja jyrkät toisinajattelijat.[63]
Kirjallisuutta luettiin ja tuettiin edelleen runsaasti. 1960-luvun lopulla Neuvostoliiton väestö alkoi olla hyvin koulutettua ja maassa vallitsi kohtuullinen, mutta vaatimaton elintaso. Usein toistetun käsityksen mukaan neuvostoliittolaiset olivat maailman lukevin kansa, joka näkyi esim. metrossa, jossa kaikki lukivat jotain. Kirjoja julkaistiin sekä virallisesti että epävirallisesti eli niin sanottua samizdat- ja tamizdat (ulkomailla julkaistua) -kirjallisuutta. Glasnostin eli julkisen avoimuuden aikana kirjallisuuden merkitys historian ja politiikan uudistusten välittäjänä neuvostokaudella nousi huippuunsa, mutta Neuvostoliiton romahtaminen muutti sen aseman nopeasti.[63]
Sosialistinen realismi oli pysähtyneisyyden aikakaudella yhä ainoa virallisesti hyväksytty taiteellinen ilmaisutapa, vaikka sen rajoista keskusteltiin jo Stalinin kuoleman jälkeen 1950-luvulla. Jälkeenpäin tarkasteltuna on selvää että suojasään kriittiset äänenpainot olivat aloittaneet syvällisen muutoksen, joka vaikutti monin tavoin myös kirjallisuuteen. Monet Neuvostoliitossa asuvat kirjailijat kehittivät omaa ilmaisuaan siten, että he saattoivat hienovaraisesti rivien välistä tuoda esiin moraalista kritiikkiä yhteiskunnan oloja ja arvoja kohtaan. Näin he jatkoivat venäläisen kirjallisuuden yhteiskuntakriittistä perinnettä poliittis-taloudellisesta pysähtyneisyydestä huolimatta, erityisesti kaupunkilaista intelligentsiaa kuvaavassa proosassa sekä maaseutuproosassa.[64]
Monikerroksisen pysähtyneisyyden aikaan kuuluivat maaseutukirjailijat, kaupunkilaisproosa, "toinen" kirjallisuus, maanpaossa olevat kirjailijat, se mitä ihmiset lukivat metrossa, lastenkirjallisuus ja näytelmäkirjallisuus.[65] Tunnetuimpia tämä ajan runoilijoita oli Jevgeni Jevtušenko. Maaseutukirjailijoita olivat Fjodor Abramov, Viktor Astafjev, Vasili Šukšin, Valentin Rasputin, Nikolai Rubtsov ja Tšingiz Aitmatov. Kaupunkilaisprosaisteja olivat Juri Trifonov, Vasili Aksjonov, Vladimir Makanin, Natalija Baranskaja, I. Irina Grekova (Jelena Ventsel). "Toisen" kirjallisuuden edustajia olivat Andrei Sinjavski, Juli Daniel, Venedikt Jerofejev, Andrei Bitov, Bulat Okudžava ja Vladimir Vysotški.[66]
Emigraation kolmanteen aaltoon eli kirjailijoiden maanpakoon 1970-1980- luvuilla kuuluivat Joseph Brodsky, Saša Sokolov, Sergei Dovlatov, Aleksandr Solženitsky ja feministiaktivisti Julia Voznesenskaja. Tieteiskirjallisuus oli ainoa virallinen kirjallisuudenlaji, jolle sallittiin vapaus poiketa realismin vaatimuksesta. Tieteiskirjallisuuden suosio nousi huippuunsa 1950-1960- luvuilla avaruusteknologian kehittyessä ja Neuvostoliiton noustessa supervallan asemaan Yhdysvaltain rinnalle. Veljekset Arkadi ja Boris Strugatski tekivät venäläisestä tieteisfantasiasta maailmankuulun. Heidän romaaninsa Hankalaa olla jumala on yksi 1900-luvun suosituimmista ja tunnetuimmista tieteisromaaneista. Kertomukseen Piknik na obotšine (Eväsretki pientareella, 1972), pohjautuu Andrei Tarkovskin elokuva Stalker. Lastenkirjallisuutta edusti Eduard Uspenski ja näytelmäkirjallisuutta Aleksandr Vampilov.[67]
Perestroikan aikaan 1980-luvun lopulta 1990-luvun alkuun kuuluivat glasnost-kirjallisuus, naisten uusi proosa sekä kokeellinen kirjallisuus: postmodernismi ja underground-runous.[65] 1990-luku jää venäläiseen kirjallisuuden historiaan aikana, jolloin naiskirjailijat ja naiskirjallisuus murtautuivat esiin toden teolla ja pääsivät huipulle saakka. Glasnostin aikana naisten kirjoittama kirjallisuus täytti tyhjiötä, jonka virallisen ja epävirallisen kirjallisuuden välisen kahtiajaon purkautuminen oli jättänyt.[68]
Vuonna 1990 sensuuri lakkautettiin. Perestroikan aikana lukijoita kiinnostivat eniten aikaisempi 1900-luvulla kielletty ja julkaisematta jäänyt kirjallisuus (Jevgeni Zamjatin, Andrei Platonov, Mihail Bulgakov, Anna Barkova, Anna Ahmatovan Requiem); tuoreempi 1960-1980- luvun kirjallisuus, joka johti kirjailijan karkotukseen tai vangitsemiseen (Venedikt Jerofejev, Andrei Bitov) ja 1960-luvulla kirjoitettu, pöytälaatikkoon jäänyt stalinismin aikaa käsittelevä kirjallisuus (Anatoli Rybakovin Arbatin lapset, Vladimir Dudintsevin Valkeat vaatteet ja Juri Dombrovskin Fakultet nenužnyh veštšei, Turhien tavaroiden tiedekunta).[69]
Suosittuja menneisyyttä käsitteleviä realistisia kirjailijoita ovat Anatoli Pristavkin, Vasili Grossman, Varlam Šalamov ja Irina Ratušinskaja. Naisten uutta proosaa edustavat Svetlana Vasilenko, Tatjana Tolstaja, Ljudmila Petruševskaja, Valerija Narbikova, Nina Iskrenko, Nina Sadur ja Ljudmila Ulitskaja. Kokeellista kirjallisuutta, postmodernismia edustavat Viktor Jerofejev, Jegveni Popov, Dmitri Prigov, Lev Rubinštein, Timur Kibirov, Vladimir Sorokin, Viktor Pelevin ja Bella Ahmadulina. Underground-runoutta edustavat Jelena Švarts ja Olga Sedakova.[70] 1990-luvulla myös naisdekkaristeista tuli erittäin suosittuja, tunnetuin heistä oli ja on edelleen Aleksandra Marinina.[68]
Kirjallisuus uudessa tilanteessa
Venäläisen kirjallisuuden on jo 1990-luvulta lähtien sanottu olevan kriisissä siitä alkaen kun markkinatalouden lait alkoivat hallita kirjojen kustantamista. On pelätty että korkeatasoinen kaunokirjallisuus kärsii ja siltä vievät tilaa muistelmakirjallisuus, dekkarit, rakkausromaanit ja fantasia. Palkintojen, kuten Venäjän Booker-palkinnon avulla on vuodesta 1992 lähtien ylläpidetty korkeakirjallisuuden instituutiota. Toinen huolenaihe on ollut se, että venäläiset eivät enää lue niin paljon kuin ennen. Kirjoja myydään edelleen (vuoden 2015 tilanne): dekkareiden painokset ovat miljoonissa ja joka vuosi julkaistaan runsaasti korkeatasoista kaunokirjallisuutta.[71]
Neuvostoliiton hajottua Venäjän maineikkaimmiksi kirjailijoiksi ovat nousseet Vladimir Sorokin, Viktor Jerofejev ja Viktor Pelevin. Boris Akunin ja Aleksandra Marinina ovat keränneet mainetta dekkareistaan ja he ovat olleet myydyimmät kirjailijat.[72] Niin sanotuista uusrikkaista (novyje russkije, uudet venäläiset) Moskovan Rubljovkan kaupunginosan asukkaista kirjoittaa Oksana Robski. Fantasiakirjallisuus on erittäin suosittua: 2000-luvun alkupuolella sitä ilmestyi 250–350 nimikkeen vuosivauhtia.[73]
Vuonna 1992 perustettu Venäjän Booker-palkinto eli Booker-Open Russia Literary Prize -palkinto on kohonnut maan merkittävämmäksi kirjallisuuspalkinnoksi.[71] Kirjallinen eliitti arvostaa kuitenkin enemmän Andrei Belyi-palkintoa, jota on jaettu jo vuodesta 1978 lähtien ja se on edelleen tavoiteltu kunnianosoitus. Se on saanut alkunsa epävirallisesta toisinajattelijakulttuurista, palkintona on votkapullo ja omena. Neuvostoliiton virallisen kirjallisuuspolitiikan jatkaja on kirjallisuuden valtionpalkinto, jota on vuodesta 1992 myöntänyt valtakunnan presidentti. Myös oligarkit eli suurliikemiehet ovat perustaneet omia palkintojaan, esimerkiksi Mihail Prohorovin säätiön Nos (Nenä) -palkinto ja Boris Berezovskin tukema Triumf. Vuonna 2005 perustetun niin sanotun "Ison kirjan" (Bolšaja kniga) eli "Kansallisen kirjallisuuspalkinnon" jakajia ovat valtion tukemat akateemiset instituutiot.[74]
Neuvostoliiton romahdettua syntynut ideologinen tyhjiö on täyttynyt paitsi viihteestä myös nationalismin ja uskonnon tarjoamista aineksista. Uskonnollisuuden lisääntyminen ja kirkon aseman vahvistuminen näkyvät sekä arkielämässä että kirjallisuuudessa. Uskonto yksilön vakaumuksen ja kirkollisena toimintana on huomion kohteena Jelena Tšižovan tuotannossa. Hänen romaaninsa Vremja ženštšin (Naisten aika, 2009) palkittiin Venäjän Booker-palkinnolla. Suhde menneeseen on suositun ja palkitun nykykirjailija Mihail Šiškinin tuotannossa tärkeä teema, hän asuu ja työskentelee Zürichissä. Venäjäksi kirjoittavia kirjailijoita asuu ulkomailla eniten Israelissa, jonne juutalaiset muuttivat Neuvostoliiton hajottua.[75]
Dystopia-romaanien suosion syytä 2000-luvun alussa on perusteltu muun muassa sillä, että 1990-luvulla vallinnut sanan- ja painovapauden euforia haihtui, kun kirjallisuuden kentällä havahduttiin uuden markkinavetoisen kirjallisuusinstituution todellisuuteen. Samalla valtio alkoi jälleen kerran rajoittaa yhteiskuntakeskustelua esimerkiksi valvomalla televisiokanavien ja toimittajien työtä. Pettymys demokratiaprosessiin näkyy kirjailijoiden pessimistisinä kuvauksia tulevaisuuden epätoivotusta yhteiskunnasta. Ensimmäisiä edustajia olivat vuonna 2005 Dmitri Bykovin Evakuator ja viihteellisempi Dmitri Gluhovskin fantasiaromaani Metro 2033 (suom. 2010), johon vuonna 2009 ilmestyi paljon keskustelua herättänyt jatko-osa Metro 2034. Vakavampaa dystopiakirjallisuutta edustavat muun muassa Olga Slavnikovan romaani 2017, joka palkittiin vuonna 2006 Venäjän Booker-palkinnolla ja Dmitri Bykovin ŽD.[76]
Yhdeksi kirjallisuuden suuntaukseksi kohotetaan niin sanottu uusi realismi, jonka edustaja on uuden sukupolven kirjailijoiden keulahahmoihin kuuluva Roman Sentšinin kertomus Novyi realizm (Uusi realismi), joka on kuvaus moskovalaisen nykykirjailijan päivästä.[77]
Runouteen ovat vaikuttaneet samat institutionaaliset muutokset kuin proosaankin. Neuvostoaikana runoilijoiden esiintyminen täytti urheilustadionit, perestroikan kaudella ja 1990-luvulla areenana olivat myös monet kokeelliset kirjallisuuslehdet. 2000-luvun alusta lähtien internetin merkitys runoilijoille on kasvanut jatkuvasti. Internet on tärkeä kanava myös siksi, että monet venäjäksi kirjoittavat runoilijat asuvat Venäjän rajojen ulkopuolella Yhdysvalloissa, Israelissa, Isossa-Britanniassa ja Ukrainassa. Internetissä toimii myös runouteen erikoistunut lehti, esimerkiksi moskovolaisen runouden monitoimimiehen Dmitri Kuzminin Vozduh (Ilma).[77]
Merkittäviä venäjänkielisiä nykyrunoilijoita on paljon. Maineensa vakiinnuttaneita ovat esimerkiksi Arkadi Dragomoštšenko, Igor Pomerantsev, Mihail Aizenberg, Boris Hersonski, Šamšad Abdullajev, Jelena Fanailova, Aleksandr Skidan, Andrei Sen-Senkov. Nuoremmasta sukupolvesta on nostettu esille muiden muassa Marija Stepanova, Polina Barskova, lähinnä kääntäjänä toiminut Nika Skandiaka (s. 1978), Andrei Poljakov ja Pavel Goldin.[77]
Venäläisestä kirjallisuusanalyysista ja kulttuurintutkimuksen eri koulukunnista nykyaikaiselle kirjallisuudentutkimukselle ehkä tärkein oli vuosina 1910–1930 vaikuttanut formalismi. Formalistien koulukuntaan kuului sen alkuvaiheista lähtien Roman Jakobson, maailmankuulu filologi, joka oli niin Moskovan, Prahan kuin New Yorkin lingvistipiirien perustaja, strukturalismin oppi-isä sekä Harvardin yliopiston professori. Muita teoreetikkoja olivat Viktor Šklovski, Boris Eichenbaum ja Juri Tynjanov. Formalistien oppilaista kuuluisin oli Lidija Ginzburg, jonka tuotanto on ollut 1990- ja 2000-luvuilla kasvavan kiinnostuksen kohde.[78]
Toisen maailmansodan jälkeen kirjallisuudentutkimuksessa ja kritiikissä korostettiin kansallisia arvoja ja samlla kritisoitiin niitä, jotka olivat kirjoittaneet läntisestä vaikutuksesta venäläiseen kirjallisuuteen. Esimerkiksi kirjallisuuden teoreetikko Vladimir Proppin kuuluisa tutkimus Istoritšeskije korni volšebnoi skazki ('Ihmesadun historialliset juuret', 1946) sai moitteet siitä, että se perustui liiaksi ulkomaisiin lähteisiin.[79]
Neuvostoliitossa vaikutti arvostettuja kulttuuri- ja kirjallisuusteoreetikkoja ennen kaikkea Moskovan ja Leningradin ulkopuolella. He toimivat akateemisissa viroissa mutta heidän näkemyksensä kulttuurista oli toinen kuin marxismi-leninismissä yleensä. Tunnettu esimerkki on Tarton yliopiston kirjallisuustieteen professori Juri Lotman ja hänen johtamansa Tarton semioottinen koulukunta, jossa käytettiin myös strukturalismin keinoja. Toinen tunnettu teoreetikko oli Mihail Bahtin, jonka merkitys on ollut suuri myös läntisen kirjallisuuden ja kulttuurin tutkimukseen.[80] Näistä käytetään nimeä Tarton-Moskovan semioottinen koulukunta.
.jpg)
.jpg)
.jpg)
_by_I.Makarov_(1840s).jpg)
_1.jpg)
.jpg)
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
