venäläinen kirjailija From Wikipedia, the free encyclopedia
Nikolai Vasiljevitš Gogol (alk. Gogol-Janovskyi, ven. Никола́й Васи́льевич Го́голь, ukr. Мико́ла Васи́льович Го́голь, Mykola Vasylovytš Hohol; 31. maaliskuuta (J: 19. maaliskuuta) 1809 Sorotšintsi, Pultavan alue, Venäjän keisarikunta – 4. maaliskuuta (J: 21. helmikuuta) 1852 Moskova, Venäjän keisarikunta) oli ukrainalaissyntyinen, Venäjällä vaikuttanut ja venäjäksi kirjoittanut kirjailija.[1][2] Häntä pidetään merkittävänä novellikirjallisuuden uudistajana.[2][3]
| Nikolai Vasiljevitš Gogol | |
|---|---|
| Никола́й Васи́льевич Го́голь | |
.jpg) Nikolai Gogol, Otto Friedrich Theodor von Möller 1840, Tretjakovin galleria, Moskova |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 31. maaliskuuta 1809 |
| Kuollut | 4. maaliskuuta 1852 (42 vuotta) |
| Kansalaisuus | Venäjän keisarikunta |
| Ammatti | romaanikirjailija, novellisti, näytelmäkirjailija |
| Kirjailija | |
| Äidinkieli | ukraina |
| Tuotannon kieli | venäjä |
| Aikakausi | 1840–1851 |
 Nimikirjoitus |
|
| Aiheesta muualla | |
 Löydä lisää kirjailijoitaKirjallisuuden teemasivulta |
|
Nikolai Gogol syntyi puolalaistaustaiseen Gogol-Janovskyin aatelissukuun perheensä Janovštšinan (ven. Яновщинa) maatilalla lähellä Sorotšintsia, lähellä Psel-jokea, Pultavan ja Mirgorodin piirien rajalla Pultavan kuvernementissa (nyk. Ukraina).[3] Gogolin isoisä oli merkitty aatelisten luetteloon (ns. 'Samettikirja', ven. Дворянской грамоте) vuonna 1792, johon merkittiin vain syntyperäiset aateliset, ei niitä, jotka saivat arvonimen sotilasansioista, virka-ansioista tai vuoden 1661 aatelisasetuksesta.[4] Isänsä pyynnöstä Nikolai Janovskyi tunnustettiin vuonna 1820 aatelismieheksi, ja vuonna 1821 hänelle annettiin sukunimi Gogol-Janovskyi, josta hän käytti vain ensimmäistä osaa. Hänen isänsä oli näytelmäkirjailija, innokas teatterinharrastaja ja maanomistaja Vasyl Hohol-Janovskyi.[5][6][7][8]
Gogolin vanhempia pidettiin keskiluokan maanomistajina, heillä oli 1 000 hehtaaria maata ja 400 'sielua' eli täysi-ikäistä miespuolista maaorjaa.[4] Perheeseen kuului Nikolain lisäksi viisi lasta: veli Ivan (1810–1819) sekä sisaret Maria (1811–1844), Anna (1821–1893), Jelizaveta (1823–1864) ja Olga (1825–1907).[4][9] Pojista siis ainoastaan Nikolai eli aikuiseksi. Gogolin suvussa oli monia kirjallisesti lahjakkaita ihmisiä. Hänen äitinsä oli varakkaasta aatelisuvusta peräisin olevan Maria Ivanovna Kosiarovskaja-Šerbak (ukr. Косяровська Марія Іванівна, 1791-1868),[7] joka kävi laajaa kirjeenvaihtoa monien kirjailijoiden kanssa.[4]
Kymmenenvuotiaana Gogol vietiin Pultavaan yksityisopettajan luo valmistautumaan lukio-opintoihin. 12-vuotiaana hän aloitti seitsemän vuotta kestäneet lukio-opinnot Nežinin (ukr. Nižynin) kymnaasin sisäoppilaitoksessa. Gogol oli kouluaikoinaan kiinnostunut kirjallisuudesta ja teatterista, ja hän näytteli ja ohjasi itsekin. Gogol ei ollut ahkera oppilas, mutta hänellä oli erinomainen muisti, hän valmistautui kokeisiin muutamassa päivässä ja siirtyi luokalta toiselle. Hän oli erittäin heikko kielissä ja edistyi vain piirtämisessä ja venäläisessä kirjallisuudessa. Koulun kirjallisuudenopettaja Nikolski ylisti lähinnä 1700-luvun venäläisen kirjallisuuden merkitystä eikä hyväksynyt Aleksandr Puškinin ja Vasili Žukovskin nykyrunoutta, mikä kuitenkin vain lisäsi lukiolaisten kiinnostusta romantiikan kirjallisuuteen.[10]
Isän kuolema vuonna 1825 oli raskas isku koko perheelle. Vasyl Hohol-Janovsky haudattiin kotitilalleen Janovštšinaan.[11] Vastuu lankesi ainoalle pojalle, 16-vuotiaalle Nikolaille, joka neuvoi ja rauhoitteli hermoherkkää, taikauskoista äitiään sekä joutui miettimään itse omaa tulevaisuuttaan. Äiti Maria Ivanovna jumaloi esikoispoikaansa, piti häntä nerona[4] ja antoi hänelle viimeisetkin vähäisistä varoistaan varmistaakseen tämän elämän Nižynissä ja myöhemmin Pietarissa. Nikolai maksoi äidilleen takaisin kiihkeällä lapsellisella rakkaudella, mutta heidän välillään ei ollut täydellistä ymmärrystä ja luottamusta. Myöhemmin Gogol luopui perintöosuudestaan sisartensa hyväksi voidakseen omistautua kokonaan kirjallisuudelle. Hän huolehti että sisaret saivat hyvän koulutuksen julkisista varoista Isänmaallisessa instituutissa (ven. Патриотическим институт) Pietarissa. Myös Gogolin setä avusti tyttöjen elatuksessa.[4]
Valmistuttuaan lukio-opinnoista vuonna 1828 Gogol muutti Pietariiin, jossa julkaisi salanimen turvin romantiikan ja idyllirunouden perinnettä jatkaneen runoelmansa Hans Küchelgarten vuonna 1829. Runon saaman kielteisen kritiikin jälkeen Gogol ei enää koskaan julkaissut runoja. Hän hankki käsiinsä kaikki myymättömät kappaleet ja poltti ne. Sen jälkeen hän matkusti pariksi kuukaudeksi Saksaan.[2][3]
Isänsä kuoltua Gogol otti työn virkamiehenä sisäministeriön valtiontalouden ja maa-asiain osastolla vuosina 1829–1831[2] ja kirjoitteli vapaa-ajallaan Ukrainasta kertovia kertomuksia, joita julkaistiin pietarilaisessa lehdessä.[3] Työpaikalla kertyneistä kokemuksista hän hyödynsi myöhemmin novelleissa, jotka tyypittelivät sekä romantiikan että realismin keinoin 1800-luvun keisarillisen Venäjän pikkuvirkamiehiä.[2]
Gogolin varhaiset kertomukset julkaistiin vuosina 1831–1832 kahdessa kokoelmassa, ja ne saivat Pietarissa ja Moskovassa paljon myönteisiä arvosteluja. Realismia ja fantasiaa yhdistelevissä novelleissaan Gogol yhdistää ukrainalaisia kansantarinoita saksalaiseen romantiikkaan ja filosofoivaan mielikuvitukseen.[3] Samoihin aikoihin Gogolilla oli intohimo Ukrainan kasakkojen historiaan ja hän yritti saada viran Kiovan Pyhän Vladimirin keisarillisen yliopiston historian laitokselta. Aleksandr Puškinin ja Venäjän opetusministeri Sergei Uvarovin tuesta huolimatta, virkamiehet estivät nimityksen sillä oikeutetulla perusteella, että Gogol oli virkaan epäpätevä.[12]
Hänen kirjailijanuransa urkeni vähitellen alkuhankaluuksien jälkeen. 1830-luvun alussa Gogol tutustui tärkeisiin kirjallisiin vaikuttajiinsa Vasili Żukovskiin ja Pjotr Pletnoviin. Pletnjov esitteli Gogolin Aleksandr Puškinille. Tämä kannusti ja ohjasi mielellään nuorempaa kirjailijaa. Kaksi Gogolin suurteosta Reviisori ja Kuolleet sielut saivat luultavasti alkunsa Puškinilta lainatuista ideoista.[2]
Vuosina 1834–1835 Gogol oli historian tuntiopettajana tyttöjen sisäoppilaitoksessa[1] ja sai sitten keskiajan historian apulaisprofessuurin keisarillisesta Pietarin yliopistosta, johon hänellä ei ollut mitään akateemista pätevyyttä. Hän luennoi yliopistossa vain vuoden ajan, kunnes häntä pyydettiin lähtemään liian mielikuvituksellisen, epäsäännöllisen ja epäselvästi esitetyn opetuksensa vuoksi. Hänen näkemyksiään ei ymmärretty niin kuin hän olisi itse halunnut.[3][13][2]
Gogolin esseitä taiteesta, historiasta ja kirjallisuudesta julkaistiin vuonna 1835 kokoelmassa Arabeski. Kokoelmaan kuului myös kolme uutta ja merkittävää novellia, Muotokuva, Nevan valtakatu ja Mielipuolen päiväkirja. Seuraavina vuosina Gogol julkaisi niin ikään arvostetut novellinsa Nenä (1836) ja Päällysviitta (1839). Gogolin novelleissa on usein ironista yhteiskuntakritiikkiä. Niiden kerronta on suoraviivaista, vaikka juoni onkin fantasianomainen.[3] Gogolin muita merkittäviä teoksia ovat satiirinen näytelmä Reviisori (1836) ja romaani Kuolleet sielut (1842 ja 1855).[3] Reviisori aiheutti suuren kohun ja jonkinmoisen skandaalin satiirisuutensa vuoksi.[14] Tunteellinen Gogol järkyttyi tästä ja lähti äidiltään kavaltamillaan kotitilan lainanlyhennykseen tarkoitetuilla rahoilla maanpakoon Eurooppaan, alkuperäisenä tarkoituksenaan nousta Danzigissa Amerikkaan lähtevään laivaan.[15]
Kesällä 1836 Gogol matkusti ulkomaille keskittyäkseen kirjoittamiseen, filosofiaan ja hengelliseen kilvoitteluun. Hän asui vuosikausia Saksassa, Sveitsissä, Pariisissa, Roomassa ja Napolissa. Venäjällä hän kävi ainoastaan kesäisin.[2]
Roomassa Gogol vietti eniten aikaa, siellä hän tapasi muun muassa kaupungissa vierailleita venäläisiä kirjailijoita kuten Vasili Žukovskin. Roomassa hänellä oli loppuvuodesta 1838 alkanut syvä ystävyys tai ehkä rakkaus 23-vuotiaaseen, kruununperillisen adjutanttina palvelleeseen saksalais-puolalaistaustaiseen kreivi Josif Mihailovitš Vielgorskyyn (1817–1839),[16] joka oli tullut Italiaan hoidattamaan tuberkuloosiaan. Vielgorsky oli syntyisin taiteellisesta perheestä. Sukutarinan mukaan Gogol olisi ollut rakastunut myös Josifin nuorempaan sisareen Anna Mihailovnaan.[17] Gogol kirjoitti tästä suhteesta keskeneräisessä teoksessaan Illat huvilassa (ven. Ночи на вилле).[18][19]
Vuonna 1848 Gogol teki pyhiinvaellusmatkan Palestiinaan. Näin ollen Gogolin pääteos vuonna 1842 ilmestynyt Kuolleet sielut on kirjoitettu suurimmaksi osaksi Venäjän ulkopuolella.[2] Huhtikuussa 1848 Gogol palasi Venäjälle ja vietti viimeiset vuotensa levottomassa liikkeessä ympäri maata muun muassa Odessassa ja Leo Tolstoin luona. Vieraillessaan Pietarissa ja Moskovassa hän yöpyi ystävien, kuten Mihail Pogodinin ja Sergei Aksakovin luona. Hän vietti myös paljon aikaa vanhojen ukrainalaisten ystäviensä kasvibiologian professori, historioitsija ja kirjailija Mihailo Oleksandrovitš Maksimovitšin (1804–1873) ja professori, slavisti Osip Maksimovitš Bodianskin (1808–1877) kanssa.[20][18]
Vuonna 1851 Gogol asettui Moskovaan, missä hän asui ystävänsä kreivi Aleksandr Petrovitš Tolstoin (1801–1873) talossa (nro 7 Nikitski-bulevardilla), jossa hän viimeisteli Kuolleiden sielujen toisen osan käsikirjoitusta.[21] Vuoden 1852 tammi-helmikuussa hän tiivisti suhdettaan staretsiin eli henkiseen vanhimpaan, Rževin arkkipappi Matvei Konstantinovskiin, jonka kanssa hän oli ollut kirjeenvaihdossa vuodesta 1849 lähtien.[22][23] Konstantinovski näyttää vahvistaneen Gogolissa kadotuksen (tuomion) pelkoa korostamalla hänen fiktiivisen kirjoitustyönsä syntisyyttä. Matvei Konstantinovski on nähtävästi ainoa ihminen, joka luki Kuolleiden sielujen toisen osan käsikirjoituksen kokonaisuudessaan. Liiallisuuksiin mennyt askeettinen elämä ja paastoaminen heikensi Gogolin terveyttä ja kirjailija vaipui syvään masennukseen.[18][24][20]
Gogol kuoli Moskovassa 21. helmikuuta 1852 poltettuaan isä Matvei Konstantinovskin 4. helmikuuta[25] antamasta käskystä[20] elämänsä viimeisinä päivinä[24] suuren osan Kuolleiden sielujen kakkososan eli Danten Jumalaisen näytelmän Kiirastulta vastaavan osan käsikirjoituksesta, jota hän oli työstänyt kymmenen vuotta. Hän oli ehtinyt esitellä sitä toisille kirjailijoille, muun muassa Sergei Aksakoville.[2][3] Vaikka nuorena kuolleen Gogolin tuotanto ei ole kovinkaan laaja, häntä pidetään Venäjällä ja ulkomailla hyvin merkittävänä novellikirjallisuuden uudistajana.[2][3]
Nykylääketieteellisen tutkimuksen mukaan todennäköisin kuolinsyy oli haimasyöpä, johon kirjailijan raju painonlasku, ravinnosta kieltäytyminen ja nielemisvaikeudet viittaavat.[26] Nikolai Gogol haudattiin Danilovin luostaria lähellä olevalle hautausmaalle Moskovaan, vuonna 1931 hautaus siirrettiin luostarin purkutöiden vuoksi Novedevitšin hautausmaalle. Neuvostoliitossa virisi sitkeä huhu, että kirjailija olisi haudattu elävänä. Tähän voi olla syynä se, että Gogolista tehdyssä kuolinnaamiossa toinen silmä oli jäänyt auki. Kuolinnaamion tehnyt kuvanveistäjä Nikolai Ramazanov todisti, että vainajassa olivat näkyvillä selvät kuolemanjälkeisen hajoamisen merkit.[27][28]
Gogolin tuotanto osuu aikakauteen, jolloin Venäjällä vallitsi kamppailu länsimielisten uudistajaliberaali narodnikkien ja slavofiilisten konservatiivien välillä. Liberaalit hyödynsivät Gogolin teoksia niiden satiirisuuden vuoksi, mutta Gogolia itseään ei pidetty välttämättä reformistina. Loppuvuosien Gogolia monet reformistit pitivät jo kiihkouskonnollisena vanhoillisena.
Nikolai Gogol kirjoitti niin omaleimaista proosaa, että gogolilaisesta kerronnasta on kiteytynyt tyylikäsite. Gogolin kertoja värittää, rönsyilee ja vangitsee lukijan huomion kielenkäyttöönsä. Tähän tyyliin kuuluvaa huumoria on kutsuttu lörpöttelyksi, joskaan sellaisenaan nimitys ei paljasta, että Gogolin tyyli on huippuunsa viritettyä sanataidetta. Gogolista alkaa venäläisen proosan kansanomaisesti humoristinen skaz-perinne (kerrontatekniikka, joka luo vaikutelman ääneen kerrotusta). Toisaalta gogolmainen kerronta ei vaikuta pelkästään humoristiselta, vaan siihen liittyy juonen fantastisuus, henkilöhahmojen kokonaisvaltainen groteskius ja paikoittain teoksen maailmankuvan eksistentiaalinen kammottavuus.[2]
Kotiseudun Pultavan elävästä kansanperinteestä ja isän teatteriharrastuksesta jäi tunnistettavat jäljet Gogolin ajatteluun. Hän oli luontainen imitaattori, joka vaivatta eläytyi ihmisten puheisiin ja matki niitä erehdyttävästi. Äidiltään kirjailija sai uskonnollisen kasvatuksen, joka myös muovasi hänen mielenlaatuaan. Usein esitetään, että kirjailija oli aikuisena askeettisen ankara itseään kohtaan eikä hänellä ollut syviä tunnesuhteita naisiin, vaan pikemminkin miesystäviin. Gogolin kuvaamat naishahmot onkin usein todettu jollain tavoin kaavamaisiksi.[2]
Gogolin arvostelijoiden mielestä hän ei pitänyt moniakaan asioita tekstissään pyhänä. Gogol itse sen sijaan näki suhtautumisensa Venäjän kansaan sentimentaalisena eli tunteellisena. Pääteoksessaan Kuolleet sielut hän aloittaakin erään kappaleen kuvaamalla syvää kiintymystään tavallisiin venäläisiin ja selittäen hellittelevää suhtautumistaan henkilöhahmoihinsa ”maailmalle näkymättöminä kyyneleinä näkyväisen naurun alta”. Dostojevski siteeraakin kyseistä lausetta rienaavaan sävyyn Riivaajat -teoksessaan.
.jpg)
.jpg)
Poliittisilta ja yhteiskunnallisilta mielipiteiltään Gogolin on usein jälkikäteen arvioitu olevan konservatiivinen eli vanhoillinen. Gogolin eräs kirjeenvaihto arvostelijoittensa kanssa on julkaistu kirjanakin. Kyseinen teos eittämättä selittäisi, että jopa kapinallisenkin pintansa alla Gogolilla oli varsin konservatiivinen arvomaailma. Useimmiten hänen perinteisiä arvoja ja tabuja kunnioittamaton tyylinsä vain leimattiin kapinalliseksi tai jopa rienaavaksi.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
