Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuningas From Wikipedia, the free encyclopedia
Kaarle I (Charles I) (19. marraskuuta 1600 – 30. tammikuuta 1649) oli Englannin, Skotlannin ja Irlannin kuningas vuosina 1625–1649. Hän oli edellisen kuninkaan, Jaakko I:n ja Anna Tanskalaisen poika. Kaarlen hallituskautta leimasivat kiistat ja valtakamppailu parlamentin kanssa. Uskontokysymyksissä Kaarle kannatti seremoniallista ”korkea-anglikaanisuutta”, joka edusti tavallaan keskitietä katolisuuden ja tiukan linjan protestanttisuuden välillä. Se suututti puritaaneja, jotka halusivat viedä Englannin uskonpuhdistuksen huomattavasti anglikaaneja pitemmälle ja syyttivät Kaarlea pyrkimyksestä palauttaa katolisuus.
| Kaarle I | |
|---|---|
 | |
| Englannin kuningas | |
| Valtakausi | 27. maaliskuuta 1625 – 30. tammikuuta 1649 |
| Kruunajaiset | 2. helmikuuta 1626 |
| Edeltäjä | Jaakko I |
| Seuraaja |
Kaarle II (de jure) Oliver Cromwell (de facto) |
| Skotlannin kuningas | |
| Valtakausi | 27. maaliskuuta 1625 – 30. tammikuuta 1649 |
| Kruunajaiset | 18. kesäkuuta 1633 |
| Edeltäjä | Jaakko VI |
| Seuraaja | Kaarle II |
| Syntynyt |
19. marraskuuta 1600 Dunfermlinen palatsi, Fife, Skotlanti |
| Kuollut |
30. tammikuuta 1649 (48 vuotta) Lontoo, Englanti |
| Puoliso | Henrietta Maria |
| Lapset |
Kaarle Jaakko Kaarle II Maria Jaakko II Elisabet Anna Katariina Henrik Henrietta Anne |
| Suku | Stuart |
| Isä | Jaakko I |
| Äiti | Anna Tanskalainen |
| Uskonto | anglikaani |
| Nimikirjoitus |
 |
Parlamentti ei suostunut rahoittamaan Kaarlen sotia Espanjaa ja Ranskaa vastaan, mistä syystä Kaarle otti rahoituksen muun muassa pakkolainoina parlamentin päätösvallan ohi. Parlamentti oli huolissaan saavutetusta asemastaan, jonka mukaan kuningas ei saanut säätää uusia veroja ilman parlamentin lupaa, ja julkaisi Petition of Rights -valituskirjelmän, jossa vedottiin osin jo Magna Cartasta periytyviin kansalaisoikeuksiin. Kaarle hallitsi tämän jälkeen 11 vuotta ilman parlamenttia, mutta kun Kaarlen toimien seurauksena Skotlanti miehitti Englannin pohjoisosat vaatien suuria lunnaita tai sotakorvauksia, oli parlamentti jälleen kutsuttava kokoon rahoituksen saamiseksi.
Vuonna 1640 koolle kutsutun niin sanotun pitkän parlamentin ja Kaarlen välit kriisiytyivät Kaarlen yritettyä muun muassa vangita viisi vastustajaansa alahuoneessa. Tämä johti lopulta Kaarlen ja parlamentin kokoamien joukkojen väliseen Englannin sisällissotaan 1642. Skotlannin asetuttua parlamentin puolelle Kaarle lopulta antautui 1646, ja hänet vangittiin. Hän pakeni vankilasta seuraavana vuonna ja yritti aloittaa uuden sisällissodan. Sen kuihduttua Kaarle tuomittiin kuolemaan ja teloitettiin 1649. Valtaan nousi nyt parlamentin valiojoukkoja johtanut puritaani Oliver Cromwell.
Kaarle syntyi Skotlannissa marraskuussa 1600 Jaakko VI:n ja Anna Tanskalaisen toisena poikana. Hän ei syntynyt täysin kehittyneenä, ja hänet mainitaan Guinnessin ennätystenkirjassa Britannian lyhyimpänä kuninkaana. Kaarle ei vielä kolmivuotiaanakaan osannut kävellä. Kun Elisabet I kuoli 1603 ja Skotlannin kuningas Jaakko VI:sta tuli Englannin kuningas nimellä Jaakko I, Kaarle jätettiin Skotlantiin lastenhoitajien ja palvelijoiden huostaan, koska pelättiin pitkän matkan olevan vahingollinen Kaarlen hauraalle terveydelle. Hän kuitenkin muutti heinäkuussa 1604 Englantiin, jossa hänet annettiin Sir Robert Careyn hollantilaissyntyisen vaimon Alletta (Hogenhove) Careyn hoitoon. Carey opetti Kaarlen kävelemään ja puhumaan ja pani hänet käyttämään espanjalaisesta nahasta ja messingistä tehtyjä saappaita, joiden oli tarkoituksena oli vahvistaa hänen heikkoja nilkkojaan. Aikuisena Kaarle oli 162 senttiä pitkä.
Kaarlen isoveli Henrik Fredrik, Walesin prinssi ei kohdellut pikkuveljeään hyvin, mutta Kaarle ihaili Henrikiä. Vuonna 1603 Kaarlesta tuli Albanyn herttua Skotlannissa, ja vuonna 1605 hän sai Yorkin herttuan arvon Englannissa, kuten toiseksi vanhimman pojan oli tapana. Kun Henrik vuonna 1612 kuoli lavantautiin, Kaarlesta tuli kruununperillinen ja sen jälkeen Walesin prinssi ja Chesterin jaarli marraskuussa 1616.
Jaakko I:n suosikkihoviherralla Buckinghamin herttua George Villiersillä oli suuri vaikutus nuoreen Kaarleen. Villiers matkusti Kaarlen mukana Espanjaan vuonna 1623 neuvottelemaan avioliiton solmimisesta Kaarlen ja Maria Annan välillä. Avioliitosta ei tullut kuitenkaan mitään. Sen sijaan espanjalaiset halusivat Walesin prinssin kääntyvän katolilaisuuteen. Palattuaan lokakuussa sekä prinssi että herttua vaativat Jaakko I:ltä sodan julistamista Espanjalle.
Protestanttineuvonantajiensa kannustamana Jaakko kutsui parlamentin koolle saadakseen sotaan tarvittavan rahoituksen. Jaakko myös pyysi parlamenttia hyväksymään avioliiton Walesin prinssin ja Ranskan prinsessan Henrietta Marian välillä. Henriettan Kaarle oli tavannut Pariisissa matkalla Espanjaan. Henrietta Maria oli Ludvig XIII:n sisar, heidän isänsä Henrik IV oli kuollut näiden lapsuudessa. Parlamentti hyväksyi liiton, mutta oli erittäin kriittinen aiempaa naittamisyritystä kohtaan. Jaakko kärsi monista sairauksista, minkä vuoksi hänen oli erittäin vaikea kontrolloida parlamenttia. Jaakon valtakauden viimeisenä vuotena todellinen valta oli Kaarlella ja Buckinghamin herttualla.
Kaarlesta tuli kuningas Jaakko I:n kuoltua 27. maaliskuuta 1625, ja hän avioitui 13. kesäkuuta Canterburyssa yhdeksän vuotta nuoremman, 15-vuotiaan Henrietta Marian kanssa. Avioliitto solmittiin edustajan välityksellä – Henrietta ei ollut läsnä. Ensimmäinen parlamentti, jonka kuningas avasi toukokuussa, oli katolista vaimoa vastaan. Se pelkäsi, että Kaarle saattaisi poistaa katolilaisuuteen kohdistuneet rajoitukset ja heikentää protestanttisuuden virallista asemaa. Vaikka hän parlamentille kertoi, ettei höllennä rajoitteita, salaisella sopimuksella Ludvig XIII:n kanssa hän lupasi päinvastaista. Kaarle kruunattiin 2. heinäkuuta 1626 Westminster Abbeyssa ilman vaimoaan. Pariskunnalle syntyi kaikkiaan yhdeksän lasta, joista kolme poikaa ja kolme tytärtä selvisi aikuisiksi asti.
Epäluuloa Kaarlen uskonnollisia käytäntöjä kohtaan lisäsivät jumaluusoppinut Richard Montagun ympärillä käydyt kiistat. Pamfletissaan Montagu vastusti Jean Calvinin opetuksia, ja tämä raivostutti puritaanit. Parlamentin alahuoneen puritaanijäsen John Pym hyökkäsi Montagun pamflettia vastaan, ja se sai Montagun kirjoittamaan uuden, Kaarle I:lle osoitetun pamfletin Apello Caesarem (latinaksi "Vetoan keisariin", viitaten Pyhän Apostoli Paavalin juutalaisvainoja vastaan tekemään vetoomukseen). Kaarle I tarjosi Montagulle suojeluksensa, mikä sai monet puritaanit kääntymään vihamielisiksi kuningasta kohtaan.
Kaarle keskittyi valtakautensa alkuvaiheessa erityisesti ulkopolitiikkaan. Hänen sisarensa Elisabetin aviopuoliso Fredrik V, Pfalzin vaaliruhtinas, oli menettänyt kaikki perintömaansa Pfalzissa Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan hallitsijalle Ferdinand II:lle. Tämä oli johtanut kolmikymmenvuotiseen sotaan, joka oli vähitellen laajentunut Euroopan protestanttien ja katolisten väliseksi sodaksi. Kaarle lupautui auttamaan Pfalzin takaisinvaltaamisessa julistamalla sodan katoliselle Espanjan kuninkaalle Filip IV:lle, jonka hän uskoi pystyvänsä pakottamaan toimimaan puolestaan välittäjänä keisarin suuntaan.
Parlamentti myöntyi halpahintaiseen hyökkäykseen Uudessa maailmassa Espanjan siirtokuntia vastaan ajatellen, että espanjalaisten aarrelaivojen ryöstämisellä voitaisiin rahoittaa sodankäynti. Kaarle halusi kuitenkin aggressiivisempaa ja kalliimpaa toimintaa Manner-Euroopassa. Parlamentti äänesti vain 140 000 punnan avustuksesta Kaarlelle. Summa oli täysin riittämätön. Alahuone kuitenkin myönsi Kaarlelle oikeuden kerätä kahta tulliveroa: tonnage (”tonnimaksu”) ja poundage (”maksu punnalta”), mutta vain vuoden ajan, vaikka aiemmat oikeudet vuodesta 1414 oli annettu eliniäksi. Tällä tavoin alahuone toivoi ehkäisevänsä Kaarlen valtaa pakottaen hänen uudistamaan vero-oikeutensa joka vuosi.
Kaarlen liittolaiset parlamentissa Buckinghamin herttuan johdolla kieltäytyivät hyväksymästä lakia. Vaikka parlamentti ei antanut oikeutta veronkantoon, Kaarle keräsi niitä kaikesta huolimatta.
Tammikuussa 1629 Kaarle avasi parlamentin toisen istuntokauden. Edellinen oli keskeytetty kesäkuussa 1628. Hän toivoi, että Buckinghamin herttuan poissa ollessa parlamentti vihdoin pystyisi yhteistyöhön hänen kanssaan ja myöntämään hänelle lisärahoitusta. Sen sijaan alahuoneen jäsenet alkoivat protestoida Kaarlen ilman parlamentin lupaa perimiä tullimaksuja vastaan. Kun Kaarle pyysi parlamentilta oikeutta tähän maaliskuussa, sen jäsenet pidättelivät puhemies John Finchiä tuolillaan ja samaan aikaan esittivät kolme kovaäänistä pontta kuningasta vastaan. Viimeinen näistä julisti, että jokainen, joka maksoi tulliveroja, joita parlamentti ei ollut hyväksynyt, ”olisi kohdeltava vapaan Englannin petturina ja vihollisena samanaikaisesti”.[1] Vaikka pontta ei virallisesti hyväksytty, monet jäsenistä ilmaisivat hyväksyntänsä. Myöhemmin kun parlamentti hyväksyi lisää kruunulle epäedullisia päätöksiä, Kaarle määräsi parlamentin hajotettavaksi.
Kaarle päätti selvitä ilman parlamentin rahoitusta ja teki välittömästi rauhan Ranskan ja Espanjan kanssa. Seuraavat yksitoista vuotta (1629–1640), jonka aikana Kaarle hallitsi ilman parlamenttia, tunnetaan ”Yhdentoista vuoden tyranniana” tai ”Personaalihallinnon aikana” (engl. Personal Rule). Ilman parlamenttia tapahtunut hallinto oli sinänsä lainmukainen, mutta kaikesta huolimatta poikkeuksellinen kuninkaallinen toimi. Aiempina aikoina sitä olisi vielä pidetty oikeutettuna, mutta 1600-luvun puolivälissä se oli monien mielestä absolutismia.
Ilman parlamenttiakin Kaarle yhä onnistui hankkimaan varoja käyttäen hyväkseen vanhaa vuoden 1278 feodaalisäädöstä. Säädöksessä jokaisen, joka ansaitsi 40 puntaa tai enemmän vuodessa, piti osallistua kuninkaan kruunajaisiin, jotta voisi liittyä kuninkaalliseen armeijaan ritarina – Kaarle sakotti jokaista, joka ei ollut osallistunut hänen kruunajaisiinsa. Hän otti käyttöön myös vieläkin epäsuositumman veron: laivarahan (engl. ship money). Vuonna 1634 annettu säädös määräsi kerättäväksi laivarahan, siitäkin huolimatta että Edvard I:n ja Edvard III:n säädökset määräsivät veroa olevan mahdollista kerätä ainoastaan sodan aikana. Tämä ensimmäinen säädös ei vielä aiheuttanut paljoa vastustusta, mutta toinen vuoden 1635 säädös aiheutti. Kaarlen kolmas laivarahavaatimus vuodelta 1636 teki selväksi, että vanhanaikainen rauhanaikaisen varainkeruun kielto oli historiaa. Monet yrittivät kieltäytyä maksamasta, mutta kuninkaan tuomarit vakuuttivat, että vero oli kuninkaan erityisoikeus. Kuninkaan toimet kärjistyivät väkivaltaisuuksiksi, jotka pakottivat Kaarlen kutsumaan parlamentin koolle vuonna 1640.
Kaarle halusi siirtää Englannin kirkkoa pois kalvinismista enemmän perinteiseen ja sakramentaaliseen suuntaan. Kuningasta tuki hankkeessa hänen tärkein poliittinen neuvonantajansa arkkipiispa William Laud. Kaarle nimitti Laudin Canterburyn arkkipiispaksi vuonna 1633, jonka jälkeen arkkipiispa aloitti sarjan epäsuosittuja uudistuksia tehdäkseen kirkosta seremoniallisemman. Laud yritti varmistaa uskonnollisen yhtenäisyyden erottamalla valtionkirkkoon kuulumattomat kirkonmiehet ja sulkemalla puritaaniset järjestöt. Tämä loukkasi pahasti hänen englantilaisten ja skotlantilaisten alamaistensa reformistisia pyrkimyksiä. Laudin menettelytavat olivat vastenmielisiä kalvinisteille: arkkipiispa halusi Englannin kirkon liturgian sisältävän kaikki Book of Common Prayerin (”Yhteinen rukouskirja”) vaatimat seremoniat ja messupuvut. Laud oli myös arminiolaisuuden puolestajapuhuja, suuntauksen jonka näkemys korosti pelastuksen torjumisen mahdollisuutta. Tiukan linjan kalvinistit pitivät tätä harhaoppisena ja käytännöllisesti katsoen ”katolisena”.
Rangaistakseen niitä, jotka eivät hyväksyneet hänen oppejaan, Laud käytti kahta maan pelätyintä ja mielivaltaisinta oikeuselintä: Court of High Commissionia (Englannin kirkon korkein oikeusistuin) ja Court of Star Chamberia (Tähtikamari). Ensimmäinen taivutteli syytetyt tunnustamaan rikoksensa, jälkimmäinen määräsi kaikkia mahdollisia rangaistuksia (mukaan lukien kidutus) paitsi kuolemantuomion.
Tähtikamarin lainkunnioittamattomuus Kaarlen aikana ylitti kaikki hänen edeltäjiensä saavutukset. Kaarlen aikana syytetyt vietiin usein suoraan todistajien eteen, jolloin rutiininomaisesti kuningas ja hänen hoviherransa puristivat halutut todistukset esiin kidutusta käyttämällä.
Personaalihallinnon ensimmäiset vuodet olivat rauhan aikaa. Monet yksilöt vastustivat Kaarlen ja Laudin veroja ja käytäntöjä, mutta heidät pidettiin kurissa. Mutta sitten kun Kaarle laajensi uskonnolliset käytäntönsä Skotlantiin, hän kohtasi lukuisia vaikeuksia. Kuningas määräsi käyttöön uuden rukouskirjan, jonka esikuvana oli englantilainen Book of Common Prayer. Vaikka moni skotlantilainen arkkipiispa kannatti hanketta, monet presbyteerit eivät – he näkivät uuden rukouskirjan välineenä tuoda anglikaaninen kirkko Skotlantiin. Kun Skotlannin kirkon yleiskokous lakkautti episkopaalisen hallinnon (eli piispojen johtaman kirkollishallinnon) vuonna 1638 ja korvasi sen presbyteerihallinnolla (eli kirkonvanhimpien ja diakonien johtamalla hallinnolla), Kaarle pyrki kukistamaan toiminnan, jonka hän näki kapinana omaa määräysvaltaansa vastaan.
Vuonna 1639, kun ensimmäinen piispojen sota puhkesi, Kaarle pyrki keräämään veroja alamaisiltaan, jotka eivät halunneet enää alistua. Kaarlen sota päättyi kesäkuussa samana vuonna nöyryyttävään aselepoon. Berwickin rauhansopimuksessa Kaarle myönsi skottialamaisilleen vapauden sekä siviili- että kirkollisasioissa.
Kaarlen ja Skotlannin kirkon välisen rauhansopimuksen tulkintakiistat johtivat uuteen välienselvittelyyn. Kukistaakseen skotit Kaarle tarvitsi lisää rahaa. Siksi hän otti kohtalokkaan askeleen ja kutsui parlamentin koolle huhtikuussa 1640. Vaikka Kaarle lupautui lakkauttamaan laivarahan perimisen ja alahuone myönsi Kaarlelle oikeuden kerätä varoja sodankäyntiin, umpikujaan jouduttiin, kun parlamentti vaati keskustelua erilaisista personaalihallinnon aikaisista vallan väärinkäytöksistä. Neuvottelut epäonnistuivat, ja Kaarle hajotti parlamentin vain kolmen viikon istuntojen jälkeen 5. toukokuuta 1640. Lyhyen kestonsa vuoksi tätä kutsutaan "lyhyeksi parlamentiksi".[2]
Samaan aikaan Kaarle yritti lyödä skotit, mutta epäonnistui pahasti. Nöyryyttävässä Riponin rauhassa, joka solmittiin toisen piispojen sodan jälkeen lokakuussa 1640, määrättiin kuninkaan maksavan toisen taisteluosapuolen eli skottiarmeijan kustannukset. Kaarle teki epätavallisen päätöksen kutsumalla Magnum Conciliumin, valtakunnan kaikkien päärien neuvottelun. Magnum Concilium ei ollut kokoontunut yli sataan vuoteen, eikä sitä ole kutsuttu koolle sitten Kaarlen valtakauden. Aateliston neuvomana Kaarle kutsui uuden parlamentin koolle. Tätä kutsuttiin myöhemmin nimellä ”pitkä parlamentti”.
Pitkä parlamentti kokoontui marraskuussa 1640 John Pymin johdolla ja osoittautui yhtä vaikeaksi Kaarlelle kuin lyhytkin parlamentti. Vaikka alahuoneen jäsenet pitivät itseään konservatiiveina, jotka puolustivat kuningasta, kirkkoa ja parlamentaarista hallintoa uskonnollisia innovaatiota ja Kaarlen tyrannimaisia neuvonantajia vastaan, Kaarle näki monet heistä vaarallisina kapinallisina, jotka yrittivät heikentää hänen valtaansa.
Estääkseen kuningasta hajottamasta sitä, parlamentti hyväksyi helmikuussa 1641 triennaalilain (engl. Triennial Act). Laki määräsi, että parlamentti piti kutsua kokoon joka kolmas vuosi ja jos kuningas ei sitä tekisi, jäsenet kokoontuisivat oma-aloitteisesti. Toukokuussa Kaarle hyväksyi vieläkin kauaskantoisemman lain, joka takasi ettei parlamenttia voitaisi hajottaa ilman sen omaa suostumusta. Kaarle pakotettiin yhä uusiin myönnytyksiin: kuningas hyväksyi Thomas Wentworthin ja William Laudin teloitukset ilman oikeudenkäyntiä. Laivaraha, sakot ritareille ja pakkolainat julistettiin laittomiksi, ja Star Chamber sekä High Commission lakkautettiin. Vaikka Kaarle teki joitakin merkittäviä myönnytyksiä, hän kuitenkin paransi omaa sotilaallista asemaansa varmistamalla itselleen skottien kannatuksen. Hän hyväksyi lopultakin presbyteerikirkon virallistamisen ja sai vaihtokauppana suuren joukon parlamenttia vastustavia kannattajia.
Marraskuussa 1641 alahuone hyväksyi Suuren vastalauseen (engl. Great Remonstrance), joka esitettiin kuninkaalle 1. joulukuuta 1641. Se sisälsi yli 200 kohtaa, joissa parlamentti tunsi Kaarlen tai tarkemmin sanoen hänen neuvonantajiensa pettäneen hänet. Parlamentti hyväksyi julistuksen ilman kuninkaan suostumusta.[3] Jännitys kiristyi, kun irlantilaiset kapinoivat protestanttisia englantilaisia vastaan ja huhut Kaarlen osallisuudesta saavuttivat parlamentin. Koottiin armeija kukistamaan kapina, mutta alahuone pelkäsi Kaarlen käyttävän sitä myöhemmin parlamenttia itseään vastaan. Militia Bill -lakialoitteen tarkoituksena oli riistää kuninkaan määräysvalta armeijassa, mutta Kaarle ei hyväksynyt aloitetta.
Kun levisi huhu, että parlamentti aikoi asettaa kyseenalaiseksi katolisen kuningattaren Henrietta Marian, Kaarle alkoi toimia. Hänen vaimonsa taivutti kuninkaan pidättämään viisi alahuoneen anti-Stuartilaista jäsentä syytettynä maanpetoksesta, mutta kun kuningas oli tehnyt päätöksen asiassa, kuningatar teki virheen ja kertoi asiasta ystävälleen. Ystävä puolestaan kanteli asian parlamentille. Kaarle astui alahuoneeseen aseistetun joukon kanssa 4. tammikuuta 1642], mutta vain huomatakseen vastustajiensa jo häipyneen. Häpäistessään parlamenttia aseistetulla joukolla Kaarle teki lopullisen välirikon sen kanssa. Monet parlamentin jäsenet pitivät tekoa törkeänä, samoin teki Lontoon kaupunki, joka asettui parlamentin taakse. Kaarle ei tuntenut oloaan enää turvalliseksi Lontoossa ja lähti pohjoiseen kootakseen armeijan parlamenttia vastaan. Samaan aikaan kuningatar lähti ulkomaille kerätäkseen rahoituksen sitä varten.
Englannin sisällissota ei vielä alkanut, mutta molemmat osapuolet ryhtyivät aseistautumaan. Hedelmättömien neuvottelujen jälkeen Kaarle kohotti kuninkaallisen lipun (vanhanaikainen keskiaikainen tapa) Nottinghamissa 22. elokuuta 1642. Sen jälkeen hän asettui hoveineen Oxfordiin, josta käsin hän hallitsi suunnilleen pohjoista ja läntistä Englantia, parlamentin hallussa oli Lontoo ja etelä sekä itä. Kaarle keräsi armeijan käyttäen ikivanhaa värväysmenetelmää (engl. Commission of Array), jossa aateliset keräsivät alueiltaan kaikki 15–60-vuotiaat sotilaspalvelukseen soveltuvat miehet [4]. Sisällissota alkoi tuloksettomalla Edgehillin taistelulla 25. lokakuuta ja jatkui ratkaisemattomana läpi vuosien 1643 ja 1644, kunnes Nasebyn taistelu 14. kesäkuuta 1645 käänsi sodan parlamentin eduksi. Sitä seurasi monta rojalistien häviötä ja sitten Oxfordin piiritys, josta Kaarle pääsi pakenemaan huhtikuussa 1646. Kaarle joutui skottilaisen presbyteeriarmeijan käsiin Newarkissa ja vietiin läheiseen Southwelliin, kunnes hänen ”isäntänsä” päättäisivät mitä tehdä hänelle. Presbyteerit saivat aikaan sopimuksen parlamentin kanssa ja luovuttivat Kaarlen sille vuonna 1647. Hän oli vangittuna Holdenby Housessa Northamptonshiressä, kunnes New Model Armyn kornetti George Joyce riisti hänet väkipakolla Newmarketiin. Sillä aikaa New Model Armyn ja parlamentin välille oli syntynyt epäluuloa, ja Kaarle käytti mielellään tilannetta hyödykseen.
Kuningas siirrettiin sitten ensin Oatlandsiin ja seuraavaksi Hampton Courtiin, jossa seurasi lisää hedelmättömiä neuvotteluja. Häntä neuvottiin pakenemaan – ehkä ulkomaille, ehkä Ranskaan tai ehkä Wightsaaren kuvernöörin Robert Hammondin huostaan. Hän päätti tehdä viimeksi mainitun uskoen Hammondin olevan myötämielinen ja pakeni 11. marraskuuta. Hammond kuitenkin vastusti Kaarlea ja vangitsi hänet Carisbrooken linnaan.
Carisbrookesta Kaarle jatkoi kaupantekoa eri osapuolten välillä päätyen sopimukseen Skotlannin presibyteerien kanssa. Sen mukaan hän sallisi presbyteerikirkon perustamisen Englantiin ja Skotlantiin koeajaksi. Rojalistit aloittivat heinäkuussa 1648 toisen sisällissodan, ja skotit hyökkäsivät sovitusti Englantiin. Englannissa parlamentille uskolliset joukot tukahduttivat useimmat kansannousut, joista useimmat eivät olleet käsirysyjä kummempia. Kansannousuihin Kentissä, Essexissä ja Cumberlandissa, kapinallisuuksiin Walesissa ja skottien hyökkäykseen sisältyi kiivaampia taisteluja ja pitkittyneitä piirityksiä, mutta skottien tappio Prestonin taistelussa elokuussa 1648 johti sisällissodan päättymiseen ja rojalistien häviöön.
Kaarle siirrettiin Hurstin linnaan vuoden 1648 lopulla ja sieltä Windsorin linnaan. Tammikuussa 1649 alahuone hyväksyi lain, jolla muodostettiin tuomioistuin Kaarlen oikeudenkäyntiä varten. Ajatus oli ennen näkemätön: aiempia kuninkaallisia oli syösty valtaistuimelta, mutta ei koskaan tuotu oikeuden eteen. High Court of Justice muodostui 135 asiamiehestä (kaikki vankkoja parlamentaristeja), syyttäjänä toimi Solicitor General John Cook. Kuningasta syytettiin vakavasta maanpetoksesta ja ”muista vakavista rikoksista”. Oikeudenkäynti alkoi 2. tammikuuta, mutta Kaarle kieltäytyi puolustautumasta väittäen, että millään tuomioistuimella ei ole valtaa yli kuninkaan. Hän uskoi, että hänen oma valtuutuksensa hallitsijana oli Jumalan hänelle kruunauksessa ja voitelussa antama. Oikeusistuin sitä vastoin esitti, että kukaan ei ole lain yläpuolella. Viikon aikana Kaarlea pyydettiin puolustautumaan kolmasti, mutta hän kieltäytyi. Siihen aikaan normaali käytäntö puolustuksesta kieltäytymiselle oli pro confesso, syyllisyyden myöntäminen, joka tarkoitti silloin sitä, että syyttäjä ei kutsunut todistajiaan paikalle. 56 asiamiestä allekirjoitti Kaarlen kuolemantuomion 29. tammikuuta. Päätöksen jälkeen Kaarle johdatettiin St. Jamesin palatsista, jossa hänet kahlehdittiin, Whitehallin palatsiin, jonne oli pystytetty mestauslava Banqueting Housen eteen.
Kaarlen tuomion ja mestauksen lasketaan nykyisessä historiankirjoituksessa tapahtuneen tammikuussa 1649, vaikka silloisessa ajanlaskussa vuosi vaihtui vasta 25. maaliskuuta ja oli siis vielä virallisesti 1648.[5]
Kun Kaarle mestattiin 30. tammikuuta 1649 (gregoriaanista kalenteria käyttävissä maissa oli 9. helmikuuta 1649), Phillip Henry kertoo paikalla olleen yleisön vaikertaneen, jotkut katsojista kastoivat nenäliinansa kuninkaan vereen aloittaen näin marttyyrikuninkaan kultin. Mitkään muut silminnäkijälausunnot (mukaan lukien Samuel Pepysin) eivät kuitenkaan vahvista tätä. Henryn kertomus kirjoitettiin monarkian paluun aikoihin (eli noin 12 vuotta tapahtuneen jälkeen), hän oli tapahtuma-aikaan 19-vuotias, ja hänen perheensä oli rojalistisia propagandakirjoittajia.
Kuninkaan mestanneen naamioidun miehen henkilöllisyydestä on kiistelty. Tiedetään, että asiamiehet pyysivät Lontoon yleistä pyöveliä Richard Brandonia tehtävään, mutta hän kieltäytyi ja aikalaislähteet eivät tavallisesti kerro häntä mestauksen suorittajaksi. Ellis’s Historical Inquiries kuitenkin nimeää Brandonin mestaajaksi väittäen, että hän olisi kertonut asiasta ennen kuolemaansa. On mahdollista, että Brandon tuli toisiin ajatuksiin ja myöntyi lopulta tehtävään, mutta muitakin henkilöitä mestaajaksi on esitetty. Irlantilaisen Gunning-nimisen miehen uskotaan yleisesti suorittaneen mestauksen. Galwayssa, Irlannissa on esillä laatta, joka nimeää hänet teloittajaksi. William Hewlett tuomittiin kuninkaanmurhasta monarkian paluun jälkeen vuonna 1661 [6]. Samoin vuonna 1661 kaksi miestä, ”Dayborne ja Bickerstaffe”, pidätettiin, mutta vapautettiin myöhemmin. Henry Walkeria, vallankumouksellista lehtimiestä, tai hänen veljeään Williamia epäiltiin, muttei koskaan syytetty. Ympäri Englantia paikalliset legendat nimeävät paikallisia merkkihenkilöitä teloittajiksi. Vuonna 1813 tehty tutkimus antoi ymmärtää, että mestauksen suoritti kokenut pyöveli.
Yleinen tapa oli, että valtionpetturin pää nostettiin esille samalla huutaen Behold the head of a traitor! (”katsokaa valtionpetturin päätä!”). Vaikka Kaarlen pää nostettiin esille, sanoja ei käytetty. Se saattaa johtua kokemattomasta sijaisesta, joka ei tiennyt niin tehtävän. Eräs vallankumouksen johtajista, Oliver Cromwell, teki ennenkuulumattoman eleen ja antoi ommella kuninkaan pään takaisin ruumiiseen, jotta perheenjäsenet saattoivat jättää Kaarlelle kunnioittavat terveiset. Kaarle haudattiin yksityisesti 7. helmikuuta 1649 yöllä Henrik VIII:n hautaholviin St. Georgen kappeliin Windsorin linnassa. Kuninkaan poika, Kaarle II, suunnitteli myöhemmin rakentavansa kuninkaallisen mausoleumin, mutta tämä suunnitelma ei koskaan toteutunut.
Kymmenen päivää Kaarlen mestauksen jälkeen ilmestyi muistelmateos nimeltään Eikon Basilike (kreikkaa ”kuninkaallinen muotokuva”), jonka väitettiin olevan Kaarlen kirjoittama. William Lewitt, kuninkaan kamariherra, joka oli ollut Kaarlen seurassa teloituspäivänä, vannoi myöhemmin lausunnossaan, että oli nähnyt kuninkaan kirjoittavan Eikon Basiliken. Kirjan kirjoittajasta ei kuitenkaan ole varmuutta.
Kun monarkia oli syrjäytetty, valta siirtyi valtioneuvostolle, johon kuului myös Oliver Cromwell, Parlamentaarisen armeijan lordikenraali. Pitkä parlamentti, jonka Kaarle I oli kutsunut koolle vuonna 1640, jatkoi olemassaoloaan, kunnes Cromwell hajotti sen väkipakolla vuonna 1653. Silloin Cromwellista tuli Englannin, Skotlannin ja Irlannin lordiprotektori – kuningas muuten paitsi nimeltään. Kuoltuaan 1658 Cromwellia seurasi lyhyesti hänen poikansa Richard Cromwell. Richard Cromwell oli tehoton hallitsija, ja pitkä parlamentti palasi vuonna 1659. Pitkä parlamentti hajotti itsensä vuonna 1660, ja seurasi ensimmäiset vaalit kahteenkymmeneen vuoteen. Vaalit johtivat konventioparlamentin (engl. Convention Parliament) valintaan. Se palautti monarkian ja kuninkaaksi tuli Kaarle I:n poika Kaarle II.
Tultuaan valtaan Kaarle II lisäsi Book of Common Prayeriin isänsä muistopäivän vietettäväksi mestauspäivänä 30. tammikuuta. Kuningatar Viktorian aikana päivä kuitenkin poistettiin, koska kuolleen monarkin muistaminen suurena kirkollisena juhlapyhänä aiheutti yleistä mieliharmia. Nykyään 30. tammikuuta on listattu ”toissijaisena juhlapyhänä”. Kaarle I:lle, ”kuninkaalle ja marttyyrille” on omistettu useita anglikaani/episkopaalikirkkoja Englannissa, Kanadassa, Australiassa ja Yhdysvalloissa. Eräs rouva Greville-Negent perusti The Society of King Charles the Martyrin (”Kuningas Kaarle Marttyyrin seura”) St Margaret Pattensin kirkkoherra James Fishin avustuksella vuonna 1894. Seuran tavoitteisiin kuuluu muun muassa 30. tammikuuta palauttaminen juhlapyhäksi.
Carolinan siirtokunta Pohjois-Amerikassa nimettiin Kaarle I:n mukaan (lat. Carolus). Carolina jakautui myöhemmin Pohjois- ja Etelä-Carolinan osavaltioiksi. Pohjois-Amerikassa nimettiin Kaarle I:n mukaan myös muita paikkoja, muun muassa Cape Charles, Charles River, Charles River Shire ja Charles City Shire. Charles City Shiresta tuli myöhemmin nykyinen Charles Cityn piirikunta.
Kaarle I avioitui 13. kesäkuuta 1625 Canterburyssa yhdeksän vuotta nuoremman, 15-vuotiaan Ranskan prinsessa Henrietta Marian kanssa. Avioliitto solmittiin edustajan välityksellä – Henrietta ei ollut läsnä.
Kaarlella ja Henrietta Marialla oli yhdeksän lasta, joista kahdesta tuli kuningas. Moni lapsista kuoli hyvin pienenä, kuusi lasta eli aikuisiksi asti.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
