Suomessa pelattava pallopeli From Wikipedia, the free encyclopedia
Pesäpallo on Lauri ”Tahko” Pihkalan kehittämä kahden joukkueen välinen mailapeli. Pelin tarkoituksena on lyödä juoksuja omilla sisävuoroilla ja estää ulkovuoroilla vastustajaa saamasta lyödyksi juoksuja. Sisäpelaajat lyövät palloa kukin vuorollaan, ja ulkopelaajat ovat ryhmittäytyneet kentälle. Yksi ulkopelaaja toimii syöttäjänä eli lukkarina. Joukkue saa juoksun, kun etenijä on kaikki kolme pesää kierrettyään palannut kotipesään.
| Pesäpallo | |
|---|---|
 |
|
| Ensimmäinen ottelu | 1920 |
| Kehittäjä | Lauri Pihkala |
| Alkuperämaa | Suomi |
| Piirteet | |
| Tyyppi | pallopeli |
| Joukkueen koko | 12 |
| Varusteet | pesäpallomaila, räpylä, pallo, kypärä ja piikkarit |
| Pelikenttä | pesäpallokenttä |
| Peliaika | 4+4 vuoroparia, tarvittaessa kotiutuslyöntikisa |
| Kilpailutoiminta | |
| Levinneisyys | Suomi, Ruotsi, Yhdysvallat, Intia, Kanada, Viro, Australia, Saksa, Sveitsi, Bangladesh ja Nepal |
| Jäsenliittoja | Suomen Pesäpalloliitto |
| Olympialaisissa | Ei |
| Paralympialaisissa | Ei |
Pihkala kehitti pesäpallon 1910-luvulla amerikkalaisesta baseballista ja 1900-luvun alussa Suomessa pelatusta kuningaspallosta. Pesäpallosta alettiin nopeasti puhua Suomen kansallispelinä, ja se levisi 1920–1930-luvuilla kouluissa ja suojeluskunnissa. Se on säilyttänyt hyvin paikkansa Suomen kansallispelinä, ja on Suomen kolmanneksi suosituin pallopeli. Sen pääsarjat Suomessa ovat Miesten Superpesis ja Naisten Superpesis. Lajia harrastetaan pienimuotoisesti myös joissain muissa maissa kuten Ruotsissa ja Australiassa. Pesäpallon maailmancupin Suomi on voittanut joka kerta.
Pesäpallo on joukkue- ja mailapeli, jossa kaksi joukkuetta kilpailevat toisiaan vastaan.[1] Joukkueet ovat vuorotellen sisällä ja ulkona. Sisävuorossa oleva joukkue pyrkii tekemään mahdollisimman monta juoksua, joiden määrä ratkaisee jakson voiton. Jaksojen voitot puolestaan ratkaisevat koko ottelun voiton.[2]
Sisävuorossa olevan joukkueen pelaajat ovat aktiivisesti mukana ottelun etenemisessä lyöjinä tai juoksijoina. Lyöjä lyö kotipesästä ulkovuorossa olevan joukkueen lukkarin syöttämää palloa.[2] Lukkari seisoo syöttölautasen vieressä ja heittää syötön kohtisuoraan ylöspäin syöttölautasen ylle.[1] Lyöjä muuttuu juoksijaksi lähtiessään liikkeelle kotipesästä. Juoksijan tavoitteena on kiertää kaikki kolme kenttäpesää ja saada juoksu palatessaan kotipesään. Sisäjoukkueen muut lyöjät pyrkivät auttamaan juoksijaa etenemisessä.[2]
Ulkovuorossa olevan joukkueen pelaajat pyrkivät estämään sisäjoukkuetta tekemästä juoksuja. Ulkopelaajat pystyvät tekemään tämän haavoittamalla tai polttamalla juoksijan.[2]
Joukkueet vaihtavat vuoroja, kun kolme sisäpelaajaa on palanut tai sisäjoukkue ei ole saanut tarpeeksi juoksuja oman vuoronsa aikana. Vuoropari on pelattu, kun kumpikin joukkue on ollut kerran sisävuorossa. Ottelun aikana pelataan kaksi jaksoa, joissa kummassakin on 2–4 vuoroparia. Voitetusta jaksosta joukkue saa yhden jaksopisteen, tasapeliin päättyneestä tai hävitystä ei yhtään. Enemmän jaksopisteitä saavuttanut joukkue voittaa ottelun. Jos joukkueiden jaksopisteet ovat kahden jakson jälkeen tasoissa, ottelun voittaja ratkaistaan kolmantena jaksona pelattavassa supervuoroparissa ja sen jälkeen tarvittaessa kotiutuskilpailussa.[2]
Joukkueen pelitaktiikasta vastaa pelinjohtaja, joka valitsee sekä hyökkäys- että puolustustaktiikan. Pelinjohtaja käyttää hyökkäystaktiikasta kommunikoimiseen moniväristä viuhkaa, jolla hän ilmoittaa pelaajille käytettävän strategian.[1]
Sisäpelissä pelaajilla on erilaisia tehtäviä. Etenijät ovat joukkueensa nopeimpia juoksijoita, ja lisäksi he ovat hyviä kärkkymään pesältä ja heillä on hyvä lähtönopeus. Vaihtolyöjien tarkoituksena on ensisijaisesti siirtää etenijöitä pesältä toiselle vaihtolyönneillä kuten näpyillä, pomppulyönneillä, maalyönneillä sekä polttolinjan ja koppareiden väliin osuvilla lyönneillä. Vaihtolyöjät lyövät yleensä etenijöiden jälkeen numeroilla 2, 3 ja 7. Kotiutuslyöjät pyrkivät lyömään etenijöitä kotiin. He ovat yleensä lyöntijärjestyksessä numeroita 4, 5 ja 8. Kotiutuslyöjinä käytetään myös jokeripelaajia. Joukkueella on kolme jokeria, joita käytetään taktisesti joukkueen sisäpelivoiman mukaan.[3]
Ulkovuorolla ulkokentällä on yhteensä yhdeksän pelaajaa: lukkari, sieppari, kolme pesävahtia, kaksi polttolinjan pelaajaa ja kaksi takakenttäpelaajaa eli kopparia. Lukkarin tehtävä on antaa sääntöjen mukaisia, mutta samalla vastustajan lyöjälle mahdollisimman vaikeita syöttöjä.[3]
-FI.svg)
Pesäpallokentillä alustana käytetään yleensä hiekkatekonurmea, mutta pesäpalloa pelataan myös hiekka- ja nurmikentillä.[3] Pesäpallokentän varsinaiseen pelialueeseen kuuluvat kotipesä sekä sivurajojen ja takarajan rajaama alue.[4] Kotipesän alueen määräävät kotipesän kaari ja etukentän rajat.[3] Sivurajat puolestaan lähtevät kotipesästä viistosti kohti kakkos- ja kolmospesiä. Rajat kääntyvät kohtisuorasti kotipesään nähden hieman ennen pesiä ja jatkuvat suoraan kohti takarajaa. Ykköspesä sijaitsee kolmospesää kohti menevän rajan varrella.[5]
Miesten kentän pituus on 96 metriä ja naisten kentän pituus 82 metriä. Miesten kentän leveys takarajalla on puolestaan 42 metriä ja naisten kentän 36 metriä. Miesten kentällä kotipesältä ykköspesälle kulkeva lähtöpolku on 20 metriä ja kakkos- ja kolmospesän välinen poikkipolku 36 metriä pitkä. Takarajalta kolmospesän juoksuviivaan on 57,5 metriä.[6] Miesten kenttää käyttävät miesten lisäksi B-poikajuniorit ja naisten kenttää vanhimmat tyttöjuniorit sekä C- ja D-poikajuniorit. Näiden lisäksi on olemassa vielä juniorikentät ja tenavakentät.[4]
Kotipesä sijaitsee kotirajan kotipuolella. Se on puoliympyrän muotoinen alue, jonka säde on sekä miesten että naisten kentällä viisi metriä. Kotipesässä on lisäksi sivurajojen välissä niin sanottu etukaari, jonka säde on 270 senttimetriä syöttölautasen keskipisteestä. Syöttölautanen on puolestaan ympyrän muotoinen, 3–5 senttimetrin paksuinen laatta, jonka halkaisija on 60 senttimetriä. Lautasen yläpinnan pitää olla 3–5 senttimetriä maan pinnan yläpuolella.[5]
Pesäpallomailat valmistetaan nykyisin lasi- ja hiilikuidun yhdistelmästä. Puu oli 1980-luvulle asti ainoa materiaali, mutta kuidut ovat syrjäyttäneet sen.[7][8]
Peleissä saa käyttää vain Pesäpalloliiton hyväksymää mailaa. Muita rajoituksia säännöissä ei aikuisten mailoille anneta.[9] Kokorajoitukset poistettiin säännöistä 1960-luvulla, mutta mailojen koko ei ole tämän jälkeen juurikaan muuttunut.[7]
Pesäpallon pallo on kooltaan erisuuruinen miesten, naisten ja nuorempien junioreiden peleissä. Miesten pallo painaa 160–165 grammaa, naisten pallo 135–140 grammaa ja tenavapallo 95–100 grammaa. Kaikkien pallojen ympärysmitta on 21,60–22,20 senttimetriä.[9] Lisäksi Pesäpalloliitto on määritellyt standardit pallon kimmoisuudelle:[10]
Suomessa virallisia pesäpalloja valmistavat L-Tec Sport ja Suomipesis.[11] Pesäpallon valmistuksessa on monta vaihetta. Sen ydin on tiiviiksi puristettua trasselia, jonka päälle kääritään lankaa. Langan päällä on kumiliuskakerros, joka tehdään käsin. Pintakerros liimataan, ja pallo saa muotonsa teräsmuotissa uunissa, jossa kuuma seos vulkanoituu. Valmis pallo punnitaan, koepomputetaan ja leimataan.[11]
Pesäpallossa voi käyttää pallon kiinniottamisen helpottamiseksi Pesäpalloliiton hyväksymää räpylää. Muunlaisten apuvälineiden käyttö on kielletty.[9] Räpylöitä alettiin käyttää pesäpallossa 1930-luvun taitteessa. Sitä ennen pallot otettiin kiinni paljain käsin tai hansikkain.[12] Pesäpalloräpylän valmistusmateriaalina käytetään nahkaa. Räpylän eri osien koko voi vaihdella sen mukaan, minkälainen pelaaja räpylää käyttää. Esimerkiksi junioreille tarkoitetuissa räpylöissä rakenne voi olla pienempi ja pussiosa suurempi kuin aikuisten mallissa. Junioripelaajien räpylöissä pienempi kämmenosa sopii paremmin pieneen käteen ja suurempi pussiosa helpottaa lyönnin kiinni ottamista.
Aikuisten räpylämalleissa räpylän rakenne on kovempi kuin junioreiden malleissa, sillä kovat lyönnit vaativat myös kovemman kiinniottomateriaalin. Junioreiden räpylät valmistetaan usein aikuisten räpylöitä pehmeämmästä nahasta.[13]
Päänsuojus on pakollinen kaikissa virallisissa otteluissa. Päänsuojuksen täytyy olla Pesäpalloliiton hyväksymä. Sisävuorossa kaikkien pelaajien on pidettävä päänsuojusta päässään oman lyöntivuoronsa aikana ja kentällä edetessään. Jos sisäpelaaja tulee lyömään ilman päänsuojusta, tuomitaan hänet palaneeksi välittömästi (tekninen palo). Aikuisten ja B-ikäisten otteluissa ulkovuorossa olevan joukkueen lukkari ja kopparit saavat pelata ulkokentällä ilman päänsuojusta.[9]
Pesäpallon peliasu koostuu lyhythihaisesta pelipaidasta, sen alle puettavasta aluspaidasta sekä vähintään polven alle ulottuvista housuista. Erityisesti naisten sarjoissa käytetään tätäkin pidemmälle ulottuvia housumalleja. Pelipaidan kummassakin hihassa on irrotettavat numerot, jotka kertovat pelaajan lyöntinumeron.
Koska pelaaja saattaa joutua syöksymään juostessaan pesille sekä ottaessaan palloa kiinni, on aluspaita varustettu kyynärvarresta syöksysuojilla. Monet pelaajat voivat käyttää syöksyessään syöksyhansikkaita käsiensä suojana, sekä lyödessä erityistä lyöntihanskaa, joka antaa paremman otteen mailan kädensijasta erityisesti kostealla säällä. Jalkineina pesäpalloilijat käyttävät piikkareita.[14]
_6.JPG)
Virallinen ottelun kesto on 4+4 vuoroparia, jota seuraa tasatilanteessa kotiutuskilpailu. Kuitenkin juniorien otteluissa ja turnauksissa voidaan pelata vähemmän vuoropareja. 4+4 ja 3+3 ‑pelimuodoissa ei viimeistä tasoittavaa vuoroa pelata, jos sisälle tuleva joukkue on jo varmistanut jakson voiton. Jakso lopetetaan heti myös, jos viimeistä sisävuoroa pelaava joukkue tekee jaksovoiton varmistavan juoksun.[15]
Ottelun alussa joukkueiden kapteenit suorittavat pelituomarin johdolla vuoronvalinnan eli niin sanotun hutunkeiton. Siinä kotijoukkueen kapteeni heittää mailan tuomarille, joka ottaa siitä kiinni. Tämän jälkeen vierasjoukkueen kapteeni ottaa otteen mailasta siten, että hänen pikkusormensa koskettaa edellisen otteenpitäjän etusormea ja peukaloa. Tämän jälkeen kapteenit vuorottelevat niin, että hutunkeiton voittaja on se, joka saa viimeisenä pitävän otteen mailasta. Voittaja saa valita, aloittaako hänen joukkueensa sisä- vai ulkovuorolla.[16] Toisen jakson puolestaan aloittaa joukkue, joka oli ensin ulkovuorossa.[17]
Jos jaksopisteet ovat kahden jakson jälkeen tasan, pelataan supervuoropari, jonka aloittajan päättää hutunkeiton voittaja.[16] Supervuoropari lopetetaan tasoittavalla vuorolla, jos sisällä oleva joukkue tekee voittojuoksun.
Superpesiksen, Ykköspesiksen ja Nuorten Superpesiksen runkosarjassa sekä Talvisuperissa ei pelata supervuoroa, vaan tasatilanteessa siirrytään suoraan kotiutuskilpailuun.
Jos supervuoroparin jälkeen ottelu on edelleen tasan, pelataan kotiutuskilpailu. Siihen kumpikin joukkue valitsee viisi lyöjää ja viisi etenijää. Etenijä sijoitetaan kolmospesälle, ja lyöjällä on kolme lyöntiä etenijän kotiuttamiseksi. Lyöjä voi myös itse yrittää kunniajuoksua. Tämän jälkeen tulee vuoroon seuraava lyöjä-etenijä-pari. Jos tilanne on viiden parin jälkeen tasan, kotiutuskilpailua jatketaan kolmen parin ryhmissä, kunnes ratkaisu syntyy.[18]
Jaksojen välissä pidetään 10–20 minuutin tauko ja ennen supervuoroparia 5 minuutin tauko. Supervuoroparia edeltävällä tauolla joukkueet nimeävät jo valmiiksi mahdolliseen kotiutuskilpailun osallistujat.[18]
Kummallakin joukkueella on ottelun aikana käytettävissään yksi aikalisä, jonka se halutessaan voi pitää joko ensimmäisen tai toisen jakson aikana. Supervuorossa tai kotiutuskilpailussa aikalisää ei ole käytettävissä.[18]
_07.JPG)
Aktiivisesti pelissä mukana olevat sisäpelaajat ovat joko lyöjiä tai etenijöitä. Lyöjä on turvassa kotipesässä. Lyöjästä tulee etenijä, kun hän saa kolme oikeaa syöttöä, turvan ykköspesältä, vapaataipaleen, on irti kotipesästä joko koppihetkellä tai kun pallo on kotipesässä olevan ulkopelaajan hallussa, tai kun pelaaja palaa.[19]
Pelaaja on pesässä, kun hän koskettaa pesää. Sisäpelaaja on pesässä myös hänen hypätessään ilmaan, mutta ulkopelaaja ei ole pesässä ilmassa ollessaan. Pallo on ulkopelaajan hallussa, kun se on hänen kädessään, räpylässään tai kun hänellä on ote maassa olevasta pallosta.[19]
Syöttäjän eli lukkarin on seistävä syöttölautasen vieressä lyöjän vastakkaisella puolella. Hänen on annettava merkki aikeestaan syöttää tekemällä alkuasento. Sen jälkeen hän antaa syötön yhdellä kädenliikkeellä suoraan ylöspäin syöttölautasen päälle ja väistää lyöjää. Syöttö voi olla oikea tai väärä. Jos lyöjä lyö, syöttö katsotaan oikeaksi, vaikka se olisikin sinällään ollut väärä. Syöttö tuomitaan vääräksi, jos lukkarilla ei ole syöttöoikeutta, syöttö ei ole teknisesti oikea tai jos pallo ei kohoa metriä lukkarin päälaen yläpuolelle tai ei putoa syöttölautaselle.[20] Syöttöoikeuden lukkari saa heittämällä pallon kotipesästä jollekin kenttäpelaajista.[17]
Kahdesta väärästä syötöstä ja jokaisesta niiden jälkeen annetusta väärästä syötöstä joukkue saa vapaataivaloikeuden, jonka kärkietenijä voi käyttää. Jos kentällä ei ole etenijää, lyöjä saa heti ensimmäisestä väärästä vapaataivaloikeuden. Jos lukkari antaa kolme väärää, kun kentällä ei ole yhtään etenijää, lyöjä voi edetä kakkospesälle. Jos vuorossa on viimeinen lyöjä, hän saa juoksun.[20]
Joukkueiden tulee noudattaa pöytäkirjaan merkittyä lyöntijärjestystä, jota kuitenkin saa muuttaa ennen toista jaksoa ja supervuoroparia. Joukkueet voivat käyttää erikseen jokeripelaajaa, joka voidaan asettaa lyömään, jos lyöntivuoroinen pelaaja ei ole vielä asettunut vuoroon.[21]
_17.JPG)
Lyöjällä on oikeus saada vuorollaan kolme oikeaa syöttöä.[21] Lyönti on laiton, jos pallo osuu suoraan pelialueen ulkopuolelle tai suoraan lyönnistä sisäpelaajaan, pallo osuu samalla lyönnillä mailaan useammin kuin kerran, maila irtoaa lyöjän kädestä tai katkeaa lyödessä tai lyöjä lyö väärällä vuorolla. Palloa ei saa lyödä pompusta eikä ennen kuin se on päässyt syötön lakipisteeseen.[22]
Lyöjä saa lähteä etenemään heti, kun pallo on irronnut syöttäjän kädestä. Etenijä palaa pesäkilvassa, jos hän on irronnut edelliseltä pesältä, jossa hänellä on pesäturva, ja pallo on seuraavalla pesällä olevalla ulkopelaajalla. Etenijä tekee pesärikon, jos hän tulee pesälle käymättä edellisellä pesällä.[23] Etenijä haavoittuu, kun hän saapuu koppilyönnillä seuraavalle pesälle. Haavoittuneen pelaajan on palattava kotipesään.[24] Lyönnistä tulee koppi, kun ulkopelaaja saa pallon haltuunsa sen käymättä maassa. Ulkopelaaja voi tällaisessa tilanteessa tehdä myös taktisen pudotuksen ja pudottaa pallon tahallisesti maahan kiinnioton jälkeen.[25]
Kun kaikilla kenttäpesillä on etenijä ja lukkari antaa lyöntivuorossa olevalle pelaajalle tämän ensimmäisen syötön, syntyy ajotilanne. Ajotilanteessa on niin sanottu vaihtopakko eli jokaisen etenijän on edettävä seuraavalle pesällä ajolähtöä purkavan pelaajan lyöntivuorolla.[25]
Etenijä, joka käy kaikilla pesillä ja pääsee takaisin haavoittumattomana kotipesään, tekee juoksun. Omalla lyönnillään kolmospesälle saapunut lyöjä saa niin sanotun kunniajuoksun ja voi jäädä pesälle yrittämään tuplajuoksua.[26]
Pesäpallo-ottelussa on viisi tuomaria. Pelituomari vastaa ottelun sääntöjenmukaisesta kulusta. Hänellä on apunaan syöttötuomari ja kolme muuta tuomaria sekä kirjuri. Syöttötuomari seuraa lukkarin ja lyöjän toimia sekä syötön laatua. Hän tuomitsee myös etukentän laittomat. Kakkos- ja kolmospesätuomari sekä takarajatuomari tuomitsevat pesätilanteet, toteavat lyöntien laillisuuden ja näyttävät kopit. Tuomarit päättävät tilanteen sisäpelaajan eduksi, jos he eivät voi varmasti havaita pelitapahtuman tulosta.[25]
Tuomari voi tuomita pelaajien, pelinjohtajien ja joukkueiden toimihenkilöiden tekemien rikkomusten seurauksena teknisen palon, sisäpelaajan palauttamisen lähtöpesälle, etenemisen mitätöinnin, polttamisen, vapaataivaloikeuden, huomautuksen, varoituksen, pelirangaistuksen ja ottelurangaistuksen.[27]
Pelirangaistus tuomitaan yleensä lievästä fyysisestä kontaktista, törkeästä provosoinnista, törkeästä kielenkäytöstä ja toisen pallon ottamisesta peliin. Pelirangaistuksen saanut pelaaja suljetaan ottelusta. Ottelurangaistuksen saa vakavammasta fyysisestä loukkauksesta, loukkaavista käsimerkeistä ja rasistisesta käyttäytymisestä. Ottelurangaistus johtaa automaattisesti yhden ottelun pelikieltoon.[28]
Pesäpalloilijan tärkein fyysinen ominaisuus on nopeus.[29] Pesäpallo onkin juoksuvoittoisimpia pallopelejä. Juoksun osuus lajissa on merkittävä, joten monet huippupelaajat ovat nopeita.[30] Sisäpelissä pelaaja käyttää nopeuttaan pesältä pesälle etenemiseen. Pesältä lähdössä vaaditaan reaktionopeutta ja varsinkin kovien lyöntien aikana lyöntisuorituksessa räjähtävää nopeutta. Ulkopelissä pelaajalta vaaditaan myös hyvää reaktionopeutta ja heittosuorituksessa räjähtävää nopeutta.[29]
Urheiluvälinevalmistaja Adidaksen tekemien mittausten mukaan pesäpalloilijat liikkuvat miesten superpesisotteluissa noin 7–8 kilometriä ottelua kohden. Pelitapahtuma alkulämmittelyineen kestää noin kolme tuntia, joten pesäpallossa tarvitaan myös hyviä kestävyysominaisuuksia. Nopeuskestävyyttä vaaditaan erityisesti etenijöiltä.[31]
Eteneminen ja lyöminen ovat pesäpalloilijoiden keskeisimmät sisäpelitaidot. Etenemisessä tarvittavia ominaisuuksia ovat nopeus, kärkkymistaito, pesältä lähtö, kärkietenijän seuraaminen, reaktiokyky, pesälle syöksyminen sekä pallon ja merkin seuraaminen. Lyönnissä pelaajan tulee hallita voimaa, nopeutta, lyöntiliikkeen tekniikkaa, lyöntipelin monipuolisuutta, tilannekohtaisia ratkaisuja ja keskittymiskykyä.[32]
Etenijällä on kotipesästä takaisin kotipesään matkaa miesten kentällä 131 metriä. Etenemiseen keskeinen ominaisuus on ymmärrettävästi nopeus, mutta pesästä hieman irti oleva etenijä pystyy kärkkymisellä lyhentämään juoksumatkaansa ykköseltä kakkospesälle 2–4 metriä ja kakkoselta kolmospesälle 3–6 metriä.[32]
Pesäpallolyönnit jaetaan neljään kategoriaan: perus-, näpäys-, pomppu- ja hidastettuihin lyönteihin.[33]
Peruslyönneiksi lasketaan kaikki polttolinjaan, sen ohitukseen ja takakentälle suunnatut maa- tai laakalyönnit. Peruslyöntejä ovat vaakamaila-, pystymaila- ja golflyönti. Vaakamailalyönnissä osuma tapahtuu hartiatasossa ja liike on voimakas ja yhtäjaksoinen. Se on lyönnin perusmuoto. Pystymailalyönnissä maila on pystysuorassa ja osumakohta on lähellä silmätasoa. Sitä käytetään välilyönteihin ja tolppasyöttöihin. Ulkopelaajan on vaikea ennakoida pystymailalyönnin suuntaa. Golflyönti tehdään selvästi hartiatason alapuolella, ja siinä mailan liikerata on vaakasuora tai laskeva. Tämä lyönti on parhaimmillaan kolmospuolen lyönneissä.[33]
Näpäyslyönti suunnataan etukenttään, ja se voi olla suora, kierteinen tai lyhyt. Pystymailanäpäytyksessä mailan ja pallon osumakohta on silmien tasolla ja lyönti tehdään kevyesti eteen ja alaspäin työntäen. Vaakamailanäpäyksessä lyöntiaskeleen aikana toinen käsi siirtyy keskellä mailaa, ja mailalla tehdään vain kevyt liike eteenpäin. Siinä saadaan kierrettä palloon tekemällä osumahetkellä terävä veto- tai työntöliike.[33]
Pomppulyönti suunnataan etukaaren kentän puolelle, ja se lyödään yläviistosta. Se suunnataan joko rajaan tai polttajille. Lyöntiaskeleen aikana vartaloa kierretään takanojaan, jotta lyöntiliike saadaan tehtyä mahdollisimman korkealta.[33]
Hidastettu lyönti suunnataan joko polttolinjan eteen tai etumiesten ohitse. Siinä kädet liukuvat mailan puoliväliin ja painopiste on alempana kuin peruslyönnissä. Pallon lentorata jää vähäisemmän voimankäytön takia noin 10–15 metriin. Lyönti voidaan tehdä myös normaaliotteella tai varsilyönnillä, jossa pallon osumakohta on lähellä käsiä. Tällöin lyönnin voi tehdä täysvoimaisena, mutta pallon lentorata jää kierteisyyden takia lyhyeksi.[34]
Ulkopelissä pelaajien tärkeimmät taidot ovat lukkaripeli, kiinniottaminen, heittäminen ja liikkuminen. Tarvittavat taidot vaihtelevat sen mukaan, onko pelaaja taka-, keski- tai etukentällä.[30]
Pesäpalloheiton keskeisempiä tekijöitä ovat heittonopeus, ‑tarkkuus ja ‑voima sekä tilannehallinta. Perusheitto tehdään siten, että pallo nojaa etu- ja keskisormeen ja sitä tukevat peukalo ja nimetön. Pallo on heiton aikana irti kämmenestä. Heitossa käytetään hyväksi vartalon kiertoa, joten oikeakätisellä vasen jalka on edessä ja vasen kylki heittosuuntaan. Paino siirtyy heiton aikana oikealta jalalta vasemmalle, jolloin heittoon tulee mukaan myös lantioliike.[34]
Heittoasento pitää hakea jo ennen pallon kiinniottoa, ja sen pitää olla valmiina, kun pallo siirtyy heittokäteen. Kun pallo jo on heittokädessä, heittäjän on syytä välttää ylimääräisiä askeleita, jotta heitto lähtee mahdollisimman nopeasti.[34]
Sisäpelin taktiikoiden ääripäissä ovat nopea, yllätyksellinen ja jopa riskialtis pelitaktiikka sekä varman päälle ottava taktiikka. Jälkimmäisessä, pitkässä pelitavassa vaihto- ja kotiutuslyöntejä suoritetaan vain pakkotilanteissa. Juoksun jälkeen pelataan turvallista välilyöntiä tai varmaa koppipalloa. Nopeassa pelitavassa etenijä pyritään saamaan mahdollisimman nopeasti kolmospesälle.[35]
Sisätaktiikan valintaan vaikuttaa runsaasti ottelun vastustaja ja pelitilanne. Taktiikka valitaan vastustajan ulkopelin heikkojen ja vahvojen alueiden mukaan. Ennen peliä sovitaan yleensä tiettyjen pelitilanteiden erilaiset lyöntivaihtoehdot.[35] Lyöntijärjestys asetetaan pelaajien ominaisuuksien mukaan ja valitaan esimerkiksi ensimmäiseksi lyöjäksi nopea ja varma etenijä. Lisäksi joukkueilla on käytössä niin sanottuja jokerilyöjiä, joita voidaan käyttää lyöntijärjestyksen ulkopuolelta.[36]
Pelinjohtaja ohjaa joukkueensa sisäpeliä antamillaan merkeillä, joilla näytetään etenijöille ja lyöjälle, onko tarkoitus vaihtaa seuraavalla syötöllä etenijää eteenpäin. Etenijä tietää näin jo ennen lyöntiä, tuleeko hänen lähteä etenemään kohti seuraavaa pesää, ja lyöjä tietää, minkälaista lyöntiä hänen tulee yrittää.[37]
Merkkiä näytetään yleensä sitä varten tehdyllä väriviuhkalla, jossa merkki voidaan liittää viuhkan värien paikkaan, suuntaan ja järjestykseen. Päämerkkiin sisältyy tieto siitä, onko merkki päällä ja otetaanko väärä pois. Väärän poisotossa etenijä ei lähde juoksemaan väärällä syötöllä.[37] Päämerkin lisäksi joukkueilla on esimerkiksi pika-, peruutus- ja automaattimerkkejä.[38]
Ulkopelin taktiikka perustuu pesäpallossa usein erityisesti lukkarin osaamiselle ja vastustajan sisäpelitaktiikan tuntemiselle. Yleistaktiikkana voi olla joko riskejä karttava tai hyökkäävä taktiikka.[39]
Riskejä karttavaa taktiikkaa käytetään erityisesti avarilla kentillä, joissa on paljon tilaa läpilyönneille, ja kovalyöntisiä joukkueita vastaan. Ulkokenttä sijoittuu riskejä karttavassa taktiikassa siten, että se sulkee rajat ja pesien taustat hyvin. Tavoitteena on antaa vastustajalle mahdollisimman vähän mahdollisuuksia läpilyönteihin. Lukkari heittelee taktiikassa paljon saadakseen häirityksi lyöjän keskittymistä.[39]
Hyökkäävämmässä taktiikassa joukkueella on omat ulkokenttäjärjestyksensä eri tilanteita varten. Lisäksi joukkueilla on usein lyöjiä varten omat järjestyksensä, joiden tarkoituksena on pakottaa lyöjä vaikeisiin ratkaisuihin. Hyökkäävässä ulkopelissä joukkue voi päästää esimerkiksi hitaamman etenijän tyhjälle kentälle, jolloin tämä muodostaa ”jarrun” nopeamman kärkijuoksijan eteen.[40]
Suomessa pelataan pesäpalloa usealla eri sarjatasolla. Superpesis on korkein sarjataso sekä naisissa että miehissä. Miesten Superpesiksessä on 14 joukkuetta ja naisten Superpesiksessä 12 joukkuetta. Muut sarjatasot ovat järjestyksessä Miesten Ykköspesis ja Naisten Ykköspesis, Suomensarja ja Maakuntasarja. Lisäksi pelataan SM-sarjoja B- ja C-nuorissa sekä yli 35-vuotiaissa.[41]
Miesten Superpesiksessä pelataan kaksinkertainen sarja ja kaksi paikalliskierrosta. Jokainen joukkue pelaa runkosarjassa yhteensä 30 ottelua. Runkosarjan kahdeksan parasta joukkuetta jatkavat puolivälieriin. Niiden voittajat pääsevät välieriin ja näiden voittajat lopulta loppuotteluun. Puolivälierät, välierät ja loppuottelu pelataan paras viidestä ‑järjestelmällä, mutta pronssiottelu paras kolmesta. Runkosarjan viimeinen joukkue putoaa Ykköspesikseen, jonka voittaja puolestaan nousee seuraavaksi kaudeksi Superpesikseen.[42]
Naisten Superpesiksessä pelataan puolestaan 22 ottelua joukkuetta kohden. Runkosarjan kahdeksan parasta pääsevät puolivälieriin, joista edetään välieriin ja näistä loppuotteluun. Nämä ottelut pelataan miesten tavoin paras viidestä ‑järjestelmällä. Koska kaudella 2016 naisten Superpesistä pelasi vain 11 joukkuetta, Ykköspesiksen voittaja nousi suoraan, mutta Superpesiksestä ei pudonnut yksikään suoraan.[43]
Miesten pääsarjassa on pelattu mitaleista vuodesta 1922[44] ja naisissa vuodesta 1931[45]. Miehissä menestynein seura on Sotkamon Jymy, joka on voittanut 19 mestaruutta ja sijoittunut kaikkiaan 29 kertaa mitaleille. Seuraavaksi eniten mestaruuksia on Lahden Maila-Veikoilla (8), Jyväskylän Kirillä (7), Haminan Palloilijoilla (7) ja Helsingin Pallonlyöjillä (7). Toiseksi eniten kaikkia mitaleita yhteensä on Vimpelin Vedolla, jonka 27 mitalista kuusi on kultaisia.[46]
Miesten mestaruussarjassa on kerätty pisteitä vuodesta 1964 ja naisten mestaruussarjassa vuodesta 1981. Eniten mestaruussarjaotteluita on miehissä Toni Kohosella, joka ohitti vuonna 2015 silloisen ennätysmiehen Pasi Pirisen.[47] Pirisellä on puolestaan eniten kärkilyöntejä. Kaikkien aikojen etenijätilaston kärjessä on Sami Haapakoski, lyöjätilaston Jere Dahlström ja kunnaritilaston Kari Kuusiniemi.[48][49]
Pesäpalloa ovat Suomen ulkopuolelle levittäneet etenkin Suomesta ulkomaille muuttaneet suomalaiset ja Suomesta kotimaihinsa palanneet ulkomaalaiset. Pesäpalloa pelataan ainakin Ruotsissa, Intiassa, Virossa, Japanissa, Australiassa, Saksassa, Itävallassa ja Sveitsissä. Esimerkiksi Australiassa pelataan sarjaa, jossa on useita joukkueita.[50][51] Intiaan pesäpallo on levinnyt 2010-luvulla itsenäisesti, ja pelaajat ovat opetelleet säännöt YouTube-videoista. Vuonna 2016 Intiassa arvioitiin olevan jo joitakin tuhansia pelaajia.[52]
Pesäpallon maailmancup on järjestetty kymmenen kertaa. Ensimmäisen kerran se järjestettiin 1992, jolloin mukana oli yhteensä kahdeksan joukkuetta Suomesta, Ruotsista, Virosta, Saksasta, Australiasta ja Japanista.[53] Turnauksessa pelataan miesten, naisten ja sekajoukkueiden sarjat. Suomi on voittanut kaikki 27 kultaa. Toiseksi menestynein maa on Australia yhdellätoista hopealla ja kahdeksalla pronssilla.[54]
Pesäpalloliitto kerää yleensä maajoukkueen avoimen haun kautta, eikä maailmancupissa pelaa paras mahdollinen suomalainen joukkue. Esimerkiksi vuoden 2015 maailmancup pelattiin keskellä Superpesis-kautta, joten mukaan lähti alasarjoissa pelaavia suomalaisia.[54]
Pesäpallo on kansallispelinä pitänyt asemansa Suomessa hyvin, vaikka kansainvälisesti laji ei ole tarjonnut merkittäviä arvokisavoittoja. Laji onkin osa suomalaista liikuntakulttuuria, ja sen katsottiin aiemmin toimineen jopa kansallisena yhdistäjänä. Pesäpalloon liittyy myös voimakas paikallistunne, sillä se on tyypillisesti hyvin maakunnallinen laji.[55]
Pesäpallo on Suomen harrastetuimpia urheilulajeja. Kilpa- ja huippu-urheilun tutkimuskeskus Kihun tekemän tilaston mukaan pesäpallon lisenssipelaajia oli vuonna 2010 yli 16 000. Lisenssiurheilijoita oli enemmän vain jalkapallolla, jääkiekolla, salibandyllä ja yleisurheilulla. Pesäpallon harrastajia oli vuonna 2010 kaikkiaan noin 52 000. 2000-luvulla pesäpallon lisenssipelaajien määrä on ollut hienoisessa kasvussa, vaikka harrastajien kokonaismäärä puolestaan on vähentynyt.[56] Pesäpalloliiton omien tilastojen mukaan pesäpalloilijoita oli Suomessa vuonna 2014 yli 15 700.[57]
Pesäpalloammattilaisia on Suomessa palloilulajeista, jääkiekon ja jalkapallon jälkeen, kolmanneksi eniten. Vuonna 2013 ammattilaispesäpalloilijoita oli 96.[58] Pesäpallon pelaajayhdistyksen Huippupesäpalloilijoiden tekemän vuoden 2014 kyselyn perusteella miesten pääsarjapelaajista noin 10 prosenttia oli täysammattilaisia. 30 % pelaajista opiskeli pelaamisen rinnalla ja 60 prosenttia teki muita töitä. Pelaajista noin 15 prosenttia ansaitsi kauden aikana yli 30 000 euroa. Naispelaajista puolestaan 90 % pelasi vain kulukorvauksilla, ja muiden vuosiansiot olivat 5 000 – 10 000 euroa.[59]
Suomessa pesäpallon katsojaluvut ovat palloilulajien pääsarjoista kolmanneksi suurimmat. Vuoden 2011 tilastojen perusteella vain jääkiekon SM-liiga ja jalkapallon Veikkausliiga keräävät enemmän yleisöä. SM-liigan, Veikkausliigan ja Superpesiksen lisäksi vain jääkiekon toiseksi korkeimmalla sarjatasolla Mestiksessä on keskimäärin yli tuhat katsojaa ottelua kohden.[60] Naisten Superpesis on puolestaan seuratuin naisten urheilusarja Suomessa.[61] Pesäpalloliiton tilastojen mukaan miesten Superpesistä seurasi vuonna 2014 paikan päällä keskimäärin 1 481 katsojaa ottelua kohden ja naisten Superpesistä 536 katsojaa.[62]
Pesäpallo on lasten urheiluharrastuksista halvimpia. Lapsen pesäpalloharrastus maksaa keskimäärin 1 348 euroa vuodessa (vaihdellen 1 140 eurosta 1 750 euroon). Kilpatasolla hinta nousee keskimäärin 1 480 euroon (vaihteluvälillä 1 260 eurosta 1 880 euroon). [63]
Ensimmäiset merkinnät maailmanlaajuisesti pesäpallon tapaan pystysyöttöä käyttävistä pallonlyöntipeleistä tunnetaan 1200-luvun Egyptistä. Suomeen pallonlyöntipelit rantautuivat 1600–1700-luvuilla; tarkempi ajankohta ei kuitenkaan ole tiedossa. Pallonlyöntipelien yleistyessä pelien kulkua ja sääntöjä sovellettiin eri puolilla omiin suuntiinsa, ja 1800-luvulla Suomessa harrastettiinkin kymmeniä eri pallopelejä.[64]
Ensimmäiset palloleikit ja pallonlyöntikisat olivat pääasiallisesti ajanvieteharrastuksia kilpailullisen toiminnan sijaan. Tunnetuin vanhoista peleistä on kuningaspallo, jonka ensimmäiset säännöt suomeksi julkaisi Ivar Wilskman vuonna 1903.[65] Laji sai mallia sukulaislajeistaan, ruotsalaisesta långbollista, saksalaisesta schlagballista ja venäläisestä laptasta. Ensimmäinen kuningaspallon virallinen ottelu pelattiin Oulussa vuonna 1901.[64]
Lauri ”Tahko” Pihkala innostui jo kouluaikanaan kuningaspallosta, ja alkoi vuonna 1914 kehittää siitä urheilullisesti haastavampaa ja tarkemmin säädeltyä. Hän oli jo tutustunut Yhdysvalloissa baseballiin ja kuullut yhdysvaltalaisilta Tukholman olympialaisissa, että heidän menestyksensä perustui baseballin pelaamiseen. Pihkalan tavoitteena olikin kehittää nuorten urheiluvalmennukseen peli, joka olisi leikinomainen.[66]
Pihkala julkaisi vuonna 1914 kuningaspallon uudet säännöt ja esitteli vuonna 1915 uuden pitkäpalloksi kutsumansa pelin.[66] Pihkala kehitti kuningaspalloa kilpailullisempaan suuntaan, sillä aiemmin laji oli lähinnä ollut pelailua, ilman selkeitä sääntöjä voittajasta.[67] Kuningaspallon kenttä oli suorakaiteen muotoinen, mutta pitkäpallossa kenttä muistutti jo pesäpallokenttää, sillä sen kotipääty oli kaventunut ja pelialue leveni ulkopäätyä kohti. Pihkala otti sääntöihin myös termin ”kuollut”, ja joukkueiden vuoro vaihtui kolmen kuolleen jälkeen.[66] Pihkala jätti pitkäpallossa syötön kuningaspallon tapaan pystysyötöksi, vaikka olikin harkinnut baseballmaista laakasyöttöä.[68] Ensimmäinen virallinen pitkäpallo-ottelu pelattiin vuonna 1919.[69]
Pihkalan mukana uutta pallonlyöntipeliä olivat kehittämässä useat eri tahot, sille alkoi tulla urheilukoulutustehtävien lisäksi myös sotilaallisia, kasvatuksellisia ja kansaa yhdistäviä tekijöitä. Pallonlyönnistä alettiin jo tässä vaiheessa puhua koko kansan kansallispelinä. Pihkalan ajatuksissa kansallispelin asema on ilmeisesti herännyt jo aikaisin, ja hänen omiin kirjoituksiinsa termi ilmaantui jo vuonna 1916. Laji juurtui suhteellisen nopeasti useille paikakunnille Pihkalan kokeilupelien kautta ja toisaalta koulujen välityksellä. Tuhannet lapset osasivat todennäköisesti jo 1920-luvun alussa pitkäpallon alkeet.[70]
Pitkäpallo oli vasta eräänlainen kokeiluversio, jonka Pihkala halusi nähdä käytännössä. Sen sääntöjä muutettiin kahdesti. Vaikka pitkäpallo ottikin kehitysaskelia, se oli Pihkalan mielestä edelleen sekava laumapeli, josta puuttui mieskohtainen vastuu. Hän halusikin viedä sitä vielä lisää baseballin suuntaan, ja lisäsi peliin pesiä, muutti juoksusääntöjä ja yhdenmukaisti koppikäytäntöjä. Juoksija oli aiemmin kuollut kopista vain pesätaipaleella, mutta jatkossa myös muiden pesien välillä.[68]
Pihkala kokeili syksyllä 1920 uusia sääntöjä Jyväskylässä. Niiden tuloksena hän lisäsi peliin vielä neljännen pesän. Kenttäaluetta hän muutti siten, että eturajan sivurajat lähtivät jo syöttölautasen reunasta, kun aiemmin ne olivat lähteneet kymmenen metrin päästä toisistaan. Pihkala lievensi myös sääntöä etenijän kuolemasta ja kehitti koppitilanteessa haavoittumisen, jossa juoksija vain menetti etenemismahdollisuutensa. Pihkalan uutta peliä alettiin kutsua nimellä pesäpallo. Nimeä oli käyttänyt 1910-luvun alussa naisliikunnan pioneeri Anni Collan baseballista. Pesäpallon keksimisen jälkeen baseballin nimeksikin vakiintui alkukielinen versio.[68] Pesäpallo sai nopeasti erityisaseman Suomessa, sillä jo sen edeltäjää pitkäpalloa oli kutsuttu kansallispeliksi.[71]
Ensimmäinen nykytyyppisen pesäpallon koepeli pelattiin 14. marraskuuta 1920 Helsingin Kaisaniemen kentällä. Siinä pelasivat vastakkain Pioneeripataljoona 1 ja Hämeenlinnan suojeluskunta. Aluksi suojeluskuntien urheiluvastaavat vierastivat pesäpalloa, mutta muuttivat mielensä kokeiltuaan peliä vuonna 1921. Urheiluseurojen, suojeluskuntajärjestön ja armeijan asettama komitea antoi Pihkalan liittää pesäpallon säännöt pitkäpallon sääntökirjaseen. Säännöt julkaistiin vuonna 1921 myös armeijan päiväkäskyn liitteenä.[68]
Pesäpallon ensimmäisiä keskuksia olivat Jyväskylä, Hämeenlinna, Riihimäki ja Viipuri. Helsingissä perustettiin pallonlyönnin ensimmäinen erikoisseura, Helsingin Pallonlyöjät (HPL). Etelä-Pohjanmaalla pitkäpallo oli kerännyt paljon kiinnostusta, ja siellä pesäpallokin levisi nopeasti.[72]
Pesäpallo levisi voimakkaasti 1920-luvulla erityisesti suojeluskunnissa, jotka ottivat sen osaksi urheilukasvatustaan. Myös armeijassa siihen suhtauduttiin myönteisesti, sillä pelaamisen katsottiin kehittävän sotilaallisia taitoja. Pesäpallon asemaa edesauttoi se, että Pihkala oli sekä armeijan että suojeluskuntien johtotehtävissä: hän palveli sotaministeriössä ja esikunnassa vuosina 1918–1921 ja suojeluskuntain yliesikunnan urheilutarkastajana vuosina 1921–1926.[72]
Suojeluskuntajärjestössä urheilulle annettiin kaksi tehtävää: sen tarkoituksena oli kehittää sotilaskuntoa ja lisätä yhteenkuuluvuuden tunnetta. Pesäpallo oli keskeisimpiä lajeja, sillä sen katsottiin kehittävän sekä sotilaan fyysisiä että henkisiä ominaisuuksia. Pesäpallo oli järjestään päälajeja 1930-luvun puoliväliin, ja se levisi sen kautta Suomen syrjäseuduille asti. Suojeluskuntien merkitys oli suuri erityisesti 1920-luvulla, jolloin peliä ei vielä juurikaan harrastettu urheiluseuroissa.[73]
Suojeluskuntien rinnalla pesäpallo levisi kouluissa, sillä se oli kansallislajina erityisasemassa koulujen liikuntaohjelmassa. Kansakouluissa pelattiin vielä 1920-luvulla pesäpalloa enemmän vanhempia pallonlyöntipelejä, mutta 1930-luvulla pesäpallo sai jo pysyvän jalansijan. Kymmenettuhannet suomalaiset oppivat kansakoulussa pesäpallon perustaidot. Oppikouluissakin pesäpallo nostettiin erikoisasemaan kansallispelinä sekä älyä ja tarkkaavaisuutta kehittävänä lajina.[74]
Pesäpallon kilpailutoiminta alkoi sekavasti, ja lajina se kuului ensin Suomen Palloliiton alaisuuteen. Se jäi siellä kuitenkin jalkapallon ja jääpallon varjoon. Suomen-mestaruudesta alettiin pelata vuonna 1922. Ensimmäisen mestaruuden voitti HPL. Ensimmäiset mestaruudet ratkaistiin cup-muodossa. Sarjamuotoon siirryttiin vuonna 1930, ja seuraavana vuonna perustettiin niin sanottu Suursarja ja sen alle myöhemmin niin sanottu valtakunnansarja. Vuonna 1932 Suursarja jaettiin itä- ja länsilohkoon, joiden voittajat pelasivat Suomen-mestaruudesta.[72]
Naisten kilpailutoiminta alkoi vuonna 1931. Ensimmäinen rekisteröity ottelu oli pelattu jo vuonna 1926, mutta kilpailujen aloittamista hidasti nihkeä suhtautuminen naisten kilpaurheiluun. Pesäpallon katsottiin kuitenkin yleisesti naisille soveliaaksi lajiksi, joten pesäpallossa alkoi ainoana joukkuepelinä Suomessa naisten kilpailutoiminta ennen toista maailmansotaa.[75]
Pesäpalloilijat aloittivat vuonna 1925 SVUL:ssa omana jaostonaan. Jaosto itsenäistyi vuonna 1932 Pesäpalloliitoksi. SVUL:n lisäksi lajia pelattiin myös Työväen urheiluliiton alaisuudessa. Ruotsinkielisten Idrottsbladet ei kuitenkaan ollut kiinnostunut pesäpallosta, sillä sen mukaan peli söi kansainvälisten lajien harrastajia ja resursseja.[72]
Pesäpallo juurtui koko kansan keskuuteen jo 1930-luvun aikana. Sitä edisti vuosina 1930–1937 vietetty pesäpallopäivä, joka oli toukokuun lopussa, yleensä helatorstaina. Lajin levittämistä varten kehitettiin myös pesäpallon suurtapahtuma Itä–Länsi-ottelu, joka pelattiin ensimmäisen kerran vuonna 1932.[72]
Pesäpallo kehittyi myös sääntöjen ja taktiikoiden osalta 1920–1930 ‑luvuilla. Pihkala pyrki kehittämään sääntöjä lähipiirinsä kanssa: vuonna 1931 otettiin käyttöön takaraja juoksumäärän pienentämiseksi, harhaheitolla eteneminen rajoitettiin yhteen pesänväliin ja räpylöiden käyttö sallittiin. Kotitaipaleen matkaa kasvatettiin vuonna 1933. Peli kehittyi myös pelaajien kautta, sillä juoksijat alkoivat aavistaa ja syöttäjät tehdä taktisia vääriä syöttöjä. Lisäksi juoksijat ja lyöjät alkoivat sopia erilaisia merkkejä siitä, koska kannatti lähteä juoksemaan. Varsinainen pelinjohtaja yleistyi kuitenkin vasta 1950–1960-luvuilla.[72]
Pesäpalloinnostusta yritettiin viedä Suomen ulkopuolellekin 1930-luvulta alkaen, ja myös Lauri Pihkala seurasi pyrkimyksiä kiinnostuneena. Olympiakesänä 1936 suomalaiset ylioppilaat järjestivät Berliinissä näytösottelun. Siihen tuli yleisöä melko hyvin, mutta ottelun päättyessä katsomossa oli enää muutama katsoja. Myöhemmin myös Neuvostoliitossa pelattiin näytösottelu, mutta tämäkään yritys ei johtanut mihinkään. Pihkala kirjoittikin 1960-luvulla tyytyneensä siihen, että peli jäisi suomalaiseksi eikä siitä tulisi olympialajia.[76]
Toisen maailmansodan jälkeen Suomessa elettiin jälleenrakennuksen aikaa. Urheilu palasi rauhanaikaan monia muita elämänaloja nopeammin, ja erityisen nopeasti virisi pesäpallo. Pelaajien ja joukkueiden määrä ylitti jo vuonna 1946 sotaa edeltäneet luvut, vaikka luovutetun Karjalan urheiluseurat olivat hajonneet ja suojeluskuntaliike lakkautettu.[78]
Pesäpallon sarjatoiminta laajeni toisen maailmansodan jälkeen, ja Helsingin olympialaisissa 1952 pelattiin PPL:n ja TUL:n organisoima näytösottelu. Ruotsissa laji sai jonkin verran jalansijaa 1950–1970 ‑luvuilla suomalaissiirtolaisten ansiosta. Ruotsin pesäpalloliitto Sveriges Bobollsförbund perustettiin vuonna 1965.[79] Lajin eteneminen Ruotsissa pysähtyi kuitenkin samoihin aikoihin.[80]
Naispesäpallon suosio alkoi kasvaa sodan jälkeen.[75] Naispesäpallon suosion kasvu kuitenkin katkesi 1950-luvun taitteessa. Tähän oli syynä sarjajärjestelmän sekavuus ja se, että naiset eivät vielä olleet kiinnostuneet lajin kehittämisestä.[81] Sarjajärjestelmää uudistettiin kuitenkin pian, ja kaudella 1955 naisetkin pelasivat ensimmäisen sarjamuotoisen SM-sarjansa. Naisten Itä–Länsi-ottelu pelattiin ensimmäisen kerran vuonna 1961.[75]
Pesäpallon suosio kasvoi aina 1960-luvun lopulle saakka. Yhteiskuntarakenteen muutos ja maaltapako koettelivat erityisesti maaseutukyliä, jotka olivat olleet pesäpallon valtakeskuksia. Vasta 1970-luvun lopulla Pesäpalloliitossa onnistuttiin kääntämään tilanne, kun liiton toimintatapaa onnistuttiin sopeuttamaan uuteen yhteiskuntatilanteeseen. Lajin suosioon vaikutti todennäköisesti myös kansallisten arvojen uudelleen herääminen. Seuraverkko on muutosten seurauksena harventunut, ja pesäpallo on entistä enemmän keskittynyt erikoisseuroihin ja suuriin yleisseuroihin. Lajin voimakeskuksiksi muodostuivat jatkossa suuret ja keskisuuret maaseutupitäjät ja keskisuuret kaupungit.[82]
Pesäpallokenttää on suurennettu sen historian aikana useaan otteeseen. Takarajaa siirrettiin kauemmaksi vuosina 1954 ja 1975, jolloin kentän pituudeksi muodostui 94 metriä. Miesten pääsarja muotoutui vuonna 1964 kaksinkertaisen runkosarjan mittaiseksi. Jatkosarja otettiin käyttöön kaudeksi 1979. Sarjamuotoa uudistettiin jälleen kaudeksi 1986, jolloin runkosarjan kahden parhaan välillä pelattiin loppuottelu.[79]
Suomen Pesäpalloliitto ei ole pyrkinyt kovinkaan aktiivisesti levittämään lajia ulkomaille, mutta se on kuitenkin pyrkinyt tekemään peliä tunnetuksi ja tukemaan ulkomaiden pelaajia. Australiaan tehtiin opetusmatka vuonna 1982. Laji oli levinnyt sinne jo aiemmin suomalaissiirtolaisten mukana, mutta tuolloin Pesäpalloliiton yhteyteen perustettiin Australian piiri. Suomalaisten mukana laji oli levinnyt myös Kanadaan.[83]
Peliolosuhteet menivät eteenpäin vuonna 1987, kun Ikaalisissa otettiin käyttöön ensimmäinen hiekkatekonurmikenttä. Ensimmäiset pesäpallostadionit puolestaan valmistuivat vuonna 1992 Seinäjoelle, Sotkamoon ja Vihtiin.[79]
Sekä miesten että naisten pääsarjaa alettiin vuonna 1990 kutsua nimellä Superpesis, jolloin niitä myös ryhdyttiin markkinoimaan voimakkaasti. Veikkaus toi Suomeen urheiluvedonlyönnin vuonna 1993, jolloin Superpesiksen johtohenkilöt halusivat lajinsa pitkävedon pelikohteeksi. Sen takia pelkkään juoksujen lukumäärään perustuneesta ottelumuodosta siirryttiin vuonna 1994 jaksoperiaatteeseen, mikä kasvatti tasapelimerkinnän mahdollisuutta. Peli jaettiin kahteen jaksoon. Vuonna 1996 sääntöihin vielä lisättiin tasatilanteen ratkaisemiseksi kotiutuslyöntikilpailu[79], joka nykyään tunnetaan kotiutuskilpailuna.
Pesäpallo eli 1990-luvulla Suomessa nousukautta. Laji pääsi vedonlyöntilistoille, ja sitä alettiin näyttää televisiossa. Nämä tekijät toivat myös lisää sponsorirahaa, ja lajia yritettiin viedä maakunnista suurempiin kaupunkeihin. Helsinkiin perustettiin Kaisaniemen Tiikerit, joka ajautui kuitenkin nopeasti konkurssiin.[84]
Pesäpallo ajautui kuitenkin vuonna 1998 historiansa suurimpaan kriisiin sopupeliskandaalin takia. Elokuussa paljastui, että useat Superpesis-pelaajat ja toimihenkilöt olivat sopineet otteluiden lopputuloksia veikkausvoittojen saamiseksi. Petostutkinnassa epäiltiin jopa 460 henkilöä. Hovioikeudessa tuomittiin lopulta 20 henkilöä ehdollisiin vankeusrangaistuksiin tai sakkoihin.[79]
Joensuun Mailassa pelannut Juha Niemi teki pesäpallon pituuslyönnin maailmanennätykseksi 130 metriä Liperin Viinijärven pesäpallokentällä vuonna 2014.[85] Pesäpallon suurin tunnettu yleisömäärä saavutettiin 13. heinäkuuta 1952, kun Helsingin kesäolympialaisten näytösottelua oli seuraamassa 19 309 henkeä. Pesäpallon pelaamisen yhtäjaksoisen maailmanennätystä pitää hallussaan Kupittaan TYYkerit pelattuaan 26. heinäkuuta 1998 yhteensä 30 tuntia – ottelu päättyi lopulta lukemiin 248–187.[86]
| Kotijoukkue | Vierasjoukkue | Tulos | Stadion | Päivämäärä | Yleisömäärä |
|---|---|---|---|---|---|
| Pesäpalloliitto | Työväen Urheiluliitto | 8–4 | Olympiastadion, Helsinki | 31. heinäkuuta 1952 | 19 309 |
| Itä | Länsi | 21–4 | Olympiastadion, Helsinki | 1984 | 13 500 |
| Itä | Länsi | 10–10 | Olympiastadion, Helsinki | 1982 | 13 103 |
| Itä | Länsi | 12–5 | Olympiastadion, Helsinki | 1985 | 12 200 |
| Itä | Länsi | 6–4 | Olympiastadion, Helsinki | 1986 | 8 287 |
| Itä | Länsi | 1–0 | Rantakenttä, Kitee | 14. heinäkuuta 1996 | 7 773 [87] |
| Hyvinkään Tahko | Sotkamon Jymy | 11–12 | Pihkala, Hyvinkää | 1992 | 7 640 |
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
