From Wikipedia, the free encyclopedia
Suomen senaatin oikeusosasto (vuoteen 1816 hallituskonseljin oikeusosasto) oli vuosina 1809–1918 Suomen ylin oikeusaste. Se oli toinen Suomen keisarillisen senaatin kahdesta osastosta; toinen oli toimeenpanovaltaa sekä hallintoasioiden ylintä lainkäyttövaltaa käyttänyt talousosasto. Oikeusosaston seuraajaksi perustettiin vuonna 1918 korkein oikeus. Talousosasto muuntui samana vuonna valtioneuvostoksi ja korkeimmaksi hallinto-oikeudeksi.
Senaatin oikeusosastosta on käytetty lyhennettä SOO.[1]
Senaatin oikeusosasto valvoi oikeudenkäyttöä koko maassa ja valmisteli yhdessä talousosaston kanssa niitä lakiehdotuksia, jotka hallitsija antoi säätyvaltiopäiville. Se myös ratkaisi viime kädessä kaikki asiat, jotka alemmista oikeuksista tulivat sen tutkittavaksi. Oikeusosaston puheenjohtajana oli varsinaisesti Suomen kenraalikuvernööri, jolla ei kuitenkaan ollut äänivaltaa siviilijutuissa (riita-asioissa). Muuten yleisesti puhetta johti varapuheenjohtaja. Oikeusosastoon kuului hänen lisäkseen vähintään kymmenen senaattoria sekä useita esittelijäsihteereitä, protokollasihteereitä ja kanslisteja, jotka toimivat asioiden esittelijöinä.[2][3] Korkeimmat virkamiehet nimitti keisari ja alemmat osasto otti itse. Virkamiesten tuli huolehtia asioiden esittelystä, pitää pöytäkirjaa ja valmistaa toimituskirjat.[4]
Senaatti toimi tavallisesti kahdessa osastossa, ja sen tuomionvoipaisuudesta olivat voimassa samat määräykset kuin mitä hovioikeudesta oli säädetty. Hovioikeus oli tuomiovoimainen tärkeimmissä jutuissa viiden ja vähemmissä jutuissa neljän jäsenen läsnä ollessa, kun vähintään kolme jäsentä olivat päätöksestä yksimieliset. Oikeudenkäynti senaatissa oli miltei yksinomaan kirjallista. Senaatilla oli oikeus purkaa tuomioistuinten lainvoimaisia päätöksiä erityisestä syystä ja määrätä, että juttu saadaan ottaa uudelleen käsiteltäväksi.[2][3]
Venäjä miehitti Suomen 1808 ja lupasi säilyttää Ruotsin vallan aikaiset lait koskemattomina. Sekä sodanjohto että siviilihallinnon johto oli ylipäälliköllä, kreivi Friedrich Wilhelm von Buxhoevdenilla. Kun venäläiset julistivat Suomen liitetyksi Venäjän keisarikuntaan katkesivat hallinnolliset yhteydet Ruotsiin lopullisesti. Eräs merkittävä ongelma oli, miten korkein oikeudenhoito tulisi järjestää.[4]
Turun hovioikeus tiedusteli asiaa Buxhoevdenilta, joka ilmoitti ratkaisevansa itse ylipäällikkönä hallitsijalle kuuluvat asiat. Oikeudenhoitoa johti siis ylipäällikön siviilikanslia. Alkuvuodesta 1809 suunniteltiin Suomen hallintoelimen perustamista Hämeenlinnaan, mutta Turku sai sittenkin säilyttää asemansa hallinnollisena keskuksena. Siviiliasiain johtamisen otti hoitaakseen kenraalikuvernööriksi nimitetty G. M. Sprengtporten. Häntä avusti kanslia, jossa oikeusasioiden hoito kuului laamanni Fabian Orraeukselle. Tärkeimpien oikeusasioiden ratkaisuvalta kuului kuitenkin keisarille. Aluksi jutut lähetettiin hänelle Venäjän ministereiden välityksellä ja vuoden 1809 alusta lähtien tehtävää hoiti valtiosihteeri Mihail Speranski. Kesällä 1809 kenraalikuvernööriksi nimitettiin Michael Barclay de Tolly ja samalla yhdistettiin uudelleen siviili- ja sotilasasioiden johto.[4]
18. elokuuta 1809 keisari vahvisti uuden hallintomallin. Suomen suuriruhtinaanmaan hallituskonselji jakautui kahteen osastoon, talousosastoon ja oikeusosastoon. Niissä oli yhteensä 14 jäsentä, mutta sitä ei ohjesääntö maininnut, kuinka monta jäsentä kuului kuhunkin osastoon. Jäsenten täytyi säätyjen tahdon mukaisesti olla Suomen kansalaisia siten, että puolet oli aatelisia ja puolet aatelittomia. Hallituskonseljin puheenjohtajana toimi kenraalikuvernööri.[4]
Hallituskonselji oli kollegiaalinen virasto, jonka valtalupa-aika kesti kolme vuotta. Jäsenille maksettiin tehtävästä palkkaa, mutta he säilyttivät myös entisen palkkansa, virkansa ja arvonsa. Jäsenet nimitti keisari. Sen sijaan ohjesäännössä ei ollut mainitaa siitä, kuka teki ehdotuksen jäsenten valitsemiseksi. Jäsenten valinta seuraavalle kaudelle riippui keisarin tahdosta.[4]
Hallituskonseljin oikeusosastossa tuli olla henkeä ja kunniaa koskevissa jutuissa seitsemän jäsentä ja muissa jutuissa viisi. Puheenjohtaja sisältyi näihin lukumääriin. Kenraalikuvernöörillä ei ollut oikeutta osallistua siviilijuttujen käsittelyyn, vaan hän sai vain valvoa käsittelyn laillisuutta. Rikosjutuissa hän sai vaikuttaa ratkaisuunkin. Jos kenraalikuvernööri vastusti osaston ratkaisua, hän saattoi ilmoittaa mielipiteensä keisarille. Oikeusosaston ratkaisu oli tavallisesti lopullinen ilman, että siihen oli mahdollista hakea muutosta. Kuolemantuomio poikkesi tästä säännöstä, sillä se piti alistaa keisarin ratkaistavaksi. Jos osaston äänestystulos meni tasan, voitti syytetylle edullisempi mielipide.[4]
Sen lisäksi, että oikeusosasto toimi ylimpänä tuomioistuimena, se valvoi suuriruhtinaanmaan oikeudenhoitoa. Sen tuli ratkaista kaikki hovioikeuksista vedon tai valituksen nojalla tulleet jutut sekä eräät virkasyytteet. Sille tulivat esimerkiksi Ruotsin vallan aikaiset rahanväärennysjutut Svean hovioikeudesta, luotsien virkarikokset sotahovioikeudesta, postivirkamiesten virkarikokset kansliaoikeudesta, tulli- ja maanmittausvirkamiesten virkarikokset kamarikollegiosta, tietyt ratsutiloja ja sotilasvirkataloja koskevat riitajutut sekä juttuja vuori- ja kauppakollegiosta sekä kamarioikeudesta. Lisäksi osaston ratkaistavaksi päätyivät valitukset maanjako-oikeuksien ja linnaoikeuksien päätöksistä. Hallituskonseljin virkamiesten toimintaa valvoi kenraalikuvernöörin alainen prokuraattori, joka myös huolehti siitä, että virkarikoksista nostettiin syytteet.[4]
Oikeusosaston jäsenten asema oli siinä suhteessa epävarma, että valtalupa oli voimassa kolme vuotta kerrallaan. Näin Suomessa ei toteutunut korkeimpien tuomareiden erottamattomuusperiaate toisin kuin Ruotsissa. Konseljin yhteisistunnoissa oikeusosaston jäsenet käyttivät hallinnollista valtaa, jolloin tuomiovalta ja toimeenpanovalta eivät olleetkaan erotettuina toisistaan. Tässä noudatettiin vanhaa Ruotsista jo poistettua käytäntöä. Poikkeus perustuslakiin oli se, että oikeusosasto tuomiotehtävien ohessa valvoi oikeudenkäyttöä.[4]
Oikeusosasto toimi Turussa Rothstenin talossa, talousosasto toisessa talossa ja arkisto kolmannessa talossa. Hallituskonselji ehdotti 1810 oman talon rakentamista, mutta asia ei edennyt, sillä 1812 Helsinki julistettiin pääkaupungiksi, jonne konseljikin oli tarkoitus siirtää uusien rakennusten valmistuttua. Ennen kuin siirto ehti tapahtua hallituskonselji sai uuden nimen. Keisari Aleksanteri I vahvisti 21. helmikuuta 1816 uudelleen Suomen oikeudet ja määräsi, että hallituskonseljin uusi nimi oli oleva Keisarillinen Suomen senaatti.[4]
Suomen autonomian aikaisen valtiollisen hallintojärjestelmän malli tuli Venäjältä. Siellä hallitseva senaatti oli 1700-luvulla paitsi hallinnon johtava toimielin myös korkein tuomioistuin. Venäjän keskushallintoa uudistettiin 1800-luvun alussa, mutta hallitseva senaatti säilytti asemansa ylimpänä oikeusasteena, lakien valvojana ja hallinnon johtajana.[5]
Henkilökunnan saaminen senaatin ylempiin virkoihin oli alkuvaiheessa vaikeaa, sillä pätevistä miehistä oli pulaa. Vuonna 1817 annettiin asetus, jolla määrättiin virkoihin pääsyn ehdoksi, että hakija oli suorittanut Turun akatemiassa oikeustutkinnon tai kameraalitutkinnon sen mukaan pyrkikö hän senaatin oikeusosastoon vai talousosastoon. Tämänkin malli tuli Venäjältä, sillä siellä vastaava asetus oli annettu 1809. Lisäksi oli vuonna 1813 säädetty, että toukokuun alusta 1819 alkaen senaatin virkoihin vaadittiin venäjän kielen taito. Senaatin alkuaikoina oikeusosaston työtaakka oli melkoinen. Osaston toimintaa pyrittiin kehittämään ja lisättiin virkakuntaa. Oikeusosastoon perustettiin 1816 kolmannen esittelijäsihteerin virka. Hän keskittyi erityisesti lukuisiin isojako- ja maanjakoasioihin. Senaatti sai samana vuonna myös arkistonhoitajan viran. Vuonna 1832 perustettiin oikeusosastoon aluksi väliaikaisena neljäs esittelijäsihteerin virka.[5]
Senaatti muutti Turusta uuteen pääkaupunkiin Helsinkiin syksyllä 1819, mutta senaatin talon (nykyinen valtioneuvoston linna) valmistuminen myöhästyi syksyyn 1822. Senaatti joutui sijoittumaan väliaikaisiin vuokrahuoneisiin. Oikeusosasto toimi aluksi Uschakoffin talossa Pohjoisesplanadin ja Unioninkadun kulmassa.[5]
Vuonna 1822 keisari päätti kenraalikuvernööri Fabian Steinheilin esityksestä, että osastojen vanhimpia jäseniä aletaan kutsua varapuheenjohtajiksi. Heidän tehtävänsä oli johtaa puhetta kenraalikuvernöörin poissa ollessa ja valvoa osastojen työskentelyä tämän ohjeiden mukaan. Oikeusosaston varapuheenjohtajaksi nimitettiin prokuraattori Carl Edvard Gyldenstolpe. Hän sai silloin kun kenraalikuvernööri ei ollut läsnä istunnossa, johtaa puhetta ja määrätä istuntopäivät, kunhan oli ennakkoon neuvotellut asiasta kenraalikuvernöörin kanssa. Vielä vuonna 1820 senaatin osastojen istunnot oli tapana keskeyttää Helsingin markkinoiden ajaksi ja myös silloin, kun kaupungissa syttyi tulipalo.[6]
Kenraalikuvernööri Arseni Zakrevskin aikana senaatin käytäntöjä muutettiin, koska hän ei taitanut ruotsin kieltä. Kenraalikuvernöörin tarvitsi olla läsnä senaatin istunnoissa vain tärkeitä asioita käsiteltäessä. Tämä oli melkoinen muutos senaatin ja kenraalikuvernöörin välisessä yhteistyössä. Toinen senaatin asemaan ja toimivaltaan suuresti vaikuttanut seikka oli Suomen asiain komitean lakkauttaminen 1826. Suomen asioiden esittelystä hallitsijalle huolehti nyt valtiosihteerinvirasto, jota johti valtiosihteeri, vuodesta 1834 ministerivaltiosihteeri. Osaltaan tällä pyrittiin vapauttamaan hallitsija vähäisistä, mutta aikaa vievistä virkavelvollisuuksista. Oikeusosastoon tämä vaikutti siten, että sen armonanomuksia koskevat valtuudet kasvoivat ja osasto sai eräissä tapauksissa koventaa rangaistuksia. Voimaan tuli myös määräys, että armonanomukset oli jätettävä oikeusosastolle, eikä senaatin ohitse suoraan hallitsijalle.[6]
Koska 1831 kenraalikuvernööriksi nimitetty ruhtinas Aleksandr Sergejevitš Menšikov ei ehtinyt emämaassa olleiden virkatehtäviensä vuoksi juuri oleskella Suomessa, hänen avukseen nimitettiin 1833 kenraalikuvernöörin apulainen. Tämä esimerkiksi johti puhetta senaatissa kenraalikuvernöörin sijasta. Toinen 1833 voimaan tullut muutos oli tapa kirjoittaa jäsenten allekirjoittamat ja esittelijän varmentamat kappaleet kaikista oikeusosaston tuomioista ja päätöksistä. Vuonna 1841 keisari määräsi oikeusosaston lähettämään hallitsijalle vuosittaisen kertomuksen kaikista käsittelemistään oikeusasioista. Ennen oli riittänyt kertomus rikosasioista. Uusi menettely oli käytössä myös Venäjällä.[6]
Vuonna 1839 annetussa asetuksessa määrättiin millainen virkapuku senaatin jäsenillä ja virkamiehillä tuli olla juhlatilaisuuksissa. Tavallisissa istunnoissa käytettiin niin sanottua varavirkapukua, jota koskevia määräyksiä muutettiin 1855, jolloin puvun kauluksen ja hihansuiden kuosia uudistettiin. Suomalaiset yrittivät muuttaa senaatin jäsenyyden pysyväksi, koska virkakunnan epävakaata kokoonpanoa pidettiin suurena puutteena. Toive ei toteutunut hallitsijan antamassa manifestissa 1841. Sen sijaan tietyt oikeusosaston asiat annettiin osaston varapuheenjohtajan ratkaistaviksi. Samassa yhteydessä oikeusosasto sai yhden uuden esittelijäsihteerin viran.[7]
Krimin sodan aikana suunniteltiin senaatin muuttoa turvallisempana pidettyyn Hämeenlinnaan. Heinäkuussa 1855 kaikki oli jo valmiina, mutta tilanteen rauhoituttua hankkeesta voitiin luopua. Vapaamielisen Aleksanteri II:n valtaistuimelle nousun myötä senaatista haluttiin tehdä hallitsijan tahdon toteuttaja. Merkittävä muutos tapahtui Pietarissa Suomen asioita hallitsijalle esittelevässä virkakunnassa. Vuosiksi 1857–1891 perustettiin valtiosihteerinviraston yhteyteen Suomen asiain komitea, jonka puheenjohtajana toimi ministerivaltiosihteeri. Suomen senaatti sai yhdessä kenraalikuvernöörin kanssa ehdottaa kahta komitean neljästä jäsenestä. Vuoden 1858 alusta alkaen senaatin varapuheenjohtajalle ja jäsenille annettiin senaattorin virkanimi. Senaattorit nimitettiin edelleen kolmeksi vuodeksi kerrallaan, mutta eron saaneiden turvaksi alettiin maksaa eläkettä, sillä nyt heidät vapautettiin nimityksen yhteydessä entisestä virastaan.[8]
Vuonna 1869 uudistettiin asioiden käsittelyä senaatissa. Molempien osastojen yhteisiin täysistuntoihin ottivat nyt osaa osastojen varapuheenjohtajat pysyvinä jäseninä ja kummastakin osastosta kolme senaattoria siten, että he vaihtuivat joka vuosi. Oikeusosaston oli jakaannuttava tarvittaessa kahteen jaostoon. Varapuheenjohtaja määräsi, milloin jaostoistuntoja pidettiin, ja jakoi jäsenet jaostojen kesken.[9]
Vuonna 1871 säädettiin, että senaatin vakinaiseen virkaan valittavalla tuli olla oikeustutkinto ja todistus venäjän kielen taidosta. Ylimääräiselle virkamiehelle riitti kameraalitutkinto. Suomen kielen osaamista vaadittiin vuodesta 1881 lähtien. Aleksanteri III (hallitsi 1881–1894) oli sitä mieltä, että senaatilta tuli hallitsijan päätettäväksi liian vähäpätöisiä juttuja. Siksi 1882 oikeusosastolle annettiin valta nimittää hovioikeuksien sihteerit ja kanneviskaalit. Vuonna 1885 oikeusosaston jäsenmääräksi tuli yksitoista (varapuheenjohtaja mukaan luettuna) eli sama kuin talousosastossa. Myöhemmin osastojen jäsenmäärä oli välillä taas erisuuri. Oikeusosasto ei saanut työmäärän kasvua vastaavaa lisäystä henkilökuntaansa, siksi sen oli pakko jättää pöytäkirjanpito kanslisteille ja kopisteille. Vasta 1885 perustettiin yhden uuden esittelijäsihteerin, protokollasihteerin ja kanslistin virat. Samalla kopistin virat lakkautettiin.[10] Edellinen lisävirka oli saatu 1841.[11]
Senaatin uudessa ohjesäännössä vuodelta 1892 määrättiin, että kaikkien oikeusosaston senaattorien, oikeustoimituskunnan päällikön ja kahden talousosaston senaattorin tuli olla paitsi lainoppineita myös kokeneita tuomareita. Oikeusosaston jäsenet eivät vieläkään saaneet pysyvää virkaa. Ohjesäännön mukaan oikeusosastolla oli valta nimittää prokuraattorinviraston sihteeri, hovioikeuksien sihteerit ja hovioikeuksien kanneviskaalit. Osasto ratkaisi myös raastuvanoikeuksien ja maistraattien jäsenten erottamisasiat sekä määräsi jäsenet lainvalmistelukuntaan. Oikeusosaston tuli vuosittain lähettää hallitsijalle kertomus käsittelemistään siviili- ja rikosasioista, mutta oikeustilaston ja oikeuskertomuksen laadinta kuului oikeustoimituskunnalle. Tuomionvoipaisuuteen tarvittiin viiden senaattorin läsnäolo. Jos juttu ei koskenut henkeä, tuomitsemiseen riitti neljän jäsenen paikallaolo, jos heistä vähintään kolme oli yksimielisiä.[12]
Nikolai II:n valtaannousun myötä 1894 vähennettiin taas hallitsijan työtaakkaa antamalla senaatille lisää päätösvaltaa vähemmän tärkeissä asioissa. Asetus tästä annettiin heinäkuussa 1896. Oikeusosasto sai muun muassa täyttää kaikki ne oikeuslaitoksen virat, joihin virastot tekivät ehdotuksen. Kenraalikuvernööri Nikolai Bobrikov hankki itselleen paljon valtaa, joten hän saattoi välillä estää senaatin päätösten täytäntöönpanon. Vuosisadan vaihteessa alkoi oikeusosaston senaattorien joukkoerot poliittisista syistä. Aiemmin he olivat voineet olla virassaan vuosia, jopa vuosikymmeniä. Vuonna 1900 erosi seitsemän ja 1901 neljä senaattoria. Tällainen toiminta haittasi melkoisesti ylimmän oikeusasteen toimintaa. Vuonna 1905 suurlakon päättyessä koko senaatti erosi ja sen toimintamuodot palautettiin ennalleen.[13]
Vuonna 1818 suomalaiset elättelivät toiveita valtiopäivien koolle kutsumisesta. Samalla ilmeni ajatuksia senaatin aseman ja rakenteen uudistamisesta. Erityisesti vanha virka-aateli moitti senaattia hitaudesta ja vähäisestä aloitekyvystä. Monien mielestä hallituskonselji ja sen seuraaja senaatti oli selviytynyt tyydyttävästi toimintansa käynnistämisestä. Pätevää korkeinta virkakuntaa oli tosin rajallisesti nuoressa autonomisessa Suomessa. Arkkipiispa Jakob Tengström ehdotti, että senaatin tulisi olla vastuunalainen säädyille ja senaatin osastoille tulisi määrätä puheenjohtajat, jolloin kenraalikuvernöörin tarvitsisi olla senaatissa vain valvomassa laillisuutta. Senaatin jäsenet hän halusi määrättäviksi pysyviksi.[14]
Viipurin läänin maaherra Carl Johan Walleen arvosteli senaattia erityisesti vallanjaon periaatteen unohtamisesta. Oikeusosasto pitäisi erottaa senaatista, jotta vallan kolmijako-oppi toteutuisi eli erotettaisiin tuomiovalta toimeenpanovallasta. Samalla olisi muutettava lainsäädäntöä niin, että oikeusosaston seitsemän jäsentä nimitettäisiin eliniäksi, jolloin noudatettaisiin Ruotsin esikuvaa. Oikeudenhoidon valvonnan Walleen olisi jättänyt oikeuskanslerille, joka samalla toimisi korkeimman tuomioistuimen presidenttinä. Senaatin ja korkeimman tuomioistuimen jäsenet ja virkamiehet olisivat vastuussa toimistaan valtiopäiville hallitsijan määräämään rajaan saakka. Tuomioistuimen jäsenet ehdottaisi valtiopäivät, mutta nimittämisestä huolehtisi keisari. Uudistussuunnitelmat eivät toteutuneet, sillä poliittinen suuntaus muuttui.[14]
Senaatin työtä rationalisoitiin hallitsijan päätöksellä vuonna 1858. Samaan aikaan suunniteltiin oikeusosaston valmistelukuntaa, jonka mallina olisi ollut Ruotsin alempi oikeusrevisio. Ehdotus olisi vaatinut muutoksia perustuslakiin. Sellaisia varottiin tekemästä, eikä hanke siksi saanut riittävää kannatusta. Uudistusoptimismin myötä liberaalit pyrkivät vakinaistamaan senaatin jäsenyyden, irrottamaan oikeusosaston senaatista korkeimmaksi oikeudeksi ja supistamaan kenraalikuvernöörin valtuuksia. Useita vuosia keskutteluttaneet hankkeet kuitenkin raukesivat.[15]
Avatessaan Helsingin valtiopäivät 1863 Aleksanteri II lupasi mahdollisuuden tehdä lisäyksiä perustuslakeihin. Senaatin uudistaminen oli yksi osa hanketta. Valtiopäivillä ja lehdistössä käydyissä keskusteluissa nousi jälleen esiin itsenäisen korkeimman oikeuden tarve. Katsottiin ettei samojen henkilöiden tulisi olla sekä tuomareina että hallituksen jäseninä. Lakien muutosten valmistelua ja eräitä oikeusosaston tehtäviä suorittamaan suunniteltiin senaatin lakitoimituskuntaa tai oikeustoimituskuntaa. Aikeiden tuloksena syntyi säätyanomus, perustuslakikomitea ja hallintolaitoskomitea, jonka työohjeisiin sisältyi oikeusosaston irrottaminen korkeimmaksi oikeudeksi. Sen jäsenten tulisi olla erottamattomia ja kenraalikuvernööri haluttiin pois senaatin puheenjohtajan paikalta. Eräät senaattorit kyseenalaistivat hankkeet ja kenraalikuvernööri Platon Rokassovski paheksui kenraalikuvernöörin vallan rajoittamista ja oikeusosaston irrottamista senaatista. Hän piti hankkeita suomalaisena separatismina. Uusi kenraalikuvernööri Nikolai Adlerberg sen sijaan hyväksyi korkeimman oikeuden perustamisen, mutta hän piti sitä käytännössä vaikeana. Katovuodet koettelivat valtion taloutta ja saivat monet hankkeen kannattajat epäröimään. Suomen asiain komitea ehdotti luopumista muun muassa oikeusosaston irrottamisesta ja näin myös hallitsija päätti 1868.[15]
Lehdistössä uudistusten tarpeellisuudesta keskusteltiin edelleen. Kaikki säädyt ehdottivat vuoden 1872 valtiopäivillä korkeimman oikeuden perustamista. Prokuraattori Johan Philip Palmén katsoi, että jos uusi ylin oikeusaste perustettaisiin, tulisi senaattiin perustaa oikeustoimituskunta. Toisaalta hän epäili yltäisikö uusi toimituskunta yhtäläiseen vaikutuskykyyn lainsäädännön suhteen kuin vanha oikeusosasto. Palmén ehdotti, että asian annettaisiin raueta. Senaatin enemmistö kannatti oikeusosaston irrottamista. Sekä kenraalikuvernööri että Suomen asiain komitea asettuivat 1876 senaatin vähemmistön tavoin torjuvalle kannalle. He katsoivat, että senaatti oli poliittinen laitos, eikä vain hallinto- ja oikeusvirkakunta. Siksi senaatin järjestysmuoto tuli sovittaa poliittisten olojen mukaiseksi. He pitivät epätoivottavana hallitsijan tuomio-oikeuden siirtoa alisteisessa asemassa olevalle virkakunnalle. Niinpä hallitsija 1876 hylkäsi anomuksen korkeimman oikeuden perustamisesta.[15]
Keskushallinnon uudistusta suunniteltiin jälleen 1880-luvun lopulla. Erityisenä kiinnostuksen kohteena olivat toimituskunnat, esimerkiksi oikeustoimituskunnan perustaminen. Samassa yhteydessä senaattori Leo Mechelin esitti epävirallisesti oikeusosaston muuttamista korkeimmaksi oikeudeksi ja hallinto-oikeudellisia asioita käsittelemään senaatin kollegio, jonka nimeksi hän ehdotti kamarioikeutta. Päättäjien keskuudessa vallitsi varovainen ilmapiiri, sillä sortotoimet täytyi ottaa huomioon. Vuoden 1891 valtiopäivillä professori R. A. Wrede esitti asiaa, mutta säätyanomusta siitä ei syntynyt. Aloitteen otti kenraalikuvernööri Heiden, joka oli laatinut ehdotuksen senaatin uudeksi ohjesäännöksi. Sitä leimasi tehokkuus ja pyrkimys lisätä kenraalikuvernöörin valtaa. Heiden piti tarpeellisena oikeustoimituskunnan perustamista. Senaatti kannatti ehdotusta, joka toteutuikin syksyllä 1892 julkaistussa uudessa senaatin ohjesäännössä.[16]
Maanpakonsa aikana 1904 senaattori Leo Mechelin suunnitteli kenraalikuvernöörin viran lakkauttamista ja suomalaisen pääministerin asettamista hänen tilalleen. Myös korkein oikeus tulisi perustaa, sillä länsimaissa oli jo pitkään pidetty itsenäistä ylintä tuomioistuinta välttämättömänä. Senaatissa ryhdyttiin suunnittelemaan korkeimman oikeuden perustamista vuoden 1906 lopulla ja ehdotus asiasta valmistui seuraavan vuoden aikana. Uusi sortokausi alkoi pian ja hanke raukesi. Tuloksettomaksi jäi myös vuoden 1909 yritys perustaa korkein oikeus. Suomen saaman yksikamarisen eduskunnan ja parlamentaaristen käytäntöjen myötä tarve riippumattoman korkeimman oikeuden perustamiseen oli suuri. Sortovallan jatkumisen ja senaatin osittaisen venäläistymisen (yhdenvertaisuuslaki 1912) myötä senaatti menetti valtiosäännön takaaman kansallisen kokoonpanon. Korkeimman oikeudenkäyttöelimen asema ratkesi vasta Venäjän maaliskuun vallankumouksen 1917 myötä.[17]
Hallitus antoi esityksen laiksi korkeimmasta oikeudesta vuoden 1917 ensimmäisille valtiopäiville 5. kesäkuuta 1917.[18] Esityksen mukaan oikeuden presidentti ja jäsenet (oikeusneuvokset) olisivat erottamattomia, ellei heitä oikeuden päätöksellä virasta erotettaisi. Eduskunnassa erottamattomuus kohtasi vasemmiston taholta vastarintaa. Sitä pidettiin kansanvallan vastaisena. Lakivaliokunta äänesti asiasta ja sen mielipiteeksi muodostui oikeuden presidentin ja jäsenten nimittäminen viiden vuoden määräajaksi. Uudelleen nimittäminen riippuisi eduskunnan antamasta arvostelusta, vaikka entiset jäsenet muuten saivat etusijan valinnassa. Uuden tuomioistuimen nimeksi valiokunta ehdotti korkeinta tuomioistuinta. Eduskunta piti nimeä korkein oikeus parempana, mutta muuten lakivaliokunnan ehdotus hyväksyttiin olennaisilta osiltaan 30. heinäkuuta 1917. Lakia ei vahvistettu, vaan Venäjän väliaikainen hallitus määräsi hiljattain korkeimman vallan haltijaksi julistautuneen eduskunnan hajotettavaksi ja pidettäväksi uudet vaalit.[19]
Uusi eduskunta aloitti työnsä marraskuun ensimmäisenä päivänä. Se pysi lakivaliokunnalta lausuntoa ehdotukselleen, että eduskunta valtalain nojalla vahvistaisi entisen lakiehdotuksen korkeimmasta oikeudesta. Valiokunnan mielestä laki ei kuitenkaan turvaisi korkeimman oikeuden riippumattomuutta, eikä sitä siksi tulisi hyväksyä. Toisaalta se viittasi siihen, että Svinhufvudin senaatti oli jättänyt 3. joulukuuta eduskunnalle uuden esityksen korkeimmasta oikeudesta. Esityksessä ehdotettiin oikeuteen presidenttiä ja 12 oikeusneuvosta. Heidän eroamisiäkseen ehdotettiin 68 vuotta, mutta muuten he olivat erottamattomia. Lakivaliokunta antoi uudesta esityksestä lausunnon tammikuussa 1918. Tuomioistuimen nimeksi ehdotettiin ylintä oikeutta ja sen jäsenten toimikaudeksi viittä vuotta. Lisäksi jäsenehdokkaista pitäisi hankkia eduskunnan perustuslakivaliokunnan lausunto. Vasemmisto olisi halunnut, että lausunnon ehdokkaista antaisi eduskunta. Oikeuden jäseninä voisi olla myös naisia ja jäsenet saisivat pitää entisen virkansa, mutta he eivät saisi entisen virkansa palkkaa.[20]
Eduskunta kokoontui vajaalukuisena toukokuussa 1918. Suuri valiokunta hyväksyi oikeuden jäsenten erottamattomuuden. Oikeusneuvokset nimittäisi hallitus oikeamielisistä lainoppineista miehistä, joilla olisi taitoa ja kokemusta tuomarintoimesta. Muut virkamiehet nimittäisi korkein oikeus itse. Tuomionvoipa oikeus olisi viisijäsenisenä. Presidentin ja jäsenten eroamisikä olisi 70 vuotta. Eduskunta hyväksyi ehdotuksen 28. toukokuuta ja laki korkeimmasta oikeudesta ja korkeimmasta hallinto-oikeudesta annettiin 22. heinäkuuta. Korkein oikeus aloitti toimintansa 1. lokakuuta 1918.[20]
Senaatin oikeusosasto lakkautettiin 1. lokakuuta 1918 ja sen virkamiehet siirtyivät vastaaviin toimiin korkeimmassa oikeudessa. Myös oikeusosastossa vireillä olleet jutut ja asiat siirtyivät korkeimpaan oikeuteen siltä osin, kun ne kuuluivat korkeimman oikeuden käsiteltäviksi. Osa asioista siirtyi korkeimpaan hallinto-oikeuteen,[21] jonka tehtävien pääosa siirtyi talousosastosta.
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
