Suomen evankelis-luterilainen kirkko (ruots. Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland) on evankelis-luterilaista kristinuskon haaraa tunnustava kirkkokunta Suomessa. Kirkkoon kuuluu noin 62,8 prosenttia suomalaisista.[2][3] Noin 3,5 miljoonalla jäsenellään kirkko on Suomen suurin kirkkokunta, neljänneksi suurin luterilainen kirkkokunta Euroopassa Ruotsin, Tanskan ja Norjan kirkkojen jälkeen sekä maailman kahdeksanneksi suurin luterilainen kirkkokunta.[4] 2000-luvulla kirkon jäsenmäärä on laskenut merkittävästi.[5]
| Suomen evankelis-luterilainen kirkko Evangelisk-lutherska kyrkan i Finland |
|
|---|---|
 |
|
| Suuntautuminen | protestantismi |
| Teologia | luterilaisuus |
| Hallinto | episkopaalisuus |
| Johtaja | Turun arkkipiispa Tapio Luoma |
| Yhteistyötahoja |
Suomen ekumeeninen neuvosto Kirkkojen maailmanneuvosto Luterilainen maailmanliitto Porvoon kirkkoyhteisö |
| Toiminta-alue | Suomi |
| Perustaja | keisari Aleksanteri I |
| Perustettu | 1809 (Porvoon valtiopäivät) |
| Irtautunut | Ruotsin kirkosta |
| Kirkosta irtautuneet |
Suomen tunnustuksellinen luterilainen kirkko Suomen vapaa evankelis-luterilainen seurakuntaliitto |
| Hiippakuntia | 9 |
| Seurakuntia | 354 (2023)[1] |
| Jäseniä | 3 534 133 (n. 62,8 %) [2][3](syyskuu 2024) |
| Aiheesta muualla | |
| www.evl.fi | |
Kirkon teologia ja uskontunnustus perustuu Augsburgin tunnustukseen sekä muihin luterilaisen kirkon tunnustuskirjoihin.[6] Kirkko on jaettu yhdeksään hiippakuntaan, jotka jakautuvat edelleen seurakuntiin. Kirkon keskushallinto sijaitsee Helsingissä ja arkkipiispan istuin Turussa.[7] Suomen evankelis-luterilaisen kirkon primus inter pares on Turun ja Suomen arkkipiispa – nykyisin Tapio Luoma.[8]
Kirkolla on julkisoikeudellinen asema. Kirkon asemasta on säädetty kirkkolaissa, jonka muutokset valmistelee kirkolliskokous.[9] Tilastokeskus käyttää evankelis-luterilaisesta kirkosta valtionkirkko-määritelmää.[10] Kirkon jäsenet maksavat asuinkuntansa seurakunnalle kirkollisveroa.[11][12]
Luterilaisen kirkon seurakuntaelämän keskiössä ovat jumalanpalvelukset, joka rytmittyvät kirkkovuoden mukaan.[13] Kirkon yhteisöllisiin tehtäviin kuuluvat muun muassa kasvatustyö, diakonia, kirkollisten hautausmaiden ylläpito ja kansainvälinen apu.[11]
Oppi ja tunnustus
Kirkon mukaan sen nimi tarkoittaa ”luterilaisella tavalla evankelisten ryhmää Suomessa”.[14] Kirkko on saanut nimensä saksalaisen reformaattori Martti Lutherin ja evankeliumin mukaan. Kirkon näkemyksen mukaan nimi viittaa reformaation eli uskonpuhdistuksen perintöön.[15]
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon usko perustuu Raamattuun. Kirkon oppi perustuu kolmeen uskontunnustukseen sekä luterilaisiin tunnustuskirjoihin. Luterilaisen uskon käsitykset on tiivistetty katekismukseen. Jumalanpalveluksessa käytettäviä kirjoja ovat Raamattu, kirkkokäsikirja ja virsikirja.[16] Kirkon hallinto perustuu episkopaalisuuteen ja noudattaa apostolista seuraantoa.[17] Kirkko on jäsen Luterilaisessa maailmanliitossa.[4]
Evankelis-luterilaisen kirkon sisällä vaikuttaa joukko herätysliikkeitä, joiden oppi voi erota kirkossa tehtyjen päätösten kanssa. Monet herätysliikkeiden jäsenet ovat uskonnollisesti aktiivisempia ja heidän katsomuksensa voi erota muista kirkon jäsenistä. Kirkon paikallisseurakuntien ja herätysliikkeiden suhde on toiminut pääsääntöisesti hyvin. Seurakuntien henkilöstöön on kuulunut paljon herätysliiketaustaisia ihmisiä. Vuonna 2010 yli 40 prosenttia kirkon työntekijöistä oli mukana jossakin herätysliikkeessä.[18]
Raamattu
Evankelis-luterilaisen kirkon mukaan Raamattu on pyhien kirjoitusten kokoelma, jonka teksteissä kuullaan Jumalan puhuttelua. Evankelis-luterilaisen kirkon mukaan kaikkea kirkon opetusta on arvioitava Raamatun mukaan. Evankelis-luterilaisen kirkon mukaan Raamatussa on sekä jumalallinen että inhimillinen puoli. Kirkko korostaa erityisesti rakkauden kaksoiskäskyn merkitystä Vanhan ja Uuden testamentin tiivistäjänä.[19] Kirkon näkemyksen mukaan Raamattua on pyrittävä lukemaan ja tulkitsemaan Kristus-keskeisesti, sillä Jumalan varsinainen ilmoitus on Jeesus Kristus. Kirkon käsityksen mukaan kaikki Vanhan testamentin käskyt eivät ole tulkinnallisesti samanarvoisia Jeesuksen Kristuksen kaste- ja lähetyskäskyn kanssa.[20]
Uskontunnustukset ja sakramentit
Suomen evankelis-luterilainen kirkko käyttää kolmea ekumeenista uskontunnustusta:[21]
- Apostolinen uskontunnustus on lännen kirkon perinteinen kastetunnustus, jolla kristityksi kääntyneet ovat tunnustaneet uskonsa kasteen yhteydessä.[22]
- Nikean uskontunnustus on kristikunnan päätunnustus, joka yhdistää idän ja lännen kirkkoja. Tunnustusta käytetään ehtoollisen liturgiassa.[22]
- Athanasioksen uskontunnustus puolustaa Jumalan kolmiyhteyttä ja oppia Kristuksesta tosi Jumalana ja ihmisenä.[22]
Evankelis-luterilaisessa kirkossa on kaksi sakramenttia: kaste ja ehtoollinen. Kirkon mukaan sakramenttien välityksellä Jumala antaa ihmiselle synnit anteeksi ja avaa yhteyden Kristukseen. Yhdessä Raamatun sanan avulla sakramentit synnyttävät ja vahvistavat ihmisen uskoa.[23] Keskeisenä pidetään Kristuksen ristinkuolemaa, ylösnousemusta ja näistä kertovaa evankeliumia ja sakramentteja.
Kirkollisia toimituksia ovat kaste, konfirmaatio, avioliittoon vihkiminen, kodin siunaaminen, rippi ja hautaan siunaaminen. Myös virkaan vihkimiset, tehtävään siunaamiset ja muut vihkimiset sekä rukoushetket ovat kirkollisia toimituksia.[24]
Tunnustuskirjat
Luterilainen tunnustus muotoutui Saksassa vuosien 1530–1580 välisenä aikana. Ruotsin kirkon, eli myöhemmin Suomen evankelis-luterilaisen kirkon, tunnustuspohjaksi muotoutui muista Pohjoismaista poiketen koko Yksimielisyyden kirja eli vuonna 1580 hyväksytty evankelis-luterilaisten tunnustuskirjojen kokonaisuus. Tunnustuskirjojen asema on vahvistettu kirkkolaissa. Kirkon näkemyksen mukaan tunnustuskirjat määrittelevät identiteetin ja perusvakaumuksen sekä ohjaavat kirkon julistusta, uskonkäsitystä, oppia ja toimintaa. Kirkkolain mukaan toimituksissa ja opetuksessa käytettävien kirjojen on oltava kirkon tunnustuksen mukaisia.[25]
Evankelis-luterilaisessa kirkossa käytettävät sisältävät Yksimielisyyden kirjan mukaisesti seuraavat kirjat. Lisäksi kirkossa noudatetaan Uppsalan kokouksen päätöksiä (1593).[25]
- Augsburgin tunnustus (1530)
- Philipp Melanchthonin Augsburgin tunnustuksen puolustus (1531) sekä Paavin valta ja johtoasema (1537)
- Lutherin Iso Katekismus (1529) ja Vähä Katekismus (1529) sekä Schmalkaldenin opinkohdat (1537)
- Yksimielisyyden ohje (1570-luku)
Historia
Tausta
Kristilliset vaikutteet tulivat Suomeen kaupankäynnin yhteydessä, ensin idästä mikä näkyy kielen lainasanoissa. Aikaa myöten läntinen vaikutus voitti erityisesti maan länsiosissa. Idän ja lännen kirkkojen kilpailu vaikutti myös suomalaisten käännytykseen. Kristinuskon vaikutuksista on myös lukuisia muinaislöytöjä ja oli Suomessa jo ennen ristiretkien aikaa. Ristiretkillä, joissa sekoittui uskonnollinen innostus sekä poliittinen ja kaupallinen kilpailu, oli kuitenkin vaikutus kirkollisen järjestyksen vakiintumiseen suomalaisten heimojen asuma-alueilla.[26]
Vuonna 1216 Suomen hiippakunta vahvistettiin Uppsalan arkkihiippakunnan alaiseksi. Länsi-Karjala liukui yhä enemmän lännen vaikutuspiiriin ja vuonna 1323 Ruotsin ja Venäjän välisestä rajasta tuli kirkkokuntien raja. Länsi-Karjala ja Savo jäivät roomalaiskatolisen kirkon valtapiiriin, kun taas Laatokan Karjala ja Pohjois-Karjala jäivät ortodoksisen kirkon yhteyteen.[26]
Evankelinen oppi levisi Saksasta Pohjoismaihin luterilaisuutena. Uskonpuhdistuksen toimeenpano Suomessa oli yhteydessä Ruotsin emämaahan. Piispa Martti Skytte edisti uskonpuhdistuksen asiaa lähettämällä suomalaisia nuoria opiskelemaan Wittenbergin yliopistoon. Heihin lukeutui Mikael Agricola, joka julkaisi katekismuskappaleita, rukouskirjan ja suomalaisen Uuden testamentin. Hänen työtään jatkoi Paavali Juusten, jonka viimeisinä vuosina alkoi tuntua myös katolisen vastauskonpuhdistuksen vaikutus. Vuonna 1554 Turun hiippakunnasta lohkaistiin Viipurin hiippakunta.[26]
Ruotsi-Suomi oli luterilaisuuden vahvin Saksan ulkopuolinen tuki puhdasoppisuuden aikana. Uskonnollista yhdenmukaisuutta pidettiin valtion lujimpana perustuksena. Vuoden 1686 kirkkolaki antoi kuninkaalle suuren vallan kirkon asioissa, kirkosta muodostettiin valtion laitos ja valtakunnan asukkaat sidottiin luterilaiseen tunnustukseen.[27] Julkinen opettaminen säilyi kuitenkin yksinomaa papiston asiana. Puhdasoppisuuden aikana saatettiin voimaan myös luja kirkollinen järjestys paikallisseurakuntia myöten. Pietistinen liike alkoi Suomessa ennen isoavihaa radikaalipietisminä ja Uudenkaupungin rauhan jälkeen karoliinipietisminä. Herrnhutilaisuus voimistui 1740-luvulla. Esivallan toimenpiteistä herätysliikkeitä vastaan merkittävimmäksi tuli konventikkeliplakaatti vuonna 1726, jolla kiellettiin hartauskokouksien pito.[26]
Autonomian kausi ja itsenäinen kansalliskirkko
Kirkkohallinnon muodostuminen
Valtioyhteyden katkeaminen Ruotsiin ja liittäminen Venäjään sekä kirkon muotoutuminen itsenäiseksi kansalliskirkoksi ei aiheuttanut luterilaisen kirkon hallinnossa suurta muutosta. Yhteyksien katkeaminen emämaahan aiheutti kuitenkin huomattavan henkisen muutoksen. Karoliiniselta ajalta peräisin oleva kirkkolaki (1686) jäi voimaan, jonka mukaan hallitsija, nyt ortodoksinen Aleksanteri I oli myös kirkon ylin hallitusmies. Suomi jakaantui kahteen kirkkohallinnolliseen alueeseen, Turun ja Porvoon hiippakuntaan. Turun hiippakunta oli Vanhan Suomen yhdistämisestä huolimatta selvästi suurempi ja otti johtavan hiippakunnan roolin. Asema vahvistui, kun Turun piispa sai vuonna 1817 arkkipiispan arvon.[28][27]
Keisari kehoitti papistoa ja kirkollista johtoa toimimaan rauhan ja järjestyksen ylläpitämiseksi, mikä herätti myös vastakaikua. Piispat Jacob Tengström ja Zacharias Cygnaeus osoittivat uskollisuutta uudelle hallitsijalle, vaikka myöntyvyysasenne herätti myös voimakasta arvostelua. Tengström vaikutti suuriruhtinaskunnan hallintoa valmistelleen komitean puheenjohtajana ja keisarin neuvonantajana merkittävästi kirkon hallintojärjestelyihin ja Keisarillisen Suomen senaatin yhteyteen perustettiin erillinen kirkollistoimikunta.[28]
Tengströmin kaudella pyrittiin erityisesti papiston sivistystason nostamiseen, minkä perusteella Turun akatemian yhteyteen perustettiin teologinen seminaari ja pappiskoulutukseen laadittiin ohjeet yliopisto-opiskelusta. Myöhemmin Tengströmin kaudella keskityttiin kirkollisten kirjojen uudistustyöhön.[28]
Yhtenäiskulttuurin osavaikuttaja (1809–1850)
Autonomian kauden alkaessa kansalaisten velvollisuutena oli kirkkolain mukaan tunnustaa evankelis-luterilaista oppia.[29] Yliopistoteologian piirissä valistusteologialla oli hallitseva asema 1830-luvulle saakka, jonka jälkeen ilmenneissä suuntauksissa korostui filosofiasta ja romantiikasta vaikuteita saanut välitysteologia.[30] Kansan parissa uskonnollinen elämä sai tukea erityisesti herätysliikeistä ja kristillisestä hartauskirjallisuudesta. Autonomian alkupuolella toimineita herätysliikkeitä olivat erityisesti Länsi-Suomen rukoilevaisuus, Pohjanmaan ja Savon herännäisyys, Etelä-Pohjanmaan beckiläisyys, Etelä-Suomen evankelisuus, Lapin lestadiolaisuus sekä Pohjois-Karjalan renqvistiläisyys. Lisäksi Tampereen ja Mikkelin seudulla oli herätysliikkeitä.[31] Autonomian alussa Suomeen saapui myös uusia kirkkojenvälisesti suuntaunut lähetys- ja evankelioimisliike, jonka ensimmäiset toimijat olivat Suomen Pipliaseura ja Suomen evankelinen seura. Nämä loivat pohjaa kirkon piirissä vaikuttaville ja leviäville yhdistyskristillisydelle ja uskonnollisille kansanliikkeille.[32]
Luterilaisen kirkon ja keisarin valtaistuimen välistä toimintaperiaatetta leimasi lojaalisuus hallitsijaa kohtaan. Pyhän allianssin ihanteeet sekä valtaistuimen ja alttarin liiton politiikka olivat leimallisia paitsi Aleksanteri I:n ja tämän seuraajan Nikolai I:n kaudella suomalaisessa yhteiskunnassa. Hallitusvallan suopeus edellytti kirkon johdon uskollisuutta ja alistumista keisarin poliittiisiin päämääriin. Kirkonjohtajat jakoivat suuressa määrin käsityksen ”vastavallankumouksellisesta” tehtävästä, mikä näkyi paitsi puheissa myös räikeimmillään 1830-luvulla venäläisen esivallan epäilysten pohjalta omaksutussa kielteisessä asenteeessa herätysliikkeitä kohtaan. Erik Gabriel Melartinin arkkipiispankaudella tämä ilmeni erityisesti Turun tuomiokapitulin harjoittamassa sensuurissa, jolla pyrittiin estämään pietistisen kirjallisuuden leviämistä sekä Porvoon piispa Carl Gustaf Ottelinin harjoittamassa sensuurissa ja määrätietoisessa toiminnassa heränneitä vastaan.[28]
Koululla ja kirkolla oli 1800-luvun alkupuolella kiinteä yhteys, sillä koulutoimi oli kirkon johtamaa. Seurakunnat järjestivät myös paitsi lukukinkereitä, myös kansanopetusta lapsille ja rippikoulua.[29] Melartinin kaudella koulukysymykset olivat suuren mielenkiinnon kohteena ja asemaa pohdittiin paitsi resurssien, myös yhteiskunnallisten vaatimusten ja kasvatusihanteiden vuoksi koulukomiteoissa. Vuonna 1843 syntynyt lukio- ja koulujärjestys enteili kirkollisen yhtenäiskulttuurin alkavaa hajoamista.[30]
Yhtenäiskulttuurin hajoamisen kausi (1850–1880)
1850-luvulla kypsyivät uudet aatteet ja virkavaltaisuutta vierovat ajatustavat, jotka olivat omiaan murentamaan byrokratian aikakauden auktoriteettijärjestelmää. Näihin kuuluvat paitsi herätysliikkeet, myös 1800-luvun kansallisuusaate ja liberalismi. Vielä 1850-luvun alussa kirkon johtoa sävytti valtaistuimen ja alttarin liiton politiikka, jota edusti myös uusi arkkipiispa Edvard Bergenheim. Bergenheim toimi aktiivisesti uskollisuusasenteiden vahvistamiseen papiston ja kansan keskuudessa. Byrokratian ihanteet murenivat kuitenkin erityisesti herätysliikkeiden ja niihin liittyneen papiston piirissä, mutta myös muissa, jotka omaksuivat samansuuntaisia ihanteita. Papiston uusi asennoitumistapa ilmeni erityisesti Krimin sodan jälkeen järjestetyssä synodaalikokouksessa ja näkemykset kohdistuivat erityisesti kirkolliseen elämään.[33]
1860-luvulla kirkon asema muuttui olennaisesti. Kunnallishallinnon perustaminen 1865 päätti vanhan pitäjänkokousinstituution, jossa kirkkoherra oli toiminut puheenjohtajana. Köyhäinhoitolaitos siirtyi lopullisesti kunnalle ja kansanopetus siirtyi yhteiskunnalle. Uusi kirkkolaki laadittiin vuonna 1869. Lainsäädännöstä vastasti Frans Ludvig Schauman. Lain henki oli liberaali, herätysliikemyönteinen ja uskonnonvapautta korostava.[34] Schaumanin näkemyksessä kirkon sisäinen järjestys nousi alhaalta ylöspäin vanhan virkakeskeisen järjestyksen sijasta, mikä merkitsi myös yleisen pappeuden tunnustamista ja maallikoiden oikeutta osallistua kirkon hallintoon ja toimintaan.[33] Uuden kirkkolain myötä kirkon edustuselimeksi tuli kirkolliskokous, joka saa itsenäisesti päättää kirkollisista kirjoista. Samassa laissa luovuttiin uskonnollisen yhtenäisyyden vaatimuksesta eikä kirkon jäseniä enää estetty siirtymästä muihin uskonnollisiin yhdyskuntiin. Herätysliikkeitä ja maallikkotoimintaa vastaan säädetty konventikkeliplakaatti lakkautettiin vuonna 1869, ja herätysliikkeet saivat vapauden toimia kirkossa.[34][27]
Maailmankatsomuksellinen murros (1880–1917)
1880-luvulla erityisesti vapaakirkollisen liikkeen parissa kritisoitiin tapakristilliseksi koettua kirkkoa ja korostettiin henkilökohtaista uskoa tavalla, joka sai vastakaikua sivistyneistössä. Virastokirkkoa kohtaan koettiin vieraantumista ja keskustelua kirkosta käytiin erityisesti ruotsinkielisessä lehdistössä. Kirkko tarkisti ohjelmaansa ja hyväksyi suurelta osin vapaakirkollisen kritiikin. Valtionkirkon sijasta tavoitteeksi tuli kansankirkko, jossa samalla korostui henkilökohtaista uskoa korostava pietistinen henki. Schaumanin ajama uskonnonvapausperiaate voitti vähitellen alaa yleisessä mielipiteessä. Vuoden 1889 eriuskolaislaki laillisti Raamattuun ja apostoliseen uskontunnustukseen perustuvat protestanttiset kirkkokunnat. Vuodesta 1906 lähtien ortodoksit saivat halutessaan siirtyä luterilaiseen kirkkoon. Vuoden 1923 alusta tuli voimaan uskonnonvapauslaki ja samana vuonna perustettiin uusi ruotsinkielinen hiippakunta.[34][35]
Sosialistisen maailmankatsomuksen omaksunut työväenliike puolestaan julisti uskonnon yksityisasiaksi Forssan kokouksessa vuonna 1903. Sosialistit ja ruotsinkielinen sivistyneistö vieroksuivat kirkkoa erityisesti arkkipiispa Gustaf Johanssonin harjoittaman myöntyvyyspolitiikan vuoksi sortovuosina. Vuoden 1905 suurlakon jälkeen kirkkoa ja kristinuskoa vastaan käytiin entistä rajummin. Sosialistit pitivät kirkkoa vanhan yhteiskunnan tukipylväänä. Suomen sisällissota vaikutti kirkkoon siten, että valkoisella puolella kirkkoon alettin suhtautua suopeammin.[34]
Toisen maailmansodan jälkeen
Sotien jälkeen kirkossa vaikutti niin kutsutun asevelipapiston kirkollisen uudistaminen, joka sisälsi uusien työmuotojen viriämistä sekä hengellistä herätystä.[36] Sotien jälkeen Suomen kirkko liittyi Luterilaiseen maailmanliittoon ja sai kansainvälistä apua erityisesti Ruotsin, Tanskan ja Yhdysvaltojen luterilaisilta kirkoilta sekä Sveitsin evankeliselta kirkkoliitolta. Avustustoiminta johti nykymuotoisen Kirkon Ulkomaanavun perustamiseen. Muun muassa lukuisat Pohjois- ja Itä-Suomen kirkot ovat esimerkki kirkkojenvälisestä avustustyöstä.[37][38]
Sotien jälkeen kirkon sosiaaliset tehtävät, erityisesti diakoniatoiminta, laajenivat ja seurakunnat ottivat palvelukseensa uusia toimihenkilöitä. Yhteisvastuukeräyksen avulla kirkko sai vuosittain huomattavan rahamäärän käytettäväksi avustuskohteisiin. Vaatimukset sosiaalisesta vastuusta heijastuivat myös kirkon oppiin ja synnyttivät ajoittain oppiriitoja.[39] 1960-luvun vaihteessa kirkolliseen kehitykseen vaikuttivat muun muassa kirkollisveron kannon liittäminen ennakkoperintään sekä lehtorin viran avaaminen naisille vuonna 1963.[40] 1970-luvulla evankelioimisliike voimistui ja uudenaikainen hengellinen nuorisomusiikki syntyi.[41][42] Leirimuotoisen rippikoulun suosio kasvoi edelleen 1980-luvulla. Ikäluokasta jopa yli 92 prosenttia kävi rippikoulun.[43] Kirkon ulkomaantyö kasvoi. Keskeisiä työalueita on ollut Afrikassa tehty katastrofi- ja pakolaisapu.[38] Vuonna 1992 otettiin käyttöön uusi raamatunkäännös.[44]
Papin virka avattiin naisille vuonna 1988. Naispappeuden sallivan päätöksen jälkeen monet herätysliikkeet kirkon piirissä pitäytyivät kirkon aiempaan käytäntöön, eivätkä kutsuneet järjestämiinsä tilaisuuksiin opetus- tai puhujatehtäviin taikka jumalanpalvelusta toimittamaan naispuolisia pappeja. Myös osa seurakuntapapistosta vastusti naispappeutta. Pappisliiton hallitus hyväksyi vuonna 1987 niin sanotut ajo-ohjeet, joiden mukaan papinviran haltijalla oli oikeus väistyä jumalanpalvelusyhteistyöstä, mikäli hän ei katsonut voivansa toimittaa jumalanpalvelusta yhdessä toisten kanssa.[45]
Kirkko vastusti vuonna 2014 eduskunnassa hyväksyttyä uutta avioliittolakia, joka mahdollistaa samaa sukupuolta olevien avioliitot.[46] Luterilainen kirkko ei alkanut vihkiä samaa sukupuolta olevia pareja, koska se olisi ollut ristiriidassa perinteisen kirkon käsityksen kanssa.[47]
Yhteiskunnallinen asema
Vuoden 2023 lopussa Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului 3 559 811 jäsentä eli noin 63,5 prosenttia väestöä.[48] Suomessa ei ole enää käytössä valtionkirkkojärjestelmää, mutta kirkko kutsuu itseään kansankirkoksi. Evankelis-luterilainen kirkko toimi valtionkirkkona vuoteen 1870 saakka. Vuoden 1869 kirkkolaissa säädettiin kirkon ja valtion välisisistä rajoista, jossa kirkko sai oman itsehallinnon ja erityisen kirkkolain säätämisjärjestyksen. Kirkko sai säilyttää asemansa ja kirkollisverotuksen. Kirkolle taattiin myös oikeus toimia yhteiskunnan ylläpitämissä laitoksissa kuten koulussa, armeijassa, sairaalassa ja vankilassa. Valtio takasi myös kirkollisen avioliiton solmimisen ja pyhäpäivien vieton. Vaikka evankelis-luterilaisella kirkolla ei ole enää vastaavaa asemaa valtionkirkkona kuin aiempina vuosisatoina, on sillä suureen jäsenmäärään ja historialliseen merkitykseen perustuva erityisasema muihin kirkkokuntiin verrattuna.[49][50]
Evankelis-luterilaisen kirkon asema on taattu Suomen perustuslaissa ja kirkkolaissa, jonka säätämisessä kirkon omalla kirkolliskokouksella on keskeinen rooli.[49] Kirkko sai säilyttää julkisoikeudellisen asemansa kun uskonnonvapauslaki säädettiin vuonna 1922.[50] Suomen evankelis-luterilainen kirkko on pitkään ollut sekä hallinnollisesti että taloudellisesti itsenäisempi kuin sen pohjoismaiset sisarkirkot. Valtiolla on kirkkoa koskeva valvontaoikeus. Eduskunta päättää viime kädessä kirkkolain muutosesitysten hyväksymisestä tai hylkäämisestä. Tasavallan presidentti nimitti piispat vuoteen 2000 saakka. Poikkeuksena on kenttäpiispa, jonka valtio valitsee ja kustantaa.[51] Vuoden 1994 alusta lähtien entistä suurempi osa kirkkoa koskevista asioista tuli kirkon sisäisesti päätettäviksi.[49] Tuomiokapitulilaitos siirrettiin vuonna 1997 kokonaan kirkon kustannettavaksi ja piispoista tuli siten muodollisestikin kirkon viranhaltijoita.[50]
Yhteiskunnalliset tehtävät
Suomen evankelis-luterilainen kirkko huolehtii useista yhteiskunnallisista tehtävistä osana toimintaansa.Osa tehtävistä on määritelty laissa ja ministeriöt osoittavat niiden hoitamiseksi kirkolle valtionrahoitusta. Laissa määriteltyjä tehtäviä ovat hautaustoimi, väestörekisterin ylläpito sekä kulttuurihistoriallisesti arvokkaiden rakennusten ja irtamiston ylläpito. Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hautausmaat toimivat yleisinä hautausmaina, ja niihin haudataan myös valtaosa muihin uskontokuntiin ja väestörekisteriin kuuluvista. Kirkko vastaa omien jäsentensä osalta myös paikallisesta väestökirjanpidosta.[49][52]
Lainsäädännöllisten tehtävien ohella evankelis-luterilainen kirkko hoitaa muun muassa yhteiskunnan palveluja täydentäviä sosiaalipalveluja, kuten diakonia-, lapsi- ja nuorisotyötä. Kirkolla on myös oikeus toimittaa juridisesti sitova avioliittoon vihkiminen.[49][52]
Hallinto ja organisaatio
- Pääartikkeli: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon hallinto
Seurakunnat
Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuuluu yli 350 itsenäistä seurakuntaa. Samassa kunnassa toimivat seurakunnat muodostavat seurakuntayhtymän, joilla on yhteinen talous. Samalla alueella voi olla sekä suomen- että ruotsinkielinen seurakunta. Kirkon jäsenten oma paikallisseurakunta määräytyy asuinpaikan mukaan.[53] Seurakuntien koko vaihtelee suuresti. Pienimmissä seurakunnissa on noin 500 jäsentä, kun taas suurimmassa, Jyväskylän seurakunnassa oli vuonna 2023 yli 91 000 jäsentä.[54]
Seurakunnat valitsevat itse työntekijänsä ja luottamushenkilönsä ja päättävät itse toiminnastaan ja taloudestaan. Joka neljäs vuosi järjesttävillä seurakuntavaaleilla valitaan seurakunnan ylin päättävä elin, kirkkovaltuusto. Äänioikeutettuja ovat 16 vuotta täyttäneet seurakunnan jäsenet. Rippikoulua tai konfimaatiota ei edellytetä äänestämiseen.[55] Kirkkovaltuusto tekee seurakunnan taloutta ja viranhaltijoita koskevat tärkeimmät päätökset sekä valitsee jäsenet kirkkoneuvostoon. Seurakuntayhtymissä ylintä päätösvaltaa käyttää yhteinen kirkkovaltuusto.[56]
Työntekijät
Kirkon viroissa ja joissakin tehtävissä edellytetään Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenyyttä ja konfirmaatiota. Kirkon työt jakautuvat seurakunnan hengelliseen työhön sekä talouden, hallinnon, viestinnän ja kiinteistöhuollon tehtäviin.[57] Kirkon virkoja ovat vähintään kirkkoherran, kanttorin ja diakonin tehtävät. Kirkkoherran tulee olla pappi ja tämän lisäksi seurakunnassa voi olla myös muita pappeja. Hengellisen työn tehtäviin kuuluvat papit, kanttorit, diakoniatyö ja nuoriso- ja lapsityön tehtävät.[58]
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon palveluksessa oli vuoden 2023 lopussa noin 14 000 työntekijää. Heistä pappeja oli noin 2 000. Varhaiskasvatuksen työntekijöitä oli noin 1 800, diakoniatyöntekijöitä yli 1 300, nuorisotyöntekijöitä yli 1 000 ja kirkkomuusikoita noin 900. Lisäksi hallinto- ja toimistotyön tehtävissä oli yli 2 200 henkeä. Hautausmaa-kiinteistö- ja kirkonpalvelutyössä oli noin 3 500 työntekijää. Sairaalasielunhoitajina, perheneuvojina ja muina työntekijöinä oli yhteensä noin 1 200 työntekijää.[59]
Kirkolliskokous, piispainkokous ja kirkkohallitus
- Pääartikkeli: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon kirkolliskokous
.jpg)
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon ylin päättävä elin on kaksi kertaa vuodessa kokoontuva kirkolliskokous. Kirkolliskokous päättää itsenäisesti kirkon opista ja suhteista muihin kirkkokuntiin ja hyväksyy uudet kirkolliset kirjat, kuten raamatunkäännöksen, virsikirjan, kirkkokäsikirjan ja katekismuksen. Kirkolliskokouksen kirkkolakiin tekemät muutosehdotukset on saatettava eduskunnan päätettäviksi ja presidentin vahvistettavaksi.[49] Kirkolliskokousedustajat valitaan kirkolliskokousvaaleilla. Vaalissa valitaan 64 maallikkoedustajaa ja 32 pappisedustajaa. Maallikkoedustajien vaalissa äänioikeutettuja ovat kirkkovaltuustojen, seurakuntaneuvostojen ja yhteisten kirkkovaltuustojen luottamushenkilöt. Papit valitsevat kirkolliskokouksen pappisedustajat lääninrovastin johtamassa kokouksessa.[60]
Piispainkokous antaa kirkolliskokoukselle ja hiippakuntien tuomiokapituleille lausuntoja ja suosituksia kirkon opetuksesta ja toiminnasta. Piispainkokouksen puheenjohtajana toimii arkkipiispa.[61] Kirkkohallitus puolestaan hoitaa kirkon yhteistä toimintaa, hallintoa ja taloutta sekä valmistelee kirkolliskokoukselle esitettävät asiat ja vastaa sen päätösten toimeenpanosta.[49][62]
Hiippakunnat
- Pääartikkeli: Suomen evankelis-luterilaiset hiippakunnat
Suomen evankelis-luterilaisessa kirkossa on yhdeksän itsenäistä hiiipakuntaa, joiden johdosssa on piispa ja tuomiokapituli. Turun ja Suomen arkkipiispa toimii koko kirkon arkkipiispana.[49] Hiippakunta on kirkollinen hallintoalue, joka koostuu seurakunnista ja seurakuntayhtymistä. Hiippakunnat on jaettu alueellisesti rovastikuntiin, ja rovastikuntien määrä hiippakunnissa vaihtelee. Rovastikunnan lääninrovasti valitaan kuudeksi vuodeksi kerrallaan rovastikunnan seurakuntien kirkkoherroista. Tuomiokapitulin lisäksi hiippakunnassa on hiippakuntavaltuusto, joka tukee ja edistää kirkon tehtävän toteutumista hiippakunnassa.[63]
Hiippakunnan seurakuntien kirkkovaltuustot tai yhteiset kirkkovaltuustot ja seurakuntaneuvostot valitsevat vaaleissa valtuuston maallikkojäsenet. Valtuuston pappisjäsenet valitsee hiippakunnan papisto.[64]
| Hiippakunta | Istuin | Tuomiokirkko | Perustettu | Nykyinen piispa |
|---|---|---|---|---|
| Turun arkkihiippakunta | Turku | Turun tuomiokirkko | 1276 | Tapio Luoma (Turun ja Suomen arkkipiispa) Mari Leppänen (Piispa) |
| Tampereen hiippakunta | Tampere | Tampereen tuomiokirkko | 1554 | Matti Repo |
| Oulun hiippakunta | Oulu | Oulun tuomiokirkko | 1851 | Jukka Keskitalo |
| Mikkelin hiippakunta | Mikkeli | Mikkelin tuomiokirkko | 1897 | Mari Parkkinen |
| Porvoon hiippakunta | Porvoo | Porvoon tuomiokirkko | 1923 | Bo-Göran Åstrand |
| Kuopion hiippakunta | Kuopio | Kuopion tuomiokirkko | 1939 | Jari Jolkkonen |
| Lapuan hiippakunta | Lapua | Lapuan tuomiokirkko | 1956 | Matti Salomäki |
| Helsingin hiippakunta | Helsinki | Helsingin tuomiokirkko | 1959 | Teemu Laajasalo |
| Espoon hiippakunta | Espoo | Espoon tuomiokirkko | 2004 | Kaisamari Hintikka |
Herätysliikkeet
- Pääartikkeli: Herätysliikkeet Suomessa
Suomen evankelis-luterilaisen kirkon sisällä vaikuttaa herätysliikkeitä, joilla on erilaisia käsityksiä siitä mikä on luterilaisuutta. Ne toimivat kirkon sisällä ja kirkko hyväksyy ne omine opillisine painotuksineen. Kirkon sisällä toimivat vanhat, 1700–1800-luvuilla syntyneet herätysliikkeet ovat evankelisuus, herännäisyys eli körttiläisyys, lestadiolaisuus sekä rukoilevaisuus. Uudempi kirkon sisäinen liike on viidesläisyys, joka on oikeastaan yläkäsite samanhenkisille järjestöille. Niihin kuuluvat Suomen Raamattuopisto, Kansanlähetys ja Kansan Raamattuseura[65]. Ominaista herätysliikkeille ovat omat hengelliset tapahtumat kuten seurat, raamattupiirit ja kesäisin järjestettävät suuret hengelliset juhlat. Myös vahva yhteisöllisyys on tunnusomaista herätysliikkeille.
Kirkon sisällä toimii myös muita omia painotuksia omaavia liikkeitä kuten karismaattinen Hengen uudistus kirkossamme, Luther-säätiö ja Paavalin synodi.
Yleiskirkolliset suhteet
Suomen evankelis-luterilainen kirkko on luterilaisen maailmanliiton (LML) jäsenkirkko. Jäsenkirkot tunnustavat keskenään niin sanotun ehtoollisyhteyden ja pappisviran.
Suomen evankelis-luterilainen kirkko liittyy Nikean uskontunnustuksen yhteisen uskon perintöön. Kirkko osallistuu ekumeeniseen eli yleiskirkolliseen liikkeeseen, joka etsii kirkkojen välistä yhteyttä. Kirkko osallistuu useiden yhteistyöjärjestöjen toimintaan, esimerkiksi Suomen Ekumeenisessa Neuvostossa, Euroopan kirkkojen konferenssissa sekä Global Christian Forumissa.[66] Kirkko on myös Kirkkojen maailmanneuvoston jäsen.
Ekumeenisen liikkeen ja 1960-luvulla käynnistyneiden teologisten dialogien myötä luterilaisuus on saavuttanut yksimielisyyden katolisen kirkon, reformoidun maailmanyhteisön ja anglikaanisen kirkon kanssa vanhurskauttamisopista ja pelastuskäsityksestä, minkä myös Suomen evankelis-luterilainen kirkko on hyväksynyt.[67] Katolisen ja evankelis-luterilaisen kirkon välillä on edelleen erilaisia näkemyksiä sakramenttien luonteesta ja pappisvirasta. Kirkko on sopinut kirkollisesta yhteydestä anglikaanien ja metodistien kanssa. Anglikaanien kanssa kirkon yhteistyö perustuu Porvoon yhteiseen julkilausumaan, joka hyväksyttiin vuonna 1996.[66]
Luterilaisten, baptistien ja helluntailaisten välillä on ollut historiallisesti oppieroja liittyen kastekäsitykseen ja Pyhän Hengen toimintaan. Oppituomioiden ei ole kuitenkaan 1990-luvulla enää katsottu soveltuvan sellaisenaan kirkkokuntien välisiin suhteisiin. Suomen evankelis-luterilainen kirkko on käynyt neuvotteluja Suomen helluntaiherätyksen kanssa 1980-luvulta lähtien. Kirkolla on jatkuva keskusteluyhteys helluntailiikkeen sekä vapaiden suuntien kanssa.[67] Kirkko on käynyt oppineuvotteluja myös Suomen ortodoksisen kirkon kanssa.[66]
Talous
Kirkollisvero ja valtionrahoitus
Suomen evankelis-luterilainen kirkko on 2010-luvulla kerännyt seurakuntien jäseniltä vuosittain noin 900 miljoonan euron kirkollisverotulot.[68] Keskimääräinen kirkollisveroprosentti on tuolla ajanjaksolla ollut noin 1,4 %.[69] Kirkollisvero kerätään valtion- ja kunnallisveron yhteydessä. Kirkko korvaa Verohallinnolle valtiolle verojen keräämisestä aiheutuvat kulut.[70]
Kirkon saama osuus valtion yhteisöverotuotosta poistettiin vuoden 2016 alussa, jolloin tuli voimaan laki valtionrahoituksesta evankelis-luterilaiselle kirkolle eräisiin yhteiskunnallisiin tehtäviin (430/2015). Valtionrahoituksen suuruus on laissa mainittu 114 miljoonaa euroa, joka kasvaa kuluttajahintaindeksin mukaan.
Menot
Seurakuntien toimintakulut olivat noin miljardi euroa vuonna 2013.[71] Kaksi kolmasosaa toimintakuluista oli henkilöstökuluja.[71] Diakonia-avustusten osuus toimintakuluista oli noin 0,8 %, lähetystyökulujen osuus noin 1,8 %.[71]
Kirkon yhteiskunnalliset kannanotot
Evankelis-luterilainen kirkko on Suomen itsenäisyyden aikana aktiivisesti ottanut kantaa yhteiskunnallis-eettiseen keskusteluun ja lainsäädäntöön.
Perhe ja seksuaalisuus
Kirkko vastusti elokuussa 1985 voimaan astunutta uutta nimilakia, joka mahdollisti naisen säilyttää sukunimensä solmiessaan avioliiton.[72] Kirkon edustajan mukaan kristillisen katsomuksen ja avioliittoetiikan kannalta olisi ongelmallista, jos aviottomat lapset ja avioliitossa syntyneet lapset eivät millään tavoin erottuisi toisistaan.[72]
Kirkko toimitti elokuussa 2005 oikeusministeriölle ja sosiaali- ja terveysministeriölle kannanoton hedelmöityshoitolain valmisteluun.[73] Kirkko kannatti hedelmöityshoitojen rajaamista vain avioliitossa eläville heteropareille, eikä sallisi sitä yksin eläville naisille tai naispareille.[74] Eduskunnan hyväksymä laki ei asettanut parisuhdevaatimusta hedelmöityshoitojen edellytyksenä.
Kirkkohallitus antoi oikeusministeriölle vuonna 2009 lausunnon avopuolisoiden yhteistalouden eli avoliiton purkamista koskevan lain valmistelutyöhön. Kirkon mukaan yhteiskunnan tulisi tukea toimillaan ensisijaisesti avioliittoja, eikä avoliittoa tulisi pitää avioliittoon verrattavana yhteiselämän muotona eikä yhteiskunnan tulisi tukea sitä.[75]
Kirkko vastustaa sijaissynnytyksen laillistamista.[76]
Seksuaali- ja sukupuolivähemmistöt
Kirkko vastusti homoseksuaalisuuden poistamista rikoslaista 1971 ja sairausluokituksesta 1981.[77] Se kannatti vuonna 1971 uuteen seksuaalirikoslainsäädäntöön lisättyä niin sanottua kehotuspykälää (kehottaminen samaa sukupuolta olevien haureuteen).[78]
Kirkko vastusti vuonna 2001 eduskunnan hyväksymää uutta parisuhdelakia, joka mahdollisti samaa sukupuolta olevien parien suhteiden rekisteröinnin.[79] Eduskunnan hyväksyttyä lain piispat antoivat syksyllä 2001 lausunnon, jonka mukaan sekä yhteiskunnassa että kirkossa on tuettava miehen ja naisen välistä avioliittoa.[79]
Kirkko vastusti vuonna 2014 eduskunnassa hyväksyttyä uutta avioliittolakia, joka mahdollistaa samaa sukupuolta olevien avioliitot.[46][47] Oikeudestaan vihkiä avioliittoon luterilainen kirkko ei kuitenkaan halunnut luopua.[80]
Emeritus arkkipiispa Kari Mäkinen pyysi 2014 anteeksi sitä miten kirkko on kohdellut seksuaalivähemmistöihin kuuluvia ihmisiä.[81]
Muut kannanotot
Mikkelin hiippakunnan piispa Seppo Häkkinen totesi vuonna 2012 kirkon vastustavan eutanasian laillistamista.[82][83]
Kirkko vastusti vuonna 2015 eduskunnan hyväksymää kauppojen aukioloaikojen vapautusta, jonka myötä kaupat saivat itse päättää aukioloajoistaan.[84][85]
Kirkon jäsenet
- Pääartikkeli: Suomen evankelis-luterilaisen kirkon jäsenet
Suomen evankelis-luterilaiseen kirkkoon kuului vuoden 2023 lopussa 63,5 prosenttia suomalaisista.[86] Vuonna 2023 50,7 prosenttia lapsista sai kristillisen kasteen.[87] Nuorison parissa yleinen kristillinen riitti on rippikoulun käyminen; vuonna 2023 sen kävi 73,3 % 14–15-vuotiaiden ikäluokasta.[87]
Lähes koko Suomen väestö kuului aiemmin evankelis-luterilaiseen kirkkoon. Kirkon jäsenten osuus on kuitenkin vuosikymmenten saatossa laskenut. Etenkin 2000-luvulla kirkosta eronneiden määrä on lisääntynyt merkittävästi.[88] Suomalaisten uskonnollisuutta tutkittaessa on huomattu, että moni kirkon jäsen ei usko ja elä niin kuin kirkko opettaa.[89] Kristinuskon jumalan olemassaoloon uskoi vuonna 2019 Kirkon tutkimuskeskuksen kyselyssä 25 prosenttia suomalaisista.[90] Alle 29-vuotiaista kristinuskon jumalaan uskoi 15 prosenttia.[91]
Vuonna 2003 tehdyn tutkimuksen mukaan tärkeimpiä kirkkoon kuulumisen syitä olivat kirkolliset toimitukset (kaste, vihkiminen ja hautaan siunaaminen) sekä se, että kirkko ylläpitää hautausmaita. Muita tärkeitä syitä olivat mahdollisuus toimia kummina ja se, että kirkko ylläpitää kirkollisten juhlapyhien kristillistä perinnettä ja opettaa ”oikeita elämänarvoja” lapsille ja nuorille. Myös kirkon työtä vanhusten ja vammaisten auttamiseksi pidettiin perusteena.[92]
| Vuosi | Luterilaisia väestöstä[97] | Syntyneistä kastettu | Vihkimisistä kirkollisia[98] |
|---|---|---|---|
| 1920 | 98,1 % | ||
| 1930 | 96,4 % | ||
| 1940 | 95,9 % | ||
| 1950 | 95,0 % | ||
| 1960 | 92,4 % | 95 %[99] | 92 %[99] |
| 1970 | 92,4 % | noin 95 %[99] | noin 90 %[99] |
| 1980 | 90,3 % | 91,8 % | 86,5 % |
| 1990 | 87,8 % | 90,5 % | 82,0 % |
| 2000 | 85,1 % | 88,7 % | 79,9 % |
| 2010 | 78,2 % | 79,3 % | 55,5 % |
| 2020 | 67,6 %[100] | ||
| 2023 | 63,5 %[86] | 50,7 %[87] | 41 %[101] |
Katso myös
Lähteet
Kirjallisuutta
Aiheesta muualla
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
