From Wikipedia, the free encyclopedia
Moskovan spartakiadit 1928 (ven. Всесоюзная спартакиада, Yleisliittolaiset spartakiadit) olivat Moskovassa 12.–24. elokuuta 1928 järjestetyt kansainväliset urheilukilpailut, joiden järjestäjänä toimi kommunistijohtoinen Punainen Urheiluinternationaali (RSI). Kyseessä oli kommunistisen liikkeen vastine porvarillisille olympialaisille ja sosialidemokraattisille työläisolympialaisille. Moskovan spartakiadeihin osallistui yli 4 600 urheilijaa, joista noin 650 tuli Neuvostoliiton ulkopuolelta. Suomen kisoissa edusti Työväen Urheiluliiton kommunistiopposition lähettämä joukkue.
| Moskovan spartakiadit 1928 | |
|---|---|
 S. A. Vlasovin suunnittelema kisajuliste. |
|
| Isäntäkaupunki | Moskova, Neuvostoliitto |
| Osallistujat | n. 4 650 urheilijaa / 15 maata |
| Kisatapahtumat | 24 urheilumuotoa |
| Avajaiset | 12. elokuuta 1928 |
| Päättäjäiset | 24. elokuuta 1928 |
_Design_for_postcard_-_Gustavs_Klucis.jpg)
Ensimmäiset spartakiadeiksi kutsutut kilpailut järjestettiin Leningradissa vuonna 1924. Kaksi vuotta myöhemmin Kominternin johtama RSI teki päätöksen kansainvälisistä kisoista. Ensimmäiset kansainväliset spartakiadit olivat Oslossa helmikuussa 1928 pidetyt talvispartakiadit, jonka jälkeen vuorossa olivat Moskovan kesäspartakiadit.[1] Ne jäivät kuitenkin ainoiksi kesäkisoiksi, kun Berliinin 1931 ja Moskovan 1934 spartakiadit peruttiin Kominternin omaksuttua kansanrintamapolitiikan ja RSI:n aloitettua yhteistyön sosialidemokraattisten urheilujärjestöjen kanssa.[2]
Moskovan spartakiadeista käytettiin ”kansainvälisten” sijaan nimitystä ”yleisliittolaiset”, koska suurin osa kilpailijoista tuli Neuvostoliitosta.[2] Spartakiadit oli omistettu maan ensimmäisen viisivuotissuunnitelman käynnistymiselle. Niiden ajatuksena oli porvarillisena pidetyn kilpaurheilun ja voitontavoittelun sijaan työläisurheilun ihanteiden mukainen joukkoliikunta, johon sisältyi myös ensimmäisen maailmansodan synnyttämän rauhanaatteen sekä työväen keskinäisen solidaarisuuden korostaminen.[1][3] RSI:n pääsihteeri Fritz Reussner luonnehti spartakiadeja työläisurheilun mielenosoitukseksi porvariurheilua ja olympialaisia vastaan.[4] Järjestäjien tarkoituksena oli myös spartakiadien avulla esitellä Neuvostoliiton saavutuksia ulkomaisille vieraille.[2] Suomalaisurheilijat kuitenkin kiistivät kotiin palattuaan spartakiadien poliittisuuden ja pitivät niitä ensisijaisesti urheilukilpailuina.[5]
Kilpailupaikkoja Moskovassa oli kaikkiaan 15. Spartakiadeja varten rakennettiin joukko uusia, kuten lähes 40 000 katsojan Dynamo-stadion sekä sisälajeille tarkoitettu Krylja Sovjetovin urheilupalatsi. Soutu- ja purjehduskilpailut pidettiin Leningradissa, jonne valmistui ajanmukainen soutustadion. Suorituspaikkojen ohella järjestäjät panostivat runsaasti myös kisojen muihin ulkoisiin puitteisiin. Spartakiadit näkyivät Moskovan katukuvassa muun muassa erilaisin iskulausein. Kisatapahtumia välitettiin katujen varsille sijoitetuista kovaäänisistä ja dokumentaristi Pjotr Novitskin johdolla kuvattiin päivittäisiä uutiskatsauksia.[1][2] Visuaalisesta ilmeestä vastasi muun muassa Gustav Klutsis, jonka spartakiadeja varten suunnittelma juliste- ja postikorttisarja on 1920-luvun neuvostoliittolaisen avantgardismin tunnetuimpia teoksia.[1][6] Spartakiadihymnin kirjoitti runoilija Nikolai Asejev.[2]
Moskovan spartakiadit osuivat päällekkäin heinäkuussa alkaneen Kominternin VI maailmankongressin kanssa, ja myös RSI kokoontui kisojen aikana omaan kongressiinsa.[7] Spartakiadit käynnistyvät samana päivänä, jolloin Amsterdamin kesäolympialaiset päättyivät.[8] Ohjelmaan sisältyivät juhlalliset avajaiset ja päättäjäiset. Ennen Dynamo-stadionilla pidettyjä avajaisia Punaisella torilla kokoontui 45 000 urheilijan paraati, jonka yhteydessä puhuivat muun muassa NKP:n edustaja Jemeljan Jaroslavski sekä järjestelytoimikunnan puheenjohtaja Abel Enukidze.[2][4] Viides kisapäivä oli painijoita lukuun ottamatta välipäivä, jolloin Moskvajoen rannalla järjestettiin suuri iltajuhla ilotulituksineen.[9]
Moskovan spartakiadeihin osallistui noin 4 650 urheilijaa, joista 650 saapui ulkomailta 15 maasta. Naisia osallistui noin 900.[2] Kukin neuvostotasavalta oli mukana omalla joukkueellaan, minkä lisäksi Venäjän sosialistinen neuvostotasavalta oli jaettu 12 alueelliseen joukkueeseen.[1] Ulkomailta saapuneet joukkueet olivat Saksa (noin 300 urheilijaa), Suomi (77), Itävalta (74), Sveitsi (51), Ruotsi (43), Iso-Britannia (35), Ranska (32), Norja (21), Uruguay (20), Tšekkoslovakia (19), Latvia (17), Viro (14), Argentiina (1) ja Ranskan Algeria (1). Kaikki halukkaat eivät päässeet matkustamaan Neuvostoliittoon, sillä esimerkiksi Suomen ja Tšekkoslovakian viranomaiset kieltäytyivät myöntämästä passeja suurimmalle osalle ilmoittautuneista.[4] Moskovan ulkopuolelta tulleet osanottajat majoitettiin Tšernyševin kasarmille ja ulkomaalaiset Neuvostojen talolle.[2]
Kisaohjelmaan kuului 24 urheilumuotoa, joka sisälsi ratsastusta, maahockeytä ja nykyaikaista viisiottelua lukuun ottamatta kaikki olympialajit. Olympialaisten tapaan mukana oli taidekilpailu, mutta sen ainoa laji oli kuviotanssi. Sotilasurheilussa järjestettiin viisimiehisille joukkueille tarkoitettu estekilpailu.[2] Osallistujien ja lajimäärän perusteella Moskovan spartakiadit olivat siihen asti maailman suurimmat urheilukilpailut. Esimerkiksi Amsterdamin olympialaisissa oli noin 2 800 urheilijaa, jotka kilpailivat 14 urheilumuodossa. Useissa lajeissa ratkottiin Neuvostoliiton mestaruuksia. Eri puolilla maata oli järjestetty karsintakilpailuja, joiden parhaat pääsivät mukaan spartakiadeihin. Kisoissa tehtiin kaikkiaan 83 uutta Neuvostoliiton ennätystä.[1] Moskovan spartakiadien tulostaso oli yleisesti parempi kuin vuosien 1925 ja 1931 työläisolympialaisten, muttei muutamaa poikkeusta lukuun ottamatta pärjännyt olympialaisille.[10]
.jpg)
Spartakiadien ylivoimaisesti suosituin laji oli jalkapallo, jonka huippuottelut pelaatiin loppuunmyydyllä Dynamo-stadionilla. Kisoissa ratkotun Neuvostoliiton mestaruuden voitti Moskovan kaupunkijoukkue kukistettuaan loppuottelussa Ukrainan sosialistisen neuvostotasavallan. Toiseksi suosituin oli Tomski-stadionilla kilpailtu yleisurheilu, jota seurasi päivittäin 10 000–15 000 katsojaa. Kilpailuihin osallistui noin 1 100 yleisurheilijaa 12 maasta.[1] Painijoita spartakiadeissa oli mukana noin 300.[11]
Yleisurheilussa kotiyleisön suurimmaksi suosikiksi nousi Timofei Kornienko, jonka 100 ja 200 metrillä juoksemat ajat 10,8 ja 22,0 kestävät vertailun Amsterdamin olympialaisissa molemmat matkat voittaneen Percy Williamsin tulosten 10,8 ja 21,8 kanssa. Naisurheilijoista huomiota herätti Maria Shamanova voitettuaan viisi lajia (60 ja 100 m, pituus, kolmiottelu ja viesti). Kestävyysjuoksua hallitsivat Volmari Iso-Hollo ja Aleksei Maksunov, jotka ottivat yhteen kahdella matkalla. Iso-Hollo voitti Maksunovin helposti 5 000 metrillä ja johti pitkään 10 000 metrin kilpailua terävällä irtiotollaan, kunnes Maksunov saavutti hänet kahden viimeisen kierroksen aikana yleisön pauhatessa, ja työntyi väkisin ohitse juuri ennen maalilinjaa. Molemmat saavuttivat myös toisen ykkössijan, kun Iso-Hollo voitti 3 000 ja Maksunov 20 000 metrin kilpailun.[1]
Spartakiadien muita voittajia olivat muun muassa suomalainen Gunnar Bärlund (nyrkkeily), saksalainen Werner Seelenbinder (paini), norjalainen Sverre Helgesen (yleisurheilu), virolaiset Elmar Rähn (yleisurheilu) ja Arnold Luhaäär (painonnosto) sekä neuvostoliittolaiset Aarne Kivekäs (yleisurheilu), Nikolai Ozolin (yleisurheilu), Sulamit Messerer (uinti), Nikolai Panin (ammunta), Aleksander Mordovin (miekkailu) ja Nikolai Starostin (jalkapallo).lähde? Kisojen menestyneimmät joukkueet olivat Venäjän, Ukraina ja Valko-Venäjä. Ulkomaisista parhaiten menestyi Suomi kahdeksalla ykkössijallaan.[2] Spartakiadien parhaaksi urheilijaksi valittiin Volmari Iso-Hollo.[12]
Suomesta spartakiadeihin osallistui 77 urheilijan joukkue, joka lähti matkaan vastoin TUL:n sosialidemokraattienemmistöisen liittoneuvoston päätöstä. Liittoneuvosto hyväksyi aluksi kesällä 1927 RSI:n kutsun, mutta elokuussa Helsingissä kokoontunut Sosialistisen urheiluinternationaalin SASI:n kongressi kielsi jäsenjärjestöiltään osallistumisen. TUL:n kenttäväki oli vielä tuolloin puoluekannasta riippumatta valmis jatkamaan yhteistyötä Neuvostoliiton kanssa, ja liitto päättikin anoa erivapautta. Tammikuussa 1928 puheenjohtaja Väinö Mikkola vieraili Leipzigissa pidetyssä SASI:n kokouksessa, mutta kun lupaa ei myönnetty, päätti liittotoimikunta jäädä pois spartakiadeista.[13]
TUL:n kommunistit eivät hyväksyneet päätöstä, vaan ryhtyivät Helsingin Jyryn johdolla valmistelemaan osallistumista. Seura oli jo kesällä 1927 osallistunut Moskovassa järjestettyihin esispartakiadeihin, ja lähetti ilman lupaa joukkueen myös helmikuussa 1928 pidettyihin talvispartakiadeihin. Kesäkuussa 1928 kisamatkan valmisteluja varten nimitettiin viisihenkinen spartakiaditoimikunta, johon kuuluivat muun muassa Kaarlo Ponsén ja Ontro Virtanen. Houkutellakseen urheilijoita jäämään pois Moskovasta, TUL päätti järjestää samanaikaisesti spartakiadien kanssa yleisurheilun liitto-ottelun Latvian työläisurheiluliittoa vastaan Riiassa. Mukaan ilmoittautui joukko tunnettuja sosialidemokraattisia urheilijoita, kuten Kalle Kaihari, Lauri Virtanen, Jalmari Etholén, Kustaa Wall ja Vilho Takkinen. Lisäksi sosialidemokraattisessa lehdistössä julkaistiin 128 urheilijan allekirjoittama spartakiadeja vastustanut vetoomus.[14]
Kommunistioppositio jatkoi kuitenkin omia valmistelujaan, ja lopulta halukkaita Moskovaan lähtijöitä ilmoittautui noin 300. Suurin osa ei päässyt matkaan, kun viranomaiset hylkäsivät heidän passianomuksensa.[14] Spartakiaditoimikunnan puheenjohtaja Kaarlo Ponsén ja Työväen Urheilulehden toimitussihteeri Oskari Lamminen neuvottelivat asiasta maaherra Bruno Jalanderin kanssa, minkä johdosta suurin osa pääkaupunkiseudun urheilijoista sai passin.[15] Uudenmaan läänin viranomaiset hyväksyivät lopulta 69 passianomusta, Turun ja Porin läänin viisi, Kuopion läänin kaksi ja Viipurin läänin yhden. Kun muiden läänien viranomaiset hylkäsivät kaikki anomukset, karsiutui lähtijöiden määrä 77 urheilijaan.[16] Myöskään Jalander ei suostunut myöntämään passeja kaikille, vaan Lammisen ohella esimerkiksi Iivari Rötkö ja Aarne Reini joutuivat jäämään kotiin.[15] Rötkö olisi kisoissa ollut selkeä ennakkosuosikki pisimmillä juoksumatkoilla.[17]
”Spartakiadiriita” johti TUL:n hajoamiseen, kun liittotoimikunta erotti kisoihin osallistuneet urheilijat. Spartakiaditoimikunnan jäsenet erotettiin jo ennen kisoja, ja muut urheilijat välittömästi niiden jälkeen syyskuussa. TUL:sta joutuivat lähtemään myös seurat, jotka jatkoivat yhteistyötä erotettujen urheilijoiden kanssa.[14] Riidan lopputuloksena kommunistit päättivät perustaa oman liiton Työläisurheilun Yhtenäisyyskomitean, joka toimi vuoteen 1931 saakka, kunnes viranomaiset lakkauttivat sen kommunistilakien nojalla.[18] Myöhemmin 1930-luvulla spartakiadeihin osallistueita urheilijoita otettiin takaisin TUL:n jäseniksi, mutta useat loikkasivat porvarillisen SVUL:n seuroihin, ja saivat näin mahdollisuuden kilpailla olympialaisissa.[19]
Suomalaiset saavuttivat spartakiadeissa kahdeksan voittoa ja 14 muuta sijoitusta kolmen parhaan joukossa. Voittajia olivat Volmari Iso-Hollo (3 000 ja 5 000 metrin juoksu), Veikko Mutikainen (vauhditon korkeushyppy), Hanna Kekäläinen (keihäänheitto), Kaarlo Ponsén (paini), Yrjö Paakki (nyrkkeily), Gunnar Bärlund (nyrkkeily) sekä Irma Lumivuokko (uinti). Toiseksi sijoittuivat Volmari Iso-Hollo (1 500 ja 10 000 m juoksu), Bruno Ahlberg (nyrkkeily), Urho Leskinen (nyrkkeily), Albert Moll (nyrkkeily), Veikko Mutikainen (nyrkkeily), Verner Salonen (paini) ja Eino Turunen (paini) sekä kolmanneksi Yrjö Koskinen (keihäänheitto), Mikko Nordling (paini), Onni Viren (paini), Vieno Kari (uimahypyt) ja Toivo Paavilainen (uimahypyt).[20]
Kolmanneksi tuli myös TUL:n jalkapallojoukkue hävittyään ainoastaan Uruguayn työläisurheiluliiton joukkueelle. Suomi voitti muun muassa Englannin joukkueen 23 000 katsojan todistaessa maalein 5–1.[21] Spartakiadien jälkeen jalkapalloilijat jäivät Neuvostoliittoon vielä puolentoista kuukauden ajaksi pelaten ystävyysotteluita eri puolilla maata. Mukana olivat muun muassa Ernst Grönlund, Viljo Halme ja Frans Karjagin, jotka myöhemmin siirtyivät porvariseuroihin ja kuuluivat Suomen jalkapallomaajoukkueen kokoonpanoon Berliinin olympiakisoissa. Reino Fri piti spartakiadijoukkuetta jopa 1920-luvun parhaana suomalaisjoukkueena.[22][23]
Suomen joukkueenjohtajana toimi Kaarlo Ponsén, ja avajaisissa viirinkantajana oli turkulainen soutaja Viljam Pesonen.[24][25]
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
