kaunokirjallinen teos From Wikipedia, the free encyclopedia
Saagat ovat pääosin Islannissa 1100–1400-luvuilla kirjoitettuja, anonyymejä kansankielisiä kaunokirjallisia proosakertomuksia, joissa kuvataan muun muassa Islannin asuttamista, skandinaavisia kuninkaita ja islantilaisia piispoja, sukuriitoja, viikinkiretkiä, muinaisia sankareita, keskiaikaisia ritareita sekä kristittyjä pyhimyksiä. Saagoja on luokiteltu tyylillisin ja sisällöllisin perustein erilaisiin tyylilajeihin eli genreihin. Niistä osa pohjautuu suulliseen muistitietoon ja tarinaperinteeseen, ja ne linkittyvät Islannin ja Norjan varhaiseen historiaan. Tällaisia saagoja ovat islantilaissaagat, kuningassaagat, aikalaissaagat ja muinaissaagat. Osa saagoista puolestaan koostuu eurooppalaisten teosten käännöksistä ja niiden innoittamina syntyneistä saagoista. Näitä ovat ritarisaagat, antiikkisaagat ja hagiografiset saagat. Saagat on kirjoitettu muinaisislannin kielellä, ja tavallisesti siitä käytetään tutkimuksessa nimitystä muinaisnorja.[1] Etymologisesti sana saaga juontaa juurensa kertomukseen mutta myös sanoihin 'lausunto', 'sanominen' ja esimerkin kautta näyttämiseen.[2]
Yhteisiä piirteitä saagoille ovat kerrontatahti sekä siirtymät, jotka ovat ajallisesti ja maantieteellisesti toisinaan harppauksellisia etenkin jumalten puuttuessa tarinan kulkuun. Tarinat ajoittuvat kristinuskon Pohjolaan tulon molemmin puolin, ja siten teksteihin tulee lisää historiallista jännitettä.[2]
Islantilaiset olivat kääntyneet kristityiksi yleiskäräjien päätöksellä syksyllä 999, minkä jälkeen saarelaiset alkoivat tutustua eurooppalaiseen kirjalliseen kulttuuriin ja latinalaisten aakkosten käyttö riimukirjaimiston sijaan alkoi yleistyä. Islantilaisen historiankirjoituksen isänä pidetään Pariisissa opiskellutta kirkonmiestä Sæmundr Viisasta (isl. inn fróði, Sigfússon; 1056–1133), jonka mahdollisia teoksia ei ole säilynyt nykypäivään, vaikka Sæmundriin viitataan useissa eri lähteissä.[3]
1100-luvun alussa alettiin kirjata ylös suullisena muistitietona välittyneitä lakeja. Tuolloin Ari Viisaana (isl. inn fróði) tunnettu Ari Þorgilsson kirjoitti ensimmäisen islantilaisten historian, Islantilaisten kirjan (isl. Íslendingabók). Samalla vuosisadalla alettiin myös kääntää islanniksi latinankielistä kirjallisuutta, mikä piti sisällään kristillisiä tekstejä ja historianteoksia. Todennäköisesti jo 1100-luvulla alettiin myös kirjoittaa suulliselle kertomusperinteelle ja muistitiedolle pohjautuneita saagoja. Kuningassaagoja pidetään näistä saagoista varhaisimpina.[4]
Viimeistään 1200-luvun alkaessa on todennäköisesti alettu kirjoittaa myös aikalaissaagoja ja islantilaissaagoja. Lisäksi 1200-luvun alussa käännettiin Norjan kuninkaan hovissa eurooppalaisia ritariromansseja, joita kutsutaan tutkimuksessa käännetyiksi ritarisaagoiksi. Edda-runous on vanhaa, ja tutkijoiden mukaan nykypäivänä tunnettu runous on syntynyt ja kehittynyt 800–1200-lukujen kuluessa. Tosin varhaisin säilynyt edda-runojen kokoelmakäsikirjoitus, mytologista runoutta ja sankarirunoutta sisältävä Codex Regius, on vasta 1270-luvulta. Nuorimpina saagoina pidetään muinaissaagoja, joiden taustalla vaikuttanut tarinaperinne tosin oli vanhaa, sekä kotoperäisiä ritarisaagoja, joita alettiin kumpiakin kirjoittaa 1200-luvun lopulta alkaen.[4]
Kuningassaagat kertovat viikinkiajan ja keskiajan norjalaisista ja tanskalaisista kuninkaista sekä Orkneysaarten jaarleista. Ne edustavat keskiajan islantilaista ja norjalaista historiankirjoitusta. Kansankielisiä kuningassaagoja alettiin kirjoittaa jo 1100-luvulla. Niistä varhaisimpana mainitaan Eiríkr Oddssonin nyt jo kadonnut *Hryggjarstykki, joka toimi myöhempien kuningassaagojen kokoelmien lähteenä. Kansankielisillä kuningassaagoilla oli myös latinankielisiä edeltäjiä: 1100-luvulla kirjoitetut Historia Norwegiae, jonka tekijää ei tunneta, Theodoricus Monachuksen Historia de antiquitate Norwagiensium sekä latinankieliset hagiografiset saagat Pyhästä Olavista ja läntisen Skandinavian kristillistäneestä Óláfr Tryggvasonista. Niin sanotun klassisen ajanjakson aikana (1220–1280) laadittiin useita pitkän aikavälin historiaa tarkastelevia kuningassaagojen kokoelmia kuten Fagrskinna ja Heimskringla. Näistä Heimskringlan kirjoittajana pidetään islantilaista Snorri Sturlusonia (1178/79–1241).[5] Teos on ilmestynyt J. A. Hollon suomennoksena nimellä Norjan kuningassaagat.
Islantilaissaagat (isl. Íslendingasögur) kertovat Islannin asuttaneista suvuista ja näiden jälkeläisistä. Niiden kerronta keskittyy usein jonkin konfliktin ympärille, ja tarinan sankarin toimintaa ohjaa erityisesti oman ja suvun kunnian säilyminen. Monet konflikteista johtavat pitkiin verikoston kierteisiin. Ajallisesti islantilaissaagojen tapahtumat sijoittuvat noin vuosien 870 ja 1050 väliselle ajanjaksolle eli Islannin asuttamisen alkuajoista vuonna 999/1000 tapahtuneen kristinuskoon kääntymisen jälkeiseen aikaan ja maantieteellisesti pääosin Islantiin. Islantilaissaagat pohjautuvat suulliselle muistitiedolle ja tarinaperinteelle. Niitä kirjoitettiin erityisesti 1200-luvulla ja 1300-luvun alkupuolella pyhimyselämäkertojen ja kuningassaagojen esimerkin innoittamina. Islantilaissaagojen kirjoittajat ovat jääneet pääosin anonyymeiksi, mutta niitä ovat todennäköisesti kirjoittaneet sekä kirkonmiehet että oppineet maallikot, kuten Snorri Sturluson ja Sturla Þórðarson. Tutkimuksessa islantilaissaagoista puhutaan joskus myös sukusaagoina (eng. Family sagas, ruots. ättesagor, släktsagor). Keskiajan islantilaisille ne edustivat historiankirjoitusta, jossa kerrottiin saaren asukkaiden esi-isistä ja näiden juurista. Islantilaissaagoja on pidetty tyyliltään melko realistisina, ja monet niissä esiintyvistä henkilöistä ovat todennäköisesti historiallisia. Niissä esiintyy kuitenkin runsaasti myös yliluonnollisia piirteitä, kuten rauhattomia vainajia, kirottuja aseita, taikuutta ja outoja olentoja. Islantilaissaagoja ei voida suoraan käyttää lähteenä siitä ajasta, jota ne kuvaavat, mutta ne voivat kertoa niistä asenteista ja sosiaalisista toimintatavoista, jotka vallitsivat sinä aikakautena, kun islantilaissaagoja kirjoitettiin.[6]
Islantilaissaagoista on suomennettu tähän mennessä ilmestyneet Egillin,Kalju-Grímrinpojan saaga, Gísli Súrinpojan saaga, Grettir Väkevän saaga, Lohilaaksolaisten saaga, Poltetun Njállin saaga, Veriveljien saaga, Viinimaan saaga sekä Hrafnkell Freyringoðin saaga, Tappaja-Glúmrin saaga, Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga ja Kertomus Gísl Illuginpojasta teoksessa Gunnlaugr Käärmeenkielen saaga ja muita lyhytsaagoja (Helsinki: Otava, 2006).
Muinaissaagat (isl. fornaldarsögur) ovat saagoja, jotka pohjautuvat germaaniselle sankaritarinoiden perinteelle ja sisältävät usein myyttisiä sekä kansansaduille tavanomaisia tarunomaisia ja epätodellisiksi luokiteltuja piirteitä, kuten lohikäärmeitä tai puhuvia eläimiä. Muinaissaagoissa kuvatut tapahtumat ajoittuvat yleensä aikaan ennen Islannin asuttamista. Usein ne sijoittuvat hyvin epämääräisesti määriteltyyn muinaiseen menneisyyteen ja maantieteellisesti taas Islannin ulkopuolelle pohjoiseen Eurooppaan, ajoittain myös sen vähemmän tunnetuille alueille. Muinaissaagoja alettiin kirjoittaa erityisesti 1200-luvun lopulta alkaen, mutta niiden taustalla vaikuttanut suullinen kertomusperinne voi olla hyvinkin vanhaa ja laajalle alueelle Pohjois-Euroopassa levinnyttä. Monissa muinaissaagoissa on havaittavissa myös keskiajan eurooppalaisesta kirjallisuudesta saatuja vaikutteita.[7]
Keskiajan Islannissa muinaissaagojen katsottiin voivan kertoa islantilaisten esihistoriasta. 1600-luvulla niitä alettiin Ruotsissa ja Tanskassa pitää merkittävänä lähteenä maiden muinaisesta historiasta. Niin kutsuttu gööttiläinen historiankirjoitus näki muinaissaagat tärkeäksi suurvaltaideologian rakennusaineeksi. Muinaissaagoissa kuvatuilla tapahtumilla ja henkilöhahmoilla on saattanut olla yhteyksiä todellisiin ihmisiin ja tapahtumiin, mutta yleensä tämä yhteys on heikko ja epämääräinen. Esimerkiksi eri vuosisadoilla eläneitä ihmisiä voidaan kuvata samassa saagassa. Muinaissaagoja ei voidakaan käyttää historianlähteenä siitä ajasta ja niistä henkilöistä, joita ne kuvaavat. Sen sijaan ne voivat kuvastaa kirjoitusajankohtansa ihmisten maailmankuvaa ja heidän näkemyksiään muinaisesta menneisyydestä.[7] Säilyneiden käsikirjoitusten perusteella muinaissaagat ovat olleet yksi suosituimmista saagalajeista keskiajan ja reformaation jälkeisen ajan Islannissa.[8] Muinaissaagat ovat vaikuttaneet voimakkaasti myös taiteeseen ja fantasiakirjallisuuteen 1800-luvulta alkaen.lähde?
,_G._Bussiere,_1897.jpg)
Muinaissaagoiksi luokitelluista teksteistä on ilmestynyt suomeksi Egill Yksikätisen ja Ásmundr Berserkkiensurmaajan saaga, Bósin saaga, Norjan löytäminen, Uplannin kuninkaat, Grímr Karvaposken saaga, Saaga Illugista Gríðrin kasvattipojasta, Thorsteinn Talonvoiman tarina, Sörlin tarina tai Heðinnin ja Högnin saaga sekä Yngvarr Kaukomatkaajan saaga kokoelmassa Egill Yksikätinen: Muinaissaagoja pohjolasta (Helsinki: Finn Lectura 2013).
Aikalaissaagoihin (isl. samtiðarsögur) luetaan islantilaisista kirkonmiehistä kertovat piispainsaagat (isl. biskupa sögur) sekä Sturlunga sagana tunnettu aikalaissaagojen kokoelma. Aikalaissaagat kertovat 1100–1200-luvun islantilaisista tapahtumista ja henkilöistä. Ne ovat tärkein lähde siitä aikakaudesta, jolloin suuri osa nykyään tunnetusta islantilaisesta saagakirjallisuudesta tuotettiin ja niistä henkilöistä, jotka todennäköisesti osallistuivat saagojen kirjoittamiseen ja kokoamiseen. Monet aikalaissaagoista on kirjoitettu melko pian niissä kuvattujen tapahtumien jälkeen, ja osa näiden saagojen kirjoittajista tunnetaan.[9]
Piispainsaagoja kirjoitettiin 1200-luvun vaihteesta noin 1300-luvun puoliväliin saakka. Ne ovat eurooppalaiselle pyhimyselämäkertaperinteelle pohjautuvia tekstejä, jotka kertovat islantilaisista piispoista ja näihin liitetyistä ihmeistä. Osa piispainsaagoista kirjoitettiin ensin latinaksi, mutta nykypäivään kokonaisina säilyneet piispainsaagat ovat kaikki kansankielisiä. Ne sisältävät kirkollisesta näkökulmastaan huolimatta runsaasti paitsi tietoa Islannin kirkkohistoriasta myös kuvauksia aikalaistapahtumista, kuten piispojen riidoista paikallisten päälliköiden kanssa. Sturlunga sagan teksteissä samaa piispainsaagojen kuvaamaa aikakautta, jota erityisesti 1200-luvulla leimasivat useiden merkittävien päälliköiden veriset välienselvittelyt, tarkastellaan pääosin maallisemmasta näkökulmasta. Kokoelman laajimman teoksen, Íslendinga sagan, todennäköisenä kirjoittajana pidetään Sturla Þórðarsonia (1214–1284).[10] Sturlunga sagaa tai piispainsaagoja ei ole suomennettu.lähde?
Ritarisaagoihin (isl. riddarasögur) luetaan ensinnäkin eurooppalaisista ritariromansseista, eeppisistä sankarirunoelmista ja arturiaanisesta eli kuningas Arthurista ja tämän ritareista kertovasta kirjallisuudesta tehdyt käännökset. Toisekseen niihin lasketaan myös näiden käännösten innoittamina myöhemmin Islannissa kirjoitetut fiktiiviset, eurooppalaisiin ja eksoottisiin hoviympäristöihin sijoittuvat saagat. Viimeksi mainituista puhutaan myös kotoperäisinä ritarisaagoina. Ritariromansseja ja arturiaanisia tekstejä alettiin kääntää 1200-luvun alkupuolella Norjassa, kuningas Hákon IV Hákoninpojan toimeksiannosta. Käännetyt ritarisaagat kuitenkin yleensä esitellään islantilaisen saagakirjallisuuden yhteydessä, sillä lähes kaikki niiden nykyään tunnetuista käsikirjoituksista ovat säilyneet vain Islannissa.[11]
Ensimmäinen kuningas Hákon IV:en käännättämä eurooppalainen ritariromanssi oli Thomas de Bretagnen teos Tristan. Sen käännös tunnetaan nimellä Tristrams saga ok Ísöndar. Myöhemmin kuninkaan hovissa käännettiin myös esimerkiksi Chrétien de Troyes’n teokset Yvain (isl. Ívens saga), Erec et Enide (Erex saga) ja Perceval/Le Conte du Graal (Parcevals saga) sekä eeppisiä sankarirunoelmia (chanson de geste) erityisesti frankkien kuninkaasta Kaarle Suuresta ja hänen miehistään. Islantilaiset alkoivat sepittää näistä ritariromanssien käännöksistä vaikutteita ammentaneita mutta myös perinteisiä skandinaavisia aihelmia hyödyntäneitä kotoperäisiä ritarisaagoja todennäköisesti jo 1200-luvun lopulta alkaen. Niissä keskiössä on sankarin pyrkimys hankkia itselleen oma valtakunta ja morsian. Säilyneiden käsikirjoitusten valossa kotoperäiset ritarisaagat nauttivat muinaissaagojen ohella keskiajalla suurta suosiota.[11] Ritarisaagoja ei ole suomennettu.lähde?
Antiikkisaagoilla (saks. Antikensagas) viitataan tutkimuksessa niihin saagoihin, jotka perustuvat yhdelle tai usealle latinankieliselle historianteokselle ja jotka ovat niiden pohjalta kirjoitettuja mukaelmatyyppisiä käännöksiä kansankielelle. Latinan kielestä tehtyjä käännöksiä alettiin Islannissa tehdä jo varhain. Osa antiikkisaagoista on todennäköisesti käännetty jo ennen vuotta 1200. Antiikkisaagat ovatkin mahdollisesti olleet vanhempia kuin suuri osa suulliselle kertomusperinteelle pohjautuvista saagoista. Verrattuna esimerkiksi muinais-, ritari- ja islantilaissaagoihin antiikkisaagojen säilyneitä käsikirjoituksia on melko vähän. Sen perusteella voidaan olettaa, etteivät ne ole olleet yhtä laajasti suosittuja. Koska antiikkisaagat kuvasivat keskiaikaista maailmanhistoriaa, ne ovat kenties olleet vain oppineemman väen suosiossa tai niitä on saatettu käyttää esimerkiksi luostareissa ja katedraalikouluissa annetun opetuksen yhteydessä. Keskiajan merkittäville islantilaissuvuille maailmanhistoriasta kertovat antiikkisaagat ovat kuitenkin todennäköisesti olleet tärkeitä teoksia, sillä niiden avulla nämä suvut saattoivat jäljittää juurensa aina antiikin Troijan sankareihin saakka.[12]
Latinankielisistä lähteistä käännetyt pyhimyselämäkerrat eli pyhien miesten saagat (isl. heilagra manna sögur) ja apostolien teoista kertovat tekstit eli apostolien saagat (isl. postola sögur) ovat varhaisinta säilynyttä kansankielistä kirjallisuutta Islannissa ja Norjassa. Vanhimmat säilyneet käsikirjoitukset ja fragmentit ovat 1100-luvulta. Käännösten vaikutus ulottui myöhemmin myös muuhun saagakirjallisuuteen. Suosittuja lähteitä, joista käännettäviä tekstejä ammennettiin, olivat esimerkiksi Apokryfiset kirjat, Pseudo-Abdiaksen Historia apostolica, paavi Gregorius Suuren Dialogit, Petrus Comestorin Historia Scholastica, Vincent Beauvais'laisen Speculum historiale sekä Jacobus de Voraginen Legenda Aurea. Erityisesti Gregorius Suuren tekstit olivat keskiajan Islannissa hyvin suosittuja, ja niiden tarina-aihelmia lainattiin myös esimerkiksi islantilaissaagojen kerrontaan. Muita suosittuja tekstejä olivat esimerkiksi Neitsyt Marian elämästä ja ihmeistä kertova Maríu saga sekä Tuomas Canterburylaisen pyhimyselämäkerta Thomas saga Erkibyskups.[13]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
