Suomen jalkapallon historia alkaa 1800-luvulta.
 |
Tämän artikkelin tai sen osan neutraalius on kyseenalaistettu. Asiasta keskustellaan keskustelusivulla. Voit auttaa Wikipediaa muokkaamalla artikkelin näkökulmaa neutraalimmaksi. Mallineen saa poistaa vasta kun asiasta on saavutettu konsensus keskustelusivulla. Tarkennus: tietosanakirja-artikkelin ei pitäisi olla fanitekstiä |
 |
Tähän artikkeliin tai osioon ei ole merkitty lähteitä, joten tiedot kannattaa tarkistaa muista tietolähteistä. Voit auttaa Wikipediaa lisäämällä artikkeliin tarkistettavissa olevia lähteitä ja merkitsemällä ne ohjeen mukaan. Tarkennus: Suuri osa tekstistä on lähteetöntä. |
Alkuvaiheen harrastustoiminta
Jalkapallo tuli Suomeen 1890-luvulla englantilaisten merimiesten sekä ulkomailla peliin tutustuneiden suomalaisten kautta. Helsingin yliopiston voimistelulaitoksen opettaja Viktor Heikel esitteli pelin säännöt jo 1870 Hufvudstadsbladetissa. Ennen 1900-lukua jalkapalloa pelattiin ainakin Turussa, Sortavalassa, Viipurissa ja Vaasassa, ja tietysti harrastepohjalta: esimerkiksi Turussa ensin 1890 laivanveistämö Crichtonin englantilaisomistajien aloitteesta, sitten 1898 Turun suomalaisessa klassillisessa lyseossa. Aluksi peli oli koululaisten ja opiskelijoiden harrastusta.
Turnaukset ja SM-kilpailut
Helsingissä lajin harrastaminen alkoi 1900-luvun alussa, jossa sen läpilyönti tapahtui vuonna 1906, jolloin ensimmäinen merkittävä jalkapalloturnaus pelattiin kuuden joukkueen voimin. Kaikki joukkueet olivat oppilaitosjoukkueita Turusta ja Helsingistä. Suomen palloliitto perustettiin 1907 ja sen perustavaan kokoukseen osallistuivat Unitas (Helsinki), Polyteknikkojen urheiluseura (Helsinki), Stjernan (Helsinki), Viborgs Hockeyklubb (Viipuri), Åbo Idrottsvänner (Turku), Turun Jalkapalloseura ja Idrottens Vänner (Kokkola). [1] Jalkapallon Suomen-mestaruudesta pelattiin ensimmäisen kerran 1908 cup-muotoisena. Joukkueita oli viisi ja ensimmäiseksi mestariksi tuli Unitas.
SM-kilpailut
Cup-muotoisten SM-kilpailujen osallistujien määrä kasvoi hiljalleen, niin että vuonna 1917 joukkueita oli 13 ja vuonna 1929 22. Maailmansodan syttymisen takia ei mestaruudesta voitu pelata 1914, mutta sisällissota vuonna 1918 ei estänyt pelaamista loppukesällä. Helsinkiin valmistui vuonna 1915 Töölön pallokenttä, Suomen ensimmäinen kunnollinen nurmikenttä. Lajin harrastus keskittyi 1920-luvulle saakka kaupunkeihin, sillä maaseudulla kenttiä ei ollut. Työläisurheiluseurat perustivat 1919 oman Työväen Urheiluliittonsa (TUL), jonka joukkueet pelasivat omia sarjojaan Palloliiton ulkopuolella.
Maajoukkue
22. lokakuuta 1911 Suomi pelasi ensimmäisen maaottelunsa, jossa se hävisi Ruotsille 2–5. Valtiollisesti Suomi oli tällöin osa Venäjän keisarikuntaa.[3]
Seuraavana kesänä Suomi osallistui Tukholman olympialaisiin 1912 ja yllätti sijoittumalla neljänneksi (voitot Italiasta ja Venäjästä), ja sitä pidetään usein yhä kaikkien aikojen parhaana miesten maajoukkuesaavutuksena. Oikeus osallistua kisoihin omana joukkueena onnistui vasta ankaran kamppailun jälkeen, joskin punaisessa paidassa, jossa oli leijonavaakuna. Rahoituksen saaminen oli vaikeaa, sillä menestykseen ei uskottu. Pelaajia oli neljätoista, ja loukkaantuneita korvasi voimistelussa menestynyt Lauri Tanner. Joukkueeseen kuului myöhemmin muulla tavoin ansioitunut Algot Niska. Italiaa vastaan käydyssä ottelussa Ragnar Wickström loukkaantui, jolloin joukkue oli vajaa, mutta sai kuitenkin jatkoajalla voittomaalin. Italian valmentaja Vittorio Pozzo sai potkut. Pelaajat saivat palkkioksi raitiovaunulipun ja kruunun päivärahan, paitsi alaikäinen Eino Soinio 50 äyriä. Vaikka ottelusta Britanniaa vastaan tuli häviö, se oli Suomen paras ottelu turnauksessa. Olympialaiset olivat ajan merkittävin jalkapallotapahtuma, sillä maailmanmestaruuskisoja ei tuolloin vielä järjestetty.[2]
Itsenäisen Suomen ensimmäinen maaottelu pelattiin 1919 Ruotsia vastaan.
Suomi voitti Ruotsin ensimmäisen kerran vuonna 1920 kotona numeroin 1–0 ja seuraavana vuonna vieraissa 3–0 ja joukkue oli muutenkin vielä 1920-luvun alkupuolella kansainvälisesti hyvä. Se kaatoi 1923 Saksan Dresdenissä 2–1, Puolan Helsingissä 5–3 ja Viron Helsingissä 10–2. Suomi ei osallistunut Pariisin olympialaisiin 1924 varojen puutteen takia. Vuonna 1924 Suomen 5–2-puoliaikajohto olympiapronssimitalisti Ruotsia vastaan kääntyi 5–7-tappioksi. Pohjoismaat alkoivat pelata yhteistä sarjaa 1925. Suomi pelasi 1925 Tanskan kanssa vieraissa 2–2 ja kaatoi sen 1926 kotona 3–2. Ruotsille hävittiin 2–3 vuonna 1926.
Maajoukkueen menestys hiipui 1920-luvun loppupuolella. Yhtenä syynä on pidetty kotimaisten pelien olematonta määrää, sillä cup-muotoisessa SM-sarjassa oli joukkueella korkeintaan muutama peli. 1920-luvun lopussa lähes kaikki pelit alkoivat päättyä tappioihin ja vain Virolle ja Latvialle pärjättiin. 1929 Tanska rökitti Suomen jo 8–0. Urheilulehti otsikoi "Jalkapallomme taivas edelleen synkkä".
Maajoukkue
Syyskuussa 1930 Suomi pelasi hyvän 4–4-kotitasapelin Ruotsia vastaan, mutta seuraavana kesänä tuli 8–2-tappio. Lokakuussa 1931 Suomi yllätti Tanskan sen kotikentällä 3–2, mutta toukokuussa 1932 Ruotsilta tuli takkiin 7–1. Tanska kuitenkin voitettiin elokuussa kotona 4–2 ja kesällä 1934 uudelleen 2–1. Parantunut menestys lisäsi yleisösuosiota ja syksyllä 1934 Pallokentälle saapui ennätykselliset 10 442 katsojaa ja Suomi voitti hienosti Ruotsin, joka oli silloin jo huippumaa, 5–4. Seuraavan vuonna Tukholmassa Ruotsista tuli taas tasapeli. Seuranneet pelit Saksaa ja Tanskaa vastaan kahdesti päättyivät suurinumeroisiin tappioihin.
Suomi osallistui Berliinin olympialaisiin 1936 Suomen Olympiakomitean ja Palloliiton pitkällisen väännön jälkeen. Olympiakomitea ei olisi halunnut lähettää joukkuetta Tanska-testipelin päätyttyä 4–1-tappioon. Olympiapelit päättyivät 7–3-tappioon Perulle. Olympialaisten jälkeen Suomi yllätti olympiapronssia ottaneen Norjan Oslossa 2–0. Ennen Berliinin olympialaisia Suomen maajoukkueella ei ollut päävalmentajaa, vaan Palloliiton nimeämät asiantuntijat nimesivät joukkueen ja joukkueenjohtaja ja kapteeni päättivät taktiikat ja pelipaikat. Olympialaisiin valmistauduttaessa Palloliitto pestasi lyhytaikaiseksi päävalmentajaksi saksalaisen Ferdinand Fabran.
Enimmäkseen maajoukkueen pelit päättyivät tappioihin; ensimmäinen kohtaaminen Englannin kanssa vuonna 1937 numeroin 0–8. Suomi osallistui 1937 ensimmäisen kerran MM-karsintoihin, mutta hävisi ottelunsa Ruotsia (0–4), Saksaa (0–2) ja Viroa (0–1) vastaan tekemättä maaliakaan. Viro-ottelu oli ensimmäinen maaottelu, joka pelattiin Helsingin ulkopuolella, Turussa. Suomi pelasi vastavalmistuneella Helsingin stadionilla 1939 hyvin ja hävisi hallitsevalle maailmanmestarille Italialle vain 2–3.
Jalkapallokulttuuri ja SM-sarja
"Valkoisessa Suomessa" jalkapallo oli arvostuksessa muiden lajien varjossa. Etenkin suojeluskunnissa suosittiin kotimaista pesäpalloa, eikä urheiluelämän auktoriteetti Tahko Pihkala innostunut jalkapallosta, jota piti kehittämänsä pesäpallon kilpailijana. Samalla kun muualla maailmassa peli hiljalleen ammattimaistui, oli laji Suomessa 1930-luvulle tultaessa vielä täysin amatöörimäistä. Pelaajat olivat täysipäiväisesti töissä, jalkapalloa harjoitettiin muutamana iltana viikossa ja vain kesäisin. Joukkueilla ei ollut organisaatiota, valmentajia eikä rahaa. Vasta 1936 Palloliittoon pestattiin ensimmäinen täysipäiväinen työntekijä, pääsihteeri Hugo Valpas.
Vuonna 1930 Suomen-mestaruus ratkaistiin ensimmäisen kerran sarjamuotoisena, ensin yksinkertaisella ja vuodesta 1932 kaksinkertaisella sarjalla. Sarjaa hallitsivat Helsingin, Turun ja Viipurin joukkueet. Vuonna 1935 Helsingin seurat ottivat nelosvoiton ja vuosina 1934 ja 1936 kolmoisvoiton. Mestaruus oli mennyt vuoteen 1940 mennessä vain kuudesti Helsingin ulkopuolelle, aina Turkuun. Pietarsaaren Drott käväisi SM-sarjassa 1936 ja Tammisaaren Ekenäs Idrottsförening 1933. Kuopio tuli ensimmäisenä sisämaakaupunkina sarjaan Pallotovereiden noustua 1938.
Maajoukkue
Vuonna 1940 Suomi kärsi Saksalle Leipzigissa kaikkien aikojen suurinumeroisimman tappionsa, 0–13. Sota heikensi Suomen jalkapalloa entisestään; vuonna 1946 Norja murskasi Suomen Bergenissä 12–0. Kesken sotavuosien pelatusta Ruotsi-ottelusta vuonna 1943 tuli sentään 1–1-tasapeli. Jalkapallon yleisösuosio kuitenkin nousi. Tanska-peliä (2–5) syyskuussa 1946 tuli katsomaan 17 778 ja Ruotsi-peliä (0–7) muutaman viikon päästä ennätykselliset 18 521.
Sodan aiheuttama lama alkoi hellittää 1940-luvun loppupuolella, ja Suomi venyi 2–2-tasapeliin Lontoon olympialaisissa kultaa ottaneen Ruotsin kanssa vuonna 1948. Norjaakin vastaan pelattiin 1947 tasaisemmin 1–2 ja 3–3. Seuraavana vuonna Ruotsi kuitenkin rökitti Suomen 8–1. Maajoukkueen saldo 1940-luvulla oli 1 voitto, 5 tasapeliä ja 22 tappiota. Ainoa voitto tuli Tanskasta vuonna 1949 (2–0).
SM-sarja
Vuonna 1939 alkanut sota vaikutti luonnollisesti myös jalkapalloon. Monet maajoukkuemiehet kaatuivat rintamalla ja SM-sarjaan oli vaikea saada pelaajia. Sarja keskeytettiin syksyllä 1939 ja kesällä 1941 ja mestariksi tuli senhetkinen sarjaykkönen. Vuosina 1940 ja 1942 pelattiin mestaruudesta vain cupmuotoisesti, vuonna 1943 ei lainkaan ja viimeisenä sotavuotena 1944 yksinkertaisena sarjana. Veikkaustoiminta alkoi vuonna 1940 ja jalkapallo-otteluiden tulo veikkauskohteeksi kasvatti lajin suosiota. Vuonna 1942 alettiin pelata myös nuorten (18-vuotiaiden) Suomen-mestaruudesta.
Työväen urheiluliiton ja Palloliiton seurat yhdistyivät yhteiseksi sarjaksi vuonna 1948, vaikka TUL:in seurat eivät vielä liittyneetkään Palloliittoon. Helsinkiläisiä joukkueita oli SM-sarjassa silloin ennätykselliset 7. Sarja vakiintui 10–12 joukkueen kaksinkertaiseksi sarjaksi vuonna 1949, jollaisena se jatkui vuoteen 1978 saakka, ainoana poikkeuksena 14 joukkueen sarja 1971.
Mestaruus meni 1940-luvulla ensimmäisen kerran Helsingin ja Turun ulkopuolelle, Vaasaan, peräti neljästi (1944 ja 1946 Vasa IFK, 1945 ja 1948 Vaasan Palloseura). Myös raumalaisjoukkue käväisi SM-sarjassa. Vuonna 1949 sarjaan nousseesta KuPS:sta tuli pitkäikäisin pääsarjajoukkue, kun se oli sarjassa yhtämittaisesti kauteen 1992 asti.
Maajoukkue
Alkukesällä 1950 Suomi voitti Alankomaat 4–1 ja syksyllä maailman ehdotonta huippua edustaneen Jugoslavian Helsingissä 3–2, mitä on pidetty maajoukkueen yhtenä parhaana yksittäisenä tuloksena. Helsingin olympiakisoista odotettiin paljon Suomen lyötyä 1952 Oslossa Norjan 2–1 ja Ruotsin jatkoajalla 3–1 ja otettua epävirallisen Pohjoismaiden-mestaruuden. Olympiapelit päättyivät kuitenkin saman tien tappioon Itävallalle 3–4. Vuonna 1953 maajoukkue teki matkan Neuvostoliittoon, jossa se pelasi 25. lokakuuta kaikkien aikojen suurimman yleisönsä, 100 000, edessä Leningradin Zenitiä vastaan (3–1-tappio). Kolme päivää aiemmin maajoukkue oli hävinnyt keinovalossa Moskovan Dynamolle 1–3[4].
1950-luvun alun yksittäisistä voitoista huolimatta Suomi oli jäänyt kauas jälkeen niin Ruotsista, Norjasta kuin Tanskastakin. Rohkea taktiikka johti vuonna 1954 tappioon Ruotsille lukemin 1–10. 1956–1959 pelatussa Pohjoismaiden maajoukkueiden mestaruussarjassa Suomi saalisti yhden tasapelin ja 11 tappiota, maalierolla 9–44. Suomen voitot 1950-luvulla olivat ylipäätään harvassa. Maajoukkuetta valmensi vuosina 1955–1958 saksalainen Kurt Weinreich, saldona 3 voittoa, 1 tasapeli ja 19 tappiota.
Suomen maajoukkueessa oli aina 1970-luvulle asti pelaajia, jotka harjoittivat maajoukkuetasolla myös jotain toista lajia, joihin erityisesti lukeutui jalkapalloilijoiden perinteiseksi talvilajiksi muodostunut, Suomen palloliiton alainen jääpallo, mutta pelasipa 1950-luvun maajoukkueessa myös yhdistetyn hiihdon olympiavalmennettava Aimo Pulkkinen.
Kesällä 1954 aloitettiin valtakunnalliset nuorten tekniikkamestaruuskilpailut ja samana vuonna alettiin pelata myös nuorten maaotteluita.
SM-sarja, Cup ja ensimmäiset ammattilaiset
Vuonna 1950 sarjaan nousi ensimmäinen joukkue kaupunkien ulkopuolelta, Valkeakosken Haka, sillä Valkeakoski oli kauppala. Uusia mestaruuskaupunkeja olivat Tampere (Ilves-Kissat 1950), Kotka (KTP 1951, 1952) ja Kuopio (KuPS 1956, 1958). Vuonna 1955 aloitettiin Suomen Cup, jonka vei ensimmäisen kerran Valkeakosken Haka. TUL:in seurat liittyivät Palloliittoon 1956, jolloin kaikki seurat olivat saman liiton alaisia.
Olympialaisten ainoaksi jääneessä suomalaispelissä hienon soolomaalin tehnyt Aulis Rytkönen sai Suomen ensimmäisen virallisen ammattilaissopimuksen Ranskan Toulouseen. Ammattilaisiksi pääsivät myös Nils Rikberg ja Kalevi Lehtovirta. Ranskan ammattilaiskentiltä ei Suomen maajoukkueeseen juuri lähdetty: Rytkönen pelasi ammattilaisaikanaan yhden maaottelun, Lehtovirta ja Rikberg eivät ainuttakaan.
Maajoukkue
Maajoukkueen taso nousi jonkin verran 1960-luvulla ja Suomi otti Pohjoismaiden-mestaruudet 1964 ja 1966, molemmilla kerroilla Ruotsi kaatui 1–0, joista 1966 oli toistaiseksi viimeinen voitto Ruotsista Helsingissä. Ensimmäinen voitto MM-karsinnoista saatiin 1965 Helsingissä Puolasta 2–0. Sitä ennen Suomi oli osallistunut vuosien 1938, 1950, 1954, 1958 ja 1962 MM-karsintoihin saamatta voittoakaan. Puola rökitti Suomen vieraissa 7–0 eikä muita pisteitä vuoden 1966 kisojen karsinnastakaan tullut. 1966 Suomi hävisi Englannin tuleville maailmanmestareille siedettävästi 3–0.
Syksyllä 1966 maajoukkue osallistui ensimmäisen kerran EM-karsintoihin, saldona tasapelit Itävaltaa ja Kreikkaa vastaan. Suomen pelaaja ajettiin ensimmäisen kerran ulos EM-karsinnassa 1967 Itävaltaa vastaan, pelaaja oli Timo Kautonen. Eräs maajoukkueen kaikkien aikojen parhaista peleistä oli yllätyksellinen 2–0-kotivoitto MM-karsinnassa Espanjasta vuonna 1969. Vieraissa Espanja rökitti Suomen 6–0.
SM-sarja
SM-sarjan suosio oli 1960-luvulla huipussaan. Kymmenessä HJK:n vuosien 1964–1969 kotiottelussa oli yli 10 000 katsojaa, ennätyksenä HJK–Haka-pelin 17 293 vuonna 1965. Uusia SM-sarjapaikkakuntia olivat Lahti, Mikkeli, Hanko, Oulu ja 1970 SM-sarjassa käväissyt Kemi. Uusia mestaruuskaupunkeja olivat Lahti (Reipas 1963, 1967), Kokkola (KPV 1969) ja Valkeakoski (Haka 1960, 1962, 1965).
Vuonna 1964 perustettiin Suomen nappulaliigaliitto tehostamaan junioritoimintaa.
Maajoukkue
Espanja-voitosta huolimatta Suomi oli yhä Euroopan heikoimpia maajoukkueita. EM-karsinnassa vuonna 1970 Suomi sai hyvän tuloksen, 1–1-tasapelin Tšekkoslovakiasta Prahassa. Loput karsintapelit Romanialle, Walesille ja Tšekkoslovakialle päättyivät tappioon. 1972 Suomi sai MM-karsinnoista harvinaisen voiton kääpiömaa Albaniasta (1–0) ja hyvän 1–1-tasapelin Romaniasta. Sitä seurasivat kuitenkin 5–0- ja 1–5-tappiot DDR:lle. Myös Albania voitti Suomen kotonaan, ja Romania murskaavasti 9–0. Silloinen päävalmentaja Olavi Laaksonen on todennut, että Suomen pelaajat sortuivat Albania- ja Romania-pelien alla juopotteluun. Suomi onnistui kuitenkin ensimmäistä kertaa välttämään lohkon viimeisen sijan, sillä Albania jäi pisteen päähän.
Aulis Rytkösen kausi
12 vuotta maajoukkuetta valmentaneen Olavi Laaksosen jälkeen päävalmentajaksi tuli vain kahden ottelun ajaksi Martti Kosma ja sitten vuonna 1975 Aulis Rytkönen, jonka kaudella Suomi pystyi ajoittain haastamaan huippumaat. 1974 alkanut EM-karsinta sujui tyydyttävästi ottaen huomioon että lohko oli todella kova: tuore MM-hopeamitalisti Alankomaat, pronssimitalisti Puola ja perinteinen huippumaa Italia. Suomi haki Roomasta hienon 0–0-tasapelin. Muut pelit päättyivät tappioihin, mutta tappiolukemat olivat silloisesta näkökulmasta siedettävästi korkeintaan kolme maalia. Suomen tähtipelaaja näinä aikoina oli Belgiassa ammattilaisena pelannut puolustaja Arto Tolsa.
Vuoden 1976 MM-karsinta alkoi kesäkuussa 1–4-tappiolla Englannille, mutta syyskuussa Suomi otti kaikkien aikojen suurimman MM-karsintavoittonsa, 7–1 Luxemburgista. Lontoossa lokakuussa 92 000 katsojan edessä Suomi hävisi Englannille siedettävästi vain 2–1. Keväällä 1977 Suomi otti ensimmäisen vieraskarsintavoittonsa, 1–0 Luxemburgista. Lohkon kolmas maa Italia sen sijaan rökitti Suomen vieraissa 3–0 ja kotonaan Torinossa 15. lokakuuta 1977 6–1[5]. Palloliiton 70-vuotisjuhlaottelussa 7.9.1977 hallitseva maailmanmestari Saksan liittotasavalta voitti Helsingissä Suomen vain 1–0.
Neuvostoliitolle oli tullut tyly 10–2-tappio harjoituspelissä toukokuussa 1978, mutta saman kuun lopussa EM-karsinnan avauspelissä Suomi otti historian ensimmäisen EM-karsintavoittonsa, 3–0 Kreikasta. Ensimmäistä maaotteluaan pelannut Atik Ismail viimeisteli pelissä kaksi maalia. Ismail teki maalin myös kesän harjoituspeleissä Ruotsia ja Norjaa vastaan, ja syksyllä Unkaria vastaan Suomen ottaessa toisen EM-karsintavoittonsa maalein 2–1. Aulis Rytkösen jäähyväisottelu oli ikävä, sillä Kreikka rökitti Suomen EM-karsintojen kolmannessa pelissä lokakuussa 8–1.
Esko Malmin alkukausi
Päävalmentajaksi tuli vuonna 1979 Esko Malm. Maajoukkue aloitti myöhemmin perinteeksi muodostuneet talvileirinsä vuonna 1979 matkustamalla Bagdadiin ja Bahrainiin. Irak-ottelussa (1–0-tappio) Pasi Rautiainen avasi maajoukkueuransa kaikkien aikojen nuorimpana maajoukkuepelaajana, 17 vuoden ja 202 päivän ikäisenä.
EM-karsinta jatkui heinäkuussa 1979 1–1-kotitasapelillä Neuvostoliittoa vastaan, Suomen maalintekijänä Atik Ismail. Lokakuussa Moskovassa Suomi venyi 2–0-tappioasemasta 2–2-tasapeliin 12 asteen pakkasessa, Suomen maalintekijöinä Kai Haaskivi ja Tuomo Hakala. Suomi sijoittui kuudella pisteellään EM-karsinnassa jaetulle kakkossijalle Unkarin kanssa. Kreikka meni seitsemällä pisteellään jatkoon ja Neuvostoliitto jäi viidellä pisteellään Suomen taakse.
SM-sarja ja sarjakokeilujen alku
Sarjapelaajat olivat 1970-luvulla jokseenkin amatöörejä, mutta saivat sentään kulu- ja matkakorvauksia sekä erilaisia bonusrahoja. Jalkapallolla ei elänyt ja usein pelaajia houkuteltiin seuran järjestämällä työpaikalla. Seurojen budjetit kuitenkin kasvoivat ja moni niistä ajautui taloudellisiin vaikeuksiin. Ulkomaalaisvahvistusten hankkiminen alkoi yleistyä 1970-luvun lopulla ja OPS:n voittaessa mestaruuden 1979, oli sen riveissä ensimmäinen Suomen-mestaruuden voittanut ulkomaalaisvahvistus, Keith Armstrong. OPS:n mestaruutta lukuun ottamatta sarjaa hallitsivat perinteiset TPS, HJK, KuPS ja Haka. Cupissa puolestaan Lahden Reipas vei peräti kuusi mestaruutta vuosina 1972–1978.
Pitkään vakiintuneena olleen kaksinkertaisen sarjan tilalla alettiin kauden 1978 jälkeen kokeilla muita vaihtoehtoja. Joukkuemäärä on vaihdellut 10:stä 14:ään ja sarjaa on pelattu sekä kaksin-, että kolminkertaisena, alku- ja loppusarjan kanssa. Välillä on kokeiltu jopa jääkiekosta omaksuttuja pudotuspelejä, jotka ovat maailmalla jalkapallossa vieraita.
Naisten jalkapallo
Palloliiton ohjelmaan kuului vuoteen 1972 asti myös jääpallo, joka nyt eriytyi omaksi Suomen Jääpalloliitokseen. Palloliitto keskittyi jalkapalloon, uutena osiona naisten jalkapallo. Ensimmäinen naisten cup-kilpailu pelattiin Ilta-Sanomien sponsoroimana vuonna 1971 ja seuraavana vuonna pelattiin ensimmäistä kertaa Suomen-mestaruudesta virallisesti. Vuonna 1973 naiset pelasivat ensimmäisen maaottelunsa Ruotsia vastaan.
Ammattilaiset ja nuorten EM-menestys
Ammattilaisiksi alkoivat päästä yhä useammat. Arto Tolsa pelasi Belgiassa ja Pertti Jantusesta tuli ensimmäinen Englannin pääsarjassa pelannut suomalainen kun hän siirtyi Bristol Cityyn. Sitä ennen hän oli pelannut Malagassa ollen ensimmäinen suomalainen Espanjan sarjoissa. Pasi Rautiainen sai 18-vuotiaana sopimuksen huippujoukkue Bayern Müncheniin. KuPS:n Petteri Kupiainen lähti 19-vuotiaana Belgian FC Bruggeen. Pertti Alaja pelasi Tanskan Ikastissa ja myöhemmin Kanadassa Edmontonissa.
Alle 18-vuotiaiden maajoukkue selvisi vuonna 1975 nuorten EM-kilpailujen finaaliin, jossa se hävisi Englannille 1–0. Joukkueen myöhemmin tunnetuin pelaaja oli Atik Ismail.
Maajoukkue
Moskovan olympialaiset
Suomi selviytyi yllättäen Moskovan olympialaisiin vuonna 1980, vaikka jäi karsintalohkossaan viimeiseksi. Yhdysvaltain julistaman boikotin takia edellä olleet Saksan liittotasavalta ja Norja vetäytyivät kisoista. Olympialaisissa Suomi hävisi Jugoslavialle 0–2, pelasi Irakin kanssa tasan 0–0 ja kaatoi Costa Rican 3–0, eikä selviytynyt jatkoon. Olympiajoukkueen valmentajana toimi maajoukkueen päävalmentaja Esko Malm. Sääntöjen mukaan olympialaisissa ei saanut pelata ammattilaisia eikä MM-karsintoihin osallistuneita pelaajia, joten olympiaturnaus oli 1960-luvulta alkaen jäänyt arvostuksessa täysin MM- ja EM-turnausten varjoon. Nykyisin olympiajalkapalloa rajoitetaan pelaajien iän perusteella. Moskovan jälkeen Suomi ei ole olympialaisiin selvinnyt.
Esko Malmin loppukausi
Vuonna 1980 alkaneissa MM-karsinnoissa Suomi hävisi kotona Bulgarialle 0–2 ja Itävallalle 0–2 sekä vieraissa Albanialle 0–2. Suomen palloliitto myönsi talvella 1980 120 000 markkaa korvauksiin, joiden avulla pelaajat voisivat toisinaan olla poissa työpaikoiltaan ja harjoitella myös päivisin. Se osoitti maajoukkuejalkapallon olleen edelleen pitkälti amatööripohjaista, mutta toisaalta myös jonkinlaista pyrkimystä ammattilaisuuden suuntaan. Pohjoismaiset maaottelut alkoivat 1980-luvulla vähentyä, kun EM- ja MM-karsinnat olivat ensisijaisia ja harjoitusvastustajia haettiin kauempaa.
MM-karsinnassa Albania voitettiin kotona 1981, mutta muista peleistä tuli tappiot ja Suomi jäi lohkon viimeiseksi häviten Albanialle maalierossa.
Martti Kuuselan kausi
Esko Malmin tilalle tuli 21-vuotiaiden maajoukkuetta valmentanut Martti Kuusela marraskuussa 1981. EM-karsinta alkoi 1982 tappiollisesti: kotona Puola 2–3 ja Portugali 0–2 ja vieraissa Neuvostoliitto 0–2. Puolasta tuli vierastasapeli 1983, mutta muut pelit päättyivät taas tappioihin ja saldoksi karsinnasta jäi yksi piste.
MM-karsintojen avauksessa kesällä 1984 Pohjois-Irlanti kaatui 1–0. Lokakuussa Englanti oli parempi kotikentällään numeroin 5–0. Seuraavassa karsintapelissä Turkki, silloin kääpiösarjaa, kaatui vieraissa 2–1, mutta pari viikkoa myöhemmin Pohjois-Irlanti voitti Suomen 2–1. Suomen osalta lohkon suurin yllätys koettiin keväällä, kun Englanti jäi 1–1 tasapeliin. Pari viikkoa myöhemmin myös Romanian kanssa pelattiin kotona tasan 1–1. Vieraissa Romania vei 2–0-voiton, mutta Turkki kaatui viimeisessä pelissä kotona 1–0. Suomi sai karsinnasta kahdeksan pistettä, mikä oli sen ennätys. Lohkosta menivät kisoihin Englanti ja Suomelle hävinnyt Pohjois-Irlanti, ja Suomenkin kisapaikka oli ainakin näennäisesti haarukassa.
Martti Kuusela teroitti, että menestys vaatisi lisää ammattilaisia ulkomaan sarjoihin. Vaikka ammattilaisten määrä oli hiljalleen kasvanut, oli heitä edelleen varsin vähän. Esimerkiksi Englannille 0–5 hävinneessä ryhmässä kentällä käyneistä 7 pelasi Suomessa ja kaksi Ruotsissa. Varsinaisia ammattilaisia ryhmässä olivat vain Aki Lahtinen, Kai Haaskivi, Pasi Rautiainen ja Kari Ukkonen.
Uusi EM-karsinta alkoi 1986 1–1-kotitasapelillä Walesin kanssa, mutta jatkui tavanomaisilla vierastappioilla Tšekkoslovakiaa (3–0) ja Tanskaa (1–0) vastaan. Vuonna 1987 Wales voitti Suomen kotonaan 4–0 ja Tanska Helsingissä 1–0. Keväällä 1987 Suomi kohtasi Palloliiton 80-vuotisottelussa Brasilian Olympiastadionilla ennätyksellisen 37 000 katsojan edessä. Suomi hävisi vain 2–3 ja tuleva tähti Romário teki Brasilian avausmaalin tässä ensimmäisessä maaottelussaan. Karsinnan päätösottelussa Suomi löi hienosti Tšekkoslovakian 3–0, mikä oli Martti Kuuselan viimeinen maaottelu.
Jukka Vakkilan alkukausi
Kuuselan jälkeen päävalmentajaksi tuli Jukka Vakkila, joka pyrki valmistautumaan vuoden 1990 MM-kisojen karsintaan huolella. Jo rutiiniksi muodostunut maajoukkueen talvileiri pidettiin 1988 Kanariansaarilla ja Suomessa kohdattiin keväällä Kolumbia (1–3), jossa erikoisuutena oli maalivahti René Higuitan rangaistuspotkumaali, ja elokuussa Neuvostoliitto (0–0). MM-karsinnan avauksessa elokuussa Suomi oli kotonaan vailla mahdollisuuksia tulevaa maailmanmestaria Saksaa vastaan, 0–4. Wales joutui seuraavassa karsintapelissä tyytymään Suomea vastaan kotonaan 2–2-tasapeliin.
Keväällä saavutettiin uusi katsojaennätys, 46 217, kun tuore Euroopan-mestari Alankomaat saapui karsintaotteluun Olympiastadionille. Alankomaat voitti 1–0, ja maali syntyi vasta 87. minuutilla Ruud Gullitin pohjustamana. Syyskuussa Suomi voitti Alankomaissa pelanneen ammattilaisen Mika Lipposen maalilla Walesin 1–0, mutta vieraissa Saksan liittotasavallalle tuli takkiin 6–1. Karsinta päättyi marraskuussa 3–0-vierastappioon Alankomaille. Suomi jätti Walesin taakseen ja sijoittui kolmanneksi. Syksyn harjoituspelissä Trinidad ja Tobagoa vastaan esiintyi ensimmäisen kerran Suomen kaikkien aikojen paras jalkapalloilija, Jari Litmanen 18-vuotiaana.
Eurocupit
Suomalaisjoukkueet olivat pelanneet Euroopan cupia kaudesta 1958, Cup-voittajien cupia kaudesta 1963 ja UEFA-cupia kaudesta 1970 asti, mutta tulokset olivat jääneet laihanlaisiksi. Toinen kierros oli paras saavutus ja sekin vain muutamissa tapauksissa, usein kääpiömaan joukkuetta vastaan. Ehkä mainittavin saavutus ennen 1980-lukua oli Tanskan B1903 Københavnin putoaminen KuPS:in toimesta UEFA-cupista 1978. 1980-luvulla parempaa menestystä alkoi tulla.
Vuonna 1984 Haka selvisi ensimmäisen kerran kolmannelle kierrokselle cupvoittajien cupissa pudoten Italian Juventukselle niukasti yhteismaalein 2–0. Lahtelainen Kuusysi selvisi mestarien cupissa 1985–1986 kolmannelle kierrokselle pudoten niukasti yhteismaalein 1–0 Romanian Steaua Bukarestille, joka voitti cupin. Ratkaisevassa ottelussa maaliskuussa Olympiastadionilla oli 35 523 katsojaa. TPS selvisi UEFA-cupissa kolmannelle kierrokselle kaudella 1988. Edellisellä kaudella TPS oli päässyt samaisessa cupissa toiselle kierrokselle, jossa aiheutti ehkä eurocupien suurimman suomalaisen yksittäisyllätyksen kaatamalla Internazionalen vieraissa 1–0 Mika Aaltosen maalilla. Inter vei jatkopaikan toisen osaottelun 2–0-voitollaan.
Rovaniemi (RoPS) tuli SM-sarjaan uutena paikkakuntana vuonna 1981.
Naisten Suomen Cup alkaa
- Pääartikkeli: Naisten Suomen Cup
Naisten Suomen Cup sai alkunsa vuonna 1981. Ensimmäisenä vuonna kilpailuun osallistui 10 SM-sarjan joukkuetta. Vuodesta 1982 lähtien kilpailu on ollut avoin kaikille Palloliiton sarjoissa pelaaville naisten joukkueille.
Maajoukkue
Jukka Vakkilan loppukausi
Kesän 1990 harjoitusottelu MM-kisoihin valmistautuvaa Ruotsia vastaan päättyi nöyryyttävään 6–1-tappioon. EM-karsinta sen sijaan sujui paremmin. Syksyn ensimmäisessä pelissä tuli 0–0-kotitasapeli Portugalia vastaan, mutta Maltasta vieraissa saatiin vain 1–1-tasapeli, siinäkin tasoitus tuli vasta 87. minuutilla. Keväällä Alankomaat voitti Suomen kotonaan 2–0, mutta karsintojen paras tulos saatiin kesällä 1991, 1–1-tasapeli Alankomaista. Malta kaatui kotona 2–0 ja Jari Litmanen teki ensimmäisen A-maajoukkuemaalinsa. Kreikan kanssa pelattiin kotona tasan 1–1, mutta vieraissa Portugali oli parempi 1–0 ja Kreikka karsinnan viimeisessä pelissä Ateenassa 2–0.
Vuoden 1992 harjoituspelissä Suomi oli yllättää Brasilian tämän kotikentällä: peli oli vielä 8 minuuttia ennen loppua 1–1. Brasilia voitti lopulta 3–1, mutta paikallinen lehdistö myönsi Jari Litmasen olleen ottelun paras pelaaja. MM-karsinnan alku sujui taas perinteiseen malliin: 0–3-tappio Bulgarialle kotikentällä. Palloliiton 85-vuotisjuhlaottelussa kesällä Englanti löi Suomen 2–1. Syksyllä karsinta jatkui 0–1-kotitappiolla Ruotsille ja 2–1-vierastappiolla Ranskalle. Jukka Vakkila erosi päävalmentajan tehtävästä marraskuussa.
Tommy Lindholmin kausi
Tommy Lindholm astui maajoukkueen puikkoihin vuoden 1993 Intian talvileirille. Bulgaria voitti Suomen huhtikuussa 2–0 kotonaan, mutta Itävallasta tuli toukokuun karsintapelissä 3–1-voitto, Itävallan saatua kavennuksensa vasta lisäajalla. Israelia vastaan pelattiin Lahdessa 0–0. Syksyllä Itävalta kaatoi Suomen Wienissä 3–0, Ranska Tampereella 2–0 ja Ruotsi Tukholmassa 3–2. Viimeinen karsintapeli marraskuussa toi 3–1-vierasvoiton Israelista. Lohkosta menivät jatkoon Ruotsi ja Bulgaria, jotka esiintyivät vuoden 1994 MM-kisojen välierissä.
Kesällä 1994 Suomi pelasi kohtuulliset harjoituspelit kovia Italiaa ja Espanjaa vastaan, kuitenkin häviten 0–2 ja 1–2. Ensimmäinen EM-karsintapeli syksyllä Skotlantia vastaan päättyi 0–2-kotitappioon, seuraava 0–4-vierastappioon Kreikalle, ja Tommy Lindholm erosi tehtävästään. Aluepelistään tunnettu Lindholm sai 23 maaottelustaan vain neljä voittoa. Päävalmentajana seurasi Lindholmin kakkosvalmentaja Jukka Ikäläinen.
Jukka Ikäläisen kausi
Ikäläisen kausi käynnistyi 7–0-vierasvoitolla Virosta harjoitusottelussa. Pelissä aloittivat maajoukkueuransa Sami Hyypiä ja Joonas Kolkka, joka teki siinä myös avausmaalinsa. Marraskuussa EM-karsinta jatkui 5–0-kotivoitolla kääpiö Färsaarista. Epätavallisen myöhään, joulukuun 14. päivä, Olympiastadionilla kaatui toinen lilliputti San Marino 4–1. Mixu Paatelainen teki Suomen kaikki 4 maalia. Maaliskuun lopulla San Marino kaatui vieraissa 2–0 ja huhtikuun lopussa Färsaaret vieraissa 4–0. Merkittävämpi tulos oli seuraavan karsintapelin 2–1-kotivoitto Kreikasta. Maanpinnalle palattiin elokuussa, kun Venäjä haki Suomen kotikentältä 6–0-voiton. Skotlannista tuli 3–1-vierastappio ja viimeisessä karsintapelissä Venäjältä 3–1-tappio. Suomi jäi lohkon neljänneksi kääpiöiden edelle.
Suomi oli 1990-luvun puolivälissä edelleen jalkapallon pienmaa: vuoden 1996 yhdestätoista maaottelusta tuli vain yksi voitto. Litmanen loisti henkilökohtaisella panoksellaan harjoituspeleissä Ranskaa (0–2) ja Turkkia (1–2) vastaan, mutta jäi liian yksin. Palloliitto päätti tehdä suuremman satsauksen ja kesällä 1996 päävalmentajaksi tuli tanskalainen Richard Møller Nielsen, joka oli johdattanut Tanskan EM-kultaan 1992.
Richard Møller Nielsenin kausi
MM-karsinta alkoi syyskuussa 1996 1–0-vierastappiolla Unkarille ja 3–2-kotitappiolla Sveitsille ottelussa, jota sävyttivät pahat henkilökohtaiset virheet puolustuspäässä. Vuosi 1997 oli kuitenkin paras pitkään aikaan. Suomi yllätti siihen aikaan erittäin vahvan Norjan Oslossa 1–1-tasapelillä mikä nostatti toiveita, mutta elokuussa Norja runttasi Suomen Olympiastadionilla 4–0. Azerbaidžanin Suomi voitti sekä kotona (3–0) että vieraissa (2–1). Syyskuussa Suomi yllätti Sveitsin vieraissa 2–1. Viimeisestä karsintapelistä Unkaria vastaan Suomelle olisi riittänyt jatkokarsintaan voitto ja se johtikin Antti Sumialan maalilla 31 000 katsojan edessä 1–0, kunnes pallo toimitettiin lisäajalla käsittämättömästi omaan maaliin ja jatkokarsinta jäi haaveeksi. Sitä miten lähellä MM-kisat olivat, on vaikea sanoa, sillä jatkokarsinnassa Unkari hävisi Jugoslavialle murskaavasti 5–0 ja 7–1.
Suomen taso näytti kuitenkin aiempaa menestyvämpien ammattipelaajien myötä vihdoin nousseen ja kesällä 1998 Suomi sparrasi hyvin MM-kisoihin valmistautuvaa Saksaa (0–0) ja tulevaa maailmanmestaria Ranskaa (0–1). EM-karsinnan avauksessa piskuinen Moldova kaatui kotona 3–2, mutta Pohjois-Irlannista tuli 1–0-vierastappio. Todellinen yllätys oli lokakuun 3–1-vierasvoitto Turkista, joka muutamaa päivää aiemmin oli kotikentällään kaatanut Saksan. Suomi siirtyi talveksi lohkon kärkeen, mutta maaliskuussa Saksa löi Suomen 2–0. Seuraavassa Turkki-kotipelissä Suomi siirtyi 2–0-johtoon vain 14 minuutin kuluttua pelin alusta. Turkki kuitenkin oli selvästi parempi, kiri tasoihin ja lopulta 4–2-voittoon. Ottelua sävytti kentälle rynnänneiden kurdien mielenosoitus Abdullah Öcalanin pidätystä vastaan, jonka vuoksi peli jouduttiin 10 minuutiksi keskeyttämään. Moldova-vieraspelistä tuli niin ikään pettymyksellinen 0–0-tasapeli, Litmanen ei pelannut mutta Mikael Forssell debytoi maajoukkueessa 18-vuotiaana. EM-karsinta jatkui 2–1-kotitappiolla Saksalle. Viimeisessä karsintapelissä Suomi löi Pohjois-Irlannin hienosti 4–1, mikä oli myös Richard Møller Nielsenin jäähyväispeli.
Ammattilaiset
1990-luku toi ensimmäiset ammattilaiskentillä profiilipelaajiksi nousseet. Jari Litmanen oli ensimmäinen suomalainen kansainvälinen tähtipelaaja. Hän sijoittui vuonna 1995 Euroopan vuoden jalkapalloilija -äänestyksessä kolmanneksi. Sami Hyypiä on toiminut Liverpoolin kapteenina ja päässyt lukuisiin tähtikentällisiin. Molemmat ovat lisäksi voittaneet Mestarien liigan. Joonas Kolkka on tehnyt pitkän ja melko menestyksekkään ammattilaisuran. Mikael Forssellia pidettiin teini-ikäisenä jopa superlupauksena, mutta loukkaantumiset ovat jonkin verran sotkeneet uraa. Muita varsin menestyneitä ovat suomalaisia ammattilaispelaajia ovat muiden muassa Petri Pasanen, Teemu Tainio, Mika Väyrynen, Antti Niemi ja Mika Nurmela. Alexei Eremenko nuoremmasta on odotettu laadukasta pelaajaa.
Seurajalkapalloilu
1990-luvulta seurat alkoivat siirtyä ammattimaisuuteen ja yhä useampi pelaaja oli täysipäiväinen jalkapalloilija, jolloin seurat pystyivät harjoittelemaan kahdesti päivässä. Seurojen talous on kuitenkin joutunut tiukoille, sillä jalkapallon katsojamäärät ovat erittäin pienet verrattuna jääkiekon tai muiden Pohjoismaiden jalkapallosarjojen katsojamääriin. 1990-luvulla katsojakeskiarvo oli monena kautena alle 2 000, eikä sitä ole 2000-luvullakaan onnistuttu nostamaan yli 3 000:n. Jalkapallolla ei tehdä Suomessa rahaa, minkä FC Jokereita puuhannut Hjallis Harkimo joutui havaitsemaan. Varsin monet seurat ovatkin etenkin 2000-luvulla ajautuneet jopa konkurssiin. Vuoden 2001 pelaajayhdistyksen kyselyn mukaan kahdeksan prosenttia liigapelaajista teki myös toista työtä ja 20 prosenttia opiskeli pelaamisen ohessa. Keskipalkka kuukaudessa oli 10 800 markkaa (noin 1 800 euroa).
SM-sarja muuttui vuonna 1990 Veikkauksen sponsoroimaksi 12 joukkueen Veikkausliigaksi. Eurocupien historian paras suomalaismenestys koettiin HJK:n päästessä Mestarien liigaan kesällä 1998 kaadettuaan Ranskan Metzin ratkaisevassa karsinnassa. HJK voitti liigassa Benfican kotonaan 2–0 ja pelasi vieraissa 2–2-tasapelin, lisäksi Saksan Kaiserslauternilta tuli piste 0–0-tasapelillä, mitkä eivät kuitenkaan riittäneet jatkoon. PSV Eindhoven -pelissä yleisöä oli ennätysmäiset 34 136. Sen jälkeen eurocupmenestystä ei kuitenkaan ole juuri tullut, vaan keskitasonkin eurooppalaisseurat ovat muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta osoittautuneet ylitsekäymättömiksi esteiksi veikkausliigajoukkueille.
Maajoukkue
Antti Muurisen kausi
Päävalmentajaksi tuli HJK:n Mestarien liigaan johdattanut Antti Muurinen. Muurisen ensimmäinen koitos oli karsinnat vuoden 2002 Japanin ja Etelä-Korean MM-kisoihin. Samaan lohkoon arvottiin kovat Saksa ja Englanti sekä Kreikka ja Albania. Suomi pelasi lohkon suuria, Saksaa ja Englantia vastaan kohtuullisen hyvät ottelut, mutta ei kuitenkaan onnistunut voittamaan näitä. Kotiottelussaan Saksaa vastaan se jo johti ottelua 2–0 Forssellin maaleilla, mutta Saksa kiri kuitenkin tasoihin. Vierasottelu Saksassa taasen päättyi maalittomaan tasapeliin. Englantia vastaan joukkue pelasi kotona myös maalittoman tasapelin, mutta hävisi vieraissa 2–1 johdettuaankin ottelua Aki Riihilahden maalilla.
Vuosi 2001–2002 sisälsi ennätyksellisen melkein vuoden ja kymmenen ottelun mittaisen tappiottoman putken, joka alkoi huhtikuussa 2001 tasapelistä Unkaria vastaan ja päättyi maaliskuussa 2002 1–0-tappioon Etelä-Koreaa vastaan talvileirillä. Viikko sen jälkeen Suomi sai parhaan miehistön harjoituspeliin Portugalia vastaan sen kotikentällä ja löi sen pelillisesti loistokkaalla esityksellä 4–1. Portugalilta puuttui pari suurinta tähteä, mutta enimmäkseen se pelasi ykkösryhmällään. Jari Litmanen teki kaksi maalia ja nousi maajoukkueen maalintekijöiden tilastoykköseksi.
Odotukset vuoden 2004 EM-kisojen karsinnan suhteen olivat korkealla, vaikka Italian ja Jugoslavian (vaihtui keväällä 2003 Serbia ja Montenegroksi) sisältänyt lohko olikin taas valitettavan kova. Avauspelistä tuli kuitenkin karvas pettymys, 0–2-kotitappio Walesille. Seuraavassa ottelussa Jugoslaviaa vastaan vieraissa Suomi oli jälleen pelillisesti loistokas. Varsinkin ensimmäistä puoliaikaa on sanottu Suomen kaikkien aikojen parhaaksi. Hallinnasta huolimatta maalit jäivät tekemättä, Jugoslavia hyödynsi toisen puoliajan tilanteensa ja voitti 2–0. Suomen ongelmana syksyn karsinnassa oli Forssellin loukkaantuminen, joka toisaalta osoitti materiaalin olleen sittenkin vielä varsin ohut. Seuraavasta pelistä saatiin 3–0-pakkovoitto Azerbaizanista kotona. Talvella Italia ei antanut Suomelle mitään mahdollisuuksia kotonaan, vaan voitti 2–0. Italia vei myös Suomen kotipelin 0–2, ja mahdollisuudet kisoihin olivat menneet. Forssell oli kuntoutunut ja Serbia-Montenegrosta otettiin kuitenkin hieno 3–0-kotivoitto. Karsinta päättyi 1–1-tasapeliin Walesista.
Suomi putosi neloskoriin ja vuoden 2006 MM-kisojen karsintalohkosta tuli äärimmäisen kova, siihen kuuluivat Alankomaat, Tšekki ja Romania. Kaksi ensin mainittua esiintyivät EM-kisojen välierissä.
Maajoukkue kykeni lohkon selvittämään pienet maat melko kivuttomasti, mutta isot muodostuivat akilleenkantapääksi. Suomi aloitti karsinnat tappiolla Romaniaa vastaan. Alankomaita vastaan se pelasi taas ensimmäiset puoli tuntia hienoa peliä ja johtikin ottelua Teemu Tainion maalilla, mutta Alankomaat nousi kuitenkin 3–1-voittoon. Tšekki-ottelu puolestaan jäi muistoihin katkerana tappiona: Suomi kiri kahden maalin tappioasemasta tasoihin, ja oli vähällä voittaakin ottelun. Maalivahti Petr Čech sai kuitenkin loppuhetkillä torjutuksi Shefki Kuqin puskun. Tätä seuranneesta vastahyökkäyksestä Tšekki teki 4–3-voittomaalin.
Muurisen joutsenlauluksi jäi kuitenkin kotiottelu Alankomaita vastaan. Häneen kohdistunut kritiikki yltyi ottelun alla järjestetyksi mielenosoitukseksi. Itse ottelu taas päättyi Suomen murskatappioon numeroin 4–0.[6] Tämän jälkeen Palloliitto päätti vapauttaa Muurisen tehtävistään ja etsiä loppuihin karsintaotteluihin toisen valmentajan.[7]
Roy Hodgsonin kausi
Muurisen potkujen jälkeen Palloliitolla oli edessä uuden valmentajan valinta. Nimittämisestä tuli kuitenkin odotettua pitempi prosessi. Palloliitto oli yllättynyt hakijoiden suuresta määrästä ja valitsi lopulta tilapäisratkaisuna Jyrki Heliskosken viemään MM-karsinnat loppuun.[8] Vain muutamaa viikkoa Heliskosken valinnan jälkeen hänen seuraajakseen ilmoitettiin englantilainen Roy Hodgson Heliskosken jatkaessa apuvalmentajana.[9][10]
Englantilaisvalmentaja Roy Hodgsonin oli alun perin määrä aloittaa joukkueen peräsimessä vasta elokuussa 2006. Hän kuitenkin vapautui tehtävästään norjalaisen Viking Stavangerin valmentajana jo aikaisemmin ja aloitti tehtävässä jo tammikuussa.
Maajoukkueen karsintalohko EM-kisoihin 2008 ei ennakolta muodostunut ylitsepääsemättömäksi esteeksi, vaikka haasteellinen se toki olikin. Lohkossa pelasivat Suomen lisäksi Portugali, Puola, Serbia, Belgia, Armenia, Azerbaidžan sekä Kazakstan.
EM-karsinnat alkoivat 2. syyskuuta vakuuttavalla 1–3-voitolla Puolan Bydgoszczissa. Maalintekijöinä kunnostautuivat Väyrynen ja kahdesti osunut kapteeni Jari Litmanen. Karsintojen ensimmäinen kotipeli pelattiin 6. syyskuuta täyden katsomon edessä Helsingin olympiastadionilla. Vastaan asettui MM-kisoissa 2006 neljänneksi sijoittunut Portugali. Peli oli jälleen vahva näytös Suomelta. Jonatan Johanssonin ottelun alussa tekemä komea maali sai jatkoa Portugalin kärkipelaaja Nuno Gomesin ensimmäisen puoliajan lopun tasoituksesta. Toisen puoliajan aluksi Portugalin Ricardo Costa lensi suihkuun, joka avasi Suomelle mahdollisuuden painostaa vajaamiehistä Portugalia. Ottelun lopputulokseksi jäi kuitenkin 1–1, jolla Suomi säilyi karsintalohkon kärjessä.
Portugali-ottelun jälkeen Suomen kolme seuraavaa ottelua olivat ennakkoon selvästi heikompia joukkueita vastaan. Kuitenkin jo ensimmäinen noista otteluista, 7. lokakuuta 2006 Jerevanissa pelattu vierasottelu Armeniaa vastaan, tuotti Suomelle pettymyksen, kun kotijoukkue onnistui venymään maalittomaan tasapeliin, vaikka Suomi oli hallitseva osapuoli. 11. lokakuuta Suomi otti vieraissa rutiinivoiton Kazakstanista maalein 2–0.[11] 15. marraskuuta vastassa oli jälleen Armenia, kun Suomi pelasi vuoden viimeisen maaottelunsa. Palloliitto valitsi ottelun pelipaikaksi poikkeuksellisesti Finnair Stadiumin vedoten taloudellisiin seikkoihin ja siihen, että Finnairin pelialusta on tekonurmi, jonka ansiosta voidaan taata hyväkuntoinen kenttä vielä myöhään syksylläkin. Ottelun Suomi voitti 1-0.
Karsinnat jatkuivat 28. maaliskuuta 2007 vierasottelulla Azerbaidžania vastaan. Suomen esitys ei taaskaan vakuuttanut. Tuloksena oli yllättävä 1–0-tappio, joka oli kolaus EM-haaveille. Takaiskut jatkuivat 2. kesäkuuta pelatussa odotetussa kotiottelussa Serbiaa vastaan. Serbia voitti ottelun maalein 0–2, mikä oli taas kova kolaus EM-haaveille. 6. kesäkuuta siipirikkoisena otteluun Belgiaa vastaan lähtenyt Suomi oli pakkovoiton edessä. Maajoukkue vastasi huutoon ja otti 2–0-voiton Jonatan Johanssonin ja Alexei Eremenko Juniorin maaleilla. Ottelun aikana kentälle lentäneen Bubi-huuhkajan vuoksi maajoukkueen lempinimeksi on ehdotettu "Huuhkajia".[12] Maajoukkueen tiedotuspäällikkö Timo Walden ja Palloliiton viestintäpäällikkö Sami Terävä antoivat tukensa ehdotukselle,[13] ja nimitystä käyttää nykyisin myös YLE.[14]
8. syyskuuta 2007 vastaan asettui Belgradissa Serbia. Suomi oli ottelussa puolustuskannalla, mutta venyi 0–0-tasapeliin.[15] Muutamaa päivää myöhemmin Puola saapui vierailulle Olympiastadionille. Suomella oli ottelussa hyviä maalipaikkoja, mutta jälleen päädyttiin maalittomaan pistejakoon.[16] 13. lokakuuta vastassa oli Belgia Brysselissä. Suomi teki ottelussa kaksi maalia, jotka kuitenkin molemmat hylättiin paitsioina. Tuloksena oli jo kolmas peräkkäinen 0–0-tasapeli.[17]
17. lokakuuta 2007 pelattiin 100-vuotiaan Palloliiton juhlamaaottelu Espanjaa vastaan. Ottelu päättyi 0–0-tasapeliin.[18] Katsojia Olympiastadionilla pelatulla ottelulla oli vain 11 751.[19] Juhlamaaottelun yhteydessä lanseerattiin myös Gladiaattorit-kunniakerho ansioituneille entisille maajoukkuepelaajille. Jo aiemmin Pertti Alaja oli nimittänyt Mixu Paatelaisen kunniagladiaattoriksi. Ottelun yhteydessä valittiin lisäksi Leo Houtsonen, Jukka Ikäläinen, Jyrki Nieminen, Jari Rantanen ja Kari Ukkonen.[20]
17. marraskuuta 2007 Suomi oli pakkovoiton edessä kotiottelussa Azerbaidžania vastaan. Azerbaidžan meni ottelussa johtoon, joka asetti Suomen tukalaan tilanteeseen. Mikael Forssellin ja Shefki Kuqin maalit kuitenkin pitivät Suomen EM-haaveet elossa.[21] Ottelussa Jari Litmanen palasi pitkän tauon jälkeen pelikentille.[22] 21. marraskuuta vastaan asettui Portugali vieraissa. Ennakkoon päästäkseen EM-kilpailuihin Suomi tarvitsi voiton lisäksi apua myös Puolalta tai Kazakstanilta, joita vastaan Serbia ei saanut viedä täysiä pisteitä. Serbia ja Puola tasasivatkin pisteet Belgradissa pelatussa ottelussa, mutta kun Suomi ja Portugali jäivät 0–0-tasapeliin, kariutuivat Suomen arvokisahaaveet siltä erää.[23]
Marraskuun 2007 lopussa päävalmentaja Hodgson ilmoitti jättävänsä paikkansa uusien haasteiden vuoksi, vaikka Palloliittokin tarjosi jatkosopimusta.[24] Hodgsonin Suomi pelasi hyvin puolustusvoittoista peliä, josta kertoo sekin, että Suomi päästi karsintojen 14 ottelussa vain seitsemän maalia, vähiten omassa lohkossaan. Vastaavasti Suomi teki 13 maalia, selvästi vähemmän kuin edelle sijoittuneet Puola, Portugali ja Serbia.[25]
Hogdsonin ajan tärkeimpiä tapahtumia suomalaisessa jalkapalloilussa oli kannatustoiminnan huikea kehitys. Karsintojen alun muutamasta sadasta heikosti organisoidusti katsomossa toimineesta yksilöstä kehittyi lähes tuhathenkinen kannattajajoukko kaikkien tuntemine lauluineen. Tämän monella tavalla edelleen hajanaisen ryhmän keskipisteessä ovat Suomen maajoukkueen kannattajat eli SMJK.
Stuart Baxterin kausi
Englantilainen Stuart Baxter valittiin 28. tammikuuta 2008 Suomen maajoukkueen päävalmentajaksi kaksivuotisella sopimuksella.[26] Sopimus kattaa MM-karsinnat. Suomen kanssa samaan karsintalohkoon arvottiin Saksa, Venäjä, Wales, Azerbaidžan sekä Liechtenstein. Suomen ensimmäinen peli oli 10. syyskuuta 2008 kotipeli Saksaa vastaan. Suomi johti ottelua jopa kolmesti ja oli voittaa Saksan, mutta Miroslav Klosen tekemä hattutemppu riitti Saksalle 3–3 tasapeliin. 11. lokakuuta 2008 Suomi kohtasi kotonaan Azerbaidžanin. Suomi otti rutiinivoiton 1–0. Vuoden viimeisessä pelissä 15.lokakuuta 2008 Suomi pelasi vieraissa Venäjää vastaan, lopputuloksena katkera 0–3 tappio. Tämän jälkeen suomi sai hienot voitot Walesista (0–2) ja Liechtensteinista (2–1), mutta tämän jälkeen Suomi hävisi kotonaan Venäjälle 0–3 ja Suomen haaveet päästä kisoihin haihtuivat olemattomiin.
Helsingin ottelussa Venäjää vastaa tehtiin kuitenkin sikäli historiaa, että venäläisiä jalkapallofaneja oli stadionilla 12 000–13 000. Aikaisempi vieraskatsojien ennätys oli Englannin 3 000 fania vuodelta 2000.[27] Senaatintorilta Mannerheimintietä pitkin stadionille marssineet venäläisfanit tukkivat liikenteen. Paikalle saapui myös yli sata mellakkapoliisia, mutta kahinoilta venäläisten ja suomalaisten fanien välillä ei siitä huolimatta vältytty, ja 33 rähinöitsijää, joista 28 venäläisiä, vietiin putkaan ennen peliä. Ottelun aikana juoksuradalle lensi muutamia räjähtäviä soihtuja, mutta pelin päättymisen jälkeen ei syntynyt enää levottomuuksia.[28][27]
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
