Suomen Valtakunnan Urheiluliitto SVUL ry,[1] lyh. SVUL toimi 1906–1994 Suomen suurimpana urheilun ja liikunnan keskusjärjestönä, jonka seuraaja Suomen Liikunta ja Urheilu perustettiin vuonna 1993. SVUL perustettiin nimellä Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto, mutta otti myöhemmän nimensä 1961. Keskusjärjestöasemansa poistaessaan liitto oli noin 1,2 miljoonan henkilöjäsenen ja 4 300 jäsenseuran järjestö.[2]
| Suomen Valtakunnan Urheiluliitto | |
|---|---|
| Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto | |
 |
|
| Perustettu | 11. maaliskuuta 1906 |
| Lakkautettu | 1994 |
| Tyyppi | keskusjärjestö |
| Toimiala | urheilu ja liikunta |
SVUL perustettiin virallisesti 11. maaliskuuta 1906, mutta aikaisemminkin jo 1800-luvun loppupuolella oli ollut yrityksiä suomalaisen urheiluliiton perustamiseksi. Viktor Damm yritti perustaa suomenkielisen työväen urheiluliiton vuonna 1897 ja Ivar Wilskman yleisen kaksikielisen urheiluliiton vuonna 1899, mutta molemmat yritykset epäonnistuivat. Kesäkuussa 1900 Wilskmanin johdolla pidetyssä kokouksessa perustettiin suomenkielinen Suomalainen Voimistelu- ja Urheiluliitto, mutta se ei saanut senaatin hyväksyntää, joten se joutui toimimaan epävirallisena. Liitto järjesti kuitenkin kaksi yleistä voimistelujuhlaa, 1900 Helsingissä ja 1903 Viipurissa. Liitto ei ollut niinkään kilpaurheilujärjestö, vaan se toimi yhdyssiteenä silloisille helsinkiläisille, tamperelaisille ja viipurilaisille urheiluseuroille. Nopeasti syntyi tarve määrittää kilpaurheilun säännöt ja oli myös halua saada liitosta kaksikielinen. Uuden liiton perustamisesta alettiin keskustella loppuvuodesta 1902. Vuoden 1905 suurlakko yhdisti kansaa sen verran, että Ivar Wilskman onnistui ajamaan läpi alkuperäisen ideansa kaksikielisestä liitosta. Alkuvuodesta 1906 suomenkielinen liitto lakkautettiin ja tilalle perustettiin kaksikielinen SVUL. Samalla kilpaurheilun asema vahvistui.[3]
Historia
Toiminta Venäjän vallan aikana
SVUL pyrki ottamaan toimintaansa heti alussa mahdollisimman laajasti Suomen liikuntakulttuurin eri lajit. Liittoon tulivat ajankohdan näkyvimpinä urheilulajeina voimistelu, yleisurheilu, paini ja hiihto. Keskeinen elin SVUL:n toiminnassa oli toimitusvaliokunta, jossa puheenjohtajana toimi liiton puheenjohtaja Ivar Wilskman sen jälkeen Kaarle Majantie. Toimitusvaliokuntatoiminta ei ollut sopiva toimintamuoto kovin kauan urheilutoiminnan laajetessa. Työtaakka tuli liian suureksi keskitetylle mallille. Aktiivina toimijana uuden toimintamallin käyttöönotossa oli Lauri Pihkala. Niinpä vuodesta 1910 lähtien siirryttiin jaostohallintoon, jossa omina jaostoinaan olivat voimistelu, yleisurheilu, paini ja atletiikka sekä hiihto, luistelu ja pyöräily. Muodostui siis neljä urheilujaostoa. Jaostoista voimistelua johdettiin vuosina 1910–1914 Viipurista – Suomen silloinen voimistelukeskus näkyvimpänä seuranaan Viipurin Reipas. Vastaavasti yleisurheilujaoston sijaintipaikka vuosina 1910–1914 oli Tampere johtavana seurana Tampereen Pyrintö. Muut jaostot toimivat Helsingistä käsin, jonne voimistelu ja yleisurheilukin siirtyvät vuonna 1914. Painin vahvoiksi seuroiksi muodostuivat alkuvaiheessa helsinkiläiset Atleettiklubi ja Jyry.[4]
Virallisesti vuonna 1906 luodun SVUL:n keskeisiä toimintamuotoja oli kansallisten mestaruuskilpailujen järjestäminen. Yleisurheilussa syntyivät Kalevan kisat, kun vuonna 1909 Henkivakuutusyhtiö Kalevan virkailijat lahjoittivat arvokkaan kunniapalkinnon, Kalevan maljan, josta tuli kiertävä parhaan yleisurheiluseuran palkinto. Yleisurheilun mestaruuskisat saivat nimensäkin palkinnosta eli alkoivat Kalevan kisat. Vuonna 1909 perustettu Helsingin Kisa-Veikot ottikin kahdeksan ensimmäistä kiinnitystä Kalevan maljaan vuosina 1910–1918. Voimistelun puolella vuotuisia näkyviä tapahtumia olivat yleiset voimistelujuhlat, joita järjestettiin joka kolmas vuosi. Ensimmäiset yksilökohtaiset voimistelun mestaruuskilpailut järjestettiin Viipurissa keväällä 1916.[5]
Suomalaiset osallistuivat ensimmäisen kerran virallisiin olympialaisiin Lontoossa 1908. Kisoihin osallistumisessa SVUL:llä ja sen johdolla oli keskeinen rooli. Kisoihin osallistumisen rahoitus ja valmennus olivat SVUL:n päätehtäviä. Olivathan SVUL:n urheilumuodot, voimistelu ja yleisurheilu, keskeisimpiä suomalaisten osanoton urheilumuotoja. Varsinainen läpimurto suomalaisten osallistumisessa olympialaisiin tapahtui vuoden 1912 Tukholman kisoissa.
SVUL oli aluksi vahvasti ruotsinkielinen, mutta vähitellen suomenkielisten määrä SVUL:n johdossa kasvoi, joten ruotsinkieliset perustivat oman järjestönsä Finlands Svenska Gymnastik- och Idrottsförbundin (FSGI) vuonna 1912. Ruotsinkieliset olisivat halunneet, että SVUL ja FSGI olisivat toimineet tasa-arvoisina rinnakkaisliittoina, mutta SVUL suostui hyväksymään FSGI:n omaksi piirijärjestökseen. FSGI liittyi SVUL:ään vuonna 1914. FSGI:stä tuli vuonna 1917 Svenska Finlands Idrottsförbund (SFI). SVUL ja SFI riitautuivat 1930-luvulla ja SVUL jopa erotti SFI:n vuonna 1939. Tilanne rauhoittui 1940-luvun puolivälissä, jolloin SFI korvattiin Finlands Svenska Centralidrottsförbundilla. Sen seuroista tuli myös SVUL:n seuroja.
Toiminta itsenäisessä Suomessa sotien välisenä aikana
Suomalaisen urheilun järjestökentän kahtiajako
Suomen itsenäistymistä seurannut kansalaissota vaikutti suomalaiseen urheiluelämään ratkaisevasti – se jakoi suomalaisen urheiluliikkeen kahtia so. porvarillisiin, jotka toimivat edelleen SVUL:n alaisuudessa ja kapinallisiin punaisiin, joiden osallistuminen SVUL:n toimintaan pyrittiin estämään kansalaissodan päätyttyä. Erottaminen eteni SVUL:n piirien järjestäessä vuosikokouksiaan syyskaudella 1918. Käytännöksi muodostui se, että SVUL:n piirit erottivat seurat, jotka avoimesti olivat olleet mukana punakaartissa. Asian lopullinen päätös tapahtui 24. marraskuuta 1918, jolloin SVUL:n keskusjohdon enemmistön kannaksi muodostui se, että oli erotettava ne seurat, jotka osastoina olivat osallistuneet kapinaan sekä ne seurat, joiden jäsenistä puolet tai enemmän oli tuomittu kapinaan osallistumisesta. Lisäksi kansalaisluottamuksensa menettäneet oli erotettava.[6]
Työväen urheilu irtautui SVUL:stä vuonna 1919, kun perustettiin Työväen Urheiluliitto, ja Suomen urheilu jakautui liittotasolla kahtia. Vuonna 1917 SVUL:ssä oli ollut 43 000 jäsentä, mutta TUL:n perustamisen jälkeen enää 22 000 jäsentä. Jatkossa SVUL kasvoi kuitenkin nopeasti TUL:ia suuremmaksi. SVUL:n ja TUL:n välit olivat rikkonaiset pitkään. Siinä missä ruotsinkieliset saatiin ”ruotuun”, TUL ei suostunut mihinkään yhteistyöhön. Se johti siihen, että TUL:n urheilijat eivät osallistuneet muun muassa olympialaisiin vaan 1920- ja 1930-luvuilla järjestettiin niin sanottuja työläisolympialaisia. Vasta kun Suomelle myönnetyt vuoden 1940 kesäolympialaiset lähestyivät, saatiin vuonna 1939 jonkinlaista sopua aikaiseksi. Vaikka kotikisat eivät toteutuneetkaan, solmivat SVUL ja TUL yhteistyösopimuksen elokuussa 1940. TUL:n urheilijat osallistuivat ensimmäisen kerran olympialaisiin vihdoin vuonna 1948 Lontoon kisoissa.
Suhde suojeluskunta- ja lottaliikkeeseen
SVUL:n urheilijat olivat olleet keskeisessä asemassa sisällissodassa Mannerheimin johtamissa hallituksen valkoisessa armeijassa. He kuuluivat sotilaina armeijassa keskeisen osan muodostaneissa suojeluskuntajoukoissa. Suojeluskuntaliikkeessä korostettiin liikunnan merkitystä, ja suojeluskuntien yhteyteen kevätkesällä 1918 perustettiinkin urheiluseuroja, jotka liittyivät SVUL:n jäseniksi. Suojeluskunnatkin ryhtyivät järjestämään omia urheilu- ja etenkin hiihtokilpailuja.[7]
Pian tuli kysymykseksi määritellä suojeluskuntien ja urheilujärjestöjen, erityisesti suhde SVUL:oon. Lauri Pihkala esitti, että pienemmillä paikkakunnilla urheiluseurat voisivat sulautua osaksi suojeluskuntaa, kun taas suuremmilla paikkakunnilla oli vara pitää urheiluseurat ja suojeluskunta erillään. Suojeluskuntain ylipäällikkö kutsui voimistelunopettaja K. E. Levälahden puheenjohtajaksi komiteaan suunnittelemaan suojeluskuntien liikuntakasvatusta. Vuonna 1920 perustettiin suojeluskuntain yleisesikuntaan erityinen osasto liikuntakasvatuksen johtamista varten päällikkönään Levälahti.[8]
Vaikka SVUL:n puolella oli aluksi epäilyksiä hajaannuksesta, tilanne kehittyi luottamukselliseksi järjestöjen välillä. Suojeluskuntien johtajakasvatus, kilpailutoiminta ja yleinen koulutus tukivat välillisesti myös SVUL:n toimintaa. Vallitsi siis eräänlainen personaaliunioni järjestöjen välillä. Suojeluskuntien liikuntakasvatukseen kuuluivat voimistelu, hiihto, pesäpalloilu, murtomaajuoksu, suunnistus ja poikaurheilu.[8]
Naisten maapuolustushenkisen Lotta Svärd-järjestö perustettiin 1919. Aluksi naisjärjestön liikunta-asiat olivat järjestäytymättömiä, mutta vuodesta 1924 lähtien otettiin käyttöön hiihto- ja kävelykuntoisuusmerkit. Myöhemmin liikuntatoimintaan liitettiin voimistelu, pesäpalloilu, yleisurheilu ja soutu. Lotta Svärd-järjestön työ naisten liikuntakulttuurin hyväksi oli ennen kaikkea harrastusta herättävää eli aktiivisuus koitui SVUL:n hyväksi.[8]
Menestystä olympialaisissa, mutta osallistuminen kyseenalaistetaan
Olympialaisten menestysvuosina 1912–1936 SVUL:lla ja sen urheilujaostoilla oli keskeinen rooli luoda valmennustyöllään menestys Suomen joukkueelle. SVUL:lla ja sen urheilujaostoilla oli ollut Tukholman vuoden 1912 aikaisessa Suomen olympialaisessa komiteassa vain kaksi edustajaa, johon 1920-luvun alussa tuli kahden edustajan lisäys. Valmennustyön rahoituskin tapahtui pääosin urheiluliittojen ml. SVUL:n omalla vastuulla. Vasta vuonna 1932 rahoituskäytäntöön tuli muutos eli olympiakomitea myönsi lajiliitoille avutuksia valmentautumiseen. Harjoittelun päärahoittaja siinäkin tilanteessa oli edelleen SVUL. Olympialaisiin osallistumisen suhteen 1920-luvulla Suomessa oli myös kiistaa. Vuoden 1920 Antverpenin kesäkisoihin nosti keskustelua SVUL:n vuosikokouksessa vuonna 1920, koska jotkut edustajat – Aksel Ek ja Lauri Pihkala etunenässä – olisivat luopuneet olympialaisiin osallistumisesta, koska saksalaiset eivät saaneet osallistua kisoihin. Vuonna 1928 puuhattiin jälleen olympialakkoa ennen Amsterdamin kisoja puuhamiehinä Lauri Pihkala, Viljo. J. Penttala ja Yrjö Salminen. Tavoite heillä oli vaikuttaa Suomen liikuntakulttuurissa muuhunkin kuin huippu-urheiluun. Alustava päätös olympialakosta kuitenkin lopulta peruttiin.
SVUL sai ensimmäisen kunniapuheenjohtajan vuoden 1924 liittokokouksessa, jolloin liiton perustaja ja monivuotinen puheenjohtaja Ivar Wilskman nimittiin tähän kunniatehtävään. SVUL:n puheenjohtaja vaihtui jo aiemmin, kun Majantie pyysi eroa pääkaupungista muuton takia, hänen seuraajakseen valittiin Aksel Ek, yleisurheilutaustainen urheilumies, joka oli ollut SVUL:n järjestötyössä jo 1910-luvulta lähtien. Hän toimi tehtävässä vuoden 1925 loppuun ja uudelleen vuoden 1927 lopulta vuoden 1931 loppuun. Puheenjohtajana välillä 1925–1927 toimi voimistelunopettaja, suojeluskuntajärjestön kapteeni Kustaa Emil Levälahti. Levälahti vetäytyi liiton johdosta 1927, kun Lauri Pihkalan esitys olympialaisista poisjäämisestä vuonna 1928 hyväksyttiin SVUL:n liittohallituksessa.
Mukana urheilulaitosten rakentamisessa
Lauri Pihkalan suurena tavoitteena oli aikaansaada SVUL:n oma Suomen urheiluopisto. Ajatusta hän oli jo markkinoinut 1910-luvulla. Itsenäisyyden alkuvuosina asia sai lisää vauhtia. Urheiluopisto aloitti ensin kurssimuotoisena eri puolilla Suomea vuodesta 1925 alkaen. Ensimmäiseksi johtajaksi nimitettiin voimistelunopettaja Akseli Kaskela vuodesta 1928 alkaen. Lopulta urheiluopistokin saa sijoituspaikan, joksi valittiin Heinolan pitäjän Vierumäki. Urheiluopiston vihkiäiset pidettiin 13.6.1937. Toinen suuri urheilulaitos, jonka perustamisessa SVUL:lla oli myös tärkeä roolissa, oli stadionin rakentaminen Helsinkiin. Sitä varten perustettiin Stadion-säätiö syksyllä 1927, jossa SVUL oli yhtenä mukana olleista urheilujärjestöistä.
SVUL siirtyy erikoisliittorakenteeseen
SVUL:n toiminnan keskeisimpiin muutoksiin kuului 1930-luvun alussa siirtyminen erikoisliittoihin. Asia oli ollut esillä SVUL:n sisällä jo 1920. Asian esitteli silloin Kustaa Emil Levälahti. Asiaa käsiteltiin jo vuonna 1929, mutta esitys hävisi SVUL:n liittohallituksen äänestyksessä. Asiaa ajoivat tarmokkaasti erityisesti varatuomari, SOK:n silloinen johtaja ja myöhempi toimitusjohtaja ja vuorineuvos Väinö Niiniluoto. Niiniluoto oli ollut SVUL:n voimistelujaoston puheenjohtajana ja valittiin vuoden 1932 alusta SVUL:n puheenjohtajaksi. Niiniluodon lisäksi erikoisliittoratkaisua ajoivat muun muassa yleisurheilujaoston puheenjohtaja Urho Kekkonen. Vaihtoehtoja oli kaksi eli erikoisliitot, joille SVUL:n myös rahavarat siirrettäisiin jäsenäärän mukaisesti tai erikoisliitot SVUL:n säilyttäessä rahavarat. Äänestyksen jälkeen syksyllä SVUL:n liittokokous hyväksyi jälkimmäisen ratkaisun.
Erikoisliittoratkaisuun päädyttiinkin vuodesta 1932 alkaen, jolloin SVUL:iin liittyivät yleisurheilua edustava Urheiluliitto, Voimisteluliitto, Hiihtoliitto, Pesäpalloliitto, Painiliitto, Poikaurheiluliitto ja Pyöräilyliitto. Ajankohtaa voidaan pitää myös merkkipaaluna, sillä tähän ajankohtaan liittyy uuden urheilujohtajasukupolven esiinmarssi SVUL:n ja sen alaisiin lajiliittoihin.
Olympialaiset Suomeen – SVUL:n ja TUL:n yhteistyö
SUL:n puheenjohtaja silloinen Kallion hallituksen oikeusministeri Urho Kekkonen esitti eduskunnassa marraskuussa 1936 toivomuksen, että TUL voisi sopia SVUL:n kanssa yhteistoiminnasta. Tätä voidaan pitää lähtölaukaksena TUL:n ja SVUL:n vuoden 1940 olympialaisia koskevan yhteistyön rakentamisessa. Maaliskuussa 1937 virkaanastuneen uuden maalaisliittolaisen presidentti Kyösti Kallion myötä maahan muodostettiin A. K. Cajanderin johtama punamulta eli maalaisliittolais-sosiaalidemokraattinen hallitus. Tämän myötä edellytykset TUL:n ja SVUL:n yhteistyölle paranivat.
TUL:n entinen puheenjohtaja T. H. Vilppula ja SVUL:n puheenjohtaja J. W. Rangell neuvottelivat jo tammikuussa 1938 yhteistyömahdollisuuksista. Molemmat osapuolet nimesivät edustajat laatimaan yhteistyösopimusta. Sopimusluonnos koski olympia- ja maaotteluedustusta, paikallisia seuraotteluita ja yhteisiä juhlatilaisuuksien esityksiä.
Kun Suomi ja Helsinki saivat heinäkuussa 1938 tehdyllä päätöksellä kesäolympialaisten järjestämisoikeuden, SVUL:n ja TUL:n yhteistoiminta joutuivat uuteen vaiheeseen. Vaikka kisa-anominen oli puhtaasti porvarillinen saavutus, TUL ja koko vasemmisto tervehtivät kisojen saamista ilolla. Vasemmistolehdistökin suhtautui kisojen saamiseen myönteisesti. Syksyn 1938 aikana TUL:ssa käsiteltiin sopimusluonnosta, mutta helmikuussa 1939 se hylättiin TUL:ssä. Nyt tilanteen TUL:ssä ottivat haltuun demaripoliitikot ministeri Väinö Tannerin johdolla. Tannerin esiintymisen jälkeen TUL:n edustajat taipuivat yhteistyöhön, vaikka alun perin yhteistyöesitys oli hylätty. TUL ei suostunut kuitenkaan seurojen ja piirien välisiin yhteistyökilpailuihin, joka oli ollut alkuperäisessä ehdotuksessa.
Yhteistoimintaesityksen käsittely siirtyi nyt SVUL:n puolelle. SVUL:n puheenjohtaja Rangell suositteli yhteistyösopimuksen hyväksymistä TUL:n hyväksymässä muodossa. SVUL:n liittokokous hylkäsi "typistetyn ehdotuksen" huhtikuussa 1939. Tämän johdosta SVUL:n puheenjohtaja Rangell erosi. Rangell pyysi eroa myös Suomen olympiakomiteasta. Asia näytti ajautuneen umpikujaan. Näkyviin vastustajiin mediassa kuuluivat Suomen Urheilulehti ja Uusi Suomi. Niiden mielestä TUL:n vastahakoista apua ei tarvittu. Suomen Urheilulehti totesi, että yhteistoiminta ja olympiakisat oli sekoitettu toisiinsa aiheettomasti. Kekkosta ja Rangellia sekä heidän yhteistyöhalukkuuttaan TUL:n suuntaan urheilussa arvosteli erityisesti äärioikeisto eli IKL:n lehdistö. Heidän lehdistönsä mukaan TUL:n edustajien tilalle oli löydettävissä riittävästi urheilijoita.
SVUL:n työvaliokunta tarttui tässä vaiheessa asiaan. Se ehdotti yhteistyötä TUL:n suuntaan vajaa viikko liittokokouksen jälkeen. Sen mukaan päätettiin ehdottaa TUL:lle, että se myötävaikuttaisi olympiakisojen järjestelyissä ja päästäisi jäseniään näihin kisoihin. SVUL:n neuvottelijoina tilanteessa olivat Toivo Aro, Tauno Aarre ja Viktor Smeds. Ehdotuksen jälkeisenä päivänä 21. huhtikuuta 1939 TUL suostui yhteistyömalliin. Valintakilpailuja varten asetettaisiin erityinen toimikunta, jossa TUL olisi tasaveroinen SVUL:n kanssa. Rangellkin katsoi edellytysten näin muututtua voivansa jäädä SVUL:n ja olympiakisojen järjestelytoimikunnan johtoon.
SVUL:n ja TUL:n yhteistoiminta käynnistettiin elokuussa 1939, jolloin luotiin erityinen yhteistyötoimikunta eri urheilualoja varten. Heinäkuussa oli aloitettu vastaava toiminta jo Suomen Palloliiton ja TUL:n välillä.
Sodanjälkeinen aika
Vasemmiston nousu ja SVUL puolustuskannalla
Elokuussa 1940 solmittu yhteistyösopimus SVUL:n, TUL:n, Palloliiton ja SFI:n välillä oli kestänyt sotavuodet. Sopimus takasi kaikkien keskusjärjestöjen urheilijoille oikeuden edustaa Suomea. Kansainvälisestä yhteistyöstä vastasivat kuitenkin erikoisliitot ml. SVUL:n silloiset 11 erikoisliittoa. Syyskuussa 1944 päättynyt jatkosota ja sen jälkeinen poliittisen tilanteen muuttuminen heijastui myös urheiluun. Marraskuussa 1944 rauhansopimuksen perusteella lopetetun suojeluskuntatoiminnan varoja ja omaisuuksia siirtyi SVUL:n alaiseen toimintaan, koska osa suojeluskuntien urheiluseuroista liittyi nimeä muuttaen SVUL:n alaisiin erikoisliittoihin. Lisäksi useita suojeluskuntatoiminnassa mukana olleita henkilöitä siirtyi SVUL:n työntekijöiksi muun muassa sen piiritoimintaan. Asia henkilöityi erityisesti sodan aikaisen pääministerin Jukka Rangellin tapauksessa. Rangell oli valittu kesäkuussa 1945 jatkamaan SVUL:n johdossa, mutta ajankohdan poliittinen paine pakotti Rangellin vetäytymään.[9]
TUL:nkin toiminta muuttui merkittävästi sodan jälkeen. Kommunistisen liikkeen tultua lailliseksi toimijaksi maanalaisen vaiheen jälkeen, sen kannattajat tulivat aktiivisti mukaan TUL:n toimintaan. TUL:n jäsenmäärän kasvu ja poliittisen vasemmiston kannatuksen kasvu aikaansaivat sen, että TUL irtisanoi syksyllä 1946 vuodesta 1940 voimassa olleen yhteistyösopimuksen. TUL:llä oli halu päästä vaikuttamaan SVUL:n alaisten erikoisliittojen siihen asti hoitamiin kansainvälisiin yhteyksiin. SVUL lajiliittoineen oli tilanteessa puolustuskannalla ja joutui antamaan myönnytyksiä TUL:lle. Maaliskuussa 1947 solmittu yhteistoimintasopimus toi keskusliittojen väliseksi uudeksi elimeksi yhteistoimintaneuvoston ja lajikohtaiseksi yhteistyövaliokunnat. Erikoisliittojen aiemmin hoitamat kansainvälisiä kilpailuja koskevat neuvottelut siirtyivät ao. lajikohtaisille valiokunnille. Osana yhteistyösopimusta sen alkuun kirjattiin osapuolien velvollisuus neuvotella myös valtakunnan liiton mahdollisuudesta. Yhteistyösopimus oli voimassa vuoden 1950 tammikuun puoliväliin saakka[10].
Kesä-heinäkuun vaihteessa 1947 järjestettiin 1. Suomen Suurkisat pääosapuolina SVUL ja Suomen Naisten Liikuntakasvatusliitto. Tapahtumaan osallistui yli 50 000 osanottajaa. Ulkopuolelle urheilujärjestöistä jäivät vain TUL ja Palloliitto. Tapahtuman järjestelytoimikunnan puheenjohtajana oli Akseli Kaskela ja pääsihteerinä Lauri Santala. Myöhemmin tarkasteltuna Suurkisat nähtiin suomalaisten 1950-luvun urheiluharrastukseen positiivisesti vaikuttaneena tapahtumana.[11]
SVUL lajiliittoineen saa valtaansa takaisin TUL:ltä
Äärivasemmiston, kommunistien ja kansandemokraattien, sisäpoliittisen aseman heiketessä kesän 1948 eduskuntavaalien seurauksena SVUL irtisanoi vuoden 1948 lopulla yhteistoimintasopimuksen. SVUL:n johtohenkilöt pitivät sitä "TUL:lle kohtuuttoman edullisena". SVUL puheenjohtajansa Karikosken ja varapuheenjohtajansa Kaskelan johdolla vaati uutta yhteistoimintasopimusta, jossa SVUL:n erikoisliitoilla olisi määräysvalta kansainvälisten suhteiden hoidossa. Urheilujärjestönäkin SVUL oli saanut painoarvoa, koska sen jäsenmäärä oli kasvanut lähes kolminkertaiseksi vuodesta 1944 vuoteen 1950 sen ollessa vuonna 1950 320 695. Samalla erikoisliittojen määrä oli kasvanut 11:stä 16:een. Sopimus saatiinkin Helsingin kaupunginjohtajien Eero Rydmanin ja Erik von Frenckellin toimiessa sovittelijoina. Kaupunginjohtajille asian ratkaisu oli tärkeä, koska Helsinki oli järjestämässä tulevia kesäolympialaisia heinäkuussa 1952. 20. helmikuuta 1950[12] allekirjoitettu sopimus palauttikin kansainvälisten suhteiden hoidon lajikohtaisilta yhteistoimintavaliokunnilta SVUL:n erikoisliitoille.[13]
Helsingin kesäolympialaisiin SVUL Suomen suurimpana keskusjärjestönä osallistui monella tavalla. Kisojen järjestelytoimikunnassa SVUL:n edustajia olivat Akseli Kaskela, Lauri Miettinen, Aaro Tynell ja Yrjö Valkama, joista Kaskela oli järjestelytoimikunnan I varapuheenjohtaja ja Valkama kisojen urheilujohtaja. Kisojen keskuskanslian päällikkö oli Kallio Kotkas. Niin kilpailujen valmistelutehtävissä kuin toimitsijoina oli SVUL:sta sen jäsenliitoista, piireistä ja seuroista yli puolet kokonaismäärästä.
Urheilujärjestöjen sisäiset ja väliset riidat – kansainvälinen yhteistyö pelivälineenä
Koko 1950-luvun julkisuudessa käytiin keskustelua Suomen urheilun eheyttämisestä eli valtakunnanliitosta. SVUL otti asian pysyvästi asialistalle. Valtakunnanliitto olisi ratkaissut kipeänä julkisuudessa olleen eri keskusliittoihin kuuluneiden urheilijoiden edustusoikeuden. SVUL esitti syksyllä 1952, että "valtakunnan liitto voitaisiin muodostaa vain sekä taloudellisesti että järjestöllisesti itsenäisten erikoisliittojen pohjalta. Ratkaisuun olisi koetettaava saada mukaan myös kaikki keskusliittojen ulkopuolella olevat erikoisliitot, kuten Palloliitto." SVUL:n sisällä muodostui valtakunnanliitolle kaksi linjaa, vahvan keskusliiton kannattajat ja vahvojen erikoisliittojen kannattajat. Edellistä kannatti uudelleen puheenjohtajaksi vuoden 1951 alusta valittu Jukka Rangell ja jälkimmäistä varapuheenjohtaja Kaskela. Asian ratkaisemista vauhdittivat myös kansainväliset lajiliitot ja Kansainvälinen olympiakomitea, jotka halusivat selkeyttä kansallisissa lajiliittotoimijoissa. Suomen tilanne näytti kansainvälisesti epäselvältä.
SVUL:n johdossa puhkesi tammikuussa 1956 avoin poliittinen kriisi, kun joukko SVUL:lilaisia urheilujohtajia asettui julkisesti tukemaan Urho Kekkosen valintaa tasavallan presidentiksi. Tukijoihin kuuluivat muun muassa SVUL:n vuonna 1954 valittu puheenjohtaja Kauno Kleemola, SUL:n puheenjohtaja Reino Piirto, Painonnostoliiton puheenjohtaja Bruno Nyberg ja SUL:n liittovaltuuston puheenjohtaja Kalle Kaihari. Toukokuun 1956 liittokokouksessa paheksuttiin heidän antamaansa julkista tukea Kekkoselle. Sitä pidettiin "urheiluväen keskuudessa harjoitettuna poliittisena propagandana". Toisaalta varapuheenjohtaja Kaskela oli ollut kokoomuksen kansanedustajaehdokkaana. Kokouksessa syrjäytettiin Piirto SVUL:n varapuheenjohtajan paikalta ja korvattiin Kaskelalla. Tilanne ilmensi vastakkainasettelua, joka oli syntynyt suojeluskuntataustaisten kokoomussuntautuneiden ja Kekkosta tukevien maalaisliittoa lähellä olevien SVUL-johtajien välillä. Presidentiksi valittu Kekkonen suuttui kannattajiinsa kohdistuneesta ajojahdista niin syvästi, että palautti kaikki SVUL:lta saamansa kunniamerkit ja muut huomionosoitukset.[14]
Valtakunnanliittoasia ei kuitenkaan edennyt SVUL:n ja TUL:n välisenä asiana, vaan aloitteen ottivat erikoisliitot – etunenässä itsenäinen Palloliitto. Tilanne ratkesi niin, että lähes kaikki TUL:n palloliiton sarjoissa yhteistyövaliokunnan sopimuksilla pelanneet jalkapalloseurat liittyivät Palloliton jäseniksi huhtikuussa 1955. Muiden SVUL:n erikoisliittojen, kuten SUL:n kanssa, päädyttiin kesälla 1955 yhteistoimintasopimukseen, jossa TUL:n yleisurheilujaosto liittyi SUL:n jäseneksi. Vastaavanlaisia sopimuksia tehtiin sitten muidenkin SVUL:n erikoisliittojen kanssa. Ratkaisut takasivat sen, että Suomen olympiajoukkueessa helmikuun 1956 Cortinan ja marras-joulukuun 1956 Melbournen kisoissa oli kaikkien keskusliittojen urheilijat käytettävissä.
1950-luvun lopulla oman värikkään vaiheensa toi TUL:n hajoaminen ja TUK:n syntyminen. Taustalla oli 1950-luvun TUL:n puheenjohtajan Väinö Leskisen vahva toiminta valtakunnan liiton synnyttämiseksi. Väinö Leskinen SDP:n keskeisenä poliitikkona oli mukana puolueen hajaantumisessa, jossa yhtenä ulottuvuutena oli useiden SDP-johtoisten seurojen ja urheilijoiden irtautuminen TUL:stä ja liittymisenä SVUL:n erikoisliittoihin kesästä 1956 alkaen. Näin entisiä seuroja oli SVUL:n lajiliittojen jäseninä ja TUL:n urheilujaostojen kautta SVUL:n lajiliittojen sarjoissa ja kilpailuissa. Tilanne ei tyydyttänyt TUL:ää, joka sanoi irti yhteistyösopimuksen SVUL:n lajiliittojen kanssa kesällä 1959. Irtisanomispäätös vauhditti TUK:n järjestöllistä virallistamista, joka tapahtui joulukuussa 1959.
Sopimukseton tilanne oli hankala sen vuoksi, että edessä oli olympiavuosi 1960 eli Squaw Valleyn talviolympialaiset ja Rooman kesäolympialaiset. Neuvotteluissa päästiin joulukuussa 1959 siihen, että TUL:n urheilijoita varten perustettiin "Olympia-60"-niminen seura, johon liittyvät olympiaehdokkaat ja seura edelleen tarvittaviin lajiliittoihin. Tämän mukaisesti Squaw Valleyn kisoissa kilpaili TUL:stä pikaluistelija Juhani Järvinen. SVUL:n lajiliittojen asenne tiukentui vielä, kun TUK perustettiin ja sen jäsenseurat liittyivät SVUL:n lajiliittoihin ja Palloliittoon. Rooman kisoja ajatellen lajiliitot vaativat, että Olympia-60 liittyy lajiliittoihin. TUL ei tätä hyväksynyt, vaan halusi katsastusten kautta olympialaisiin valitut liittyvän Olympia-60:n kautta lajiliittoon. Tilanne ajatui umpikujaan, koska yhteisiä katsastuksia ei saatu järjestettyä. SVUL:n lajiliitoista tiukinta linjaa vetivät paini puheenjohtajanaan Arvo Himberg ja voimistelu puheenjohtajanaan Erkki Palolampi. Entisenä urheilujohtajana presidentti Kekkonen pani arvovaltansa asian ratkaisemiseksi vielä kesällä 1960 kutsumalla SVUL:n johtajat sovintoneuvotteluun, mutta SVUL:n lajiliitot hylkäsivät presidentin sovintoesityksen.
SVUL:n kasvun aika – sopu huippu-urheilun järjestelyissä
Valtakunnanliittoajatusta kehitteli usea henkilö. SUL:n silloinen puheenjohtaja Reino Piirto toi ehdotuksensa Suomen Urheilun Keskusliitosta (SUK) käsittelyyn kesällä 1960. Sen mukaan seurat olisivat keskusjärjestöjensä alaisuudessa, mutta muu osa keskusliittoa olisi yhteinen. Asia raukesi lähinnä TUL:n kielteiseen kantaan.[15],[16] Syksyllä 1960 valtioneuvosto asetti urheilujärjestöistä kootun komitean puheenjohtajanaan Kauno Kleemola ratkaisemaan yhteistyömallia ja edustuskysymystä. Komitean työ oli tulokseton.[17] SVUL:n uusi puheenjohtaja Kaskela teki SVUL:n puolella omia järjestelyjään jäsenliittojen ja uuden keskusjärjestön TUK:n kanssa. Lopputulos oli, että marraskuussa 1961 SVUL otti uuden nimen "Suomen Valtakunnan Urheiluliitto" kuvaamaan pitkän tähtäimen valtakunnanliittotavoitetta. Muutama ulkopuolella ollut lajiliitto liittyi samassa yhteydessä SVUL:ään, jonka jäsenliittomäärä nousi näin 20:een. Keväällä 1961 SVUL ja TUL pääsivät sopuun edustusurheilusta. Sen mukaan muodostui TUL:n osallistuminen SVUL:n lajiliittojen toimintaan ns. kilpailujäsenyysmallilla. Näin osapuolet olivat perääntyneet tiukoista asenteistaan, jotka vuonna 1959 olivat olleet vallalla. Lopullisesti yhteistyösopimus SVUL:n ja TUL:n välillä solmittiin kesäkuussa 1966.
Solmitun yhteistyösopimuksen jälkeen urheilun eheytysrintamalla vallitsi muutaman vuoden hiljaiselo. Kilpailuyhteistyö erikoisliittojen ja TUL:n kesken sujui melko hyvin. SVUL:n kanta valtakunnanliittoon oli selkeä ja muuttumaton. Aloitteita SVUL ei asiasta kuitenkaan tehnyt.
SVUL:n asema keskeisimpänä keskusliittona ja toimijana tuli esille selvästi 1960-luvulla. Näkyvimpänä tapahtumana oli kesäkuussa 1966 järjestetyt III Suomen Suurkisat Helsingissä. Suurkisojen aikaan SVUL:ssa oli 36 lajiliittoa, 2 294 seuraa ja 609 450 jäsentä. SVUL:n rooli lajiliitojen kouluttajana oli tänä aikana saanut entistä suuremman roolin. Vuonna 1957 oli perustettu koulutustoimikunta ja vuonna 1967 koulutusosasto. Keskeinen koulutuspaikka oli SVUL:n omistama Suomen urheiluopisto Vierumäellä.
1960-luvun lopulla SUL:ssa eli SVUL:n suurimmassa lajiliitossa pohdittiin mahdollisuutta erota SVUL:sta ja toimia keskusjärjestöstä riippumattomana erikoisliittona kuten Suomen Palloliitto. Piiriorganisaation ylläpito tuli SUL:n sisäisessä arvioinnissa kriittiseksi ja kalliiksi kysymykseksi. Asia siis hylättiin. Tosin se tuli uudelleen esille 1970-luvun puolivälissä Suomen yleisurheilun menestyksen päivinä Yrjö Kokon puheenjohtajakaudella. Asia nousi uudelleen esille vielä vuonna 1985 SUL:n silloisen toimitusjohtajan Rolf Haikkolan nostaessa asian vielä esille.[18]
Urheilupolitiikasta liikuntapolitiikkaan
Vasemmiston voitettua vuoden 1966 eduskuntavaalit uusi suuntaus asetti haasteita myös urheilujärjestöille. SVUL vahvana porvarillisena keskusjärjestönä joutui tässä kritiikin kohteeksi. Presidentti Kekkonen piti kuuluisaksi tulleen niin sanotun sporttipuheen Jyväskylän yliopistossa vuonna 1971. Siinä hän tarkasteli urheilun tilaa ja antoi isän kädestä:
»(...) Urheilu alkaa meillä olla ainoa elämän ala, johon nykyaikainen yhteiskunnallinen kehitys ja uudistus eivät ole päässeet syvemmälti vaikuttamaan. Urheilu on meillä aina tähän päivään saakka säilyttänyt asemansa autonomisena, eristyneenä, vaikutuksia torjuvana, konservatiivisena instituutiona, rudimenttina, jäänteenä.
(...) Sporttijohtajamme ja määräävässä asemassa olevat urheilujärjestömme suhtautuvat yleensä kielteisesti siihen, että yhteiskunnan vaikutus urheilun päämäärien asettamiseen ja urheilutoiminnan käytännölliseen ohjaamiseen lisääntyisi.
(...) Ainoa poikkeus, joka sallitaan, ja jota äänekkäästi vaaditaan, on valtiovallan antama taloudellinen tuki, kunhan saatujen avustusten käyttämisen valvonta ei loukkaa vapaan järjestötoiminnan itsenäisyyttä.»
Valtion urheiluneuvoston aloitteesta luotu toimikunta perusti vuoden 1971 alussa "urheilun keskusorganisaatiosuunnittelun neuvottelukunnan" (UNK), jonka puheenjohtajaksi kutsuttiin professori Paavo Seppänen. Alun perin UNK:n oli saatava työnsä valmiiksi vuoden 1971 loppuun mennessä, mutta aika osoittautui liian lyhyeksi. UNK julkisti ensimmäisen sopimusesityksen marraskuussa 1971 ja toisen joulukuussa 1972. Tavoitteeksi asetettu Suomen Urheilun Keskusjärjestö osoittautui mahdottomaksi toteuttaa. SVUL kannatti vahvaa keskusjärjestöä ja vastusti erikoisliittojen riippumattomuutta. Myönteisimmin Seppäsen malliin suhtautuivat TUK ja Suomen Palloliitto. TUL:ssä esiintyi sisäisiä mielipide-eroja, sillä kansandemokraatit torjuivat esitykset jyrkästi, sosiaalidemokraateissa osa puolesta ja osa vastaan sekä poliittisesti kansandemokraattien ja sosiaalidemokraattien välissä toimineet TPSL:n edustajat lopulta vastaan. Tämän jälkeen urheilupoliittista kokonaisratkaisua ei 1970-luvulla käsitelty, vaan TUL:n ja TUK:n yhdistymisneuvottelut olivat keskeisin toiminnan kohde. Ne päättyivät TUK:n seurojen liittymiseen TUL:oon vuosikymmenen lopussa.[19]
SVUL:n keskusliittokauden päättyminen – Suomen urheilun eheytyminen
SVUL:n puheenjohtaja kauppaneuvos Jukka Uunilan aikana 1980-luvun lopulla ja 1990-luvun alussa yritettiin jälleen vakavasti SVUL:n ja TUL:n yhdistämistä. Eheytyksen lähtölaukauksen ampui Uunila SVUL:n liittokokouksessa 9. joulukuuta 1989. Sen mukaan ”suurimmat keskusjärjestöt SVUL ja TUL ryhtyvät välittömästi käymään keskusteluja yhden, kaikkia koskevan valtakunnallisen urheiluorganisaation perustamisesta.” Tästä käynnistynyt eheytymisprosessi kesti neljä vuotta aina 19. joulukuuta 1993 asti, jolloin SVUL:n liittokokous päätti organisaationsa alasajosta keskusliittona 31. maaliskuuta 1994 mennessä.[20],[21]
Yhdentymisen liikkeellelähtö vuosina 1990–1991 oli nihkeä. TUL ja sen silloinen puheenjohtaja Matti Ahde lähtivät siitä, että TUL jää elämään urheilun saralla. Ainoastaan kilpa- ja huippu-urheilu siirretään uuden yhteisen perustettavan järjestön vastuulle. Eheytymisen teki vielä mutkikkaammaksi vuoden 1992 aikana paljastuneet SVUL:n taloussotkut. Niissä leimautui erityisesti silloinen SVUL:n pääsihteeri Mauri Oksanen. SVUL:lle oli 1980-lopun kasinopelaamisessa syntynyt useamman sadan miljoonan velkataakka. SVUL:lla oli lopputilinpäätöksessään velkaa 350 miljoonaa markkaa.[22]
Eheytymisessä oli ensi vaiheessa vuoden 1990 lopulla keskeisenä hahmona Carl-Olaf Homén, jonka johdolla saatiin ensimmäinen työryhmäehdotus uudesta yhteisestä keskusjärjestöstä. Toinen olennainen henkilö ehetystoiminnassa oli valtion liikuntaneuvoston puheenjohtaja valtioneuvos Harri Holkeri. Hän ilmoitti, että Suomen urheilun päällekkäisyydet pitää lakkauttaa. Välineenä hänellä oli ns. pyöreän pöydän neuvottelut. Tammikuussa 1992 otettiin pitkä askel uuteen yhteisöön. Silloin 86 valtionapua saavaa urheilujärjestöä allekirjoitti Holkerin esittelemän yhdentymisen aiesopimuksen. TUL ei halunnut osallistua neuvotteluihin, joissa suunniteltiin sen lakkauttamista tai yhdistämistä SVUL:ään. Lisäksi se halusi lisäselvyyttä SVUL:n taloussotkuista. Talousasioiden selvittämiseksi valtioneuvosto nimitti keväällä 1993 selvitysmieheksi Hiihtoliiton silloisen puheenjohtajan Eino Petäjäniemen. Sen mukaan Veikkauksen säästövaroista SVUL:n lajiliitot, Suomen urheiluopisto Vierumäellä ja TUL saivat yhteensä 27,9 miljoonaa markkaa. Näin SVUL vältti konkurssin.[23],[24] Urheilun uusi yhteisö Suomen Liikunta ja Urheilu (SLU) perustettiin 16. marraskuuta 1993.[25] SVUL jäi uuden yhteisön ulkopuolelle ja päätti omassa liittokokouksessaan 19. joulukuuta 1993 aloittaa SVUL:n keskusjärjestöaseman alasajon maaliskuun loppuun 1994 mennessä. Samassa tilaisuudessa pitkäaikainen SVUL:n puheenjohtaja Jukka Uunila luopui tehtävästään.[26]
SVUL on edelleen yhdistysrekisterissä,[1] ja se on Suomen olympiakomitean jäsen[27] sekä Yleisradio Oy:n osakas.[28]
SVUL:n puheenjohtajat
|
|
SVUL:n sihteerit ja pääsihteerit (vuodesta 1952)
- Aarne R. Lang 1914–1919
- Ranne Roni 1919–1920
- Väinö Kaarna 1920–1921
- Lauri Santala 1921–1952
- Kallio Kotkas 1952–1962
- Aaro Laine 1963–1972
- Mauri Oksanen 1973–1994
SVUL:n liittovaltuuston puheenjohtajat
- Kalle Kaihari 1953–1957
- Erkki Kivelä 1969–1971
- Kosti Rasinperä 1972–1977
- Hannu Koskivuori 1978–1985
- Pertti Tuomala 1986–1994
Jäsenmäärän kehitys
SVUL:n elo oli jatkuvaa kasvua. Kovinta kasvuaikaa oli 1960-luku, jolloin vuosikymmenen alussa erikoisliittoja oli SVUL:n jäsenenä 17 ja vuosikymmenen lopussa 37. Suurimmillaan erikoisliittojen jäsenmäärä on ollut 54. Seurojen määrä alun 17:stä kasvoi huimaa vauhtia. 2 000 seuran raja meni rikki vuonna 1966, josta määrä tuplaantui vielä 1990-luvulle tultaessa.[31]
| Vuosi | Erikoisliittoja | Seuroja | Jäseniä |
|---|---|---|---|
| 1900–05 | |||
| 1906 | 70 | 3 065 | |
| 1911 | 287 | 16 099 | |
| 1916 | 554 | 38 149 | |
| 1921 | 308 | 22 411 | |
| 1926 | 465 | 40 799 | |
| 1931 | 599 | 53 575 | |
| 1936 | 9 | 801 | 82 295 |
| 1941 | 11 | 1 021 | 115 084 |
| 1946 | 12 | 1 781 | 202 407 |
| 1951 | 16 | 1 527 | 358 457 |
| 1956 | 16 | 1 403 | 350 997 |
| 1961 | 20 | 1 586 | 436 927 |
| 1966 | 36 | 2 294 | 609 450 |
| 1970 | 37 | 2 563 | 744 336 |
| 1975 | 42 | 5 118 | 909 764 |
| 1980 | 45 | 5 545 | 949 364 |
| 1985 | 51 | 6 319 | 1 124 750 |
| 1990 | 53 | 4 274 | 1 098 962 |
| Vuosi | Jäseniksi liittyneet liitot |
|---|---|
| 1932 | Urheilu-, Voimistelu-, Hiihto-, Pesäpallo-, Paini-, Pyöräily- ja Poikaurheiluliitot |
| 1935 | Painonnosto- ja Nyrkkeilyliitot |
| 1937 | Jääkiekkoliitto |
| 1938 | Uimaliitto |
| 1945 | Suunnistusliitto |
| 1947 | Koripallo-, Luistelu- ja Miekkailuliitot |
| 1948 | Naisten Liikuntakasvatusliitto |
| 1957 | Käsipalloliitto |
| 1961 | Taitoluistelu-, Kuntouheilu- ja Lentopalloliitot |
| 1962 | Ratsastajain-, Soutu-, Tennis-, Ampujain-, Golf-, Kanootti- ja Nykyaik. 5-otteluliitot |
| 1963 | Pöytätennis-, Judo-, Sulkapallo- ja Moottoriliitot |
| 1964 | Purjehtijaliitto |
| 1965 | Moottorivene- ja Vesihiihtoliitto |
| 1966 | Salamapallo- ja Ampumahiihtoliitot |
| 1967 | Kävelyurheiluliitto |
| 1971 | Maahockeyliitto |
| 1973 | Squash- ja Urheilusukeltajainliitto |
| 1974 | Urheiluautoilijoiden liitto |
| 1975 | Metsästäjäliitto |
| 1976 | Tanssiurheilun keskusliitto |
| 1977 | Karateliitto |
| 1980 | Jousiampujain liitto |
| 1982 | Baseball- ja softball-liitto, Taekwondoliitto |
Lähteet
Wikiwand in your browser!
Seamless Wikipedia browsing. On steroids.
Every time you click a link to Wikipedia, Wiktionary or Wikiquote in your browser's search results, it will show the modern Wikiwand interface.
Wikiwand extension is a five stars, simple, with minimum permission required to keep your browsing private, safe and transparent.
