roomalaiskatolilainen nunna From Wikipedia, the free encyclopedia
Äiti Teresa, oikealta nimeltään Anjezë Gonxhe Bojaxhiu (ääntämys albaniaksi [aˈɲɛzə ˈɡɔndʒɛ bɔjaˈdʒiu]), katolisen kirkon piirissä Pyhä Teresa Kalkuttalainen[2] (26. elokuuta 1910 Üsküp, Osmanien valtakunta[1] – 5. syyskuuta 1997 Kalkutta, Intia) oli maailmankuulu roomalaiskatolilainen nunna, etniseltä taustaltaan albaani. Hän perusti Rakkauden lähetyssisaret -nimisen sääntökunnan, jonka työstä Kalkutan köyhien parissa raportoitiin laajalti.
| Äiti Teresa Anjezë Gonxhe Bojaxhiu |
|
|---|---|
 Äiti Teresa vuonna 1995. |
|
| Henkilötiedot | |
| Syntynyt | 26. elokuuta 1910[1] Üsküp, Osmanien valtakunta |
| Kuollut | 5. syyskuuta 1997 (87 vuotta) Kalkutta, Intia |
| Muut tiedot | |
| Tunnustukset |
 Nobelin rauhanpalkinto (1979) |
 Nimikirjoitus |
|
| Aiheesta muualla | |
| Kotisivu | |
Anjezë Gonxhe Bojaxhiu lähti kotoaan jo 18-vuotiaana ja päätyi vielä vuoden 1928 aikana Intiaan. Noviisiaikansa hän aloitti Darjeelingissä, missä hän sai myöhemmin myös herätyksen toimia Intian huono-osaisten parissa. Hän sai vuonna 1948 luvan lähteä slummeihin. Hänelle alkoi kerääntyä pian seuraajia, ja vuonna 1950 paavi tunnusti Rakkauden sisaret. Hänen työnsä alkoi saada nykyaikaisten tiedotusvälineiden ansiosta maailmanlaajuista huomiota, ja hänelle myönnettiin myös lukuisia huomionosoituksia. Hän sai Nobelin rauhanpalkinnon vuonna 1979, ja katolinen kirkko julisti hänet 4. syyskuuta 2016 pyhimykseksi. Hänen kanonisointinsa tapahtui poikkeuksellisen nopeasti.
Äiti Teresan toiminta on saanut myös kritiikkiä sekä länsimaissa että Intiassa. Aroup Chatterjeen mukaan äiti Teresan järjestöllä ei ollut Kalkutassa sairaalaa eikä hoidettaville tarjolla kunnollista hoitoa. Chatterjeen ja Sanal Edamarukun mukaan Kalkutta on saanut paljon kielteistä mainetta äiti Teresan takia ja kaupunki on menettänyt siksi paljon matkailutuloja.
Anjezë Gonxhe Bojaxhiu syntyi 26. elokuuta 1910 katoliseen albaaniperheeseen Üsküpin kaupungissa Kosovon maakunnassa (nyk. Skopje, Pohjois-Makedonia) silloisessa Osmanien valtakunnassa.[1] Seuraavana päivänä pidetyssä kastetilaisuudessa hän sai nimen Agnes Gonxha Bojaxhiu.[3]
Äiti Teresa itse ei puhunut kovin usein lapsuudestaan.[1] Tämän sanottiin johtuneen siitä, ettei hän halunnut juurikaan korostaa itseään.[1] Äiti Teresan varhaisesta elämästä tiedetään vähän, ja esimerkiksi hänen syntymäaikansa on usein ilmoitettu virheellisesti.[1] Useat eri lähteet, jopa äiti Teresan oman sääntökunnan nimikirja, mainitsevat syntymäpäiväksi elokuun 27. päivän, joka todellisuudessa oli kastepäivä. Hän oli syntynyt jo edellisenä päivänä.[1] Lapsuutensa äiti Teresa kertoi olleen sopusointuista.[1] Hän painotti ”kätkössä eletyn, tavallisen elämän” merkitystä ja vertasi sitä Jeesuksen kolmikymmenvuotiseen hiljaiseloon ennen julkisen toiminnan aloittamista.[1]
Anjezë Gonxhe Bojaxhiun lapsuusvuodet olivat poliittisesti epävakaata aikaa, sillä hänen syntymävuotenaan 1910 alkoi Albanian ensimmäinen kansannousu. Vuonna 1912 käynnistyi ensimmäinen Balkanin sota, ja 28. marraskuuta 1912 Albania julistettiin itsenäiseksi.[4] Perheen isä Nikola Bojaxhiu kannatti Albanian itsenäisyyttä ja osallistui myöhemmin ensimmäisen maailmansodan jälkeisiin suunnitelmiin, joiden tarkoitus oli liittää albaanienemmistöinen Kosovo osaksi Albaniaa.[4] Vuonna 1919 hän matkustikin Belgradissa pidettyyn poliittiseen kokoukseen, josta hän palasi kuolemansairaana ja kuoli neljänkymmenenviiden vuoden iässä.[4] Lopullinen kuolinsyy ei selvinnyt, joskin osa omaisista ja lääkäreistä oli sitä mieltä, että hänet oli myrkytetty poliittisista syistä.[4]
Perheelle Nikola Bojaxhiun yllättävä poismeno oli järkytys, minkä lisäksi se aiheutti taloudellisia huolia, sillä hänen liikeyrityksensä joutui italialaisen liikekumppanin haltuun.[5] Perhe sai pitää talonsa, mutta muuten tulevaisuus oli epävarma.[5]
Äiti Teresan perhe oli hyvin uskonnollinen. Aikuisena äiti Teresa toistikin usein ajatusta: ”Perhe, joka rukoilee, pysyy koossa.”[6] Bojaxhiun suku oli ollut katolilainen jo sukupolvien ajan, ja uskonto näkyi selvästi myös perheen elämässä: joka ilta pidettiin yhteinen rukoushetki ja osallistuttiin paikallisen katolisen kirkon toimintaan.[6]
Äiti Teresa oli jo nuorena halukas toimimaan kirkon tehtävissä, ja jo kaksitoistavuotiaana hän tunsi saaneensa kutsumuksen hengellistä elämää varten. Hän itse sanoi, ettei se ollut minkäänlainen yliluonnollinen tai profeetallinen ilmestys. Myöhemmin hän myös totesi: ”Se on yksityisasia. Se ei ollut näky. En ole koskaan saanut näkyjä.”[7]
Perheen äiti oli kuitenkin huolissaan tyttärensä terveydentilasta, sillä tällä oli heikot keuhkot ja krooninen yskä. Kuuden vuoden ajan äiti Teresa mietti kutsumustaan ja omienkin sanojensa mukaan paikoin epäili sitä.[8] Hän oivalsi kutsumuksensa Skopjen lähellä sijaitsevan Mustan Vuoren pyhäkössä, missä hän rukoili Letnicën Madonnan kappelissa. Epäilyksiinsä hän sai apua paikalliselta jesuiittapapilta, joka ohjasi nuorisoa sekä hengellisissä että tieteellisissä asioissa.[8] Häneltä äiti Teresa sai myös kuulla jesuiittojen lähetystyöstä ja paavi Pius XI:n kirjoitusten aloittamasta lähetysinnostuksesta. Äiti Teresa oli aikonut lähteä hyväntekeväisyystyöhön Afrikkaan, mutta Intiassa toimineiden lähetystyöntekijöiden laatimat kirjeet muuttivat hänen ajatuksiaan.[9]
Vaikka hengellinen elämä oli tärkeää nuorelle äiti Teresalle, hänellä oli muitakin urasuunnitelmia. Hän esimerkiksi haaveili muusikon tai kirjailijan ammatista, ja kaksi hänen kirjoittamaansa artikkelia julkaistiin paikallislehdessä. Hänen elämäkertansa kirjoittaja Kathryn Spink on myös huomauttanut, että koska äiti Teresa oli huomattavan kiintynyt lapsuudenperheeseensä, hän todennäköisesti haaveili nuorena myös omasta perheestä ja lapsista.[9] Myöhemmin, lokakuussa 1981, äiti Teresa vastasi australialaisen toimittajan kysymykseen siitä, oliko hän koskaan kaivannut omaa lasta: ”Luonnollisesti, luonnollisesti, totta kai. Me joudumme antamaan uhrin. Se on lahjamme Jumalalle.”[10]
Myöhemmin äiti Teresa kertoi, että hänen kotinsa oli ollut onnellinen,[11] eikä nunnaksi lähteminen ollut siksi helppoa. Hän lähti kotoa 18-vuotiaana, meni katoliseen luostariin ja liittyi Dublinissa toimiviin Loreton sisariin, eikä hän tavannut enää äitiään eikä sisartaan.[12]
Dublinissa englannin kieltä taitamaton äiti Teresa vietti vain kuusi viikkoa.[13] Joulukuussa 1928 hän lähti purjehtimaan kohti Intiaa. Matkalla hän valitsi uudeksi nimekseen Teresan.[14] Intiaan matkaava seurue vietti joulun laivassa, ja äiti Teresan matkakirjeen mukaan heidän suurin surunaiheensa oli se, että laivalla ei ollut katolilaista pappia, joka olisi voinut suorittaa messun.[14]
Kun laiva kävi maissa välillä Madrasissa (nykyisessä Chennaissa), äiti Teresa sai kosketuksen köyhyyteen ja kaupungissa vallitsevaan hätään. Vaikka olikin nähnyt köyhyyttä jo Skopjessa, äiti Teresa järkyttyi suuresti Madrasin tilanteesta ja kirjoitti:
»Monet perheet asuvat kaduilla, kaupungin muurien suojassa, usein keskellä ohikulkevien ihmisten ruuhkaa. Yötä päivää he ovat ulkona paljaan taivaan alla, suurista palmunlehdistä kyhäämillään matoilla – tai usein pelkkä maa allaan. He ovat kaikki lähes alasti, korkeintaan risainen lannevaate yllään... Kun kuljimme pitkin katua, jouduimme ohittamaan perheen joka oli kerääntynyt kuolleen sukulaisen ympärille, tämä oli kääritty rääsyihin, päälle oli siroteltu keltaisia kukkia, vainajan kasvot maalattu täyteen värikkäitä raitoja. Se oli kammottava näky. Jos meidän kansamme joutuisi näkemään tällaista, kaikki lakkaisivat napisemasta omia vastoinkäymisiään ja kiittäisivät Jumalaa, joka on niin ylen määrin heitä siunannut.[15]»
Intiaan äiti Teresa saapui vuonna 1929. Noviisiaikansa sisar Teresana hän aloitti yli kahden kilometrin korkeudessa Himalajalla sijaitsevassa Darjeelingin kaupungissa. Samaan aikaan Intiassa työskennellyt sisar Marie Thérèse muisteli vuonna 1991 silloista sisar Teresaa ”isona lapsena, joka oli hyvin hauskannäköinen ja älykäs, täynnä leikkimieltä”.[16]
Äiti Teresa antoi ensimmäiset, silloin vielä väliaikaiset, nunnalupauksensa 24. toukokuuta 1931. Tämän jälkeen hän aloitti opetustyön Darjeelingissa sijaitsevassa Loreton luostarikoulussa. Darjeelingissa hän kävi säännöllisesti vuotuisilla lomilla, ja mennessään sinne vuonna 1945 hän lopulta koki herätyksen, että hänen on Jeesuksen tavoin työskenneltävä halveksittujen, hylättyjen, alastomien ja muiden huono-osaisten kanssa, joita hän oli Intiassa nähnyt runsaasti. Hän koki tämän innoituksen päiväksi, ja siitä tuli Rakkauden sisarten syntymäpäivä.[2]
Äiti Teresa työskenteli lähes kaksikymmentä vuotta opettajana Kalkutassa nunnaluostarin koulussa. Hän opetti aluksi maantietoa ja myöhemmin historiaa, vaikka hänellä ei ollut muodollista pätevyyttä kumpaankaan oppiaineeseen.[17] Opettaessaan Pyhän Marian lukiossa, jossa ensimmäinen opetuskieli oli bengali ja toinen englanti, äiti Teresa sai kutsumanimen ”Bengalin Teresa”.[17] Opetustilat olivat erittäin huonossa kunnossa, ja äiti Terasa sanoi, että oppilaiden nukkumis- ja syömispaikka oli ”täynnä ahdistusta” ja että ”on mahdotonta tavata pahempaa köyhyyttä”.[18] Samassa paikassa oppilaat alkoivat kutsua äiti Teresaa ensimmäisen kerran nimellä ”Ma”, Äiti.[18]
24. toukokuuta 1937 äiti Teresa antoi elinikäisen nunnalupauksen, minkä jälkeen häntä ei enää kutsuttu sisareksi, vaan äiti Teresaksi.[19]
Toinen maailmansota pahensi Kalkutan ja koko Intian oloja entisestään. Britannian mukana Intiakin ajautui sotaan, mikä johti nälänhätään vuonna 1943. Miljoonat ihmiset kuolivat, ja valtavat pakolaisjoukot yrittivät löytää Kalkutan kaltaisista kaupungeista keinoja selvitä hengissä.[20] Samaan aikaan äiti Teresasta tuli mauritanialaisen nunnan seuraaja ja samalla Pyhän Annan Tyttäret -nimisen yhteisön johtaja. Hänelle annettiin määräys, jonka mukaan opetuksen oli jatkuttava ennallaan huolimatta muuttuneesta tilanteesta. Äiti Teresa kirjoitti pian äidilleen ja kertoi uudesta asemastaan, mihin hänen äitinsä vastasi: ”Rakas lapsi, älä unohda, että olet lähtenyt Intiaan köyhien takia.”[21]
Äiti Teresa sai omien sanojensa mukaan 10. syyskuuta 1946 ”kutsumuksen kutsumuksen sisällä” junassa matkalla Darjeelingiin.[22] Hän ei juurikaan puhunut saamastaan kokemuksesta elämänsä aikana, mutta yhdessä haastattelussa hän totesi: ”Minun oli jätettävä luostari ja autettava köyhiä elämällä heidän keskellään. Se oli määräys. Jos en olisi totellut sitä, uskoni olisi murtunut.”[22]
Vasta vuonna 1948 äiti Teresa sai luvan lähteä luostarista ja mennä slummeihin kaikkein köyhimpien luo. Se oli poikkeuksellista, sillä esimerkiksi Laupeuden sisaret ja Pyhän Annan Tyttäret toimivat enimmäkseen vain omissa luostareissaan, sairaaloissaan ja apteekeissaan sekä niiden läheisyydessä.[23] Lopulta äiti Teresa sai vastauksen kardinaalille lähettämäänsä anomukseen, jossa hänelle myönnettiin lupa elää luostarin ulkopuolella. Äiti Teresa sai luvan vuodeksi, jolloin hän ei enää ollut Loreton nunna.[24] Tästä tilanteesta äiti Teresa kertoi myöhemmin:
»Loretosta lähteminen on ollut suurin uhraukseni, kaikkein vaikein asia mihin olen joutunut. Se oli paljon vaikeampaa kuin oman perheen ja kotimaan jättäminen siirtyessäni hengelliseen elämään. Loreto, hengellinen koulutukseni, työni siellä, merkitsi minulle kaikkea.[25]»
Äiti Teresa alkoi opettaa lapsia, ja pian hän sai seuraajia, joiden joukossa oli entisiä nunnien koulun oppilaita. Vuonna 1950 paavi tunnusti Rakkauden lähetyssisaret viralliseksi sääntökunnaksi.[26]
Vuonna 1952 Kalkuttaan perustettiin ensimmäinen hoitokoti köyhille. Rakkauden lähetyssisaret tulivat kuuluisiksi siitä, että he tarvittaessa vaikka kantoivat hoitokotiinsa ihmisiä, jotka oli hylätty kadulle ja jotka olivat jo liian heikkoja kävelemään. Vuonna 1963 äiti Teresa perusti miehille tarkoitetun sääntökunnan, Rakkauden lähetysveljet. Hoitokotitoiminta alkoi levitä nopeasti Kalkutan ulkopuolelle ja 1960-luvun puolivälissä Intian ulkopuolelle. Rakkauden lähetyssisaret saivat avustajia ja tukijoita ympäri maailmaa.[19]
Modernit joukkotiedotusvälineet olivat tärkeitä äiti Teresan työlle, sillä niiden välityksellä hänet tunnettiin ja huomioitiin maailmanlaajuisesti.[27] Onkin arveltu, että ilman joukkotiedotusvälineitä hänen työnsä olisi rajoittunut ainoastaan Intiaan ja kehittynyt huomattavasti hitaammin kuin todellisuudessa tapahtui.[27]
Ensimmäinen huomattava tiedotusväline, joka kiinnostui äiti Teresasta, oli kalkuttalainen paikallislehti The Statesman.[27] Tämän jälkeen myös toinen johtava päivälehti, Amrita Bazar Patrika alkoi seurata hänen toimintaansa.[27] Intian ulkopuolella äiti Teresan työn noteerasi arvostettu Time, joka julkaisi hänestä useita kuvitettuja artikkeleita.[27] Vuonna 1975 äiti Teresan kuva julkaistiin The Illustrated Weekly -lehden kannessa. Tapaus oli hyvin merkittävä siksi, koska TIW oli Intian keski- ja yläluokan parissa suosituin viikkolehti.[27] Päätoimittaja Kushwant Singh esitti äiti Teresan toiminnan hyvin myönteisessä valossa, ja muutamaa kuukautta myöhemmin äiti Teresa itse kommentoi kirjoituksen vaikutuksia:
»Mr Kushwant Singhin artikkeli on muuttanut ihmisten asenteen minua kohtaan. Huomaan selvästi eron: silloin kun meidät mainitaan, se ei herätä enää epäluuloja eikä otsanrypistyksiä. Kaikki osoittavat työtämme kohtaan myötätuntoa ja arvonantoa. Tämä on todella ihanaa.[28]»
1970-luvulla äiti Teresasta alkoi tulla kansainvälisesti tunnettu, mihin vaikuttivat vuonna 1969 tuotettu BBC:n dokumenttifilmi Something Beautiful for God ja samanniminen kirja vuodelta 1971. Filmissä äiti Teresa vastaili ennalta suunniteltuihin kysymyksiin ja puhui paljon Jumalasta. Televisioesiintymisen ansiosta äiti Teresan työstä vaikuttuneet katsojat lahjoittivat siihen paljon rahaa, minkä lisäksi hän sai lisää julkisuutta.[29]
Kansainvälinen julkisuus antoi äiti Teresalle mahdollisuuden välittää ajatuksiaan ja tavoitteitaan laajalle yleisölle. Maailmanlaajuisena julkisuuden henkilönä hän tapasi useita merkittäviä valtioiden päämiehiä, kuten Yhdysvaltain presidentin. Lisäksi esimerkiksi paavi asettui tukemaan häntä.[27]
Äiti Teresan viimeisiä vuosia leimasivat erilaiset sairaudet ja tapaturmat. Vuoden 1991 loppupuolella hän sai flunssatartunnan vierailtuaan Los Angelesissa. Myöhemmin hänellä todettiin myös bakteeriperäinen keuhkokuume sekä siitä aiheutuneita sydänsairauksia. Seuraavana vuonna äiti Teresa ei päässyt vastaanottamaan hänelle myönnettyä palkintoa malariakohtauksen takia.[30]
Äiti Teresan kunnon heikkeneminen synnytti muutoinkin huhuja hänen kuolemastaan. Huhujen vuoksi ihmisjoukot kerääntyivät yhteen rukoilemaan äiti Teresan puolesta. Rukoilijoiden joukossa ei ollut pelkkiä kristittyjä, vaan myös intialaisia sikhejä, hinduja ja muslimeja.[31] Äiti Teresan heikko terveydentila herätti myös spekulaatioita siitä, kuinka kauan hän jaksaisi harjoittaa toimintaansa maailmanlaajuisessa julkisuudessa. Jo vuonna 1991 epäiltiin, että hänen Amerikan-matkansa olisi jäänyt viimeiseksi pitkäksi vierailuksi Intian ulkopuolella.[32] Tammikuussa 1997 Rakkauden lähetyssisaret -sääntökunta valitsi itselleen uuden johtajan, koska äiti Teresa ei voinut enää toimia tehtävässä heikentyneen terveytensä vuoksi.[33]
Äiti Teresa kuoli 87-vuotiaana 5. syyskuuta 1997 Kalkutassa Länsi-Bengalissa Intiassa. Hänen ruumistaan kuljetettiin kaupungin halki tykinlavetilla, jonka päällä myös Mahatma Gandhin ja Jawaharlal Nehrun ruumiita oli kannettu. Äiti Teresalle järjestettiin julkinen hautajaisjuhla ja valtiollinen hautajaismessu. Paikalla oli joukko maailman arvohenkilöitä kuten Britannian kuningatarta edustanut Kentin herttua, Hillary Clinton, Ranskan presidentin Jacques Chiracin vaimo Bernadette Chirac, Espanjan, Belgian ja Jordanian kuningattaret sekä silloinen paavin kardinaalivaltiosihteeri Angelo Sodano.[34]
Äiti Teresa sai elämänsä aikana useita palkintoja ja muita tunnustuksia. Paavi Franciscus julisti hänet pyhimykseksi syyskuussa 2016.[35]
Kathryn Spink on tehnyt äiti Teresasta ainoan tämän itse hyväksymän elämäkerran. Sen mukaan äiti Teresa ei halunnut, että hänet nostettaisiin muiden ihmisten yläpuolelle. Hän pelkäsi sitä, että ihmiset ylistäisivät häntä vain vapautuakseen omasta vastuustaan.[36] ”Pyhyys ei ole muutamien harvojen etuoikeus. Se on yhtä lailla sinun kuin minunkin velvollisuuteni.”[36] Hän on sanonut myös, että ”maailmassa on köyhiä sen vuoksi, että sinä ja minä emme ole antaneet kylliksi”.[36]
Äiti Teresan elämänfilosofia oli Kathryn Spinkin mukaan erittäin elämästä iloitsevaa ja sitä arvostavaa.[36] Yli seitsenkymmenvuotiaana hän itse tiivisti elämänfilosofiansa seuraaviin lauseisiin:[37]
Äiti Teresa on sanonut ”elämän olevan Jumalan antamista lahjoista kallisarvoisin”.[38] Lisäksi hän kertoi: ”Jokainen ihminen on minulle Kristus, ja koska on olemassa vain yksi Kristus, on se henkilö, jonka kunakin hetkenä kohtaan, minulle ainoa ihminen maailmassa.”[39]
Äiti Teresan ideologiaan kuului myös abortin ja avioerojen vastustaminen. Ollessaan vuonna 1992 puhumassa Irlannissa hän sanoi: ”Tehkäämme voimakas päätös, ettei tässä kauniissa Irlannin maassa yksikään lapsi olisi ei-toivottu... Luvatkaamme Neitsyelle, joka rakastaa niin syvästi Irlantia, ettei tässä maassa enää ikinä tehtäisi ainoatakaan aborttia... Luvatkaamme, ettei täällä enää tapahtuisi ainoatakaan avioeroa.”[40]
Äiti Teresa arvosti myös rauhaa, ja hän muun muassa vetosikin Yhdysvaltain presidentti George H. W. Bushiin ja Irakin johtajaan Saddam Husseiniin Persianlahden sodan välttämiseksi.[41] Hän kirjoitti heille kirjeessään:[41]
»Hyvät presidentit George Bush ja Saddam Hussein,
käännyn puoleenne kyyneleet silmissäni ja Jumalan rakkaus sydämessäni vedoten Teihin köyhien puolesta ja niiden puolesta, joista tulee köyhiä mikäli se sota puhkeaa, jota me kaikki kauhulla pelkäämme. Pyydän Teitä koko sydämestäni tekemään kaikkenne, ponnistelemaan Jumalan rauhan puolesta ja keskinäisen sovinnon syntymiseksi.»
Vuonna 2007 julkaistiin äiti Teresan ahdistuksista ja epäilyksistä kertova kirja Mother Teresa: Come Be My Light (suom. Äiti Teresa: Tule valokseni). Kirja sisältää hänen kirjeitään 66 vuoden ajalta rippi-isilleen ja esimiehilleen. Äiti Teresan työ alkoi 1940-luvulla Kalkutassa voimakkaiden uskonnollisten kokemusten innoittamana. Eräässä vaiheessa hän koki Kristuksen itsensä käskeneen häntä palvelemaan kaikkein köyhimpiä slummeissa.[42]
Äiti Teresan siirryttyä slummityöhön hänen uskonelämänsä muuttui. Uskonnolliset kokemukset lakkasivat ja Jumalan tilalle tuli pelkkä hiljaisuus.[43] Kirjeissään hän kirjoitti sisällään olevasta ”kuivuudesta, pimeydestä, tyhjyydestä ja kärsimyksestä”. Hän vertasi kokemustaan helvettiin, ja välillä hän epäili taivaan ja jopa Jumalan olemassaoloa. Äiti Teresa oli tietoinen julkisen ja sisäisen henkilökuvan ristiriidasta. Hän kirjoitti, että hymy oli naamio, joka peitti kaiken.[44]
Äiti Teresan perustaman hyväntekeväisyysjärjestön edustajat ja hänen työtoverinsa eivät olleet tietoisia hänen ahdistuksistaan ja epäilyksistään.[45] Hän oli toivonut yksityiskirjeidensä hävittämistä, sillä niiden julkistaminen ”johtaisi ajatukset Jeesuksesta häneen itseensä”. Kirjeiden julkaiseminen kuului kuitenkin katolisen kirkon tutkimusprojektiin, joten kyseessä ei ollut mustamaalaukseen pyrkivä paljastuskirja. Kirjeiden julkaisija pastori Brian Kolodiejchuk oli äiti Teresan vanha työtoveri.[42]
»Äiti Teresa ei auttanut Kalkutan köyhiä vaan länsimaiden rikkaita, jotka saivat hänen avullaan rauhoitettua huonon omatuntonsa – ja Äiti Teresa sai heiltä miljardeja dollareita. Jotkut hänelle lahjoituksia antaneet olivat diktaattoreita tai rikollisia, jotka yrittivät pestä likaisia käsiään. He saivat Äiti Teresan pyhän kunnioituksen sopivaa rahasummaa vastaan. Suurin osa hänen kannattajistaan oli kuitenkin rehellisiä, hyvää tarkoittavia ja lämminsydämisiä ihmisiä, jotka lankesivat siihen harhaan, että `Katuojien Pyhimys´ kuivaisi kaikki kyyneleet, lopettaisi kaiken kurjuuden ja korjaisi kaiken epäoikeudenmukaisuuden maailmassa. Illuusioon rakastuneet kieltäytyvät usein näkemästä totuutta.»
(Intian rationalistiajattelijoiden liiton pääsihteeri Sanal Edamaruku.[46])
1990-luvulla äiti Teresasta julkaistiin kaksi paljastuskirjaa: Christopher Hitchensin The Missionary Position ja Aroup Chatterjeen Mother Teresa: The Final Verdict. Kirjoissa häntä moititaan muun muassa korruptiosta, köyhäinhoidon lääketieteellisesti varsin huonosta tasosta sekä hyvistä suhteista eri maiden diktaattoreihin, kuten Haitin yksinvaltiaaseen Jean-Claude Duvalier’hen.[47]
Chatterjee esimerkiksi kertoo, ettei äiti Teresan järjestöllä ole Kalkutassa sairaalaa eikä kaupungissa edes anneta ruoka-apua köyhille. Hänen mukaansa järjestön toiminta rajoittuu pääosin siihen, että se ylläpitää saattokotia köyhille. Saattokodissakaan ei ole lääkäriä, kertakäyttöruiskuja eikä jäähdytettyä ruumishuonetta.[47] Samoin Chatterjee kuvaa saattokodin potilaiden hoitoa huonoksi ja väittää, että kuolleille annetaan kaste heidän uskonnostaan ja omasta tahdostaan riippumatta.[47] Vuonna 1994 lääketieteellisen aikakauslehden The Lancetin toimittaja kertoi, että äiti Teresan klinikoilla ei ollut ohjeita parannettavien ja parantumattomien tunnistamiseksi ja erottelemiseksi toisistaan.[48] Intialainen Sanal Edamaruku taas on kertonut, että vaikka äiti Teresan sairaaloissa hoidetaan tarttuvia tauteja sairastavia potilaita, siellä ei kiinnitetä mitään huomiota hygieniaan, injektioneuloja käytetään useita kertoja eikä kipulääkitystä ole juurikaan käytössä.[46]
Lisäksi Chatterjeen kirjassa kritisoidaan äiti Teresalle lahjoitettujen rahavarojen käyttöä. Järjestön saamia hoitolaitteita ei käytetä oikein tai ne myydään, ja sairasautojen tehtävänä on vain kuljettaa nunnia kaupungilla. Lahjoitusvaroja käytetään pääasiassa uskonnolliseen työhön – kuten pappien kouluttamiseen – eikä köyhien auttamiseen.[47] Chatterjeen kirjan arvioinut Bill Cooke pitääkin sitä kuvaa, joka äiti Teresasta on länsimaissa, propagandan tuotteena.[47] Hänen avustustyönsä tarkoitus oli pääosin sielujen pelastaminen, ei köyhien parantaminen ja hoitaminen. Tässä yhteydessä on myös muistutettu äiti Teresan lauseesta: ”Me emme ole sairaanhoitajia, me emme ole lääkäreitä, me emme ole opettajia, me emme ole sosiaalityöntekijöitä. Me olemme uskovaisia, me olemme uskovaisia, me olemme uskovaisia.”[47]
Chatterjee on myös huomauttanut, että äiti Teresan ja häntä tukevien tiedotusvälineiden luoma kuva Kalkutasta on karkottanut turisteja ja tuonut kaupungille huonon maineen. Hänen mukaansa turistituloja ja investointeja olisi menetetty tämän toiminnan takia yhteensä 4,5 miljardia dollaria.[47] Samoin Chatterjee on huomauttanut, että äiti Teresan saamat lahjoitukset ovat vähentäneet muiden, Rakkauden lähetyssisaria tehokkaampien ja toimivampien, avustusjärjestöjen saamia lahjoitusvaroja.[47]
Toinen äiti Teresan tunnettu arvostelija, Christopher Hitchens, julkaisi oman kriittisen kirjansa jo äiti Teresan elinaikana vuonna 1995.[48][49] Kirjassaan Hitchens muun muassa kritisoi sitä, ettei äiti Teresa juurikaan kieltäytynyt lahjoituksista riippumatta siitä, keneltä hän niitä sai. Hän nostaa esille Haitia yksinvaltaisesti johtaneen Jean-Claude Duvalier’n sekä mainitsee joukon ”erilaisiin hämäräpuuhiin sekaantuneita liikemiehiä”.[48] Yhdysvaltalaisen Penn & Teller -televisiosarjan jaksossa ”Holier than Thou” käsiteltiin kriittisesti äiti Teresaa, 14. dalai-lamaa ja Mahatma Gandhia.[50] Jaksossa kiinnitettiin huomiota myös Hitchensin mainitsemiin Jean-Claude Duvalier’n lahjoituksiin, jotka ohjelmaa juontavan Penn & Teller -taikuriparin mukaan olisi pitänyt pikemminkin käyttää Haitin köyhien avustamiseen kuin viedä ne kauas ulkomaille Kalkuttaan.[51]
Äiti Teresaa kritisoitaessa on myös huomautettu, ettei hän oikeastaan juuri pyrkinyt vähentämään rakenteellista köyhyyttä, vaan pikemminkin pahensi sitä tiukan konservatiivisilla mielipiteillään kuten vastustamalla syntyvyyden säännöstelyä.[48]
Intian rationalistiliiton pääsihteeri Sanal Edamaruku on kommentoinut äiti Teresan työtä Kalkutassa seuraavasti:
»Intian, ja erityisesti Kalkutan, katsotaan hyötyneen eniten Äiti Teresan tarunhohtoisesta köyhien ´auttamisesta´, jonka takia hänestä tuli aikamme kuuluisin katolilainen, Nobelin rauhanpalkinnon saaja ja pyhimys omana elinaikanaan. Kun arvioidaan, mitä hän itse asiassa on täällä tehnyt, mielestäni Intialla ei ole mitään syytä tuntea kiitollisuutta häntä kohtaan.[46]»
Edamarukun, kuten Chatterjeenkin, mielestä äiti Teresa vaikutti kielteisesti Kalkutan maineeseen. Rahavarojen käyttämisestä hän sanoo: ”Mihin kaikki tämä raha on mennyt? Ei ainakaan parantamaan niiden oloja, joille se oli tarkoitettu. Nunnat saattoivat antaa heille lautasellisen keittoa ja jotkut sairaudesta sekä puutteesta kärsivät saivat suojaa ja huolenpitoa. Maailman rikkain sääntökunta ei ole kovinkaan antamishaluinen, koska se haluaa opettaa köyhyyden auvoisuuden. 'Köyhien kärsimys on erittäin kaunista, tämä näyte kurjuuden ja kärsimisen ylväydestä auttaa maailmaa suuresti', sanoi Äiti Teresa. Pitäisikö tästä omalaatuisen miljardöörin opetuksesta olla kiitollinen?”[46]
Chatterjee ja Hitchens olivat virallisia vastustavia todistajia Äiti Teresan beatifikaatio-prosessissa vuonna 2003. [52]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
